Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O'Brian, Jena Malone, Ed Harris, Dave Franco, Anna Baryshnikov, David DeLao ja Orion Carrington
Genre: rikos, romantiikka
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16
Love Lies Bleeding on Kristen Stewartin tähdittämä uutuuselokuva. Tehtyään kehutun kauhuleffan Saint Maudin (2019), ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glass ryhtyi työstämään uutta tarinaa ja sai A24- ja Film4-yhtiöt projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja Love Lies Bleeding sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla, muun muassa Suomen Night Visionsissa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sitä alettiin hehkuttamaan alkuvuodesta. Kun Love Lies Bleedingille annettiin pieni teatterikierros Suomessa, päätin käydä katsomassa, mistä oikein on kyse?
Kuntosalia pyörittävä Lou tapaa salilla treenaavan kehonrakentaja Jackien ja he huomaavat pian joutuneensa keskelle vaikeaa tapahtumaketjua, johon liittyy rakkautta, valheita ja verenvuodatusta.
Love Lies Bleedingin keskiössä ovat Kristen Stewartin näyttelemä Lou ja Katy O'Brianin näyttelemä Jackie. Lou työskentelee kuntosalilla ja eräänä päivänä salille saapuu treenaamaan Jackie, joka on ohikulkumatkalla kohti Las Vegasissa järjestettävää kehonrakennuskilpailua. Loun ja Jackien välille roihahtaa nopeasti tunteita ja Stewartin ja O'Brianin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Stewart ei pysty mielessäni varmaan ikinä karistamaan Twilight-imagoaan, joten pääsen joka kerta yllättymään yhtä positiivisesti, että nainen on oppinut näyttelemään vampyyrirainojen päätyttyä. Stewart on mainio Louna, mutta vielä parempi on O'Brian, jota on aiemmin nähty lähinnä pienemmissä sivurooleissa esimerkiksi Star Wars -sarja The Mandalorianissa(2019-) ja Marvelin supersankarileffa Ant-Man and the Wasp: Quantumaniassa (2023). O'Brian omaa tosielämästä kehonrakennustaustaa ja hän onkin treenannut kehonsa varsinaiseen huippukuntoon, istuen siis jo ulkoisesti täydellisesti osaansa.
Elokuvassa nähdään myös Ed Harris Loun laittomuuksia puuhailevana isänä, Jena Malone Loun siskona Bethinä ja Dave Franco tämän väkivaltaisena miehenä J.J.:nä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan, joskin Malonen ruutuaika jää hassun vähäiseksi. Harris on tuttuun tapaansa karismaattinen ja Franco esittää tympeää aviomieshahmoaan oivallisesti.
Tiesin Love Lies Bleedingistä etukäteen vain sen, että pääroolissa nähdään Kristen Stewart ja tarina liittyy jotenkin lesboihin kehonrakentajiin. Suosittelenkin, että elokuvasta tietää mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä lähes sokkona katseltuna se tarjosi varsinaisen kyydin ja jätti lopuksi hämilleen, että mitäköhän helvettiä tuli juuri nähtyä - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja Rose Glassin esikoisleffa Saint Maud teki. Elokuvaa on hyvin vaikeaa luokitella mihinkään lokeroon, sillä se on aikamoinen ja yllättävän toimiva yhdistelmä eri lajityyppejä. Siitä löytyy romantiikkaa, draamaa, hieman vinksahtanutta komediaa, kylmäveristä trilleriä, sekä psykedeelisiä näkyjä ja jopa body horroria. Love Lies Bleeding onkin ehtaa A24-kamaa.
Elokuva käynnistyy kahden kuntoilusta intoilevan naisen rakkaustarinana, mutta homma saa pian yllättäviä mutkia ja muita käänteitä, jotka vievät tätä varsin ennalta-arvaamatonta kertomusta eteenpäin. Jännitys tiivistyy ja tapahtumaketju eskaloituu yhä vain hurjemmaksi, kunnes loppuhuipennus tarjoaa aimo laidallisen todellista outoutta. Yliampuva finaali on toisaalta veikeä, mutta toisaalta myös pieni pettymys mainion rakentelun jälkeen.
Rose Glass osoittaa toistamiseen taitojaan kameran takana. Hänen ohjauksensa on oivallista ja yhdessä Weronika Tofilskan kanssa laadittu käsikirjoitus pääasiassa mainio. Love Lies Bleeding on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Erityisesti punaisen valon täyttämät kohtaukset ovat tyylikästä katseltavaa. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta jösses, kun elokuva on täynnä toinen toistaan kamalampia hiustyylejä. Tehosteet ajavat asiansa ja äänipuoli on kunnossa Clint Mansellin tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Love Lies Bleeding, 2024, A24, Film4, Escape Plan Productions, Lobo Films
Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Don McKellar, Kristen Stewart, Scott Speedman, Lihi Kornowski, Welket Bungué, Nadia Litz, Tanaya Beatty, Yorgos Pirpassopoulos, Yorgos Karahimos ja Sozos Sotiris
Genre: scifi, draama, kauhu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Crimes of the Future on body horror -mestari David Cronenbergin uusi elokuva. Cronenberg sai idean elokuvaan jo parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin projekti kulki nimellä "Painkillers". Alun perin päärooliin haettiin Nicolas Cagea, mutta tämän kieltäydyttyä Ralph Fiennes otti paikan. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Cronenberg päätti keskittyä muihin ideoihinsa. 2010-luvun lopulla Cronenberg palasi kuitenkin ideansa pariin ja ryhtyi uudella innolla työstämään sitä eteenpäin - tällä kertaa nimellä Crimes of the Future, jota Cronenberg oli käyttänyt jo filmografiansa toisen leffan nimenä vuonna 1970. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se oli ehdolla pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Cronenbergiltä olevan tulossa uusi elokuva. Pääsin katsomaan Crimes of the Futuren pari päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Tulevaisuudessa kipu ja sairaudet ovat kadonneet ja kirurgiasta on tullut uusi normi, syrjäyttäen jopa seksin ihmisten uutena intohimon osoituksena.Jatkuvasti uusia elimiä sisällään kasvattava Saul Tenser tekee performanssitaidetta leikkauksillaan, kun hänelle tarjotaan uudenlaista esitysideaa, johon liittyy lapsen ruumiinavaus.
Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Aragornina parhaiten tunnettu Viggo Mortensen näyttelee Saul Tenseriä, miestä, jonka keho luo kaiken aikaa uusia elimiä - usein jopa sellaisia, joista tiede ei vielä tiedä. Saul on taiteilija, joka pitää omaa kehoaan kankaana ja tekeekin yhteistyötä Léa Seydouxin esittämän Capricen kanssa. Ihmiset maksavat heille rahaa siitä, että pääsevät näkemään, kun Caprice työntyy robottikäsin Saulin kehon sisälle, tatuoi Saulin uuden sisäelimen, kun se on yhä Saulin sisällä ja kaivaa sen sitten ulos esille kaikkien ihailtavaksi. Meidän mielestä sairasta ja kuvottavaa touhua, elokuvan sisäisessä maailmassa ihan arkipäivää. Mortensen ja Seydoux suoriutuvat oivallisesti osistaan kummallisina taiteilijoina.
Elokuvassa nähdään myös Don McKellar ja Kristen Stewart kansallisella elinvirastolla työskentelevinä Wippetinä ja Timlininä, Nadia Litz ja Tanaya Beatty erikoisen konefirma LifeFromWaren työntekijöinä Routerina ja Berstinä, Welket Bungué siveyspoliisin rikosetsivä Copena, sekä Lihi Kornowski ja Scott Speedman ex-pariskuntana, jotka haluavat käyttää kuollutta lastaan Saulin ja Capricen taideteoksessa. Sivunäyttelijät hoitavat työnsä vaihtelevasti. McKellar, Litz, Beatty, Kornowski ja Speedman ovat osissaan ihan kelvolliset. Stewart näyttää, että viimevuotinen Spencer-elokuva (2021) oli kenties sittenkin pelkkä yksittäinen onnistuminen muuten kehnojen suoritusten joukossa. Myöskään Bungué ei vakuuta poliisin osassa.
Vaikka en olekaan nähnyt David Cronenbergiltä muita elokuvia kuin hänen tunnetuimmat työnsä, Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986), hän onnistui niillä tekemään niin ison vaikutuksen, että minulle riitti pelkkä hänen mukanaolonsa, että halusin nähdä Crimes of the Futuren. Valitettavasti vastassani oli aikamoinen pettymys. Elokuvasta löytyy erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat maailmasta, jossa kipua ei enää ole ja ihmisten vartaloiden availusta ja muutenkin kirurgiasta on muodostunut monien ihastelun kohde. Kirurgian tuottamaa nautintoa verrataan leffassa jopa seksiin. Ihmisten evoluutio on myös ottanut harppauksia eteenpäin uudenlaisten elinten kautta.
Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka tätä varsin friikkiä maailmaa esitellään. Luontevan sijaan esittely tapahtuu todella tönkön dialogin kautta, jossa hahmot puhuvat luonnottoman kuuloisesti asioita, jotta katsoja pysyisi kärryillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Käsitteitä avataan keskusteluissa kömpelösti ja välillä filmiä on vaivaannuttavaa seurata. Dialogi ei jää käsikirjoituksen ainoaksi viaksi, vaan Crimes of the Future on lähinnä kasa Cronenbergin vinksahtaneita ideoita, jotka eivät muodosta tarpeeksi vahvaa punaista lankaa, jotta katsoja jäisi tuijottamaan elokuvaa yhtä intensiivisesti kuin Saulin ja Capricen haltioitunut yleisö. Filmi on yllättävänkin pitkäveteinen ja vaikka se tarjoaa ällöttävää kuvastoa, on se oudon särmätön. Elokuvassa pohditaan taidetta ja sen rajoja, mutta se ei onnistu jättämään jälkeään katsojaan, jotta tämä jatkaisi pohdintoja lopputekstien päätyttyä. Leffasta löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena se on aika yhdentekevä ja keskinkertainen scifiä, draamaa ja ohjaajalle ominaista body horroria yhdistelevä raina.
Tekniseltä anniltaan Crimes of the Future on erittäin pätevästi tehty. Se on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot ja hahmojen hyödyntämät laitteet ovat joko näyttävän häiriintyneet tai sitten vain oudot, kuten Saulin käyttämä liikkuva ruokailutuoli. Maskeeraukset ovat parhaimmillaan todella vakuuttavat, vaikka ne menevät usein ihon alle epämiellyttävyydessään. Yksi elokuvan hienoimmista ja samalla kuvottavimmista näyistä on tanssija, jonka suu ja silmät on ommeltu kiinni ja ympäri hänen vartaloaan on kiinnitetty lisäkorvia. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on onnistunut Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Crimes of the Future on kiehtovista ideoistaan ja maailmastaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifielokuva, josta ei oikein jää mitään käteen leffan päätyttyä. Elokuvassa pohditaan monenlaista, mutta mitkään pohdinnat eivät tartu katsojan matkaan teatterista poistuttaessa. Hieman jää kyllä hämmentynyt tunne, että mitähän oikein tuli mulkaistua? Elokuva esittelee kiinnostavaa maailmaansa aika kömpelön dialogin avulla, eivätkä käsikirjoituksen töksähdykset jää siihen. Tarina itsessään jää hieman latteaksi ja kuvottavien näkyjensäkin kanssa leffa kaipaisi enemmän potkua. Siitä löytyy paljon visuaalisia elementtejä, jotka saavat katsojan herkästi katsomaan muualle tai voimaan pahoin, mutta siihen se jää. David Cronenbergin tunnetuimpien töiden tasolle leffa ei yllä millään. Näyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti, mutta tekninen puoli on kunnossa. Hyviä hetkiä löytyy ripotellen sieltä ja täältä, mutta kokonaisuutena Crimes of the Future ontuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crimes of the Future, 2022, Serendipity Point Films, Téléfilm Canada, Ingenious Media, Argonauts, Crave, CBC Films, Hellenic Radio & Television, Rocket Science, Ekome, Greek Film Center, Ontario Creates, Bell Media, Canadian Broadcasting Corporation, Super Ecran, Wiffle Films
Ohjaus: Rupert Sanders Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu(The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.
Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.
Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.
Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.
Vuotta aiemmin Thorista(2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.
Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?
Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.
Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa(Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat.
Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.
Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.
Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.
Yhteenveto:Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films
Ohjaus: David Fincher Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 16 Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!
Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.
Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa(The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.
Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.
Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.
Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.
Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.
Yhteenveto:Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures
Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Sean Harris, Sally Hawkins, Jack Nielen, Freddie Spry, Stella Gonet, Richard Sammel, Olga Hellsing, Thomas Douglas, Oriana Gordon ja Amy Manson
Genre: draama, historia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
Spencer pohjautuu löyhästi tositapahtumiin prinsessa Dianan joulunvietosta Ison-Britannian kuninkaallisten kanssa vuonna 1991. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät tammikuussa ja Spencer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Nyt Spencer saapuu myös Suomeen ja itse olin ennakkoon ristiriitaisten tunteiden vallassa. Kun ilmoitettiin, että Twilight-elokuvien (2008-2012) tähti Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että projekti on heti tuhoon tuomittu. Kiinnostukseni on kuitenkin heräillyt parin viime kuukauden aikana, kun leffaa ja Stewartin roolisuoritusta on hehkutettu. Meninkin kiinnostuneena, mutta silti varautuneena katsomaan Spencerin sen lehdistönäytökseen kuukautta ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1991 Ison-Britannian kuninkaallisperhe valmistautuu viettämään joulua Sandringhamin kartanossa ja Walesin prinsessa Diana saapuu paikalle myöhässä. Diana ei vuosienkaan jälkeen koe kuuluvansa joukkoon ja joulun aikana hän alkaa tuntea voimakasta halua päästä irti perheestä.
Siitä huolimatta, että Kristen Stewart on muutamien viime vuosien aikana alkanut näyttää viitteitä piilevistä näyttelijänlahjoista, on hän silti mielestäni ollut aina aika puinen kaikissa leffoissaan, joten olin todella epäileväinen siitä, että hän suoriutuisi hyvin prinsessa Dianan roolista. Lisäpaineita aiheutti myös vuosi sitten nähty Emma Corrinin täydellinen tulkinta Dianasta The Crown -sarjan (2016-) neljännellä kaudella. Ei Stewart Corrinin tasoa saavuta, mutta hän onnistuu silti yllättämään todella positiivisesti. Stewart tekee ehdottomasti uransa hienoimman roolityön, eläytyen täysillä osansa vietäväksi. Kaukana ovat näyttelijään usein yhdistetyt tyhjä katse, suu hölmösti ammollaan ja pidättelevän väkinäinen liikehdintä. Stewart kanavoi hienosti Dianan kokemia tuntemuksia ja saa katsojan pian ymmärtämään, miksi joulunvietto kuninkaallisperheen kanssa ei ole hänen mielestään ideaali. Diana tuodaan elokuvassa esille huomattavasti synkemmissä valoissa kuin yleensä ja leffassa kuvataan, kuinka prinsessaelämä ei ollutkaan sitä, mistä hän oli unelmoinut.
Elokuvassa nähdään myös Jack Farthing Dianan miehenä, prinssi Charlesina, Jack Nielen ja Freddie Spry pariskunnan lapsina Williamina ja Harryna, Stella Gonet kuningatar Elisabet II:na ja Richard Sammel tämän miehenä, prinssi Philipinä, sekä Timothy Spall turvallisuudesta vastaavana majuri Gregorynä, Sean Harris pääkokki Darrenina ja Sally Hawkins prinsessa Dianan pukijana Maggiena. Farthing ja Gonet saavat vain muutamat repliikit lausuttavikseen, mutta he onnistuvat silti työssään, tehdessään prinssi Charlesista ja kuningattaresta etäiset ja kylmät. Nielen ja Spry ovat sympaattiset Dianan lapsina, Hawkins omaa oikeaa hellyyttä Dianan ainoana tukena ja turvana, ja Harrisista löytyy auktoriteettia, kuitenkin toimien täysin kuninkaallisperheen alamaisena. Stewartin jälkeen isoimman vaikutuksen tekee kuitenkin Spall majurina, jonka arvaa nopeasti olevan ihan vain vahtimassa Dianan jokaista liikettä.
Spencer ei lähde kertomaan koko prinsessa Dianan elämäkertatarinaa, vaan se keskittyy kolmeen päivään vuodelta 1991 - jouluaattoon, joulupäivään ja tapaninpäivään, ja mitä niiden aikana olisi kenties voinut tapahtua. Joitakin historiantuntijoita voi kenties häiritä elokuvan ottamat vapaukset, kun taas osaa katsojista voi hämmentää, sillä leffa uskoo katsojansa tietävän edes jonkin verran käsitellystä aiheesta - Dianasta ja hänen vaikeasta suhteestaan kuninkaallisperheeseen. The Crown sai minut viime vuonna kiinnostumaan, mitä kuningatar Elisabet II:n vallan alla on tapahtunut ja viimeisin kausi toi Dianan erittäin kiehtovasti mukaan kuvioihin. Tavallaan katsoinkin Spencerin kuin jatkumona The Crownin neloskaudelle, elokuvan istuessa passelisti aikajanalle sen perään. Samalla pystyin kyllä tarkastelemaan filmiä omana itsenäisenä teoksenaan ja sellaisenakin pidin siitä erittäin paljon.
Kolmen päivän tapahtumien kuvaamisen lisäksi elokuva toimii myös erittäin vahvana esittelynä Dianan mielenmaisemasta kuninkaallisen perheen seurassa ja kuinka hänen psyykeensä alkaa murentua. Katsoja heitetään säälittä prinsessan pään sisälle ja hänen kokemat ahdistukset ja vaikeudet voi todella tuntea. Elokuva tunkeutuu onnistuneesti katsojan ihon alle. Ei ole mikään ihme, että Diana haluaa välittömästi lähteä kartanosta sinne päästyään. Elokuva tuo jatkuvasti esille sen, kuinka paha olla Dianalla on perheen seurassa ja kuinka hän ei millään taivu heidän tahtoonsa, mikä vain pahentaa asiaa enemmän. Ja hänenhän olisi pakko taipua. Näistä joulupippaloista kun ei noin vain lähdetä tai sanota vastaan, jos jokin ei miellytä. Katsoja ymmärtää Dianan kokeman painostuksen ja jatkuvan tarkkailun. Sen lisäksi, että kaikista hänen teoistaan supistaan ympäri kartanoa ja häntä katsotaan paheksuen, hänen kaikkia tekemisiä halutaan ohjailla pukeutumisesta lähtien.
Katselukokemus ei ole helppo, ei rankkojen aiheidensa puolesta kuin muutenkaan. Elokuva on hidastempoinen, rakentaen tiettyä piinaa vähitellen. Osa katsojista voi varmasti kokea leffan tylsänä, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Rytmitys on rauhallisuudessaan tehokas ja elokuvassa vallitsee tietty kiehtova mystisyys. Pablo Larraínin ohjaus on tarkkaa ja ihailtavaa. Vahvaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Steven Knight, joka tunnetaan kenties parhaiten erinomaisen Peaky Blinders - gangsteriklaani-televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-) luojana.
Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on vaikuttava - siitä huolimatta, että elokuvan hieman hassun kapea kuvasuhde pisti minulla silmään pitkään leffan alussa. Kuvaus on kuitenkin todella näyttävää, suorastaan kaunista. Kuvasommittelu on huolellista ja lähes jokainen otos näyttää kuin taideteokselta, varsinkin vahvasti tyylitellyn väripalettinsa kanssa. Hulppean kartanon lavasteet ja kuninkaallisten sekä palvelijoiden asut ovat huikeasti luodut, ja maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat onnistuneet. Äänimaailma on vallan mainio tehosteistaan Jonny Greenwoodin musiikkeihin, jotka lisäävät tunnelmaa voimakkaasti.
Yhteenveto:Spencer on voimakas elokuva ja kiehtovan erilainen kuvaus päähenkilöstään. Kristen Stewart tekee kevyesti uransa parhaan roolityön prinsessa Dianana, kanavoiden hienosti hahmon monimutkikkaita tuntemuksia tämän vaikean joulun aikana. Katsoja todella heitetään Dianan pään sisälle ja luvassa on hyvin ahdistavakin koettelemus, joka tunkeutuu ihon alle. Vaikka leffa on painostava tunnelmaltaan, löytyy siitä myös herkkyyttä ja kauneuttakin - jälkimmäinen lähinnä upean kuvauksen, värimäärittelyn ja lavastuksen kautta, joita ei voi olla ihastelematta. Joillekin elokuvan hidas rytmitys voi tuntua vaikealta, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Ohjaaja Pablo Larraín tekee vahvaa työtä filmin kanssa, saaden kaiken irti Stewartista. Jos The Crown -sarja on iskenyt, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Spencerin. Elokuva ilmestyykin täydelliseen aikaan ja hyvänä korvikkeena, sillä The Crownin seuraavasta kaudesta päästään nauttimaan vasta ensi vuonna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spencer, 2021, Komplizen Film, Fabula, Shoebox Films, FilmNation Entertainment
Ohjaus: William Eubank Pääosissa: Kristen Stewart, Vincent Cassel, T. J. Miller, John Gallagher Jr., Jessica Henwick, Mamoudou Athie ja Gunner Wright Genre: kauhu, scifi Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
Underwater on Kristen Stewartin tähdittämä scifikauhuelokuva. Se kuvattiin jo keväällä 2017 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo pari vuotta sitten, mutta kun elokuvan tehnyt 20th Century Fox -yhtiö myytiin Disneylle, leffan julkaisu pistettiin jäihin. Vasta tammikuussa 2020, lähes kolme vuotta kuvausten jälkeen, Underwater julkaistiin monissa maissa teattereihin, missä se osoittautui taloudelliseksi flopiksi, mistä kriitikotkaan eivät sen kummemmin piitanneet. Suomeen elokuva on saapunut vasta nyt alkusyksystä, mutta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itseäni kiinnosti leffa heti, kun kuulin siitä ja ihmettelin, ettei elokuva saanut teatterilevitystä täällä. Katsoinkin Underwaterin heti, kun se saapui vuokrattavaksi.
Syvällä Mariaanien haudan pohjassa porausryhmä tekee tutkimustyötä, kun heidän Kepler-asemansa alkaa yllättäen tuhoutua. Aluksi tutkijat epäilevät maanjäristystä, mutta kun he yrittävät keksiä keinoa palata pinnalle hengissä, he huomaavat, että poraus on herättänyt jotain meren pohjasta...
Twilight-fantasiaelokuvista (2008-2012) parhaiten tunnettu Kristen Stewart osoittaa jälleen, ettei ole oikeasti yhtä surkea näyttelijä kuin antoi Twilighteissa ymmärtää. Ei Stewart tässä erityisen huikeaa työtä tee, mutta hän ei todellakaan ole yhtä kiusallinen ja puinen enää. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan ole kovin kummoinen. Stewart näyttelee teknikko Norah Pricea, joka huomaa ensimmäisten joukossa Kepler-tutkimusasemaa järisyttävän uhkan. Hahmosta ei paljoa selviä leffan aikana ja hän pysyy aika tasapaksuna tyyppinä läpi elokuvan.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Kepler-aseman kapteeni Lucien (Vincent Cassel), poraustiimiläiset Rodrigo ja Paul (Mamoudou Athie ja T. J. Miller), insinööri Liam (John Gallagher Jr.) ja biologi Emily (Jessica Henwick). Yksikään hahmoista ei ole erityisen mielenkiintoinen ihmisenä, mutta jokaisen kautta tuodaan tarpeeksi sujuvasti erilaisia persoonia esiin, kun he suhtautuvat katastrofiin eri tavoin. Näyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Miller on paikoitellen raivostuttavan ärsyttävä vitsiniekkana. Miller on viimeisen kymmenen vuoden aikana jämähtänyt esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan. Uskonkin siis, että tekijät ovat tarkoituksella valinneet hänet heittämään kehnoja vitsejä vaaratilanteissa, eikä Miller ole itse tehnyt hahmostaan sellaista. Joka tapauksessa hän ei sovi mukaan ja hän vesittää monet kohtaukset huonoilla heitoillaan.
Underwateria voi helposti verrata Ridley Scottin scifikauhuklassikkoon Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Molemmissa leffoissa eristyksissä oleva miehistö kohtaa jonkinlaisen mörököllin ja yrittää selvitä pahasta paikasta. Avaruuden sijaan Underwater vain tapahtuu syvällä merenpohjassa. Konsepti on kiehtova ja potentiaalinen, mutta harmillisesti lopputulos ei yllä niihin korkeuksiin kuin sitä suunnitellessa on toivottu. Elokuva on nimittäin aika keskinkertaisesti toteutettu. Alienia kopioidaan aika innottomasti, eikä erityistä jännitettäkään onnistuta luomaan. Itselleni veden varaan sijoittuvat kauhuelokuvat aiheuttavat jo ajatuksen tasolla epämiellyttävää tunnetta, nähtyäni Tappajahain(Jaws - 1975) aivan liian nuorena. Minua jännittikin enemmän tämän elokuvan aloittaminen kuin lopulta sen tapahtumat.
Iso syy siihen, miksei elokuva jännitä, on se, kuinka vähän hahmoista välittää ja kuinka vähän heitä jaksaa kannustaa. Lisäksi leffa kulkee niin ennalta-arvattavia latuja, että sekin jo poistaa jännitettä siitä, mitä tuleman pitää. Kauhu perustuu lähinnä pimeydestä yhtäkkiä kameraa kohti hyökkääviin mörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi. Loppuhuipennuksessa elokuva yllättää ratkaisullaan, mikä muuttaa koko leffan todellista merkitystä (jos siis eräs tietty monsteri on entuudestaan tuttu tapaus), mutta toisaalta ratkaisu on myös oudon irrallinen ja tuntuu uudelleenkirjoitusten ja lisäkuvausten tulokselta. Underwater onkin kerran katsottavaa scifikauhuviihdettä, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.
Underwaterin ohjauksesta vastaa William Eubank, jonka aiempiinkin töihin kuuluu scifipainotteisia filmejä. Tässä Eubank kuitenkin sortuu aika ponnettomaan jo-nähtyjen ideoiden kierrätykseen, eikä tuo oikein mitään omaa mukaan. Hän ei edes rakenna tunnelmaa kummoisesti. Brian Duffieldin ja Adam Cozadin työstämä käsikirjoitus on myös keskinkertainen, eivätkä he ole jaksaneet panostaa hahmoihin. Elokuva on kuitenkin sujuvasti kuvattu ja Kepler-aseman lavasteet ovat tyylikkäät. Myös asut ovat hienot, vaikka leffan aikana käykin välillä turhauttavaksi ongelmaksi, että katsojan on vaikea sanoa, kenelle käy jotain ikävää, kun kaikilla on samanlaiset suojapuvut. Erikoistehosteet ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat. Niiden heikkouksia yritetään kovasti peitellä sillä, että taustat pidetään mahdollisimman pimeinä, mutta katsoja voi silti erottaa vaisut digitehosteet. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Marco Beltramin ja Brandon Robertsin säveltämät musiikit luovat edes jonkinlaista ahdistavuutta mukaan.
Yhteenveto:Underwater on kutkuttavasta konseptistaan huolimatta aika keskinkertainen monsteriraina, mikä lähinnä toistaa innottomasti paremman esikuvansa ideoita. Juoni pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, vaikkei erityistä jännitettä pääsekään syntymään, eikä hahmojen kohtalosta jaksa välittää. Monissa kohtauksissa on myös vaikea sanoa, kenelle hahmoista sattuu jotain ikävää, sillä työryhmällä on usein yllään lähes identtiset suojapuvut. Rasittavaa T. J. Milleriä lukuunottamatta näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi kelvollisesti rooleistaan ja Kristen Stewart on yllättävänkin toimiva pääosassa. Heidän hahmonsa ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Elokuvan kauhu pohjautuu liikaa äkillisesti pimeydestä hyökkääviin digimörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi kikaksi. Lopussa leffa onnistuu yllättämään, paljastaessaan todellisen luonteensa, mutta silti jättää hieman kylmäksi. Underwater on kerran katsottava scifikauhuilu, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Underwater, 2020, Twentieth Century Fox, 20th Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, TSG Entertainment
Ohjaus: Elizabeth Banks Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit(Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi(Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.
Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.
Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.
Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.
Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.
Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.
On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.
Yhteenveto:Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Mackenzie Foy, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Nikki Reed, Kellan Lutz, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Billy Burke, Michael Sheen, Casey LaBow, Dakota Fanning, Jamie Campbell Bower, Christopher Heyerdahl, Lee Pace, Rami Malek, Booboo Stewart, Chaske Spencer, Julia Jones, Guri Weinberg, Noel Fisher, Joe Anderson ja Maggie Grace Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 12
Stephenie Meyerin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus(Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat isoja menestyksiä, joten myös kirjasarjan viimeinen osa päätettiin tehdä elokuvaksi.Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) innoittamana myös tämän sarjan kanssa päätettiin jakaa viimeinen kirja kahdeksi elokuvaksi. Filmien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja Twilight - Aamunkoi, osa 1(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1) sai ensi-iltansa marraskuussa 2011. Vuotta myöhemmin sarja vihdoin päättyi, kun Twilight - Aamunkoi, osa 2 ilmestyi teattereihin. Monille kyseessä oli vuoden odotetuin elokuva ja filmi olikin iso menestys. Kriitikot eivät sille kuitenkaan lämminneet. Itselläni oli vuosien 2010 ja 2011 aikana sellainen vaihe, että pidin Twilight-leffoja (ja jopa kirjoja) ihan kelpo teoksina. Tämä vaihe alkoi tosin jo katoilla, kun vihdoin näin sarjan huipennusosan, enkä pitänyt siitä kovin paljoa. Katsoin sen kerran uudestaan, mutta se ei silloinkaan toiminut, joten ajattelin, että minun osaltani Twilightien katselu taisi olla tässä. Kuitenkin aloitettuani kirjoittamaan arvosteluita Elokuvan taikaa -sivulle, minun on aina välillä tehnyt mieli katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne. Lopulta eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin alkuperäisen Twilightin ja kökköydestään huolimatta se oli tarpeeksi hupaisaa viihdettä, joten katsoin seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Koska Aamunkoi -leffat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä, katsoin ne kolmantena päivänä peräkkäin.
Bella Swan on muuttunut vampyyriksi, ja hänelle ja Edward Cullenille on syntynyt tytär nimeltä Renesmee. Tyttären kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla, kun Volturit saavat kuulla syntymästä ja haluavat tappaa uhkana kokemansa lapsen.
Kristen Stewart palaa (toivottavasti) viimeistä kertaa Bellan rooliin ja hahmolle on vihdoin keksitty jotain oikeaa käyttöä. Kun edellisissä osissa kaikkien täytyi vain koko ajan suojella Bellaa, tässä leffassa hän pystyy viimeinkin suojelemaan itseään. Vampyyrinä Bellasta on vihdoin saatu kiinnostava hahmo ja onkin harmi, että tämä tapahtui vasta sarjan päätösosassa. Millaisiakohan aiemmat elokuvat olisivat olleet, jos Bella olisi ollut niissäkin kiinnostava tai pidettävä? Eivät varmaan kovin paljon parempia, sillä Bellaa olisi silti esittänyt Stewart. Vaikka Stewart pääsee viimein olemaan jotain muutakin kuin avuton neitokainen ja hän osoittaa olevansa myös kova mimmi, ei hän vieläkään osaa näytellä. Hauskasti ja jokseenkin ironisesti elokuva jopa sisältää kohtauksen, jossa muiden vampyyrien täytyy opettaa hänelle, miten näytellä ihmistä, aivan kuin tekijät haluaisivat osoittaa, kuinka turhauttavaa hänen kanssaan on työskennellä. Robert Pattinsonin esittämä Edward Cullen pääse edellistä osaa paremmin esille, eikä hänen tarvitse tällä kertaa näytellä pelkästään huolestuneella ilmeellä. Sitäkin on luvassa, mutta edellisistä osista huolimatta Edward on selvästi innoissaan Bellan muutoksesta. Hänen hahmollaan ei ole enää oikein mitään tarjottavaa, mutta Pattinsonin ollessa hieman Stewartia tasokkaampi näyttelijä, on ihan hyvä, että hän pyörii yhä mukana. Sen lisäksi, että Bella muuttui vampyyriksi Twilight - Aamunkoi, osa 1:n lopussa, hän ja Edward saivat myös tyttären, Renesmeen, jota esittää Mackenzie Foy. Tai esittää ainakin loppupäässä, kunhan edellisestä osasta tuttu digikammotus-vauva ensin hieman kasvaa. Hahmona Renesmeestä ei ole saatu aikaiseksi mitä kiinnostavinta, eikä häntä ehditä rakentamaan tarpeeksi, mutta onhan se hienoa, että tällä kertaa Twilightissa päähenkilö suojelee jotakuta, eikä toisin päin. Ihmissusi Jacob Blackin (Taylor Lautner) mukanaololle on vaikea löytää syytä. Hahmo on menettänyt kiinnostuksensa Bellaa kohtaan, sekä kadottanut inhonsa vampyyrejä kohtaan. Jacob pyöriikin jaloissa lähinnä Renesmeen takia, johon hän edellisen osan päätteeksi leimaantui, mikä eväsi katsojilta viihdyttävän vampyyri-ihmissusi-taiston. Leimautumisella kai yritetään jollain tapaa perustella pedofiliaa, en ole täysin varma. Oli se sitten "susijuttu", kuten Jacob yrittää puolustella tai ihan vain lapsiinsekaantumista, tilanne ei saa pitämään Jacobista yhtään sen enempää.
Edwardin perheenjäsenet, Bellan Charlie-isä (Billy Burke) ja tutut ihmissudet tekevät myös paluun, mutta monet muut vanhat hahmot loistavat poissaolollaan. Vaikka tavallaan kiinnostaisi tietää, miten Bellan äiti reagoi tyttären muutokseen, oli hahmo niin tyhjentävä, ettei häntä jää kaipaamaan. On myös hienoa, että läpi sarjan täysin yksiulotteisina pysyneet Bellan luokkakaverit tekivät viimeisen esiintymisensä edellisessä osassa. Vaikka Charlien rooli ei ole tässä osassa kovin iso, on silti helppo todeta, että Burke pitää tasonsa ja tekee joka leffan parhaimman roolityön. Peter Facinelli pääsee tosin lähelle mukavana Carlisle-tohtorina. Toisin kuin aiemmin, Alice (Ashley Greene) ja Jasper (Jackson Rathbone) jäävät hyvin vähälle ruutuajalle, mutta sen sijaan tympeä Rosalie (Nikki Reed) ja lihaksiaan pullisteleva vitsiniekka Emmett (Kellan Lutz) nostetaan esille. Olin tyytyväinen, että ennen täysin varjoon jäänyt Edwardin Esme-äitikin (Elizabeth Reaser) pääsee parissa kohtaa selkeästi esille. Tutut susiheput Sam (Chaske Spencer), sekä sisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) viettävät suurimman osan ajasta susimuodossaan. Pari kertaa aiemmin sarjassa esiintyneet Volturit nousevat vihdoin tarinan antagonisteiksi ja vaikka Michael Sheen vetää pahisroolinsa yli Volturi-johtaja Arona, on hänen naurunsa timanttia! Aron kanssa pyörivä kaksikko vanha Marcus (Christopher Heyerdahl) ja muotitajuton Caius (Jamie Campbell Bower) saavat hieman enemmän ruutuaikaa, mutta jäävät silti hyvin tylsiksi hahmoiksi. Dakota Fanningin esittämän Jane-kiduttajan voimia ei valitettavasti päästä hyödyntämään tarpeeksi, vaan hahmolle on luotu vielä vaarallisempi veli nimeltä Alec (Cameron Bright), jonka pahoja voimia pohjustetaan pitkän kohtauksen verran, mutta sitten hahmo unohdetaankin täysin. Alecin ja Renesmeen lisäksi leffassa nähdään iso liuta uusia hahmoja, jotka ovat lähinnä Carlislen vampyyrituttuja, jotka saapuvat auttamaan Culleneita. Suuri osa näistä hahmoista ei saa minkäänlaista kunnon esittelyä, mutta heidät tuodaan mukaan joka tapauksessa. Ainoat mainitsemisen arvoiset ovat Aamunkoi, osa 1:ssä pikaisesti nähty sähkövoimainen Kate (Casey LaBow), rokkarityyliä edustava Garrett (Lee Pace), hulvattomilla venäläisaksenteilla varustettu kaksikko Vladimir (Noel Fisher) ja Stefan (Guri Weinberg), sekä Mr. Robot -sarjalla (2015-) tunnetuksi nousseen Rami Malekin näyttelemä Benjamin, joka ei kuulu sarjaan mukaan millään tavalla. Hahmo muistuttaa enemmän supersankaria kuin vampyyriä outojen voimiensa kanssa. Benjamin pystyy nimittäin ohjailemaan vettä, tulta, hiekkaa ja ties mitä mielensä voimalla kuin mikäkin Avatar. Hänen takiaan homma muuttuu paikoitellen niin naurettavaksi, että elokuvan vakavaa tunnelmaa ei pysty mitenkään ottamaan tosissaan.
Viimeistään Benjaminin voimat saavat katsojat pohtimaan, mistä ihmeestä näiden vampyyrien voimat oikein tulevat? Stephenie Meyer on kertonut, ettei hän tiennyt vampyyreistä mitään ennen "Twilightin" kirjoittamista, mutta mistä hän keksi, että vampyyreillä olisi jotain supervoimia? Edwardin kyvyn lukea ajatuksia ja Alicen kyvyn nähdä tulevaisuuteen vielä katsoo sormien läpi, sillä ne tapahtuvat vain hahmojen päässä. Ne eivät ole mitään näkyviä voimia. Benjaminin yliampuvat kyvyt ja Katen sähkökädet saavat lähinnä kohottelemaan kulmia. Halusiko Meyer sittenkin kirjoittaa supersankareista? Sen lisäksi, että katsojana pohtii, miksi ihmeessä vampyyreillä on voimia, alkaa samalla pohtimaan, miksei joillain vampyyreillä ole voimia? Mikä tekee joistakin erityisempiä kuin toisista? Lisäksi elokuva ei vieläkään vastaa kysymykseen, mitä monet ovat pohtineet jo ensimmäisestä osasta alkaen: miksi ihmeessä monien voimat eivät tehoa Bellaan? Hänellä oli vampyyrivoimia jo ennen kuin hänestä tuli vampyyri, miksi? Ai niin, koska Meyer ei suunnitellut sarjaansa etukäteen, vaan kirjoitti vain sen, mitä hänen mieleensä juolahtaa. Miksi muut uudet vampyyrit eivät pysty vastustamaan ihmisverta, mutta Bella kykenee siihen helposti? En tiedä, enkä usko Meyerinkään tietävän. Tai edes välittävän.
Epäkohdat kuitenkin sikseen - millainen elokuva Twilight-sarjan huipennusosa on? Tätä hetkeä varten rakennettiin neljän leffan ajan, mutta oliko se kaiken vaivan arvoista? Twilight - Aamunkoi, osa 2:sta kieltämättä löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena elokuva on pettymys jopa niille, jotka eivät ole pitäneet aiemmista osista. Ilman lämmittelyjä leffa lähtee samantien liikkeelle siitä, mihin edellinen osa päättyi; Bellan avatessa silmänsä ensimmäistä kertaa vampyyrinä. Tätä hetkeä on odotettu siitä lähtien, kun Bella ja Edward rakastuivat toisiinsa, mutta eipä filmi tietenkään osaa käsitellä asiaa kunnolla. Leffan mielenkiintoisimmat asiat kiirehtivät liikaa, sillä tekijät kokivat tarvetta jättää tilaa uusille hahmoille, jotka eivät saa millään lailla tarpeeksi ruutuaikaa, jotta heistä kiinnostuisi edes vähän. Kun Culleneille selviää, että Volturit tietävät Renesmeestä ja luulevat tämän olevan laiton vampyyriksi muutettu lapsi, elokuva alkaa vain rakentamaan tunnelmaansa kohti huipennusta. Cullenit keräävät itselleen joukkoja mahdollista taistelua varten ja hieman näytetään, mitä nämä supersankari... anteeksi, vampyyrit osaavat tehdä.
Eipä siinä, tavallaan jännitteen rakentaminen on ihan kivasti toteutettu. Se saa katsojan ajattelemaan, että nyt todella on kyse huipennuksesta, mikä päättäisi sarjan. On myös pakko todeta, että elokuvan lopputaistelu on oikeasti viihdyttävää katseltavaa. Edellisten osien tavoin tässäkin taistossa nähdään irtoraajoja, mutta tietty täysin verettömiä, jotteivät nuorimmat fanit näe painajaisia. Taistelu käy yliampuvissa mitoissa, mutta toisaalta se saa herätettyä samoja tunteita kuin sarjan avauselokuva, joka oli niin naurettava, että se muuttui viihdyttäväksi. Mutta sitten, sen sijaan, että tekijät olisivat päättäneet räväyttää oikein kunnolla, he päättävätkin viime hetkellä pilata koko jutun. Olemme juuri katsoneet tätä sarjaa kymmenen tunnin verran ja ihan lopuksi tekijät päättävät näyttää isoa keskisormea kaikille. Lopun tarkoituksena on kai osoittaa, ettei toisten repiminen riekaleiksi ole vastaus ongelmiin, mutta toteutus on niin laimea ja niin antiklimaattinen, että oikein raivostuttaa. Noh, on se kai parempi kuin kirjan finaali, joka koostuu pelkästä puhumisesta, mutta se jättää silti pahan jälkimaun. Vaikka olin nähnyt koko Twilight-sarjan jo pariin otteeseen aiemmin, sanoin silti ääneen leffan jälkeen: "Tässäkö tämä nyt oli?"
Taistelun päätöksestä ja kehnoista hetkistä huolimatta tämäkään osa ei kuitenkaan ole huono. Muutaman viihdyttävän hetkensä ja sen takia, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, eikä avuton neito pulassa, Aamunkoi, osa 2 nousee juuri ja juuri edellisen osan yläpuolelle. Myös filmin lopetus, jossa kerrataan edellisien osien tapahtumia saa huijattua katsojaa ihan menevästi siitä, että sarja olisikin ollut eheä kokonaisuus, eikä viideksi leffaksi venytetty ohut romanssi.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Bill Condon, joka on jälleen kerran tehnyt parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu. Käsikirjoittaja Melissa Rosenbergkin joutuu hyvin pitkälti kulkemaan Meyerin ehdoilla, mutta on hienoa, että hän on saanut muutettua kirjan pitkästyttävän lopetuksen. Rosenbergin suurin ongelma on, ettei hän ole saanut tungettua jättimäistä hahmokaartia alle kahden tunnin filmiin. Leikkaus on myös liian kiirehtivää, mutta on Twilight - Aamunkoi, osa 2 kuitenkin oivallisesti kuvattu. Visuaaliset tehosteet eivät vieläkään ole edes 130 miljoonan dollarin budjetilla niin hyvät kuin tämän kokoiselta elokuvalta voisi odottaa. Digisudet näyttävät paremmilta kuin aiemmin, mutta edellisestä osasta tuttu digivauva on tässäkin mukana ja näyttää ihan yhtä hirvittävältä. Jostain syystä Renesmeen kasvot on digitalisoitu myös silloin, kun lapsi kasvaa isommaksi, mikä on kertakaikkiaan surkea idea. Surkeampi on toteutus, jossa diginaama tuntuu liikkuvan luonnottamasti lapsen päässä. Äänimaailma on kuitenkin mainio, vaikka loppuhuipennus muuttuukin aikamoiseksi sekamelskaksi, eikä Carter Burwell ole saanut sävellettyä mitään muistettavaa. Edellisen osan tavoin myös tässä leffassa kuullaan tuttuja sävelmiä ensimmäisestä Twilightista.
Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 2 on hyvin antiklimaattinen huipennus elokuvasarjalle. On hienoa, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, ja hänestä saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, joka osaa itse tehdä asioita, eikä tarvitse muita hahmoja suojelemaan, mutta Stewartin taidottomuus pilaa senkin ilon. Elokuva onnistuu ihan mukavasti kasvattamaan jännitettään, kun Cullenit keräävät joukkoja tukemaan heitä Voltureita vastaan, minkä lisäksi lopputaistosta on saatu aikaiseksi menevää viihdettä, mutta koko tunnelman nostatus onnistutaan kuitenkin pilaamaan ihan viime hetkellä. Lopuksi katsojalle jää vain hyvin hämmentynyt olo, että tähänkö tämä sarja nyt sitten jätetään? Tekijöillä ja näyttelijöillä ei tunnu olevan enää paljoa annettavaa sarjalle, vaan päätösosa on vain hoidettu pois alta, jotta sarja on vihdoin ohi. Loppujen lopuksi tämäkin Twilight-elokuva on heikko, mutta jostain syystä en kykene inhoamaan tätäkään sarjan osaa. Leffasta löytyy huonoja ja jopa naurettavia puolia, kuten Benjaminin supervoimat, mutta jokin filmissä ja koko filmisarjassa sai minut viihtymään tarpeeksi, jotta pystyin katsomaan leffat sujuvasti kokonaan. Ei Twilight - Aamunkoi, osa 2 hyvä ole, mutta on sitä huonompiakin nähty ja paljon. Tätäkään osaa on vaikea suositella kenellekään muulle kuin sarjan vannoutuneimmille faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2, 2012, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Sunswept Entertainment
