Arvostelu: Orphan: First Kill (2022)

ORPHAN: FIRST KILL

Ohjaus: William Brent Bell

Pääosissa: Isabelle Fuhrman, Julia Stiles, Rossif Sutherland, Matthew Finlan, Hiro Kanagawa, Samantha Walkes, Gwendolyn Collins, Dave Brown, Lauren Cochrane ja Alec Carlos

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Isabelle Fuhrmanin tähdittämä kauhuelokuva Ottolapsi (Orphan - 2009) oli taloudellinen menestys, joka sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että elokuvalle tehtäisiin esiosa, joka kantoi suunnitteluvaiheessa nimeä "Esther". Aluksi tekijät pohtivat, että aikuiseksi kasvanut Fuhrman ei voisi jatkaa enää roolissaan, mutta he päättivät lopulta yrittää saada näyttelijän näyttämään edelleen lapselta maskeerauksen, pakotetun perspektiivin ja takaapäin nähtynä lapsinäyttelijän kautta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja Orphan: First Kill -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2022 suoraan Paramount+ -palvelussa. Suomessa elokuva esitettiin Night Visions -festivaaleilla muutamaa kuukautta myöhemmin ja nyt se on saapunut myös vuokrattavaksi ja ostettavaksi. Itse en pitänyt Ottolapsesta, kun näin sen ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten, mutta kun katsoin elokuvan viime kesänä uudestaan, koin sen erittäin tiivistunnelmaiseksi ja päteväksi kauhuelokuvaksi. En silti kokenut tarvetta jatko-osalle, eikä traileri saanut minua vakuuttuneeksi. Kun leffaa ei mainoksista huolimatta julkaistukaan Suomessa Paramount+ -palvelun kautta loppukesästä, menetin vähäisenkin mielenkiintoni leffaa kohtaan. Vähän ennen joulua tyttöystäväni onnistui löytämään elokuvan Blu-ray -julkaisun pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää ja päätimmekin katsoa Orphan: First Killin heti samana iltana.

Karattuaan virolaisesta mielisairaalasta, Leena Klammer esittää olevansa muutamaa vuotta aiemmin kadonnut amerikkalaistyttö Esther Albright, päästäkseen Yhdysvaltoihin Albrightien perheen luokse asumaan ja aloittamaan uuden murhaputkensa.

Isabelle Fuhrman palaa rooliinsa Leena Klammeriksi (ja viimeistään tähän väliin varmaan spoiler-varoitus, jos et ole vielä nähnyt Ottolasta), noin kolmikymppiseksi naiseksi, joka hormonihäiriön takia näyttää edelleen kymmenenvuotiaalta lapselta. Psykopaattinen ja murhanhimoinen Leena käyttää ulkonäköään hyväkseen ja teeskentelee olevansa pieni tyttö, Esther Albright. Hahmo kuitenkin kuoli Ottolapsen lopussa, joten tekijöille ei jää muuta ratkaisua kuin kertoa Leenan alkuperätarina; kuinka Leena pääsi vapaaksi virolaisesta Saarne-instituutista ja livahti Yhdysvaltoihin. Fuhrman vetää roolinsa tutulla intensiteetillä, esittäen hyvin niin hahmon viattoman esityksen ja sairaan todellisen luonteen. Ongelma vain on, ettei Fuhrman enää ole lapsi. Tekijät yrittävät maskeerata Fuhrmanilta ryppyjä pois, pistää muita näyttelijöitä korokkeille ja korvata laajemmissa kuvissa Fuhrmania lapsinäyttelijällä, mutta lopputulos ei silti vakuuta. Lähikuvissa pohdin ääneen, että eihän kukaan voi uskoa tämän olevan lapsi, kun Leena näyttää minun ikäiseltäni. Kun Leena on muiden ihmisten vierellä, en voinut olla kuvittelematta, että joko muut näyttelijät ovat korokkeella tai sitten Fuhrman on kyykyssä heidän vieressään. Kun Leena nähdään kauempaa muiden näyttelijöiden kanssa, on päivänselvää, ettei kuvassa ole Fuhrman, vaan joku lapsi. Ja kun nämä leffat rakentuvat niin vahvasti sen varaan, että 30-vuotias Leena näyttää 10-vuotiaalta, eikä toteutus ole uskottava, Orphan: First Kill kaatuu jo tässä naamalleen. Fuhrman on liian vanha rooliinsa ja niin hänen kuin tekijöiden olisi pitänyt älytä se. Samalla tekijät olisivat rahanahneudessaan voineet pohtia, että tarvitsiko Ottolapsen tarinaa jatkaa enää?

     Elokuvassa nähdään myös Dave Brown ja Gwendolyn Collins Saarne-instituutissa työskentelevinä tohtori Novorynä ja taideterapiaohjaaja Annana, Julia Stiles ja Rossif Sutherland Albrightin pariskuntana Triciana ja Allenina, joiden Esther-tytär katosi muutamaa vuotta aiemmin, Matthew Finlan heidän poikanaan Gunnerina, sekä Hiro Kanagawa katoamista tutkivana etsivä Donnanina ja Samantha Walkes perheen psykologi Segarina. Collins, Sutherland ja Kanagawa hoitavat roolinsa passelisti, mutta Stiles ja etenkään Finlan eivät vakuuta osissaan.

Nykyajan jatko-osien ja esiosien tulvassa Orphan: First Kill menee sinne kaikista turhimpien ja väkisin väännetyimpien yksilöiden joukkoon. Kuten tuli jo todettua, Isabelle Fuhrman on kasvanut ja vanhentunut liikaa esittääkseen hahmoaan uskottavasti, mutta se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Alkuperäinen Ottolapsi perustui sen onnistuneen yllättävään ja kieroon juonenkäänteeseen, mutta kun katsoja tietää, mistä on todella kyse, ei Orphan: First Kill voi enää säväyttää. Ottolapsessa Leenan alkuperä selitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja esiosan on pakko noudattaa tätä annettua ohjenuoraa orjallisesti. Tekijät yrittävät ujuttaa mukaan uutta twistiä, mutta tällä kertaa kyseessä on todella kökkö, suorastaan naurettava ja surkeasti näytelty käänne, joka vain pilaa filmin lopullisesti. Ja vaikka käänne toisaalta yllättää, on lopputulema silti selvä kaikille, jotka ovat alkuperäisleffan nähneet, joten yritys on yhtä tyhjän kanssa.

Kauhuelokuvaksi Orphan: First Kill on todella laimea tapaus. Koska katsoja on perillä todellisesta Leenasta, sekä hahmon matkan etenemisestä jo ennakkoon, elokuvaa katsoessa ei koskaan jännitä, kuinka hommassa käy. Leenasta ei saada aikaiseksi uhkaa, mutta koska hahmon tietää selviävän Ottolapseen, ei hänenkään puolesta jännitä. Puolitoistatuntista leffaa vain tuijottaa, eikä se herätä oikeastaan mitään toivottuja tunnetiloja. Edes tapot eivät ole erityisen säväyttäviä. Ja tapoista puheenollen, miksi elokuvan nimi on "First Kill", kun Leenan kerrotaan tappaneen jo ennen elokuvan tapahtumia? Kaikin puolin leffassa on tehty niin paljon kummallisia ratkaisuja, joista mikään ei toimi, että elokuva tuntuu lopulta vain todella epätoivoiselta yritykseltä rakentaa leffasarjaa filmistä, jonka olisi pitänyt jäädä seisomaan täysin omilleen. Pitkäveteinen ja totaalisen mitäänsanomaton Orphan: First Kill ei tee muuta kuin hallaa Ottolapselle ja on varmaan vain parempi leikkiä, ettei sitä koskaan tehty.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, jolle täysin tarpeettomat ja alkuperäisleffaa pilaavat esiosat eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt jo surkean Brahms: The Boy II:n (2020). Bell ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, vaan pitää filmin tasapaksuna ja tylsänä. Tähän vaikuttaa isosti myös David Coggeshallin kökkö käsikirjoitus. Leffa on sentään kuvattu ihan hyvin, mutta visuaalista ilmettä häiritsee lähes jatkuva utuisuus, aivan kuin kuvauspaikalla vallitsisi vähän väliä sumu. Leikkaus on tarpeeksi kelvollista ja lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeeraustiimi ei onnistu tekemään Fuhrmanista lapsennäköistä ja itse en voinut olla pohtimatta, että miksei kukaan näe välittömästi Leenan valheiden läpi. Nainen on esityksessään alusta asti niin epäilyttävä, että heti ensimmäisessä kohtauksessaan Albrightien kanssa tuumin, että perheenjäsenten olisi heti pitänyt älytä, ettei kyseessä ole heidän Estherinsä. Erikoistehosteet näyttävät halvoilta ja äänimaailma luottaa kauhuyrityksissään lähinnä kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin.

Yhteenveto: Orphan: First Kill on pöyristyttävän surkea esiosa erittäin mainiolle Ottolapselle. Kauhuraina ei osaa millään perustella olemassaoloaan ja se vajoaa tarpeettomien jatko- ja esiosien tulvassa sinne kaikista turhimpien sekaan. Isabelle Fuhrman palaa hyvällä intensiteetillä rooliinsa Estheriksi, eli Leena Klammeriksi, mutta monenlaisista yrityksistä huolimatta aikuista Fuhrmania ei enää millään saada näyttämään lapselta, eikä elokuva toimi ilman tätä illuusiota ja immersiota. Katsoja voi jopa kokea olonsa vaivautuneeksi kehnon toteutuksen takia, eikä kökköys jää vain tähän. Käsikirjoitus on todella huono, liikkuessaan orjallisesti ennalta tiedettyjä latuja, mutta yrittäen väkisin tuoda mukaan hölmöä twistiään. Kauhuelokuvaksi leffa on täysin jännityksetön, sillä lopputuloksen tietää ennakkoon. Filmi on lähinnä pitkästyttävä ja saa katsojan pohtimaan monia asioita, kuten elokuvan nimeä. Miksi leffalla on lisänimi "First Kill", jos elokuva ei sisällä hahmon ensimmäistä tappoa? Ja miksi elokuva näyttää vähän väliä siltä kuin se olisi kuvattu sumussa? Orphan: First Kill on turhauttavan huono kauhuraina, joka olisi pitänyt älytä jättää tekemättä. Elokuva tekee pelkkää hallaa alkuperäiselle Ottolapselle. Menestyksen takia leffalle suunnitellaan jo jatkoa ja pelottavinta on odottaa, kuinka kamala elokuva sieltä on tällä kertaa tulossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan: First Kill, 2022, Dark Castle Entertainment, Eagle Vision, Entertainment One

Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company

Arvostelu: Jason Bourne (2016)

JASON BOURNE (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander, Vincent Cassel, Julia Stiles ja Riz Ahmed
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Bourne-elokuvat (2002-) eivät ole koskaan olleet kovin iso juttu minulle. Kun näin alkuperäiset kolme elokuvaa (2002-2007), en pitänyt niistä ja ne olivat mielestäni tylsiä. Näin sarjan lisäosan The Bourne Legacy (2012) pari vuotta sitten ja se oli minusta vain huono. Valmistautuakseni uuteen Jason Bourne -elokuvaan, päätin antaa mahdollisuuden aiemmille osille. The Bourne Identity (2002) parani vain hieman, mutta The Bourne Supremacy (2004) ja The Bourne Ultimatum (2007) olivat mielestäni oikein mainiot, vaikkakin huonosti kuvatut elokuvat. The Bourne Legacy ei vieläkään vakuuttanut millään lailla. The Bourne Supremacy sai minut jopa hieman innostumaan tulevasta Jason Bournesta, mutten silti oikein tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, mennessäni sitä katsomaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia The Bourne Identity, The Bourne Supremacy, The Bourne Ultimatum ja The Bourne Legacy!

Nicky Parsons saa selville tietoja CIA:n ohjelmista ja etsii käsiinsä Jason Bournen, välittääkseen tälle nämä tiedot. Samalla uutta Iron Hand -ohjelmaa valmisteleva CIA alkaa jälleen jahdata Bournea.

Matt Damon lähti Bourne-sarjasta, kun hänen ja ohjaaja Paul Greengrassin mielestä Ultimatum oli hyvä päätös sarjalle. Studio halusi tietysti tehdä lisää, suosittuja pätkiä kun olivat. Legacy ei toiminut ollenkaan, joten Damon oli pakko saada takaisin. Harmi vain, mutta paikoitellen Damon näyttää tässä siltä, kuin tekisi tätä vain rahan takia. Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, millaiseen kuntoon Damon on itsensä pistänyt roolia varten. Ja kyllähän Damon suurimmaksi osaksi hyvin roolinsa vetää. Hymyä ei vieläkään nähdä ja Bourne puhuu todella vähän. Muutamassa kohdassa Bourne todistaa olevansa aikamoinen äijä.
     Myös Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons nähdään taas. Stilesin suoritus ei ole kovin vakuuttava ja onneksi hän esiintyy elokuvassa vain hetken.
     Tommy Lee Jones on tämän elokuvan vanha-harmaantuva-CIA-johtaja-joka-on-ylläripylläri-pahis, eli Robert Dewey. Lee Jonesin suoritus on hyvä, mutta hahmo alkaa olla nähty tässä sarjassa, sillä samanlaista on esittänyt jo Brian Cox kahdessa ensimmäisessä elokuvassa. Hahmo muistuttaa myös hieman kolmannen osan Noah Vosenia (David Strathairn).
     Hollywoodissa uraa nopeasti luova Alicia Vikander, joka voitti Oscar-palkinnon roolistaan The Danish Girlissa (2015), nähdään agentti Heather Leena. Heather on hieman erilainen hahmo, kuin mitä aiemmin ollaan nähty sarjassa, mikä on hyvä juttu. Vikander on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu roolistaan tässä kunnialla. Häntä ollaan selvästi näkemässä tulevaisuudessakin paljon, eikä minua haittaa ollenkaan.
     Koska aiemmissa Bourne-elokuvissa on nähty pakollinen palkkamurhaaja, myös tässä täytyy olla sellainen. Tässä nimetöntä tappajaa esittää Vincent Cassel, ja tämä tappaja on erittäin ontto hahmo, vaikka hänelle yritetään luoda taustaa, joka liittyy Bournen menneisyyteen. Elokuvassa nähdään myös tietokonetaituri Aaron Kalloor, jota näyttelee Riz Ahmed. Hahmo on paikoitellen ihan mielenkiintoinen, mutta on elokuvan isoista henkilöistä unohdettavin.

Jos olet nähnyt alkuperäiset kolme osaa, muttet The Bourne Legacya, niin ei hätää. Jason Bourne ei nimittäin ota Legacya millään lailla huomioon ja onkin selkeä jatkumo The Bourne Ultimatumille. Elokuva alkaa Bournen muistelulla, jossa näytetään katsojille aiempia tapahtumia, jos ne ovat vaikka päässeet unohtumaan. Vaikka ensimmäinen repliikki on "Minä muistan kaiken", niin tässä elokuvassa tulee taas esille paljon uutta sekä katsojalle että Bournelle, kuten Bournen isän, Richard Webbin, osallistuminen Treadstone-ohjelmaan, jossa Jason oli osallisena. Vaikka alunperin olikin mielenkiintoinen idea, että samaan aikaan katsoja saa selville sen, minkä Bournekin, niin nyt viimeistään sarja alkaa toistamaan itseään.

Bourne-fanit voivat varmasti nauttia tästä, sillä se on aika lailla sama elokuva kuin alkuperäiset kolme. On joku salainen ohjelma ja Bournea jahdataan, samalla kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään. Agenttielokuvissa yleensä toimii samankaltaisuus, mutta ne ovatkin yleensä itsenäisiä tarinoita, kun taas Bourne-elokuvat ovat yhtä selkeää jatkumoa. Onhan tämä selkeää jatkoa aiemmille, mutta juttu alkaa valitettavasti mielestäni käydä vanhaksi. Hyvä maailmanmatkailupätkä tämäkin on ja tällä kertaa käydään mm. Kreikassa, Englannissa, Islannissa ja Las Vegasissa. Elokuvan alkupuoli on hieman sekava, mutta elokuva paranee onneksi loppua kohti. Alussa nähdään pitkä takaa-ajo pitkin Ateenan katuja, mutta se on jopa liiankin pitkä. Paljon on saatu porukkaa paikalle kyseiseen kohtaukseen, sillä samaan aikaan on menossa mellakka - ihmiset heittelevät polttopulloja ympäriinsä ja poliisivoimat yrittävät pitää heitä kurissa. Samalla Bourne ja Julia pakenevat palkkatappajaa ympäri kaupunkia. Sen jälkeen elokuva muuttuu aika hidastempoiseksi ja jotkut jutut tuntuvat ratkeavan turhan helposti, mutta onneksi Las Vegasissa juttu muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, jolloin elokuva saa jälleen otteen katsojasta.

Kun elokuva on hyvin samanlainen kuin aiemmat osat, herää kysymys: tarvitsiko tätä tehdä? Onhan se toisaalta ihan kiva nähdä Matt Damon jälleen mukana, etenkin kun tämä on hänen tunnetuin roolinsa. Silti kun miettii, että ohjaaja ja pääosan esittäjä lähtivät kumpikin aiemmin pois projektista, koska kokivat, ettei heillä ollut enää mitään annettavaa sille, niin alkaa epäilyttää, tekivätkö he tämän vain rahan takia? Sille ei välttämättä koskaan saada vastausta, mutta se on sinänsä selvää, että annettavaa sarjalle ei taida löytyä paljoa, kun juttu ei tunnu muuttuvan mihinkään. Loppu tietenkin viittaa siihen, että jatkoa on tulossa ja ei siinä mitään, kunhan sarjaan löydettäisiin uudenlainen lähestymistapa. Studio on sanonut, että aikoo pitää Damonin ja ohjaaja Greengrassin mukana hamaan tappiin asti, eli jos se on studiosta kiinni, niin Bournella tullaan tahkoamaan rahaa vielä todella kauan. Eihän tämä huono ole ja siitä voi nauttia sellaisenaan, mutta toivoisin, että sarja alkaisi hieman muuttua jo seuraavassa osassa. Uskoisin tämän toimivan paremmin, jos on pidempi aika edellisten näkemisestä. Tavallaanhan se on hyvä, että elokuva on hyvin lähellä alkuperäisiä osia, jotta katsojilla on kaiken aikaa vahva käsitys siitä, mitä tulivat katsomaan. Silti olisin kaivannut jotain selkeästi uutta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kahden edellisen Damonin tähdittämän osan tapaan Paul Greengrass, jonka kädenjälki on hyvin selkeä tässä. Hän suosii selvästi käsivarakuvaa, jota itse vierastan yhä vain enemmän. Jason Bourne on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista, joita olen vähään aikaan nähnyt. Kuva heiluu kaiken aikaa ihan miten sattuu ja toimintakohtauksista on välillä vaikeaa ottaa selvää. Siinä ei yhtään auta, kun leikkauksia on todella paljon ja tuntuu siltä kuin kaikki kuvattu materiaali olisi käytetty. Monet kohdat ovat aivan varmasti kuvattu vain kerran, sillä kuvia on niin paljon. Tärkeintä ei pitäisi olla määrä, vaan laatu, mihin ei olla keskitytty. Kuvauksessa toinen ongelma on zoomien käyttö, jota esiintyy todella useaan otteeseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta täysin turhaan. Kuvaajan ja kameran pitää liikkua, ja zoomauksen pitäisi olla sallittua vasta, kun kumpikaan edellä mainituista ei voi liikkua. Monet kuvat ovat myös epätarkkoja. Myös tämä vahvistaa sitä tunnetta, että suurin osa kuvista on otettu yhdellä otolla nopeasti, eikä olla keskitytty tarpeeksi, millaista jälkeä saadaan. Ehkä kuvaussuunnitelma tehtiin vasta lokaatiossa ja kuvauspäiviä oli rajattu määrä, jolloin piti saada mahdollisimman monipuolisesti kaikkea. Jason Bourne on siis kuvauksellisesti hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata tehdä elokuvaa. On ihme, että elokuvan kuvaaja edes saa töitä taidoillaan. Musiikkina kuullaan tuttua jumputusta, joka soi läpi elokuvan. Sävellyksestä vastaavat John Powell ja David Buckley. Mobyn kappale "Extreme Ways" kuullaan tietysti, mutta se soi hieman oudosti miksattuna.

Yhteenveto: En osaa oikein sanoa, onko Jason Bourne loppujen lopuksi edes hyvä, vai jääkö se lähinnä vain "ihan kivaksi". Se ei ole kovin erikoinen pätkä, mutta kyllä se jaksoi viihdyttää, joten jokseenkin neutraali tunne siitä jäi. Välillä elokuvasta näkee, että sitä oltaisiin tehty raha mielessä. Damon on pistänyt itsensä tiukkaan kuntoon, mistä hatunnosto. Tommy Lee Jonesin hahmo alkaa käydä tylsäksi ja toivon, että seuraavassa osassa sarjaan luotaisiin jotain uutta. Juttu alkaa käydä hieman vanhaksi. The Bourne Legacya ei huomioida ollenkaan, mikä on ollut hyvä päätös. Ehkä juuri sen takia nimi ei ole "The Bourne jotain", vaan yksinkertaisesti päähenkilön nimi, jolloin kaikki tietävät, että oikea henkilö on jälleen pääosassa. Ateenan takaa-ajo kestää liian kauan ja sen jälkeen meno on hieman liian hidastempoinen, mutta Las Vegas -osio toimii suurimmaksi osaksi. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman hätäisesti suunnitellulta ja tuntuu kuin tekijät olisivat keskittyneet siihen, että Bourne-sarja saataisiin tuotua takaisin mahdollisimman nopeasti, eikä siihen että tästä saataisiin mahdollisimman toimiva jännityselokuva. Kuvaus on kaikin puolin aivan hirveää ja toivon, että seuraavassa osassa kuvaus olisi tasaisempaa. Jos ei, niin ainakin zoomit pois ja tarkaksi se kuva! Jos olet sarjan fani, niin kyllähän tämä luultavasti uppoaa, ollessaan todella samanlainen kuin kolme ensimmäistä osaa. Jos Bourne ei ole tuttu, niin tämä voi helposti jättää kylmäksi. Jatkoa on aivan takuulla luvassa, paitsi jos tämä ei menesty. Ja tietystihän tämä menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jason Bourne, 2016, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Captivate Entertainment, Pearl Street Films, Double Negative, Sur-Film

Arvostelu: The Bourne Ultimatum / Medusan sinetti (2007)

THE BOURNE ULTIMATUM (2007)

MEDUSAN SINETTI

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, David Strathairn, Joan Allen, Paddy Considine, Albert Finney, Édgar Ramírez, Joey Ansah, Scott Glenn ja Daniel Brühl
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kerran aiemmin nähnyt Bourne-elokuvat (2002-). Silloin en niistä pahemmin perustanut, mutta nyt kun uusi Jason Bourne (2016) on ilmestymässä, niin päätin antaa edellisille osille mahdollisuuden ja katsoa ne uudestaan. The Bourne Identity (2002) ei vieläkään oikein vakuuttanut, mutta The Bourne Supremacy (2004) sai minut jollain tapaa jopa hieman innostumaan sarjasta. Innostuin jopa niin paljon, että katsoin kolmannen osan, The Bourne Ultimatumin, lähes putkeen toisen osan päättymisen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan kahta edellistä osaa; The Bourne Identity ja The Bourne Supremacy!

Lehtimies Simon Ross kirjoittaa juttua Jason Bournesta, mikä kiinnittää Bournen huomion. Bourne lähtee etsimään Rossin lähdettä, Neal Danielsia ja hänelle selviää asioita CIA:n uudesta operaatiosta, joka lähti alunperin liikkeelle hänestä itsestään.

Matt Damon palaa kolmatta kertaa Jason Bourneksi ja tuntuu parantavan suoritustaan jälleen. Hymyä ei ole vieläkään nähtävissä, mutta muuten Damon pääsee jälleen mätkimään turpaan ja piilottelemaan CIA:lta. Kyllä tämä rooli vaan on Damonille tarkoitettu.
     Julia Stilesin esittämän Nickyn rooli kasvaa jälleen ja hän päätyykin Bournen mukaan ympäri Eurooppaa. Kahdessa edellisessä osassa ontoksi jäänyt hahmo saadaan nopeasti tykättäväksi ja Stilesin näyttelijänsuoritus on hyvä.
     Pamela Landy palaa mukaan ja häntä esittää Joan Allen. Tällä kertaa hän onkin salaa Bournen puolella, mutta Bourne ei vieläkään ole turvassa CIA:lta, sillä tässä elokuvassa häntä jahtaa David Strathairnin näyttelemä Noah Vosen. Harmi, että jahtaajahahmot jäävät usein ontoiksi ja niin jää myös tämä. Toisaalta hahmo on parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa nähty Chris Cooperin näyttelemä Conklin.
     Onttoja hahmoja ovat myös Bournen kohtaamat palkkatappajat, joita on tässä kaksi ja heitä esittävät Édgar Ramírez ja Joey Ansah. Daniel Brühl nähdään edellisessä elokuvassa kuolleen Marien veljenä, Martinina, ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän, sillä Brühl on hyvä näyttelijä. Lehtimies Simon Rossina nähdään Paddy Considine.

Elokuva jatkuu The Bourne Supremacyn tapahtumista. Bourne pakenee Venäjällä ja kärsii jälleen näyistä menneisyydestään. Siitä hypätään kuusi viikkoa eteenpäin. Supremacyn lopetus, kun Pam Landy paljastaa Bournelle tämän oikean nimen, on nokkelasti lisätty mukaan Ultimatumiin ja tässä se tapahtuu noin puolessa välissä elokuvaa. Alussa nähtävä Waterloo-asemalla tapahtuva kohtaus nappaa katsojan samantien mukaansa ja elokuva pitääkin suurimmaksi osaksi otteessaan loppuun asti, vaikka välillä heikompiakin kohtia löytyy.

Jälleen päästään näkemään enemmän tai vähemmän maailmaa. Elokuvassa käydään mm. Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Marokossa ja New Yorkissa. Etenkin Marokon takaa-ajokohtaus on oikein toimiva pätkä. Toimintaa on mukana useassa kohtaa, mutta silti elokuva perustuu enemmän jännitykseen kuin puhtaaseen väkivaltaan. Lähitappeluissa kuultavat äänet korostuvat selkeinä ja yksinkertaisina. Jotkut lyöntiäänet kuulostavat niin kliseisiltä, että niitä voisi löytää ennemminkin paljon vanhemmista elokuvista tai netistä löytyvistä videoista. Mistä lie valmiita äänitehosteita on ladattu elokuvaa varten. Joka tapauksessa elokuva sai Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista, enkä oikein tiedä oliko tämä oikea vaihtoehto niille pysteille.

Elokuva sai Oscar-palkinnon myös kuvauksesta ja sitä tämä ei todellakaan ansaitse. Leikkaus on hieman rauhoittunut, mutta kuvaaja ei. Yhä on turvauduttu käsivarakuvaan ja sen myös huomaa. Kamera liikkuu usein liikaa aivan turhaan ja kameran asemoinnit olisi voitu miettiä useassa kohdassa uudestaan. Elokuvassa on myös käytetty zoomauksia, jotka näyttävät aivan hirveiltä. Ohjaajana jatkaa Paul Greengrass ja toivon todella, ettei kuvaustyyli ollut hänen ideansa. Elokuvan director of photography on Oliver Wood, enkä muista, että muissa hänen kuvaamissaan elokuvissaan olisi niin holtitonta kameratyöskentelyä. Wood on ollut kuvaamassa mm. elokuvia Die Hard 2 (1990), Face/Off (1997), sekä tulevaa Ben-Huria (2016).

Sitten hieman The Bourne -trilogiasta kokonaisuutena, sillä vaikka sarjaa on jatkettu, niin tämän voi miettiä alkuperäisenä trilogiana, The Bourne Legacyn (2012) lisäosana ja Jason Bournen uuden sarjan aloittavana elokuvana. Sisällöltään elokuvissa on aika samanlainen kaava, kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään, häntä jäljitetään ja hän joutuu kohtaamaan palkkatappajia. Vakava tunnelma kulkee läpi sarjan, eikä päähenkilö näytä hymyä varmaan kertaakaan trilogiassa. Samanlaisuudessaankin kaikki sarjan osat eivät silti ole täysin onnistuneita. Sarjan aloittaja The Bourne Identity jää mielestäni selkeästi heikoimmaksi osaksi. Se alkaa toimivasti, mutta jännitys ei jaksa kantaa loppuun saakka. The Bourne Supremacy nousee suosikikseni, vaikka elokuvan kuvaus ja leikkaus ovatkin jotain aivan kamalaa. Siinä jännitys pysyy läpi elokuvan, kuten myös katsojan mielenkiinto. The Bourne Ultimatum jää näiden kahden osan väliin. Se on hyvä, muttei niin mainio kuin Supremacy.

Yhteenveto: The Bourne Ultimatum on mainio pätkä, joka olisi sellaisenaan toiminut hyvänä lopetuksena Bourne-sarjalle. Kuvaus on jälleen sekavaa, mutta tarina toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uusi Jason Bourne tarjoaa. Tässä välissä on kuitenkin vielä Jeremy Rennerin tähdittämä sarjan lisäosaelokuva The Bourne Legacy. Jos pidit kahdesta edellisestä Bourne-elokuvasta, niin tämä toimii mitä luultavimmin. Jos et ole nähnyt kahta edellistä osaa, niin käy vilkaisemassa ne ennen tätä. Vieläkään en tiedä, mistä suomennetun nimen "Medusa"-kohta tulee. Jännä juttu, että kaikissa osissa Bournesta leviävä kuva on lähestulkoon aina täsmälleen sama. Eikö nuoresta Matt Damonista ollut muita valokuvia?

Kirjoittanut: Joonatan, 4.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Bourne Ultimatum, 2007, Universal Pictures, MP BETA Productions, The Kennedy/Marshall Productions, Ludlum Entertainment

Arvostelu: The Bourne Supremacy / Medusan isku (2004)

THE BOURNE SUPREMACY (2004)

MEDUSAN ISKU

  

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Matt Damon, Joan Allen, Brian Cox, Karl Urban, Julia Stiles ja Franka Potente

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Olen nähnyt Bourne-leffat (2002-) vain kerran aiemmin, alkuperäisen trilogian (2002-2007) joskus 2009 tai 2010 ja lisäosa The Bourne Legacyn (2012) pari vuotta sitten. Uusi osa, Jason Bourne (2016), on tulossa, joten tietty oli hyvä palata vilkaisemaan, mistä edellisissä osissa olikaan kyse. Muistelisin, että viimeksi kun katsoin The Bourne Supremacyn, eli suomennettuna Medusan isku, meinasin nukahtaa elokuvan aikana, koska pidin sitä niin tylsänä. Saa nähdä, onko mielipiteeni muuttunut...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa, The Bourne Identity (2002)!

Jason Bourne viettää hiljaiseloa Mariensa kanssa Intiassa. Kun hänet lavastetaan kahden ihmisen murhaan, Bourne-jahti alkaa taas ja jälleen Jasonin pitää selvittää, mistä on kysymys.

Matt Damonia hymyilyttää vielä vähemmän kuin edellisessä osassa. Vakava ilme kasvoillaan kulkeva, Damonin esittämä Jason Bourne puhuu yllättävän vähän elokuvassa ja useasti keskitytäänkin häntä seuraaviin ihmisiin. Damon parantaa roolisuoritustaan edellisestä osasta.

     Tällä kertaa Bournea jahtaa Pamela Landy, jota näyttelee Joan Allen. On mielenkiintoinen ratkaisu, ettei jahtaaja olekaan pahis ja luulee Bournen olevan joku muu kuin tämä todellisuudessa on.

     Brian Coxin esittämä Ward Abbott palaa takaisin ja on ihan yhtä ontto hahmo kuin edellisessä osassa.

     Karl Urban esittää Bournea metsästävää palkkatappajaa, joka on sellainen hahmo kuin The Bourne Identityssa nähdyn Clive Owenin hahmon olisi pitänyt olla. Urban nähdään alussa ja lopussa, ja häntä kaipaisi hieman elokuvan keskivaiheillekin, mutta hahmo on saatu toimivaksi ja välillä hän vaikuttaa jopa kunnon uhalta Bournelle, mutta valitettavasti vain välillä. Kuten edellisestä osasta en muistanut Owenin mukanaoloa, niin en myöskään muistanut, että tässä esiintyy Karl Urban.

     Franka Potenten näyttelemä Marie on mukana, vaikkakin todella vähän aikaa, kuten myös edellisessä osassa pariin otteeseen nähty Nicky, jota näyttelee Julia Stiles.

Elokuva tapahtuu pari vuotta edellisen osan tapahtumien jälkeen. Bourne näkee painajaista edellisestä tehtävästään, muttei silti muista vieläkään menneisyyttään. Ei aikaakaan, kun alkaa jo tapahtua. Urbanin esittämä palkkatappaja jahtaa Bournea ja Marieta Intiassa ja siitä lähtee matka ympäri Eurooppaa. Elokuvassa pistäydytään parissakin paikassa Saksassa, Venäjällä, Englannissa, Italiassa ja USA:n puolella käväistään New Yorkissa. Aikamoista maailmanmatkailua elokuva sisältää, kuten monet agenttielokuvat. Bournen lisäksi myös James Bond -elokuvat (1962-) ovat hyviä matkailuohjelmia. The Bourne Supremacyssa siirrytään paikasta toiseen välillä niin nopealla tahdilla, että voi tuottaa vaikeuksia pysyä perässä siitä, missä mennään.

The Bourne Supremacy on mielestäni toimivampi elokuva kuin edeltäjänsä. Se pitää paremmin otteessaan, ei hidastele loppua kohti, sen loppuratkaisu ei ole "helppo", siinä on enemmän toimintaa ja näyttelijäntyö on parempaa. Ohjaaja on vaihtunut Doug Limanista Paul Greengrassiin. Ohjaajan vaihdoksen voi huomata paikoitellen elokuvan tyylissä. Tarina lavastuksesta ja lavastajan selvittämisestä on usein mielenkiintoinen ja niin se on myös tässä elokuvassa. Harmi vain toisaalta, että lavastajan arvaa jo ihan elokuvan alussa, jos on nähnyt edellisen osan. Muuten tarinan puolelta elokuva toimii ja pääasiassa heikkoa onkin visuaalinen toteutus.

Elokuva on kuvattu ja leikattu huonosti. Paras sana kuvaamaan kameratyöskentelyä ja leikkausta on "levoton", sillä sitä se todella on. Suurimmaksi osaksi käsivaralta kuvatussa elokuvassa kamera heiluu tarpeettomasti jo pelkissä dialogikohtauksissa. Siitä sitten kuvittelemaan toimintakohtauksia. Etenkin lopun takaa-ajokohtaukseen on kuvattu varmaan tziljoona kuvaa ja niistä on päätetty käyttää jokainen. Kuvia hyppii ruudulle niin kuin citykanilauma ja paikoitellen on todella vaikea saada mitään selvää, mitä tapahtuu. Auton keulan ryttääntyminen näytetään ainakin viidestä eri kuvakulmasta ja jokaisessa käännöksessä leikkauksia on vähintäänkin kolme. Sitä ei tosiaan helpota se, että kamera heiluu miten sattuu ja minne sattuu. Lähitaistelukohtauksetkin ovat todella epäselviä, eikä kameramies ole pysynyt perässä turpaanmätkijöiden liikkeessä. Tosi monia leikkauksia on myös kohtauksissa, joissa porukka vain keskustelee keskenään. Selvästi on täytynyt näyttää jokaisen henkilön reaktio jokaiseen lauseeseen. Pariin otteeseen elokuvan aikana kysyin ääneen "Mitä helevettiä tässä oikein tapahtuu?" kun heiluvaa kameraa ja miljoonia leikkauksia on käytetty jopa viisi minuuttia putkeen yhtä kyytiä. Kuva on myös välillä epätarkka. Musiikki jumputtaa jälleen taustalla ja paikoitellen musiikin huomaa, eikä se jää vain piiloon taustalle. Tuttu Mobyn "Extreme Ways" -kappale kuullaan myös tässä elokuvassa.

Yhteenveto: The Bourne Supremacy on oikein hyvä elokuva. Jos aivan kauhean kuvauksen ja vielä kauheamman leikkauksen unohtaa, niin kyseessä on toimiva jännäripätkä, joka pitää otteessaan loppuun asti. Vieläkään ei valitettavasti ota selvää, mistä nimen suomennoksen "Medusa" tulee. Toisin kuin The Bourne Identity, Supremacy sai minut jollain tapaa innostumaan sarjasta ja mielenkiinnolla odotan, mitä uudesta Jason Bournesta seuraa. Suosittelen elokuvaa toimintaelokuvafaneille, kuten myös kaikille, jotka pitävät vakoojajännäreistä. Lastenelokuva tämä ei ole. Voisiko Bourne hymyillä seuraavassa osassa? Ai eikö? Ei sitten.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.6.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bourne Supremacy, 2004, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Productions, MP THETA Productions, Ludlum Entertainment