Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films

Arvostelu: Underwater (2020)

UNDERWATER

Ohjaus: William Eubank
Pääosissa: Kristen Stewart, Vincent Cassel, T. J. Miller, John Gallagher Jr., Jessica Henwick, Mamoudou Athie ja Gunner Wright
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Underwater on Kristen Stewartin tähdittämä scifikauhuelokuva. Se kuvattiin jo keväällä 2017 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo pari vuotta sitten, mutta kun elokuvan tehnyt 20th Century Fox -yhtiö myytiin Disneylle, leffan julkaisu pistettiin jäihin. Vasta tammikuussa 2020, lähes kolme vuotta kuvausten jälkeen, Underwater julkaistiin monissa maissa teattereihin, missä se osoittautui taloudelliseksi flopiksi, mistä kriitikotkaan eivät sen kummemmin piitanneet. Suomeen elokuva on saapunut vasta nyt alkusyksystä, mutta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itseäni kiinnosti leffa heti, kun kuulin siitä ja ihmettelin, ettei elokuva saanut teatterilevitystä täällä. Katsoinkin Underwaterin heti, kun se saapui vuokrattavaksi.

Syvällä Mariaanien haudan pohjassa porausryhmä tekee tutkimustyötä, kun heidän Kepler-asemansa alkaa yllättäen tuhoutua. Aluksi tutkijat epäilevät maanjäristystä, mutta kun he yrittävät keksiä keinoa palata pinnalle hengissä, he huomaavat, että poraus on herättänyt jotain meren pohjasta...

Twilight-fantasiaelokuvista (2008-2012) parhaiten tunnettu Kristen Stewart osoittaa jälleen, ettei ole oikeasti yhtä surkea näyttelijä kuin antoi Twilighteissa ymmärtää. Ei Stewart tässä erityisen huikeaa työtä tee, mutta hän ei todellakaan ole yhtä kiusallinen ja puinen enää. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan ole kovin kummoinen. Stewart näyttelee teknikko Norah Pricea, joka huomaa ensimmäisten joukossa Kepler-tutkimusasemaa järisyttävän uhkan. Hahmosta ei paljoa selviä leffan aikana ja hän pysyy aika tasapaksuna tyyppinä läpi elokuvan.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Kepler-aseman kapteeni Lucien (Vincent Cassel), poraustiimiläiset Rodrigo ja Paul (Mamoudou Athie ja T. J. Miller), insinööri Liam (John Gallagher Jr.) ja biologi Emily (Jessica Henwick). Yksikään hahmoista ei ole erityisen mielenkiintoinen ihmisenä, mutta jokaisen kautta tuodaan tarpeeksi sujuvasti erilaisia persoonia esiin, kun he suhtautuvat katastrofiin eri tavoin. Näyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Miller on paikoitellen raivostuttavan ärsyttävä vitsiniekkana. Miller on viimeisen kymmenen vuoden aikana jämähtänyt esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan. Uskonkin siis, että tekijät ovat tarkoituksella valinneet hänet heittämään kehnoja vitsejä vaaratilanteissa, eikä Miller ole itse tehnyt hahmostaan sellaista. Joka tapauksessa hän ei sovi mukaan ja hän vesittää monet kohtaukset huonoilla heitoillaan.

Underwateria voi helposti verrata Ridley Scottin scifikauhuklassikkoon Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Molemmissa leffoissa eristyksissä oleva miehistö kohtaa jonkinlaisen mörököllin ja yrittää selvitä pahasta paikasta. Avaruuden sijaan Underwater vain tapahtuu syvällä merenpohjassa. Konsepti on kiehtova ja potentiaalinen, mutta harmillisesti lopputulos ei yllä niihin korkeuksiin kuin sitä suunnitellessa on toivottu. Elokuva on nimittäin aika keskinkertaisesti toteutettu. Alienia kopioidaan aika innottomasti, eikä erityistä jännitettäkään onnistuta luomaan. Itselleni veden varaan sijoittuvat kauhuelokuvat aiheuttavat jo ajatuksen tasolla epämiellyttävää tunnetta, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) aivan liian nuorena. Minua jännittikin enemmän tämän elokuvan aloittaminen kuin lopulta sen tapahtumat.

Iso syy siihen, miksei elokuva jännitä, on se, kuinka vähän hahmoista välittää ja kuinka vähän heitä jaksaa kannustaa. Lisäksi leffa kulkee niin ennalta-arvattavia latuja, että sekin jo poistaa jännitettä siitä, mitä tuleman pitää. Kauhu perustuu lähinnä pimeydestä yhtäkkiä kameraa kohti hyökkääviin mörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi. Loppuhuipennuksessa elokuva yllättää ratkaisullaan, mikä muuttaa koko leffan todellista merkitystä (jos siis eräs tietty monsteri on entuudestaan tuttu tapaus), mutta toisaalta ratkaisu on myös oudon irrallinen ja tuntuu uudelleenkirjoitusten ja lisäkuvausten tulokselta. Underwater onkin kerran katsottavaa scifikauhuviihdettä, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Underwaterin ohjauksesta vastaa William Eubank, jonka aiempiinkin töihin kuuluu scifipainotteisia filmejä. Tässä Eubank kuitenkin sortuu aika ponnettomaan jo-nähtyjen ideoiden kierrätykseen, eikä tuo oikein mitään omaa mukaan. Hän ei edes rakenna tunnelmaa kummoisesti. Brian Duffieldin ja Adam Cozadin työstämä käsikirjoitus on myös keskinkertainen, eivätkä he ole jaksaneet panostaa hahmoihin. Elokuva on kuitenkin sujuvasti kuvattu ja Kepler-aseman lavasteet ovat tyylikkäät. Myös asut ovat hienot, vaikka leffan aikana käykin välillä turhauttavaksi ongelmaksi, että katsojan on vaikea sanoa, kenelle käy jotain ikävää, kun kaikilla on samanlaiset suojapuvut. Erikoistehosteet ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat. Niiden heikkouksia yritetään kovasti peitellä sillä, että taustat pidetään mahdollisimman pimeinä, mutta katsoja voi silti erottaa vaisut digitehosteet. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Marco Beltramin ja Brandon Robertsin säveltämät musiikit luovat edes jonkinlaista ahdistavuutta mukaan.

Yhteenveto: Underwater on kutkuttavasta konseptistaan huolimatta aika keskinkertainen monsteriraina, mikä lähinnä toistaa innottomasti paremman esikuvansa ideoita. Juoni pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, vaikkei erityistä jännitettä pääsekään syntymään, eikä hahmojen kohtalosta jaksa välittää. Monissa kohtauksissa on myös vaikea sanoa, kenelle hahmoista sattuu jotain ikävää, sillä työryhmällä on usein yllään lähes identtiset suojapuvut. Rasittavaa T. J. Milleriä lukuunottamatta näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi kelvollisesti rooleistaan ja Kristen Stewart on yllättävänkin toimiva pääosassa. Heidän hahmonsa ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Elokuvan kauhu pohjautuu liikaa äkillisesti pimeydestä hyökkääviin digimörköihin, mikä käy nopeasti tylsäksi kikaksi. Lopussa leffa onnistuu yllättämään, paljastaessaan todellisen luonteensa, mutta silti jättää hieman kylmäksi. Underwater on kerran katsottava scifikauhuilu, minkä unohtaa pian sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Underwater, 2020, Twentieth Century Fox, 20th Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment

Arvostelu: Ocean's Thirteen (2007)

OCEAN'S THIRTEEN

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Al Pacino, Don Cheadle, Casey Affleck, Bernie Mac, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin, Carl Reiner, Andy García, Ellen Barkin, David Paymer, Elliott Gould, Eddie Izzard, Bob Einstein ja Vincent Cassel
Genre: rikos, komedia
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ocean's Twelve (2004) ei kuitenkaan ollut kovin kehuttu, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta tekijät saivat tehdä kolmannenkin osan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2006 ja lopulta Ocean's Thirteen sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikkei elokuva tienannut yhtä paljon kuin edelliset osat, se oli menestys ja kriitikot kehuivat sitä Ocean's Twelveä paremmaksi leffaksi. Itse tutustuin elokuvasarjaan kesällä 2015, kun katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset kaverini kanssa keskellä yötä. Luultavasti suuren väsymyksen vuoksi en pitänyt leffasta, enkä katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun ilmoitettiin, että leffa saa lisäosan Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Ja kun Ocean's 8 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin sarjan edelliset osat läpi. Pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän kuin aiemmin, mutta Ocean's Twelve tuotti pettymyksen. Aloinkin katsomaan Ocean's Thirteeniä hieman epäileväisin mielin...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset ja Ocean's Twelve!

Reubenin saadessa sydänkohtauksen, kun varakas Willy Bank huijaa häneltä kasinon itselleen, Danny Ocean ja hänen tiiminsä päättävät antaa Bankille opetuksen ja varastaa kasinon rahat avajaisiltana.

Oceanin tiimin tutut hahmot Danny Ocean (George Clooney), Rusty (Brad Pitt), Linus (Matt Damon), Basher (Don Cheadle), Frank (Bernie Mac), Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan), Livingston (Eddie Jemison), Yen (Shaobo Qin) ja Saul Bloom (Carl Reiner) tekevät paluun kolmatta ja viimeistä kertaa. Vaikka joskus tehtäisiinkin "Ocean's Fourteen", olisi mahdotonta saada koko vanhaa tiimiä takaisin, sillä Bernie Mac valitettavasti menehtyi vuosi tämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tiimiläiset ovat jälleen kerran veikeät ja heidän puuhasteluaan on jännä seurata, mutta heitä on loppujen lopuksi aika vaikea kutsua kunnon henkilöiksi, sillä jokaisessa on niin minimaalisesti sisältöä. Tiimiläiset ovat enemmänkin nappuloita pelissä, jotka ajavat tarkoituksensa, mutta joista ei lopulta jää mitään käteen. Jo Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani totesin, että hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta kehuin, kuinka jokaiselle on onnistuttu luomaan selkeä tarkoitus tarinassa ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Ocean's Twelvessä näin ei tapahtunut ja jotkut hahmoista tuntuivat enemmänkin roikkuvan mukana ja tätä elokuvaa vaivaa sama asia. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta se on todella, todella vähän. Lähinnä vain Linus kehittyy leffan aikana, kun hän haluaa olla isommin ryöstössä mukana. Affleckin esittämälle Virgil Malloylle on onnistuttu kehittämään ihan hassu sivujuoni, kun hänen täytyy tehdä töitä meksikolaistehtaassa, mutta siinäpä se.
     Elokuvan todellinen tähti on Al Pacino, joka näyttelee Willy Bankia, todella itsekeskeistä ja enemmän rahaa kuin ihmisiä arvostavaa bisnesmiestä, joka omistaa suuren osan Las Vegasin kasinoista. Pacino sopii osaansa kuin valettu ja vaikkei hänen hahmonsa ole erityisen pidettävä, tarjoaa Pacino ihan kelpo komediaa näyttelemisensä kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat potilaana makaava Reuben (Elliott Gould), edellisistä osista tuttu julma bisnesmies Terry Benedict (Andy García), Oceanin tiimiä auttava Roman (Eddie Izzard), Willy Bankin assistentti Abigail (Ellen Barkin), FBI-agentti Caldwell (tammikuussa menehtynyt Bob Einstein), sekä Ocean's Twelvestä tuttu Francois Toulour (Vincent Cassel). Hahmoista paras on yllättäen Bankin kasinon tarkastaja (David Paymer), joka tarjoaa hyvää huumoria mukaan. Julia Robertsia ja Catherine Zeta-Jonesia ei tällä kertaa nähdä lainkaan, sillä he eivät suostuneet jatkamaan sarjan parissa. He eivät suostuneet olemaan Ocean's Twelven kuvauksissa samaan aikaan paikalla, joten kenties onkin ihan hyvä, etteivät he olleet tämän leffan kuvauksissa tuomassa turhaa draamaa mukaan.

Ocean's Thirteen on kuin yhdistelmä Ocean's Eleveniä ja Ocean's Twelveä. Sen kasinonryöstämis-juoni on hyvin samanlainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta valitettavasti sen kerrontatapa on otettu Ocean's Twelvestä. Tarinassa on vaikea pysyä mukana, sillä tuntuu siltä kuin tekijät eivät haluaisi katsojaa hahmojen mukaan. Ensimmäisessä elokuvassa tuntui siltä kuin olisi itse yksi tiimiläisistä ja oli hauska juonitella ryöstöä Terryn pään menoksi, mutta tässä asioita vain tapahtuu, eikä katsojille vaivauduta avaamaan, miksi niitä tapahtuu ja miten hahmot päätyivät näihin ratkaisuihin. Leffassa tapahtuu todella paljon kaiken aikaa, eikä siitä löydy hengähdystaukoja, mikä tekee katselukokemuksesta jopa uuvuttavan. Minä pidän paljon hyvin rakennetuista ja nokkelista, keskittymistä vaativista elokuvista, mitkä haastavat katsojan, mutta tämän leffan seuraaminen oli paikoitellen liiankin iso urakka, ottaen huomioon, kuinka viihdyttäväksi se on selvästi tarkoitettu.

Onneksi elokuvasta löytyy niitä viihdyttäviäkin hetkiä ja edellisistä osista tuttua nokkelaa dialogia, mikä onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä muuten aika tylsässä tarinassa. Hahmojen välisiä keskusteluja tietty parantaisi se, jos hahmoihin olisi panostettu, mutta tekijät varmaankin olettivat, ettei sitä tarvitse tehdä enää tässä vaiheessa sarjaa. Loppua kohti Ocean's Thirteenin taso paranee ja filmin huipennus on sen parasta antia. Tekijöillä on valitettavasti ollut selkeät paineet edellisten elokuvien juonenkäänteiden ylittämisestä, eivätkä he osu maaliin uuden twistinsä kanssa. Hahmoille ei myöskään tunnu olevan kunnon haasteita ryöstöreissun aikana, jolloin jännitystäkään ei löydy. Loppujen lopuksi Ocean's Thirteen on siis hyvin keskinkertainen tekele, minkä katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta minkä aikana jää lähinnä kaipaamaan Ocean's Elevenin nerokkuutta.

Ohjaaja Steven Soderbergh on saanut mukaan omaa hauskaa tyyliään mm. kamerakikkailujen ja nokkelan dialogin kautta, mutta muuten hänen taitonsa eivät pääse kunnolla esille Brian Koppelmanin ja David Levienin työstämän kömpelön käsikirjoituksen vuoksi. Kaksikko on saanut aikaiseksi huvittavaa sanailua, mutta he eivät ole saaneet kerrottua tarinaa kunnolla, eivätkä he ole vaivautuneet panostamaan hahmoihin lainkaan. Ocean's Thirteen on kuitenkin suurimmaksi osaksi kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on aika sotkuista, mutta jälkitöissä tehty kikkailu, missä nähdään useampi kuva samaan aikaan ruudulla, on hauska. Sen sijaan kuvan saturaation korottaminen on ollut virhe, sillä hahmojen naamat muuttuvat usein oranssiksi, mikä tekee leffasta paikoitellen visuaalisesti tökerön. Lavasteena rakennettu kasino on kuitenkin todella näyttävä ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä tyylikkäiden pukujen kanssa. Äänimaailma on ihan kelvollisesti luotu ja David Holmes on säveltänyt mukaan mainioita melodioita.

Yhteenveto: Ocean's Thirteen on parempi elokuva kuin Ocean's Twelve, mutta harmillisesti vain hieman, eikä leffa pääse lähellekään Ocean's Eleven - korkeat panokset -elokuvan tasoa. Kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja kummallisen pitkäveteinen filmi, vaikka tarina liikkuukin kuin pikakelauksella eteenpäin. Nokkela dialogi ja hauska kikkailu jälkitöissä ei enää riitä, kun tarina ei millään nappaa mukaansa, hahmot ovat onttoja ja koko ryöstöstä ei löydy mitään jännitettä. Joitain hauskoja hetkiä on luvassa ja loppua kohti elokuvan taso paranee, mutta silti kyseessä on aika lattea lopetus erittäin mainiosti alkaneelle trilogialle. Näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta valitettavasti se ei ole kovin paljon. Al Pacino on kenties jopa elokuvan parasta antia ylimielisenä kasinonomistajana. Jos Ocean's Twelve tuntui sekavalta, ei tämä ole kummoinen parannus siihen verrattuna, mutta jos taas pidit Twelven tarinankerronnasta, iskee Ocean's Thirteenkin luultavasti hyvin. Saa nähdä, miten käy Ocean's 8:n kanssa, kun työryhmä ja näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon... Siitä lisää ensi viikolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Thirteen, 2007, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight

Arvostelu: Ocean's Twelve (2004)

OCEAN'S TWELVE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis
Genre: trilleri, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.

Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.

George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa.
     Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.

Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu. Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.

Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.

Yhteenveto: Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III

Arvostelu: Jason Bourne (2016)

JASON BOURNE (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander, Vincent Cassel, Julia Stiles ja Riz Ahmed
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Bourne-elokuvat (2002-) eivät ole koskaan olleet kovin iso juttu minulle. Kun näin alkuperäiset kolme elokuvaa (2002-2007), en pitänyt niistä ja ne olivat mielestäni tylsiä. Näin sarjan lisäosan The Bourne Legacy (2012) pari vuotta sitten ja se oli minusta vain huono. Valmistautuakseni uuteen Jason Bourne -elokuvaan, päätin antaa mahdollisuuden aiemmille osille. The Bourne Identity (2002) parani vain hieman, mutta The Bourne Supremacy (2004) ja The Bourne Ultimatum (2007) olivat mielestäni oikein mainiot, vaikkakin huonosti kuvatut elokuvat. The Bourne Legacy ei vieläkään vakuuttanut millään lailla. The Bourne Supremacy sai minut jopa hieman innostumaan tulevasta Jason Bournesta, mutten silti oikein tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, mennessäni sitä katsomaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia The Bourne Identity, The Bourne Supremacy, The Bourne Ultimatum ja The Bourne Legacy!

Nicky Parsons saa selville tietoja CIA:n ohjelmista ja etsii käsiinsä Jason Bournen, välittääkseen tälle nämä tiedot. Samalla uutta Iron Hand -ohjelmaa valmisteleva CIA alkaa jälleen jahdata Bournea.

Matt Damon lähti Bourne-sarjasta, kun hänen ja ohjaaja Paul Greengrassin mielestä Ultimatum oli hyvä päätös sarjalle. Studio halusi tietysti tehdä lisää, suosittuja pätkiä kun olivat. Legacy ei toiminut ollenkaan, joten Damon oli pakko saada takaisin. Harmi vain, mutta paikoitellen Damon näyttää tässä siltä, kuin tekisi tätä vain rahan takia. Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, millaiseen kuntoon Damon on itsensä pistänyt roolia varten. Ja kyllähän Damon suurimmaksi osaksi hyvin roolinsa vetää. Hymyä ei vieläkään nähdä ja Bourne puhuu todella vähän. Muutamassa kohdassa Bourne todistaa olevansa aikamoinen äijä.
     Myös Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons nähdään taas. Stilesin suoritus ei ole kovin vakuuttava ja onneksi hän esiintyy elokuvassa vain hetken.
     Tommy Lee Jones on tämän elokuvan vanha-harmaantuva-CIA-johtaja-joka-on-ylläripylläri-pahis, eli Robert Dewey. Lee Jonesin suoritus on hyvä, mutta hahmo alkaa olla nähty tässä sarjassa, sillä samanlaista on esittänyt jo Brian Cox kahdessa ensimmäisessä elokuvassa. Hahmo muistuttaa myös hieman kolmannen osan Noah Vosenia (David Strathairn).
     Hollywoodissa uraa nopeasti luova Alicia Vikander, joka voitti Oscar-palkinnon roolistaan The Danish Girlissa (2015), nähdään agentti Heather Leena. Heather on hieman erilainen hahmo, kuin mitä aiemmin ollaan nähty sarjassa, mikä on hyvä juttu. Vikander on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu roolistaan tässä kunnialla. Häntä ollaan selvästi näkemässä tulevaisuudessakin paljon, eikä minua haittaa ollenkaan.
     Koska aiemmissa Bourne-elokuvissa on nähty pakollinen palkkamurhaaja, myös tässä täytyy olla sellainen. Tässä nimetöntä tappajaa esittää Vincent Cassel, ja tämä tappaja on erittäin ontto hahmo, vaikka hänelle yritetään luoda taustaa, joka liittyy Bournen menneisyyteen. Elokuvassa nähdään myös tietokonetaituri Aaron Kalloor, jota näyttelee Riz Ahmed. Hahmo on paikoitellen ihan mielenkiintoinen, mutta on elokuvan isoista henkilöistä unohdettavin.

Jos olet nähnyt alkuperäiset kolme osaa, muttet The Bourne Legacya, niin ei hätää. Jason Bourne ei nimittäin ota Legacya millään lailla huomioon ja onkin selkeä jatkumo The Bourne Ultimatumille. Elokuva alkaa Bournen muistelulla, jossa näytetään katsojille aiempia tapahtumia, jos ne ovat vaikka päässeet unohtumaan. Vaikka ensimmäinen repliikki on "Minä muistan kaiken", niin tässä elokuvassa tulee taas esille paljon uutta sekä katsojalle että Bournelle, kuten Bournen isän, Richard Webbin, osallistuminen Treadstone-ohjelmaan, jossa Jason oli osallisena. Vaikka alunperin olikin mielenkiintoinen idea, että samaan aikaan katsoja saa selville sen, minkä Bournekin, niin nyt viimeistään sarja alkaa toistamaan itseään.

Bourne-fanit voivat varmasti nauttia tästä, sillä se on aika lailla sama elokuva kuin alkuperäiset kolme. On joku salainen ohjelma ja Bournea jahdataan, samalla kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään. Agenttielokuvissa yleensä toimii samankaltaisuus, mutta ne ovatkin yleensä itsenäisiä tarinoita, kun taas Bourne-elokuvat ovat yhtä selkeää jatkumoa. Onhan tämä selkeää jatkoa aiemmille, mutta juttu alkaa valitettavasti mielestäni käydä vanhaksi. Hyvä maailmanmatkailupätkä tämäkin on ja tällä kertaa käydään mm. Kreikassa, Englannissa, Islannissa ja Las Vegasissa. Elokuvan alkupuoli on hieman sekava, mutta elokuva paranee onneksi loppua kohti. Alussa nähdään pitkä takaa-ajo pitkin Ateenan katuja, mutta se on jopa liiankin pitkä. Paljon on saatu porukkaa paikalle kyseiseen kohtaukseen, sillä samaan aikaan on menossa mellakka - ihmiset heittelevät polttopulloja ympäriinsä ja poliisivoimat yrittävät pitää heitä kurissa. Samalla Bourne ja Julia pakenevat palkkatappajaa ympäri kaupunkia. Sen jälkeen elokuva muuttuu aika hidastempoiseksi ja jotkut jutut tuntuvat ratkeavan turhan helposti, mutta onneksi Las Vegasissa juttu muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, jolloin elokuva saa jälleen otteen katsojasta.

Kun elokuva on hyvin samanlainen kuin aiemmat osat, herää kysymys: tarvitsiko tätä tehdä? Onhan se toisaalta ihan kiva nähdä Matt Damon jälleen mukana, etenkin kun tämä on hänen tunnetuin roolinsa. Silti kun miettii, että ohjaaja ja pääosan esittäjä lähtivät kumpikin aiemmin pois projektista, koska kokivat, ettei heillä ollut enää mitään annettavaa sille, niin alkaa epäilyttää, tekivätkö he tämän vain rahan takia? Sille ei välttämättä koskaan saada vastausta, mutta se on sinänsä selvää, että annettavaa sarjalle ei taida löytyä paljoa, kun juttu ei tunnu muuttuvan mihinkään. Loppu tietenkin viittaa siihen, että jatkoa on tulossa ja ei siinä mitään, kunhan sarjaan löydettäisiin uudenlainen lähestymistapa. Studio on sanonut, että aikoo pitää Damonin ja ohjaaja Greengrassin mukana hamaan tappiin asti, eli jos se on studiosta kiinni, niin Bournella tullaan tahkoamaan rahaa vielä todella kauan. Eihän tämä huono ole ja siitä voi nauttia sellaisenaan, mutta toivoisin, että sarja alkaisi hieman muuttua jo seuraavassa osassa. Uskoisin tämän toimivan paremmin, jos on pidempi aika edellisten näkemisestä. Tavallaanhan se on hyvä, että elokuva on hyvin lähellä alkuperäisiä osia, jotta katsojilla on kaiken aikaa vahva käsitys siitä, mitä tulivat katsomaan. Silti olisin kaivannut jotain selkeästi uutta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kahden edellisen Damonin tähdittämän osan tapaan Paul Greengrass, jonka kädenjälki on hyvin selkeä tässä. Hän suosii selvästi käsivarakuvaa, jota itse vierastan yhä vain enemmän. Jason Bourne on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista, joita olen vähään aikaan nähnyt. Kuva heiluu kaiken aikaa ihan miten sattuu ja toimintakohtauksista on välillä vaikeaa ottaa selvää. Siinä ei yhtään auta, kun leikkauksia on todella paljon ja tuntuu siltä kuin kaikki kuvattu materiaali olisi käytetty. Monet kohdat ovat aivan varmasti kuvattu vain kerran, sillä kuvia on niin paljon. Tärkeintä ei pitäisi olla määrä, vaan laatu, mihin ei olla keskitytty. Kuvauksessa toinen ongelma on zoomien käyttö, jota esiintyy todella useaan otteeseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta täysin turhaan. Kuvaajan ja kameran pitää liikkua, ja zoomauksen pitäisi olla sallittua vasta, kun kumpikaan edellä mainituista ei voi liikkua. Monet kuvat ovat myös epätarkkoja. Myös tämä vahvistaa sitä tunnetta, että suurin osa kuvista on otettu yhdellä otolla nopeasti, eikä olla keskitytty tarpeeksi, millaista jälkeä saadaan. Ehkä kuvaussuunnitelma tehtiin vasta lokaatiossa ja kuvauspäiviä oli rajattu määrä, jolloin piti saada mahdollisimman monipuolisesti kaikkea. Jason Bourne on siis kuvauksellisesti hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata tehdä elokuvaa. On ihme, että elokuvan kuvaaja edes saa töitä taidoillaan. Musiikkina kuullaan tuttua jumputusta, joka soi läpi elokuvan. Sävellyksestä vastaavat John Powell ja David Buckley. Mobyn kappale "Extreme Ways" kuullaan tietysti, mutta se soi hieman oudosti miksattuna.

Yhteenveto: En osaa oikein sanoa, onko Jason Bourne loppujen lopuksi edes hyvä, vai jääkö se lähinnä vain "ihan kivaksi". Se ei ole kovin erikoinen pätkä, mutta kyllä se jaksoi viihdyttää, joten jokseenkin neutraali tunne siitä jäi. Välillä elokuvasta näkee, että sitä oltaisiin tehty raha mielessä. Damon on pistänyt itsensä tiukkaan kuntoon, mistä hatunnosto. Tommy Lee Jonesin hahmo alkaa käydä tylsäksi ja toivon, että seuraavassa osassa sarjaan luotaisiin jotain uutta. Juttu alkaa käydä hieman vanhaksi. The Bourne Legacya ei huomioida ollenkaan, mikä on ollut hyvä päätös. Ehkä juuri sen takia nimi ei ole "The Bourne jotain", vaan yksinkertaisesti päähenkilön nimi, jolloin kaikki tietävät, että oikea henkilö on jälleen pääosassa. Ateenan takaa-ajo kestää liian kauan ja sen jälkeen meno on hieman liian hidastempoinen, mutta Las Vegas -osio toimii suurimmaksi osaksi. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman hätäisesti suunnitellulta ja tuntuu kuin tekijät olisivat keskittyneet siihen, että Bourne-sarja saataisiin tuotua takaisin mahdollisimman nopeasti, eikä siihen että tästä saataisiin mahdollisimman toimiva jännityselokuva. Kuvaus on kaikin puolin aivan hirveää ja toivon, että seuraavassa osassa kuvaus olisi tasaisempaa. Jos ei, niin ainakin zoomit pois ja tarkaksi se kuva! Jos olet sarjan fani, niin kyllähän tämä luultavasti uppoaa, ollessaan todella samanlainen kuin kolme ensimmäistä osaa. Jos Bourne ei ole tuttu, niin tämä voi helposti jättää kylmäksi. Jatkoa on aivan takuulla luvassa, paitsi jos tämä ei menesty. Ja tietystihän tämä menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jason Bourne, 2016, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Captivate Entertainment, Pearl Street Films, Double Negative, Sur-Film