Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 7
Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna(Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu(Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehtyBridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.
Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.
Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.
Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä(13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films
Wicked Little Letters perustuu tositapahtumiin Little Hamptonissa ihmisiä piinanneista törkykirjeistä 1920-luvun alussa. Tapahtuneesta alettiin kehitellä elokuvaa muutama vuosi sitten. Jonny Sweet työsti leffan käsikirjoituksen, Thea Sharrock pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Wicked Little Letters sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syksynä ja nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä ja kävin uteliain mielin katsomassa Wicked Little Lettersin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
1920-luvun alun Little Hamptonissa kiltti kristitty Edith Swan alkaa saada hirvittäviä solvauksia sisältäviä kirjeitä ja epäily kohdistuu naapurissa asuvaan törkyturpaiseen Rose Goodingiin.
Wicked Little Lettersiä tähdittävät Olivia Colman ja Jessie Buckley, jotka hauskasti esiintyivät muutaman vuoden takaisessa The Lost Daughterissa (2021) myös ja vieläpä näytellen samaa hahmoa eri ikäisinä. Nyt Colman näyttelee Edith Swania, herttaista kristittyä naista ja Buckley taas esittää tämän naapuria, hyvin ronskia kieltä käyttävää Rose Goodingia. Kun Edith alkaa saada kirjeitä, jotka ovat täynnä rivoa (ja varsin mielikuvituksellista) haukkua, alkavat kaikki syyttämään Rosea. Colman ja Buckley ovat loistovedossa elokuvassa. Colman tulkitsee hyvin hiljaista hissukkaa, joka ei ole muiden mukana automaattisesti tuomitsemassa Rosea, Edithin uskoessa, että jokainen saa tuomionsa Jumalan edessä kuoleman koittaessa. Buckley taas irrottelee riemastuttavasti Rosena, joka ei paljoa sensuroi puhettaan, mutta josta löytyy myös herkempi puoli, Rosen yrittäessä huolehtia tyttärestään Nancysta (vastikään Abigail-kauhukomediassa, 2024, vakuuttanut Alisha Weir).
Elokuvassa nähdään myös Timothy Spall ja Gemma Jones Edithin tiukkoina vanhempina, Malachi Kirby Rosen poikaystävänä Billinä, Anjana Vasan ja Hugh Skinner kirjetapausta tutkivina konstaapeleina Mossina ja Papperwickinä, Paul Chahidi poliisimestari Speddinginä, sekä Joanna Scanlan, Lolly Adefope ja Eileen Atkins tapauksesta kiinnostuvina Annina, Katena ja Mabelina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan, erityisesti Spall, joka oikein herkuttelee sillä, kuinka vastenmielisen persoonan hän saa luotua isähahmostaan.
Wicked Little Letters osoittautui oikein miellyttäväksi yllätykseksi ja varsin mainioksi brittikomediaksi, joka rakentuu erikoisen tositapauksen ympärille. Kyseessä oli esimerkiksi yksi ensimmäisistä kerroista, kun käsialojen eroavaisuuksia käytettiin Isossa-Britanniassa oikeudessa todisteena syyllisyydestä. Tapauksen lisäksi elokuva on muutenkin kiinnostava kurkkaus sadan vuoden taakse ja päätarinan ohessa esille nostetaan naisten asemaa muun muassa suffragettimarssien ja naiskonstaapeli Mossin kautta. Leffa käynnistyy kepeänä ja on mielenkiintoista seurata tätä pikkukaupungissa hetki hetkeltä paisuvaa skandaalia. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan silloin tällöin, pääasiassa vanhoillisten arvojen kanssa elävien reaktioille Rosen puheeseen ja Edithin saamien kirjeiden vulgaariin kielenkäyttöön.
Jos elokuvasta jonkun selvän vian voi nostaa esille, niin sen, ettei paljastus kirjeiden lähettäjän todellisesta henkilöllisyydestä tule varmaan kenellekään yllätyksenä. Paljastus on helppo arvata jo trailerista, mutta leffan alusta asti se on vaivatta pääteltävissä. Tämä ei kuitenkaan kaada leffaa, sillä kirjeiden lähettäjän henkilöllisyyden mysteerin paljastamisen sijaan on huomattavasti kiinnostavampaa seurata, kun hahmot yrittävät saada tekijän nalkkiin. Loppupäässä meno muuttuu jopa ihan jännittäväksi, lähinnä kun Rosen huoltajuusasema pistetään vaakalaudalle kohun takia.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa rakkausdraama Kerro minulle jotain hyvää(Me Before You - 2016). Wicked Little Lettersin parissa Sharrock onnistuu pätevästi ja juuri hänen oiva näyttelijäohjauksensa ja rakentama tunnelmansa pelastavat elokuvaa silloin, kun Jonny Sweetin käsikirjoitus kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja. Leffa on myös mainiosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asut oivat. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Isobel Waller-Bridgen säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wicked Little Letters, 2023, StudioCanal, Film4, Blueprint Pictures, People Person Pictures, South of the River Pictures
Pääosissa: Kate Winslet, Saoirse Ronan, Gemma Jones, James McArdle, Fiona Shaw ja Alec Secăreanu
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
Ammonite perustuu löyhästi brittiläisen paleontologi Mary Anningin elämään. Sen teosta ilmoitettiin loppuvuodesta 2018 ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun ne peruttiin koronaviruspandemian takia, filmi esitettiin ensi kertaa vasta Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa. Sen jälkeen leffaa on hiljalleen esitetty auki olevissa teattereissa maailmalla ja nyt Ammonite saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna ja kiinnostuin siitä päänäyttelijöiden vuoksi. Ehdin kuitenkin unohtaa leffan, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä se ennakkoon lehdistönäytöksessä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Ammoniten.
1840-luvulla fossiileja etsivä paleontologi Mary Anning tapaa geologi Roderick Murchisonin vaimon Charlotten ja vähitellen naisten välille alkaa kehkeytymään intohimoinen suhde, joka tuo valoa kummankin kelmeään ja ilottomaan elämään.
Titanic-leffan (1997) tähti Kate Winslet nähdään elokuvan pääroolissa Mary Anningina, nuoresta asti fossiileista kiehtoutuneena paleontologina, joka elää pienessä Lymen kylässä, viettäen päivänsä etsimällä mahdollisia löytöjä rannalta ja huolehtien sairaasta äidistään (Gemma Jones). Huoli äitinsä terveydestä, sekä tympeys siitä, kuinka hänen saavutuksiaan vähätellään sukupuolen takia ovat tehneet Marysta hyvin äksyn muita kohtaan. Maryn roolissa Winslet taitaa olla parhaimmillaan jopa vuosikymmeneen. Hän istuu täydellisesti hahmoonsa, tuoden esille hyvin Maryn tunnemyrskyn, vaikka päällisin puolin Mary vaikuttaa vain yksinkertaisesti tylyltä.
Erittäin hyvä on tietysti myös Saoirse Ronan, joka esittää Charlotte Murchisonia, jonka kanssa Marylla kehittyy salasuhde. Ronan on viime vuosikymmenen aikana todistanut useasti olevansa ikäpolvensa parhaita näyttelijöitä ja tekee sen taas, vaikka jää väkisinkin Winsletin varjoon. Charlotten suhde miehensä Roderickin (mainio James McArdle) kanssa on saanut hänet masennuksen partaalle ja yleensä valovoimaisesti sädehtivä Ronan pääsee uimaan synkemmissä vesissä. Ronanin ja Winsletin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.
Siitä huolimatta, että Winsletin ja Ronanin roolisuoritukset ovat ansaitusti keränneet kehuja maailmalta, filmi itse on saanut kritiikkiä siitä, ettei näiden kahden todellisen henkilön välillä todellisuudessa ollut suhdetta, vaikka sellaisesta on kuluneiden vuosikymmenten varrella spekuloitu. Tositapahtumiin en osaa sanoa juuta enkä jaata, joten voin tuomita Ammoniten puhtaasti vain elokuvana. Ja elokuvana Ammonite on oikein mainio ja laadukas draama, joka hyötyy todella paljon hyvistä pääosistaan. Heikompien näyttelijöiden kanssa leffa kaatuisi ja sen muut puolet, kuten äärimmäisen hidas kerronta, sekä turhankin rauhalliset ja hiljaiset, liki unettavat kohtaukset ottaisivat vallan. Pääparin välille muodostuva suhde on hyvin rakennettu ja kun se todella pääsee valloilleen, löytyy Winsletistä ja Ronanista aikamoista intohimoa.
Vaikka Maryn ja Charlotten tarinaa onkin kiinnostavaa seurata, siihen romanssin kukkaan puhkeamiseen on kuitenkin pitkä aika ja vähän väliä leffa koettelee katsojansa kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. Vaikka pidänkin filmeistä, jotka käyttävät aikansa kertoakseen tarinaansa, olisi Ammonite kaivannut hieman reippautta. Tähän vaikuttaa todella vahvasti se, että elokuvan tarina on moneen kertaan nähty ja läpikotaisin ennalta-arvattava. Kun katsoja tietää jo filmin alussa kaikki, mitä tulee tapahtumaan, on niiden tapahtumien odottelu näin hitaan kerronnan kanssa erityisen hidasta puuhaa. Yllättävää on oikeastaan vain, kuinka rohkeita, kiihkeitä ja paljastavia leffan seksikohtaukset ovat - joskin monien muiden eurooppalaisten elokuvatuotantojen vierellä tämäkin on aika kesyä. Ei Ammonite missään nimessä huono ole. Sen katsoo kertaalleen, mutta ei se herättänyt tunnetta, että sitä pitäisi enää katsoa toistamiseen.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Leen tyyli on hyvin rauhallinen ja hiljalleen maalaileva. Hän ei kuitenkaan saa täysin toivottua vangitsevuutta mukaan ja tekstinsä kanssa kulkee liian tuttuja latuja, jolloin kärsivällisyyttä ei tunnuta palkitsevan kunnolla koskaan. Teknisiltä ansioiltaan Ammonite on myös pätevä teos. Se on tyylikkäästi kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin päähahmojen mielenmaisemaa, jolloin filmi vaihtelee kelmeän ja harmaan, sekä värikkään ja lämpimän välillä. 1840-luku herätetään taidokkaasti henkiin hienolla lavastuksella ja puvustuksella. Äänityöskentely nousee todella selvästi esille, sillä mukana on pitkiä pätkiä ilman puhetta tai musiikkia. Säännölliset kovat äänet toimivat hyvin säpsäyttäjinä, kun ajatukset alkavat harhailla.
Yhteenveto:Ammonite on oivallinen romanttinen draamaelokuva, joka kuitenkin kärsii turhankin rauhallisesta kerronnasta. Tarina ei tarjoa minkäänlaisia yllätyksiä suuntaan tai toiseen, joten välillä voi huomata pohtivansa, että voisiko leffa jo päästä itse asiaan. Hieman pitkäveteisempiäkin kohtauksia katsoo silti mielellään päänäyttelijäkaksikon vuoksi. Kate Winslet tekee kenties parhaan roolityönsä moniin vuosiin Mary Anningina ja Saoirse Ronan jatkaa vakuuttamista Charlotte Murchisonin roolissa. Maryn ja Charlotten välille hiljalleen muodostuva romanssi on intohimoa täynnä ja Winslet ja Ronan todella uppoutuvat rooliensa vietäväksi. Ajankuva on vaikuttavasti loihdittu asuin ja lavastein, minkä lisäksi kuvaus on tyylikästä, hahmojen mielenmaisemia kuvaavien värimäärittelyjen kera. Ohjaaja-käsikirjoittaja Francis Lee olisi kuitenkin voinut hieman tiivistää pakettia tai tuoda siihen jotain yllättävämpää koukkua. Jo tällaisenaan Ammonite on kuitenkin oikein pätevä elokuva. Jos leffa kiinnostaa, mutta se ei tule katsottavaksi lähiteatteriisi, on satavarmaa, että tätä tullaan jossain kohtaa näyttämään Ylen kanavilla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ammonite, 2020, BBC Films, British Film Institute, See-Saw Films, Cross City Films, Stage 6 Films
Ohjaus: Sharon Maguire Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Kate O'Flynn, Emma Thompson ja Ed Sheeran Genre: komedia, romantiikka, draama Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 7
Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan (1996) perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma suurmenestys, joten oli varmaa, että jatkoa olisi luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) oli myös hitti, vaikka saikin kehnot arvostelut. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta toisen osan ilmestymisen jälkeen ja koska Fielding ei ollut siinä kohtaa kirjoittanut uusia Bridget Jones -kirjoja, uusi tarina päätettiin keksiä itse. Paul Feig pestattiin ohjaajaksi, mutta taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän poistui projektista ja tilalle saapui ensin Peter Cattaneo ja sitten ensimmäisen Bridget Jones -elokuvan ohjannut Sharon Maguire. Käsikirjoitusprosessi oli kuitenkin pitkä, sillä studio ja näyttelijät eivät millään olleet tyytyväisiä tekstiin. Edellisiä elokuvia tähdittänyt Hugh Grant päättikin olla osallistumatta koko leffaan. Lopulta käsikirjoitus saatiin valmiiksi ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2015. Bridget Jones's Babyksi nimetty kolmososa sai ensi-iltansa syksyllä 2016 ja se oli hitti edellisten osien tapaan. Elokuva sai myös paremmat arviot kriitikoilta kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu. Itse tutustuin leffasarjaan joitain vuosia sitten, kun katsoin Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Se oli mielestäni hupaisa, mutten silti katsonut jatko-osia. Kuitenkin nyt kun sarjan ensimmäinen osa täytti 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella koko Bridget Jones -trilogian läpi.
Bridget Jones huomaa olevansa raskaana ja nyt hänelle iskeytyy vaikea dilemma selvitettäväksi: onko hänen lapsensa isä vanha kunnon Mark Darcy, vai musiikkifestivaaleilla tavattu deittiguru Jack Qwant?
Renée Zellweger palaa kolmatta ja toistaiseksi viimeistä kertaa Bridget Jonesin rooliin ja tekee sen vieläpä innokkaasti. Zellweger näyttää kaivanneen roolia ja hoitaakin hommansa paremmin kuin viimeksi. Toisin kuin edellisessä osassa, missä Bridgetin toilailu alkoi jopa ärsyttämään, tässä on hoksattu, missä määrin sitä pitää olla, jotta hahmo on enemmänkin pidettävä ja samaistuttava hupsuudessaan. Bridget aiheuttaa kyllä jälleen kerran monia kiusallisia tilanteita, mutta hän ei ole samalla lailla pilkan kohteena kuin viime leffassa.
Colin Firthin näyttelemä Mark Darcykin on mukana, mutta toisin kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuvan loppu antoi ymmärtää, Bridget ja Mark eivät menneetkään naimisiin, vaan ovat eronneet... taas. Siinä, missä Bridgetin hupsuttelee jälleen oivallisesti, myös Markin tietty kyynisyys on taas kerran hilpeää, eikä niinkään tympeää kuten viime leffassa. Firth onkin mainio osassaan. Hugh Grant ei valitettavasti palannut rooliinsa, joten hänet on korvattu Patrick Dempseyn esittämällä uudella hahmolla, nettideittailun asiantuntija Jack Qwantina, jonka Bridget kohtaa festivaaleilla. Dempsey on Markia huomattavasti liehittelevämpi tapaus, muttei onneksi käy yhtä pahasti päälle kuin Grantin esittämä Daniel Cleaver. Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin tuttuna kaverikolmikkona, Kate O'Flynn Bridgetin uutena hauskana pomona, Sarah Solemani veikeänä uutisankkuri Mirandana, Emma Thompson (joka toimii myös yhtenä käsikirjoittajana) tohtorina, sekä laulajatähti Ed Sheeran omana itsenään. Vaikka Sheeranin rooli muuttuu lopulta lähinnä musiikkinsa mainostamiseksi, osoittaa hän myös omaavansa itseironisen huumorintajun. Vanhat tutut sivuhahmot eivät pääse erityisemmin esille, mutta O'Flynn ja Solemani ovat aidosti hauskat lisäykset Bridgetin työpuolella.
En tiedä, johtuuko se siitä, että Bridget Jones: Elämä jatkuu oli niin heikko, että se madalsi odotuksiani, vai siitä, että tekijöiltä kesti 12 vuotta saada aikaiseksi uusi Bridget Jones -elokuva, minkä ansiosta kaikki palasivat pirteämpinä jatkamaan tarinaa, mutta yllätyin todella positiivisesti siitä, kuinka paljon pidinkään Bridget Jones's Babysta. Toki leffasta löytyy ongelmansa, kuten se, että se kierrättää edellisten osien kaavaa ja edellisen elokuvan loppuratkaisulla ei tunnu taaskaan olevan mitään merkitystä, sillä Bridget ja Mark ovat nyt toistamiseen eronneet elokuvien välissä. Kuitenkin siinä, missä Bridget Jones: Elämä jatkuu tuntui vain sieluttomalta ja sydämettömältä kopiolta ensimmäisestä elokuvasta, Bridget Jones's Diary toistaa kaavaa häpeilemättömästi, täysin itsetietoisesti ja -ironisesti. Se on erittäin valloittava ja viihdyttävä elokuva, tavoittaen sen, mikä teki Bridget Jones - elämäni sinkkuna -leffasta niin hyvän.
Suuri syy onnistumiselle on varmasti Sharon Maguiren paluu ohjaajaksi. Toisen osan ohjaaja Beeban Kidron ei ymmärtänyt koko hommaa lainkaan, eikä siksi osannut tehdä kovin hyvää leffaa. Bridget Jones's Baby oikeastaan jopa jättää huomioimatta kaikki sen leffan tapahtumat ja ihan hyvä niin. Tämä on se jatko-osa, mikä ensimmäiselle filmille olisi alunperinkin pitänyt tehdä. Tunnelma on kohdillaan ja elokuvan päätyttyä hyvä mieli jatkuu pitkään. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon ja itse nauroin läpi leffan. Elokuva vie niinkin hyvin mukanaan, että muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Sen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa ja on alusta asti päivänselvää, kumman miehen Bridget valitsee, vaikkei kyseessä olisikaan vauvan isä. Maguire kuitenkin hallitsee hommansa niin taidokkaasti, että kaavamaisuuden katsoo helposti sormien läpi.
Sen lisäksi, että ohjaus on varmempaa Maguiren käsittelyssä, myös käsikirjoitus palaa ensimmäisen osan vekkulimaisuuteen ja nokkeluuteen. Kirjailija Fielding itse toimii yhtenä elokuvan käsikirjoittajista. Tekninenkin puoli on oivallinen. Kuvaus ja leikkaus toimivat sujuvasti, vaikkei sen kummempia kikkailuja nähdä. Lavasteet ovat mainiot ja Bridgetin koti näyttää lähes samalta kuin aina ennenkin. Craig Armstrongin säveltämät musiikit eivät sen kummemmin erotu tai tee vaikutusta, sillä leffa on täynnä tuttuja, jo olemassa olevia kappaleita. Heti alussa soi tietty Eric Carmenin All by Myself, palauttaen katsojan välittömästi Bridgetin elämän tunnevyöryihin. Noloa tunnetta taas lisää Psyn Gangnam Style -renkutus, mikä soi erään juhlakohtauksen aikana ja mikä on täydellinen osoitus siitä, miksei trendejä kannata ottaa mukaan elokuviin. Gangnam Style kun ei ollut mikään juttu enää silloin, kun leffa ilmestyi ja vielä vähemmän se on mitään 2020-luvulla.
Yhteenveto:Bridget Jones's Diary on varsinainen yllättäjä heikon toisen leffan jälkeen. Pidemmän tauon jälkeen näyttelijät ja tekijät palaavat hommiinsa suuremmalla riemulla ja heittäytyvät tosissaan filmin vietäväksi. Erityisen hienoa on, että itse Bridget Jones toimii jälleen. Siinä, missä toisessa leffassa hahmo alkoi jopa ärsyttämään, tässä on löydetty taas se oikea raja höpsöydessä, mitä ei kannata ylittää. Renée Zellweger onkin vallan mainio roolissaan. Myös Colin Firth tekee parempaa työtä kuin viimeksi ja saa Mark Darcy -hahmostaan jälleen hupaisan kaikessa kyynisyydessään. Hugh Grantin puuttuminen voi harmittaa aluksi, mutta Patrick Dempseyn deittiguruhahmo Jack Qwant toimii oivana korvaajana. Hauskoja hetkiä on luvassa useita ja yllätyin siitä, kuinka paljon nauroin filmin aikana. Sieluttoman toisen osan jälkeen Bridget Jones's Babyn itseironinen asenne, sydämellisyys ja aito hyvänmielisyys levittivät kasvoilleni hymyn, joka jatkui vielä pitkään leffan päätyttyä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2016, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Perfect World Pictures
Ohjaus: Beeban Kidron Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, Jacinda Barrett, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Neil Pearson ja James Faulkner Genre: komedia, romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Helen Fieldingin kirjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli valtava menestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat ja mistä päätähti Renée Zellweger sai niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -ehdokkuudet. Tekijät hankkivatkin heti Fieldingin kirjan jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 1999) elokuvaoikeudet ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2003. Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuva sai ensi-iltansa lokakuussa 2004 ja edeltäjänsä tavoin se oli iso hitti. Elokuva ei kuitenkaan nauttinut kriitikoiden suosiosta, mutta onnistui silti nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin ensimmäisen Bridget Jones -leffan joitain vuosia sitten ja pidin sitä kelpo romanttisena komediana. En kuitenkaan ole nähnyt sen jatko-osia, joten kun päätin arvostella Bridget Jones - elämäni sinkkuna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla vihdoin katsoa loputkin sarjasta. Katsoin Bridget Jones: Elämä jatkuu pari kuukautta sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen elokuvan.
Bridget Jones on vihdoin parisuhteessa Mark Darcyn kanssa, mutta nyt haasteeksi koituu suhteen ylläpitäminen, Bridgetin aiheuttaessa jatkuvasti kiusallisia tilanteita ja Markin näyttäessä kömpelösti tunteitaan.
Renée Zellweger palaa monien sinkkunaisten idolin, Bridget Jonesin rooliin, mutta vaikka hän onnistui toistamiseen nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, ei hänen roolityönsä yllä samoihin korkeuksiin tällä kertaa. Siinä, missä ensimmäisessä osassa Bridget Jonesin kömpelyys teki hänestä samaistuttavan ja inhimillisen, tällä kertaa hänen jatkuva toilailunsa tekee hänestä vain myötähäpeällisen ja liian karikatyyrimäisen tyypin. Zellweger hoitaa hommansa vähän liian täysillä ja tuntuukin, ettei kukaan työryhmästä oikein hoksannut, mikä sai Bridgetin toimimaan niin hyvin viimeksi. Paluun tekevät myös Colin Firthin näyttelemä Mark Darcy, jonka kanssa Bridget on nyt yhdessä, sekä Hugh Grantin esittämä niljakas naistenmies Daniel Cleaver. Nämäkin hahmot muuttuvat huonompaan suuntaan. Ensimmäisessä osassa Grant teki Cleaverista jokseenkin lystikkään, mutta tällä kertaa hän on lähinnä vain ällön imelä. Firth taas oli aiemmin selvästi se parempi vaihtoehto mukavana Markina, mutta nyt kun Mark ja Bridget ovat yhdessä, on Markista tehty lähinnä tympeä ja töykeä. Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner iljettävänä setä Geoffreynä, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin kaveriporukkana, Neil Pearson Bridgetin tylynä pomona, sekä Jacinda Barrett Markin uutena avustajana Rebeccana, jonka Bridget heti uskoo makaavan Markin kanssa.
Bridget Jones: Elämä jatkuu on vähän kuin tekisi jatko-osan Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa Ruususelle tai jollekin muulle romanttiselle sadulle, jossa nähtiin onnellinen loppu. Eli aika turhaa. Mitä Bridgetin elämästä nyt sitten kertoisi, kun hän sai unelmiensa miehen? No tehdään miehestä töykeä, jolloin päähenkilön voi palauttaa takaisin aiempaan tilaan, missä hän tuumi kahden miehen välillä. Elokuva ei nimittäin tunnu vievän tarinaa eteenpäin, vaan oikeastaan vain toistavan ensimmäistä osaa, mutta tylsemmin. Meno ja meininki ampuu yli ja komediapuoli muistuttaa lähinnä surkuhupaista slapstickiä, mutta silti leffa onnistuu jopa puuduttamaan. Kun katsoja ei erityisemmin piittaa näistä kahdesta miesvaihtoehdosta, vaikeuttaa sekin sitä, että tarina saisi napattua mukaansa. Jossain kohtaa Bridgetin aivan jatkuva hölmöilykin alkaa ärsyttämään.
Vaikka onkin toisaalta hyvä, että jatko-osa palauttaa Bridgetin jalat maan pinnalle ja näyttää, että kenties se unelmien prinssi ei olekaan niin satumainen kuin aluksi luultiin, on se myös yksi filmin heikkouksista. Ongelmien alkaessa Bridget vajoaa yliampuvaan itsesäälissä vellomiseen. Aluksi voi olla huvittavaa, kun hän toteaa päiväkirjassaan, että tästä lähtien hänen elämänsä ainoat miehet ovat nimeltään Ben ja Jerry, mutta katsojalta menee jossain kohtaa maku, kun elokuva vain rypeää surkeudessa. Kun elokuvassa alkaa vihdoin tapahtua jotain oikeasti kiinnostavaa, on leffaa siinä kohtaa enää jäljellä noin puoli tuntia. Kyseistä käännettä lukuunottamatta elokuva ei yllätyksiä onnistu tai edes jaksa tarjota. Ensimmäisen osan ilahduttavuus, sympaattisuus, hauskuus ja aito suloisuus loistavat poissaolollaan, jättäen lopputulokseksi vain onnettoman ja heikon jatko-osan.
Sarjan ohjausvastuu on siirtynyt Sharon Maguirelta Beeban Kidronille, joka ei onnistu lainkaan luomaan samaa sydämellistä henkeä ja pidettävyyttä, mitä ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Hän ei myöskään osaa käsitellä hahmoja kunnolla ja pistää näyttelijät hoitamaan hommansa väärällä tavalla yli. Ongelmia lisää käsikirjoitus, jota on ollut työstämässä kyllä samat henkilöt kuin viimeksi (mukaanlukien Bridget Jones -kirjailija Helen Fielding itse), mutta he eivät tällä kertaa saa aikaiseksi kummoista teosta. Kenties tästä voi myös syyttää Fieldingin lähdemateriaalia. Kuvaukseltaan Bridget Jones: Elämä jatkuu on kelvollinen. Muutenkin tekninen toteutus on sujuvaa, vaikka parit tehosteet näyttävätkin aika kököiltä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät pääse lähes ollenkaan esille, sillä elokuva on tungettu täyteen tuttuja, jo olemassa olleita kappaleita.
Yhteenveto:Bridget Jones: Elämä jatkuu on harmillisen lattea ja heikko jatko-osa erittäin mainiolle romanttiselle komedialle. Tuntuu siltä, että tekijät itsekään eivät tajunneet ensimmäisen elokuvan menestyksen salaisuutta ja epäonnistuvat nyt lähes joka osa-alueella. Renée Zellweger ampuu ärsyttävästi yli kömpelön Bridgetin roolissa, josta on kadonnut kaikki samaistuttavuus ja hilpeys. Colin Firthin Markista on tehty turhauttavan tympeä ja Hugh Grantin Daniel on lähinnä niljakas ilman mitään hurmaavuutta. Ensimmäisen osan aito sydämellisyys ja sympaattisuus ovat kateissa ja leffa tarjoaa lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällistä slapstickia tai itsesäälissä vellomista. Kyllä sekaan sentään joitain hauskojakin juttuja mahtuu, eikä leffa täysin kehno ole. Silti Bridget Jones: Elämä jatkuu on aikamoinen pettymys lystikkään ensimmäisen elokuvan jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones: The Edge of Reason, 2004, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Atlantic Television
Ohjaus: Sharon Maguire Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, James Faulkner, Shirley Henderson, James Callis, Sally Phillips ja Paul Brooke Genre: komedia, romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 12
Bridget Jones's Diary, eli suomalaisittain Bridget Jones - elämäni sinkkuna perustuu Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Kirja nousi nopeasti valtavaan suosioon ympäri maailman, joten ei kestänyt kauaa, kun siitä alettiin jo työstämään filmatisointia. Elokuvaoikeudet nappasikin Working Title Films vuonna 1997. Päärooliin Bridget Jonesiksi pohdittiin mm. Cate Blanchettia, Helena Bonham Carteria, Rachel Weiszia ja Cameron Diazia, kunnes kahden vuoden etsinnän jälkeen roolin nappasi Renée Zellweger. Valinta herätti etukäteen närkästystä, sillä Bridget Jones on brittihahmo ja Zellweger taas on amerikkalainen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2000 ja lopulta Bridget Jones - elämäni sinkkuna sai maailmanensi-iltansa 4. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, tienaten budjettinsa yli kymmenkertaisesti takaisin, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoiltakin. Etukäteen tuomittu Zellweger sai myös ylistystä ja hän nappasikin parhaan naispääosan ehdokkuudet niin Oscareissa, BAFTA-gaalassa kuin Golden Globe -gaalassa! Itse näin leffan joitain vuosia sitten, kun se tuli televisiosta ja pidin sitä ihan hauskana romanttisena komediana. Pohdin elokuvan ja sen jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) arvostelemista vuonna 2016, kun ne saivat jatkoa kolmannella elokuvalla Bridget Jones's Baby, mutta se jäi lopulta pelkän ajatuksen tasolle silloin. Päätin kuitenkin ottaa sarjan jossain kohtaa käsitteluun ja kun huomasin, että Bridget Jones - elämäni sinkkuna täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että olisi oikea aika siihen.
32-vuotias Bridget Jones pelkää jäävänsä sinkuksi koko loppuelämäkseen. Uutenavuotena hän tekee lupauksia parantaa elämäntapojaan, laihduttaa ja hankkia vihdoin elämänsä miehen.
On mielenkiintoista ajatella, että Renée Zellwegeriä pidettiin joskus täysin vääränä valintana Bridget Jonesiksi, sillä nykyään on vaikea kuvitella ketään muuta tässä roolissa. Zellweger on aivan mahtava epävarmana, nolona ja todella tavallisena naisena, johon monien on varmasti äärimmäisen helppo samaistua - eikä vain naisten. Bridget ei ole mikään miesten päät kääntävä missi, hän tupakoi jopa omasta mielestään aivan liikaa ja hänelle on äärimmäisen vaikeaa pitää kiinni itselleen tehdyistä lupauksista, kuten dieeteistä. Hän sanoo usein, mitä mieleen juolahtaa, miettimättä loppuun saakka ja aiheuttaa muutenkin kiusallisia tilanteita. Zellweger tuo hienosti esille hahmon monenlaiset piirteet ja oikut, herättäen henkiin hahmon, johon monet lukijat ympäri maailman alunperin ihastuivat. Bridgetin miesehdokkaita ovat hänen pomonsa, hienosti pukeutuva ja hurmaavaa esittävä Daniel Cleaver (Hugh Grant) ja hiljaisempi, ristiriitaisia tunteita aiheuttava perhetuttu Mark Darcy (Colin Firth). Grant ja Firth ovat molemmat fantastisia omissa osissaan, sopien rooleihin kuin valetut. Grant omaa juurikin sen pilkkeen silmäkulmassaan ja hymyn, mitä Danielin rooli vaatii, kun taas Firth on kuin luotu hyväkäytöksiseksi hepuksi. Elokuvassa nähdään myös mm. Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner inhottavana Geoffrey-setänä, sekä Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin ystävinä.
Vaikka Bridget Jones - elämäni sinkkuna on monin tavoin perinteistä romanttista komediahömppää, on sen päähenkilö huomattavasti parempi kuin monissa samanlaisissa leffoissa, mikä nostaa elokuvan edukseen. Elokuva kertoo yhdestä vuodesta Bridgetin elämässä ja vuoden aikana tapahtuu asioita, mitkä voivat olla samaistuttavia kenelle tahansa sukupuolesta ja iästä riippumatta. Moni mies ei luultavasti kuitenkaan julkisesti myöntäisi hoilanneensa Eric Carmenin kappaletta All by Myself pyjamassa poikamiesboksissaan. Bridgetin elämää jää seuraamaan niinkin huvittuneena, että elokuva voisi kestää kauemminkin. Leffan sijaan tämä voisi olla vaikka televisiosarja. Zellwegerin valloittavuus kantaisi helposti monenkin tuotantokauden läpi.
Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, joista monet syntyvät jostain, mistä pidän todella paljon komedioissa: kiusallisuudesta. Kiusallisuuden voi hoitaa monella tapaa ja osa niistä on vääriä ja ihan vain noloja, mutta tässä leffassa monilla kiusallisilla hetkillä saadaan aikaiseksi mitä herkullisimpia tilanteita. Leffa onnistuu myös kääntämään siirappisuuden ja ylidramaattisuuden edukseen, osoittaen, että monet romanttisten komedioiden kliseet voi hoitaa niin, että kliseyden katsoo sormien läpi. Tunnelma on kaikin puolin erittäin lystikkäästi rakennettu. Filmi nostaa hymyn vähän väliä huulille ja kyseessä onkin kunnon hyvän mielen elokuva. Kauaa ei tarvitse arvailla, kenet Bridget lopulta valitsee, mutta sitä ennen nähdään paljon kaikenlaista, jolloin arvattu loppuratkaisu tuntuu täysin ansaitulta.
Leffan ohjauksesta vastaa Bridget Jones -kirjat kirjoittaneen Helen Fieldingin ystävä Sharon Maguire, joka oli tähän mennessä tehnyt lähinnä dokumentteja. Siirtyminen romanttiseen komediaan sujuu Maguirelta kuitenkin taidokkaasti ja hän on saanut luotua oikein mainion paketin. Käsikirjoituksen ovat työstäneet Richard Curtis, Andrew Davies ja Fielding itse, jotka ovat tiivistäneet Bridgetin vuoden sujuvasti puoleentoista tuntiin, mitä auttaa hyvä leikkaus. Elokuva on myös kuvattu oivallisesti. Patrick Doylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tunnelmaan, mutta pääasiassa elokuvasta jäävät mieleen Céline Dionin versio All by Myselfistä ja The Weather Girlsin riemukas It's Raining Men.
Yhteenveto:Bridget Jones - elämäni sinkkuna on erittäin mainio ja viihdyttävä romanttinen komedia, joka ilahduttaa yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Renée Zellweger suorastaan sädehtii itse Bridget Jonesina, herättäen henkiin mitä lystikkäimmän sinkkuhahmon, johon kuka tahansa voi samaistua iästä tai sukupuolesta riippumatta. Zellweger heittäytyy valloittavasti roolinsa vietäväksi ja Bridgetin seikkailuja seuraisi pidempäänkin. Yhtä lailla myös Colin Firth ja Hugh Grant ovat mainiot potentiaalisina poikaystävinä. Leffa on täynnä hilpeitä hetkiä ja sitä katsoessa leviää väkisinkin hymy kasvoille. Kiusallisuudesta saadaan aikaiseksi paljon hyvää huumoria, eikä kotisohvalla voi olla nolostumatta. Bridget Jones - elämäni sinkkuna kuuluu ehdottomasti modernien romanttisten komedioiden parhaimmistoon ja kai sitä voi jo pitää jonkin sortin klassikkona. Oli leffan jo nähnyt tai ei, 20-vuotisjuhla on hyvä syy hypätä Bridgetin kommellusten vietäväksi - tietty ison jäätelöpaketin kera!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2001, Miramax, Universal Pictures, StudioCanal, Little Bird, Working Title Films
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!
Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.
Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa(2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.
Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon. Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.
Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.
Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?
Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.
Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").
Yhteenveto:Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures
