Taksikuski (Taxi Driver - 1976) - elokuva-arvostelu

TAKSIKUSKI

TAXI DRIVER

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

"You talkin' to me?"

Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.

Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.

Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions

Arvostelu: Panic Room (2002)

PANIC ROOM

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!

Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.

Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.

     Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.

Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.

Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.

Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures

Arvostelu: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991)

UHRILAMPAAT

THE SILENCE OF THE LAMBS

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn, Ted Levine, Anthony Heald, Brooke Smith ja Diane Baker

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

The Silence of the Lambs, eli suomalaisittain Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Orion Pictures ja Gene Hackman päättivät yhdistää voimansa ja varansa tehdäkseen elokuvan hitiksi muodostuneen kirjan pohjalta, Hackmanin aikoessa ohjata leffan. He hankkivat Harrisilta kirjan elokuvaoikeudet, mutta tarvitsivat myös toiset oikeudet tehdäkseen leffan. Tarinassa esiintyvä Hannibal Lecter oli esiintynyt aiemmin elokuvassa Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986) ja hahmon oikeudet kuuluivat elokuvan tuottajalle, Dino De Laurentiisille. Filmi oli kuitenkin ollut niin iso floppi taloudellisesti, että De Laurentiis luopui oikeuksista ilmaiseksi. Marraskuussa 1987 Ted Tally, joka oli suuresti innostunut Harrisin kirjasta, valittiin käsikirjoittajaksi ja hän oli saanut tekstin lähes valmiiksi, kun Hackman jätti projektin ja elokuvan rahoitus jäi kysymysmerkille. Orionin täytyi hoitaa rahoitus kokonaan ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Demme. Aluksi päärooleihin Clarice Starlingiksi ja Hannibal Lecteriksi kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Sean Connerya, mutta molempien torjuttua filmin sen rankan sisällön vuoksi, rooleihin palkattiin lopulta Jodie Foster ja Anthony Hopkins. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1989 ja Uhrilampaat sai maailmanensi-iltansa 30. tammikuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä kriitikoilta, mutta sillä kesti aikaa muuttua menestykseksi lippuluukuilla. Lopulta leffasta tuli kuitenkin jopa ilmestymisvuotensa viidenneksi menestynein elokuva. Filmi sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja sekä parhaan naispääosan, että miespääosan BAFTA-pystit. Itse näin Uhrilampaat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

FBI-agentiksi harjoitteleva Clarice Starling alkaa tutkia sarjamurhaaja Buffalo Billin tapausta ja tarvitsee siihen apua hieman erikoisemmalta taholta, eristyssellissä viruvalta kannibaali Hannibal Lecteriltä.

Jodie Foster tekee Uhrilampaissa uransa ikonisimman roolisuorituksen FBI-kokelas Clarice Starlingina. Foster oli lumoutunut Harrisin kirjasta ja pyysi useasti mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Vaikka onkin mielenkiintoista kuvitella, millainen filmi olisi, jos Claricea esittäisikin Michelle Pfeiffer tai myös rooliin pohditut Meg Ryan ja Laura Dern, on vaikea kuvitella, että kukaan muu onnistuisi tässä niin hyvin kuin Foster. Hän tuo niin upeasti esille Claricen halun todistaa kykynsä ja hahmon pakkomielteen tapauksen ratkaisun kanssa. Foster luo erittäin moniulotteisen persoonan, jonka taustoja avataan pitkin leffaa. Hän todella ansaitsi Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksestaan!

Jos on vaikea kuvitella joku muu Claricen rooliin, on lähes mahdotonta kuvitella ketään muuta Hannibal Lecteriksi kuin Anthony Hopkinsin. Ja juu, tiedän, että Hopkinsia ennen hahmoa näytteli Brian Cox Psykopaatin jäljillä -leffassa ja jälkeenpäin Mads Mikkelsen omassa Hannibal-sarjassaan (2013-2015), mutta koska en ole nähnyt niitä, itse näen vain ja ainoastaan Hopkinsin pelottavat kasvot, kun mietin Hannibal Lecteriä. Veikkaan, että sama tapahtuisi, vaikka näkisin muutkin tulkinnat, sillä Hopkins on niin järisyttävän mieletön tässä roolissa. Hopkins sulautuu hahmokseen sellaisella lahjakkuudella, mitä ei kovin usein näe. Joka ele ja joka sana ovat tarkoin harkitut, ja katsoja tietää koko ajan Hannibalin punovan häijyjä suunnitelmia päänsä sisällä. Hopkins harvoin räpäyttää silmiään ja hän katsookin usein suoraan kameraan, jolloin katsojasta tuntuu siltä kuin Hannibalin hyytävä katse tunkeutuisi suoraan omaan sieluun. Vaikka hahmo pysyy panssarilasin tai kaltereiden takana, katsojan syke nousee aina, kun hän on kohtauksessa mukana. Koskaan ei voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee ja se arvaamattomuus vain lisää Hannibalin pelottavuutta. Yksi elokuvahistorian parhaista pahishahmoista ja yksi parhaista näyttelijäsuorituksista!

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn Claricen pomona, Jack Crawfordina, Anthony Heald Hannibalin vankilaa johtavana tohtori Chiltonina ja Ted Levine Buffalo Billinä, jonka hirvittävistä teoista puhutaan niin paljon ja niin karmivasti, että katsoja pelkää hahmoa jo kauan, ennen kuin Levine saapuu näyttämään, kuinka iljettävä hän osaakaan olla roolissa.

Vaikka pohjimmiltaan Uhrilampaat on murhatutkimuselokuva, missä poliisihahmo on tappajan jäljillä ja yrittää saada tämän kiinni, ennen kuin tämä tappaa seuraavan uhrinsa, on elokuva oikeasti valtavan paljon enemmän. Ensinnäkin elokuva on huomattavasti henkilövetoisempi kuin monet genren leffat ja se keskittyy enemmän tapaukseen liittyviin ihmisiin kuin itse tapaukseen. Isoin esimerkki tästä on kohtaukset, missä Clarice käy juttelemassa panssarilasin läpi Hannibal Lecterille. Vaikka hahmot puhuvatkin tapauksesta, liittyy dialogi etenkin Hannibalin puolelta enemmän heihin kahteen ihmisinä. Tapauksen selvittämisen sijaan Hannibal haluaa tietää, miksi Clarice haluaa niin vimmaisesti saada Buffalo Billin kiinni ja miksi hän ylipäätään on mukana FBI:ssa. Ja kun hahmot ovat niin fantastisesti kirjoitetut ja heitä näyttelevät Foster ja Hopkins ovat niin täydelliset rooleissaan, ovat nämä keskustelut kenties jopa parasta elokuvassa. Ne ovat ahdistavia, mutta silti niin hypnoottisia hetkiä, että niihin uppoutuu aivan täysin ja niitä haluaisi nähdä yhä vain enemmän.

Leffa erottuu murhatutkimuselokuvien joukosta myös sillä, ettei kyseessä ole vain "jännäri" tai "trilleri". Uhrilampaat on usein puhdasta kauhua. Elokuvasta löytyy kauhun psykologinen puoli Hannibal Lecterin kanssa käytyjen painostavien keskustelujen kautta, mutta siinä on myös paljon hirvittävää kuvastoa, jolla leffa on K18-ikärajaleimansa ansainnut. Buffalo Bill tekee kaameita asioita uhreilleen ja lopputulokset näytetään. Leffa ei kuitenkaan esitä "rohkeaa" kuvastonsa kanssa, vaan sillä on pointtinsa. Elokuva ei vain yritä järkyttää, vaan se todella tekee niin. Se luo kauhun tunnetta niin monella tapaa, eikä mikään tavoista tunnu millään tavalla halvalta. Nykypäivän typerät äkkisäikäytykset loistavat poissaolollaan ja hyvä niin. Näin karmivaa tunnelmointia ei monista, ns. "puhtaista" kauhuelokuvista löydy.

Vaikka sanoin, että leffa keskittyy isommin hahmoihinsa kuin tutkimukseen, en todellakaan tarkoittanut, että itse tutkimus ja tarina olisivat heikommat tai jäisivät taustalle. Tutkimus on kyllä isosti mukana ja Claricen tavoin katsojakin tulee pakkomielteiseksi sen selvittämisestä. Tarina on äärimmäisen koukuttava ja elokuva nappaa mukaansa ensiminuuteista lähtien. Pitkin leffaa ote katsojasta vain kiristyy ja jos ennen loppuhuipennusta luulit elokuvan olleen piinaava, odota kun näet veret seisauttavan intensiivisen finaalin. Uhrilampaat on kaikin tavoin niin mestarillisesti rakennettu paketti, ettei sen upeutta voi kuin ihailla. Jopa Oscar-akatemian, joka yleensä jättää tällaiset teokset tosissaan huomioimatta, oli pakko taipua Uhrilampaiden mahdin edessä. Parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkintoja pidetään Oscareiden tärkeimpänä viisikkona ja Uhrilampaat on yksi harvoista teoksista, joka nappasi nuo kaikki - ansaiten jokaikisen. Kyseessä on yksi harvoista parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittajista, joille itsekin olisin antanut pystin.

Ohjaaja Jonathan Demme ei pelkää rakentaa todella inhottavaa henkeä, mutta hän osaa tehdä sen äärimmäisen vangitsevasti ja kiehtovasti. Demmen työ on läpikotaisin esimerkillistä ja niin on myös Ted Tallyn työ käsikirjoittajana. Tally kehittää hahmoja ja pyörittelee tarinaa huolellisesti. Ainuttakaan tylsää hetkeä ei ole luvassa, sen Demme ja Tally ovat varmistaneet. Ja ai että, tämä elokuva sisältääkin upeita repliikkejä! "I ate his liver with some fava beans and a nice chianti." Hassua tosin, yhtenä leffan tunnetuimpina pidetyistä repliikeistä, "Hello Claricea" ei koskaan kuulla elokuvan aikana. Tekninenkin toteutus on huikea. Kuvauksesta parhaiten jäävät tietty mieleen yhä vain ahdistavammaksi käyvät lähikuvat Hannibalin kasvoista, mutta mahtavaa on myös, kuinka paljon elokuva todella käyttää visuaalista kerrontaa, eikä vain selitä asioita katsojalle. Leikkaus on kaikin puolin napakkaa, sulavaa ja erinomaista. Etenkin loppupäässä leikkausta hyödynnetään hienosti katsojan huijaamiseen. Lavasteet ovat hienosti luodut ja maskeeraukset usein kuvottavat. Värimaailma on tietty kelmeä, alakuloinen ja synkkä - Uhrilampaat ei halua millään osa-alueella päästää katsojaansa helpolla. Äänimaailmakin on iskevästi rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa kaikin tavoin. Yllättävän usein Shoren sävellyksistä löytyy jotain todella herkkääkin, eikä kyse ole vain jännityksen lisäämisestä.

Yhteenveto: Uhrilampaat on upea mestariteos, joka todella ansaitsi kaikki palkintonsa! Heti ensiminuuteilla elokuva nappaa mukaansa, eikä välttämättä päästä irti heti lopputekstienkään päätyttyä. Todella painostava tunne ympäröi katsojan heti alussa ja meno muuttuu yhä vain intensiivisemmäksi ja piinaavammaksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Trilleri on jopa lievä ilmaus filmin lajityypille ja Uhrilampaat onkin enemmän kauhua. Kaikessa ahdistavuudessaankin elokuva on äärimmäisen lumoava ja koukuttava. Murhatutkimuskertomus muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi, mutta lopulta mielenkiintoisinta ovat hahmot, jotka ovat pelissä mukana. Clarice Starling on kiinnostava päähenkilö, jonka onnistumista kannustaa. Jodie Foster on loistava roolissaan ja tulkitsee hahmonsa pakkomiellettä tapauksen selvittämiseen upeasti. Elokuvan tähti on kuitenkin tietty Anthony Hopkins, joka tekee elämänsä roolityön kannibaali Hannibal Lecterinä, yhtenä elokuvahistorian karmivimpana pahiksena. Hopkins on niin hyytävä osassa, että jo pelkkä hänen läsnäolonsa aiheuttaa kylmiä väreitä kotikatsomossa. Claricen ja Hannibalin väliset keskustelut ovat todella kiehtovia ja niitä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Jonathan Demmen ohjaus on erinomaista ja tekninenkin puoli on vaikuttava. Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on täydellinen kokonaisuus, jonka teho ei ole hälvennyt mihinkään 30 vuoden aikana. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on juhlavuosi mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään. Juhlavuosi on myös loistosyy katsoa tämä mestariteos uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Silence of the Lambs, 1991, Strong Heart/Demme Production, Orion Pictures

Arvostelu: Hotel Artemis (2018)

HOTEL ARTEMIS

Ohjaus: Drew Pearce
Pääosissa: Jodie Foster, Sterling K. Brown, Sofia Boutella, Dave Bautista, Charlie Day, Brian Tyree Henry, Zachary Quinto, Jenny Slate ja Jeff Goldblum
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Hotel Artemis on käsikirjoittaja-ohjaaja Drew Pearcen esikoiselokuva. Saatuaan idean leffaan Pearce kauppasi sitä eri yhtiöille, kunnes Lionsgate innostui siitä ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja lopulta Hotel Artemis sai ensi-iltansa useissa maissa jo kesäkuun alussa 2018. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. En erityisemmin tiennyt, mitä ajatella, kun menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen. Elokuva sisälsi vaikuttavan näyttelijäkaartin, mutta en ollut kuullut lainkaan kehuja, vaan lähinnä vain hyvin keskinkertaista palautetta. Toivoin leffan yllättävän positiivisesti, mutta olin silti varautunut, istuessani elokuvateatterin salissa odottamassa Hotel Artemiksen alkamista.

Vuonna 2028 hotelli Artemis on rikollisten turvapaikka vesipulan aiheuttamien mellakoiden täyttämässä Los Angelesissa. Mellakoiden pahentuessa hotellia johtava hoitaja Thomas joutuu kokemaan tavallista rankemman päivän...

Hotelli Artemista pyörittävän hoitaja Thomasin roolissa nähdään Jodie Foster, joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa sitten vuoden 2013 Elysiumin. Ja onpas erittäin mukava nähdä Foster pitkästä aikaa näyttelemässä ja osoittamassa lahjakkuuttaan! Foster varastaa show'n hienolla roolityöllään, eikä häneltä heikkoa hetkeä löydy. Näyttelijä puhuu nopeasti, mutta selkeästi ja tekee paljon ilmeillään ja eleillään. Hoitaja Thomas on kiireinen hahmo, joka on nähnyt paljon elämänsä aikana, minkä takia hotellin pyörittäminen sujuu häneltä helposti. Leffan aikana hahmolle luodaan kiinnostavaa taustaa, mikä avaa paremmin katsojille, miksi hän on päätynyt tällaiseen bisnekseen.
     Elokuvan aikana hotelli Artemiksessa käy erilaisia rikollisia, joilla on omat syynsä vierailulleen. Sterling K. Brown näyttelee Shermania, joka veljensä Honolulun (Brian Tyree Henry) kanssa pakenee poliiseja pieleen menneen ryöstökeikan jälkeen. Sofia Boutella taas on salamurhaaja Nizza ja Charlie Day on jostain syystä roolitettu aseita kauppaavaksi Acapulcoksi. Vaikka Day sopiikin paremmin rikollisesti rahaa tekeväksi kuin puhtaaksi tappajaksi, ei hänen roolityönsä ole kaksinen. Day lähinnä puhuu ärsyttävän kovaan ääneen läpi leffan ja valittaa ties mistä. Boutella sen sijaan on jo useasti aiemmin osoittanut uskottavuutensa toimintarooleissa ja siksi hän sopiikin täydellisesti salamurhaajaksi. Onkin vain sääli, että Boutella tuntuu jatkuvasti jäävän joka leffassa vastanäyttelijöidensä varjoon. Brown on oikein mainio hahmona, joka on tehnyt pahoja asioita, mutta joka ei selkeästi ole oikeasti paha ihminen. Näin katsojan on helpompi samaistua häneen. Honolulu-veli ei valitettavasti pääse paljoa esille, mutta Henry on kelpo kohtauksissaan.
     Filmissä nähdään myös Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu Dave "Drax" Bautista hoitaja Thomasia auttavana Everestinä, joka on samalla sekä toinen hoitaja että paikan turvamies ison kokonsa takia; sekä erinomainen Jeff Goldblum alamaailman pelätyimpänä mafiapomona, Susikinginä (kyllä, häntä ihan tosissaan kutsutaan Susikingiksi) ja uusista Star Trek -leffoista (2009-2016) tuttu Zachary "Spock" Quinto hänen yli-innokkaana rikollispoikanaan. Bautista näyttää jälleen, ettei hän ole pelkkää muskelia, vaan myös varteenotettava näyttelijä, mutta Quinton roolityö jättää kylmäksi. On myös harmi, kuinka alikäytetty Goldblum lopulta on.

Hotel Artemiksen ehdottomasti parasta antia on sen maailma. Dystopinen tulevaisuuskuva ei tietenkään ole mitään uutta, mutta elokuva todella panostaa saadakseen maailmansa tuntumaan mahdollisimman todelliselta. Eräs megayhtiö pihtailee vesivarantojensa kanssa, mikä ajaa kansan riehuvaan mielenosoitukseen, mikä aiheuttaa vakavia vahinkoja monille ihmisille sekä rakennuksille. Hotelli Artemiksen katolla tapahtuvien kohtausten aikana nähtävät taustat ovat vaikuttavia, kun kaukana voi nähdä riehuvia tulipaloja ja satunnaisia ohjuksia osumassa helikoptereihin, jotka lentävät päin pilvenpiirtäjiä. Vaikka filmi näyttää usein olevan tätä päivää, tulee vuosi 2028 hienosti esille pienillä jutuilla, kuten hologrammeilla sekä poliisien robottimaisilla asusteilla. Myös itse hotelli on erinomaisesti luotu paikka. Tämäkään ei ole kovin uusi idea ja samanlainen rikollisten turvapaikka on nähty lähivuosina esimerkiksi John Wickissä (2014), mutta se, että lähes koko filmi tapahtuu hotellin sisällä, tuo mukaan tarpeeksi raikkautta ja kiehtovuutta. Mielenkiintoisia ovat tosiaan hotellin väkikin, vaikka heistä päästään myös elokuvan heikompaan puoleen.

Filmin jokaiselle hahmolle on nimittäin pyritty luomaan mutkikas juonikuvio, jolloin elokuva kertoo useita tarinoita samaan aikaan, jotka lopulta joko nivoutuvat yhteen tai jäävät johonkin puolitiehen. Hotel Artemiksella on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa näin monta juonikuviota päällekäin. Siksi ei olekaan ihme, että kaikkia niitä ei voida käsitellä kunnolla. Leffa olisi selkeästi kokonaisempi teos, jos siitä olisi karsittu edes pari juonikuviota pois. Eri kuvioiden seuraamista onneksi helpottaa se, että leffa tapahtuu yhden päivän ja yön aikana, jolloin se kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin, eikä muutamaa kohtaa lukuunottamatta hypi ajassa taaksepäin. Yksi ainoa vuorokausi on hyvä ratkaisu myös siksi, että näin se tarjoaa katsojalle lyhyen katsauksen ohjaajakäsikirjoittaja Pearcen pelottavaan tulevaisuuden kuvaan. Filmi luo oivallisesti jännitettä, kun ei voi olla täysin varma, mistä syistä eri rikolliset ovat vierailulla ja kun suuri mellakka lähestyy hitaasti kohti hotellia soihdut ja tuliaseet koholla. Mellakat tuovat jännitettä myös sillä, että niiden takia sähköt katkeilevat vähän väliä, mikä aiheuttaa ongelmia hotellissa. Jatkuvasta taustalla kuuluvasta tykityksestä huolimatta leffa sisältää valitettavan vähän toimintaa. Mukana on pari hassua tyylikästä toimintakohtausta, mutta haahuilevan puolen välin paikkeilla se olisi kaivannut hieman lisäpuhtia vaikkapa nyrkkitappelun muodossa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Drew Pearce, joka tekee esikoiselokuvassaan oikein kelpoa työtä. Pearce on onnistunut luomaan kiehtovan maailman ja mielenkiintoisen tarinan. Harmi vain, että tuntuu siltä kuin hän olisi kiirehtinyt läpi käsikirjoitusvaiheen, jotta pääsisi vihdoin toimimaan ohjaajana kuvaustilanteessa, jolloin mukaan on päätynyt outoja aukkoja, jotka olisi voinut paikata todella helposti keskittymällä. Pearcen kirjoittamat repliikit ovat kuitenkin mainioita, etenkin Jodie Fosterin höpöttäminä. Hotel Artemis on tekniseltä toteutukseltaan erittäin tyylikkään näköinen. Itse hotellin lavasteet ovat upean näyttävät ja hotelliin - kuten muuhunkin maailmaan - on saatu todentuntua tekemällä paikoista kuluneita, mikä jo automaattisesti herättää ajatuksen katsojan päässä, että näissä paikoissa olisi asuttu vuosikymmeniä. Maailmaa esittelee taiturimainen kuvaus ja on hienoa, ettei leikkauksessa ole pätkitty toimintakohtauksia sekaviksi. Maskeeraukset ovat oivallisia, kuten on myös puvustus. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävänkin näyttävät vaivaiset 15 miljoonaa dollaria maksaneeksi teokseksi. Äänimaailma on hienosti rakennettu hotellin sisällä kuuluvista äänistä aina ulkona kaikuviin mellakan synnyttämiin ääniin asti. Musiikit säveltäneen Cliff Martinezin työ pääsee usein hyvin esille ja hän on onnistunut luomaan mukavaa tunnelmointia.

Yhteenveto: Hotel Artemis on kelpo esikoisohjaus Drew Pearcelta, mutta jos Pearce olisi panostanut kunnolla myös käsikirjoitukseen, olisi elokuva vielä parempi. Suuri määrä erilaisia juonikuvioita tekee leffasta paikoitellen turhan raskasta seurattavaa, eikä vaivaiset puolitoista tuntia kestävä filmi tietenkään pysty viemään kaikkia kuvioita loppuun saakka. Käsikirjoituksensa ongelmia Pearce kuitenkin korjailee kiehtovalla maailmallaan. Hotelli Artemis on todella mielenkiintoinen ja yllättävän todentuntuinen paikka. Ulkona riehuvat mellakat lisäävät tarinaan jännitystä ja katsoja odottaa kiinnostuneena, miten käy, kun mellakat pääsevät hotellille asti. Valitettavasti filmi säästelee liikaa toiminnassa yrittäessään epätoivoisesti punoa juonen lankoja yhteen. Etenkin puoliväli kaipaisi pientä mäiskettä. Visuaalisesti filmi on kuitenkin erittäin tyylikäs aina hienoista lavasteista mainioon kuvaukseen. Näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta oivallista työtä. Bautista ja Boutella osoittavat jälleen kuuluvansa toimintarooleihin, mutta filmin todellinen tähti on loistava Jodie Foster, joka voisi tehdä leffoja useammin kuin viiden vuoden välein. Jos olet kiinnostunut ankeista tulevaisuudenkuvista ja haluat pitkästä aikaa nähdä elokuvan rikollisten näkökulmasta, voi Hotel Artemis sopia sinulle. Jo näyttelijäkaartinsa takia se kannattaa vilkaista, muttei elokuvan takia välttämättä kannata ihan leffateattereihin asti raahautua. Lopputekstien aikana nähdään vielä todella lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hotel Artemis, 2018, The Ink Factory, Marc Platt Productions, Point of No Return

Arvostelu: Elysium (2013)

ELYSIUM (2013)

Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Copley, Alice Braga, Wagner Moura, William Fichtner ja Faran Tahir
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Aivan loistavan District 9:n (2009) jälkeen ohjaaja Neill Blomkamp jatkoi scifi-leffojen parissa elokuvalla Elysium. Blomkampin edellisestä elokuvasta innostuneena odotin kovasti näkeväni Elysiumin, enkä muista, miksi en mennyt katsomaan sitä elokuvateatteriin, kun se ilmestyi 2013. Näin se lopulta vasta alkuvuodesta 2014, vuokrattuani sen Makuunista... ja jösses, mikä pettymys oli kyseessä. Päätin nyt kuitenkin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja onneksi se tuli televisiosta, josta sen sai tallennettua, eikä siihen tarvinnut laittaa rahaa uudestaan.

Tehdasonnettomuuden sattuessa Max Da Costa altistuu kuolettavalle säteilylle ja hänelle annetaan noin viisi päivää elinaikaa. Max tajuaa, että hänen ainoa pelastuksensa on Maapalloa kiertävä Elysium, jossa mitkä tahansa sairaudet voi parantaa. Hän päättää tehdä kaikkensa päästäkseen Elysiumille ja selvitäkseen hengissä.

Max Da Costaa esittää Matt Damon. The Bourne -sarjasta (2002-) tuttu Damon ei ole koskaan vakuuttanut minua näyttelemisellään. Elysiumissa hänen suorituksensa on kuitenkin ihan kelvollinen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista hahmossa on, ettei hän yritä leikkiä koko maailman sankaria, vaan ajaa omaa henkilökohtaista asiaansa, vaikka on tietoinen kärsimyksestä hänen ympärillään.
     Elokuvan pahiksena on Jodie Fosterin esittämä Delacourt. Jossain kohtaa lähielokuvahistoriaa päädyttiin siihen, että paras pahis scifielokuvalle olisi tympeä nainen. Samankaltaista hahmoa on käytetty myös elokuvissa Paul (2011), The Divergent Series (2014-2017) ja Chappie (2015). The Silence of the Lambsissa (1991) huikean vedon suorittanut Foster vetää todellisen rimanalituksen Elysiumissa. Ehkä häntä ei vain kiinnosta elokuva tai sitten hänen hahmonsa on alunperin suunniteltu tylsäksi.
     Sharlto Copleyn agentti Kruger -hahmo on toiseksi mielenkiintoisin elokuvassa. Blomkampin luottonaama vetää hyvän suorituksen, vaikka ihan elokuvan lopussa hahmo alkaakin hieman tympiä.
     Alice Braga esittää Maxin lapsuudentuttua, Freytä, jolla on vakavasti sairas tytär. Braga vetää huolehtivan äidin roolin hyvin.
     Wagner Mouran Spider-hahmo auttaa Maxia suorittamaan tehtävänsä. Spider on aluksi erittäin taka-alalla; suurimmaksi osaksi tietokoneruutujen ääressä, mutta lopussa hahmo pääsee paremmin toimintaan.
     William Fichtner esittää John Carlyleä, joka ei oikeastaan tee mitään elokuvassa. Hahmo on tavallaan tärkeä juonen kannalta, mutta hahmon osuuden olisi voinut hoitaa myös monilla muilla eri tavoilla.

Elysiumin maailma on karu. Maapallo on saastunut ja rikkaat ovat lähteneet planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, Elysiumille. Elokuva tapahtuu Los Angelesissa vuonna 2154, vaikka kaupunkia ei missään vaiheessa tunnista elokuvan aikana. Tulevaisuudessa kun kerran eletään, niin mukana on tietysti robotteja, jotka valvovat järjestystä kaduilla. Maapallolta yrittää välillä lähteä köyhiä Elysiumiin, mutta heidät ammutaan alas, ennen kuin he ehtivät saavuttaa avaruusasemaa. Ja jos köyhiä pääsee asemalle, niin heidät vangitaan. Rikkaat eivät selkeästi pidä köyhiä missään arvossa.

Elokuvan alussa selitetään teksteillä tarinan lähtökohdat. Sen jälkeen nähdään Maxin lapsuuteen, mistä juoni lähtee liikkeelle. Alussa esitellään selkeästi tuhoutuneen Maapallon ja hienon Elysiumin eroja. Elysium on hienon näköinen paikka ja sen design on tyylikäs. Myös robottien designit ovat hienoja ja maailma elokuvassa muistuttaa monin tavoin District 9:n maailmaa.

Elokuvan tehosteet ovat hienoja. Avaruusalukset, robotit ja Elysium on tehty tyylikkäästi. Raunioitunut Los Angeles on myös hienon näköinen, vaikka hiekoittunut kaupunki onkin paikoitellen todella ankeaa katsottavaa. Visuaalisesti elokuvassa ei ole moitittavaa, vaan juonessa kyllä. Ohjaaja Blomkamp on myös käsikirjoittanut elokuvan ja tuntuu, että hän on tehnyt sen hieman kiireellä. Juoni kulkee välillä hyppien eteenpäin. Yksi ongelma elokuvassa on myös se, että isommalla budjetilla Blomkamp on selkeästi yrittänyt saavuttaa kunnon Hollywood-tehostesekoilun, mutta ujuttanut mukaan omia juttujaan, eikä elokuvasta oikein saa kunnollista käsitystä, että mitä siinä on haettu. Hieman hillitympänä versiona elokuva voisi ehkä toimia paremmin.

Kuvaus Elysiumissa ei ole kovin hyvää. Kamera heiluu ties kuinka paljon ja monia toimintakohtauksia on vaikea seurata, varsinkin kun ne on leikattu yhtä sekavasti. Laajat kuvat näyttävät hienoilta, mutta monissa kohdissa, joissa kamera voisi olla paikoillaan jalustalla, on turvauduttu käsivarakuvaan.

SPOILER! Elysiumissa on useita asioita, joista tulee mieleen District 9. Kummankin juoni seuraa hahmoa, joka töissään joutuu jonkin sortin onnettomuuteen, mikä saa hänen henkensä vaaraan. Henkilö löytää apua hieman itselleen odottamattomalta taholta ja häntä jahtaa kylmäverinen tappaja. Kumpikaan ei ole täysin perinteinen scifihömpötys, vaan niihin on pyritty luomaan vakavuutta. Ylipäätään se on yhdistävää, että samanlaiset juonet tapahtuvat scifiympäristössä. Kumpikaan ei ole kovin hauska elokuva ja tietenkin molemmissa esiintyy Sharlto Copley.

Yhteenveto: Elysium on parempi elokuva, kuin muistin, mutta se on silti heikko ja District 9:ään verrattuna mitäänsanomaton. Verta lentää ja ihmisiä räjähtää, mutta hillitymmin. Elokuvassa kiroillaan myös paljon. Näiden asioiden takia Elysium ei ole lastenelokuva. Muutenkin maailmankuva elokuvassa voi olla hieman kaamea perheen pienimmille. Yksittäisenä elokuvana Elysium on aika kertakäyttökamaa. Jos on Neill Blomkamp -fani, niin kannattaahan se ostaa koristamaan Blomkamp-kokoelmaa (johon tosin kuuluu vain kolme elokuvaa). Elysiumin olemassaolon unohtaa helposti, eikä se tarjoa "hei vau!" -fiilistä katsojalle. Kai minunkin on jossain kohtaa pakko hommata Elysium, jotta minun Blomkamp-kokoelmani olisi täydellinen. Jossain kohtaa arvostelen vielä herran kolmannen elokuvan, Chappien.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Elysium, 2013, TriStar Pictures, Sony Pictures Entertainment