Arvostelu: Blade II (2002)

BLADE II

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.

Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.

Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli. Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.

Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen (Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.

Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn (2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio

Arvostelu: Transformers: Rise of the Beasts (2023)

TRANSFORMERS: RISE OF THE BEASTS

Ohjaus: Steven Caple Jr.

Pääosissa: Anthony Ramos, Dominique Fishback, Peter Cullen, Pete Davidson, Ron Perlman, Peter Dinklage, Michelle Yeoh, Liza Koshy, Dean Scott Vazquez, Tobe Nwigwe, Cristo Fernández, John DiMaggio, David Sobolov, Tongayi Chirisa, Michaela Jaé Rodriguez, Luna Lauren Vélez, Colman Domingo ja Michael Kelly

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Hasbron leluihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli jättihitti, joka loi menestyksekkään elokuvasarjan. Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009), Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011), Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) saivat lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, mutta ne tienasivat silti yhteensä muutaman miljardia dollaria. Esiosaksi työstetty Bumblebee-leffa (2018) ei ollut samanlainen suurhitti, mutta se pärjäsi silti mainiosti teattereissa ja keräsi kehuja niin Transformers-faneilta kuin kriitikoiltakin. Jo Bumblebeen teon aikaan Paramount-yhtiöllä oli suunnitteilla useampi uusi Transformers-leffa ja yhtiö päätti tarttua ensimmäisenä Joby Haroldin käsikirjoitukseen, joka hyödynsi Beast Wars -tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt vuoden viivästyksen jälkeen Transformers: Rise of the Beasts on saapunut elokuvateattereihin. Itse intoilin lapsena Transformersista lelujen ja animaatiosarjojen kautta, ja olin täysin myyty, kun näin Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan. Pidin vaihtelevasti myös Kaatuneiden kostosta ja Kuun pimeästä puolesta, mutta ylipitkä Tuhon aikakausi ja suorastaan surkea Viimeinen ritari jättivät minut kylmäksi. Bumblebee oli positiivinen yllätys ja valoi toivoa, että Transformersista voisi saada aikaan vielä jotain hyvääkin. En kuitenkaan erityisemmin piitanut Transformers: Rise of the Beastsin trailereista ja kävinkin katsomassa sen skeptisin ennakko-odotuksin päivää ennen ensi-iltaa.

Kun maailmoja syövän Unicronin tavoittelema, portaaleja luova Transwarp-avain löytyy Maapallolta, Optimus Primen ja muiden Autobotien täytyy lyöttäytyä yhteen Maximal-robottien ja kahden ihmisen kanssa, suojellakseen ihmiskuntaa nälkäiseltä Unicronilta.

Hyvät Autobot-robotit seikkailevat jälleen ja vanhat tutut johtaja Optimus Prime (äänenä tietty Peter Cullen) ja radionsa kautta puhuva Bumblebee ovat totta kai menossa mukana. Muita Autoboteja elokuvassa ovat huumoriveikko Mirage (Pete Davidson), moottoripyöräksi muuntautuva Arcee (Liza Koshy), tieteilijä Wheeljack (Cristo Fernández) ja lentokone Stratosphere (John DiMaggio). Ajoittain ihan hupaisa, mutta pääasiassa aika ärsyttävä Mirage nousee Autoboteista isoimpaan rooliin, Optimuksen taas lähinnä latoessa muka-siisteiltä ja -filosofisilta kuulostavia latteuksia.

     Decepticonien sijaan Autobotit saavat tällä kertaa vastaansa Unicronin (Colman Domingo), niin valtavan olennon, että se pystyy syömään kokonaisia planeettoja. Olen vuosia odottanut, että Unicron tuotaisiin myös näyteltyihin Transformers-elokuviin mukaan, mutta harmillisesti hahmo jää ainakin vielä tältä erää tylsäksi takapiruksi, jonka pahuudesta lähinnä vain puhutaan. Sen sijaan todelliset kamppailut käydään Unicronin kätyreiden, Terrorconien, eli Scourgen (Peter Dinklage), Battletrapin (David Sobolov) ja Nightbirdin (Michaela Jaé Rodriguez) kanssa. Kolmikko luo ihan kivaa uhkaa, mutta ei vakuuta samalla lailla kuin ikonisin Transformers-pahis, Megatron. Unicronin ja Terrorconien lisäksi elokuvassa esitellään myös Beast Wars -tarinasta faneille tutut Maximalit, eli transformerit, jotka muuntautuvat eläimiksi. On gorillamainen Optimus Primal (Ron Perlman), kotkamainen Airazor (Michelle Yeoh), sarvikuonomainen Rhinox (Sobolov) ja gepardimainen Cheetor (Tongayi Chirisa). Maximalit laajentavat mukavasti Transformers-mytologiaa, joskin hahmoina he jäävät turhan ohuiksi. Kuten nimestä voikin jo päätellä, Optimus Primal on kuin tylsähkö kopio Optimus Primesta.

Tähänkin Transformers-leffaan on tietty tuotu mukaan pakolliset ihmishahmonsa, sillä kukapa niitä eri kulkuneuvoiksi muuntautuvia robotteja haluaisikaan nähdä näiden elokuvien keskiössä? In the Heights -musikaalista (2021) tuttu Anthony Ramos näyttelee Noah Diazia, joka yrittää huolehtia sairaasta pikkuveljestään (Dean Scott Vazquez) ja rahankaipuussa päätyy ryöstämään autoa, joka paljastuu transformeriksi. Amazonin Swarm-sarjasta (2023-) tuttu Dominique Fishback taas esittää Elena Wallacea, museotyöntekijää, joka saa käsiinsä Transwarp-avaimen ja ajautuu siten mukaan seikkailuun. Ramos ja Fishback ovat ihan kelvolliset rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät pienestä panostuksestakin huolimatta hieman latteiksi. Noahille on kirjoitettu armeijataustaa, mutta hahmo ei lähes koskaan näytä mitään merkkiä siitä, että häneltä löytyisi sotilaskoulutusta.

Vuonna 2007 Michael Bay onnistui tehokkaasti siirtämään muuntautujarobotit valkokankaille ensimmäisessä Transformers-elokuvassaan, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan heikompia siihen pisteeseen asti, että vitososa Viimeinen ritari oli jo lähes katselukelvotonta roskaa. Huomattavasti pienimuotoisempi Bumblebee-esiosa oli erittäin mainio elokuva ja valoi toivoa Transformers-leffojen tulevaisuudesta jonkun muun käsissä kuin Bayn. Valitettavasti Bumblebeetä jatkava Rise of the Beasts saa toivomaan, että elokuvasarja osattaisiin jo lopettaa. Elokuva näyttää silloin tällöin merkkejä siitä, että kyseessä voisi olla ihan menevä scifitoimintaseikkailu, mutta lopputulos on kömpelösti kasaan liimailtu raina, joka luultavasti toimii kaikista vannoutuneimpien Transformers-fanien lisäksi vain ala-asteikäisille lapsille, joille riittää, kun tarpeeksi usein robotti lyö toista robottia turpaan ja taustalla räjähtää.

Parit toimintakohtaukset ovat kieltämättä ihan viihdyttävät, joskin täysin yhdentekevät ja jännityksettömät. Lopputaistelu äityy kuitenkin pahemman luokan Bay-mekastukseksi, joka saa välillä pudistelemaan päätä käsikirjoittajien tekemien ratkaisujen vuoksi. Ei Transformers-leffan käsikirjoitukselta mitään Oscarin tasoista suorittamista voikaan odottaa, mutta teksti tuntuu toisinaan liiankin vauhdilla kasaan hutaistulta. Elokuva kopioi sarjan aiempia osia minkä ehtii, oli kyse sitten jälleen yhdestä myyttisestä voimaesineestä, joka löytyy Maapallolta ja jota pahikset tavoittelevat tai sankareiden tarpeettomista, ylidramaattisista uhrautumisista, jotka pian perutaankin. Huumoripuoli on aika kiusallista kuunneltavaa ja muutenkin dialogi on ajoittain myötähäpeällisen kornia. Jos jotain pitää kehua, niin sentään Rise of the Beasts on älytty pitää vain muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa. Viime aikoina isojen tehosteleffojen vakiokesto tuntuu olevan ainakin kaksi ja puoli tuntia, ja Bayn Transformerseilla oli tapana tavoitella pahimmillaan jopa kolmen tunnin mittaa, joten tällainen lyhyempi viihdepaketti on tervetullut tapaus.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Steven Caple Jr., joka oli aiemmin tehnyt mainion nyrkkeilyleffa Creed II:n (2018). Tässä Caple Jr. ei vakuuta läheskään yhtä hyvin ja etenkin loppuhuipennuksessa hänelle tuottaa vaikeuksia pitää mammuttimaista taistelua kasassa. Transformers: Rise of the Beasts on sentään ihan hyvin kuvattu, eikä kamera onneksi heilu liikaa toimintakohtausten aikana. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta mukaan mahtuu myös joitain viimeistelemättömän näköisiä efektejä. On muuten pakko sanoa, että katsoin juuri vähän aikaa sitten Bayn ensimmäisen Transformers-elokuvan uudestaan ja vaikka se on jo kuusitoista vuotta vanha leffa, sen efektit näyttävät edelleen paremmilta kuin tässä uutukaisessa. Äänimaailma jylisee mukavasti ja jo robottien mahtipontiset äänet ravistelevat kivasti teatterin penkkejä. Jongnic Bontempsin säveltämät musiikit eivät pahemmin erotu edukseen ja mieleen jäävät lähinnä Bayn elokuvista kierrätetyt, Steve Jablonskyn melodiat.

Yhteenveto: Transformers: Rise of the Beasts on turhauttavan heikko robottirymistely, jossa olisi ainesta parempaan. Siitä löytyy ajoittain hyviä hetkiä ja viihdyttävää mättöä, mutta kokonaisuus on jotenkin tylsän ponneton. Tarina tuntuu ajoittain liikaa aiempien osien kopioimiselta, vaikka eläimiksi muuntautuvilla Maximaleilla ja planeettoja syövällä Unicronilla yritetäänkin tuoda jotain uutta sekaan. Huumori on paria hassua vitsiä lukuun ottamatta myötähäpeällistä ja dialogi on muutenkin varsin kornia. Jännitys uupuu menosta täysin ja loppuhuipennus paisuu puuduttavaksi mekastukseksi, jossa tapahtuu juttuja, jotka saavat herkästi pyörittelemään silmiä. Hahmot jäävät aika latteiksi, eivätkä Anthony Ramos ja Dominique Fishback ole kovin kummoiset rooleissaan. Erikoistehosteiden taso ailahtelee ja on hämmentävää, että vuonna 2023 tehty elokuva näyttää huonommalta kuin vuonna 2007 ilmestynyt ensimmäinen Transformers-leffa. Optimus Primen ja kumppaneiden faneille Transformers: Rise of the Beasts on tietty pakkokatsottavaa, mutta jos luulit Bumblebeen muuttaneen ummehtunutta saagaa parempaan suuntaan, uusi leffa voi olla paha pettymys. Elokuva jättää kuitenkin jonkin sortin mielenkiinnolla odottamaan tulevaa. Paramountilla yritetään selvästi nostattaa Transformersia kunnon megasarjaksi ja jää nähtäväksi, kannattaako heidän varsin rohkea ideansa tulevaisuudessa vai ei...

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers: Rise of the Beasts, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Hasbro, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Entertainment One, Allspark Pictures

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente

Arvostelu: Monster Hunter (2020)

MONSTER HUNTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Tony Jaa, Ron Perlman, Tip "T.I." Harris, Diego Boneta, Meagan Good, Josh Helman, Jin Au-Yeung, Hirona Yamazaki, Jannik Schümann, Nanda Costa, Nic Rasenti ja Aaron Beelner

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Monster Hunter on Paul W. S. Andersonin ohjaama fantasiatoimintaelokuva, joka perustuu Capcomin samannimiseen videopelien sarjaan, joka käynnistyi vuonna 2004. Anderson oli ohjannut Capcomin toiseen suosittuun videopelisarjaan, Resident Eviliin (1996-) perustuvia elokuvia ja alkoi vuosien varrella osoittamaan kiinnostusta myös Monster Hunter -pelien filmatisointia kohtaan. Vuonna 2016 Capcomin tuottaja Ryozo Tsujimoto varmisti, että Anderson on kuin onkin tekemässä elokuvaa peleistä ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018. Monster Hunter sai koronapandemiasta huolimatta teatteriensi-iltansa muutamissa maissa (mm. Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Singapore ja Vietnam) joulukuussa 2020, ja alkuvuonna 2021 se on julkaistu hiljalleen ympäri maailman joko auki oleviin teattereihin tai suoraan vuokralle ja myyntiin. Monster Hunterin oli tarkoitus saada leffateatterikierros Suomessakin, mutta elokuvan saama kehno vastaanotto maailmalla niin taloudellisesti kuin kriittisesti johti siihen, että täällä leffa saapui suoraan kotijulkaisuun. Itse en ole koskaan pelannut Monster Hunter -pelejä, enkä erityisemmin kiinnostunut, kun kuulin Andersonin tekevän niistä elokuvasovitusta. Tämä tosin johtui enemmän siitä, että pidän Andersonia aika kehnona elokuvantekijänä. Kuitenkin koska halusin pitkästä aikaa päästä näkemään uutuusleffan täynnä isoja monstereita, eikä Godzilla vs. Kong (2021) ole saapunut vielä Suomeen, vuokrasin Monster Hunterin heti, kun se oli saatavilla.

Ryhmä amerikkalaissotilaita matkaa halki aavikon, etsien kadonneita tovereitaan. Yllättäen ympärille muodostuva myrsky kuljettaa sotilaat toiseen maailmaan täynnä jättimäisiä hirviöitä.

Kun kyseessä on Paul W. S. Andersonin elokuva, ei varmaan tule minään yllätyksenä, että Monster Hunterin pääroolissa nähdään Andersonin vaimo, Milla Jovovich. Tässä onkin aika erikoinen pari siinä mielessä, että Anderson tuntuu tarvitsevan Jovovichia leffojensa keulakuvaksi, kun taas Jovovich tarvitsee Andersonia saadakseen rooleja isoista toimintaelokuvista. Toinen ei ole hyvä ohjaaja eikä toinen hyvä näyttelijä, joten hehän ovat siis täydellinen pari tekemään filmejä! Tässä Jovovich esittää Artemista, sotilasta, joka päätyy toiseen maailmaan taistelemaan jättiläismonstereita vastaan. Tuttuun tapaansa Jovovich toimii kelvollisesti toimintakohtauksissa, mutta heti kun hänen pitäisi oikeasti näytellä, esittää tunteita kasvoillaan ja lausua miehensä huonosti kirjoittamia repliikkejä, hän lakkaa totaalisesti vakuuttamasta.

     Jovovichin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tip "T.I." Harris, Meagan Good, Diego Boneta, Josh Helman, Jin Au-Yeung ja Hirona Yamazaki sotilaina, jotka siirtyvät Artemisin kanssa toiseen maailmaan ja joiden katsoja arvaa heti alussa joutuvan hirviöiden Happy Mealiksi, Tony Jaa toisessa maailmassa elävänä hirviöiden metsästäjänä, sekä surkuhupaisalla peruukilla varustettu Ron Perlman amiraalina, joka haluaa tuhota hirviöt. Sotilaiden esittäjistä yksikään ei vakuuta ja harmillisesti Perlmankin on aika kökkö osassaan. Tony Jaa on näyttelijöistä paras, mutta on harmi, kuinka vähän elokuva lopulta tarjoaa hänelle tehtäväksi.

Jos pidät Paul W. S. Andersonin elokuvista, kuten Mortal Kombatista (1995), Resident Evileistä (2002-2016), Kolmesta muskettisoturista (The Three Musketeers - 2011) ja Pompeiista (2014) tai uskot kokevasi riemua nähdessäsi, kun Milla Jovovich taistelee isoja hirviöitä vastaan, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Monster Hunterin. Jos taas minun tavoin koet Andersonin kököksi ohjaajaksi, eivätkä tappelut jättimörköjä vastaan riitä, jos leffassa ei ole muuta sisältöä, suosittelen pysymään erossa tästä leffasta. Mukana on pari ihan menevää toimintakohtausta hirviöihin liittyen, jotka onnistuivat jollain tavalla viihdyttämään, mutta siinä se. Koin Monster Hunterin harmillisen laiskaksi ja tylsäksi efektiräpellykseksi, jota katsoessa menetin mielenkiintoni jo ennen puolta väliä, kun mukana ei tuntunut olevan tarinaa, kiinnostavia hahmoja tai oikein mitään tunnetta. Hirviökohtauksista puuttuu jännite, sillä hahmojen kohtalot eivät nappaa, enkä koskaan kokenut Artemisin olevan vaarassa.

Sentään itse monsterit ovat jollain tavalla kiinnostavia ulkonäöiltään tai kyvyiltään. On maan alla möyrivää Diablosia, jättiläishämähäkkejä muistuttavia Nerscyllaseja ja tulta syöksevää Rathalosia. Ja sitten on jokin outo ihmisen ja kissan sekoitus nimeltä Palico, joka aiheutti todella epämiellyttävää tunnetta. Palicoa lukuunottamatta hirviöt ovat visuaalisesti mainiosti luotuja ja "vain" 60 miljoonan dollarin leffaksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin toimivat... siis silloin, kun niitä pääsee oikeasti ihailemaan. Paul W. S. Andersonin tuttuun tapaan toimintakohtaukset on kuvattu hektisen heiluvasti ja vieläpä leikattu aikamoisesti saksien, jolloin välillä tapahtumista on vaikea saada selvää. Kun Anderson ei tarjoa pöljää hirviömekastusta, hän yrittää ujuttaa mukaan hetkiä, jolloin hahmot höpöttävät toisilleen tyhjänpäiväistä diipadaapaa ja kaikenlaisia kliseitä, jotka katsojan tekisi mieli kelata.

Jos Anderson ei ole kummoinen ohjaaja, on hän vielä sitäkin kehnompi käsikirjoittaja. Hänen tekstinsä tässä tuntuu siihen suuntaan väännetyltä raamilta, ensimmäiseltä vedokselta, jota on sellaisenaan lähdetty kuvaamaan. Anderson on myös ollut niin varma filmin menestyksestä, että hän kehtaa vielä pistää lopputekstit pyörimään siinä kohtaa, kun katsoja uskoo lopputaistelun alkavan. Elokuvan lipputulot olivat vain noin puolet budjetista ja vaikka tiedän koronan aiheuttaman teatterisulun olevan suurin syyllinen, haluan toivoa, että osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat alkaneet kyllästyä Andersonin laiskalla kädellä kyhättyihin rahastuksiin ja vaativat herralta parempaa panostusta. Tai sitten tämä tosiaan on parasta, mihin Anderson pystyy. Säveltäjä Paul Haslinger sentään yrittää parhaansa mukaan pelastaa pakettia vekkulimaisilla videopelimäisillä musiikeillaan, mutta se jää lopulta vain yritykseksi, eivätkä muuten mainiot melodiat edes oikein istu mukaan filmiin.

Yhteenveto: Monster Hunter on kehno fantasiatoimintaraina, joka ei oikein kulje edes aivot narikkaan -hömppäviihteenä. Kun mukana tuntuu olevan vain ohut pohja juonelle ja pelkkiä tylsiä hahmoja, eivät taistelut monstereitakaan vastaan jaksa loputtomiin viihdyttää. Itse tylsistyin jo ennen puoltaväliä. Surkuhupaisintahan on, että leffa vielä jää täysin kesken, Paul W. S. Andersonin uskoessa täysillä homman mahdollisuuteen uutena menestyselokuvien sarjana. Kun lipputulot ovat vain puolet budjetista, voi varmaan olettaa, ettei jatkoa ole tulossa. Eipä se toisaalta ihan kauheasti haittaakaan. Anderson osoittaa jälleen kerran lahjattomuutensa ohjaajana, tarjoten toinen toistaan kökömmin kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joissa kelvolliset hirviöefektitkään eivät pääse oikeuksiinsa. Andersonin käsikirjoitus on hutiloiden kyhätty tekstintapainen, josta näyttelijöiden on vaikea ammentaa. Milla Jovovich vakuuttaa taistelukohtauksissa, muttei muuten ollenkaan. Parista ihan viihdyttävästä monsterimähinäkohtauksesta ja Paul Haslingerin säveltämistä musiikeista huolimatta Monster Hunter on huono elokuva, jota voi suositella vain Andersonin ja Jovovichin suurimmille faneille tai täysin aivotonta rymistelyä rakastaville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster Hunter, 2020, Constantin Film, Impact Pictures, Capcom Company, Tencent Pictures, Toho Company

Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios