Näytetään tekstit, joissa on tunniste Josh Helman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Josh Helman. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Arvostelu: Furiosa: A Mad Max Saga (2024)

FURIOSA: A MAD MAX SAGA



Ohjaus: George Miller
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne, Chris Hemsworth, Tom Burke, Lachy Hulme, Nathan Jones, Josh Helman, Angus Sampson, John Howard ja Charlee Fraser
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama toimintaelokuva Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) keräsi runsaasti kehuja ja sitä pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista, mutta Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985) sai sen sijaan ristiriitaisemman vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Neljännen elokuvan teossa kesti monia vuosia ja vasta 2015 ensi-iltansa sai Mad Max: Fury Road, jossa esiteltiin sivuhahmona Furiosa Charlize Theronin näyttelemänä. Pian leffan ilmestyttyä Miller paljasti työstävänsä Furiosasta omaa elokuvaansa. Miller oli laatinut Furiosalle tarkan syntytarinan ja rupesi sen pohjalta kirjoittamaan leffakäsikirjoitusta. Tuotanto kuitenkin venyi milloin mistäkin syystä ja kuvaukset starttasivat vasta toukokuussa 2022. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2023, mutta muun muassa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisu on siirtynyt. Nyt Furiosa: A Mad Max Saga saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Pidin valtavasti Mad Max: Fury Roadista ja minua kiinnosti nähdä lisää Furiosan hahmoa. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Furiosa: A Mad Max Storyn viikkoa ennakkoon elokuvan lehdistönäytöksessä.

Furiosa siepataan lapsena kotoaan Vihreästä paikasta ja varttuessaan hän ajautuu keskelle kahden sotalordin, Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua.




Alun perin George Miller halusi kuvata Furiosa-elokuvan yhtä kyytiä Mad Max: Fury Roadin kanssa, mutta joutui luopumaan suunnitelmastaan. Lisäksi hän joutui harmikseen vaihtamaan näyttelijää, sillä yli 40-vuotias Charlize Theron ei voinut esittää hahmonsa nuoruusvuosia. Miller pohti jonkin aikaa nuorentavansa Theronin tietokonetehosteiden avulla, mutta päätyi lopulta (onneksi) palkkaamaan tilalle korvaavat näyttelijät, Anya Taylor-Joyn esittämään nuorta Furiosaa ja Alyla Brownen esittämään Furiosaa lapsena. Browne pääsee olemaan yllättävänkin paljon ruudulla ja leffaa taisi olla mennyt jopa tunti, ennen kuin Taylor-Joy astuu vihdoin kuvaan. Kummatkin suoriutuvat hiljaisesta, mutta päättäväisestä ja tarmokkaasta roolistaan oivallisesti. Taylor-Joy on ehtinyt jo vakuuttaa vuosien varrella, mutta myös Brownea täytyy kehua siitä, kuinka sulavasti hän osaa olla aika hirvittäviä asioita ja tyyppejä esittävien lavasteiden ja näyttelijöiden keskellä.
     Nuori Furiosa ajautuu keskelle kahden kilpailevan sotalordin valtataistelua. Toisella puolella on Mad Max: Fury Roadista tuttu Immortan Joe (Lachy Hulme korvaa Hugh Keays-Byrnen, joka menehtyi vuonna 2020) tuttuine sotapoikajoukkoineen ja toisella puolella taas on Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, joka on tuttuun Mad Max -tapaan varsin vinksahtanut ja eksentrinen persoona. Hulme hyppää menevästi Immortan Joen uhkaaviin saappaisiin ja Hemsworth taas niin ilahduttaa kuin vaivaannuttaa uralleen poikkeuksellisessa pahisroolissa. Tärkeänä hahmona esitellään myös Praetorian Jack (Tom Burke), joka toimii jonkin sortin mentorina Furiosalle ja joka hämmentävästi näyttää ja tuntuu monin paikoin itse Mad Maxilta, olematta kuitenkaan itse Max Rockatansky.




Mad Max: Fury Road oli intensiivinen ja hengästyttävä, bensiininkatkuinen ja adrenaliinia nostattava road trip -elokuva, joka jaksoi kohtaus toisensa perään yllättää komealla toiminnallaan ja sekopäisellä mielikuvituksellisuudellaan. Parituntisesta Fury Roadista ei juuri hengähdystaukoja löytynyt ja juoni tuntui usein enemmänkin raameilta, joilla heivataan katsojaa upeasta toimintapätkästä toiseen. Jos Furiosa: A Mad Max Sagan odottaa olevan kuin Fury Road, voi pettymys olla aikamoinen. Vaikka elokuva monin tavoin pelaakin samoilla korteilla ja juuri se pähkähullun mielikuvituksen tulva jää tällä kertaa puuttumaan, sillä lähes kaikki ruudulla nähtävä ja kaiuttimista kuultava on kierrätystä viime kerrasta, on elokuva hyvin erilainen lähestymistapansa suhteen.

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan takaa-ajokyydin sijaan Furiosa on enemmänkin jopa aika rauhallisesti etenevä eepostarina, jossa käydään läpi Fury Roadissa vain mainitut jutut (Furiosan sieppaus Vihreästä paikasta, Furiosan käden menetys, Furiosan liittyminen Immortan Joen joukkoihin jne.) lukuihin jaettuna. Kyseessä on siis selvä esiosatarina niin hyvässä kuin pahassakin. On kiinnostavaa seurata Furiosan kasvutarinaa, mutta toisaalta Fury Roadin nähneille leffa ei juuri yllätyksiä tarjoa, eikä hahmojenkaan puolesta pääse jännittämään, sillä lopputulema on hyvin pitkälti selvillä. Kertomus on kuitenkin ajoittain hieman kömpelösti ja jopa raskassoutuisesti sidottu kasaan. Tarinaa on toisaalta enemmän kuin viimeksi, mutta se ei koskaan nappaa samalla lailla mukaansa. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu usein venytetyltä, enkä olisi uskonut sanovani tätä, mutta paikoitellen minulla oli jopa hieman tylsää Furiosan parissa.




Sekaan ripotellut muutamat toimintakohtaukset eivät juuri tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa, mitä ei olisi jo Fury Roadissa nähty, mutta ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi parhaimmillaan silloin, kun meno on sitä tavanomaisinta Mad Maxia. Aavikoituneilla maanteillä käydyt takaa-ajot ovat vaikuttavia toteutukseltaan ja Fury Roadissa vain mainitulla Luotifarmilla käytävä toimintakohtaus on elokuvan vangitsevimpia hetkiä. Furiosa tuntuu kuitenkin käyttävän parhaat paukkunsa jo puoleen väliin päästäessä. Loppuhuipennus on aikamoinen antikliimaksi pitkäksi venytetyn kasvattelun jälkeen. Elokuvan aikana ja sen jälkeen jäin aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Lopulta parin päivän pohdinnan ja pölyn laskettua tulin siihen tulokseen, että pidän Furiosaa hieman ontuvana, mutta silti ihan kelvollisena lisäyksenä Mad Max -saagaan.

Furiosankin ohjaajana toimii George Miller, joka näyttää jälleen kerran olevansa parempi jylhien visuaalisuuksien kanssa kuin tarinankertojana. Lähes 80-vuotias Miller pistää yhä monet nuoremmat ohjaajat nurkkaan häpeämään sillä, kuinka näyttäviä taisteluita ja takaa-ajoja hän osaakaan loihtia. Sen sijaan Millerin ja Nico Lathourisin laatima käsikirjoitus on hieman takkuileva. Eipä Fury Roadinkaan teksti nyt mikään erityisen ihmeellinen ollut, mutta audiovisuaalinen hämmästyttävyys sai antamaan paljon anteeksi. Furiosan pitkät suvantovaiheet ja samojen audiovisuaalisten kikkojen hyödyntäminen pistää katsojan kiinnittämään vikoihin enemmän huomiota. Lisäksi leffan varrelle ripotellut viittaukset muihin Mad Max -juttuihin tuntuvat ajoittain jopa kiusallisilta silmäniskuilta.




Pääasiassa Furiosa on komeaa seurattavaa, mutta eipä sen tekninenkään osasto vakuuta samalla lailla kuin Fury Roadin vastaava. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi, käytännön tehosteet ovat upeita ja lavastajat pistävät tälläkin kertaa parastaan tämän tuhoutuneen maailman herättämisessä henkiin. Tuotantosuunnittelussa pidin erityisen paljon Dementusin menopelistä, joka oli kuin Antiikin Rooman sotavaunut, mutta hevosten sijaan mies oli valjastanut moottoripyöriä vetämään vaunujaan. Aivan nerokas idea ja pojot niille, jotka olivat onnistuneet pistämään villin idean käyttökelpoiseen toteutukseen. Digiefektit ovat kuitenkin tällä kertaa varsin silmiinpistävät, kuten on myös taustakankaan käyttö. Maskeeraustiimin työn koin hämmentävän heikoksi. Siinä, missä Fury Roadissa esimerkiksi Immortan Joen uskollisista sotapojista oli tehty oikeasti sairaalloisen kalpean näköisiä, Furiosassa tyypit on vain maalattu valkoisiksi. Ääniefektit rymistelevät ihanasti menemään, mutta Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat harmillisesti lähes pelkkää kierrätystä Fury Roadin tykittelyistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Furiosa: A Mad Max Saga, 2024, Warner Bros., Kennedy Miller Mitchell


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Arvostelu: Monster Hunter (2020)

MONSTER HUNTER



Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Tony Jaa, Ron Perlman, Tip "T.I." Harris, Diego Boneta, Meagan Good, Josh Helman, Jin Au-Yeung, Hirona Yamazaki, Jannik Schümann, Nanda Costa, Nic Rasenti ja Aaron Beelner
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Monster Hunter on Paul W. S. Andersonin ohjaama fantasiatoimintaelokuva, joka perustuu Capcomin samannimiseen videopelien sarjaan, joka käynnistyi vuonna 2004. Anderson oli ohjannut Capcomin toiseen suosittuun videopelisarjaan, Resident Eviliin (1996-) perustuvia elokuvia ja alkoi vuosien varrella osoittamaan kiinnostusta myös Monster Hunter -pelien filmatisointia kohtaan. Vuonna 2016 Capcomin tuottaja Ryozo Tsujimoto varmisti, että Anderson on kuin onkin tekemässä elokuvaa peleistä ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018. Monster Hunter sai koronapandemiasta huolimatta teatteriensi-iltansa muutamissa maissa (mm. Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Singapore ja Vietnam) joulukuussa 2020, ja alkuvuonna 2021 se on julkaistu hiljalleen ympäri maailman joko auki oleviin teattereihin tai suoraan vuokralle ja myyntiin. Monster Hunterin oli tarkoitus saada leffateatterikierros Suomessakin, mutta elokuvan saama kehno vastaanotto maailmalla niin taloudellisesti kuin kriittisesti johti siihen, että täällä leffa saapui suoraan kotijulkaisuun. Itse en ole koskaan pelannut Monster Hunter -pelejä, enkä erityisemmin kiinnostunut, kun kuulin Andersonin tekevän niistä elokuvasovitusta. Tämä tosin johtui enemmän siitä, että pidän Andersonia aika kehnona elokuvantekijänä. Kuitenkin koska halusin pitkästä aikaa päästä näkemään uutuusleffan täynnä isoja monstereita, eikä Godzilla vs. Kong (2021) ole saapunut vielä Suomeen, vuokrasin Monster Hunterin heti, kun se oli saatavilla.

Ryhmä amerikkalaissotilaita matkaa halki aavikon, etsien kadonneita tovereitaan. Yllättäen ympärille muodostuva myrsky kuljettaa sotilaat toiseen maailmaan täynnä jättimäisiä hirviöitä.




Kun kyseessä on Paul W. S. Andersonin elokuva, ei varmaan tule minään yllätyksenä, että Monster Hunterin pääroolissa nähdään Andersonin vaimo, Milla Jovovich. Tässä onkin aika erikoinen pari siinä mielessä, että Anderson tuntuu tarvitsevan Jovovichia leffojensa keulakuvaksi, kun taas Jovovich tarvitsee Andersonia saadakseen rooleja isoista toimintaelokuvista. Toinen ei ole hyvä ohjaaja eikä toinen hyvä näyttelijä, joten hehän ovat siis täydellinen pari tekemään filmejä! Tässä Jovovich esittää Artemista, sotilasta, joka päätyy toiseen maailmaan taistelemaan jättiläismonstereita vastaan. Tuttuun tapaansa Jovovich toimii kelvollisesti toimintakohtauksissa, mutta heti kun hänen pitäisi oikeasti näytellä, esittää tunteita kasvoillaan ja lausua miehensä huonosti kirjoittamia repliikkejä, hän lakkaa totaalisesti vakuuttamasta.
     Jovovichin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tip "T.I." Harris, Meagan Good, Diego Boneta, Josh Helman, Jin Au-Yeung ja Hirona Yamazaki sotilaina, jotka siirtyvät Artemisin kanssa toiseen maailmaan ja joiden katsoja arvaa heti alussa joutuvan hirviöiden Happy Mealiksi, Tony Jaa toisessa maailmassa elävänä hirviöiden metsästäjänä, sekä surkuhupaisalla peruukilla varustettu Ron Perlman amiraalina, joka haluaa tuhota hirviöt. Sotilaiden esittäjistä yksikään ei vakuuta ja harmillisesti Perlmankin on aika kökkö osassaan. Tony Jaa on näyttelijöistä paras, mutta on harmi, kuinka vähän elokuva lopulta tarjoaa hänelle tehtäväksi.




Jos pidät Paul W. S. Andersonin elokuvista, kuten Mortal Kombatista (1995), Resident Evileistä (2002-2016), Kolmesta muskettisoturista (The Three Musketeers - 2011) ja Pompeiista (2014) tai uskot kokevasi riemua nähdessäsi, kun Milla Jovovich taistelee isoja hirviöitä vastaan, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Monster Hunterin. Jos taas minun tavoin koet Andersonin kököksi ohjaajaksi, eivätkä tappelut jättimörköjä vastaan riitä, jos leffassa ei ole muuta sisältöä, suosittelen pysymään erossa tästä leffasta. Mukana on pari ihan menevää toimintakohtausta hirviöihin liittyen, jotka onnistuivat jollain tavalla viihdyttämään, mutta siinä se. Koin Monster Hunterin harmillisen laiskaksi ja tylsäksi efektiräpellykseksi, jota katsoessa menetin mielenkiintoni jo ennen puolta väliä, kun mukana ei tuntunut olevan tarinaa, kiinnostavia hahmoja tai oikein mitään tunnetta. Hirviökohtauksista puuttuu jännite, sillä hahmojen kohtalot eivät nappaa, enkä koskaan kokenut Artemisin olevan vaarassa.

Sentään itse monsterit ovat jollain tavalla kiinnostavia ulkonäöiltään tai kyvyiltään. On maan alla möyrivää Diablosia, jättiläishämähäkkejä muistuttavia Nerscyllaseja ja tulta syöksevää Rathalosia. Ja sitten on jokin outo ihmisen ja kissan sekoitus nimeltä Palico, joka aiheutti todella epämiellyttävää tunnetta. Palicoa lukuunottamatta hirviöt ovat visuaalisesti mainiosti luotuja ja "vain" 60 miljoonan dollarin leffaksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin toimivat... siis silloin, kun niitä pääsee oikeasti ihailemaan. Paul W. S. Andersonin tuttuun tapaan toimintakohtaukset on kuvattu hektisen heiluvasti ja vieläpä leikattu aikamoisesti saksien, jolloin välillä tapahtumista on vaikea saada selvää. Kun Anderson ei tarjoa pöljää hirviömekastusta, hän yrittää ujuttaa mukaan hetkiä, jolloin hahmot höpöttävät toisilleen tyhjänpäiväistä diipadaapaa ja kaikenlaisia kliseitä, jotka katsojan tekisi mieli kelata.




Jos Anderson ei ole kummoinen ohjaaja, on hän vielä sitäkin kehnompi käsikirjoittaja. Hänen tekstinsä tässä tuntuu siihen suuntaan väännetyltä raamilta, ensimmäiseltä vedokselta, jota on sellaisenaan lähdetty kuvaamaan. Anderson on myös ollut niin varma filmin menestyksestä, että hän kehtaa vielä pistää lopputekstit pyörimään siinä kohtaa, kun katsoja uskoo lopputaistelun alkavan. Elokuvan lipputulot olivat vain noin puolet budjetista ja vaikka tiedän koronan aiheuttaman teatterisulun olevan suurin syyllinen, haluan toivoa, että osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat alkaneet kyllästyä Andersonin laiskalla kädellä kyhättyihin rahastuksiin ja vaativat herralta parempaa panostusta. Tai sitten tämä tosiaan on parasta, mihin Anderson pystyy. Säveltäjä Paul Haslinger sentään yrittää parhaansa mukaan pelastaa pakettia vekkulimaisilla videopelimäisillä musiikeillaan, mutta se jää lopulta vain yritykseksi, eivätkä muuten mainiot melodiat edes oikein istu mukaan filmiin.

Yhteenveto: Monster Hunter on kehno fantasiatoimintaraina, joka ei oikein kulje edes aivot narikkaan -hömppäviihteenä. Kun mukana tuntuu olevan vain ohut pohja juonelle ja pelkkiä tylsiä hahmoja, eivät taistelut monstereitakaan vastaan jaksa loputtomiin viihdyttää. Itse tylsistyin jo ennen puoltaväliä. Surkuhupaisintahan on, että leffa vielä jää täysin kesken, Paul W. S. Andersonin uskoessa täysillä homman mahdollisuuteen uutena menestyselokuvien sarjana. Kun lipputulot ovat vain puolet budjetista, voi varmaan olettaa, ettei jatkoa ole tulossa. Eipä se toisaalta ihan kauheasti haittaakaan. Anderson osoittaa jälleen kerran lahjattomuutensa ohjaajana, tarjoten toinen toistaan kökömmin kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joissa kelvolliset hirviöefektitkään eivät pääse oikeuksiinsa. Andersonin käsikirjoitus on hutiloiden kyhätty tekstintapainen, josta näyttelijöiden on vaikea ammentaa. Milla Jovovich vakuuttaa taistelukohtauksissa, muttei muuten ollenkaan. Parista ihan viihdyttävästä monsterimähinäkohtauksesta ja Paul Haslingerin säveltämistä musiikeista huolimatta Monster Hunter on huono elokuva, jota voi suositella vain Andersonin ja Jovovichin suurimmille faneille tai täysin aivotonta rymistelyä rakastaville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Monster Hunter, 2020, Constantin Film, Impact Pictures, Capcom Company, Tencent Pictures, Toho Company