Arvostelu: Bridget Jones: Mad About the Boy (2025)

BRIDGET JONES: MAD ABOUT THE BOY

Ohjaus: Michael Morris

Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehty Bridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.

Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.

Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä (13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Bridget Jones's Baby (2016)

BRIDGET JONES'S BABY

Ohjaus: Sharon Maguire
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Kate O'Flynn, Emma Thompson ja Ed Sheeran
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 7

Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan (1996) perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma suurmenestys, joten oli varmaa, että jatkoa olisi luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) oli myös hitti, vaikka saikin kehnot arvostelut. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta toisen osan ilmestymisen jälkeen ja koska Fielding ei ollut siinä kohtaa kirjoittanut uusia Bridget Jones -kirjoja, uusi tarina päätettiin keksiä itse. Paul Feig pestattiin ohjaajaksi, mutta taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän poistui projektista ja tilalle saapui ensin Peter Cattaneo ja sitten ensimmäisen Bridget Jones -elokuvan ohjannut Sharon Maguire. Käsikirjoitusprosessi oli kuitenkin pitkä, sillä studio ja näyttelijät eivät millään olleet tyytyväisiä tekstiin. Edellisiä elokuvia tähdittänyt Hugh Grant päättikin olla osallistumatta koko leffaan. Lopulta käsikirjoitus saatiin valmiiksi ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2015. Bridget Jones's Babyksi nimetty kolmososa sai ensi-iltansa syksyllä 2016 ja se oli hitti edellisten osien tapaan. Elokuva sai myös paremmat arviot kriitikoilta kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu. Itse tutustuin leffasarjaan joitain vuosia sitten, kun katsoin Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Se oli mielestäni hupaisa, mutten silti katsonut jatko-osia. Kuitenkin nyt kun sarjan ensimmäinen osa täytti 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella koko Bridget Jones -trilogian läpi.

Bridget Jones huomaa olevansa raskaana ja nyt hänelle iskeytyy vaikea dilemma selvitettäväksi: onko hänen lapsensa isä vanha kunnon Mark Darcy, vai musiikkifestivaaleilla tavattu deittiguru Jack Qwant?

Renée Zellweger palaa kolmatta ja toistaiseksi viimeistä kertaa Bridget Jonesin rooliin ja tekee sen vieläpä innokkaasti. Zellweger näyttää kaivanneen roolia ja hoitaakin hommansa paremmin kuin viimeksi. Toisin kuin edellisessä osassa, missä Bridgetin toilailu alkoi jopa ärsyttämään, tässä on hoksattu, missä määrin sitä pitää olla, jotta hahmo on enemmänkin pidettävä ja samaistuttava hupsuudessaan. Bridget aiheuttaa kyllä jälleen kerran monia kiusallisia tilanteita, mutta hän ei ole samalla lailla pilkan kohteena kuin viime leffassa.

Colin Firthin näyttelemä Mark Darcykin on mukana, mutta toisin kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuvan loppu antoi ymmärtää, Bridget ja Mark eivät menneetkään naimisiin, vaan ovat eronneet... taas. Siinä, missä Bridgetin hupsuttelee jälleen oivallisesti, myös Markin tietty kyynisyys on taas kerran hilpeää, eikä niinkään tympeää kuten viime leffassa. Firth onkin mainio osassaan. Hugh Grant ei valitettavasti palannut rooliinsa, joten hänet on korvattu Patrick Dempseyn esittämällä uudella hahmolla, nettideittailun asiantuntija Jack Qwantina, jonka Bridget kohtaa festivaaleilla. Dempsey on Markia huomattavasti liehittelevämpi tapaus, muttei onneksi käy yhtä pahasti päälle kuin Grantin esittämä Daniel Cleaver.
     Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin tuttuna kaverikolmikkona, Kate O'Flynn Bridgetin uutena hauskana pomona, Sarah Solemani veikeänä uutisankkuri Mirandana, Emma Thompson (joka toimii myös yhtenä käsikirjoittajana) tohtorina, sekä laulajatähti Ed Sheeran omana itsenään. Vaikka Sheeranin rooli muuttuu lopulta lähinnä musiikkinsa mainostamiseksi, osoittaa hän myös omaavansa itseironisen huumorintajun. Vanhat tutut sivuhahmot eivät pääse erityisemmin esille, mutta O'Flynn ja Solemani ovat aidosti hauskat lisäykset Bridgetin työpuolella.

En tiedä, johtuuko se siitä, että Bridget Jones: Elämä jatkuu oli niin heikko, että se madalsi odotuksiani, vai siitä, että tekijöiltä kesti 12 vuotta saada aikaiseksi uusi Bridget Jones -elokuva, minkä ansiosta kaikki palasivat pirteämpinä jatkamaan tarinaa, mutta yllätyin todella positiivisesti siitä, kuinka paljon pidinkään Bridget Jones's Babysta. Toki leffasta löytyy ongelmansa, kuten se, että se kierrättää edellisten osien kaavaa ja edellisen elokuvan loppuratkaisulla ei tunnu taaskaan olevan mitään merkitystä, sillä Bridget ja Mark ovat nyt toistamiseen eronneet elokuvien välissä. Kuitenkin siinä, missä Bridget Jones: Elämä jatkuu tuntui vain sieluttomalta ja sydämettömältä kopiolta ensimmäisestä elokuvasta, Bridget Jones's Diary toistaa kaavaa häpeilemättömästi, täysin itsetietoisesti ja -ironisesti. Se on erittäin valloittava ja viihdyttävä elokuva, tavoittaen sen, mikä teki Bridget Jones - elämäni sinkkuna -leffasta niin hyvän.

Suuri syy onnistumiselle on varmasti Sharon Maguiren paluu ohjaajaksi. Toisen osan ohjaaja Beeban Kidron ei ymmärtänyt koko hommaa lainkaan, eikä siksi osannut tehdä kovin hyvää leffaa. Bridget Jones's Baby oikeastaan jopa jättää huomioimatta kaikki sen leffan tapahtumat ja ihan hyvä niin. Tämä on se jatko-osa, mikä ensimmäiselle filmille olisi alunperinkin pitänyt tehdä. Tunnelma on kohdillaan ja elokuvan päätyttyä hyvä mieli jatkuu pitkään. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon ja itse nauroin läpi leffan. Elokuva vie niinkin hyvin mukanaan, että muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Sen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa ja on alusta asti päivänselvää, kumman miehen Bridget valitsee, vaikkei kyseessä olisikaan vauvan isä. Maguire kuitenkin hallitsee hommansa niin taidokkaasti, että kaavamaisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Sen lisäksi, että ohjaus on varmempaa Maguiren käsittelyssä, myös käsikirjoitus palaa ensimmäisen osan vekkulimaisuuteen ja nokkeluuteen. Kirjailija Fielding itse toimii yhtenä elokuvan käsikirjoittajista. Tekninenkin puoli on oivallinen. Kuvaus ja leikkaus toimivat sujuvasti, vaikkei sen kummempia kikkailuja nähdä. Lavasteet ovat mainiot ja Bridgetin koti näyttää lähes samalta kuin aina ennenkin. Craig Armstrongin säveltämät musiikit eivät sen kummemmin erotu tai tee vaikutusta, sillä leffa on täynnä tuttuja, jo olemassa olevia kappaleita. Heti alussa soi tietty Eric Carmenin All by Myself, palauttaen katsojan välittömästi Bridgetin elämän tunnevyöryihin. Noloa tunnetta taas lisää Psyn Gangnam Style -renkutus, mikä soi erään juhlakohtauksen aikana ja mikä on täydellinen osoitus siitä, miksei trendejä kannata ottaa mukaan elokuviin. Gangnam Style kun ei ollut mikään juttu enää silloin, kun leffa ilmestyi ja vielä vähemmän se on mitään 2020-luvulla.

Yhteenveto: Bridget Jones's Diary on varsinainen yllättäjä heikon toisen leffan jälkeen. Pidemmän tauon jälkeen näyttelijät ja tekijät palaavat hommiinsa suuremmalla riemulla ja heittäytyvät tosissaan filmin vietäväksi. Erityisen hienoa on, että itse Bridget Jones toimii jälleen. Siinä, missä toisessa leffassa hahmo alkoi jopa ärsyttämään, tässä on löydetty taas se oikea raja höpsöydessä, mitä ei kannata ylittää. Renée Zellweger onkin vallan mainio roolissaan. Myös Colin Firth tekee parempaa työtä kuin viimeksi ja saa Mark Darcy -hahmostaan jälleen hupaisan kaikessa kyynisyydessään. Hugh Grantin puuttuminen voi harmittaa aluksi, mutta Patrick Dempseyn deittiguruhahmo Jack Qwant toimii oivana korvaajana. Hauskoja hetkiä on luvassa useita ja yllätyin siitä, kuinka paljon nauroin filmin aikana. Sieluttoman toisen osan jälkeen Bridget Jones's Babyn itseironinen asenne, sydämellisyys ja aito hyvänmielisyys levittivät kasvoilleni hymyn, joka jatkui vielä pitkään leffan päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2016, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Perfect World Pictures

Arvostelu: Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004)

BRIDGET JONES: ELÄMÄ JATKUU

BRIDGET JONES: THE EDGE OF REASON

Ohjaus: Beeban Kidron
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, Jacinda Barrett, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Neil Pearson ja James Faulkner
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli valtava menestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat ja mistä päätähti Renée Zellweger sai niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -ehdokkuudet. Tekijät hankkivatkin heti Fieldingin kirjan jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 1999) elokuvaoikeudet ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2003. Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuva sai ensi-iltansa lokakuussa 2004 ja edeltäjänsä tavoin se oli iso hitti. Elokuva ei kuitenkaan nauttinut kriitikoiden suosiosta, mutta onnistui silti nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin ensimmäisen Bridget Jones -leffan joitain vuosia sitten ja pidin sitä kelpo romanttisena komediana. En kuitenkaan ole nähnyt sen jatko-osia, joten kun päätin arvostella Bridget Jones - elämäni sinkkuna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla vihdoin katsoa loputkin sarjasta. Katsoin Bridget Jones: Elämä jatkuu pari kuukautta sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen elokuvan.

Bridget Jones on vihdoin parisuhteessa Mark Darcyn kanssa, mutta nyt haasteeksi koituu suhteen ylläpitäminen, Bridgetin aiheuttaessa jatkuvasti kiusallisia tilanteita ja Markin näyttäessä kömpelösti tunteitaan.

Renée Zellweger palaa monien sinkkunaisten idolin, Bridget Jonesin rooliin, mutta vaikka hän onnistui toistamiseen nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, ei hänen roolityönsä yllä samoihin korkeuksiin tällä kertaa. Siinä, missä ensimmäisessä osassa Bridget Jonesin kömpelyys teki hänestä samaistuttavan ja inhimillisen, tällä kertaa hänen jatkuva toilailunsa tekee hänestä vain myötähäpeällisen ja liian karikatyyrimäisen tyypin. Zellweger hoitaa hommansa vähän liian täysillä ja tuntuukin, ettei kukaan työryhmästä oikein hoksannut, mikä sai Bridgetin toimimaan niin hyvin viimeksi.
     Paluun tekevät myös Colin Firthin näyttelemä Mark Darcy, jonka kanssa Bridget on nyt yhdessä, sekä Hugh Grantin esittämä niljakas naistenmies Daniel Cleaver. Nämäkin hahmot muuttuvat huonompaan suuntaan. Ensimmäisessä osassa Grant teki Cleaverista jokseenkin lystikkään, mutta tällä kertaa hän on lähinnä vain ällön imelä. Firth taas oli aiemmin selvästi se parempi vaihtoehto mukavana Markina, mutta nyt kun Mark ja Bridget ovat yhdessä, on Markista tehty lähinnä tympeä ja töykeä.
     Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner iljettävänä setä Geoffreynä, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin kaveriporukkana, Neil Pearson Bridgetin tylynä pomona, sekä Jacinda Barrett Markin uutena avustajana Rebeccana, jonka Bridget heti uskoo makaavan Markin kanssa.

Bridget Jones: Elämä jatkuu on vähän kuin tekisi jatko-osan Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa Ruususelle tai jollekin muulle romanttiselle sadulle, jossa nähtiin onnellinen loppu. Eli aika turhaa. Mitä Bridgetin elämästä nyt sitten kertoisi, kun hän sai unelmiensa miehen? No tehdään miehestä töykeä, jolloin päähenkilön voi palauttaa takaisin aiempaan tilaan, missä hän tuumi kahden miehen välillä. Elokuva ei nimittäin tunnu vievän tarinaa eteenpäin, vaan oikeastaan vain toistavan ensimmäistä osaa, mutta tylsemmin. Meno ja meininki ampuu yli ja komediapuoli muistuttaa lähinnä surkuhupaista slapstickiä, mutta silti leffa onnistuu jopa puuduttamaan. Kun katsoja ei erityisemmin piittaa näistä kahdesta miesvaihtoehdosta, vaikeuttaa sekin sitä, että tarina saisi napattua mukaansa. Jossain kohtaa Bridgetin aivan jatkuva hölmöilykin alkaa ärsyttämään.

Vaikka onkin toisaalta hyvä, että jatko-osa palauttaa Bridgetin jalat maan pinnalle ja näyttää, että kenties se unelmien prinssi ei olekaan niin satumainen kuin aluksi luultiin, on se myös yksi filmin heikkouksista. Ongelmien alkaessa Bridget vajoaa yliampuvaan itsesäälissä vellomiseen. Aluksi voi olla huvittavaa, kun hän toteaa päiväkirjassaan, että tästä lähtien hänen elämänsä ainoat miehet ovat nimeltään Ben ja Jerry, mutta katsojalta menee jossain kohtaa maku, kun elokuva vain rypeää surkeudessa. Kun elokuvassa alkaa vihdoin tapahtua jotain oikeasti kiinnostavaa, on leffaa siinä kohtaa enää jäljellä noin puoli tuntia. Kyseistä käännettä lukuunottamatta elokuva ei yllätyksiä onnistu tai edes jaksa tarjota. Ensimmäisen osan ilahduttavuus, sympaattisuus, hauskuus ja aito suloisuus loistavat poissaolollaan, jättäen lopputulokseksi vain onnettoman ja heikon jatko-osan.

Sarjan ohjausvastuu on siirtynyt Sharon Maguirelta Beeban Kidronille, joka ei onnistu lainkaan luomaan samaa sydämellistä henkeä ja pidettävyyttä, mitä ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Hän ei myöskään osaa käsitellä hahmoja kunnolla ja pistää näyttelijät hoitamaan hommansa väärällä tavalla yli. Ongelmia lisää käsikirjoitus, jota on ollut työstämässä kyllä samat henkilöt kuin viimeksi (mukaanlukien Bridget Jones -kirjailija Helen Fielding itse), mutta he eivät tällä kertaa saa aikaiseksi kummoista teosta. Kenties tästä voi myös syyttää Fieldingin lähdemateriaalia. Kuvaukseltaan Bridget Jones: Elämä jatkuu on kelvollinen. Muutenkin tekninen toteutus on sujuvaa, vaikka parit tehosteet näyttävätkin aika kököiltä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät pääse lähes ollenkaan esille, sillä elokuva on tungettu täyteen tuttuja, jo olemassa olleita kappaleita.

Yhteenveto: Bridget Jones: Elämä jatkuu on harmillisen lattea ja heikko jatko-osa erittäin mainiolle romanttiselle komedialle. Tuntuu siltä, että tekijät itsekään eivät tajunneet ensimmäisen elokuvan menestyksen salaisuutta ja epäonnistuvat nyt lähes joka osa-alueella. Renée Zellweger ampuu ärsyttävästi yli kömpelön Bridgetin roolissa, josta on kadonnut kaikki samaistuttavuus ja hilpeys. Colin Firthin Markista on tehty turhauttavan tympeä ja Hugh Grantin Daniel on lähinnä niljakas ilman mitään hurmaavuutta. Ensimmäisen osan aito sydämellisyys ja sympaattisuus ovat kateissa ja leffa tarjoaa lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällistä slapstickia tai itsesäälissä vellomista. Kyllä sekaan sentään joitain hauskojakin juttuja mahtuu, eikä leffa täysin kehno ole. Silti Bridget Jones: Elämä jatkuu on aikamoinen pettymys lystikkään ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones: The Edge of Reason, 2004, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Atlantic Television

Arvostelu: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001)

BRIDGET JONES - ELÄMÄNI SINKKUNA

BRIDGET JONES'S DIARY

Ohjaus: Sharon Maguire
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, James Faulkner, Shirley Henderson, James Callis, Sally Phillips ja Paul Brooke
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridget Jones's Diary, eli suomalaisittain Bridget Jones - elämäni sinkkuna perustuu Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Kirja nousi nopeasti valtavaan suosioon ympäri maailman, joten ei kestänyt kauaa, kun siitä alettiin jo työstämään filmatisointia. Elokuvaoikeudet nappasikin Working Title Films vuonna 1997. Päärooliin Bridget Jonesiksi pohdittiin mm. Cate Blanchettia, Helena Bonham Carteria, Rachel Weiszia ja Cameron Diazia, kunnes kahden vuoden etsinnän jälkeen roolin nappasi Renée Zellweger. Valinta herätti etukäteen närkästystä, sillä Bridget Jones on brittihahmo ja Zellweger taas on amerikkalainen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2000 ja lopulta Bridget Jones - elämäni sinkkuna sai maailmanensi-iltansa 4. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, tienaten budjettinsa yli kymmenkertaisesti takaisin, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoiltakin. Etukäteen tuomittu Zellweger sai myös ylistystä ja hän nappasikin parhaan naispääosan ehdokkuudet niin Oscareissa, BAFTA-gaalassa kuin Golden Globe -gaalassa! Itse näin leffan joitain vuosia sitten, kun se tuli televisiosta ja pidin sitä ihan hauskana romanttisena komediana. Pohdin elokuvan ja sen jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) arvostelemista vuonna 2016, kun ne saivat jatkoa kolmannella elokuvalla Bridget Jones's Baby, mutta se jäi lopulta pelkän ajatuksen tasolle silloin. Päätin kuitenkin ottaa sarjan jossain kohtaa käsitteluun ja kun huomasin, että Bridget Jones - elämäni sinkkuna täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että olisi oikea aika siihen.

32-vuotias Bridget Jones pelkää jäävänsä sinkuksi koko loppuelämäkseen. Uutenavuotena hän tekee lupauksia parantaa elämäntapojaan, laihduttaa ja hankkia vihdoin elämänsä miehen.

On mielenkiintoista ajatella, että Renée Zellwegeriä pidettiin joskus täysin vääränä valintana Bridget Jonesiksi, sillä nykyään on vaikea kuvitella ketään muuta tässä roolissa. Zellweger on aivan mahtava epävarmana, nolona ja todella tavallisena naisena, johon monien on varmasti äärimmäisen helppo samaistua - eikä vain naisten. Bridget ei ole mikään miesten päät kääntävä missi, hän tupakoi jopa omasta mielestään aivan liikaa ja hänelle on äärimmäisen vaikeaa pitää kiinni itselleen tehdyistä lupauksista, kuten dieeteistä. Hän sanoo usein, mitä mieleen juolahtaa, miettimättä loppuun saakka ja aiheuttaa muutenkin kiusallisia tilanteita. Zellweger tuo hienosti esille hahmon monenlaiset piirteet ja oikut, herättäen henkiin hahmon, johon monet lukijat ympäri maailman alunperin ihastuivat.
     Bridgetin miesehdokkaita ovat hänen pomonsa, hienosti pukeutuva ja hurmaavaa esittävä Daniel Cleaver (Hugh Grant) ja hiljaisempi, ristiriitaisia tunteita aiheuttava perhetuttu Mark Darcy (Colin Firth). Grant ja Firth ovat molemmat fantastisia omissa osissaan, sopien rooleihin kuin valetut. Grant omaa juurikin sen pilkkeen silmäkulmassaan ja hymyn, mitä Danielin rooli vaatii, kun taas Firth on kuin luotu hyväkäytöksiseksi hepuksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner inhottavana Geoffrey-setänä, sekä Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin ystävinä.

Vaikka Bridget Jones - elämäni sinkkuna on monin tavoin perinteistä romanttista komediahömppää, on sen päähenkilö huomattavasti parempi kuin monissa samanlaisissa leffoissa, mikä nostaa elokuvan edukseen. Elokuva kertoo yhdestä vuodesta Bridgetin elämässä ja vuoden aikana tapahtuu asioita, mitkä voivat olla samaistuttavia kenelle tahansa sukupuolesta ja iästä riippumatta. Moni mies ei luultavasti kuitenkaan julkisesti myöntäisi hoilanneensa Eric Carmenin kappaletta All by Myself pyjamassa poikamiesboksissaan. Bridgetin elämää jää seuraamaan niinkin huvittuneena, että elokuva voisi kestää kauemminkin. Leffan sijaan tämä voisi olla vaikka televisiosarja. Zellwegerin valloittavuus kantaisi helposti monenkin tuotantokauden läpi.

Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, joista monet syntyvät jostain, mistä pidän todella paljon komedioissa: kiusallisuudesta. Kiusallisuuden voi hoitaa monella tapaa ja osa niistä on vääriä ja ihan vain noloja, mutta tässä leffassa monilla kiusallisilla hetkillä saadaan aikaiseksi mitä herkullisimpia tilanteita. Leffa onnistuu myös kääntämään siirappisuuden ja ylidramaattisuuden edukseen, osoittaen, että monet romanttisten komedioiden kliseet voi hoitaa niin, että kliseyden katsoo sormien läpi. Tunnelma on kaikin puolin erittäin lystikkäästi rakennettu. Filmi nostaa hymyn vähän väliä huulille ja kyseessä onkin kunnon hyvän mielen elokuva. Kauaa ei tarvitse arvailla, kenet Bridget lopulta valitsee, mutta sitä ennen nähdään paljon kaikenlaista, jolloin arvattu loppuratkaisu tuntuu täysin ansaitulta.

Leffan ohjauksesta vastaa Bridget Jones -kirjat kirjoittaneen Helen Fieldingin ystävä Sharon Maguire, joka oli tähän mennessä tehnyt lähinnä dokumentteja. Siirtyminen romanttiseen komediaan sujuu Maguirelta kuitenkin taidokkaasti ja hän on saanut luotua oikein mainion paketin. Käsikirjoituksen ovat työstäneet Richard Curtis, Andrew Davies ja Fielding itse, jotka ovat tiivistäneet Bridgetin vuoden sujuvasti puoleentoista tuntiin, mitä auttaa hyvä leikkaus. Elokuva on myös kuvattu oivallisesti. Patrick Doylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tunnelmaan, mutta pääasiassa elokuvasta jäävät mieleen Céline Dionin versio All by Myselfistä ja The Weather Girlsin riemukas It's Raining Men.

Yhteenveto: Bridget Jones - elämäni sinkkuna on erittäin mainio ja viihdyttävä romanttinen komedia, joka ilahduttaa yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Renée Zellweger suorastaan sädehtii itse Bridget Jonesina, herättäen henkiin mitä lystikkäimmän sinkkuhahmon, johon kuka tahansa voi samaistua iästä tai sukupuolesta riippumatta. Zellweger heittäytyy valloittavasti roolinsa vietäväksi ja Bridgetin seikkailuja seuraisi pidempäänkin. Yhtä lailla myös Colin Firth ja Hugh Grant ovat mainiot potentiaalisina poikaystävinä. Leffa on täynnä hilpeitä hetkiä ja sitä katsoessa leviää väkisinkin hymy kasvoille. Kiusallisuudesta saadaan aikaiseksi paljon hyvää huumoria, eikä kotisohvalla voi olla nolostumatta. Bridget Jones - elämäni sinkkuna kuuluu ehdottomasti modernien romanttisten komedioiden parhaimmistoon ja kai sitä voi jo pitää jonkin sortin klassikkona. Oli leffan jo nähnyt tai ei, 20-vuotisjuhla on hyvä syy hypätä Bridgetin kommellusten vietäväksi - tietty ison jäätelöpaketin kera!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2001, Miramax, Universal Pictures, StudioCanal, Little Bird, Working Title Films