Arvostelu: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991)

UHRILAMPAAT

THE SILENCE OF THE LAMBS

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn, Ted Levine, Anthony Heald, Brooke Smith ja Diane Baker

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

The Silence of the Lambs, eli suomalaisittain Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Orion Pictures ja Gene Hackman päättivät yhdistää voimansa ja varansa tehdäkseen elokuvan hitiksi muodostuneen kirjan pohjalta, Hackmanin aikoessa ohjata leffan. He hankkivat Harrisilta kirjan elokuvaoikeudet, mutta tarvitsivat myös toiset oikeudet tehdäkseen leffan. Tarinassa esiintyvä Hannibal Lecter oli esiintynyt aiemmin elokuvassa Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986) ja hahmon oikeudet kuuluivat elokuvan tuottajalle, Dino De Laurentiisille. Filmi oli kuitenkin ollut niin iso floppi taloudellisesti, että De Laurentiis luopui oikeuksista ilmaiseksi. Marraskuussa 1987 Ted Tally, joka oli suuresti innostunut Harrisin kirjasta, valittiin käsikirjoittajaksi ja hän oli saanut tekstin lähes valmiiksi, kun Hackman jätti projektin ja elokuvan rahoitus jäi kysymysmerkille. Orionin täytyi hoitaa rahoitus kokonaan ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Demme. Aluksi päärooleihin Clarice Starlingiksi ja Hannibal Lecteriksi kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Sean Connerya, mutta molempien torjuttua filmin sen rankan sisällön vuoksi, rooleihin palkattiin lopulta Jodie Foster ja Anthony Hopkins. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1989 ja Uhrilampaat sai maailmanensi-iltansa 30. tammikuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä kriitikoilta, mutta sillä kesti aikaa muuttua menestykseksi lippuluukuilla. Lopulta leffasta tuli kuitenkin jopa ilmestymisvuotensa viidenneksi menestynein elokuva. Filmi sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja sekä parhaan naispääosan, että miespääosan BAFTA-pystit. Itse näin Uhrilampaat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

FBI-agentiksi harjoitteleva Clarice Starling alkaa tutkia sarjamurhaaja Buffalo Billin tapausta ja tarvitsee siihen apua hieman erikoisemmalta taholta, eristyssellissä viruvalta kannibaali Hannibal Lecteriltä.

Jodie Foster tekee Uhrilampaissa uransa ikonisimman roolisuorituksen FBI-kokelas Clarice Starlingina. Foster oli lumoutunut Harrisin kirjasta ja pyysi useasti mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Vaikka onkin mielenkiintoista kuvitella, millainen filmi olisi, jos Claricea esittäisikin Michelle Pfeiffer tai myös rooliin pohditut Meg Ryan ja Laura Dern, on vaikea kuvitella, että kukaan muu onnistuisi tässä niin hyvin kuin Foster. Hän tuo niin upeasti esille Claricen halun todistaa kykynsä ja hahmon pakkomielteen tapauksen ratkaisun kanssa. Foster luo erittäin moniulotteisen persoonan, jonka taustoja avataan pitkin leffaa. Hän todella ansaitsi Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksestaan!

Jos on vaikea kuvitella joku muu Claricen rooliin, on lähes mahdotonta kuvitella ketään muuta Hannibal Lecteriksi kuin Anthony Hopkinsin. Ja juu, tiedän, että Hopkinsia ennen hahmoa näytteli Brian Cox Psykopaatin jäljillä -leffassa ja jälkeenpäin Mads Mikkelsen omassa Hannibal-sarjassaan (2013-2015), mutta koska en ole nähnyt niitä, itse näen vain ja ainoastaan Hopkinsin pelottavat kasvot, kun mietin Hannibal Lecteriä. Veikkaan, että sama tapahtuisi, vaikka näkisin muutkin tulkinnat, sillä Hopkins on niin järisyttävän mieletön tässä roolissa. Hopkins sulautuu hahmokseen sellaisella lahjakkuudella, mitä ei kovin usein näe. Joka ele ja joka sana ovat tarkoin harkitut, ja katsoja tietää koko ajan Hannibalin punovan häijyjä suunnitelmia päänsä sisällä. Hopkins harvoin räpäyttää silmiään ja hän katsookin usein suoraan kameraan, jolloin katsojasta tuntuu siltä kuin Hannibalin hyytävä katse tunkeutuisi suoraan omaan sieluun. Vaikka hahmo pysyy panssarilasin tai kaltereiden takana, katsojan syke nousee aina, kun hän on kohtauksessa mukana. Koskaan ei voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee ja se arvaamattomuus vain lisää Hannibalin pelottavuutta. Yksi elokuvahistorian parhaista pahishahmoista ja yksi parhaista näyttelijäsuorituksista!

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn Claricen pomona, Jack Crawfordina, Anthony Heald Hannibalin vankilaa johtavana tohtori Chiltonina ja Ted Levine Buffalo Billinä, jonka hirvittävistä teoista puhutaan niin paljon ja niin karmivasti, että katsoja pelkää hahmoa jo kauan, ennen kuin Levine saapuu näyttämään, kuinka iljettävä hän osaakaan olla roolissa.

Vaikka pohjimmiltaan Uhrilampaat on murhatutkimuselokuva, missä poliisihahmo on tappajan jäljillä ja yrittää saada tämän kiinni, ennen kuin tämä tappaa seuraavan uhrinsa, on elokuva oikeasti valtavan paljon enemmän. Ensinnäkin elokuva on huomattavasti henkilövetoisempi kuin monet genren leffat ja se keskittyy enemmän tapaukseen liittyviin ihmisiin kuin itse tapaukseen. Isoin esimerkki tästä on kohtaukset, missä Clarice käy juttelemassa panssarilasin läpi Hannibal Lecterille. Vaikka hahmot puhuvatkin tapauksesta, liittyy dialogi etenkin Hannibalin puolelta enemmän heihin kahteen ihmisinä. Tapauksen selvittämisen sijaan Hannibal haluaa tietää, miksi Clarice haluaa niin vimmaisesti saada Buffalo Billin kiinni ja miksi hän ylipäätään on mukana FBI:ssa. Ja kun hahmot ovat niin fantastisesti kirjoitetut ja heitä näyttelevät Foster ja Hopkins ovat niin täydelliset rooleissaan, ovat nämä keskustelut kenties jopa parasta elokuvassa. Ne ovat ahdistavia, mutta silti niin hypnoottisia hetkiä, että niihin uppoutuu aivan täysin ja niitä haluaisi nähdä yhä vain enemmän.

Leffa erottuu murhatutkimuselokuvien joukosta myös sillä, ettei kyseessä ole vain "jännäri" tai "trilleri". Uhrilampaat on usein puhdasta kauhua. Elokuvasta löytyy kauhun psykologinen puoli Hannibal Lecterin kanssa käytyjen painostavien keskustelujen kautta, mutta siinä on myös paljon hirvittävää kuvastoa, jolla leffa on K18-ikärajaleimansa ansainnut. Buffalo Bill tekee kaameita asioita uhreilleen ja lopputulokset näytetään. Leffa ei kuitenkaan esitä "rohkeaa" kuvastonsa kanssa, vaan sillä on pointtinsa. Elokuva ei vain yritä järkyttää, vaan se todella tekee niin. Se luo kauhun tunnetta niin monella tapaa, eikä mikään tavoista tunnu millään tavalla halvalta. Nykypäivän typerät äkkisäikäytykset loistavat poissaolollaan ja hyvä niin. Näin karmivaa tunnelmointia ei monista, ns. "puhtaista" kauhuelokuvista löydy.

Vaikka sanoin, että leffa keskittyy isommin hahmoihinsa kuin tutkimukseen, en todellakaan tarkoittanut, että itse tutkimus ja tarina olisivat heikommat tai jäisivät taustalle. Tutkimus on kyllä isosti mukana ja Claricen tavoin katsojakin tulee pakkomielteiseksi sen selvittämisestä. Tarina on äärimmäisen koukuttava ja elokuva nappaa mukaansa ensiminuuteista lähtien. Pitkin leffaa ote katsojasta vain kiristyy ja jos ennen loppuhuipennusta luulit elokuvan olleen piinaava, odota kun näet veret seisauttavan intensiivisen finaalin. Uhrilampaat on kaikin tavoin niin mestarillisesti rakennettu paketti, ettei sen upeutta voi kuin ihailla. Jopa Oscar-akatemian, joka yleensä jättää tällaiset teokset tosissaan huomioimatta, oli pakko taipua Uhrilampaiden mahdin edessä. Parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkintoja pidetään Oscareiden tärkeimpänä viisikkona ja Uhrilampaat on yksi harvoista teoksista, joka nappasi nuo kaikki - ansaiten jokaikisen. Kyseessä on yksi harvoista parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittajista, joille itsekin olisin antanut pystin.

Ohjaaja Jonathan Demme ei pelkää rakentaa todella inhottavaa henkeä, mutta hän osaa tehdä sen äärimmäisen vangitsevasti ja kiehtovasti. Demmen työ on läpikotaisin esimerkillistä ja niin on myös Ted Tallyn työ käsikirjoittajana. Tally kehittää hahmoja ja pyörittelee tarinaa huolellisesti. Ainuttakaan tylsää hetkeä ei ole luvassa, sen Demme ja Tally ovat varmistaneet. Ja ai että, tämä elokuva sisältääkin upeita repliikkejä! "I ate his liver with some fava beans and a nice chianti." Hassua tosin, yhtenä leffan tunnetuimpina pidetyistä repliikeistä, "Hello Claricea" ei koskaan kuulla elokuvan aikana. Tekninenkin toteutus on huikea. Kuvauksesta parhaiten jäävät tietty mieleen yhä vain ahdistavammaksi käyvät lähikuvat Hannibalin kasvoista, mutta mahtavaa on myös, kuinka paljon elokuva todella käyttää visuaalista kerrontaa, eikä vain selitä asioita katsojalle. Leikkaus on kaikin puolin napakkaa, sulavaa ja erinomaista. Etenkin loppupäässä leikkausta hyödynnetään hienosti katsojan huijaamiseen. Lavasteet ovat hienosti luodut ja maskeeraukset usein kuvottavat. Värimaailma on tietty kelmeä, alakuloinen ja synkkä - Uhrilampaat ei halua millään osa-alueella päästää katsojaansa helpolla. Äänimaailmakin on iskevästi rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa kaikin tavoin. Yllättävän usein Shoren sävellyksistä löytyy jotain todella herkkääkin, eikä kyse ole vain jännityksen lisäämisestä.

Yhteenveto: Uhrilampaat on upea mestariteos, joka todella ansaitsi kaikki palkintonsa! Heti ensiminuuteilla elokuva nappaa mukaansa, eikä välttämättä päästä irti heti lopputekstienkään päätyttyä. Todella painostava tunne ympäröi katsojan heti alussa ja meno muuttuu yhä vain intensiivisemmäksi ja piinaavammaksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Trilleri on jopa lievä ilmaus filmin lajityypille ja Uhrilampaat onkin enemmän kauhua. Kaikessa ahdistavuudessaankin elokuva on äärimmäisen lumoava ja koukuttava. Murhatutkimuskertomus muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi, mutta lopulta mielenkiintoisinta ovat hahmot, jotka ovat pelissä mukana. Clarice Starling on kiinnostava päähenkilö, jonka onnistumista kannustaa. Jodie Foster on loistava roolissaan ja tulkitsee hahmonsa pakkomiellettä tapauksen selvittämiseen upeasti. Elokuvan tähti on kuitenkin tietty Anthony Hopkins, joka tekee elämänsä roolityön kannibaali Hannibal Lecterinä, yhtenä elokuvahistorian karmivimpana pahiksena. Hopkins on niin hyytävä osassa, että jo pelkkä hänen läsnäolonsa aiheuttaa kylmiä väreitä kotikatsomossa. Claricen ja Hannibalin väliset keskustelut ovat todella kiehtovia ja niitä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Jonathan Demmen ohjaus on erinomaista ja tekninenkin puoli on vaikuttava. Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on täydellinen kokonaisuus, jonka teho ei ole hälvennyt mihinkään 30 vuoden aikana. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on juhlavuosi mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään. Juhlavuosi on myös loistosyy katsoa tämä mestariteos uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Silence of the Lambs, 1991, Strong Heart/Demme Production, Orion Pictures

Arvostelu: Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997)

MORTAL KOMBAT 2 - HÄVITYS

MORTAL KOMBAT: ANNIHILATION

Ohjaus: John R. Leonetti

Pääosissa: Robin Shou, Talisa Soto, Sandra Hess, Brian Thompson, James Remar, Lynn "Red" Williams, Musetta Vander, Irina Pantaeva, Marjean Holden, Reiner Schöne, Litefoot, Deron McBee, J. J. Berry, Tyrone Wiggins ja Chris Conrad

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Midway Gamesin samannimiseen peliin perustuva elokuva Mortal Kombat (1995) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Tekijät ammensivat jatko-osaan Mortal Kombat 3 ja Mortal Kombat 4 -peleistä työstäessään käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat vuoden 1996 alussa, mutta suuri osa näyttelijäkaartista ei palannut rooleihinsa, joko ollessaan kiinni muissa projekteissa tai ollessaan tyytymättömiä käsikirjoitukseen. Mortal Kombat: Annihilation, eli suomalaisittain Mortal Kombat 2 - hävitys sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 ja se oli aikamoinen katastrofi. Elokuva tienasi alle puolet ensimmäisen osan lipputuloista, minkä lisäksi niin kriitikot kuin pelisarjan fanit haukkuivat filmin täysin lyttyyn. Nykyään Mortal Kombat 2 - hävityksellä onkin maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Kuten ensimmäisen elokuvan arvostelussani totesin, en ollut koskaan ennen pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt niihin perustuvia elokuvia. Kuitenkin nyt, kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -leffa (2021), päätin katsoa aiemmat filmatisoinnit. En pitänyt ensimmäisestä osasta, joten aloitin Mortal Kombat 2 - hävityksen todella alhaisin odotuksin, tietäen sen kaamean maineen pelisarjankin fanien keskuudessa.

Vaikka Liu Kang, Sonya Blade, Johnny Cage ja Kitana voittivat Mortal Kombatin, paha Shao Kahn tunkeutuu silti Outworldista maapallolle ja uhkaa tuhota ihmiskunnan kuuden päivän päästä. Ukkosenjumala Raiden lähettää sankarit harjoittamaan kykyjään, jotta he voivat voittaa Shao Kahnin ja tämän armeijan.

Robin Shou ja Talisa Soto palaavat rooleihinsa Liu Kangiksi ja Kitanaksi, mutta muuten koko näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Sonya Bladena nähdään tällä kertaa näyttelijätaidoton Sandra Hess, eikä Chris Conradkaan vakuuta pienessä ruutuajassaan Johnny Cagena. Kehno on myös James Remar ukkosenjumala Raidenina. Eipä hänen edeltäjänsä Christopher Lambertkaan kummoinen ollut, mutta sen sijaan hän hoiti hommansa pilke silmäkulmassa. Remar vetää hommaa joko yliampuvan pöhkösti tai sitten liian tosissaan. Eivätkä Shou tai Sotokaan kehuja ansaitse. Shou ei edes jaksa yrittää enää, vaikka suostuikin jatkamaan sarjassa. Soto taas tarjoaa täysin sieluttoman suorituksen. Näyttelijöiden hommaa ei auta yhtään täysin yksiulotteiset hahmot. Jo ensimmäisessä elokuvassa hahmot jäivät hyvin tyhjentäviksi, mutta sentään heille kirjoitettiin edes jotkut hätäiset taustatarinat. Tässä ei vaivauduta tekemään sitäkään vähää. Mukaansa päähenkilöt saavat mekaanisilla käsillä varustetun Jaxin (Lynn "Red" Williams), joka on hieman viihdyttävämpi tapaus kuin kumppaninsa.

     Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa edellisen osan pahista, Shang Tsungia (Cary-Hiroyuki Tagawa) komentaneen Shao Kahnin, jota näyttelee totaalinen puupökkelö Brian Thompson. Ensimmäinen osa herätti mielikuvan, että tämä mystinen pahis olisi jokin hurja ja vaikuttava vihollinen, jonka pelkkä ilmaantuminen saisi sydämen hakkaamaan. Lähinnä Shao Kahn tarjoaa mojovat naurut, kun hän ilmestyy halvassa asussaan patsastelemaan ja mölyämään kliseisiä pahismonologeja. Thompson on kammottavan huono roolissa ja niin on myös Musetta Vander, joka esittää hänen käskyläisenään toimivaa Kitanan äitiä, kuningatar Sindeliä. Vanderin yritykset olla häijy ovat lähinnä kiusallisen noloja. Sindelin lisäksi Shao Kahnilla on komennossaan myös outo kentaurin ja minotauruksen sekoitus Motaro (Deron McBee) ja nelikätinen Sheeka (Marjean Holden), jotka ovat myös ihan yhtä myötähäpeällisiä. Parissa kohtauksessa käy myös ilmi, että Shao Kahn johtaisi valtavaa armeijaa, mutta eipä siitä jatkuvasti katoavasta armeijasta koskaan koidu harmeja päähenkilöille.

En erityisemmin piitannut ensimmäisestä Mortal Kombatista, mutta Mortal Kombat 2 - hävityksen jälkeen se alkoi kummasti tuntua laadukkaalta toimintaviihteeltä. Mortal Kombat 2 - hävitys on järkyttävä fiasko, mikä äimistyttää kerta toisensa perään sillä, kuinka kelvoton teos se onkaan. Ainoa positiivinen asia elokuvassa on, että ensimmäisen elokuvan mahtava tunnusmusiikki kuullaan pariinkin otteeseen. Sitä ei kuitenkaan voi millään lukea tämän leffan ansioksi. Negatiivista onkin sitten kaikki muu. Elokuva on niin laiskasti ja amatöörimäisesti pistetty kasaan, että ihmettelin jopa ääneen, että pyörikö tämä ihan oikeasti joskus elokuvateattereissa? Tuotanto on kaikin tavoin niin halpa, että se näyttää pelisarjan fanien tekemältä videolta, mikä on ladattu YouTubeen. Elokuvalla on isompi budjetti kuin edeltäjällään, mutta se raha ei näy missään. Kaikki leffassa näyttää kotikutoiselta.

Kritisoin ensimmäistä elokuvaa siitä, ettei siinä ollut kunnon tarinaa. Sen juoni on kuitenkin Oscar-luokan käsikirjoittamista verrattuna siihen olemattomuuteen, mitä Mortal Kombat 2 - hävitys pitää sisällään. Elokuva on vain ja ainoastaan sitä, että sankarit taistelevat Shao Kahnin lähettämiä kätyreitä vastaan siihen asti, että leffaa on kulunut tarpeeksi, jotta he voivat kohdata itse Shao Kahnin. Toki moni pelikin rakentuu niin, että ensin taistellaan helppoja pahiksia vastaan ja lopuksi kohdataan itse "boss". Jos elokuvassa haettiin sitä videopelin tuntua, siinä epäonnistuttiin pahasti. Toinen toistaan huonommat, lähinnä stuntmiesten volttihyppytaitoja esittelevät toimintakohtaukset käyvät tylsäksi ensimmäisen viiden minuutin aikana ja kun leffalla ei tosiaan ole muuta tarjottavanaan, loput puolitoista tuntia kuluvat todella, todella hitaasti. Niin ja ne volttihyppelyt eivät rajoitu vain toimintakohtauksiin, vaan niitä tehdään myös keskustellessa.

Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, ei, vaikka koko ihmiskunta onkin muka uhattuna. Sen lisäksi, etteivät pahikset tarjoa uhan tunnetta, jännite ihmiskunnan kohtalosta puuttuu myös siksi, ettei koskaan edes näytetä vaarassa olevia siviilejä. Yleensä elokuvissa kun ihmiskunta on vaarassa, meille näytetään hädässä olevia ihmisiä, jotta kannustaisimme sankareita pelastamaan nämä avuttomat poloiset. Mortal Kombat 2 - hävitys ei jaksa tarjota edes sitä. Tunnelma jättää muutenkin täysin kylmäksi. Elokuva ei onnistu missään vaiheessa viihdyttämään edes huonoudellaan. Se on vain ja ainoastaan iso, haiseva roskaläjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka toimi ensimmäisen Mortal Kombatin kuvaajana. Ensimmäisen leffan ohjaaja Paul W. S. Andersonia ei tainnut kiinnostaa palata sarjan pariin, eikä studio nähtävästi saanut ketään muuta huijattua tämän tekoon, joten heidän oli pakko turvautua kuvaajaa, joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan filmiä. Ja sehän näkyy. Andersonkaan ei ole kummoinen ohjaaja, mutta hän osaa sentään tehdä jokseenkin viihdyttävää hömppää. Leonetti ei pysty edes siihen. Hän ei tiedä yhtään, kuinka rakentaa elokuvaa tai kohtauksia sen sisällä. Mikään leffassa ei tunnu ammattitaitoiselta ja siksi onkin pöyristyttävää, että New Line Cinemalla ollaan tuumittu, että "kyllä, tämä on se elokuva, jonka ylpeinä pistämme teattereihin pyörimään, tämä on takuuvarma menestys".

Ja jos leffan katselu ei ollut jo valmiiksi vaikeaa, se muuttuu suorastaan tuskalliseksi elokuvan naurettavan halvan visuaalisen ilmeen takia. Kuvaus on kömpelöä, mitä vain pahentaa tökerö leikkaus. Osa asuista näyttää sentään tyylikkäiltä, mutta toiset taas näyttävät pilailupuodista ostetuilta. Lavasteissakin on onnistumisensa, mutta mukana on myös hulvattoman kökköjäkin lavasteita. Erään tappelun aikana hahmo putoaa suurelle kivenmurikalle ja on päivänselvää, ettei se paperimassa ole kiveä nähnytkään. Hyvä, ettei sortuvien rakennelmien palasista paista styroksi läpi. Kaikkein kauhistuttavinta ovat kuitenkin Mortal Kombat 2 - hävityksen erikoistehosteet. Jo leffan vihreän taustakankaan käytöt ovat koomisen selviä, mutta suorastaan ulvoin naurusta, kun ensimmäinen digiörkki ilmestyi ruutuun ja se näytti siltä, ettei sitä olisi kelpuutettu edes 20 vuoden takaiseen videopeliin. Ja sitten sitä mörökölliä vielä esitellään ylpeänä lähellä kameraa. Lopputaistelu käydään tietty osittain kahden jättiläishirviön välillä, jotka ovat molemmat lievästi sanottuna surkuhupaisia ilmestyksiä. Eikä kyse edes ole siitä, että elokuva olisi vanhentunut heikosti. Luin kommentteja ihmisiltä, jotka olivat nähneet Mortal Kombat 2 - hävityksen elokuvateattereissa vuonna 1997 ja jo silloin sen efektit näyttivät surkeilta.

Yhteenveto: Mortal Kombat 2 - hävitys on surkea - ei vaan suorastaan läpimätä toimintafantasiaraina. Aivan kaikki elokuvassa pöyristyttää katsojaansa sillä, että tällainen leffa on ihan oikeasti tehty ja pistetty teattereihin pyörimään. Toteutus on käsittämättömän amatöörimäistä ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kyseessä on pelkkä fanifilmi. Lavasteet ja asut näyttävät todella halvoilta ja tökeröt erikoistehosteet ovat naurettavan kökköjä. Tarinaa leffasta on vaikea löytää ja puolentoista tunnin kesto on täytetty toinen toistaan kehnommilla ja hölmömmillä toimintakohtauksilla, joiden jatkuvat voltit käyvät tylsiksi hyvin nopeasti. Itse pääpahis Shao Kahn on mitä hulvattomin vihollinen, joka vain patsastelee ja lausuu kliseisiä pahisrepliikkejä. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka luokattoman huono Brian Thompson on roolissaan. Muut näyttelijät ovat parhaimmillaankin heikkoja. Minkäänlaista jännitettä on turha edes etsiä ja kehnoudesta syntyvä viihdearvokin tavoittaa katsojan vain hetkittäin. Muuten kyseessä on kuolettavan tylsä ja tympäännyttävä elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi. Elokuvan julisteessa lukee "Murskaa kaikki odotukset". Odotin elokuvan olevan huono ja se toden teolla murskasi ne odotukset olemalla vielä sitäkin hirveämpi. Mortal Kombat 2 - hävitys on todella ansainnut asemansa yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana leffana. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat: Annihilation, 1997, New Line Cinema, Threshold Entertainment

Arvostelu: Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974)

TEXASIN MOOTTORISAHAMURHAT

THE TEXAS CHAIN SAW MASSACRE

Ohjaus: Tobe Hooper

Pääosissa: Marilyn Burns, Paul A. Partain, William Vail, Allen Danziger, Teri McMinn, Gunnar Hansen, Edwin Neal, Jim Seadow ja John Dugan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 18

The Texas Chain Saw Massacre, eli suomalaisittain Texasin moottorisahamurhat on Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva, joka pohjautuu löyhästi murhaaja Ed Geiniin, joka teki itselleen vaatteita ja koristeita uhriensa ihosta ja ruumiinosista. Hooper työsti elokuvan ideaa toimiessaan apulaisohjaajana Texasin yliopiston elokuvalinjalla. Yhdessä Kim Henkelin kanssa Hooper kirjoitti filmin käsikirjoituksen ja perusti Vortex, Inc. -yhtiön tuottamaan elokuvaa. Ystävänsä Bill Parsleyn MAB, Inc. -yhtiön kautta Hooper sai rahoituksen leffaan ja sen kuvaukset saatiin aloitettua. Kuvaukset eivät todellakaan olleet mukavat, vaan niin työryhmän kuin näyttelijöiden hermoja koeteltiin sietämättömällä kuumuudella, hirveän hajuisilla lavasteilla, sekä jatkuvilla haavereilla, joita leffan teosta seurasi. Jälkituotannossa taas koitui ongelmia, kun Hooper yritti saada leikattua leffan niin, että se täyttäisi PG-ikärajan kriteerit, mutta silti se leimattiin jatkuvasti kielletyksi. Elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja lopulta Texasin moottorisahamurhat sai ensi-iltansa lokakuussa 1974. Mitättömän pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli jättihitti, mutta ilmestyessään se sai todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vasta myöhempinä vuosina leffan arvostus on alkanut kasvamaan ja nykyään Texasin moottorisahamurhia pidetään yhtenä kauhugenren parhaimpina teoksina. Itse olin tiennyt filmistä lapsesta asti, mutta näin sen vasta halloweenina 2019. Sitä ennen olin kuitenkin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre) vuodelta 2003 ja sarjaa uudelleenkäynnistely-yrityksen Texas Chainsaw 3D:n vuodelta 2013. Niistä en kauheasti piitannut, mutta alkuperäinen Hooperin filmi teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt kun alkuperäiselle Texasin moottorisahamurhille ollaan työstämässä uudenlaista jatko-osaa, päätin katsoa alkuperäisen elokuvan uudestaan.

Joukko nuoria matkaa sisarusten Sallyn ja Franklinin edesmenneen isoisän maatilalle Texasiin. Hauskaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun nuoria alkaa jahtaamaan ihmisen kasvoista tehtyä naamiota käyttävä ja moottorisahaa heilutteleva Leatherface.

Elokuvan epäonniseen nuorten joukkoon kuuluvat sisarukset Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sekä kaverit Kirk (William Vail), Jerry (Allen Danziger) ja Pam (Teri McMinn). Sallya ja Franklinia lukuunottamatta katsoja ei jaksa kiinnostua nuorista, sillä hahmot ovat niin onttoja, eivätkä heidän näyttelijänsäkään ole kovin kummoisia. Eivät Partain tai Burnskaan mitään Oscarin arvoisia suorituksia tarjoa, mutta Burnsin esittämä pakokauhu tuntuu niin käsinkosketeltavan aidolta, että se jo itsessään pelottaa. Vaikka hahmot ovatkin tylsiä, eivät he kuitenkaan ärsytä kuten hahmot monissa kauhuelokuvissa, jolloin heidän jopa haluaa selviävän.

Vaikka usein kauhuelokuvat kompastuvat siihen, että niiden hahmot ovat täysin pahvisia ja vailla mitään sisältöä, Texasin moottorisahamurhat on vahva poikkeus. Hooperin ohjaus on niin sensaatiomaista, etten edes lähde kritisoimaan sitä, kuinka hahmoihin ei ole jaksettu panostaa. Kuten jo alussa totesin, elokuva teki minuun suuren vaikutuksen ensimmäisellä katselulla, eikä se vaikutus ollut häipynyt mihinkään toisella kerralla. Ensimmäisistä kuvistaan lähtien Texasin moottorisahamurhat työntyy inhottavasti ihon alle ja pitää katsojasta epämiellyttävin tavoin kiinni koko vähän päälle tunnin ja vartin kestonsa. Tätä kamalaa tunnetta nostatellaan vähitellen, kunnes toisella puoliskollaan elokuva äityy mitä piinaavimmaksi selviytymistaisteluksi. 

Moni kauhuleffa saattaa karmia, kun niitä katsoo, mutta harva on jäänyt jälkikäteen kummittelemaan mielessäni samalla lailla kuin tämä. En sano, että olisin nähnyt painajaisia elokuvan jälkeen, vaikka ymmärrän hyvin, jos joku näkee. Moottorisahaa vimmaisesti heilutteleva äijä, joka on pukenut toisen ihmisen kasvoista revityn ihon naamarikseen ja juoksee hullun lailla perässäsi pimeässä metsässä, on varsinaista painajaisten aatelia. Mielessä kummittelulla tarkoitan enemmän sitä, että kestää oman aikansa, kunnes elokuvan aiheuttama paha olo hellittää. Filmin ällöttävän todentuntuinen, paikoitellen jopa dokumentaarinen tyyli saa kaiken tuntumaan liian aidolta. Ja kuten jo totesin, Marilyn Burnsin tapa kanavoida hahmonsa pelkoa on kauhistuttavan aidon tuntuista.

Yllättävää kyllä, Texasin moottorisahamurhat on aika veretön leffa. Kun vastuksena toimii moottorisahaa hyödyntävä sekopää, voisi hyvinkin kuvitella, että elokuva olisi todella raaka ja täynnä verisiä ja groteskeja irtoraajoja sun muuta. Hooper halusi kuitenkin elokuvalle mahdollisimman alhaisen ikärajan ja niinpä kauhistuttavinta materiaalia jätettiin pois. Verettömyys ei kuitenkaan heikennä leffan tehoa yhtään, kun tunnelma on näin hyytävän ahdistava. Verettömyydestä huolimatta elokuva on silti kuvottava ja täynnä sairasta kuvastoa. Leatherfacen saastaisen asumuksen lavasteet täynnä luista rakennettuja huonekaluja, ruumiinosista kyhättyjä koristeita ja ihosta valmistettuja pintoja on niin hirvittävää katsottavaa, etten yhtään ihmettele, ettei tekijöillä ollut mukavaa kuvauksissa.

Epämiellyttävää tunnetta vain lisätään erinomaisella kameratyöskentelyllä. Vaikkei rahaa ole ollut pistää aikansa uusimpaan teknologiaan (mikä toisaalta vain luo leffalle niin hienon visuaalisen ilmeen), kameralla kikkaillaan taidokkaasti. Kaukaa kuvatut otokset hahmoista herättää tunnetta siitä, että heitä vaanitaan. Illalliskohtauksessa inhottavan lähelle menevät kuvat hahmon silmistä aiheuttavat vaikeaa oloa. Leikkauksessa hyödynnetään vaikuttavasti todella töksähteleviäkin leikkauksia, joilla vain lisätään tunnetta siitä, että jokin on pielessä. Vaikka Hooper ja Wayne Bell ovatkin säveltäneet mukaan musiikkia, äänimaailmasta jää lähinnä mieleen se moottorisahan pauhaava meteli ja Burnsin kirkuminen - taas juttuja, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan päätyttyä...

Yhteenveto: Texasin moottorisahamurhat on todella piinaava teos ja kauhuelokuvien aatelia. Päähenkilöiden onttoudesta ei edes jaksa välittää, kun elokuva on muuten näin pirun upeasti toteutettu. Filmi todella työntyy katsojan ihon alle ja kestää jonkin aikaa elokuvan päättymisen jälkeen, että paha olo hellittää. Tunnelma on äärimmäisen painostava ja ahdistava, ja sydän hakkaa ja hikipisarat valuvat ohimoilla niin ruudulla kuin kotisohvalla. Kuvauksella ja leikkauksella vain lisätään epämiellyttävyyden tunnetta ja lavastus on parhaimmillaan todella inhottavaa. Verettömyydestä huolimatta filmi sisältää paljon kuvottavaa sisältöä. Vaikka näyttelijät eivät mitään erityisen vakuuttavia suorituksia tarjoakaan, Marilyn Burns todella lisää pakokauhun tunnetta eläytymisellään. Leatherface on hyytävä kauhuikoni ja näky hänestä juoksemassa uhrinsa perässä, kamalaa meteliä päästävä moottorisaha kourissaan on kuin pahimmasta painajaisesta. Tobe Hooperin ohjaus on fantastista ja hän tekee suorastaan taidetta todella inhalla materiaalilla. Texasin moottorisahamurhat on yhä yksi kauhugenren parhaimmista teoksista ja jos et ole sitä lajityypin ystävänä vielä katsonut, suosittelen tekemään sen pian. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Texas Chain Saw Massacre, 1974, Vortex

Arvostelu: Chaplinin poika (The Kid - 1921)

CHAPLININ POIKA

THE KID

Ohjaus: Charlie Chaplin
Pääosissa: Charlie Chaplin, Jackie Coogan, Edna Purviance, Tom Wilson, Henry Bergman, Charles Reisner, Carl Miller ja Lita Grey
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 8 minuuttia
Ikäraja: S

Charles "Charlie" Chaplin on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja merkittävimmistä tekijöistä. Chaplin aloitti esiintyjänuransa jo lapsena, siirtyen vähitellen isompien teattereiden lavoille. Vuonna 1909 Chaplin liittyi Pariisin varieteeteatteri Folies Bergèreen ja lähti kiertämään Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Yhdysvalloissa Keystone-elokuvayhtiön edustaja bongasi Chaplinin esiintymisen ja tarjosi tälle hommia elokuvien parissa. Chaplinin ensimmäinen elokuvarooli oli lyhytleffassa Chaplin reportterina (Making a Living) vuodelta 1914. Chaplin kuitenkin inhosi lopullista teosta, syyttäen tekijöitä hänen esiintymisensä liiallisesta muokkaamisesta. Chaplin sai enemmän vapauksia seuraavissa teoksissaan ja pääsi jopa ohjaamaan niitä, luoden samalla itselleen ikonisen Kulkuri-hahmon. Keystone-sopimuksen päätyttyä Chaplin siirtyi Essanay-yhtiölle, mikä nosti hänet suurempaan suosioon. Chaplinista tuli niin suuri tähti, että lehdistö alkoi käyttämään termiä "Chaplinitis"-epidemia. Essanayn jälkeen Chaplin päätyi Mutual-studiolle, mutta oli silti sitä mieltä, ettei hänellä ollut tarpeeksi taiteellista vapautta ja loikin oman yhtiönsä, josta muodostui United Artists. Chaplin työsti uusia lyhytelokuvia, mutta alkoi samalla suunnittelemaan ensimmäistä koko illan filmiään. Chaplin itse kirjoitti käsikirjoituksen ja tuotti ja ohjasi elokuvan, mutta vain päiviä ennen tuotannon alkamista hänen vastasyntynyt poikansa menehtyi. Leffan teon raskautta vain lisäsi se, että kun se oli saatu kuvattua, Chaplinin vaimo halusi erota ja yritti viedä suuren osan Chaplinin omaisuudesta. Chaplinin täytyikin salakuljettaa kuvattu materiaali hotellille, jotta voisi leikata filmin ilman, että hänen ex-vaimonsa pääsisi siihen käsiksi. Lopulta elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Chaplinin pojaksi nimetty teos sai maailmanensi-iltansa 21. tammikuuta 1921 - tasan SATA vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mitä ylistettiin ympäri maailman. Leffa vain kasvatti Chaplinin suosiota ja teki hahmon poikaa esittävästä Jackie Cooganista ensimmäisen suuren lapsitähden. Itse näin Chaplinin pojan ensimmäistä kertaa ala-asteella ja olen sen jälkeen tainnut katsoa sen kerran isoäitini kanssa. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo yli 10 vuotta. Nyt kun huomasin, että elokuva viettäisi satavuotisjuhlaansa, päätin tietenkin juhlistaa tätä katsomalla sen pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen. Suureksi ilokseni huomasin, että elokuvateatteri Orion järjesti näytöksen Chaplinin pojasta ja kävin katsomassa elokuvan siellä. On kyllä aivan mieletöntä nähdä tänä päivänä valkokankaalla jotain, mikä kuvattiin sata vuotta sitten.

Häpeää kantava äiti jättää vastasyntyneen lapsensa kadulle. Sieltä lapsen löytää kulkuri, joka hetken pohdiskelun jälkeen päättää kasvattaa lapsen omanaan.

Charlie Chaplin ei vain ohjannut, käsikirjoittanut, tuottanut ja jopa leikannut elokuvaa (sekä säveltänyt siihen uusia musiikkeja vuosikymmeniä myöhemmin), vaan näyttelee myös tietty pääosaa, eli tunnetuinta hahmoaan ja yhtä elokuvahistorian tunnetuimmista komediahahmoista, kulkuria. Ei ole mikään ihme, että Chaplin nousi niin valtavaan suosioon: hän todella on nero. Chaplinin tilannetaju, komediallinen nokkeluus, suuri energia ja mieletön heittäytyminen saavat ihailemaan edelleen. Vaikka vuosien varrella on noussut esiin monia samaa yrittäviä, ei lähes kukaan vedä vertoja Chaplinille.
     Hienon suorituksen tekee myös elokuvan kuvausten aikaan vasta kuutisenvuotias Jackie Coogan, joka esittää orvoksi jätettyä lasta, jonka kulkuri nimeää Johniksi. Coogan on valloittavan sympaattinen keppostelevana poikana, joka seuraa tarkasti ottoisänsä jalanjäljissä. Hänkin eläytyy rooliinsa suurella antaumuksella ja hoitaa hommansa täysillä. Ei mikään ihme, että hän nousi suuremmaksi filmitähdeksi kuin yksikään lapsi häntä ennen.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Edna Purviance lapsestaan luopuvana äitinä ja Tom Wilson poliisina, jonka kanssa kulkuri ja John-poika joutuvat jatkuvasti ongelmiin, keksiessään epärehellisiä keinoja tienata rahaa.

Chaplinin poika oli ilmestyessään mullistava teos, sillä se yhdisti komediaa ja draamaa tavalla, mihin ei oltu elokuvissa totuttu. Genret pidettiin yleensä vahvasti erillään, mutta eipä Chaplinia kiinnostanut tehdä sitä, mitä muut tekivät. Väärissä käsissä tällainen kokeilu olisi voinut mennä pahasti mönkään, mutta Chaplin onnistuu yhdistelyssä mestarillisesti. Elokuvantekijöiden pitäisi tänä päivänä ottaa mallia siitä, kuinka upeasti ja saumattomasti Chaplin yhdistää suurten tunteiden lajityyppejä, ilman että ne heikentävät toisiaan. Komediakohtauksissa saa todella nauraa ääneen. Vaikka jotkut mieltävät Chaplinin huumorin älyttömäksi kohellukseksi, olen vahvasti eri mieltä. Chaplin oli nimenomaan perfektionisti, joka suunnitteli kaiken äärimmäisen tarkkaan ja sen myös huomaa. Kaikki fyysinen huumori on huiman kekseliäästi koreografioitua ja se sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei välttämättä edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Tilannetaju Chaplinilla todella oli kohdillaan ja kaikki on paikoillaan prikuulleen oikein. Elokuva on hulvaton ilman, että se sisältää yhtäkään ääneen sanottua vitsiä. Nykypäivän tekijöillä menisi sormi suuhun, kun heidän pitäisi tehdä komedia mykkäleffana, mutta Chaplin hoitaa homman vaikka unissaan.

Chaplinin kyky hyppiä genrestä toiseen on todella hämmästyttävää, sillä yhdessä kohtaa saatat nauraa mahan kipeäksi ja heti seuraavassa hän läimäisee mukaan jotain äärimmäisen traagista, mikä avaakin kyynelhanat. Läpi leffan ihmettelin, kuinka hän onnistuukaan tekemään tämän näin maagisesti. Katsoja uppoutuu elokuvan lumoihin heti alusta alkaen, jolloin se todella ujuttautuu katsojan tunteisiin. Pinnalle nousevat tunteet ovatkin erikoisen voimakkaita ja vaikka muistelin leffan olevan paikoitellen surumielinen, en muistanut, että se on näin liikuttava. Kulkurin ja John-pojan välisestä isä-poika-suhteesta on onnistuttu rakentamaan niin merkityksellinen ja lämmin, että se sulattaa kyynisemmänkin katsojan sydämen. Heidän puolestaan saakin jännittää, kun paikalle saapuu poliisi tai vielä pahempaa, orpokotiin lapsia vievät viranomaiset. Jälkimmäinen johtaakin kohtaukseen, mikä tykittelee draaman ja komedian välillä uskomattomin tavoin, tuoden mukaan myös vaikuttavia stuntteja.

Teknisestikin Chaplinin poika on kestänyt aikaa erinomaisesti. Kuvaus on taidokasta ja Chaplinin leikkaus sujuvaa. Elokuvalla on kestoa vain hieman yli tunti ja ottaen huomioon, ettei se tunnu kiirehtivän, on vieläkin käsittämätöntä, että se onnistuu repimään katsojasta irti näin voimakkaita tunteita. Ruutuun ilmestyviä tekstejä käytetään hyödyksi vain silloin, kun on pakko, eikä elokuva aliarvioi katsojaansa. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti luotuja. Etenkin kulkurin asu ja maskeeraus ovat jääneet ymmärrettävästi elokuvahistoriaan elämään. Uniosuudessa nähtävät tehosteet toimivat hienosti edelleen. Musiikeilla on myös valtava rooli leffassa ja niistä vastaa (yllätys yllätys) Chaplin itse. Chaplinin sävelmät ovat veikeät ja todella koskettavat. Traagisten hetkien aikana soiva kaunis musiikki saa jo itsessään herkistymään. Chaplinilla on myös lahja kertoa heti ensinuoteilla, mitä katsojan pitäisi olla mieltä tietystä hahmosta. Kun tietyt pahaenteiset soinnut alkavat, katsoja arvaa ruutuun ilmestyvistä hahmoista, etteivät nämä ole mukavia. Samoin poliisille sävelletyt musiikit ovat arvokkaita.

Yhteenveto: Chaplinin poika on mykkäelokuvien ja draamakomedian kiistaton mestariteos ja klassikko, missä Charlie Chaplin pääsi ensi kertaa esittelemään monilahjakkuuttaan koko illan elokuvassa. Chaplin hoitaa jokaisen tonttinsa erinomaisesti, oli kyse sitten valloittavan heittäytyvästä esiintymisestä kameran edessä tai ammattimaisesta ja perfektionistisesta ohjauksesta kameran takana. Myös käsikirjoittaminen, leikkaus ja musiikki hoituvat kuin käden käänteessä. Chaplin yhdistelee vaikuttavasti komediaa ja draamaa, saaden katsojan vuoronperään nauramaan ääneen ja sitten pidättelemään kyyneliä. Kulkurin ja pojan välisestä isä-poika-suhteesta on saatu aidosti erittäin liikuttava, mutta myös sydämellinen ja hilpeä. Kaksikon keksimät tavat tehdä rahaa tarjoavat paljon hauskuutta. Komedia ei ole mitään typerää koheltamista, vaan tarkoin mietittyä koreografiaa, jossa kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen. Vaikka elokuva kestääkin vain hieman yli tunnin, se saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, eikä koskaan kiirehdi. Chaplinin poika on todella kestänyt aikaa ja yhä sata vuotta myöhemmin se tarjoaa valtavasti iloa (ja haikeutta) katsojalleen. Jos leffaa ei ole vielä nähnyt, on satavuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään tällä klassikoiden klassikolla. Juhla on myös täydellinen syy katsoa Chaplinin poika jälleen uudestaan. Tästä filmistä todella löytyy sitä elokuvan taikaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Kid, 1921, Charles Chaplin Productions

Arvostelu: Donnie Darko (2001)

DONNIE DARKO

Ohjaus: Richard Kelly
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Holmes Osborne, Maggie Gyllenhaal, Mary McDonnell, Daveigh Chase, James Duval, Jena Malone, Katharine Ross, Patrick Swayze, Alex Greenwald, Patience Cleveland ja Seth Rogen
Genre: draama, scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Donnie Darko on ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn ensimmäinen koko illan elokuva. Kelly suunnitteli filmiä pitkään ja pyöritteli sen tarinaa useaan otteeseen, kunnes koki olevansa valmis tekemään leffan. Hänen oli kuitenkin vaikea kerätä rahoitusta ja herättää mielenkiintoa elokuvaansa kohtaan, sillä monet kokivat sen liian hankalaksi ymmärtää. Jopa elokuvan näyttelijät ovat myöntäneet, etteivät he vielä elokuvan nähtyäänkään ymmärtäneet sitä kunnolla. Leffan oli jopa tarkoitus päätyä suoraan videolle julkaistavaksi, mutta filmissä näyttelevä Drew Barrymore sai levitettyä elokuvan teatterikierrokselle oman tuotantoyhtiönsä, Flower Filmsin kautta, minkä lisäksi teatterikierros vaati vakuuttelua myös elokuvasta innostuneelta ohjaaja Christopher Nolanilta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Donnie Darko sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2001- tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei todellakaan ollut iso menestys, mutta onnistui tuottamaan budjettinsa takaisin ja ihan mukavasti siihen päälle. Kriitikoilta leffa sai aluksi hämmentyneen ristiriitaisia reaktioita, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetäänkin modernina kulttiklassikkona. Itse näin Donnie Darkon joitain vuosia sitten ja se todella jätti minut hämmentyneeksi. Olen kuitenkin vuosien varrella tutkinut filmin salaisuuksia enemmän ja pohtinut pitkään sen uudelleenkatselua. Nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa ja arvostella Donnie Darkon.

Taivaalta putoaa lentokoneen turbiini suoraan Darkon perheen talon katosta läpi. Perheen poika Donnie näkee jättimäisen ihmiskanin, joka varoittaa häntä tulevasta maailmanlopusta. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Nimikkoroolissa Donnie Darkona nähdään nuori Jake Gyllenhaal yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Donnie on erittäin kummallinen nuori miehenalku, jonka on vaikea sopeutua tavallisiin asioihin ja tehdä jutut kuten muut ne tekevät. Gyllenhaal kanavoi tätä vaikeaa mielentilaa taidokkaasti ja näyttää kunnon kykynsä, kun Frank (James Duval), jonkin sortin jättipupu ilmestyy kuvioihin ja alkaa varoittamaan lähestyvästä maailmanlopusta, sekä antamaan ohjeita sen pysäyttämiseksi. Silloin Donnien häiriintyneisyys todella puskee esille ja Gyllenhaal hoitaa homman samanaikaisesti pelottavasti, kiehtovasti ja huvittavasti.
     Elokuvassa nähdään myös Holmes Osborne ja Mary McDonnell Donnien vanhempina, Jaken oikea isosisko Maggie Gyllenhaal Donnien isosiskona ja Daveigh Chase heidän pikkusiskonaan, Jena Malone Donnien ihastuksen kohteena Gretcheninä, Drew Barrymore opettaja Karenina, Katharine Ross Donnien psykiatriana, Patience Cleveland hulluna Roberta "isoäiti Kuolema" Sparrowina, Patrick Swayze motivaatiopuheita pitävänä Cunninghamina, sekä koomikko Seth Rogen ensimmäisessä leffaroolissaan hölmöilevänä Rickynä. Kaikki näyttelijät ovat erittäin mainioita osissaan ja on hauska nähdä, kuinka useampi nykypäivän iso tähti on tässä vielä aloittelija. Vaikka sisarukset Jake ja Maggie Gyllenhaal ovat tämän lisäksi esiintyneet yhdessä parissa muussakin filmissä, on Donnie Darko ainoa elokuva, missä he näyttelevät sisaruksia.

Donnie Darko ei todellakaan ole elokuva tavallisimmasta päästä, eikä ole mikään ihme, jos sitä ei tajua vielä ensimmäisellä katselukerralla. Hyvä, jos sen kärryille alkaa päästä vielä toisellakaan kerralla täysin itsenäisesti. Kyseessä on äärimmäisen monitasoinen kokonaisuus, jonka kerrokset avautuvat vähitellen, mutta minkä kaikkiin alueisiin jää paljon mysteerisyyttä, sillä elokuva ei halua selittää asioita katsojalle. Vihjeitä ripotellaan läpi leffan ja niiden kautta pitäisi voida kasata oma tulkinta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mistä ihmeestä lentokoneen turbiini putosi, kun ainuttakaan lento-onnettomuutta ei ole tiedossa? Onko maailmanloppu oikeasti tulossa? Mikä ihme Frank-kani on? Mitä hemmettiä ihmisten rintakehistä puskee ulos? Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti, vai onko Donnie täysin sekaisin? On aivan mahtavaa, että vielä lopputekstien rullatessa nämä kysymykset jäävät pyörimään mielessä. On myös huikeaa, kuinka uudelleenkatselullakin filmin mystisyys ja kummallisuus kiehtovat niin valtavasti. Elokuva on erittäin hypnoottinen kokemus.

Richard Kellyn työ on lumoavaa kaikin puolin. Kelly ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä hän ole tehnyt elokuvastaan millään tavalla helppoa. Hän on tehnyt huolellista työtä niin tarinan kuljetuksen kuin tunnelman kanssa. Donnie Darkoa on vaikea sijoittaa yhteen lajityyppiin, sillä siinä on aineksia vähän kaikenlaisesta. Siinä on vahvasti draamaa, mutta selkeästi myös komediallisempia kohtauksia. Frank tuo mukaan kauhua, kun taas leffan todellinen juttu vie elokuvaa scifin puolelle. Romantiikkaakin löytyy. Elokuva onnistuu kaivautumaan ihon alle, jolloin se iskee tunteisiin vahvasti. Etenkin kun palaset alkavat vihdoin loksahdella paikoilleen (oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas jne. katselukerta), filmin tunteikkuus ja traagisuus liikuttavat syvästi. Donnie Darko todella on täysin omanlaisensa teoksensa, mikä täytyy vain kokea itse.

Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä. Ihmisten rintakehistä tulevat mitkälie ovat varsinkin ikääntyneet todella kehnosti, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy kehnompia efektejä. Donnie Darkon budjetti oli tosin vain neljä ja puoli miljoonaa dollaria, joten sillä rahalla tehosteet näyttäisivät luultavasti aika lailla samalta tänäkin päivänä tehtynä. Elokuva on kuitenkin kuvattu tyylikkäästi. Leffa on täynnä hienoja ja mieleenpainuvia otoksia (Frank-pupu jää helposti kummittelemaan mielessä), mitkä ovat erinomaisesti sommiteltuja ja valaistuja. Leikkauskin on taidokasta, lavasteet ovat hienosti tehty ja Frankin asu on karmiva, vaikka siitä löytyy hassu puolensa. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Michael Andrewsin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan. Elokuva myös sisältää Gary Julesin aavemaisen version Tears for Fearsin kappaleesta Mad World.

Donnie Darkosta on olemassa lähes 20 minuuttia pidempi versio, mikä selittää leffan salaisuuksia auki teatteriversiota enemmän. Pidennetyssä versiossa nähdään esimerkiksi useita otteita aikaan liittyvästä kirjasta, mikä helpottaa elokuvan tulkitsemista. Itse katsoin elokuvan teatteriversion ja vaikka minua kiinnostaisi nähdä pidennetty versio, pidän niin paljon teatteriversion mystisyydestä, etten välttämättä haluaisi katsoa versiota, mikä selittäisi asioita liikaa.

Yhteenveto: Donnie Darko on erinomainen ja monikerroksinen elokuva, joka tekee suuren vaikutuksen, vaikkei sitä oikeastaan ymmärtäisikään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kelly ei todellakaan ole halunnut tehdä katselukokemuksesta helppoa, vaan filmiä pitää seurata erittäin tarkasti, jotta erilaisten vihjeiden kautta voi muodostaa selkeän kokonaisuuden... tai ainakin oman tulkintansa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Kellyn luoma mysteerinen tunnelma on kaikessa painostavuudessaankin niin lumoava ja mukaansatempaava, että vaikeaan kertomukseen hyppää mielellään kyytiin. Kelly onnistuu myös pyörittelemään filmissä monenlaisia lajityyppejä, eikä Donnie Darkoa oikein voi sulloa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Se on täysin omanlaisensa ja erityinen teos. Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä rooleissaan ja on hauska nähdä monia nykypäivän isoja tähtiä vielä aloittelijoina. Jake Gyllenhaal on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee Donnien monimutkikkaita tunteita hienosti. Elokuvan erikoistehosteet ovat saattaneet nähdä parhaat päivänsä, mutta elokuvan muuten fantastinen toteutus ja kiehtova tulkinnanvaraisuus tekevät Donnie Darkosta kuitenkin aikaa kestävän teoksen, josta tullaan puhumaan vielä pitkään tulevaisuudessa... jos siis Frank-kanin ennustama maailmanloppu ei käy toteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Donnie Darko, 1921, Pandora Cinema, Flower Films, Adam Fields Productions, Gaylord Films

Arvostelu: Outside the Wire (2021)

OUTSIDE THE WIRE

Ohjaus: Mikael Håfström

Pääosissa: Damson Idris, Anthony Mackie, Michael Kelly, Emily Beecham, Enzo Cilenti ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Outside the Wire on Netflixin uusi scifitoimintaelokuva. Elokuvasta ilmoitettiin kesällä 2019 ja sen kuvaukset alkoivat samaisen vuoden elokuussa. Nyt Outside the Wire on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja päätin katsoa elokuvan, koska suoraan sanottuna eipä elokuvarintamalta ilmesty tällä hetkellä mitään tämän mielenkiintoisempaa. Näkemistäni kehnoista arvosanoista huolimatta toivoin elokuvan olevan edes ihan viihdyttävää tieteistoimintarymistelyä, mutta alhaisista odotuksistani huolimatta filmi onnistui tuottamaan pettymyksen.

Vuonna 2036 Itä-Euroopassa on puhjennut sisällissota. Toimittuaan käskyjen vastaisesti, lennokkilentäjä Thomas Harp lähetetään sotatantereelle Ukrainaan, missä hän saa tehtäväkseen auttaa androidisotilas Leota salaisessa operaatiossa.

Itselleni tuntematon Damson Idris näyttelee luutnantti Thomas Harpia, joka toimi Yhdysvaltain armeijan lennokkilentäjänä. Kuitenkin uhmattuaan käskyjä, hän aiheutti kahden jenkkisotilaan kuoleman ja nyt rangaistuksena hänet pistetään rintamalla kokemaan, millaista on taistella paikan päällä, eikä etäältä tietokoneruudun välityksellä. Idris on tarpeeksi sujuva valinta pääosaan, mutta Harp jää tylsäksi hahmoksi. Alkupäässä iso syy sille, miksi katsojan on vaikea kiinnostua hahmosta, tulee siitä, että katsojan mielestä Harp ansaitsee rangaistuksensa ja on ihan oikein, että hän joutuu kokemaan aiheuttamiensa uhrien pelon tunteet taistelussa.

     Marvelin elokuvauniversumin Falconina parhaiten tunnettu Anthony Mackie taas näyttelee kapteeni Leota, androidisotilasta, jonka matkaan Harp päätyy. Mackie on lystikäs Harpille naljailevana kapteenina, mutta muuttuu hahmona tylsemmäksi, mitä pidemmälle elokuva etenee. Välillä tuntuu siltä, että Mackie hyödyntää elokuvaa harjoitellakseen Captain American jalanjäljissä seuraamista. Hahmosta puhutaan usein Kapuna, minkä lisäksi Leo jopa tokaisee yhden Captain American tunnetuimmista repliikeistä, "I can do this all day".

     Elokuvassa nähdään myös Michael Kelly kenraali Eckhartina, Enzo Cilenti ylivääpeli Millerinä, Emily Beecham taisteluun liittyvänä paikallisena Sofiyana, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Pilou Asbæk Leon ja Harpin jahtaamana rikollispomo Victor Kovalina, joka on harmillisen mitäänsanomaton roisto.

Outside the Wire alkaa lupaavasti ja mielenkiintoisilla lähtökohdilla. Itä-Euroopan puhkeamista suureen sotaan ei erityisemmin selitellä, eikä Yhdysvaltojen osallistumista sen kummemmin avata, mutta eipä leffan toisaalta edes tarvitse käyttää aikaansa siihen. Tapahtumavuosi 2036 tarjoaa tekijöille mahdollisuuden näyttää futuristisempaa sodankäyntiä. Lennokit ovat jo kovassa huudossa sodankäynnissä tänä päivänä, olleet jo useamman vuoden - onhan tuo helpompaa ohjata koneita kotoa käsin, eikä uhrata omia sotilaita rintamalla vihollisten luona. Elokuvassa tekoälyinen sodankäynti on viety siihen pisteeseen asti, että ihmissotilaiden vierellä taistelevat myös erilaiset robottisotilaat, eli "gumpit". Ihmisiä ei vielä täysin voida korvata, vaan elokuva osoittaa useasti, kuinka näissä roboteissa on yhä omat heikkoutensa.

Ajatustasolla kyseessä voisi olla pätevä futuristinen sotaelokuva, mikä toimii niin viihteellisenä toimintapläjäyksenä kuin kritiikkinä modernia sodankäyntiä kohtaan. Käsikirjoittajat Rob Yescombe ja Rowan Athale ovat kuitenkin kynäilleet niin mielikuvituksettoman, laiskan ja tylsän tarinan tähän kiehtovaan kehykseen, että potentiaali valuu hukkaan jo kauan ennen puoltaväliä. Spoilereita kiertelemällä sanotaan nyt näin: Yescombe ja Athale ovat suorastaan kopioineet tarinan eräästä Denzel Washingtonin tähdittämästä filmistä ja ympänneet sen scifisodan raameihin. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän yhtäläisyydet käyvät selvemmiksi ja sitä hävyttömämmin elokuva alkaa tuntumaan kopiolta huomattavasti paremmasta teoksesta. Ja kun kyseessä on vielä omaksi edukseen liian pitkä raina, jonka juonenkäänteet arvaa etukäteen, eivätkä edes toimintakohtaukset lopulta tarjoa paljoa, on lopputuloksena heikko tekele, jonka unohtaa lähes välittömästi sen päätyttyä. Eli siis oikeastaan juuri sitä, mitä Netflixin tekemältä toimintaelokuvalta voikin odottaa.

Elokuvan ohjaajana toimii ruotsalainen Mikael Håfström, joka on saanut aikaiseksi visuaalisesti ihan pätevän filmin, mutta joka kompastuu täysin käsikirjoittajakaksikon laiskaan työhön. Håfström yrittää tekstin kanssa, muttei onnistu rakentamaan sen pohjalta iskevää toimintaleffaa. Vaikka erikoistehosteiltaan Outside the Wire on laadukas ja robottisotilaat näyttävät uskottavilta, elokuvan visuaalisessa ilmeessä on silti jotain suoratoistopalvelumaista. Siitä huokuu se, ettei leffa ole tarpeeksi väkevä, jotta sitä voisi pistää teatterikierrokselle (jos sellainen siis olisi juuri nyt mahdollista). Kuvaus on kelvollista, mutta leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla. Äänimaailma toimii hyvin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla.

Yhteenveto: Outside the Wire on kiehtovasta lähtökohdastaan huolimatta surullisen laimea, ennalta-arvattava ja mielikuvitukseton scifitoimintaraina. Elokuva lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta vähitellen mielenkiinto hiipuu tylsän päähahmon ja vielä tylsemmin toteutetun tarinan takia. Itse tarina on lopulta vain kopioitu toisesta filmistä ja kierrätetty se scifimaailmassa. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos leffasta löytyisi edes jotain koukkua. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Niistä puuttuu jännite, eivätkä ne edes viihdytä. Loppupää on jo pitkästyttävä ja elokuva kaipaisikin reipasta tiivistämistä. Sentään erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta silti yleistoteutus ei näytä tarpeeksi laadukkaalta, jotta filmiä voisi nähdä pyörimässä elokuvateattereissa. Anthony Mackie yrittää pelastaa elokuvan kelpo roolityöllä, mutta hän ei yksinään riitä. Jos olette uuden scifitoimintaelokuvan tarpeessa, niin Outside the Wire ajaa asiansa tässä maailmantilanteessa, kun kilpailuakaan ei ole. Ihanteellisessa maailmassa ilman koronaa ja kaikkien odotettujen filmien ympäröimänä elokuva kuitenkin hukkuisi täysin. Jo nyt se katoaa pian mielestä lopputekstien päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outside the Wire, 2021, Netflix, 42, Automatik Entertainment, Inspire Entertainment, Leeding Media, Pioneer Stilking Films

Arvostelu: Pieces of a Woman (2020)

PIECES OF A WOMAN

Ohjaus: Kornél Mundruczó

Pääosissa: Vanessa Kirby, Shia LaBeouf, Ellen Burstyn, Molly Parker, Sarah Snooke, Iliza Shlesinger ja Benny Safdie

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Pieces of a Woman on Vanessa Kirbyn tähdittämä draamaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle unkarilaisen käsikirjoittaja Kata Wéberin tekstistä, jolla hän pyrki käsittelemään vauvansa kuolemaa epäonnistuneessa synnytyksessä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Wéber ja hänen ohjaajamiehensä Kornél Mundruczó työstivät tekstin pohjalta näytelmän vuonna 2018, mutta halusivat tehdä siitä myös elokuvan. Kotimaassaan Unkarissa he eivät kuitenkaan saaneet rahoitusta, mutta Yhdysvalloissa taas kiinnostuttiin tarinasta. Siellä kuvaukset aloitettiinkin joulukuussa 2019 ja lopulta Pieces of a Woman sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2020. Nyt elokuva on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun Torontosta alkoi kantautua suuria kehuja elokuvaa kohtaan. En kuitenkaan katsonut Pieces of a Womania heti, kun se ilmestyi Netflixiin, sillä tiesin sen rankan aiheen ja odotin oikeaa hetkeä ja mielentilaa sen katsomiseen. Muutama päivä ilmestymisen jälkeen katsoin vihdoin Pieces of a Womanin.

Kun Marthan ja Seanin kotisynnytys päättyy kaameaan tragediaan, alkaa suruaika, mikä hajottaa pariskunnan pikkuhiljaa erilleen.

The Crown -sarjan (2016-) kautta tähdeksi noussut Vanessa Kirby, sekä jälleen ankaran mediakohun keskellä oleva Shia LaBeouf näyttelevät Marthaa ja Seania, pariskuntaa, joka odottaa ensimmäistä lastaan syntyväksi. Kirby ja LaBeouf välittävät hienosti hahmojen rakkauden toisiaan kohtaan ja innostuksen ja jännityksen tulevasta elämästä vanhempina. Kuitenkin kun heidän vauvansa menehtyy pian syntymisen jälkeen, Kirby ja LaBeouf tulkitsevat sydäntäsärkevän hienosti sitä, kuinka rikki Martha ja Sean ovat - niin yksin kuin yhdessä. Etenkin Kirby tekee ällistyttävän upeaa ja voimakasta työtä, ja on varmaa, että hänen roolisuorituksensa tullaan huomioimaan tulevissa palkintogaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ellen Burstyn Marthan äitinä, Iliza Shlesinger Marthan siskona, Molly Parker pariskunnan kätilönä ja Sarah Snook Marthan asianajajaserkkuna. Myös sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka loppupeleissä Kirby onkin valokeilassa. Burstyn on tietty fantastinen Marthan vaikeana äitinä, joka ei yhtään helpota tyttärensä oloa puheillaan.

Tämä leffa tarjoaa yhden parhaista ja intensiivisimmistä aluista pitkään aikaan. Elokuva tietty lähtee käyntiin Marthan epäonnisella synnytyksellä, mikä on kerrottu pääasiassa yhdellä, todella pitkällä kuvalla. Leikkausta ei nähdä liki kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan kamera seuraa todella tarkkaan koko synnytysprosessia. Tunnelma on samanaikaisesti erittäin jännittävä että lumoava. Katsoja pidättää hengitystä ja sydän takoo rinnassa. Ja vaikka katsoja tietää tragedian tapahtuvan, on se silti sydäntäsärkevä hetki. Ja vasta tämän suorastaan piinaavaksi kehittyvän, mutta äärimmäisen vauhdilla ohi menevän puolituntisen jälkeen elokuva pistää nimensä ruutuun. Pieces of a Woman. 

Vaikka kaikin puolin mestarillisesti toteutettu ja näytelty ensimmäinen puolituntinen jääkin elokuvan parhaaksi anniksi, ei leffa paljoa heikkene sen jälkeen. Siinä, missä alku kulki vauhdilla, loppuleffa liikkuu aika hitaasti. Alku onnistui kuitenkin puristumaan katsojan ympärille niin tiukasti, ettei hidas tahti edes koidu ongelmaksi - etenkin kun aika ajoin elokuva tarjoaa lisää hurjan upeita ja vangitsevia kohtauksia, joissa Kirby, LaBeouf ja Burstyn todella säkenöivät - ja aiheuttavat pahaa oloa. Pieces of a Woman on hyvinkin ahdistava teos, eikä sitä ole helppo katsoa. Se on upea kuvaus tuskasta ja kuinka oma paha olo lähtee leviämään muihin ja vahingoittaa niin itseä kuin rakkaimpia, kun sitä pahaa oloa ei yritä hoitaa. On raskasta seurata pariskunnan murenemista ja elokuva saakin liikuttumaan. Filmi ei kuitenkaan ole mitään pelkkää kurjuudessa vellomista, vaan siinä on hieman jotain kaunistakin. Ajan kulumista esitetään sillalla, jota Sean on rakentamassa ja joka kuukausi näytetään, kuinka vastarannoilta syntyvät palaset lähtevät vähitellen liikkumaan toisiaan kohti, kunnes ne elokuvan lopussa yhdistyvät. Tässä vertauskuvassa oli mielestäni jotain todella upeaa.

Jo elokuvaa katsoessa se tuntui todella henkilökohtaiselta teokselta. Kun leffan katsomisen jälkeen luin, että sen ohjaaja ja käsikirjoittaja oikeasti menettivät vastasyntyneen lapsensa, se henkilökohtaisuus alkoi selvetä. Ohjaaja Kornél Mundruczó ja käsikirjoittaja Kata Wéber tekevätkin upeaa työtä kertoessaan tarinaansa. Mundruczón rakentama tunnelma ei suostu päästämään katsojaa helpolla ja hyvä niin. Tekninen toteutus on erittäin vaikuttavaa ja voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa pitkä synnytyskohtaus on pitänyt harjoitella, jotta pitkään näyttelijöitä seuraava kuvaaja saa kaikki kulmat ja sommittelut oikein ja että näyttelijät ehtivät asettua ja tehdä oikeat asiat, jottei kohtauksen sulavuus katoa. Leikkauskin on taidokasta, kuten myös lavasteet, asut ja Marthan raskauden maskeeraus. Äänimaailmakin toimii hyvin ja elokuva tietää, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja ympäristön ääniä, ja milloin antaa säveltäjä Howard Shoren toteuttaa itseään musiikeillaan.

Yhteenveto: Pieces of a Woman on hieno ja vangitseva, vaikkakin myös ahdistava ja hidastempoinen elokuva. Filmin ensimmäiset puoli tuntia ovat todella vaikuttavaa ja loppupeleissä jopa piinaavaa seurattavaa. Lähes parikymmentäminuuttinen yksi pitkä kuva on mestarillinen tekninen taidonnäyte, mitä vain parantaa huikeat näyttelijäsuoritukset Vanessa Kirbyltä ja Shia LaBeoufilta, sekä upeasti rakennettu tunnelma ohjaajalta. Seuraavat puolitoista tuntia eivät todellakaan ole helppoa seurattavaa, vaan on jopa vaikea katsoa, kun päähenkilöt murenevat niin yksin kuin yhdessä. Tragedian aiheuttaman tuskan vaikutuksia käsitellään vakuuttavasti. Vaikka leffa aiheuttaakin pahaa oloa, on siinä myös jotain kaunista ja lohdullista. Pieces of a Woman ei todellakaan ole filmi jokaiseen makuun, mutta silti suosittelen sen katsomista - paitsi jos olet pohtimassa lapsen tekoa tai olet raskaana, silloin suosittelen pysymään mahdollisimman toiveikkaissa ja onnellisissa elokuvissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pieces of a Woman, 2020, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Little Lamb

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys