Kuiskaaja (The Whisper Man - 2026) - elokuva-arvostelu

KUISKAAJA

THE WHISPER MAN

Ohjaus: James Ashcroft

Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.

Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.

Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin (2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.

     Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.

Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.

Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.

Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission

Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) - elokuva-arvostelu

PERHE ON PAINAJAINEN

MEET THE PARENTS

Ohjaus: Jay Roach

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Nicole DeHuff, Thomas McCarthy, Jon Abrahams, Owen Wilson, James Rebhorn ja Phyllis George

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 3

Meet the Parents, eli suomalaisittain Perhe on painajainen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä indie-elokuvasta vuodelta 1992. Tuottaja Nancy Tenenbaum piti elokuvasta ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä ison rahan komedian. Hän lähetti leffan useille tutuilleen, joista ohjaaja Steven Soderbergh innostui eniten ja vei projekti-idean Universalille. Jonkin aikaa emmittyään yhtiö tarttui projektiin, mutta Soderbergh jätti elokuvan muiden kiireidensä takia. Hetken aikaa näytti siltä, että ohjaajaksi olisi hypännyt Steven Spielberg ja elokuvaa olisi tähdittänyt Jim Carrey, mutta leffa ei edennyt heidän kanssa. Lopulta ohjaajaksi valikoitui Jay Roach ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1999. Perhe on painajainen saapui elokuvateattereihin lokakuussa 2000 ja se oli iso hitti, joka sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton, sekä parhaan laulun Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse katsoin Perhe on painajaisen joskus yli kymmenen vuotta sitten televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. En kuitenkaan ole katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olen omistanut sen ja sen jatko-osat jo vuosia blu-raylla. Nyt kun elokuvasarja on jälleen jatkumassa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Greg Focker on kosimassa tyttöystäväänsä Pamia, mutta päättää toimia vanhanaikaisesti ja pyytää Pamin isältä tämän hyväksyntää. Greg ja Pam matkustavat viikonlopuksi Pamin vanhempien luokse, mutta hyvin nopeasti Gregille käy selväksi, että Pamin isä ei pidä hänestä - ei sitten yhtään.

Jim Carrey ei lopulta tähdittänytkään Perhe on painajaista, mutta hänen ehdotuksestaan päähenkilö Greg sai vaivaannuttavan sukunimensä Fockerin. Greg Fockerin rooli meni lopulta Ben Stillerille, joka oli aiemmin tehnyt lähinnä sivurooleja, mutta joka nousi muun muassa tämän elokuvan myötä tähteyteen. Stiller sopii oikein mainiosti mieheksi, joka yrittää parhaansa mukaan tehdä vaikutusta, mutta jonka yritykset tuntuvat kerta toisensa perään tehottomammilta. Stiller on roolissaan pääasiassa pidättyväinen, mutta kun tilanne alkaa tosissaan turhauttaa Gregiä, Stiller pääsee irrottelemaankin enemmän.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Teri Polo Gregin tyttöystävänä Pamina, Nicole DeHuff ja Jon Abrahams Pamin sisaruksina Debbienä ja Dennynä, sekä Robert De Niro ja Blythe Danner heidän vanhempinaan, Jack ja Dina Byrnesinä. Lisäksi Owen Wilson tekee lystikkään roolityön Pamin ylimukavana ja kaikin puolin liian hyvänä ex-poikaystävänä Kevininä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, mutta onhan elokuvan väkevin suoriutuja tietty De Niro Pamin tuimana isänä, joka vaikuttaisi inhoavan Gregiä heti ensivilkaisulta. De Niro tuo hahmoon muitakin puolia elokuvan edetessä ja hänen ja Stillerin kiusallinen kemia on täydellinen. Onkin vain sääli, että tämä äksy pappa -rooli jäi De Nirolla päälle ja miestä onkin nähty lopulta tylsistymiseen asti vastaavissa rooleissa seuraavien kahden vuosikymmenen ajan.

Perhe on painajainen on aivan taatusti samaistuttava elokuva monille miehille. Oman rakkaan vanhempien tapaaminen ensi kertaa on toki kenelle tahansa jännittävä tilanne, mutta miehelle tyttöystävän isän kohtaaminen on täysin oma lukunsa. Kukapa ei olisi joskus kämmenet hikoillen ja ääni väristen esitellyt itseään mahdolliselle tulevalle appiukolle. Toisinaan jännittäminen onkin täysin turhaa ja isä ottaa sinut avosylein vastaan, mutta joskus... noh, käy kuten Greg Fockerille, joka ei saa osakseen kuin tuimia katseita.

Kyseessä on edelleen erittäin lystikäs elokuva, jonka huumori perustuu nimenomaan tämän tilanteen mojovaan vaivaannuttavuuteen. Gregiä käy jopa sääliksi, kun hän yrittää yhä vain epätoivoisemmin voittaa Jackia puolelleen, mutta joka yritys tuntuu vain kasvattavan miesten välistä kuilua. Kun mukaan vielä isketään Pamin siskon poikaystävä (Thomas McCarthy), joka tulee mainiosti toimeen Jackin kanssa, sekä Pamin perään edelleen haikaileva ex-poikaystävä Kevin, Gregin - ja samalla katsojan - stressikäyrät nousevat entisestään. Tämän kiusallisen viikonlopun etenemistä on hauskaa, joskin ajoittain myös kivuliaan noloa seurata ja pääasiassa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Mielestäni vain ihan loppusuoralla, kun homma pitäisi pistää pakettiin, elokuva alkaa takellella hieman. Tapahtumaketju on ajanut hahmot sellaiseen jännitteeseen, että käsikirjoittajakaksikko Jim Herzfeld ja John Hamburg eivät ihan onnistu purkamaan tätä kaikkea finaalin aikana.

Vaikka olisi ollut eittämättä erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä Steven Soderbergh tai Steven Spielberg olisivat tehneet elokuvan kanssa, Jay Roach hoitaa tonttinsa oikein passelisti. Roach saa aikaiseksi veikeitä tilanteita ja pitää hupaisaa ilmapiiriä hyvin yllä, menemättä kuitenkaan sellaiseen kohellukseen kuin edellisessä komediassaan Austin Powers - kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery - 1997). Perhe on painajainen on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteet näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Randy Newmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meet the Parents, Yhdysvallat, 2000, Universal Pictures, DreamWorks Pictures, Nancy Tenenbaum Films, Tribeca Productions

Taksikuski (Taxi Driver - 1976) - elokuva-arvostelu

TAKSIKUSKI

TAXI DRIVER

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

"You talkin' to me?"

Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.

Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.

Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions

Arvostelu: Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1982)

KOOMIKKOJEN KUNINGAS

THE KING OF COMEDY

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott, Shelley Hack, Margo Winkler, Kim Chan ja Frederick De Cordova

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The King of Comedy, eli suomalaisittain Koomikkojen kuningas on ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron viides yhteistyöelokuva. Elokuvakriitikko Paul D. Zimmerman oli kiehtoutunut Esquire-lehden artikkelista Johnny Carsonin pakkomielteisestä fanista, joka seurasi häntä kaikkialle. Zimmerman alkoi tästä kehitellä tarinaa ja työstikin käsikirjoituksen. Samaan aikaan Scorsese ja De Niro olivat juuri julkaisseet filminsä Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) ja Scorsese oli aikeissa jättäytyä pois fiktioelokuvista tehdäkseen dokumentteja. De Niro sai kuitenkin käsiinsä Zimmermanin tekstin ja suostutteli Scorsesen ohjaamaan siitä elokuvan. Siitä huolimatta, että Scorsese oli pahasti uupunut viime elokuviensa myötä ja joutunut jopa sairaalahoitoon, hän päätti tarttua projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Koomikkojen kuningas sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta kehuvan vastaanoton, mutta se oli järkyttävä floppi taloudellisesti. Elokuvan budjetti oli lähes 20 miljoonaa dollaria ja elokuva sai tienattua lippuluukuilla vaivaiset kaksi miljoonaa. Itse en ollut ennen nähnyt Koomikkojen kuningasta - itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta syksyllä 2019, kun Joaquin Phoenixin tähdittämää Jokeria verrattiin siihen vahvasti. Kun huomasin Koomikkojen kuninkaan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan juhlavuoden kunniaksi.

Rupert Pupkin uskoo, että hänessä voisi olla ainesta uudeksi koomikkotähdeksi. Itse asiassa hän on varma, että se on hänen kohtalonsa ja hän on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa.

Elokuvan pääroolissa nähdään ohjaaja Scorsesen 1900-luvun lopun luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro oli aiemmin esiintynyt Scorsesen elokuvissa Sudenpesä (Mean Streets - 1973), Taksikuski (Taxi Driver - 1976), New York, New York (1977) ja Kuin raivo härkä ja tässä hän näyttelee Rupert Pupkinia, mielenterveysongelmaista koomikkopyrkyriä, jolla on pakkomielle idolistaan, koomikko Jerry Langfordista (roolissa koomikkojen kuninkaaksi aikoinaan kutsuttu Jerry Lewis). De Niro on aivan fantastinen roolissaan, tehden hahmostaan samanaikaisesti todella kiehtovan, lystikkään ja jopa ahdistavan. Aluksi Rupertia kannustaa saamaan tuulta siipiensä alle urallaan ja häntä säälii, kun näkee, kuinka epäilijät kohtelevat häntä, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tämä herra tarvitsisi hoitoa ja nopeasti. Lewis on myös nappivalinta osaansa Jerry Langfordina, joka saa Rupertin riesakseen. Mielenkiintoinen ja yllättävänkin toimiva ratkaisu hahmossa on, ettei hän oikeastaan koskaan vitsaile leffan aikana, vaan hän on jopa aika tyly persoona. Emme siis näe sitä, mikä Rupertia niin inspiroi. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sandra Bernhard Jerryä myös kipeästi fanittavana Mashana, Diahnne Abbott Rupertin ihastuksen kohteena Ritana, Shelley Hack Jerryn sihteerinä, Frederick De Cordova Jerryn ohjelman tuottajana, sekä itse Martin Scorsese todella pienessä cameoroolissa Jerryn ohjelman ohjaajana. Scorsesen äiti Catherine taas kuullaan Rupertin äidin äänenä. Jälleen on kiehtova kikka, ettemme koskaan pääse näkemään jotain asiaa leffasta.

Koomikkojen kuningas osoittautui todella ilahduttavaksi yllätykseksi. Toisaalta kun kyseessä on Scorsesen ja De Niron yhteistyö siltä ajalta, kun molemmat olivat kenties kovimmassa iskussa, mitä muutakaan voi odottaa? Ehkä se, ettei leffasta oikein puhuta mitään ja että se otti takkiinsa niin pahasti taloudellisesti, saivat minut epäilemään sen laadukkuutta. Kyseessä on kuitenkin suorastaan erinomainen filmi, josta en keksi erityisemmin kritisoitavaa. Vahvan satiirin keinoin elokuva ottaa hyvin kantaa showbisnekseen ja kuinka häikäilemätöntä se on. Samalla se on myös todella onnistunut kuvaus häiriintyneen ihmisen mielenmaisemasta. Leffa tunkeutuu vaikuttavasti Rupertin pään sisälle ja katsojakin pääsee usein näkemään, mitä niissä aivoissa oikein liikkuu. Rupert elää niin täysillä omassa kuplassaan, että katsojankin on välillä vaikea sanoa, mikä ruudulla tapahtuvasta on totta ja mikä ei. Fantastinen esimerkki tästä on alussa nähtävä kohtaus, jossa leikataan todellisen maailman ja Rupertin mielikuvituksen välillä, Rupertin unelmoidessa tulevaisuuttaan maailmankuuluna koomikkona.

Tarina kulkee hyvällä tempolla eteenpäin ja saa pikkuhiljaa kummallisempia ja synkempiä kierroksia. Samalla myös tunnelma muovautuu. Elokuva lähtee liikkeelle aika hilpeänä ja kevyenä, mutta mitä enemmän Rupertia torjutaan, sitä painostavammaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnelma muuttuu. Ei leffasta koskaan mitään puhdasveristä kauhua tai edes trilleriä pääse muovautumaan, mutta elokuvassa silti vallitsee tietty olon vaikeaksi tekevä henki. Tämä henki pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja leffan vajaan parin tunnin kesto kulkeekin nopeasti ohi. Elokuvan lopetus toimii kirsikkana kakun päällä ja huipentaa hienosti loistokkaan hahmotutkielman. 

Vaikka tässäkin elokuvassa on elementtejä rikoselokuvista, tämä on huomattavasti erilainen verrattuna moniin Scorsesen tunnetuimmista teoksista ja erottuukin siten hyvin edukseen. Scorsesen ohjaus on todella lahjakasta ja kuten jo sanoin, hänen ratkaisunsa näyttää ja olla näyttämättä tiettyjä juttuja vain lisää filmin kiehtovuutta. Paul D. Zimmermanin käsikirjoitus on jo itsessään vahva, eikä ihme, että hän voitti tekstistään BAFTA:n käsikirjoituspalkinnon - ihka ensimmäisen laatuaan! Myös tekninen puoli on taidokas. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee usein tyylikkään synkkä valaistus. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin toimii todella hyvin. Robbie Robertsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä, kuten Ray Charlesilta, The Pretendersiltä ja Bob Jamesilta.

Yhteenveto: Koomikkojen kuningas on erinomainen elokuva ja onnistunut satiiri showbisneksestä ja sen varjopuolista. Paul D. Zimmermanin väkevän käsikirjoituksen pohjalta Martin Scorsese on ohjannut todella tehokkaan ja koukuttavan filmin, joka käynnistyy varsin hilpeänä, mutta uiskentelee pikkuhiljaa kohti synkempiä vesiä. Epämiellyttävä ilmapiiri kasvaa ja katsojan on pakko saada tietää, kuinka hommassa lopulta käy. Finaali onkin kaiken odotuksen arvoinen. Elokuvan aikana katsoja viedään hienosti tutkimaan päähenkilön mielenmaisemaa ja filmissä jätetään oivasti epäselväksi, mikä kaikki on totta ja mikä vain Rupert Pupkinin pään sisällä. Robert De Niro on fantastinen pääroolissa, tulkiten onnistuneesti hahmonsa monia puolia. Aluksi kaltoinkohdeltua hahmoa säälii, mutta pikkuhiljaa tämä alkaa muuttua suorastaan ahdistavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. Koomikkojen kuningas tuntuu harmillisen unohdetulta teokselta ja on sääli, ettei iso yleisö löytänyt sitä ilmestyessään. Omissa kirjoissani elokuva nousi Scorsesen töiden parhaimmistoon ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi, etenkin näin 40-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The King of Comedy, 1982, Embassy International Pictures