Arvostelu: The Mule (2018)

THE MULE

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Dianne West, Alison Eastwood, Taissa Farmiga, Ignacio Serricchio, Laurence Fishburne, Andy García, Eugeno Cordero, Robert LaSardo, Clifton Collins Jr. ja Noel Gugliemi
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mule pohjautuu tositapahtumiin toisen maailmansodan veteraani Leo Sharpista, joka ryhtyi huumekuriiriksi. The New York Times teki Sharpista jutun "The Sinaloa Cartel's 90-Year-Old Mule" ja Imperative Entertainment -elokuva yhtiö kiinnostui jutusta ja osti sen filmatisointioikeudet. Aluksi ohjaajaksi kaavailtiin Ruben Fleischeriä, mutta lopulta tilalle valittiin Clint Eastwood, joka otettiin myös päärooliin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt The Mule on vihdoin saanut ensi-iltansa. Yleensä Eastwoodin elokuvasta ilmoittaminen nostaa riemua leffafanien keskuudessa, mutta kun hänen edellinen tekeleensä 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) osoittautui järkyttäväksi kuraksi, toivoin lähinnä, että Eastwood älyäisi jäädä eläkkeelle, enkä siksi riemastunut kuullessani, että häneltä olisi taas tulossa uusi filmi. Elokuvan traileri näytti kuitenkin hyvältä, joten aloin vähitellen odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa The Mulen ensi-iltapäivänä tätini kanssa.

Kukkia kasvattava sotaveteraani Earl Stone on koko elämänsä laiminlyönyt perhettään, eikä hänelle ole vanhoina päivinä jäänyt mitään muuta kuin kukkansa. Mutta kun nekin viedään häneltä pois, joutuu Earl ahtaalle ja yllättäen hän huomaakin päätyneensä huumekartellin kuriiriksi.

Clint Eastwood palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen näyttelemään ja hän esittää tosiaan itse Earlia, joka on kirjoitettu tosielämän Leo Sharpin pohjalta. Eastwood osoittaa, ettei häntä turhaan kutsuta legendaksi ja tekee erinomaisen roolityön. Viime vuosien aikana Eastwood on valinnut elokuviensa aiheeksi amerikkalaisia tosielämän sankareita, kuten Sully - uroteko Hudson-joella -elokuvan (Sully - 2016) lentäjä Sullenbergerin ja 15:17 Pariisiin junassa terroristin pysäyttäneet sotilaat. Tässä Eastwood on onneksi lähtenyt vaihteeksi eri suuntaan ja kertookin tarinan vanhasta, rikkinäisestä miehestä, joka tekee rikollisia tekoja, mutta saa katsojan sympatian puolelleen. Earl on tehnyt elämänsä aikana useita vääriä asioita ja yrittää elokuvan aikana korjailla niitä. Samalla leffa kertoo myös, kuinka "vanhoihin hyviin aikoihin" tottunut Earl kammoksuu teknologista maailmaa, mikä kulkee hänen ohitseen. Paikoitellen hahmo sanoo törkeyksiä ja käyttää vääriä nimityksiä eri ihmisryhmistä, mutta tämä ei vielä tee hänestä rasistia. Elokuva osoittaa usein, että Earl on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on pudonnut maailman kärryiltä ajat sitten, eikä enää vanhoina päivinään osaa hypätä kyytiin. Leffaa katsoessa on täysin ymmärrettävää, miksi hahmo päätyy huumebisnekseen mukaan.
     Earl Stonen perheeseen kuuluvat hänen ex-vaimonsa Mary (Dianne West), heidän suuttunut tyttärensä Iris (Clintin oma tytär Alison Eastwood), sekä tämän tytär Ginny (Taissa Farmiga), joka yrittää puolustaa poissaolevaa isoisäänsä, kun hänen äitinsä ei suostu edes puhumaan Earlille. Hahmoja näytetään aika vähän ja he jäävät hieman etäisiksi, mikä on toisaalta hieman harmi, mutta samalla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, sillä hahmothan ovat etäisiä Earlille, joten heidän pitää olla etäisiä myös katsojalle, jotta katsoja on voimakkaammin Earlin tunteissa mukana. Hahmojen merkitys on kuitenkin iso ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. huumekartellin toimintaa tutkivat DEA-agentit Bates (Bradley Cooper) ja Trevino (Michael Peña), heidän pomonsa (Laurence Fishburne), DEA:lle vasikoiva Luis (Eugene Cordero), kartellia johtava herra Laton (Andy García) ja tämän tärkein kätyri Julio (Ignacio Serricchio). Nämäkin hahmot palvelevat tarkoituksensa tarinassa ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita, mutta vain paria heistä syvennetään. Muuten minua ei haitannut, että muut hahmot jätetään hieman pintaraapaisuiksi, sillä kyseessähän on ensisijaisesti Earlin kertomus, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon DEA-agentit ovat ruudulla, on hieman harmi, kuinka vähän Cooper ja Peña - puhumattakaan täysin sivuun jäävästä Fishburnesta - saavat tehtävää.

Hieman alikehitettyjä sivuhahmoja lukuunottamatta The Mule on erittäin hyvä elokuva, mahtavasti rakennettu vanhan miehen viimeisten vuosien kasvutarina, mikä on vielä saanut inspiraationsa kiehtovasta tositarinasta. Filmi on myös osoitus Eastwoodin taidoista ja vaikka hänen urallaan on ollut selkeää haparointia viime vuosikymmenen aikana, on osaamista selvästi yhä tallella. Herran edellistä elokuvaa, 15:17 Pariisiin minä todella inhoan (se pääsi jopa kärkisijalle viime vuoden huonoimpien elokuvien listallani), mutta täytyy silti nostaa hattua, että Eastwood sai lähes 90-vuotiaana julkaistua kaksi leffaa yhden vuoden sisällä. Tämä olisi aikamoinen suoritus jo 50 vuotta nuoremmalta. Siksi en voikaan muuta kuin harmitella, että tämän leffan hienous on tainnut mennä täysin ohi monilta kriitikoilta.

Joo, tiedän, että elokuvat ovat vain mielipideasioita, eikä tästä tarvitse tykätä, mutta kun lukee The Mulen arvosteluja, vaikuttaa siltä, että kriitikot ovat keskittyneet kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli itse elokuvaan. Arvostelut ovat täynnä kriitikoiden poliittista puhetta siitä, mitä voi ja ei voi enää tehdä leffoissa 2010-luvun lopulla. Earl tosiaan käyttää erilaisista vähemmistöistä rumia nimityksiä, mutta kuten jo sanoin, hän ei tee sitä julmuuttaan, vaan koska hän ei osaa elää tätä päivää ja on jämähtänyt vanhoihin aikoihin. Hahmo ei ole poliittisesti korrekti ja siksi elokuvaa kritisoidaan. Earlin kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa, joiden ohi maailma on jo kiitänyt, eikä takaisin mukaan kiipeämistä yhtään helpota se, että heidät tuomitaan välittömästi, kun heille ei anneta edes mahdollisuutta yhteiskunnassa. Tuntuu siltä kuin monet kriitikot eivät olisi ymmärtäneet, mitä Eastwood yrittää leffalla sanoa.

Yhtä asiaa tosin itsekin kritisoin elokuvassa ja se on tapa, kuinka leffa esittää jotkut nais-statisteista. Mukana on esimerkiksi yksi juhlakohtaus, missä kameramies keskittyy turhankin paljon naisten takapuoliin, millä ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. On myös todella epäuskottavaa, että näin monet nuoret naiset kiinnostuisivat Earlista seksuaalisesti. Tietty tosielämässä on monia nuoria neitokaisia, jotka haluaisivat päästä kehuskelemaan seksikokemuksellaan ainoan oikean Eastwoodin kanssa, mutta Earl ei ole Eastwood. Earl on täysi nobody, joten on vaikea kuvitella, että hän päätyisi pariinkin otteeseen kimppakivaan kiimaisten nuorten naisten kanssa.

Tästä outoudesta ja niistä joistakin sivuhahmoista huolimatta en voi muuta kuin kehua The Mulea. Filmi on todella koukuttava erittäin mielenkiintoisen tarinansa ansiosta. Katsojana voi tosiaan ymmärtää täysin, miksi Earl päätyy huumekuskiksi ja vaikka hän tekee rikoksen, häntä huomaa kannustavan, koska hahmona hän on niin mainio. Paikoitellen Earl on hieman höperö, minkä huomaa esimerkiksi siitä, ettei hän aluksi edes tajua, mihin bisneksiin hän on sekaantunut. Sen jälkeen korostuu hänen hyväsydämisyytensä, kun hän päättää käyttää huumerahansa hyvään, minkä lisäksi rikollisuudesta mitään tietävät voivat ymmärtää, ettei tuosta hommasta sitten niin vain poistutakaan. Erinomaista elokuvassa on, kuinka se tasapainottelee eri tunteiden välillä. Paikoitellen se muuttuu kutkuttavan jännittäväksi, kun taas välillä se onnistuu olemaan hyvinkin koskettava teos. Olin todella yllättynyt, kuinka syvälle leffa onnistui uppoutumaan rikkinäisten perhesuhteiden kanssa, eikä ihme, että jotkut katsojista itkivät loppupäässä leffaa. The Mule osaa olla myös hauska tapaus. Huumoria ei erityisemmin viljellä, mutta pienet nokkelat sanailut tarjoavat muutamat makeat naurut. Earl tykkää kuunnella musiikkia kuriirireissuillaan, mikä johtaa yhteen aivan mahtavaan kohtaukseen, mikä nosti leveän hymyn huulilleni.

Clint Eastwoodin ohjaus on läpi leffan taiturimaista ja hän pitää pakettia hienosti kasassa, mikä sai minut tosissaan miettimään, yrittikö hän edes lainkaan 15:17 Pariisiin -leffan kanssa? Eastwood saa hyvin tunteita aikaiseksi ja teemat, joita hän leffassa käsittelee, tuntuvat olevan hänelle henkilökohtaisia. Eastwoodille aiemmin Gran Torinon (2008) käsikirjoittanut Nick Schenk palaa tekemään yhteistyötä herran kanssa ja on jälleen kynäillyt mainion tekstin. Hyvää käsikirjoitusta tukee hyvä leikkaus, millä on saatu oiva tempo mukaan hieman hitaampaan kerrontaan. The Mule on muutenkin teknisesti hyvin tehty. Filmi on kuvattu tyylikkäästi, minkä lisäksi se sisältää paljon mainiosti tehtyjä lavasteita ja pukuja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Arturo Sandovalin säveltämät musiikit toimivat oivasti. Musiikkien osalta parasta antia ovat kuitenkin klassikkokipaleet, joita Earl kuuntelee automatkoillaan.

Yhteenveto: The Mule on hieno elokuva, mikä osoittaa, että Eastwoodilla on vielä taidot jäljellä. Leffan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hitaasta temmostaan huolimatta todella koukuttava. Mukaan mahtuu niin jännitystä kuin huumoria ja koskettavia hetkiä. Loppupäässä leffa onnistuu muuttumaan yllättävänkin liikuttavaksi ja on hienoa, kuinka filmi syventyy teemoihinsa. On myös mahtavaa nähdä kasvutarina ihmisestä, jolla ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Eastwoodin ohjaus on erinomaista ja hän tekee loistotyötä myös kameran edessä. Earlin hahmo on kuin täysin luotu Eastwoodia varten ja elokuva tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta hänelle aiheidensa puolesta. Tämän vuoksi olisikin täysin osuvaa, jos The Mule olisi hänen jäähyväisteoksensa. 15:17 Pariisiin -arviossani totesin, että toivoisin Eastwoodin jäävän jo eläkkeelle ja teen sen myös tässä, tosin eri perusteluin: tämä on Eastwoodin paras leffa vuosiin ja siksi olisikin hyvä lopettaa huipulla. Suosittelen The Mulea erittäin lämpimästi Eastwoodin faneille, kuten myös koskettavista ja sydämellisistä draamoista pitäville. Mutta jos lähinnä poliittiset puolet ovat leffassa tärkeintä juuri sinulle, monet arvostelut osoittavat, ettei sinun kannata katsoa tätä teosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mule, 2018, Warner Bros., Imperative Entertainment, Bron Creative, The Malpaso Company, BRON Studios

Arvostelu: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013)

PACIFIC RIM - HYÖKKÄYS MAAHAN

PACIFIC RIM

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. ja Ron Perlman
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Pacific Rim - Hyökkäys Maahan lähti liikkeelle käsikirjoittaja Travis Beachamin ideasta. Vuonna 2010 Legendary Pictures kiinnostui hänen ideastaan ja alkoi työstää sitä elokuvaksi. Samana vuonna ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti tekevänsä elokuvan H. P. Lovecraftin tieteiskirjasta "At the Mountains of Madness" (1936), mutta vieraillessaan Legendarylla, hän kiinnostui Beachamin ideasta todella paljon. Kun Universal hylkäsi del Toron työstämän scifileffan, hän päätti ohjata Pacific Rimin. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2011 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2012, mutta sitä jouduttiin viivästyttämään. Lopulta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja se oli menestys. Kriitikot ja katsojat pitivät filmiä kelpo scifitoimintana, mutta elokuva ei ole kuitenkaan jäänyt elämään monien muiden tehostefilmien tavoin. Siksi monille saattoikin tulla yllätyksenä, että leffalle on nyt tehty jatko-osa, Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018). Itse en nähnyt ensimmäistä Pacific Rim - Hyökkäys Maahan -leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Mietin sen katsomista, mutta jostain syystä en sinä kesänä saanut aikaiseksi leffateatterissa käymistä. Näinkin elokuvan vasta tammikuussa 2014, kun sain sen myöhäisenä joululahjana. Pidin sitä monien muiden tavoin hyvänä, mutten kuitenkaan kovin ihmeellisenä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sen jatko-osa on ilmestymässä, päätin katsoa Pacific Rimin jälleen ja arvostella sen samalla.

Kun Tyyneenmeren pohjaan syntyy portti toiseen ulottuvuuteen, Maahan alkaa saapua jättimäisiä Kaiju-hirviöitä. Ihmiset rakentavat suuria Jäger-robotteja taistelemaan Kaijuja vastaan, ennen kuin ne tuhoavat koko ihmiskunnan.

Elokuvan päähenkilö on Charlie Hunnamin näyttelemä Raleigh Becket, joka toimii Gipsy Danger -nimisen robotin pilottina. Tavallaan Raleighista löytyy perinteistä rämäpääasennetta, jolloin hän on valmis tekemään johtajia uhmaavia päätöksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta tavallaan hän on myös todella tottelevainen ja tekee kiltisti sitä, mitä käsketään. Alussa hahmolle on luotu kiinnostavaa taustaa perhetragedian kautta, mutta se tuntuu usein jäävän täysin unholaan, vaikka Raleigh sanoo sen vaivaavan häntä jatkuvasti. Valitettavasti Raleighista ei ole saatu luotua mitä kiinnostavinta sankarihahmoa, mikä johtuu lähinnä Hunnamista. Hänestä ei nimittäin löydy lähes ollenkaan karismaa rooliin ja hänen näyttelemisensä on usein harmillisen vaisua.
     Koska Jäger-robottien ohjaamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, Raleigh saa parikseen nuoren Mako Morin, jota esittää Rinko Kikuchi. Valitettavasti Makokaan ei ole mitä vakuuttavin sankari, sillä hän tuntuu jatkuvasti vain valittavan kaikesta. Hänellekin on luotu pientä tragedian tynkää, mutta sekin jää liian pieneen osaan. Kikuchilta löytyy hetkiä, jolloin hän näyttäisi sopivan toimintaleffan naistähdeksi, mutta enemmänkin itämaisia taistelulajeja hyödyntävän toimintaleffan, eikä ison robottihirviömäiskeen.
     Jäger-ohjelmaa johtaa marsalkka Stacker, jona nähdään Idris Elba, joka on niin vaikuttava osassaan, että hän jättää Hunnamin ja Kikuchin jatkuvasti varjoonsa. Elbasta löytyy juuri tarvittavaa voimaa arvokkaan sotilaskomentajan rooliin, jolloin katsojana huomaa ajattelevansa, että tekisi varmaan kaiken, mitä marsalkka Stacker käskee. Elba pääsee myös pitämään huikean motivaatiopuheen, joka on yksi leffan rautaisimmista hetkistä. Ai että, Idris Elba olisi voinut yksin mennä mätkimään Kaijuja turpaan.

Jostain kumman syystä todella vakavaan elokuvaan on lisätty kaksi tutkijahahmoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän humoristisia. Charlie Dayn näyttelemä tohtori Geiszler uskoo, että sodan voi voittaa tutkimalla Kaijujen DNAta ja mieltä, kun taas Burn Gormanin esittämä tohtori Gottlieb uskoo, että hän voi ennustaa, milloin Kaijuja ilmestyy portaalin kautta meidän maailmaamme. Ja tietty nämä tutkijat kilpailevat siitä, kumpi on oikeassa. Valitettavasti he eivät sovi elokuvaan lähes yhtään, mutta heille luotu sivujuoni on liian tärkeä tarinalle, jolloin sitä ei voi leikata pois. Charlie Day on aika rasittava puhuessaan todella nopeasti kovaan ääneen, kun taas Burn Gorman vetää roolinsa vain todella pahasti yli. On outoa, kun välillä ruutuun saapuu linkuttava heppu, joka näyttää jatkuvasti siltä, että hän voisi saada halvauksen.
     Muita Jäger-pilotteja Raleighin ja Makon lisäksi ovat Herc Hansen (Max Martini) ja hänen ylimielinen poikansa Chuck (Robert Kazinsky), jotka ohjaavat huipputeknologista Striker Eurekaa; hiljaiset venäläiset Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidanovsky (Robert Maillet), jotka ohjaavat Cherno Alphaa; sekä japanilaiset Wei Tangin kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu), jotka ohjaavat kolmikätistä Crimson Typhoonia. Hanseneille on saatu luotua ihan toimivaa isä-poika-draamaa ja vaikka se jää hieman heppoiseksi, on se enemmän kuin mitä muilla piloteilla on tarjottavana. Kuitenkin venäläisten ja japanilaisten Jägerit kuvastavat erinomaisesti kyseisiä maita, sillä Cherno Alpha on suuri, mutta hieman kömpelön näköinen, aivan kuin se olisi tehty vuosia ennen muita, kun taas Crimson Typhoon tuntuu todella japanilaiselta, sillä se on roboteista pienimpänä nopein ja ketterin. Muistan kun Pacific Rim - Hyökkäys Maahan oli ilmestymässä ja internetissä julkaistiin paljon kuvia eri maiden Jäger-roboteista (Suomella ei tainnut olla omaa), joten minua harmittaa yhä, että leffassa Jägereitä on vain neljä.
     Elokuvassa nähdään myös Clifton Collins Jr. Tendona, joka on se tyyppi, joka istuu huipputeknologisen pöydän takana ja antaa ohjeita Jäger-piloteille; sekä Guillermo del Toron Hellboy-elokuvista (2004-2008) tuttu Ron Perlman mustan pörssin kauppias Hannibal Chauna.

Ottaen huomioon, että Pacific Rimin tarina on aika älyvapaa, kyseessä on yllättävän vakava elokuva. Leffa kertoo jättiroboteista, jotka vetävät jättihirviöitä turpaan, joten aluksi voisi kuvitella, että luvassa on vain todella vauhdikasta meininkiä, jonka aikana ahmii popcornia, samalla kun tuijottaa hurjia taisteluita. Valitettavasti heti alkupäässä voi huomata, ettei pöhkö elokuva osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Mukaan on kyllä heitetty joitain aivan kamalia muka-hauskoja repliikkejä, jolloin filmiin on kai yritetty tuoda kasaritoimintahenkeä mukaan, mutta se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi yhden taistelun jälkeen Kaiju makaa kuolleena maassa, mutta silti sankarimme epäilevät sen olevan vielä elossa, joten yksi heistä tokaisee: "Tarkistetaan löytyykö pulssia." Sitten Jäger ampuu Kaijua isolla lasertykillään, jolloin Kaijun rintakehä räjähtää. "Ei pulssia". Surkein juttu koko leffassa... Ja kun elokuva on niin totinen, tutkijahahmot tuntuvat äärimmäisen irrallisilta, aivan kuin ne olisi ängetty mukaan leffaan, kun joku studiopomo sanoi, että elokuva tarvitsee lisää huumoria. Vitsejä ei ole saatu toimimaan leffassa lähes lainkaan, mikä on harmi, sillä niitä se todella tarvitsisi.

Toisaalta elokuva ei välttämättä kaipaisi huumoria, jos sen toimintakohtauksista otettaisiin kunnolla kaikki irti ja tekijät päästäisivät luovuutensa valloilleen. Harmillisesti erittäin usein tuntuu siltä, etteivät edes toimintaosuudet saavuta täyttä potentiaaliaan. Mukaan on lisätty joitain aivan mahtavia juttuja, kuten se että Gipsy Danger käyttää pitkulaista laivaa mailana, jota se läimii päin ilkikurisen Kaijun naamavärkkiä. Tällaisia hetkiä filmissä pitäisi olla enemmän, mutta valitettavasti toimintakohtaukset ovat paikoitellen jopa hieman pitkäveteisiä, mikä on todella outoa. Kun leffassa on jättiroboja ja jättimonstereita, senhän pitäisi olla toimintapuoleltaan parasta ikinä! Mutta ei. Yhden lyönnin valmisteluun tarvitaan noin kymmenen sekuntia aikaa, kun käsi aluksi taipuu hitaasti taaksepäin, sitten kyynärpäässä syttyvät raketit, jotka työntävät nyrkin kohti maalitaulua. Samalla tavalla myös lasertykit latautuvat todella hitaasti. Ei siis ihme, että Kaijut tuntuvat usein ylivoimaisilta. Sillä on kai tarkoitus luoda lisäjännitettä, mutta lähinnä katsoja vain pohtii, mikä tässä nyt kestää niin kauan. Oikeaa jännitettä syntyisi sillä, että välillä näkyisi tuhoa pakenevia ihmisiä, jolloin tulisi sellainen olo, että monien elämät ovat oikeasti vaakalaudalla. Elokuvassa on haluttu jostain syystä korostaa, ettei sivullisille käy oikeastaan mitään. Pääasiassa toimintakohtauksia on kuitenkin tylsä katsoa sen takia, että leffassa sataa lähes tauotta ja koko ajan on pimeää. Jägerit ja Kaijut hukkuvat täysin ruudun täyttävien pisaroiden taakse ja sulautuvat synkkiin taustoihin.

Sen lisäksi, että toimintakohtaukset eivät ole täysin sitä mitä toivoisi, niitä on yllättävän vähän. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan keskittyy nimittäin paljon enemmän ihmisdraamaan ja siihen on lisätty useita sivujuonia, jotta hahmoille syntyisi persoonaa. Raleigh yrittää selvitä menneisyytensä traumasta. Samoin myös Mako. Tutkijat yrittävät kilpailla siitä, kumpi on oikeassa Kaijuista. Toinen tutkijoista lähtee etsimään vastauksia, mitä seurataan paljon. Hansenin isällä ja pojalla on vaikea suhde. Näitä seuratessaan katsoja yrittää pähkäillä syytä siihen, että Jägereitä tarvitaan ohjaamaan kaksi. Se olisi jo tarpeeksi riittävä selitys, että Jäger on ihan liian iso kone yhdelle ihmiselle, mutta mukaan on vielä lisätty koko sulautushömpötys. Pilottien täytyy olla yhteensopivia, mihin liittyy kokonainen ohjelma, jonka kautta he tuntevat toistensa ajatukset ja näkevät heidän muistonsa. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan esittelee paljon kaikenlaista uutta ja pääasiassa mielenkiintoista, mitä luultavimmin pohjustaakseen mahdollista elokuvasarjaa, mutta valitettavasti se jättää kaiken hieman puolitiehen. Isä-poika-suhde jää liian pahasti taustalle, jotta siitä välittäisi lopussa. Makon lapsuutta ei avata tarpeeksi. Tutkijat ovat jokseenkin ärsyttäviä. Ja pahimpana kaikesta, Raleighia esittävällä Charlie Hunnamilla ei vain ole tarpeeksi karismaa, jotta hän saisi katsojat aidosti kiinnostumaan hahmostaan. Kyseessä on kyllä ihan viihdyttävä teos, mutta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on silti liian täynnä kaikenlaista, eikä se löydä tasapainoa vakavuutensa ja pöhköytensä välille.

Mielestäni Guillermo del Toro on erittäin hyvä ohjaaja. Hänen kolme edellistä elokuvaansa - Hellboy (2004), Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno- 2005) ja Hellboy II: The Golden Army (2008) - ovat todella hyviä, Pan's Labyrinth on jopa aivan mahtava, joten ihmettelen suuresti, mitä tämän filmin kohdalla tapahtui. Del Toro on selvästi parhaimmillaan fantasiapuolella, joten ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siellä ja jättää scifipuoli muille. Hän vaikuttaa selvästi fanittavan animea, sillä leffasta huokuu paljon animevaikutteita. Harmi vain, ettei niitä oikein pysty yhdistämään länsimaisiin elokuviin toimivasti. Del Toron ja Travis Beachamin käsikirjoitus jää hieman laimeaksi, ja siihen tarvitsisi selkeää lisäpotkua ja siitä pitäisi ottaa joitain turhuuksia pois. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on kuitenkin hyvin kuvattu, minkä lisäksi robottien ja Kaijujen suunnittelijat ovat tehneet loistotyötä. Ne ovat selvästi erilaisia toisistaan, mutta kuuluvat silti täysin samaan maailmaan. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät, vaikkakin paikoitellen kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Sitä, joka keksi lisätä mukaan jatkuvan sateen, pitäisi hieman läpsäistä, sillä se saa monet kohtaukset näyttämään rumilta. Äänimaailma on kuitenkin huikea ja säveltäjä Ramin Djawadi on tehnyt yllättävän kelpoa työtä musiikkien parissa. Etenkin leffan tunnusmusiikki on erinomainen ja kenties jopa liian hyvä itse elokuvalle.

Yhteenveto: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on ihan viihdyttävä tehosterymistely, joka ei kuitenkaan saavuta potentiaaliaan. Elokuvan idea on tosi pöhkö, mutta filmi ei harmillisesti osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Suurempi harmi on, että mukaan lisätyt vitsit ovat aika kauheita ja väkisin väännettyjä. Myös muka-humoristiset tutkijahahmot tuntuvat siltä, että ne on väkisin lisätty tuomaan hieman iloa oudon vakavaan ja synkkään kokonaisuuteen. Kaikkein suurin harmi on kuitenkin se, että jättirobottien ja suurhirviöiden väliset taistot ovat yllättävän pitkäveteisiä, mikä laskee leffan viihdearvoa. Elokuva keskittyy enemmän draamapuoleensa, mikä ei ole lainkaan sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä leffassa, joka sisältää isoja roboja ja isoja monstereita. Draamapuoli voisi olla toimiva, mutta sitä on ihan liikaa, kuten on myös erilaisia juonikuvioita, joita ei pystytä viemään loppuun asti. Tehosteet eivät valitettavasti ole parhaasta päästä ja jotkut kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Jatkuva sade saa useat kuvat näyttämään rumilta, mikä vähentää viihdearvoa entisestään. Idris Elba on mahtava roolissaan, mutta muuten näyttelijät jättävät hieman kylmäksi - etenkin Charlie Hunnam, joka ei sovi pääosaan lähes ollenkaan. Säveltäjä Djawadi on sentään tehnyt loistotyötä musiikkien kanssa! Ihmettelen silti suuresti, mitä Guillermo del Torolle tapahtui tätä ohjatessaan. Ei Pacific Rim - Hyökkäys Maahan huono ole, ehei, mutta tiedän del Toron pystyvän parempaankin. Jos jättirobot ja -hirviöt ovat juttunne, niin kannattaa tämä vilkaista. Animefanit tunnistavat paljon vaikutteita, minkä lisäksi uskon, että leffan kohderyhmä, eli esiteinipojat voivat suorastaan rakastua tähän teokseen, vaikka he saattavat myös pettyä siihen, kuinka vähän turpaanvetoa se oikeasti sisältää. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Pacific Rim, 2013, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Double Dare You