Arvostelu: Monster Hunter (2020)

MONSTER HUNTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Tony Jaa, Ron Perlman, Tip "T.I." Harris, Diego Boneta, Meagan Good, Josh Helman, Jin Au-Yeung, Hirona Yamazaki, Jannik Schümann, Nanda Costa, Nic Rasenti ja Aaron Beelner

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Monster Hunter on Paul W. S. Andersonin ohjaama fantasiatoimintaelokuva, joka perustuu Capcomin samannimiseen videopelien sarjaan, joka käynnistyi vuonna 2004. Anderson oli ohjannut Capcomin toiseen suosittuun videopelisarjaan, Resident Eviliin (1996-) perustuvia elokuvia ja alkoi vuosien varrella osoittamaan kiinnostusta myös Monster Hunter -pelien filmatisointia kohtaan. Vuonna 2016 Capcomin tuottaja Ryozo Tsujimoto varmisti, että Anderson on kuin onkin tekemässä elokuvaa peleistä ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018. Monster Hunter sai koronapandemiasta huolimatta teatteriensi-iltansa muutamissa maissa (mm. Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Singapore ja Vietnam) joulukuussa 2020, ja alkuvuonna 2021 se on julkaistu hiljalleen ympäri maailman joko auki oleviin teattereihin tai suoraan vuokralle ja myyntiin. Monster Hunterin oli tarkoitus saada leffateatterikierros Suomessakin, mutta elokuvan saama kehno vastaanotto maailmalla niin taloudellisesti kuin kriittisesti johti siihen, että täällä leffa saapui suoraan kotijulkaisuun. Itse en ole koskaan pelannut Monster Hunter -pelejä, enkä erityisemmin kiinnostunut, kun kuulin Andersonin tekevän niistä elokuvasovitusta. Tämä tosin johtui enemmän siitä, että pidän Andersonia aika kehnona elokuvantekijänä. Kuitenkin koska halusin pitkästä aikaa päästä näkemään uutuusleffan täynnä isoja monstereita, eikä Godzilla vs. Kong (2021) ole saapunut vielä Suomeen, vuokrasin Monster Hunterin heti, kun se oli saatavilla.

Ryhmä amerikkalaissotilaita matkaa halki aavikon, etsien kadonneita tovereitaan. Yllättäen ympärille muodostuva myrsky kuljettaa sotilaat toiseen maailmaan täynnä jättimäisiä hirviöitä.

Kun kyseessä on Paul W. S. Andersonin elokuva, ei varmaan tule minään yllätyksenä, että Monster Hunterin pääroolissa nähdään Andersonin vaimo, Milla Jovovich. Tässä onkin aika erikoinen pari siinä mielessä, että Anderson tuntuu tarvitsevan Jovovichia leffojensa keulakuvaksi, kun taas Jovovich tarvitsee Andersonia saadakseen rooleja isoista toimintaelokuvista. Toinen ei ole hyvä ohjaaja eikä toinen hyvä näyttelijä, joten hehän ovat siis täydellinen pari tekemään filmejä! Tässä Jovovich esittää Artemista, sotilasta, joka päätyy toiseen maailmaan taistelemaan jättiläismonstereita vastaan. Tuttuun tapaansa Jovovich toimii kelvollisesti toimintakohtauksissa, mutta heti kun hänen pitäisi oikeasti näytellä, esittää tunteita kasvoillaan ja lausua miehensä huonosti kirjoittamia repliikkejä, hän lakkaa totaalisesti vakuuttamasta.

     Jovovichin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tip "T.I." Harris, Meagan Good, Diego Boneta, Josh Helman, Jin Au-Yeung ja Hirona Yamazaki sotilaina, jotka siirtyvät Artemisin kanssa toiseen maailmaan ja joiden katsoja arvaa heti alussa joutuvan hirviöiden Happy Mealiksi, Tony Jaa toisessa maailmassa elävänä hirviöiden metsästäjänä, sekä surkuhupaisalla peruukilla varustettu Ron Perlman amiraalina, joka haluaa tuhota hirviöt. Sotilaiden esittäjistä yksikään ei vakuuta ja harmillisesti Perlmankin on aika kökkö osassaan. Tony Jaa on näyttelijöistä paras, mutta on harmi, kuinka vähän elokuva lopulta tarjoaa hänelle tehtäväksi.

Jos pidät Paul W. S. Andersonin elokuvista, kuten Mortal Kombatista (1995), Resident Evileistä (2002-2016), Kolmesta muskettisoturista (The Three Musketeers - 2011) ja Pompeiista (2014) tai uskot kokevasi riemua nähdessäsi, kun Milla Jovovich taistelee isoja hirviöitä vastaan, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Monster Hunterin. Jos taas minun tavoin koet Andersonin kököksi ohjaajaksi, eivätkä tappelut jättimörköjä vastaan riitä, jos leffassa ei ole muuta sisältöä, suosittelen pysymään erossa tästä leffasta. Mukana on pari ihan menevää toimintakohtausta hirviöihin liittyen, jotka onnistuivat jollain tavalla viihdyttämään, mutta siinä se. Koin Monster Hunterin harmillisen laiskaksi ja tylsäksi efektiräpellykseksi, jota katsoessa menetin mielenkiintoni jo ennen puolta väliä, kun mukana ei tuntunut olevan tarinaa, kiinnostavia hahmoja tai oikein mitään tunnetta. Hirviökohtauksista puuttuu jännite, sillä hahmojen kohtalot eivät nappaa, enkä koskaan kokenut Artemisin olevan vaarassa.

Sentään itse monsterit ovat jollain tavalla kiinnostavia ulkonäöiltään tai kyvyiltään. On maan alla möyrivää Diablosia, jättiläishämähäkkejä muistuttavia Nerscyllaseja ja tulta syöksevää Rathalosia. Ja sitten on jokin outo ihmisen ja kissan sekoitus nimeltä Palico, joka aiheutti todella epämiellyttävää tunnetta. Palicoa lukuunottamatta hirviöt ovat visuaalisesti mainiosti luotuja ja "vain" 60 miljoonan dollarin leffaksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin toimivat... siis silloin, kun niitä pääsee oikeasti ihailemaan. Paul W. S. Andersonin tuttuun tapaan toimintakohtaukset on kuvattu hektisen heiluvasti ja vieläpä leikattu aikamoisesti saksien, jolloin välillä tapahtumista on vaikea saada selvää. Kun Anderson ei tarjoa pöljää hirviömekastusta, hän yrittää ujuttaa mukaan hetkiä, jolloin hahmot höpöttävät toisilleen tyhjänpäiväistä diipadaapaa ja kaikenlaisia kliseitä, jotka katsojan tekisi mieli kelata.

Jos Anderson ei ole kummoinen ohjaaja, on hän vielä sitäkin kehnompi käsikirjoittaja. Hänen tekstinsä tässä tuntuu siihen suuntaan väännetyltä raamilta, ensimmäiseltä vedokselta, jota on sellaisenaan lähdetty kuvaamaan. Anderson on myös ollut niin varma filmin menestyksestä, että hän kehtaa vielä pistää lopputekstit pyörimään siinä kohtaa, kun katsoja uskoo lopputaistelun alkavan. Elokuvan lipputulot olivat vain noin puolet budjetista ja vaikka tiedän koronan aiheuttaman teatterisulun olevan suurin syyllinen, haluan toivoa, että osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat alkaneet kyllästyä Andersonin laiskalla kädellä kyhättyihin rahastuksiin ja vaativat herralta parempaa panostusta. Tai sitten tämä tosiaan on parasta, mihin Anderson pystyy. Säveltäjä Paul Haslinger sentään yrittää parhaansa mukaan pelastaa pakettia vekkulimaisilla videopelimäisillä musiikeillaan, mutta se jää lopulta vain yritykseksi, eivätkä muuten mainiot melodiat edes oikein istu mukaan filmiin.

Yhteenveto: Monster Hunter on kehno fantasiatoimintaraina, joka ei oikein kulje edes aivot narikkaan -hömppäviihteenä. Kun mukana tuntuu olevan vain ohut pohja juonelle ja pelkkiä tylsiä hahmoja, eivät taistelut monstereitakaan vastaan jaksa loputtomiin viihdyttää. Itse tylsistyin jo ennen puoltaväliä. Surkuhupaisintahan on, että leffa vielä jää täysin kesken, Paul W. S. Andersonin uskoessa täysillä homman mahdollisuuteen uutena menestyselokuvien sarjana. Kun lipputulot ovat vain puolet budjetista, voi varmaan olettaa, ettei jatkoa ole tulossa. Eipä se toisaalta ihan kauheasti haittaakaan. Anderson osoittaa jälleen kerran lahjattomuutensa ohjaajana, tarjoten toinen toistaan kökömmin kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joissa kelvolliset hirviöefektitkään eivät pääse oikeuksiinsa. Andersonin käsikirjoitus on hutiloiden kyhätty tekstintapainen, josta näyttelijöiden on vaikea ammentaa. Milla Jovovich vakuuttaa taistelukohtauksissa, muttei muuten ollenkaan. Parista ihan viihdyttävästä monsterimähinäkohtauksesta ja Paul Haslingerin säveltämistä musiikeista huolimatta Monster Hunter on huono elokuva, jota voi suositella vain Andersonin ja Jovovichin suurimmille faneille tai täysin aivotonta rymistelyä rakastaville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster Hunter, 2020, Constantin Film, Impact Pictures, Capcom Company, Tencent Pictures, Toho Company

Arvostelu: Terminator: Dark Fate (2019)

TERMINATOR: DARK FATE

Ohjaus: Tim Miller
Pääosissa: Mackenzie Davis, Linda Hamilton, Natalia Reyes, Gabriel Luna, Arnold Schwarzenegger, Diego Boneta, Enrique Arche ja Alicia Borrachero
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

James Cameronin scifiä, toimintaa ja kauhua yhdistelevä elokuva Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joka keräsi nopeasti vannoutuneen fanikuntansa ympärilleen. Seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyttä suuren budjetin Terminator 2 - Tuomion päivää (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista jatko-osista sekä toimintaelokuvista. Cameron ei saanut pidettyä elokuvan oikeuksia itsellään, vaan ne päätyivät uudelle yhtiölle, joka teki Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), mikä oli kyllä taloudellinen hitti, mutta mikä sai aika kehnoa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta. Alamäki ei kuitenkaan loppunut, sillä Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) ei ollut toivottu suurhitti, eikä sekään lämmittänyt katsojia. Sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertoon ja ne päätyivät Annapurna Picturesille, joka teki leffan Terminator Genisys (2015). Se sai paljon murskaavaa palautetta, eikä leffa yltänyt studion toiveisiin tuottojen määrässä. Skydance-yhtiön johtaja David Ellison otti yhteyttä Cameroniin ja pyysi tätä tuottamaan sarjan seuraavan osan. Cameron suostui sillä ehdolla, että terminaattorin roolista tunnettu Arnold Schwarzenegger olisi mukana ja jos hän voisi tehdä suoran jatkon Terminator 2 - Tuomion päivälle, mikä ei huomioisi lainkaan muita jatko-osia. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja nyt Terminator: Dark Fateksi nimetty elokuva saa ensi-iltansa. Itse tutustuin Terminator-sarjaan lapsena, kun näin Terminator 2:n. Pidin sitä aivan mahtavana teoksena ja katsoin innoissani ensimmäisen Terminatorin. Lapsena pidin myös Terminator 3:sta, mutta jokaisen uusintakatselun jälkeen olen pitänyt siitä yhä vähemmän. Terminator - Pelastus oli mielestäni kelpo leffa ja minua harmittikin, ettei sen tarinaa jatkettu Terminator Genisyksessä. Genisyksestä en pitänyt ja aloin olla varma, ettemme enää näkisi aidosti hyvää Terminator-leffaa. Olinkin todella skeptinen, kun Dark Fatesta ilmoitettiin, eivätkä edes tylsät trailerit saaneet minua vakuutettua. Kävinkin katsomassa leffan hyvin alhaisin odotuksin Filmikela-arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa.

Yli 20 vuotta Skynetin tuhoamisen jälkeen Sarah Connor ja kyberneettisesti paranneltu Grace joutuvat suojelemaan nuorta Dania uudenlaiselta tuhoajalta.

Linda Hamilton palaa Sarah Connorin rooliin jo lähes 30 vuoden tauon jälkeen. Ja ai että, Hamilton tekee paluunsa hienosti! Hamiltonilla on ikää jo yli 60 vuotta, mutta hän astelee ruutuun sellaisella teräksisellä vimmalla ja karismalla, että voisi luulla pahimmankin tuhoajan karkaavan takaisin aikakoneeseen. Sarah Connor on yksi kaikkien aikojen parhaista naissankarihahmoista ja on todella hienoa, että hänen kanssa on onnistuttu jälleen - etenkin kun Emilia Clarke ei harmi vain vakuuttanut roolissa Terminator Genisyksessä. Hamilton on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon ja hän on täysin luonteva pidellessään yhä vain isompaa tykkiä taisteluasennossa. On mielenkiintoista nähdä, mitä Sarahille on tapahtunut vuosien varrella. Hamiltonin paluu Sarahin rooliin on ehdottomasti filmin parasta antia. Arnold Schwarzeneggerkin on tietty mukana, mutten lähde avaamaan hänen rooliaan leffassa sen enempää...

Uusina hahmoina taas esitellään nuori nainen Dani (Natalia Reyes) ja tämän perässä olevat Grace (Mackenzie Davis) ja uusi tuhoaja Rev-9 (Gabriel Luna). Paperilla Danille on onnistuttu kirjoittamaan kehityskaarta läpi leffan, mutta valitettavasti hahmo ei ole kovin kiinnostava, eikä Reyes ole kaksinen roolissa. Dani jää aika tylsäksi tapaukseksi, eikä katsoja välttämättä piittaa hänen suojeluoperaatiostaan. Grace on sen sijaan kiinnostava lisäys ja häneltä löytyy niin mainiot vahvuudet kuin heikkoutensakin. Davis vieläpä hyppää toimintaan mukaan taidokkaasti. Lunan Rev-9 sen sijaan jättää hieman kylmäksi. Tuhoajan uudenlaiset kyvyt ovat kiehtovia ja hahmolla luodaan välillä toimivaa uhkaavuutta, mutta hahmossa ei päästä lähellekään Terminator 2 - Tuomion päivän T-1000:a, mihin siinä selvästi pyritään. Luna on kenties hieman liian kiltin näköinen pääpahikseksi.

Terminator: Dark Faten nimi liikkuu aikamoisella meta-tasolla, sillä Terminator-sarjan on selvästi kohdannut synkkä kohtalo. On nimittäin hyvin todennäköistä, että emme tule enää näkemään aidosti hyvää ja hienoa Terminator-filmiä, mitä kaksi ensimmäistä osaa olivat. Vaikka Dark Fate on selvä parannus Terminator Genisykseen verrattuna ja laadukkaampi jatko-osa Tuomion päivälle kuin Koneiden kapina, ei tämä silti kovin kummoinen elokuva ole. Leffa kierrättää paljon jo nähtyjä kikkoja, eikä se onnistu tarjoamaan mitään vau-elämyksiä, joita kaksi ensimmäistä teosta olivat pullollaan. Terminator - Pelastus antoi toivoa, että sarjaa vietäisiin vihdoin eteenpäin kaavamaiseksi muodostuvasta aikamatkustustarinasta, mutta ei tätä sarjaa voi näköjään millään muulla juonella jatkaa. Tarinaltaan tämä on aika pitkälti sitä samaa kuin kolme ensimmäistä osaa ja mukaan on tuotu vain pari pientä käännettä sekoittamaan pakkaa. Näistä käänteistä huolimatta Dark Fate on todella ennalta-arvattava.

.

Elokuvan nimi myös viittaa hyvin sen synkkyyteen. Dark Fateen on yritetty rakentaa mahdollisimman epätoivoista tunnelmaa, eikä siitä löydy samaa myötähäpeällistä huumoria kuin Terminator Genisyksestä. Elokuva ei myöskään ole yhtä siloteltu ja kiiltävä kuin Genisys, vaan filmin maailmasta on pyritty tekemään rosoisempi ja eletympi. Leffa myös panostaa toimintaansa paremmin kuin muutama edeltäjänsä ja paikoitellen takaa-ajot ja taistelut käyvät jopa jännittävän puolella. Alkupäässä nähtävä autotakaa-ajo on tarpeeksi vakuuttava ja lopputaistosta löytyy paljon hyvää, vaikka se kestääkin lopulta aivan liian kauan. Vaikkei Gabriel Luna täysin vakuuta uutena pahistuhoajana, hahmon sinnikkyys ja kyky löytää sankarit kaikkialta pitävät koko ajan yllä tunteen lähestyvästä vaarasta. Valitettavasti elokuvan draamayritykset toimintakohtausten välissä jäävät aika latteiksi ja niissä huomaa, ettei uusista hahmoista oikeasti erityisemmin jaksa välittää. Välillä leffa käy hieman pitkäveteisen puolella, eikä Dark Fate koskaan tarjoa mitään erityisempää. Elokuvan unohtaa helposti ja onkin surullista, että sarjan taso on laskenut siihen pisteeseen, että se lasketaan positiiviseksi, jos uudesta Terminatorista voi sanoa "olihan tuo ihan katsottava".

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen Deadpoolin (2016) ohjaaja Tim Miller, jonka työpanosta ei harmillisesti edes näe. James Cameron on tainnut vedeillä naruista läpi tuotannon, muttei tarpeeksi intensiivisesti, jotta hänen osaamisensa oikeasti näkyisi filmistä. Cameronin kädet ovat täynnä Avatarin (2009) kolmen tai neljän jatko-osan kanssa, eikä hänen uransa tosissaan aloittaneeseen tarinaan palaaminen taida häntä enää aidosti kiinnostaa. David S. Goyerin, Justin Rhodesin ja Billy Rayn työstämä käsikirjoitus sisältää hyviä puolia, mutta paikoitellen he eivät saa aikaiseksi mielenkiintoista dialogia. Heidän tekstinsä kulkee vähän liiankin orjallisesti tuttuja reittejä. Alussa leffa repäisee maton katsojan jalkojen alta, muttei edes yritä tehdä tätä enää toistamiseen. Lisäksi kolmikon tekstistä löytyy aikamatkustusfilmeille tyypillisiä juoniaukkoja. Terminator: Dark Fate on kuitenkin pääasiassa taidokkaasti kuvattu. Mukana on joitain todella näyttäviä kuvia ja usein leikkauskin on onnistunutta. Toiminnan aikana editointi käy välillä silppuamisen puolella, muttei onneksi liian pahasti. Maskeeraukset, lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, mutta efektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa. Välillä tehosteet ovat hienoja ja välillä ne taas huokuvat digitaalisuutta. Etenkin parissa toimintakohtauksessa on selvää, milloin näyttelijä vaihtuu digi-ihmiseen. Äänimaailma on kuitenkin taidolla rakennettu ja Junkie XL tekee kelpo työtä toistellessaan tuttuja musiikkeja ja tuoden niihin hieman jotain omaansa.

Yhteenveto: Terminator: Dark Fate on ihan katsottava toimintarymistely. Se on parempi kuin sarjan edellinen osa, Terminator Genisys ja se on parempi jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivälle kuin Terminator 3: Koneiden kapina. Ei se silti kovin kaksinen tekele ole. Filmin juoni on lähes täysin sitä samaa kuin ennenkin ja paikoitellen elokuvan ennalta-arvattavuus tekee siitä pitkäveteisen. Tähän vaikuttavat myös kömpelöt draaman yritykset. Suojeltavasta Danista ei oikein jaksa välittää, eikä häntä esittävä Natalia Reyes vakuuta näyttelijänä. Gabriel Lunakaan ei täysin toimi uhkaavana tuhoajana, mutta Mackenzie Davis hyppää taidolla toimintasankarin osaan. Näyttelijöistä paras on kuitenkin ehdottomasti Linda Hamilton, joka palaa Sarah Connorin rooliin upeasti. Toimintakohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita ja alkupään takaa-ajoon on saatu hyvää jännitettä. Loppuskabailu kuitenkin kestää aivan liian kauan. Jos muutama aiempi Terminator-filmi on iskenyt lujaa, saatat luultavasti pitää myös Terminator: Dark Fatesta. Jos taas olet sitä mieltä, että sarja olisi pitänyt lopettaa Tuomion päivään ja haluaisit lähettää oman tuhokoneesi menneisyyteen varmistamaan tämän, ei Dark Fate tule muuttamaan mieltäsi. Dark Fate on tarkoitettu uuden Terminator-trilogian ensimmäiseksi osaksi ja siinä jätetäänkin joitain juttuja auki. Mutta kun ottaa huomioon, kuinka Terminator - Pelastukselle ja Terminator Genisyksellekään ei koskaan tehty jatkoa, voi olla, että tämäkin jää tähän ja sarja yritetään epätoivoisesti uudelleenkäynnistää joidenkin vuosien päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Terminator: Dark Fate, 2019, Paramount Pictures, Twentieth Century Fox, Skydance Media, Tencent Pictures, Lightstorm Entertainment, Film Victoria, Government of Australia, The New South Wales Government