Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi, Michael Chernus, David Warshofsky, Corey Johnson, Chris Mulkey, Barkhad Abdirahman, Faysal Ahmed, Mahat M. Ali, Yul Vasquez, Omar Berdouni, Max Martini ja Catherine Keener
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16
Captain Phillips perustuu kapteeni Richard Phillipsin kirjaan A Captain's Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea vuodelta 2010, joka perustuu Phillipsin omiin kokemuksiin merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maersk Alabama -rahtilaivan kapteenina. Sony Pictures hankki välittömästi kirjan elokuvaoikeudet ja Paul Greengrass nappasi ohjaajan pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Captain Phillips sai maailmanensi-iltansa 27. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja miessivuosa), sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Captain Phillipsiä, vaikka olin tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.
Richard Phillips pestataan kapteeniksi rahtilaiva Maersk Alabamalle, jonka on määrä kulkea Etu-Aasian Omanista Kenyan Mombasaan. Afrikan sarvella rahtilaiva joutuu somalimerirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.
Pääroolissa kapteeni Phillipsinä nähdään Tom Hanks, joka tarjoaa elokuvassa yhden uransa huippurooleista. Hanks istuu erinomaisesti kapteeniksi, joka yrittää pitää päänsä kylmänä ja miehistönsä turvassa, kun merirosvot iskevät hänen komentamalleen rahtialukselle. Mitä pidemmälle tapahtumaketju etenee, sitä paremmin Hanks vakuuttaa, tulkitessaan kovia kokeneen Phillipsin monenlaisia tuntemuksia. Maersk Alabaman miehistöön kuuluvat myös muun muassa Michael Chernusin esittämä Shane, David Warshofskyn näyttelemä Mike, Corey Johnsonin näyttelemä Ken, Chris Mulkeyn esittämä Cronan ja Mark Holdenin näyttelemä Rios. Catherine Keener tekee elokuvan alussa todella lyhyen roolityön Phillipsin vaimona Andreana.
Rahtilaivan kimppuun käyvinä merirosvoina, Musena, Bilalina, Najeena ja Elminä taas nähdään Barkhad Abdi, Barkhad Abrirahman, Faysal Ahmed ja Mahat M. Ali. Erityisen hienoa elokuvassa on, etteivät piraatit jää vain yksiulotteisiksi roistoiksi, vaan heistä on saatu kirjoitettua selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joiden motiiveja rosvohommiin ryhdytään vähitellen puimaan. Barkhad Abdi sai ymmärrettävästi parhaan miessivuosan ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa - niin mahtava hän on merirosvo Musena. Vaikka hahmo onkin pesunkestävä rikollinen, katsoja voi huomata ymmärtävänsä häntä aina silloin tällöin, sekä jopa kokemaan kummaa sympatiaa Musea kohtaan. Hanksin ja Abdin lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti.
Nyt kyllä turhauttaa, etten ollut älynnyt katsoa Captain Phillipsiä aiemmin. Kyseessä on äärimmäisen painostava jännitysnäytelmä, joka pitää täysillä otteessaan läpi kestonsa. Elokuva esittelee alussa lyhyillä kohtauksia itse Phillipsin, Maersk Alabaman miehistön tärkeimmät henkilöt ja merirosvonelikon, ja pian ollaankin jo jännän äärellä, piraattien jahdatessa rahtilaivaa. Tästä lähtee käyntiin todella vangitseva parituntinen, joka saa katsojansa sydämen takomaan ja hikipisarat valumaan. Captain Phillips on niitä filmejä, joihin katsoja uppoutuu niin täysillä, että tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Esimerkiksi kun merirosvot tutkivat rahtilaivaa, katsoja pidättää hengitystään piileskelevien miehistön jäsenten kanssa. Helposti voi myös käydä niin, että katsoja ryhtyy ääneen antamaan hätäisiä neuvoja televisioruudulla näkyville tapahtumille ja valittaa ääneen, kun yritykset päihittää merirosvot epäonnistuvat kerta toisensa perään.
Ohjaaja Paul Greengrass kasvattaa jännitettä erinomaisesti kohtaus kohtaukselta, kunnes meininki muuttuu jossain kohtaa jopa piinaavaksi. Tunnelmaa vain tiivistää tieto siitä, että tämä on tapahtunut oikeasti. Greengrass työryhmineen teki paljon taustatyötä, jotta he saisivat tehtyä filmistä mahdollisimman autenttisen ja kulkemaan mahdollisimman tarkkaan tositapahtumien mukaan. Greengrass onnistuu hienosti säilyttämään jännitteen myös hieman hiljaisempina hetkinä. Yksi elokuvan huippukohdista on, kun kapteeni Phillips kyselee Muselta, miksi tämä tekee niin kuin tekee. Phillips miehistöineen oli välittömästi valmis antamaan merirosvoille rahtilaivan kassakaapin sisällön, mutta miksei se riittänyt ja homman piti eskaloitua pidemmälle? Kaikki johtaa tiukkaan huipennukseen, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut varsinaisen matkan.
Captain Phillips on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä. Etukäteen pelkäsin, että Bourne-leffat Medusan isku(The Bourne Supremacy - 2004), Medusan sinetti(The Bourne Ultimatum - 2007) ja Jason Bourne(2016) ohjannut Greengrass täyttäisi filmin tyylilleen ominaisella ärsyttävän heiluvalla kameratyöskentelyllä, mutta elokuva on oikeasti tyylikkäästi tehty. Käsivarakamera huojuu kyllä, mutta meno ei koskaan äidy niin hektiseksi kuin Bourneissa. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset taidokkaasti tehdyt. Leffa on myös leikattu osaavasti. Äänimaailma on tehokkaasti rakennettu säveltäjä Henry Jackmanin tunnelmaa nostattavien musiikkien kera.
Yhteenveto:Captain Phillips on hieno ja todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä. Elokuva alustaa napakasti lähtökohtansa ja aloittaa sitten yhä jännittävämmäksi kasvavan tapahtumaketjunsa, joka eskaloituu ajoittain jopa piinaavaksi asti. Katsojana tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin menossa mukana ja niinpä hahmojen onnistumiset ja epäonnistumiset aiheuttavat voimakkaita reaktioita kotisohvalla. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä kertomus vie mukanaan. Tätä vain vahvistaa tieto siitä, että nämä asiat tapahtuivat oikeasti. Tom Hanks vakuuttaa pääroolissa kapteeni Phillipsinä ja väkevää työtä tekee myös merirosvoja johtavaa Musea näyttelevä Barkhad Abdi. Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta ja elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Jos et ole vielä nähnyt Captain Phillipsiä ja kaipaat jännittävää elokuvaelämystä, suosittelen sen katsomista lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt aiemmin useampaankin otteeseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Phillips, 2013, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. ja Ron Perlman Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Pacific Rim - Hyökkäys Maahan lähti liikkeelle käsikirjoittaja Travis Beachamin ideasta. Vuonna 2010 Legendary Pictures kiinnostui hänen ideastaan ja alkoi työstää sitä elokuvaksi. Samana vuonna ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti tekevänsä elokuvan H. P. Lovecraftin tieteiskirjasta "At the Mountains of Madness" (1936), mutta vieraillessaan Legendarylla, hän kiinnostui Beachamin ideasta todella paljon. Kun Universal hylkäsi del Toron työstämän scifileffan, hän päätti ohjata Pacific Rimin. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2011 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2012, mutta sitä jouduttiin viivästyttämään. Lopulta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja se oli menestys. Kriitikot ja katsojat pitivät filmiä kelpo scifitoimintana, mutta elokuva ei ole kuitenkaan jäänyt elämään monien muiden tehostefilmien tavoin. Siksi monille saattoikin tulla yllätyksenä, että leffalle on nyt tehty jatko-osa, Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018). Itse en nähnyt ensimmäistä Pacific Rim - Hyökkäys Maahan -leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Mietin sen katsomista, mutta jostain syystä en sinä kesänä saanut aikaiseksi leffateatterissa käymistä. Näinkin elokuvan vasta tammikuussa 2014, kun sain sen myöhäisenä joululahjana. Pidin sitä monien muiden tavoin hyvänä, mutten kuitenkaan kovin ihmeellisenä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sen jatko-osa on ilmestymässä, päätin katsoa Pacific Rimin jälleen ja arvostella sen samalla.
Kun Tyyneenmeren pohjaan syntyy portti toiseen ulottuvuuteen, Maahan alkaa saapua jättimäisiä Kaiju-hirviöitä. Ihmiset rakentavat suuria Jäger-robotteja taistelemaan Kaijuja vastaan, ennen kuin ne tuhoavat koko ihmiskunnan. Elokuvan päähenkilö on Charlie Hunnamin näyttelemä Raleigh Becket, joka toimii Gipsy Danger -nimisen robotin pilottina. Tavallaan Raleighista löytyy perinteistä rämäpääasennetta, jolloin hän on valmis tekemään johtajia uhmaavia päätöksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta tavallaan hän on myös todella tottelevainen ja tekee kiltisti sitä, mitä käsketään. Alussa hahmolle on luotu kiinnostavaa taustaa perhetragedian kautta, mutta se tuntuu usein jäävän täysin unholaan, vaikka Raleigh sanoo sen vaivaavan häntä jatkuvasti. Valitettavasti Raleighista ei ole saatu luotua mitä kiinnostavinta sankarihahmoa, mikä johtuu lähinnä Hunnamista. Hänestä ei nimittäin löydy lähes ollenkaan karismaa rooliin ja hänen näyttelemisensä on usein harmillisen vaisua. Koska Jäger-robottien ohjaamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, Raleigh saa parikseen nuoren Mako Morin, jota esittää Rinko Kikuchi. Valitettavasti Makokaan ei ole mitä vakuuttavin sankari, sillä hän tuntuu jatkuvasti vain valittavan kaikesta. Hänellekin on luotu pientä tragedian tynkää, mutta sekin jää liian pieneen osaan. Kikuchilta löytyy hetkiä, jolloin hän näyttäisi sopivan toimintaleffan naistähdeksi, mutta enemmänkin itämaisia taistelulajeja hyödyntävän toimintaleffan, eikä ison robottihirviömäiskeen. Jäger-ohjelmaa johtaa marsalkka Stacker, jona nähdään Idris Elba, joka on niin vaikuttava osassaan, että hän jättää Hunnamin ja Kikuchin jatkuvasti varjoonsa. Elbasta löytyy juuri tarvittavaa voimaa arvokkaan sotilaskomentajan rooliin, jolloin katsojana huomaa ajattelevansa, että tekisi varmaan kaiken, mitä marsalkka Stacker käskee. Elba pääsee myös pitämään huikean motivaatiopuheen, joka on yksi leffan rautaisimmista hetkistä. Ai että, Idris Elba olisi voinut yksin mennä mätkimään Kaijuja turpaan.
Jostain kumman syystä todella vakavaan elokuvaan on lisätty kaksi tutkijahahmoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän humoristisia. Charlie Dayn näyttelemä tohtori Geiszler uskoo, että sodan voi voittaa tutkimalla Kaijujen DNAta ja mieltä, kun taas Burn Gormanin esittämä tohtori Gottlieb uskoo, että hän voi ennustaa, milloin Kaijuja ilmestyy portaalin kautta meidän maailmaamme. Ja tietty nämä tutkijat kilpailevat siitä, kumpi on oikeassa. Valitettavasti he eivät sovi elokuvaan lähes yhtään, mutta heille luotu sivujuoni on liian tärkeä tarinalle, jolloin sitä ei voi leikata pois. Charlie Day on aika rasittava puhuessaan todella nopeasti kovaan ääneen, kun taas Burn Gorman vetää roolinsa vain todella pahasti yli. On outoa, kun välillä ruutuun saapuu linkuttava heppu, joka näyttää jatkuvasti siltä, että hän voisi saada halvauksen. Muita Jäger-pilotteja Raleighin ja Makon lisäksi ovat Herc Hansen (Max Martini) ja hänen ylimielinen poikansa Chuck (Robert Kazinsky), jotka ohjaavat huipputeknologista Striker Eurekaa; hiljaiset venäläiset Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidanovsky (Robert Maillet), jotka ohjaavat Cherno Alphaa; sekä japanilaiset Wei Tangin kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu), jotka ohjaavat kolmikätistä Crimson Typhoonia. Hanseneille on saatu luotua ihan toimivaa isä-poika-draamaa ja vaikka se jää hieman heppoiseksi, on se enemmän kuin mitä muilla piloteilla on tarjottavana. Kuitenkin venäläisten ja japanilaisten Jägerit kuvastavat erinomaisesti kyseisiä maita, sillä Cherno Alpha on suuri, mutta hieman kömpelön näköinen, aivan kuin se olisi tehty vuosia ennen muita, kun taas Crimson Typhoon tuntuu todella japanilaiselta, sillä se on roboteista pienimpänä nopein ja ketterin. Muistan kun Pacific Rim - Hyökkäys Maahan oli ilmestymässä ja internetissä julkaistiin paljon kuvia eri maiden Jäger-roboteista (Suomella ei tainnut olla omaa), joten minua harmittaa yhä, että leffassa Jägereitä on vain neljä. Elokuvassa nähdään myös Clifton Collins Jr. Tendona, joka on se tyyppi, joka istuu huipputeknologisen pöydän takana ja antaa ohjeita Jäger-piloteille; sekä Guillermo del Toron Hellboy-elokuvista (2004-2008) tuttu Ron Perlman mustan pörssin kauppias Hannibal Chauna.
Ottaen huomioon, että Pacific Rimin tarina on aika älyvapaa, kyseessä on yllättävän vakava elokuva. Leffa kertoo jättiroboteista, jotka vetävät jättihirviöitä turpaan, joten aluksi voisi kuvitella, että luvassa on vain todella vauhdikasta meininkiä, jonka aikana ahmii popcornia, samalla kun tuijottaa hurjia taisteluita. Valitettavasti heti alkupäässä voi huomata, ettei pöhkö elokuva osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Mukaan on kyllä heitetty joitain aivan kamalia muka-hauskoja repliikkejä, jolloin filmiin on kai yritetty tuoda kasaritoimintahenkeä mukaan, mutta se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi yhden taistelun jälkeen Kaiju makaa kuolleena maassa, mutta silti sankarimme epäilevät sen olevan vielä elossa, joten yksi heistä tokaisee: "Tarkistetaan löytyykö pulssia." Sitten Jäger ampuu Kaijua isolla lasertykillään, jolloin Kaijun rintakehä räjähtää. "Ei pulssia". Surkein juttu koko leffassa... Ja kun elokuva on niin totinen, tutkijahahmot tuntuvat äärimmäisen irrallisilta, aivan kuin ne olisi ängetty mukaan leffaan, kun joku studiopomo sanoi, että elokuva tarvitsee lisää huumoria. Vitsejä ei ole saatu toimimaan leffassa lähes lainkaan, mikä on harmi, sillä niitä se todella tarvitsisi.
Toisaalta elokuva ei välttämättä kaipaisi huumoria, jos sen toimintakohtauksista otettaisiin kunnolla kaikki irti ja tekijät päästäisivät luovuutensa valloilleen. Harmillisesti erittäin usein tuntuu siltä, etteivät edes toimintaosuudet saavuta täyttä potentiaaliaan. Mukaan on lisätty joitain aivan mahtavia juttuja, kuten se että Gipsy Danger käyttää pitkulaista laivaa mailana, jota se läimii päin ilkikurisen Kaijun naamavärkkiä. Tällaisia hetkiä filmissä pitäisi olla enemmän, mutta valitettavasti toimintakohtaukset ovat paikoitellen jopa hieman pitkäveteisiä, mikä on todella outoa. Kun leffassa on jättiroboja ja jättimonstereita, senhän pitäisi olla toimintapuoleltaan parasta ikinä! Mutta ei. Yhden lyönnin valmisteluun tarvitaan noin kymmenen sekuntia aikaa, kun käsi aluksi taipuu hitaasti taaksepäin, sitten kyynärpäässä syttyvät raketit, jotka työntävät nyrkin kohti maalitaulua. Samalla tavalla myös lasertykit latautuvat todella hitaasti. Ei siis ihme, että Kaijut tuntuvat usein ylivoimaisilta. Sillä on kai tarkoitus luoda lisäjännitettä, mutta lähinnä katsoja vain pohtii, mikä tässä nyt kestää niin kauan. Oikeaa jännitettä syntyisi sillä, että välillä näkyisi tuhoa pakenevia ihmisiä, jolloin tulisi sellainen olo, että monien elämät ovat oikeasti vaakalaudalla. Elokuvassa on haluttu jostain syystä korostaa, ettei sivullisille käy oikeastaan mitään. Pääasiassa toimintakohtauksia on kuitenkin tylsä katsoa sen takia, että leffassa sataa lähes tauotta ja koko ajan on pimeää. Jägerit ja Kaijut hukkuvat täysin ruudun täyttävien pisaroiden taakse ja sulautuvat synkkiin taustoihin.
Sen lisäksi, että toimintakohtaukset eivät ole täysin sitä mitä toivoisi, niitä on yllättävän vähän. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan keskittyy nimittäin paljon enemmän ihmisdraamaan ja siihen on lisätty useita sivujuonia, jotta hahmoille syntyisi persoonaa. Raleigh yrittää selvitä menneisyytensä traumasta. Samoin myös Mako. Tutkijat yrittävät kilpailla siitä, kumpi on oikeassa Kaijuista. Toinen tutkijoista lähtee etsimään vastauksia, mitä seurataan paljon. Hansenin isällä ja pojalla on vaikea suhde. Näitä seuratessaan katsoja yrittää pähkäillä syytä siihen, että Jägereitä tarvitaan ohjaamaan kaksi. Se olisi jo tarpeeksi riittävä selitys, että Jäger on ihan liian iso kone yhdelle ihmiselle, mutta mukaan on vielä lisätty koko sulautushömpötys. Pilottien täytyy olla yhteensopivia, mihin liittyy kokonainen ohjelma, jonka kautta he tuntevat toistensa ajatukset ja näkevät heidän muistonsa. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan esittelee paljon kaikenlaista uutta ja pääasiassa mielenkiintoista, mitä luultavimmin pohjustaakseen mahdollista elokuvasarjaa, mutta valitettavasti se jättää kaiken hieman puolitiehen. Isä-poika-suhde jää liian pahasti taustalle, jotta siitä välittäisi lopussa. Makon lapsuutta ei avata tarpeeksi. Tutkijat ovat jokseenkin ärsyttäviä. Ja pahimpana kaikesta, Raleighia esittävällä Charlie Hunnamilla ei vain ole tarpeeksi karismaa, jotta hän saisi katsojat aidosti kiinnostumaan hahmostaan. Kyseessä on kyllä ihan viihdyttävä teos, mutta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on silti liian täynnä kaikenlaista, eikä se löydä tasapainoa vakavuutensa ja pöhköytensä välille.
Mielestäni Guillermo del Toro on erittäin hyvä ohjaaja. Hänen kolme edellistä elokuvaansa - Hellboy (2004), Pan's Labyrinth(El laberinto del fauno- 2005) ja Hellboy II: The Golden Army (2008) - ovat todella hyviä, Pan's Labyrinth on jopa aivan mahtava, joten ihmettelen suuresti, mitä tämän filmin kohdalla tapahtui. Del Toro on selvästi parhaimmillaan fantasiapuolella, joten ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siellä ja jättää scifipuoli muille. Hän vaikuttaa selvästi fanittavan animea, sillä leffasta huokuu paljon animevaikutteita. Harmi vain, ettei niitä oikein pysty yhdistämään länsimaisiin elokuviin toimivasti. Del Toron ja Travis Beachamin käsikirjoitus jää hieman laimeaksi, ja siihen tarvitsisi selkeää lisäpotkua ja siitä pitäisi ottaa joitain turhuuksia pois. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on kuitenkin hyvin kuvattu, minkä lisäksi robottien ja Kaijujen suunnittelijat ovat tehneet loistotyötä. Ne ovat selvästi erilaisia toisistaan, mutta kuuluvat silti täysin samaan maailmaan. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät, vaikkakin paikoitellen kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Sitä, joka keksi lisätä mukaan jatkuvan sateen, pitäisi hieman läpsäistä, sillä se saa monet kohtaukset näyttämään rumilta. Äänimaailma on kuitenkin huikea ja säveltäjä Ramin Djawadi on tehnyt yllättävän kelpoa työtä musiikkien parissa. Etenkin leffan tunnusmusiikki on erinomainen ja kenties jopa liian hyvä itse elokuvalle.
Yhteenveto:Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on ihan viihdyttävä tehosterymistely, joka ei kuitenkaan saavuta potentiaaliaan. Elokuvan idea on tosi pöhkö, mutta filmi ei harmillisesti osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Suurempi harmi on, että mukaan lisätyt vitsit ovat aika kauheita ja väkisin väännettyjä. Myös muka-humoristiset tutkijahahmot tuntuvat siltä, että ne on väkisin lisätty tuomaan hieman iloa oudon vakavaan ja synkkään kokonaisuuteen. Kaikkein suurin harmi on kuitenkin se, että jättirobottien ja suurhirviöiden väliset taistot ovat yllättävän pitkäveteisiä, mikä laskee leffan viihdearvoa. Elokuva keskittyy enemmän draamapuoleensa, mikä ei ole lainkaan sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä leffassa, joka sisältää isoja roboja ja isoja monstereita. Draamapuoli voisi olla toimiva, mutta sitä on ihan liikaa, kuten on myös erilaisia juonikuvioita, joita ei pystytä viemään loppuun asti. Tehosteet eivät valitettavasti ole parhaasta päästä ja jotkut kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Jatkuva sade saa useat kuvat näyttämään rumilta, mikä vähentää viihdearvoa entisestään. Idris Elba on mahtava roolissaan, mutta muuten näyttelijät jättävät hieman kylmäksi - etenkin Charlie Hunnam, joka ei sovi pääosaan lähes ollenkaan. Säveltäjä Djawadi on sentään tehnyt loistotyötä musiikkien kanssa! Ihmettelen silti suuresti, mitä Guillermo del Torolle tapahtui tätä ohjatessaan. Ei Pacific Rim - Hyökkäys Maahan huono ole, ehei, mutta tiedän del Toron pystyvän parempaankin. Jos jättirobot ja -hirviöt ovat juttunne, niin kannattaa tämä vilkaista. Animefanit tunnistavat paljon vaikutteita, minkä lisäksi uskon, että leffan kohderyhmä, eli esiteinipojat voivat suorastaan rakastua tähän teokseen, vaikka he saattavat myös pettyä siihen, kuinka vähän turpaanvetoa se oikeasti sisältää. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Pacific Rim, 2013, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Double Dare You
Ohjaus: James Foley Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Max Martini, Brant Daugherty, Eloise Mumford, Luke Grimes, Rita Ora, Victor Rasuk, Arielle Kebbel ja Ashleigh LaThrop Genre: erotiikka, romantiikka, draama, jännitys Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 16
E. L. Jamesin "Fifty Shades" -kirjat (2011-2012), sekä niistä työstetyt elokuvat Fifty Shades of Grey (2015) ja Fifty Shades Darker (2017) ovat jakaneet mielipiteet voimakkaasti kahtia. Monet oikein rakastavat niitä, kun taas toiset suorastaan vihaavat niitä. Kriitikot ovat lytänneet ne täysin, mutta ne ovat olleet suuria menestyksiä. Niinpä nyt ilmestynyt leffatrilogian päätösosa Fifty Shades Freed on siis joillekin vuoden odotetuin elokuvatapaus, kun taas jotkut ovat jo valmiiksi listanneet sen vuoden huonoimpien tekeleiden joukkoon. Itse kuulun aika vahvasti jälkimmäisiin. En inhonnut trilogian aloitusosaa Fifty Shades of Greytä sitä katsoessani, mutta kun aloin pohtia sitä tarkemmin, se on muuttunut mielessäni vain huonommaksi ja huonommaksi. Sen jatko-osa Fifty Shades Darker oli selkeä parannus, vaikkei sekään millään lailla hyvä ollut. Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun menin katsomaan Fifty Shades Freediä tyttöystäväni kanssa ensi-iltaan. Kehnoja odotuksia ei erityisemmin helpottanut se, ettei leffalle edes järjestetty lehdistönäytöstä, sillä yhtiö tietää filmin saavan pelkkää negatiivista palautetta. Leffan alkua odotellessa lähinnä vain mietin, että "Jes, tämä on vihdoin sarjan päätösosa! Tämän jälkeen ei näitä tarvitse enää katsoa!"
Anastasia Steele ja Christian Grey menevät naimisiin. Avio ei ole kuitenkaan pelkkää onnea, sillä Jack Hyde yrittää edelleen rikkoa heidän suhteensa.
Anastasia Steelenä - tai siis tässä leffassa Anastasia Greynä - nähdään yhä Dakota Johnson, joka yllättäen osoittaa, ettei ole oikeasti niin surkea näyttelijä kuin edellisissä leffoissa antoi ymmärtää. Johnson on itse asiassa paikoitellen jopa hyvä tässä leffassa! Muutos on siinä mielessä entistäkin hämmästyttävämpi, että elokuva kuvattiin samaan aikaan Fifty Shades Darkerin kanssa, joten hän on varmaan vain herännyt jonain kuvausaamuna lahjakkaampana kuin ennen. Johnson tuo Anastasian epävarmuuden taidokkaammin esille kuin aiemmin, minkä lisäksi hän löytää hahmosta uusia puolia, jotka uskaltavat pistää itsekeskeiselle Christianille vastaan. Etenkin niissä kohtauksissa, joissa Johnson esiintyy yksin, hänen salaiset lahjansa pääsevät esille. Harmi vain, että ne tuntuvat katoilevan lähes aina, kun hän jakaa kohtauksensa Christiania esittävän Jamie Dornanin kanssa. Dornan ei nimittäin vieläkään vakuuta ärsyttävän Christianin roolissa. Christian ei onneksi ole hahmona enää niin inhottava kuin edellisissä osissa, mutta hänestä on silti vaikea pitää. Hahmo on yhä todella itsekäs ja kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, koska on rikas. Paikoitellen hän yrittää komennella Anastasiaa, jolloin on hienoa, että Anastasia sanoo vihdoin, ettei aio totella. Ja kun Christian yrittää sulatella Anastasian kieltäytymistä, ovat Dornanin urpot ilmeet erittäin huvittavia. Selkeästi parasta Dornanin roolisuorituksessa on kohtaus, jossa Christian on humalassa. Silloin hänen tarvitsee lähinnä pöhköillä, jolloin hän on hetken aikaa jokseenkin tykättävä tapaus. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford) ja tämän poikaystävä/Christianin veli Elliot Grey (Luke Grimes), Anastasian valokuvaajakaveri José (Victor Rasuk), Christianin sisko Mia (Rita Ora), Christianin henkivartija Taylor (Max Martini), Anastasian kanssa työskentelevä Hannah (Ashleigh LaThrop), sekä ongelmia aiheuttava Jack Hyde (Eric Johnson). Uusina hahmoina taas esitellään Christianista kiinnostunut arkkitehti Gia Matteo (Arielle Kebbel) ja Anastasian henkivartija Sawyer (Brant Daugherty). Jack Hyden kummallisia kohtauksia, ja Katen ja Elliotin suhdeongelmia lukuunottamatta muut hahmot eivät oikeastaan tee mitään. Esimerkiksi José näkyy muutamissa kohtauksissa taustalla, mutten muista hänen edes sanoneen mitään.
Yllättävää kyllä, Fifty Shades Freed ei ole niin kauhea kuin etukäteen pelkäsin. Kyseessä on itse asiassa sarjan paras osa! ...mikä ei toisaalta kerro vielä kovin paljoa, ottaen huomioon edellisten osien laatutason. Tämä filmi ei ole mitenkään erityisen kamala, vaan lähinnä aika mitäänsanomaton ja tyhjentävä kokemus. Kovin mielenkiintoista tarinaa ei tästäkään osasta löydy, vaan erilaisia juonikuvioita on vain tungettu mukaan tarpeeksi monta, jotta elokuva kestäisi noin kahden tunnin ajan. Juonikuvioista ei kuitenkaan muista lähes mitään, kun leffa on päättynyt. En totta puhuen muistanut niitä elokuvan aikanakaan. Fifty Shades Freed vaihtelee muutaman kohtauksen välein sitä, millaista tarinaa se yrittää kertoa. Välillä Jack Hyde tekee jossain jotain ilkeää ja hahmot kauhistelevat, mitä hän voisi tehdä parin suhteelle. Ja sitten Jack unohdetaan kokonaan ja leffa kertookin siitä, että pettääkö Elliot Katea jonkun kanssa? Ja heti kun se juonikuvio on saatu käsiteltyä, hahmot katoavat elokuvasta. Sitten Jackista puhutaan jälleen ja muistin, että "ai niin, tällainenkin heppu on tässä mukana".
Kuitenkin kaikkein erikoisinta on, että se juttu, miksi ihmiset alunperin kiinnostuivat sarjasta, on jäänyt lähes täysin unholaan: seksi. Fifty Shades of Greytä mainostettiin aikoinaan sillä, että kyseessä on jotain todella häröä ja tuhmaa, jolloin monet halusivat mennä katsomaan leffan nähdäkseen sitomisleikkejä ja rajua seksiä. Tavallaan niitä löytyy tästä elokuvasta, mutta todella laiskasti ja väkisin väännetysti. Elokuva kulkeekin todella kauan eteenpäin siten, että joko Anastasia tai Christian suuttuu ja he riitelevät, sitten he harrastavat seksiä ja kaikki on hyvin. Sitten toinen taas suuttuu ja he riitelevät, harrastavat seksiä ja kaikki on hetken aikaa hyvin. Ja niiden hetkien aikana, jolloin parilla oli kaikki hyvin, ehdin jo unohtaa kokonaan, että elokuva sisältäisi mitään rajumpia panemisia. Kun kaksikko päättää taas sopia riitansa sängyn puolella, muistin jälleen, että "ai niin, tämä oli sellainen elokuva..." Seksikohtaukset ovat niin surkeita ja innottomia, että katsojana toivoisi, ettei niitä olisi mukana ollenkaan. Etenkin myötähäpeällisen jäätelön nuolemiskohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka takapuolia ja rintoja näkyykin, en silti tiedä, kenen mielestä tämä olisi oikeasti niin tuhmaa kuin elokuvasarja alunperin lupaili.
Syyt sille, miksi Fifty Shades Freed on kömpelöstä tarinankerronnastaan, kehnosta näyttelijätyöstään ja tylsistä seksikohtauksistaan huolimatta trilogian paras osa, ovat jonkin sortin viihdyttävyys ja huumori. Nimittäin sen lisäksi, että leffan kökköydelle voi nauraa, mukaan on saatu myös muutamia ihan oikeasti hauskoja juttuja. Elokuva ei todellakaan ollut mielestäni niin hauska kuin näytöksen muut katsojat antoivat ymmärtää jatkuvalla kikatuksellaan, mutta huomasin itsekin nauravani parissa kohtaa ääneen vitseille. Viihdyttävyys taas syntyy todella erikoisista kohtauksista, jotka leffaan on lisätty. En olisi nimittäin koskaan arvannut, että näkisin Fifty Shades -elokuvassa autotakaa-ajon. Vaikka samalla pohdin, kuinka Anastasiasta on yhtäkkiä tullut joku Vin Diesel autojen kanssa, niin täytyy myöntää, että takaa-ajokohtaus piti kiinnostukseni sujuvasti yllä ja onnistui viihdyttämään. Sen lisäksi loppuun on päätetty lisätä trillerimäinen huipennus, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Vaikka se ratkeaa naurettavan helposti, tarjosi se jotain enemmän kuin ajattelin leffan pystyvän tarjoamaan.
Elokuvan ohjaajana toimii Fifty Shades Darkerin tavoin James Foley, jota ei vain voi syyttää leffan kehnoudesta. En usko, että E. L. Jamesin kirjojen pohjalta voisi mitenkään kirjoittaa mitään hyvää. Se kertoo myös todella paljon, että leffan käsikirjoittajana toimii Jamesin mies Niall Leonard. Kukaan itseään kunnioittava käsikirjoittaja ei varmaan suostuisikaan tällaiseen roskatrilogiaan. Edellisten osien tapaan Leonardin teksti on täynnä kehnoa dialogia, jolloin näyttelijöidenkin työ on muuttunut vaikeammaksi. Sentään Fifty Shades Freed on kuvattu hyvin. Leikkauksessa olisi kuitenkin pitänyt miettiä, kuinka paljon ylimääräisiä kohtauksia tarvitsee jättää mukaan. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit. Paikoitellen jopa ihmettelin, että miten ihmeessä Elfman on edes saanut nimensä alku- ja lopputeksteihin, kun ainoat musiikit filmissä tuntuvat olevan geneerisiä poppijumputuksia. Ihan sama, millaisesta kohtauksesta on kyse, musiikki kuulostaa kaiken aikaa samalta. Lopputekstien aikana kuullaan tietty Fifty Shades of Greystä tuttu Ellie Gouldingin kappale "Love Me Like You Do", joka jää muutamaksi päiväksi soimaan päässä.
Yhteenveto:Fifty Shades Freed on yllättäen trilogiansa paras osa... vai pitäisikö vain sanoa, ettei se ole yhtä surkea kuin edeltäjänsä? Elokuvaan on onnistuttu saamaan mukaan pientä viihdearvoa oudon irrallisella takaa-ajokohtauksella ja lopun muka-trillerimäisellä huipennuksella, sekä huumoria esimerkiksi humalaisen Christianin kautta. Vaikka mikään noista ei ole kovin kummoista, ovat ne silti leffan parempaa antia, kun niitä vertaa edellisistä osista tuttuihin asioihin, kuten kömpelöön dialogiin, lähes olemattomaan tarinankerrontaan, kehnoon näyttelemiseen (vaikkakin Dakota Johnson tekee parannuksen Anastasiana), pariinkymmeneen lähes identtiseen radiojumputukseen, sekä seksikohtauksiin, jotka tuntuvat todella pakotetuilta - aivan kuin tekijät eivät olisi tienneet, haluavatko katsojat nähdä niitä, vai eivät. Pääasiassa kyseessä on vain laimea ja mitäänsanomaton teos täynnä typeriä ja todella unohdettavia juttuja. Jos en muistanut erilaisia juonikuvioita elokuvaa katsoessani, niin en usko muistavani niitä tulevaisuudessakaan. Suosittelen Fifty Shades Freediä vain ja ainoastaan kirjojen ja edellisten elokuvien faneille. Kaikkia muita kehotan pysymään kaukana tästä filmistä - jo ihan siitä syystä, ettei tällaisia leffoja tehtäisi enää lisää. Sillä vaikka trilogia on päättynyt, on edelleen se riski, että yhtiö päättäisi rahastaa kunnolla ja tekisi turhia lisäosaelokuvia. Tai sitten yhtiö päätyisi samaan laiskaan ratkaisuun kuin kirjailija E. L. James ja tekisi leffat uudestaan, mutta kerrottuna Christianin näkökulmasta. Toivotaan, ettei niin käy... Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt epilogikohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017 - Muokattu 30.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Fifty Shades Freed, 2018, Universal Pictures
Ohjaus: James Foley Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Bella Heathcote, Max Martini, Rita Ora, Marcia Gay Harden, Andrew Airlie, Kim Basinger, Victor Rasuk, Eloise Mumford ja Luke Grimes Genre: erotiikka, draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia / Unmasked Edition: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 16
Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjasta innostunut E. L. James kirjoitti internetiin fanitekstejä tarinasta, kunnes keksi eräänä päivänä tavan tienata hirveästi rahaa. Hän vaihtoi tekstistään hahmojen nimet ja muutti muutaman jutun sieltä täältä ja julkaisi tekstinsä kirjana "Fifty Shades of Grey" (2011). Kirja nousi suureen suosioon, joten James työsti sille kaksi jatko-osaa, minkä lisäksi vuonna 2015 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva Fifty Shades of Grey. Useat kriitikot ja katsojat vihasivat elokuvaa, mutta koska sekin oli menestys, jatkoa tietysti seurasi. Toisen osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2016, mutta koska Jamesilla ja ohjaaja Sam Taylor-Johnsonilla tuli suurta riitaa keskenään, ohjaaja lähti ja täytyi löytää korvaaja, jolloin ensi-ilta viivästyi. Uudeksi ohjaajaksi valittiin James Foley ja tuotanto lähti liikkeelle. Fifty Shades Darker sai ensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa ja vaikka sekin sai murska-arviot, oli se silti suuri hitti. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa, vaikka olisinkin nähnyt sen ilmaiseksi lehdistönäytöksessä, sillä en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Aluksi ajattelin, että olisin katsonut ja arvostellut Fifty Shades of Greyn, ja käynyt sitten näytöksessä, mutten vain pystynyt tekemään niin, sillä en ollut kuullut filmistä oikeastaan mitään hyvää. Mietin, että katson Fifty Shades -leffat vasta, kun kolmas osa, Fifty Shades Freed (2018), on ilmestynyt vuokrattavaksi, jolloin voin katsoa koko homman kerralla. Kuitenkin kun huomasin, että sarjan aloitusosa tulee televisiosta, päätin vilkaista sen. Vaikka leffaa katsoessa en erityisemmin inhonnut näkemääni, muuttui se mielessäni yhä vain huonommaksi, kun mietin sitä ja lopulta tunteeni teosta kohtaan oli inho. En siis erityisemmin odottanut sarjan toisen osan näkemistä, mutta kävin kuitenkin vuokraamassa sen eräänä perjantaina ja katsoin sen samana iltana. En tiedä, mistä se johtui - ehkä siitä että vihasin ensimmäistä osaa ja uskoin toisenkin olevan yhtä hirveä tai ehkä jostain muusta - mutta mielestäni Fifty Shades Darker ei ollutkaan yhtä surkea kuin edeltäjänsä... se oli vain huono.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Fifty Shades of Grey!
Anastasia Steele päättää palata yhteen miljonääri Christian Greyn kanssa, joka yrittää lopettaa sadistiset seksimieltymyksensä. Samalla kun pariskunta yrittää saada suhdettaan toimimaan, on eräitä, jotka yrittävät pitää kaksikon erossa toisistaan.
Anastasiana nähdään jälleen Dakota Johnson, joka ei ole ihan niin huono roolissaan kuin edellisessä osassa. Tönkkö hän on silti, eikä hänen hahmonsa ole muuttunut yhtään mielenkiintoisemmaksi. Anastasia ei ole mitään ilman Christiania, minkä huomaa alusta alkaen. Edellisen leffan lopussa Anastasia jätti Christianin, koska hän säikähti tämän seksitottumuksia, mutta nyt hän on heti valmis palaamaan miehen luokse, koska... noh, eipä tarinalla ole mitään muutakaan kerrottavaa. Hahmo ei kykene koskaan tekemään niin kuin haluaa, vaan hän tottelee kiltisti Christiania ja osoittaa jälleen, että elokuvasarjan sanoma on pitää naiset alistettuina. Christian Greytä esittävä Jamie Dornankin parantaa hieman suoritustaan. Hänen ja Johnsonin välille on jopa muodostunut ihan pientä kemiaa, sillä he olivat ehtineet tehdä yhden filmin yhdessä. Christian ei kuitenkaan ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Itse asiassa hän on mielestäni aivan kauhea henkilö! Edellisessä osassa hän vakuutteli Anastasialle, että tämä voisi koska tahansa lähteä ja hän jättäisi tämän rauhaan, mutta kun Anastasia sitten lähti, Christian vain lähettelee hänelle kukkia ja seurailee tätä eri paikkoihin. Hän ei kuuntele "ihastustaan" lähes ollenkaan, eikä mieti, miten Anastasia haluaisi elää elämäänsä, vaan ostelee tälle jatkuvasti puhelimia ja tietokoneita, sekä antaa hänelle noin vain tuhansia dollareita, koska ajattelee, että rakkaus on niin pinnallista. Christian komentaa Anastasiaa ihan kaiken aikaa ja pistää tämän tekemään kaiken, minkä haluaa. Ja sen kerran, kun Anastasia yrittää hieman sanoa vastaan, Christian huutaa, eikö hän osaa koskaan tehdä, kuten hänelle sanotaan. Tai kun Anastasia lähettää hänelle viestin, että hänen täytyy lähteä työmatkalle, jotta hänen uransa lähtisi paremmin käyntiin, Christian lähettää takaisin: "Vastaus on EI!" Hän ei siedä sitä, että Anastasia salailee asioita, muttei voi itse kertoa totuuksia. Siihen vielä päälle se, että häntä kiihottaa tuottaa muille kipua, ei Christiania voi millään pitää hyvänä tyyppinä. On todella vaikea ymmärtää, mitä Anastasia edes näkee sellaisessa kusipäässä? Ai niin, Christian on rikas. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Christianin adoptiovanhemmat (Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie), hänen siskonsa Mia (Rita Ora) ja veljensä Elliot (Luke Grimes), Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford), hänen valokuvaajaystävänsä José (Victor Rasuk), sekä Christianin henkivartija Taylor (Max Martini). Uusina hahmoina esitellään Batmanista (1989) tutun Kim Basingerin kehnosti esittämä Elena Lincoln, joka hyväksikäytti Christiania lapsena; Eric Johnsonin näyttelemä Anastasian uusi pomo Jack Hyde; sekä Bella Heathcoten esittämä Leila, joka on aika karmiva tapaus ja tuo pientä jännitettä mukaan. Sivuhahmoja ei tässäkään filmissä erityisemmin syvennetä, mutta heillä on silti isompi merkitys tarinassa kuin ennen.
Sen lisäksi, että Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat hieman roolisuoritustaan, ja heiltä löytyy hieman kemiaa paikoitellen, on elokuva muutenkin toteutettu kaikin puolin hieman paremmin kuin edeltäjänsä. Fifty Shades Darker ei ole vain tuhmaa pehmopornoa, jonka ympärille on keksitty tyhjänpäiväinen "rakkaustarina" kuten Fifty Shades of Greyssä, vaan siinä keskitytään Anastasian ja Christianin suhteeseen kiinnostavammin. Seksiä on kyllä mukana, mutta oudon pakotetun tuntuisesti. Koska sarjalla on tietty maine, on päähenkilöiden pakko käydä sängyn puolella tasaisin väliajoin, jotta yleisö pysyisi tyytyväisenä. Ihan oikeasti, kuka aloittaa tämän leffan katsomisen, sillä häntä kiinnostaa jokin muu kuin päähenkilöiden seksileikit? Tai siis minähän katsoin tätä ihan vain ammatillisessa mielessä kriitikkona...
Fifty Shades Darker ei kerro siitä, että Anastasiaa kiehtoisi Christianin sänkytaidot, vaan tällä kertaa hahmon täytyy todella pohtia, onko Christianin kanssa eläminen sitä, mitä hän oikeasti haluaa? Aiemmin Anastasian täytyi elää Christianin urpon sopimuksen mukaan, mutta nyt Christianin pitäisi oppia normaalimpaa suhdetta. Siihen kun lisää vielä suhdetta vaikeuttavia asioita, kuten Anastasiasta kiinnostunut pomo ja Christianin menneisyydestä ilmaantuvat piinaavat henkilöt, voisi kyseessä oli kiinnostava tarina. Yllättävää kyllä, paikoitellen elokuva jopa sai minut kiinnostumaan tarinastaan, etenkin silloin kun mukana oli joko Jack Hyde, Elena Lincoln tai Leila, joka todella tuo mukaan jonkinlaista jännitystä. Harmi vain, että näitä kolmea henkilöä ei kuitenkaan hyödynnetä kovin kummoisesti ja jokainen lähinnä katoaa jonnekin. Heitä pohjustetaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, joten ehkä he tuovat jotain mielenkiintoa sarjan päätösosaan. Onneksi mukana on myös pari kohtausta, joissa päähenkilöt ovat kahdestaan ja joihin on saatu kiinnostavuutta - enkä tarkoita väkinäisiä seksihetkiä. Lopetuskohtaus on selvä parannus edelliseen osaan verrattuna ja se tuntuu todella päättävän filmin, sen lisäksi että se pohjustaa trilogian päätösosaa.
Harmillisesti siihen hyvät puolet elokuvasta jäävätkin. Muutama kiinnostava hahmo ja pari onnistunutta hetkeä eivät pelasta kokonaisuutta, kun mukaan on lipsahtanut sellaisia hetkiä kuin naamiaisjuhlat, jotka Anastasia joutuu viettämään geishakuulat alapäässään. Kohtaus on naurettavan kamala, varsinkin kun huomaa, ettei siinä ole oikeastaan mitään logiikkaa. Jos kuulat tuottavat Anastasialle mielihyvää, kun hän istuu pöydän ääreen syömään, mikseivät ne vaikuttaneet, kun hän istui autossa matkalla juhliin? Kohtaus on muutenkin niin kömpelösti toteutettu, että sen toivoisi kuuluvan poistettuihin hetkiin. Kaikkein huonointa on kuitenkin loppupään helikopteriosuus, joka on leikattu ihan päin mäntyä. Ymmärrän sen tarkoituksen tarinassa, mutta siihen ei ole nähty yhtään vaivaa, jolloin se on vain todella laimea. Leffaan on muutenkin mahdutettu paljon laimeita ja tylsiä kohtia, sekä tahattoman koomisia hetkiä, jotka olisi voinut poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa. Vaikka päähenkilöiden suhteeseen on saatu parempaa sisältöä kuin edellisessä osassa, hahmot ovat silti heikkoja (Christianin tapauksessa hirveitä), jolloin parisuhteen seuraaminen ei ole kovin mukavaa. Paikoitellen myös tuntuu täysin siltä, että tämä on pelkkä väliosa, sillä tarpeettomia kohtauksia on niin paljon, ettei leffalla oikeastaan ole tarpeeksi tarinaa kerrottavana täyttääkseen kahden tunnin kestonsa. Fifty Shades Darkerin katsominen on miellyttävämpi tapa viettää kaksituntinen kuin Fifty Shades of Greyn katselu, mutta kyllä sitä aikansa käyttäisi mieluummin johonkin muuhun. Noh, paras puoli on, että olemme sarjassa voiton puolella: kaksi katsottu, yksi enää jäljellä ja sitten se on ohi!
Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa David Foley, joka osaa työnsä selvästi edeltäjäänsä paremmin. Foleyta ei voi syyttää filmin epäonnistumisesta, sillä onhan se vaikea saada hyvää aikaiseksi kirjasta, joka on aika varmasti roskaa. Käsikirjoituksesta vastaa E. L. Jamesin aviomies Niall Leonard, mikä ei ole kovin hyvä ratkaisu, sillä onhan se hieman kummallista, että mies muuttaa vaimonsa kirjan leffaksi. Repliikit ovat usein kökköjä ja naurettavia, minkä lisäksi tarinan kiinnostavat asiat tuntuvat jäävän täysin sivuun loppujen lopuksi. Kuvaus on tässäkin filmissä onnistunutta, mutta leikkaus on paikoitellen kömpelöä. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, etenkään helikopterikohtauksessa. Musiikeista vastaa yhä Danny Elfman -parka, joka ei ole tähänkään saanut aikaan mitään muistettavaa. Toivottavasti hän löytää tutun tyylinsä Tim Burtonin Dumbossa (2019). Kaikki seksikohtaukset ovat tässäkin filmissä saatu muistuttamaan musiikkivideoita, sillä jokaisen päälle on pistetty jumputtamaan jokin pop-kappale. Elokuvasta on olemassa lähes vartin pidempi Unmasked Edition, joka sisältää kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Pidempi versio sisältää Anastasian äidin (Jennifer Ehle), jota ei teatteriversiosta löydy, minkä lisäksi karmivan Leilan osuutta on kasvatettu. Versioon on myös lisätty täysin turha biljardikohtaus, joka aluksi vaikuttaa näyttävän, että Anastasia olisikin jossain parempi kuin Christian, mutta joka johtaakin vain alistavaan seksiin ja menettää näin merkityksensä. Itse näin Unmasked Editionin ja vaikka sen takia kärsimykseni oli pidempi, oli se hyvä ratkaisu, sillä Leila herätti kiinnostusta outoudellaan.
Yhteenveto:Fifty Shades Darker on joka tasolla selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna, mutta se on silti huono elokuva. Filmi ei onneksi yritä olla pelkkää pikkutuhmaa pehmopornoa, vaan siihen on yritetty löytää muutakin sisältöä, missä ei kuitenkaan ole hirveän hyvin onnistuttu. Itse seksikohtaukset ovat tällä kertaa jopa oudon väkinäisiä. Mukaan on saatu pienesti kiinnostavia asioita, mutta niitä ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat pienesti roolisuorituksiaan, mutta ovat silti kehnoja, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kamalia. Minä suorastaan inhoan Christian Greytä! Filmillä on paljon parempi lopetus kuin edeltäjällään, mutta loppupään helikopteriosio on todella surkea. Käsikirjoitus on kehno ja mukaan mahtuu paljon kamalia repliikkejä. Vaikka mukana on enemmän hyviä puolia kuin edeltäjässä, on Fifty Shades Darker huono filmi, jonka katselua en suosittele kenellekään. Se on sopiva vain teinitytöille ja heidän äideilleen, sillä nuorempia seksielämä on alkanut kiinnostaa ja vanhemmat taas saattavat löytää siitä jotain uutta petipuuhiinsa. Yhdessä tyttären ja äidin ei tosin kannata tätä nähdä, sillä se olisi aivan varmasti todella epämiellyttävää ja outoa. Lopputekstien aikana nähdään todella lyhyt mainos sarjan kolmannesta osasta, Fifty Shades Freedistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fifty Shades Darker, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures
Ohjaus: Sam Taylor-Johnson Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eloise Mumford, Jennifer Ehle, Victor Rasuk, Marcia Gay Harden, Luke Grimes, Rita Ora, Max Martini ja Callum Keith Rennie Genre: erotiikka, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia / Unseen Edition: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16 Fifty Shades of Grey perustuu E. L. Jamesin samannimiseen hittikirjaan vuodelta 2011. "Fifty Shades of Grey" -kirja taas perustuu Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjaan (2005-2008). E. L. James luki Meyerin kirjat ja innostui niistä niin paljon, että päätti kirjoittaa niistä omaa seksipainotteista fanitekstiä, eli "fan fictionia". Eräänä päivänä hän päätti kirjoittaa tekstinsä uudestaan, vaihtoi nimet ja julkaisi "Twilight"-kopionsa kirjana. Miljoonat ihmiset (pääasiassa naiset) hullaantuivat kirjasta, joten oli vääjäämätöntä, että sen pohjalta tehtäisiin myös elokuva. Vuonna 2013 useat yhtiöt kilpailivat leffaoikeuksien saamisesta, kunnes Universal Pictures ja Focus Features voittivat. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta ja Fifty Shades of Grey sai ensi-iltansa helmikuussa 2015, juuri sopivasti ystävänpäivän aikoihin. Elokuva oli iso menestys ja monet kirjan fanit olivat innoissaan siitä, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Se oli yksi ilmestymisvuotensa inhotuimmista elokuvista ja se jopa voitti viisi Golden Raspberry-, eli Razzie-palkintoa (huonoin elokuva, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin parivaljakko ja huonoin käsikirjoitus) kuudesta ehdokkuudestaan (vain huonointa ohjausta se ei voittanut). Jostain syystä leffaan tehdyt kappaleet "Earned It" ja "Love Me Like You Do" saivat Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutteivät voittaneet niitä. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi teattereihin. Muistan kuitenkin, kun se pyöri leffateattereissa ja Finnkinon täytyi alkaa tarkistaa ikä kaikilta nuorilta K16-leffoissa, sillä niin monet yläasteikäiset huijasivat ikänsä päästäkseen katsomaan Fifty Shades of Greyta. Arvioiden takia ajattelin, etten koskaan katsoisi leffaa. Kuitenkin kun aloin kirjoittamaan omia arvosteluja, mietin, että jossain kohtaa katsoisin koko Fifty Shades -sarjan (2015-2018) läpi ja arvostelisin sen osat. Ajattelin kuitenkin tehdä sen vasta, kun sarjan kolmas osa Fifty Shades Freed (2018) olisi ilmestynyt vuokrattavaksi, mutta huomatessani eräänä syyskuun iltana, että Fifty Shades of Grey tulee televisiosta, päätin hyödyntää ilmaisen tilaisuuden ja katsoin sen. Ja noh... hirveähän se oli.
Anastasia Steele -niminen opiskelija haastattelee nuorta miljardööri Christian Greyta yliopistonsa lehteen. Tapaamisen jälkeen kaksikolle syttyy nopeasti todella erikoinen suhde. Christian ei nimittäin välitä romantiikasta, vaan rajusta seksistä.
Pääosassa Anastasiana nähdään Dakota Johnson, jonka roolisuorituksesta on jostain syystä pidetty. Omasta mielestäni hän on elokuvan surkein näyttelijä. Hänessä ei ole nimittäin lainkaan sydäntä, sielua, energiaa tai mitään koko leffan aikana. Hänen esiintymisensä on niin onttoa, tylsää ja puuduttavaa, että on vaikea kuvitella jonkun ökyrikkaan miehen innostuvan hänestä. Vain seksikohtauksissa Johnson näyttää merkkejä siitä, että onkin elossa, eikä olekaan väkinäisesti näyttelevä zombie. Eipä siinä, onhan se vaikea näytellä onnistuneesti, jos hahmokin on surkea. Anastasia Steele on nimittäin yksi huonoimmista naishahmoista, jonka tiedän. Hän ei kykene mihinkään ilman Christiania ja vaikka miehen seksimieltymykset karmivatkin Anastasiaa, on hänen pakko palata takaisin Christianin luokse, sillä Anastasian on tarkoitus viestiä, että naisten asema ei ole mitään muuta kuin olla aina miehen pompoteltavana, mikä on vain väärin.
Jamie Dornan ei ole kovin paljoa parempi Christian Greynä. Dornanilta löytyy pari ilmettä enemmän, eikä hänen roolityönsä ole välillä yhtä elotonta, mutta hän ei ole lainkaan uskottava miljardöörinä, eikä hän ole sellainen hurmuri, mikä Christianin pitäisi olla. Sen lisäksi on todella outoa ajatella, että naiset noin vain ihastuisivat häneen, sillä vaikka hän osteleekin heille kalliita lahjoja sun muuta, on hän aika kauhea, itsekäs ja tunteeton persoona. Christiankin on todella surkea hahmo, sillä hänen tarkoituksensa on viestiä, että miehet voivat tehdä naisilleen ihan mitä tahansa, vaikka naiset eivät siitä pitäisi. Hänellä on tarkat säännöt siitä, mitä "hempeää" hän suostuu tekemään naisten kanssa. Hän ei esimerkiksi suostu nukkumaan heidän vieressään, eikä käy treffeillä. Christian ei suostu joustamaan säännöistään, mutta vaatii sitä muilta. Hän on kauhea myös sen takia, että vaikka hän väittää Anastasialle, että tämä voi koska tahansa sanoa "ei" ja lähteä, Christian tunkeilee silti hänen kotiinsa ja yrittää pitää tätä väkisin luonaan. Sitomisleikeissä sun muussa ei ole vikaa, mutta se miten Christian nauttii asioista, on aika sairasta. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Eloise Mumford Anastasian kämppiksenä Katena, Jennifer Ehle Anastasian äitinä ja Callum Keith Rennie hänen isäpuolenaan, Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie Christianin vanhempina, Luke Grimes hänen isoveli Elliotina, Rita Ora hänen pikkusisko Miana, sekä Victor Rasuk Anastasian valokuvaajaystävä Joséna. Muut näyttelijät eivät ole yhtä surkeita kuin leffan päätähdet, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet, että heidän taidoistaan on muutenkin vaikea sanoa mitään.
Fifty Shades of Grey ei ole heti alkuun kammottavan huono. Ensimmäistä kunnon kohtausta edeltävät kuvat alkutekstien aikana ovat ihan tyylikkäitä ja niitä on mukava katsoa. Niiden jälkeen tuleva kohtauskaan ei ole järkyttävän kauhea. Se on vain tylsä. Ensimmäisen puolen tunnin ajan en ajatellut, että elokuva olisi täyttä kuraa, vaan pidin sitä vain todella tylsänä. Elokuva kertoo tietysti pelkästään Anastasian ja Christianin erikoisesta suhteesta, en muuta odottanutkaan, mutta kun hahmot ovat surkeita ja heidän näyttelijänsä ihan yhtä kehnoja, on heidän yhteisiä kohtauksiaan todella puuduttavaa seurata - varsinkin kun Dakota Johnsonin ja Jamie Dornanin väliltä ei löydy kemiaa. Ei yhtään. Ja kun elokuvan tärkein asia, eli heidän suhteensa ei ole lähtökohdiltaankaan uskottava, eikä se tunnu miltään, on leffaa vain erittäin ikävää katsoa. Jossain kohtaa filmi alkaa muuttua inhottavan siirappiseksi, vaikka siinä yritetäänkin kiven kovaa väittää, että kaksikon välillä ei ole rakkautta, vaan heidän suhteensa koostuu pelkästä seksistä. Ja ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen koko leffassa ei olekaan muusta kyse. Hassua kyllä, minun on pakko myöntää, että tuhmat hetket olivat leffan parasta antia, sillä näyttelijät eivät puhuneet mitään ja heidän tarvitsi vain esittää nauttivansa, jolloin heistä löytyi edes hieman energiaa. Vähän niin kuin pornossa. Paitsi että tässä ei näytetä kovin paljoa ja taustalle on aina tungettu jokin pop-jumputus, jolloin seksisessiot tuntuvat enemmänkin musiikkivideoilta.
Seksikohtaukset ovat parhaita kohtia myös sen takia, että aina kun Anastasia ja Christian eivät ole sängyssä, on elokuva vain todella puuduttava, eikä siitä löydy oikeastaan mitään sisältöä. Hahmojen muuta elämää ei näytetä kuin lyhyesti, jotta tekijät voisivat sanoa, että mukana on tarina, mutta pääasiassa loppupuolisko on sitä, että Anastasia ei tiedä ollako vai eikö olla Christianin jutuissa mukana. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on, että Christian jopa tekee Anastasialle monisivuisen sopimuksen, jossa Anastasia voi vaikuttaa siihen, kuinka rajua heidän seksinsä on. Anastasia ei tietenkään ole varma, miten suhtautua asiaan, mutta jottei elokuva vain tylsistyttäisi, niin he kokeilevat panohommia kuitenkin. Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska, jos tahatonta koomisuutta ei lasketa mukaan. Itse naurahdin parissa kohtaa, kun elokuvasta huomasi, että se todella oli tehty "Twilightin" pohjalta. Mukana on samanlaisia hetkiä ja suunnilleen yhtä surkea rakkaustarina. Paitsi ai niin, Christianhan ei omien sanojensa mukaan tee mitään rakkausjuttuja, vaan hän "panee... lujaa". Elokuva on täynnä todella surkeita hetkiä, jolloin haluaisi vain lopettaa katsomisen kokonaan. Mutta erikoista kyllä, kun leffa vihdoin päättyy, voi ensireaktio olla: "Tähänkö tämä nyt loppui?!" Leffa loppuu nimittäin niin seinään, ettei siinä tunnu olevan loppua lainkaan. Elokuvan lopetuskohtaus on yksi surkeimmista, mitä olen koskaan nähnyt. Se on äärimmäisen antiklimaattinen ja todella typerä. Kun ruutu menee pimeäksi, katsojana odottaa vielä ainakin yhtä kohtausta (tai koska katsoin televisiosta, niin odotin mainoskatkoa), mutta yhtäkkiä lopputekstit jo alkavat. Toisaalta eikö se ole vain osuvaa, että törkeän huonolla elokuvalla on törkeän huono loppu? Fifty Shades of Grey on todella ontto ja sieluton, sekä ärsyttävän pinnallinen elokuva. Sen tarkoitus on näyttää, että miehet ovat kusipäisiä seksihulluja, eivätkä naiset voi mitään muuta kuin alistua heidän tahtoonsa. Toisaalta jotkut ihmiset ovat oikeasti niin pinnallisia, että he luultavasti tekisivät mitä tahansa, jos kyseessä on rikas mies, joka voi ostella heille autoja.
Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson, joka ei ole tehnyt kovin kummoista työtä leffan parissa. Näyttelijöistä hän ei ole saanut irti oikeastaan mitään hyvää, mutta visuaalisen puolen hän on kehittänyt ihan taitavasti. En kuitenkaan syytä Taylor-Johnsonia elokuvan huonoudesta, vaan kirjailija E. L. Jamesia, jonka työstämä lähdemateriaali on varmaan ihan yhtä kauheaa roskaa. Kirjan pohjalta tehty käsikirjoitus on leffan huonoin asia. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen pitkästyttävä, repliikit ovat kammottavan surkeita. Läpi leffan Anastasian ja Christianin välinen dialogi on todella hirveää, jonka takia heidän roolisuorituksensa tuntuvat vielä huonommilta. Jotkut repliikit ovat jopa naurettavan kehnoja. Fifty Shades of Grey on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat tasaisia ja niissä häiritsee vain ankea värimaailma. Leikkaus on paikoitellen sujuvaa, mutta välillä se on liian hidasta ja välillä taas liian nopeaa. Selkeitä tehosteita ei oikeastaan ole, jos ruudulle ilmestyviä tekstiviestejä ei laske mukaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Danny Elfman -parka. En tiedä, miksi Elfman on päätynyt mukaan projektiin, luultavasti rahan takia, mutta kovin kiinnostavia musiikkeja hän ei ole saanut aikaan.
Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Unseen Edition, jossa on pidempiä kohtauksia, sekä pari uutta kohtausta, joista yksi on erilainen lopetus. Katsoin pidennetyn version lopetuksen Youtubesta, eikä se ole oikeastaan yhtään sen parempi kuin teatteriversion loppu. Yhteenveto:Fifty Shades of Greyn kutsuminen hyväksi elokuvaksi on kuin söisi koirankakkaa ja väittäisi sitä suklaaksi. Ajattelin aluksi antaa sille jopa kaksi pistettä kymmenestä, sillä en täysin inhonnut leffaa katsoessani sitä ja mietin, että mitä jos jatko-osat olisivat vielä huonompia, enkä voisikaan antaa niille pienempää arvosanaa? Mutta kun mietin leffaa tarkemmin, en löytänyt siitä mitään muuta hyvää kuin tyylikkään kuvauksen. Päänäyttelijät ovat todella surkeita rooleissaan, etenkin Dakota Johnson, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat erittäin kauheita. Käsikirjoitus on roskaa, jolloin typerät repliikit saavat näyttelijöiden esiintymisen tuntumaan vielä huonommalta. Aluksi leffa on vain todella tylsä, mutta sen jälkeen se vain huononee ja huononee, muuttuu ärsyttävän siirappiseksi ja tahattoman typeräksi. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin seksikohtaukset ovat parasta elokuvassa, sillä niihin oli edes hieman panostettu, eikä leffa ollut silloin äärimmäisen puuduttava. Leffa esittää miehet kontrolloivina seksihulluina ja naiset heikkoina ja alistuvina, jolloin sen sanoma tuntuu aika järkyttävältä. Fifty Shades of Grey on yksi kaikkien aikojen paskimmista elokuvista, enkä suosittele sitä kenellekään. Tämä on tehty kiimaisille teinitytöille ja vanhemmille naisille, joiden oma mies ei enää kykene asioihin kuten nuorena, jolloin tämä filmi voi tuottaa riemua. Muut pysykää tästä kaukana. Katsokaa mieluummin pornoa, sillä siinä on vain leffan parasta osuutta. Jopa Twilight - Houkutus (Twilight - 2008) on tätä parempi, sillä siinä on sentään vampyyreita ja ihmissusia. Ehkä Fifty Shades of Grey olisikin parempi, jos Christian paljastuisi lopussa Edward Cullenin kauan kadoksissa olleeksi vampyyriveljeksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Fifty Shades of Grey, 2015, Focus Features, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions
