Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Nick Kroll, Bobby Cannavale, Halsey, Letitia Wright, Nick Offerman, Pharrell Williams, Chelsea Peretti, Eric André, Garth Jennings, Adam Buxton, Jennifer Saunders ja Bono
Genre: animaatio, musikaali
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7
Illumination Entertainmentin animaatiomusikaali Sing(2016) oli iso menestys, joten elokuvalle ryhdyttiin pian suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin juuri, kun elokuvan työstäminen oli tarkoitus aloittaa oikein tosissaan, tuotanto pistettiin jäihin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesti useampi kuukausi, kunnes projektia pystyttiin jatkamaan ja silloinkin etätyönä. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään jopa vuodella eteenpäin. Nyt Sing 2 saapuu leffateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Mielestäni ensimmäinen Sing on Illumination-studion paras elokuva ja ilahduin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Kävinkin katsomassa Sing 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Buster Moon tovereineen saa huiputettua ison luokan show-mogulia, Jimmy Crystalia ottamaan heidän avaruusmusikaalinsa uudeksi suuresityksekseen. Herra Crystal ei kuitenkaan tiedä, ettei Busterilta löydy lonkalta heitettyä ideaa enempää, eikä Busterilla todellakaan ole yhteyksiä erakoituneeseen laulajaan, jonka hän on luvannut tähdittävän esitystä.
Lukuun ottamatta Seth MacFarlanen ääninäyttelemää Mike-hiirtä tutut eläinhahmot ensimmäisestä Sing-elokuvasta tekevät paluun uuden esityksensä kera. Koala Buster Moon (Matthew McConaughey) on jälleen esittämässä jos jonkinlaista valhetta puskeakseen itsensä läpi kunnon show-bisnekseen, miettien vasta jälkikäteen tekojensa seurauksia. Busteria seuraavat toiveikkaina usean lapsen porsasäiti Rosita (Reese Witherspoon), punk-rockaava Ash-siili (Scarlett Johansson), herkkäsieluinen gorilla Johnny (Taron Egerton), ujo elefantti Meena (Nick Kroll), sekä yliampuva Gunter-possu (Nick Kroll) - eikä pidä unohtaa Busterin hupsua assistentti-iguanaa Crawlya (elokuvan ohjaaja Garth Jennings). Hahmot ovat edelleen varsin mainioita, mutta harmillisesti leffa ei tee ensimmäisen Singin veroista työtä tasapainotellessaan näiden monien taiteilijasielujen välillä. Jokainen saa omat hetkensä loistaa, mutta heille ei ole kirjoitettu yhtä vahvoja juonikuvioita ja kehityskaaria kuin viimeksi.
Uusina hahmoina leffassa esitellään tympeä show-moguli Jimmy Crystal (Bobby Cannavale), tämän tytär Porsha (Halsey), kykyjenmetsästäjä Suki (Chelsea Peretti), katutanssija Nooshy (Letitia Wright), tanssiopettaja Kickenklober (Adam Buxton), sekä viisitoista vuotta sitten kuuluisuudesta kadonnut ja erakoitunut laulajatähti Clay Calloway (Bono). Crystal ja Clay ovat uusista hahmoista kiinnostavimmat tapaukset, etenkin kun heistä alkaa paljastua uusia puolia. Muut uudet tuttavuudet ajavat pätevästi asiansa, vaikka samalla he myös lisäävät juonikuvioita, joiden kanssa käsikirjoittajille koituu vaikeuksia tasapainotella. Ääninäyttelijät suoriutuvat läpikotaisin onnistuneesti rooleistaan.
Sing 2 ei onnistu nousemaan ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta on se silti varsin pätevä jatko-osa, joka jättää hyvän mielen leffateatterilta poistumisenkin jälkeen. Elokuvalla on tosiaan hieman vaikeuksia pitää sisällään näin monia hahmoja ja tasapainotella kaikkien heidän juonikuvioidensa kanssa (osa kiirehditään, osaan käytetään hieman liikaa aikaa), mutta homma pitää silti mainiosti mukanaan. Tarina kulkee kaikin puolin reippaalla tahdilla eteenpäin. Välillä toivoisi, että jotain pääsisi näkemään enemmän ja esimerkiksi Las Vegasia muistuttava tapahtumakaupunki ihaillaan läpi turhankin vauhdikkaasti. Show pistetään pian aluilleen ja suuri osa ajasta kuluukin sitä harjoitellessa.
Kertomus on äärimmäisen ennalta-arvattava, eikä yllätyksiä mahdu joukkoon, mutta jotenkin kummasti filmi sai minut silti hieman jännittämään, onnistuvatko hahmot yrityksissään. Busterin huijauksen kautta sekaan mahtuu jos jonkinlaista kommellusta ja konfliktia, joita pitää olla selvittelemässä. Pienen jännitteen lisäksi tämä tarjoaa hauskaa huumoria ja muutamaan otteeseen naureskelin oikein makeasti leffan vitseille. Parissa kohtaa elokuva äityy turhankin irrottelevaksi sekoiluksi, mutta onneksi se todellinen loppushow on aidosti vaikuttava. Voi kunpa musikaaliesitykset olisivat todellisuudessakin yhtä hulppeita.
Visuaalisesti Sing 2:a ei millään voi kritisoida. Animaatiojälki on läpikotaisin upeaa ja siitä tekee entistä vaikuttavamman se, että animaattorit hoitivat hommansa pääasiassa kodeistaan käsin etätyönä. Hahmojen turkeista voi erottaa yksittäiset karvat ja taustatkin ovat pullollaan mielettömiä yksityiskohtia. Kaiken kruunaa näyttävä värien ja valojen loiste. Jo ihan vain visuaalisen puolensa vuoksi elokuvaa on ilo katsoa. Tähän kun lisää vielä päälle koko perhettä riemastuttavat kappaleet, niin Sing 2:sta voi nauttia kuka vain. Kappaleiden seasta löytyy biisejä niin nykynuorison idoleilta, kuten mm. Billie Eilishiltä, Ed Sheeranilta, Adelelta ja Shawn Mendesiltä, kun taas vanhempaa yleisöä kosiskellaan esimerkiksi U2:lla, Elton Johnilla ja System of a Downilla.
Yhteenveto:Sing 2 on oikein mainio musiikillinen animaatiokomedia, joka ilahduttaa kaikenikäisiä katsojia. Sen tarina on aika ennalta-arvattava ja käsikirjoittajilla on vaikeuksia tasapainotella monien hahmojen ja heidän juonikuvioidensa kanssa, mutta silti lopputulos viihdyttää pätevästi läpi kestonsa. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta hahmojen onnistumisen puolesta jännittää. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä oikeastaan löydy. Sitä jopa toivoo parissa kohtaa, että leffa hiljentäisi vauhtia ja rauhoittuisi esittelemään joitain juttuja enemmän. Hahmot ovat edelleen erittäin hilpeitä tapauksia, joiden haluaa nähdä toteuttavan unelmansa. Itse suuresitys on odotuksen arvoinen spektaakkeli, jota katsoo aidosti ihmeissään. Elokuvan animaatiojälki on erinomaista ja valitut kappaleet varsin oivallisia. Heikkouksistaan huolimatta Sing 2 on riemastuttavaa viihdettä koko perheelle ja näin joulun alla mitä parhain tapa viettää yhteistä aikaa leffateatterissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sing 2, 2021, Universal Pictures, Illumination Entertainment
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!
Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.
Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa(2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.
Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon. Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.
Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.
Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?
Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.
Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").
Yhteenveto:Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures
Ohjaus: Otto Bathurst Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Foxx, Eve Hewson, Ben Mendelsohn, Tim Minchin, Jamie Dornan, Paul Anderson ja F. Murray Abraham Genre: toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin ja balladeihin 1400-luvulta. Vuosisatojen varrella hahmosta on kirjoitettu useita erilaisia kirjoja, näytelmiä, lauluja ja tietty myös elokuvia. Viimeisen vuosisadan aikana tunnetuimpia filmatisointeja hahmon seikkailuista ovat Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Mel Brooksin parodialeffa Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), sekä viimeisimpänä Suomeen saapunut Ridley Scottin Robin Hood (2010). Kyseessä on siis hyvin puhkikulutettu hahmo, enkä usko kenenkään erityisemmin innostuneen, kun Lionsgate-yhtiö ilmoitti vuonna 2010 tekevänsä uuden version hahmon seikkailuista. Kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden maaliskuussa, mutta filmi päätettiinkin siirtää marraskuulle. Minä itse lähinnä pyörittelin silmiä, kun kuulin leffan olevan tekeillä, mutta kiinnostukseni heräsi hieman, kun luin, että pääosassa nähtäisiin Kingsman-elokuvista (2014-) tuttu Taron Egerton, jota olen pitänyt äärimmäisen lahjakkaana näyttelijänalkuna. Mielenkiintoni laski kuitenkin heti nähdessäni trailerin, mikä ei todellakaan lupaillut hyvää. Sitten arvosteluja alkoi sadella ja niistä pystyi päätellä, että kyseessä olisi yksi vuoden isoimmista fiaskoista. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Robin Hoodin sen lehdistönäytökseen... ja voi pojat...
Loxleyn lordi Robin palaa ristiretkeltä Nottinghamiin, missä hän huomaa, että julma sheriffi köyhdyttää kansaa omaksi edukseen. Uuden ystävänsä Johnin kanssa Robin luo itselleen alter egon, Hoodin, ryöstääkseen rikkailta köyhille.
Pääroolissa lordi Robinina, eli Robin Hoodina nähdään Taron Egerton, joka osoittaa jälleen, että hänellä on lupaava ura edessään... kunhan hän ei tee tällaisia rainoja enempää. Egerton vetää osansa täysillä ja hänestä oikein huokuu tahto osoittaa kykynsä, minkä takia minua säälittää, että hän on joutunut mukaan tähän leffaan. Egerton on lähestulkoon ainoa hyvä asia koko filmissä. Hänen hahmostaan ei kuitenkaan ole jostain syystä saatu mielenkiintoista. Robin - tai kuten kaikki kutsuvat häntä Robiksi - on liian perinteinen ja tylsä päähenkilö, eikä hänen seikkailunsa erityisemmin nappaa. Robin Hoodin uskollisena toverina (tai tällä kertaa opettajana), Johnina nähdään Jamie Foxx. Foxx on aina herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, sillä olen huomannut hänen osaavan, jos hän niin haluaa, mutta pääasiassa olen nähnyt hänen ylinäyttelevän. Tässä Foxx joko ylinäyttelee tai alinäyttelee, eikä löydä tälle välimuotoa. Elokuvasta näkee, minä kuvauspäivinä häntä kiinnosti olla projektissa mukana ja milloin ei. Johnille on yritetty luoda taustatarinaa, mikä motivoi häntä läpi elokuvan, mutta siitä huolimatta kyseessä on jopa Robinia tylsempi hahmo. Kun Robinista tulee Hood, tekijöillä on selvästi ollut vaikeuksia keksiä Johnille tekemistä. Nottinghamin ilkikurista sheriffiä näyttelee Ben Mendelsohn, joka esittää roiston roolin täysin samalla lailla kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Ready Player Onessa(2018). Joka leffan myötä Mendelsohnin pahuus menettää uskottavuuttaan, eikä hän tässä enää vakuuta. Tätä lisää se, ettei Mendelsohnia selkeästi kiinnosta olla mukana tässä elokuvassa ja hän on sheriffin tavoin vain rahan perässä. Hassua kyllä, itse sheriffi ei ole niin hirvittävä tapaus kuin voisi kuvitella. Jopa Disneyn animaatioversiossa sheriffistä oli saatu aidosti inhottava ja vihattava, mutta tässä hahmo on vain geneerinen pahis, joka huutaa alamaisilleen ja yrittää näyttää pahalta äijältä.
Robin Hoodin ihastuksenkohde Mariankin tietty löytyy leffasta ja tässä häntä esittää Eve Hewson, joka Egertonin tavoin on selkeästi uskonut projektiin enemmän kuin konkarinäyttelijät. Hewson ei kuitenkaan ole erityisen hyvä roolissaan, eikä tule varmaan enää yllätyksenä, ettei hänenkään hahmonsa ole kummoisesti kirjoitettu. Marianista on haluttu tehdä täysin erilainen hahmo kuin muissa Robin Hood -elokuvissa, mikä on ihan hyvä käänne, mutta hänelle on luotu todella kömpelö sivutarina, mikä herättää hieman kysymyksiä. Elokuvassa nähdään myös Tim Minchin munkki Tuckina, Fifty Shades -leffoista (2015-2018) tuttu Jamie Dornan jonkin sortin poliitikkona, Paul Anderson katalana komentaja Gibsonina, sekä F. Murray Abraham kardinaalina, mihin Abrahamilta löytyy oikeaa arvokkuutta. Munkki Tuckista on yritetty tehdä leffan kevennys, mutta tämä osa ei vain luonnistu Minchiniltä. Fifty Shades -filmeissä todella pökkelösti näytellyt Dornan ei vakuuta tässäkään, vaikkei ihan yhtä kehno olekaan kuin kyseisessä pehmopornotrilogiassa. Anderson taas sopii oikein hyvin niljakkaan soturin osaan.
Robin Hoodin alussa munkki Tuckin kertojaääni toteaa kliseisesti, että "tämä ei ole tarina, jonka olette tottuneet näkemään" ja ajattelin, että "okei, kenties tekijöillä onkin jotain erilaista tarjottavanaan, perustellakseen tämän sadannen Robin Hood -filmatisoinnin". Mutta kun elokuva päättyi, olin sitä mieltä, että Tuck olisi voinut sanoa "tämä ei ole tarina, jonka haluatte nähdä". Tämä uusi Robin Hood on nimittäin aivan kamalan huono leffa. Taron Egertonia lukuunottamatta tästä filmistä on todella vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Tuntuu siltä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa. Siinä mielessä kyseessä on "uusi tarina", että tämä yrittää avata, miten Robinista tuli Hood, mutta se vain kiirehditään nopeasti pois alta, jotta päästään tutumpiin kuvioihin.
Jotain uutta tuo myös tekijöiden yritys modernisoida vanhaa tarinaa, mutta tämä on toteutettu oudon kömpelöillä tavoilla. Nottinghamin sheriffin joukot ovat kuin mellakkapoliiseja isojen kilpiensä kanssa. Toimintakohtauksissa hahmot kulkevat jousipyssyjensä kanssa kuin sotaleffojen sotilaat kivääreidensä kanssa. Jouset toimivat muutenkin kuin kiväärit, sillä mukana on sarjatulta ampuvia varsijousia, räjähtäviä nuolia ja erikoisia sinkoviritelmiä, jotka ampuvat monta nuolta kerrallaan, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyseessä on todella pöljä elokuva, mutta tekijät eivät ole tajunneet kääntää sitä edukseen, vaan tarjoavat nämä hölmöydet haudanvakavina, jolloin filmi menettää vähäisenkin viihdyttävyysarvonsa. Munkki Tuck yrittää tuoda huumoria mukaan, mutta ainoa hauska puoli elokuvassa on sen tahaton koomisuus. Tekijät ovat päättäneet modernisoida vähän liikaakin ja käsittelevät hevosia kuin autoja. Yhdessä takaa-ajokohtauksessa Robin nimittäin ratsastaa hevosella seinän läpi. Hevosella. Seinän läpi. Niin, että puuseinä pirstaloituu, eikä hevoselle käy mitään. Mitä helvettiä tämän elokuvan tekijät ovat miettineet?
Muistatteko viime vuonna ilmestyneen ankean harmaan ja pitkäveteisen King Arthur: Legend of the Swordin (2017)? Guy Ritchien leffa, mikä teki hirveät tappiot? Robin Hood on vähän niin kuin se, mutta vielä huonompi. Ritchie sentään toi mukaan omaa tyyliään huumorilla ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Tämän toimintakohtaukset vain kopioivat 300-leffaa (2006). Robin Hoodin taistelut ovat täynnä hidastuksia, mitkä muuttuvat saman kuvan aikana nopeutukseksi ja sitten taas hidastukseksi. Tätä tehokeinoa nähdään kyllästymiseen asti ja se kyllästyminen tapahtuu nopeasti, ottaen huomioon, etteivät tappelut ole läheskään yhtä siistejä kuin 300:ssa. Minua ei niinkään häiritse se, että tekijät ovat käsitelleet elokuvaa kuin supersankarileffaa, sillä Robin Hoodhan on toiminut innoittajana joillekin naamiosankareille. Minua vain häiritsee, että leffa epäonnistuu aika lailla kaikilla isoilla osa-alueilla näyttelemisestä ohjaukseen ja ennen kaikkea tarinankerrontaan. Leffa loikkii eteenpäin hurjaa kyytiä ja tarpeellisia hetkiä unohtuu välistä. Marianin sivujuoni voisi olla kiinnostava, jos elokuva vaivautuisi avaamaan, miten hän on päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Elokuva ei myöskään ole jännittävä tai koskettava, vaan sitä vain tuijottaa samalla kun kuolee hieman sisältä. Leffasta puuttuu tiettyjä elokuvallisia ansioita, joita itse (kuten moni muukin) vaadin elokuvilta. Robin Hood on ehdottomasti yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen tänä vuonna katsonut.
Elokuvan on ohjannut Otto Bathurst, joka on tätä ennen tehnyt yksittäisiä televisiosarjojen jaksoja. Koko illan filmin ohjaaminen on selvästi ollut liian kova paikka Bathurstille ja hän epäonnistuukin todella pahasti. Hän ei onnistu luomaan minkäänlaista seikkailuhenkeä ja vision puutteessa hän on vain kopioinut muita elokuvia, kuten jo mainitsemaani 300:aa. Bathurstin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea työskennellä näin surkean käsikirjoituksen kanssa. Ben Chandlerin ja David James Kellyn teksti on nimittäin järkyttävän kehnoa läpi leffan. Mukana on käsittämätön määrä huonoa dialogia ja laskekaapa, kuinka monta kertaa hahmot sanovat "pistetään syötti ja katsotaan kuka nappaa". Ihan oikeasti, laskekaa. Ei muuten rajoitu vain yhteen tai kahteen kertaan. Sentään tekniseltä puolelta löytyy jonkinlaista taitoa. Mukana on joitain tyylikkäitä kuvia ja ihan hyviä leikkauksia. Lavasteet ovat myös näyttävät ja ääniefektit mainiot. Ja siinäpä se. Toimintakohtaukset on kuvattu ja leikattu puuduttavasti, eikä elokuvan kokonaisrakennettakaan voi kutsua hyvin editoiduksi. Visuaaliset efektit ovat yllättävänkin pökkelöt sata miljoonaa dollaria maksaneeksi tekeleeksi. Säveltäjä Joseph Trapanese taas kopioi Hans Zimmeriä minkä kerkeää, saavuttamatta koskaan sitä aitoa eeppisyyttä, mihin Zimmer onnistuisi unissaankin. Trapanese yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta tämä johtaa lähinnä siihen, että kohtaukset tuntuvat johtavan johonkin hienoon, mutta mitään ei tapahdukaan. Yksi kaikkein surkuhupaisimmista jutuista koko tekeleessä on kuitenkin sen puvustus. Puvut on suunniteltu näyttämään vanhanaikaisilta, mutta ne on päivänselvästi valmistettu tehtaissa, jolloin täydelliset ompeleet sun muut pistävät silmään kaiken aikaa. Mukana on myös vaatteita, jotka näyttävät kaupasta ostetuilta! Marianin asuvalikoima taas koostuu pitkälti muodikkaista puvuista, joita mallit voisivat käyttää... eikö hänen pitäisi elää köyhyydessä?
Yhteenveto:Robin Hood on yksi vuoden surkeimmista tekeleistä. Elokuvan tekijät osoittavat läpi leffan suurta epäpätevyyttä ja filmi epäonnistuu massiivisesti käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Elokuva on täynnä mitä kamalinta dialogia, kehnointa tarinankerrontaa ja kömpelöintä ohjausta, mikä vain kierrättää tyylejä muilta tekijöiltä, eikä saa näyttelijöitäkään yrittämään. Taron Egertonilla on selvästi ollut uskoa projektiin ja hän on koko rainan ainoa hyvä puoli. Jamie Foxx ja Ben Mendelsohn hoitavat hommansa todella laiskasti, eikä Jamie Dornan vieläkään vakuuta siitä, että hän kuuluisi kameran eteen. Kyseessä on todella pöljä leffa, mutta tekijöillä ei ole ollut ymmärrystä tarjota tätä pöhköyttä itsetietoisesti, jolloin elokuva esittää hölmöytensä täysin pokkana ja vakavasti. Katsojan on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan leffaa, jossa hevoset juoksevat seinien läpi. Tekniseltä puolelta löytyy joitain hyviä juttuja, mutta visuaaliset tehosteet ovat yllättävän kömpelöt vuoden 2018 elokuvaksi. Säveltäjä Trapanese kopioi hävyttömästi Zimmeriä ja puvustustiimi ei ole edes vaivautunut saamaan tehtaissa valmistettuihin asuihin oikeaa ajan henkeä. Kenties tätäkin puolustellaan tarinan modernisoimisella, mutta itse näen sen vain laiskuutena, enkä todellakaan suosittele katsomaan Robin Hoodia. Filmi ei ole edes niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Katsokaa mieluummin Errol Flynnin klassikko tai Disneyn kettuanimaatio. Lopussa elokuva yrittää tietty pohjustaa jatko-osaa, mutta leffa on onneksi tehnyt niin isot tappiot avausviikollaan, että jatkoa ei luultavasti ole tulossa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2018, Lionsgate, Thunder Road Pictures, Appian Way, Pixoloid Studios, Safehouse Pictures
Ohjaus: Matthew Vaughn Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Julianne Moore, Pedro Pascal, Halle Berry, Edward Holcroft, Hanna Alström, Jeff Bridges, Channing Tatum, Elton John, Bruce Greenwood ja Michael Gambon Genre: toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 16 Kingsman-sarjakuviin (2012-) perustuva elokuva Kingsman: The Secret Service sai ensiesityksensä vuonna 2014 ja laajemman teatterilevityksen seuraavan vuoden alussa. Elokuvaa ylistettiin paljon, vaikka se sai myös negatiivista palautetta henkilöiltä, jotka eivät kestäneet rivompaa huumoria. Leffa oli myös menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Aluksi monet jännittivät, mitä jatkolle kävisi, sillä kun ohjaaja Matthew Vaughnin aiemmasta leffasta, Kick-Assista (2010) tehtiin jatko-osa (2013), ei se toiminut, sillä Vaughn ei jatkanut ohjaajana. Monet huojentuivat, kun hän ilmoitti palaavansa toisen osan ohjaajaksi ja jatkoa alettiin odottamaan innolla. Myös minä olin innoissani, sillä ensimmäinen leffa on mielestäni aivan mielettömän nerokas ja loistava, enkä malttanut odottaa, mitä seuraavassa osassa tulisi tapahtumaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä vähemmän ensi-iltaan oli aikaa ja kun pääasiassa positiivisia arvioita alkoi ilmestyä. Jotkut negatiiviset kommentit huolestuttivat minua hieman, mutta kun ystäväni näki sen kutsuvierasnäytöksessä ja antoi sille lähes täydet pisteet, olin vain todella innoissani. Menin katsomaan Kingsman: The Golden Circlen, eli suomeksi Kingsman: Kultaisen kehän ensi-iltana ja... olin valitettavasti pettynyt.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kingsman: The Secret Service! Kingsman-nimisen salaisen palvelun kimppuun hyökkää Kultainen kehä -huumejärjestö. Agentit Eggsy ja Merlin lähtevät järjestön perään, mutteivät voi hoitaa hommaa yksin, joten he tarvitsevat apua Yhdysvaltain salaiselta palvelulta, Statesmanilta, sekä vanhalta ystävältä... Erinomainen Taron Egerton palaa nuoren Eggsyn rooliin, josta on tullut erittäin taitava agentti. Hän on myös löytänyt itselleen rakkauden edellisen leffan Ruotsin prinsessa Tildestä (Hanna Alström) ja yrittää löytää tasapainoa parisuhteen ja agenttiuran välille. Tilda myös motivoi Eggsyä tehtävissään, sillä katsojatkin tietävät, mitä on tiedossa, jos hän pelastaa maailman uudestaan... ehe ehe... Egerton näyttää jälleen olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä, mutta harmillisesti hänen hahmoonsa ei ole saatu kirjoitettua mitään erityistä ja tuntuu siltä, että hänen kasvutarinansa päättyi jo viime filmin myötä. Jos et ole nähnyt leffan trailereita tai edes sen julistetta, joka on tuossa ylempänä, niin nyt seuraa pienehkö iso JUONIPALJASTUS. Elokuvassa nimittäin nähdään edellisessä leffassa tapettu Harry Hart, eli agentti Galahad, jota näyttelee Colin Firth. Harry on palautettu henkiin hieman laiskalla tavalla ja hän kärsii tietty muistinmenetyksestä, joka täytyy korjata. Muuten hahmo on hieman tylsä ja olen yhä sitä mieltä kuin olin silloin, kun näin ensimmäisen trailerin, jossa paljastettiin, että Harry on yhä hengissä: hänen olisi pitänyt pysyä kuolleena. Harryn kuolema oli suuri yllätys edellisessä osassa, joten on laimeaa, että hänet piti tuoda takaisin. Mark Strongin esittämä tietokonevelho Merlin on yhä mukana ja hänet nähdään suuremmassa roolissa kuin ennen. Hän on yhä paljon tietokoneen ääressä, mutta hän pääsee myös toimintaan. Merlin on tosikko, mutta häneltäkin löytyy hauskoja hetkiä ja Strong on mainio roolissaan. Yhdysvaltain Statesman-agentteja ovat Channing Tatumin esittämä Tequila, jonka rooli on harmillisen pieni; Pedro Pascalin esittämä Whiskey, jolla on aseenaan huipputeknologinen ruoska; Halle Berryn näyttelemä Ginger Ale, joka on Statesmanin versio Merlinistä; sekä Jeff Bridgesin esittämä Champagne, joka on Statesmanin johtaja. Siinä missä Kingsmanit ovat hienoja herrasmiesvakoojia, Statesmanin agentit taas muistuttavat cowboyita puhe- ja pukeutumistapojensa takia. Vaikka hahmot ovatkin hauska lisä, ei heitä (varsinkaan Tequilaa) ole hyödynnetty kovin kummoisesti. Kingsman: The Secret Servicessa todettiin, että agenttielokuvat ovat vain niin hyviä kuin niiden roistot. Mahtavan loistavassa The Secret Servicessä oli loistava Samuel L. Jacksonin näyttelemä Valentine, kun taas hyvässä The Golden Circlessä on ihan okei Kultaisen kehän johtohahmo Poppy (Julianne Moore). Ensimmäisessä kohtauksessaan Poppy vaikuttaa oivallisen häijyltä konnalta, mutta suurimmaksi osaksi elokuvaa hän on vain aika unohdettava. Moore ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä ja osoittaa sen myös tässä. Häneltä löytyy muutamat onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Muita hahmoja filmissä ovat edellisestä osasta tutut agentti Roxy (Sophia Cookson) ja Charlie (Edward Holcroft), sekä uusina tuttavuuksina Yhdysvaltain presidentti (Bruce Greenwood) ja uusi Kingsmanin Arthur-johtaja (pahasti alikäytetty Michael Gambon). Leffassa nähdään myös Elton John omana itsenään... tai noh, ärsyttävän kummallisena versiona itsestään. Charliesta on tullut pahempi kuin edellisen leffan lopussa, mutta hän ei tunnu lainkaan samalta hahmolta, jolloin olisi voinut olla parempi, jos kyseessä olisi kokonaan uusi hahmo, joka toimii Poppyn kätyrinä. Elokuvan presidenttihahmo on aivan loistava ja hän tarjoaa makeat naurut lähes jokaisella repliikillään.
Vaikka ensimmäinen tunteeni leffan päätyttyä oli pettymys, ei se tarkoita, että Kingsman: The Golden Circle olisi huono elokuva. Se on hyvä filmi, muttei lähelläkään edeltäjänsä tasoa. Edellinen osa on toisaalta niin nerokkaan upea, että sitä on varmaan mahdotonta päihittää, varsinkin kun sen hienous oli niin iso yllätys. Olisin silti toivonut tämän olevan edes todella hyvä. Tiesin etukäteen, ettei tämä voisi olla enää yllätys, sillä kaikki tietävät jo, mitä odottaa Kingsman-leffalta, mutta ajattelin, että tähän olisi löydetty uudenlaisia nerokkuuksia, jotka yllättäisivät edes hieman. Kyllä filmistä löytyy niitä muutama, mutta heti alusta huomaa, ettei nyt olla osuttu lähellekään napakymppiä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on nimittäin kökkö. Tarina alkaa tönkösti ja siirtyy kömpelösti ensimmäiseen toimintakohtaukseen, josta en pitänyt yhtään. Koko ensimmäinen tappelu näyttää niin paljon kehnojen tehosteidensa kanssa videopeliltä, että aloin pelätä, olisiko koko filmi sellaista. Ei sentään, eikä leffa ole myöhemmin enää niin heikko, mutta mukana on paljon hetkiä, jotka ovat vain ihan kivoja. Vastapainona on onneksi kohtia, jotka ovat todella hyviä, mutta valitettavasti loistavia hetkiä ei montaa löydy.
Siinä missä The Secret Service hyödynsi ties mitä asioita kekseliäästi, jotta se saa pidettyä katsojaa tiukasti mukanaan, The Golden Circle lähinnä vain viihdyttää läpi kestonsa. Sitä katsoo mielellään - vaikka se onkin noin vartin liian pitkä - mutta siinä ei ole kovin paljoa muistettavia asioita. Toimintakohtaukset ovat alkua lukuunottamatta näyttäviä (vaikkakin noin puolen välin seudulla tapahtuva lumitaistelu katoaa nopeasti mielestä) ja niissä on tuttua henkeä ensimmäisestä osasta, sekä hieman jännitystäkin. Paras taistelu on onneksi jätetty loppuun, jolloin elokuva nousee noin vartiksi oikeasti todella hyväksi. Verta on taas tiedossa, kuten myös tylyjä kuolemia, jotka kuitenkin lähinnä naurattavat. Harmi vain, ettei leffa ole edes lähellekään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Kun edellisen elokuvan aikana koko katsomo nauroi silmät kyynelissä, tämä pätkä tarjoaa hekottelua, mutta vain parit kunnon naurut. Leffassa on tietty kierrätetty vitsejä edellisestä osasta, mutta ne eivät iske yhtä toimivasti tällä kertaa. Mukana on myös pari vitsiä, jotka ovat niin tyhmiä, ettei niille edes jaksa nauraa. Yleisöstä kuului silloin vain pari vaivaantunutta naurun yritystä.
Jos tyylikkään toiminnan ja hauskat vitsit siirtää hetkeksi syrjään, niin alta löytyvä agenttiseikkailu ei ole kovin mukaansatempaava. Elokuvaan on tungettu selvästi liikaa asioita ja hahmoja, jolloin sillä ei valitettavasti ole aikaa keskittyä kunnolla edes päähenkilöönsä, joka nähdään lähes jokaisessa kohtauksessa. Eggsyn ja Ruotsin prinsessan romanssi on hauska idea, ja ruokailukohtaus prinsessan vanhempien, eli kuninkaan ja kuningattaren luona on erittäin mainio, mutta rakkaustarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, vaikka sille huipennus löydetäänkin. Siitä puuttuu kunnon sydäntä ja näyttelijöiden väliltä puuttuu kemia, mikä edellisessä osassa löytyi. Mukana on muitakin tällaisia asioita, jotka vaikuttavat erinomaisilta, mutteivät ole lopulta kummoisia. Itse Kultainen kehäkin on loppujen lopuksi aika laimea vastus, eikä yhtään niin suuri kuin aluksi voi ymmärtää. Kun yksi edellisen leffan sanomista koski ihmisten suhdetta puhelimiinsa, väännetään tässä siitä, että huumeet ovat pahasta. Jotkut ratkaisut tarinassa ovat hieman laiskoja ja uskoisin elokuvan toimivan paremmin, jos sen käsikirjoitusta olisi työstetty pidempään. Kokonaisuudesta löytyy paljon tuttuja Kingsman-juttuja edellisestä elokuvasta, mutta välillä niistä vain puuttuu se jokin, minkä takia ensimmäinen osa on yksi kaikkien aikojen parhaista agenttielokuvista.
The Golden Circlen ohjaajana toimii tosiaan edeltäjän tapaan Matthew Vaughn, joka on tehnyt mielestäni kolme aivan mahtavaa filmiä (The Secret Servicen lisäksi Kick-Ass ja X-Men: First Class, 2011), mutta tämä teos osoittaa, että ehkä hänen ei oikeasti pitäisi pysyä leffasarjojen parissa yhtä osaa kauemmin. Vaughn on sanonut haluavansa tehdä jossain kohtaa uuden Fantastic Four -filmin ja toivon, että hän tekee, sillä maailma kaipaisi vihdoin ja viimein hyvää elokuvaa aiheesta, jota on yritetty jo neljä kertaa. Kingsman: The Golden Circle on tyylikkäästi kuvattu, mutta leikkausvaiheessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi äänimaailma on mainio. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta onneksi alkua lukuunottamatta tehosteet eivät näytä pelien tasoiselta. Musiikeista vastaavat Henry Jackman ja Matthew Margeson, jotka ovat tehneet todella oivaa työtä sävellystensä kanssa. Edellisestä elokuvasta tuttuja melodioita on mukana paljon.
Yhteenveto:Kingsman: The Golden Circle on kelpo agenttiseikkailu, mutta jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Tarina ei imaise katsojaansa yhtä hyvin mukaansa, etenkin kun aloituskohtaus on kehno ja kokonaisuus on noin vartin liian pitkä. Nerokkaita hetkiä löytyy paljon vähemmän, eikä elokuva tarjoa kovin montaa yllätystä. Vitsejä on paljon, mutta ne eivät ole yhtä hauskoja ja vanhojen vitsien kierrätys tuntuu oudon pakotetulta. Nauraa kyllä saa, mutta kyseessä ei ole hulvaton filmi. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä - etenkin erittäin mainio lopputaistelu. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, mutta Eggsyn tarinasta ei oikein tunnu olevan kerrottavaa. Minua harmitti suuresti, miten alikäytetyt Channing Tatum ja Michael Gambon ovat leffassa. Julianne Moore ei ole kovin ihmeellinen pahis, eikä hänen juonensa ole ihmeellinen. Yhdysvaltain presidentti oli aivan loistava ja häntä olisi voinut olla enemmänkin. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta kuvaus on suurimmaksi osaksi upeaa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt työstää vaikka kuukauden verran lisää, jotta lopputulos olisi eheämpi paketti. Tällaisenaan se on kyllä hyvä ja mukana on paljon tuttuja Kingsman-juttuja, mutta voisi The Golden Circle olla selkeästi parempikin. Jos piditte edellisestä osasta, niin käykää katsomassa myös tämä elokuva, mutta sillä varoituksella, ettei se ole yhtä hieno. Viihdyttävänä toimintakomediana tämän katsoo kyllä mielellään ja toivon, että leffa iskee minuun paremmin toisella katselukerralla, kun tiedän, mitä odottaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Kingsman: The Golden Circle, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marv Films, Shangri-La Entertainment, TSG Entertainment
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Hugh Jackman, Jo Hartley, Keith Allen, Tim McInnerny, Iris Berben, Rune Temte, Edvin Endre, Jim Broadbent ja Christopher Walken Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 7 Eddie the Eagle perustuu tositarinaan Michael "Eddie" Edwardsista, eli "Eddie the Eaglesta", jolla on maine surkeimpana mäkihyppääjänä. Eddie oli silti erittäin rakastettu kansan keskuudessa ja on yksi tunnetuimmista mäkihyppääjistä. Tietysti hänestä täytyi tehdä myös elokuva. Eddie the Eagle ilmestyikin Suomeen huhtikuussa 2016, mutten kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. En erityisemmin välitä urheilusta, joten siihen keskittyvä leffa ei oikein innostanut. Olin kuitenkin kiinnostunut elokuvasta sen päätähtien takia. Kingsman: The Secret Service (2015) elokuvan kautta saman tien tunnetuksi tullut Taron Egerton esittäisi Eddieä ja mukana olisi myös Wolverinen roolista tuttu Hugh Jackman. Trailerit vaikuttivat ihan hauskoilta, mutta päätin silti jättää elokuvateatterikäynnin väliin ja katsoa Eddie the Eaglen joskus vuokralta. Aloittaessani C Moren kokeilujakson, huomasin Eddie the Eaglen olevan tarjonnassa mukana ja päätin katsoa sen vihdoin, odottaen mainiota teosta.
Eddie Edwards on lapsesta asti haaveillut pääsevänsä talviolympialaisiin mäkihyppääjänä. Tämän toteutumista vaikeuttaa kuitenkin moni asia, esimerkiksi se ettei Isolla-Britannialla ole mäkihyppääjätiimiä, eikä Eddie osaa edes hypätä. Hän on kuitenkin päättänyt toteuttaa unelmansa ja tekee kaikkensa onnistuakseen. Taron Egerton on aivan täydellinen valinta Eddie Edwardsin rooliin! Hän vetää aivan tolkuttoman hyvän roolisuorituksen, joka vahvistaa sitä, mitä olen jo sanonut: jos Egerton vain päättää jatkaa näyttelemistä, hänellä on huikea ura edessään. Eddie on erittäin innostunut nuori mies, joka on päättänyt ryhtyä mäkihyppääjäksi. Hän ei tosiaan ole aiemmin hypännyt, mutta se ei tunnu häntä haittaavan, koska hän kokee olevansa nopea oppija. Häntä eivät haittaa myöskään naarmut ja mustelmat, joita hän saa yrittäessään onnistua kerralla jossain, mikä muilta yrittäjiltä on vienyt vuosia opetella. Eddie vähät välittää siitä, mitä muut sanovat hänestä, hän vain haluaa olla mukana olympialaisissa. Hän on hieman kömpelö tapaus, joka välillä vahingossa kaataa jonkin tai jonkun kumoon, mutta hänellä ei ole aikaa pyytää anteeksi, sillä hänellä on kiire oppimaan mäkihyppyä. Eddie on erittäin sympaattinen tapaus ja katsojana alkaa välittämään hänestä heti, kun hän ilmestyy ruutuun leffan alussa. Hahmossa ei ole mitään, mistä ei pitäisi. Hän on täynnä sydäntä ja iloa, minkä Egerton vangitsee mielettömän hienosti. Hugh Jackman näyttelee Bronson Pearya, joka on elokuvaa varten keksitty hahmo, johon on yhdistetty Eddien useat valmentajat. Bronson oli aikoinaan itsekin mäkihyppääjä, mutta hän on päätynyt juomaan ja kunnostamaan mäkiä. Aluksi Eddie tuntuu hänestä idiootilta, jonka ei kuuluisi edes yrittää, mutta mitä kauemmin Bronson jää seuraamaan Eddien tekemisiä, hän huomaa, että nuorukaisessa onkin potentiaalia. Lopulta Bronson alkaa hieman vastahakoisesti kouluttamaan Eddieä ja huomaa, että tämä todella on nopea oppimaan. Jackman on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lähes kaiken aikaa Egertonin varjoon. Eddien vanhemmat eivät ole täysin poikansa innostuksessa mukana. Janette-äiti (Jo Hartley) kannustaa poikaansa, muttei kuitenkaan täysin usko, että Eddie voisi saavuttaa unelmiaan. Terry-isä (Keith Allen) taas pitää koko mäkihyppäämistä typeränä huuhaana, eikä kannusta poikaansa yhtään. Elokuvan aikana on hienoa seurata, kuinka vanhempien tuki kehittyy... jos kehittyy. Terry ei tunnu lainkaan uskovan Eddien lahjoihin, mutta muutamassa kohtaa voi selvästi nähdä, että isä kuitenkin haluaa nähdä poikansa onnistuvan. Muita isohkoja hahmoja elokuvassa ovat mm. Iris Berbenin esittämä Petra-niminen nainen, joka pitää kuppilaa, jossa Eddie saa nukkua, Tim McInnernyn näyttelemä Dustin Target, joka toimii Ison-Britannian olympiakomiteassa ja yrittää kaikkensa, ettei Eddie pääsisi kisoihin mukaan, sekä Rune Temten esittämä norjalaisvalmentaja Bjørn, joka pitää Eddieä pyhäinhäväistyksenä koko lajille. Näistä hahmoista Dustin Target nousi selkeästi esille ja hänestä on tehty onnistuneen epämiellyttävä, jolloin katsojana haluaa nähdä, kuinka Eddie osoittaa taitonsa hänelle. Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent pienessä roolissa olympialaisten juontajana ja Christopher Walken todella pienessä roolissa Bronsonin vanhana valmentajana. Suomalaiset katsojat voivat olla tyytyväisiä, sillä leffassa on myös mukana Suomen mäkkihyppääjälegenda Matti Nykänen, jota Eddie ihailee ja joka näyttää useasti olevansa alan huippu. Valitettavasti Nykästä ei esitä suomalainen, vaan ruotsalainen Edvin Endre, mikä ei tietenkään ole oikein. Erimaalaisen näyttelijän huomaa selkeästi aina, kun Matti avaa suunsa, sillä kukaan muu ei osaa suomienglantia kuin suomalainen. Eddie the Eagle on erittäin inspiroiva elokuva. Eddien hahmon innostus ja haaveilu välittyy niin hienosti katsojalle, että itsekin alkaa uskoa, että minkä tahansa asian voisi toteuttaa. Elokuva on myös täynnä riemua ja sydäntä jo ensimmäisistä kuvista alkaen, jolloin leffa nappaa katsojan samantien mukaansa hyppäämään mäkeä. Alussa pääsee naureskelemaan Eddien kömpelyydelle, mutta samalla ihailee, kuinka päättäväinen henkilö on kyseessä. Eddie ei tosiaan anna minkään asian tulla eteensä ja hän uskoo itseensä täysillä. Vähän liiankin täysillä, sillä heti kun hän on kerralla onnistunut laskeutumaan viidentoista metrin mäestä, hän päättää kokeilla neljänkymmenen metrin mäkeä, joka vaatisi paljon harjoittelua. Hän ei myöskään tunnu oppivan virheistään, jolloin katsojana kykenee usein näkemään tilanteen muiden hyppääjien näkökulmasta, jotka ovat pysähtyneet tuijottamaan, että mitä ihmettä tuo yksi älykääpiö puuhailee? Kuitenkin joka kerta, kun jonkun hahmon kuulee epäilevän jotain, katsojana pysyy Eddien puolella ja tietää, että Eddie tulee näyttämään muille olleensa oikeassa... ainakin jollain tapaa. Ihmiset uskovat Eddien epäonnistuvan, mutta Eddiepä ei tee niin, vaan onnistuu juuri ja juuri, tullen kisoissa viimeiseksi. Heikoimmatkin hypyt ovat silti Eddielle kuin lottovoittoja, jolloin ei voi vastustaa hymyn leviämistä kasvoille, kun katselee riemastunutta, onnellista Eddieä.
Elokuvasta löytyy onneksi myös koskettavampaakin puolta. Välillä käy sääliksi Eddieä, kun muut yrittävät tahallaan sabotoida hänen onnistumistaan. Parissa kohtaa Eddie itsekin pysähtyy miettimään, että miten hän ikinä voisi voittaa muita kilpailijoita ja onko koko juttu sittenkin typerää ajanhukkaa, kuten hänen isänsä on aina sanonut? Tunteikkaat kohdat välittyvät kotikatsomoon erinomaisesti. Kannattaa siis varata nenäliinat mukaan kyyneleiden varalta - oli sitten kyseessä surun tai onnen kyyneleet. Leffassa on nimittäin mukana paljon onnellisia hetkiä, jotka koskettavat myös voimakkaasti. Eddie the Eagle todella on hieno elokuva, jonka aikana voi iloita, nauraa, nyyhkyttää, jännittää ja uskoa täysillä itseensä. Eddien ja Bronsonin ystävyyden kehittymistä on yhtä hienoa seurata kuin Eddien taitojen paranemista. On myös upeaa nähdä, kuinka epäilijät alkavat pikkuhiljaa ottaa Eddieä riemuiten vastaan. Elokuva naurattaa todella usein, eikä mukana ole huonoa huumoria tai kehnoja vitsejä. Eddie the Eagle on monin puolin onnistunut teos, joka nousee vuoden 2016 elokuvien parhaimmistoon! Ohjauksesta vastaa Dexter Fletcher, joka todella osaa asiansa. Hänellä on ollut hieno visio, jonka hän on saanut vangittua lopputulokseen asti. Eddie the Eagle on Fletcherin kolmas ohjaustyö ja aiemmin hänet on nähty pääasiassa näyttelijänä. Käsikirjoituksesta vastaavat Sean Macaulay ja Simon Kelton ovat myös tehneet upeaa työtä. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Lavasteet ovat hienoja ja puvustuksella on tuotu 1980-luvun ajan henkeä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Useassa mäkihyppykohdassa voi nähdä, että näyttelijä on seissyt vihreän taustakankaan edessä ja tausta on luotu jälkikäteen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun muu elokuva on niin huikea. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisätunnelmaa vauhtiin. Musiikista vastaa Matthew Margeson, jonka sävellykset toimivat elokuvassa mainiosti. Todella monet sävellykset tuovat mieleen Van Halenin kappaleen "Jump", joka myös kuullaan elokuvassa.
Yhteenveto:Eddie the Eagle on erinomainen elokuva unelmista ja niiden toteuttamisesta. Se on erittäin inspiroiva teos, jolloin alkaa itsekin uskoa, että mikä tahansa on saavutettavissa. Elokuva on erittäin hauska, mutta myös koskettava. Se tuottaa riemun ja onnen tunteen, joka syntyy erittäin upeasti luodusta tunnelmasta, sekä hienoista roolisuorituksista. Eddie Edwardsia näyttelevä Taron Egerton on aivan tajuttoman huikea roolissaan! Hänestä tullaan kuulemaan vielä useita kertoja, jos taso vain pysyy samana, eikä mikään nouse näyttelijän päähän. Myös Hugh Jackman on todella mainio, mutta jää usein Egertonin varjoon. Suomalaista katsojaa jää harmittamaan, ettei Matti Nykästä esitä suomalainen, vaan ruotsalainen, joka ei ikinä osaisi suomienglantia niin kuin suomalainen. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta se ei haittaa, kun leffa on muuten niin upea. Elokuvassa on myös erittäin hyvät musiikit. Ei todellakaan tarvitse olla urheilun ystävä, jotta voi pitää tästä. Suosittelenkin katsomaan Eddie the Eaglen, jos pidätte inspiroivista tai tositapahtumiin perustuvista tai hauskoista tai koskettavista leffoista, joissa on erittäin hyvää näyttelemistä. Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista!
Kirjoittanut: Joonatan, 5.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Eddie the Eagle, 2016, Marv Films, Saville Productions, Studio Babelsberg
Ohjaus: Garth Jennings ja Christophe Lourdelet Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Seth MacFarlane, Nick Kroll, John C. Reilly, Garth Jennings, Peter Serafinowicz ja Jennifer Saunders Genre: animaatio, draama, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Vielä viime vuonna en olisi mitenkään voinut pistää Illumination Entertainmentia animaatioelokuvien tekijänä samalle tasolle kuin DreamWorksin, puhumattakaan korkeasta tasosta, jolla Walt Disney ja Pixar ovat. Ensimmäinen Despicable Me (2010) oli mielestäni ihan kiva, mutta sen jatko-osa, Despicable Me 2 (2013) oli lähinnä säälittävä tapaus. Hopia (2011) en ole nähnyt, eikä Dr. Seuss' The Lorax (2012) erityisemmin vakuuttanut. Vasta Minions -elokuva (2015) näytti, että yhtiöllä olisi toivoa tehdä toimiviakin animaatioseikkailuja, vaikka aiemmin olinkin inhonnut elokuvan keltaisia nimikkohahmoja. Minions ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna The Secret Life of Petsiin (2016), joka oli mielestäni todella hyvä elokuva, vaikka Kevin Hartin näyttelemä pupupahis ärsyttikin. Sen jälkeen ajattelin, että Illuminationilla oikeasti olisi toivoa ja kiinnostuinkin, kun kuulin, että jo tänä vuonna tulisi yhtiön seuraava elokuva nimeltään Sing. Trailer ei erityisemmin vakuuttanut, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi animaatioleffa, joka olisi tasoltaan lähempänä The Secret Life of Petsia kuin Despicable Me -elokuvia...
Huonosti tuottavan Moon-teatterin johtaja, Buster Moon päättää järjestää laulukilpailun, saadakseen teatterinsa suosion takaisin. Kilpailusta tulee saman tien todella suosittu, mutta siksi, että palkinnoksi ilmoitettiin vahingossa satatuhatta dollaria pelkän tonnin sijaan. Busterille iskee paniikki, sillä teatterilla ei todellakaan ole antaa sellaista summaa. Kilpailu järjestetään silti. Pääosassa Buster Moonin äänenä kuullaan Matthew McConaughey, joka on vasta tänä vuonna siirtynyt ääninäyttelemisen puolelle. Aiemmin hänet on kuultu elokuvassa Kubo and the Two Strings (2016). McConaugheyn ääni on tunnistettava ja sitä jaksaa kuunnella, joten hän toimiikin pääroolissa mainiosti. Buster Moon on koala, joka ihastui pienenä teatteriin ja onkin saavuttanut unelmansa johtamalla sellaista. Teatterilla ei kuitenkaan mene hyvin ja velkoja riittää. Silti Buster puskee eteenpäin, jotta hänen haluamansa menee läpi, eikä hän usein ehdi jäädä miettimään muiden tunteita. Reese Witherspoon ääninäyttelee Rosita-porsasta, kahdenkymmenenviiden lapsen äitiä. Rosita joutuu tekemään kaiken kotona, sillä hänen miehensä Norman (Nick Offerman) on kaiken aikaa töissä. Rosita on nuorempana haaveillut artistin urasta, mutta se haave on kadonnut, kun lapset ilmestyivät hänen elämäänsä. Kilpailu on tapa Rositalle toteuttaa vihdoin unelmansa. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka aluksi stereotypinen asetelma hieman ihmetyttikin ja Witherspoonin ääni toimii hyvin. Scarlett Johansson esittää Ashia, punk/rock-musiikista innostuvaa piikkisikaa. Ashille tarjoutuu mahdollisuus olla mukana kilpailussa, toisin kuin hänen poikaystävälleen Lancelle (Beck Bennett), jonka kanssa Ash on soittanut jo kauan. Lance on mustasukkainen, mutta Ash haluaa silti toteuttaa unelmansa. Ashin hahmo alkoi kiinnostamaan vasta, kun elokuvaa oli jo mennyt hetken aikaa. Hämmästelen yhä, miten en tunnistanut Johanssonia hahmon ääneksi. Kingsman: The Secret Service (2015) -tähti Taron Egerton kuullaan Johnny-gorillan äänenä. Johnnyn isä Marcus (Peter Serafinowicz) on rikollinen ja Johnny joutuukin auttamaan isäänsä ja tämän jengiä ryöstökeikoilla. Johnny ei ole innostunut elämäntavasta ja hänestä löytyykin herkkä laulajasielu, jonka hän haluaisi tuoda kansan kuultavaksi. Johnny oli hahmoista mielestäni ehkä jopa mielenkiintoisin. Egerton vakuutti minut saman tien Kingsmanissa lahjoistaan ja osoittaa tässä, että jo hänen äänensä yksinään toimii. Jos Egerton siten haluaa, niin hänellä on hieno ura edessään. Hauskana yksityiskohtana on, että Marcus-isä ja hänen jenginsä käyttävät valkoisia pupunaamareita, jotka muistuttavat selvästi tuttua hahmoa aiemmasta Illuminationin elokuvasta... Laulaja Tori Kelly esittää Meenaa, ujoa teinityttöelefanttia, joka unelmoi olevansa laulaja, mutta häneltä ei vain löydy uskallusta, eikä uskoa itseensä. Meena on kiinnostava, sillä hänen tapansa olla mukana kilpailussa poikkeaa selvästi muista. Kellyn ääni sopii hyvin hahmolle ja kyllähän Kelly osaa laulaa. Meenan hieman höperönä isoisänä kuullaan Jay Pharoah ja innokkaana äitinä Leslie Jones. Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane ääninäyttelee Mikea, rahanahnetta katusoittajahiirtä, joka osallistuu kilpailuun rahanhimonsa takia. Mike vaikuttaa usein ärsyttävältä, mutta hahmossa on silti jotain, jonka takia hänestäkin pitää. Miken ylimielisyys aiheuttaa hahmolle tietty ongelmia. Vaikka MacFarlane osaakin tuottaa paljon erilaisia ääniä, niin Miken tunnistaa silti häneksi, jos on katsonut Family Guyta tarpeeksi. Hänellä on selkeästi paljon kokemusta ääninäyttelemisestä ja suoriutuukin roolistaan mallikkaasti. Vähiten esillä oleva kilpailija on Gunter-porsas, jonka äänenä kuullaan Nick Kroll. Hahmolla on saksalaiskorostus ja hän on täynnä energiaa, joka purkautuu lavalla intohimoisena tanssina. Hahmo on toimiva, joten hieman ihmettelin, miksei hän esiinny elokuvassa enempää. Krollin luoma aksentti hahmolle on hauska. Moon-teatterilla työskentelee neiti Crawly -niminen ikääntynyt lisko, jonka toinen silmä on tehty lasista. Neiti Crawly on erittäin hauska hahmo ja hänen kohtiaan on viihdyttävää seurata. Hahmon äänenä kuullaan elokuvan ohjaaja Garth Jennings. Elokuvassa kuullaan myös John C. Reilly Busterin lammasystävä Eddiena, Jennifer Saunders laulajalegenda Nanana, sekä Rhea Perlman pankkivirkailija Judithina. Mukana on myös kettuja, jotka tuntuivat olevan todella stereotypisiä versioita japanilaisista naisista. Mielestäni oli hyvä ratkaisu, että kun The Secret Life of Petsissa eläinhahmot olivat lemmikkejä kuten koiria, kissoja ja hamstereita, niin tästä elokuvasta löytyy hieman eksoottisempia elukoita.
Sanon suoraan, että taso ei vain pysynyt samalla tasolla kuin The Secret Life of Petsissa, vaan Sing jopa ylittää sen tason! Elokuva sisältää paljon tunteita ja siinä on alusta asti sydäntä mukana, jolloin katsojana ei edes jää haittaamaan, että pääjuonen voi helposti arvata etukäteen. Ja kun kyseessä on lastenelokuva, niin ennalta-arvattava juoni kuuluu yleensä asiaan. Lapsille tämä menee kuitenkin varmasti ihan täysillä. Silti tämä ei kuitenkaan täysin ole lastenelokuva. Singissa on selvästi otettu huomioon myös aikuiskatsojat ja siitä on pyritty tekemään elokuva, jonka aikana koko perhe voi oikeasti viihtyä. Huumoria riittää ja se kyllä naurattaa. Hahmojen kohellusta on hauska katsoa ja vitsit toimivat. Ainoastaan yhden kohtauksen piereskely tuntui olevan mukana vain, jotta perheen pienimmät voisivat kikattaa kovaan ääneen.
Draamaa on paljon mukana, sillä lähes jokaisella hahmolla on oma tarinansa, jotka kulkevat elokuvan läpi jonkinlaisiin lopputuloksiin. Singin alkupuolella hieman pelotti, miten elokuva osaisi keskittyä niin moneen tarinaan samanaikaisesti, mutta jännitin turhaan, sillä useat tarinat toimivat erinomaisesti yhdessä ja tekevät kokonaisuudesta todella rikkaan. Lapsikatsojille voi tuottaa vaikeuksia seurata erittäin monen hahmon tarinoita, mutta varttuneemmille katsojille tarinat rakentavat yhdessä hienon elokuvan. Busterilla on rahaongelmia, eikä hän halua totuuden palkinnosta paljastuvan, Rositalla on ongelmia lastensa ja miehensä kanssa, Ash kärsii mustasukkaisesta poikaystävästä, joka on hänen unelmansa tiellä, Mike on rahanahneudessaan joutunut ongelmiin väärien henkilöiden kanssa, Johnnylla on vaikeuksia isänsä kanssa ja Meenan pitäisi päästä esiintymiskammostaan eroon. Tarinat naurattavat, mutta pääasiassa koskettavat ja kulkevat mainiosti yhdessä kohti loppuhuipennusta.
Kun päätarina kertoo laulukilpailusta, niin kappaleita kuullaan tietysti paljon. Elokuvaan ei varsinaisesti olla tehty uusia biisejä, vaan kaikki tuntuvat olevan jo olemassa olevia kipaleita eri henkilöiden esittäminä. Singissa kuullaan mm. Lady Gagan "Bad Romance", Katy Perryn "Firework", Nicki Minajin "Anaconda", Leonard Cohenin "Hallelujah", John Legendin "All of Me", sekä Van Halenin "Jump". Ja jos olette miettineet, miltä Carly Rae Jepsenin "Call Me Maybe" kuulostaa Matthew McConaugheyn laulamana, niin tässä elokuvassa on mahdollista kuulla sellainen ihme. Mielestäni kappaleiden käyttö oli toimivaa, mutta lajityyppejä olisi voinut olla monipuolisemmin.
Visuaalisesti elokuva on pelkkää silmäkarkkia. Animointi on aivan huikean loistavaa ja jo pelkästään sen takia suosittelen katsomaan elokuvan. Elokuva on jatkuvasti täynnä pieniä yksityiskohtia ja laajoja kuvia katsoo hämmästellen, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Etenkin lavashow't ovat täydellisen näköisiä. 3D-tehoste toimi yllättävän mainiosti. Singin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Garth Jennings ja hänen ohjausapunaan on toiminut Christophe Lourdelet. Garthin edellisestä elokuvaohjauksesta on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta taito on selvästi tallella. Äänitehosteilla on tuotu maailmaan lisäystä hienosti. Vaikka Joby Talbot on säveltänyt elokuvaan erikseen musiikkia, sävellykset jäävät täysin valmiiden kappaleiden varjoon.
Yhteenveto:Sing on aivan loistava animaatioelokuva, joka hämmästyttää läpi kestonsa. Elokuvan läpi kulkee useiden hahmojen tarinat, jotka sopivat hienosti yhteen. Kyseessä on yllättävän koskettava elokuva, mutta tietty myös hauska. Ääninäytteleminen toimii ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Itseäni häiritsivät lähinnä stereotypiset japanilaiset ketut. Animointi on todella upeaa ja yksityiskohtia on huikea määrä. Tuttuja kappaleita kuullaan paljon ja uskoisin, että jokin niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Suosittelen viemään lapsenne katsomaan Singin, sillä voitte itsekin nauttia siitä. Sing on mielestäni erinomainen elokuva täynnä sydäntä ja aion todellakin ostaa sen jonain päivänä ja katsoa sen vielä useaan otteeseen elämäni aikana. Tämän ja The Secret Life of Petsin perusteella Illumination Entertainment lähtee kovaan nousuun, kunhan yhtiö vain jättäisi Despicable Me -elokuvat kokonaan pois. Tämäkin toimi paljon paremmin ilman joitain keltaisia miniukkoja hölöttämässä kaiken aikaa.
Kirjoittanut: Joonatan, 1.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sing, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Hammer & Tongs
Ohjaus: Matthew Vaughn Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Samuel L. Jackson, Sofia Boutella, Michael Caine, Sophie Cookson ja Mark Hamill Genre: toiminta, komedia, agenttielokuva Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16
Vuotena, jona ilmestyi uusi James Bond -elokuva (Spectre, 2015) ja uusi Mission: Impossible -elokuva (Mission: Impossible - Rogue Nation, 2015), kuka olisi voinut aavistaa, että täysin tuntematon agenttiparodia voisi nousta kummankin yläpuolelle? Vaikka mielestäni Vaughnin edelliset sarjakuvaelokuvat Kick-Ass (2010) ja X-Men: First Class (2011) olivat aivan loistavia, en silti odottanut Kingsman: The Secret Servicea ollenkaan. Trailerit eivät näyttäneet kovin kiinnostavilta ja minua oli alkanut ärsyttää Vaughn, hänen jättäytyessään pois kummankin edellisen elokuvan jatko-osista. Menin kuitenkin avausviikonloppuna katsomaan Kingsmanin ja... WOW!
Kingsman on salainen vakoojajärjestö Briteissä. He ovat etsimässä uutta agenttia edesmenneen tilalle. Katujen kasvatti Eggsy päätyy yhdeksi ehdokkaaksi muutaman muun nuoren kanssa. Samaan aikaan bisnesmies Valentine on keksinyt hirveän juonen, joka saisi koko maailman kaaokseen. Kingsmanin agentit alkavat selvittämään Valentinen suunnitelmia.
Taron Egerton on loistava löytö nuoreksi Eggsyksi. Egerton ei ole ennen tätä tehnyt paljoa elokuvissa, mutta Kingsmanin jälkeen hänelle avautuu varmasti paljon mahdollisuuksia, sillä hän vetää roolinsa upeasti. Colin Firth on täydellinen valinta Harry Hartiksi, Kingsmanin agentiksi, joka valitsee Eggsyn yhdeksi ehdokkaaksi. Firth pääsee vetämään kunnon toimintapätkiä, joihin ei olisi lempeältä vaikuttavasta miehestä ennen uskonut. Samuel L. Jackson vetää yhden parhaista rooleistaan pahis-Valentinena. Quentin Tarantinon elokuvista on Jacksonin veto kaukana, sillä tämä hahmo pelkää tappamisen katsomista ja voi pahoin veren näkemisestä. Kiroilla hän silti tässäkin osaa. Jacksonin hahmolla on hauskana ja onnistuneena lisäpiirteenä puhevika, joka tekee hänen hahmostaan mielenkiintoisemman ja erilaisemman kuin normaaleista agenttielokuvien vastustajista. Yleensä pahiksena tuttu Mark Strong esittää hyvistä, Merliniä, joka toimii Kingsmanissa. Strong vetää roolin hyvin, mutta hänen vetonsa ei nouse ihan samalla tavalla esille kuin edellisten mainittujen. Michael Caine jää erittäin taka-alalle elokuvassa, muttei hänen hahmonsa olekaan kovin kiinnostava. Caine vetää silti tuttuun tapaansa hyvin. Muut näyttelijät toimivat myös ja ainakin minulle yllätyksenä tuli, että elokuvassa esiintyy Mark Hamill pienessä roolissa. Valentinella on myös avustaja Gazelle, jota esittää Sofia Boutella. Hahmolla on veitset jalkojen tilalla ja niillä saadaankin irtoraajoja kehiin. Suurimmaksi osaksi hahmot puhuvat voimakkaalla brittiaksentilla ja nuoret slangilla, joka tekee elokuvan ymmärtämisestä hieman hankalaa. Onneksi on tekstitykset!
Kingsman on raikas tulokas agenttigenreen. Vaikka siinä viitataan paljon muihin agenttielokuviin ja se "varastaa" muilta, niin se jää silti näkyviin erilaisena vakoojaelokuvana. Kiroilusta äärimmäisen väkivaltaisiin kohtauksiin, Kingsman jaksaa yllättää elokuvan loppuun saakka. Muutamat juonipaljastukset ovat helposti arvattavissa, mutta sillä ei ole niinkään väliä, sillä kokonaisuus on huikea.
Visuaalinen ilme elokuvalla on näyttävä. Alkutekstit pelkästään ovat hyvin suunniteltuja ja toteutettuja. Toimintakohtaukset on tehty upeasti ja kuvaus on täydellistä. Lentokoneesta hyppääminen, vihakirkkokohtaus ja lopun laajat kuvat ovat kuvauksellisesti elokuvan parhaimmistoa. Kirkkokohta on myös yksi parhaista toimintakohtauksista, joita olen nähnyt aikoihin. Elokuvassa on hienoja hidastuksia ja toimivaa, nopeaa leikkausta, varsinkin taisteluissa. Kuvauksesta on pakko sanoa, että laajakuvaobjektiivia on käytetty hieman liikaa ja paikoitellen se aiheuttaa liian häiritsevää vääristymistä kuvaan. Musiikki toimii taustalla, muttei jää soimaan päässä jälkikäteen. Vaikken ole konemusiikin ystävä, niin tässä se toimii, kun sitä käytetään.
Elokuva ei tunnu täysin komedialta, vaikka siinä saakin nauraa. Valentinen juonesta on tarkoituksella tehty hieman hölmö, kuin veetuiluna vanhoja Bond-elokuvia kohtaan. Useimmat vitseistä ovat kuivia, jolla on varmaan tähdätty perinteiseen brittihuumoriin. Kohtaus, jossa Harry ja Valentine syövät McDonald'sin hampurilaisia on absurdi, mutta tuntuu silti tarkkaan mietityltä.
Kingsmanille ollaan juuri tekemässä jatko-osaa. Toivon todella, että Matthew Vaughn pysyy ohjaajana, ettei jatko-osalle käy samalla lailla kuin Kick-Ass 2:lle (2013). Koska elokuva oli niin yllättävä, niin on tietysti olemassa vaara, ettei jatko-osa yltäisi lähellekään ensimmäisen tasoa. Uskon silti, että kunhan Vaughn on puikoissa, niin onnistunut elokuva on tiedossa.
Todella tarkkaavaiset katsojat huomaavat Valentinen talossa erittäin samanlaisen taulun kuin Kick-Assissa. Elokuvassa on myös kohtaus lopputekstien alkupuolella, joten ei kannata heti laittaa elokuvaa pois, kun ohjaajan nimi tulee ruutuun.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Elokuvan voi katsoa Blu-raylta englanniksi ja tekstitysvaihtoehtoina ovat suomi, ruotsi, tanska ja norja. Lisämateriaalina on kuusiosainen "Kingsman: The Secret Service: Revealed", jonka kokonaiskesto on puolitoistatuntia. Mukana myös kuvagallerioita ja trailer.
Yhteenveto:Kingsman: The Secret Service on yksi vuoden 2014 parhaimmista elokuvista. Se on erittäin viihdyttävä ja loistava leffa, josta varsinkin agenttielokuvien ystävät pitävät siitä varmasti. Lapsille elokuva sisältää liian rajua meininkiä, verta ja kiroilua, joten heille se ei vielä sovellu. Kingsman oli suuri positiivinen yllätys ja olen erittäin tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuviin asti. Suosittelen sen näkemistä todella paljon!
Kirjoittanut: Joonatan, 3.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.martialartsmoviejunkie.com
Kingsman: The Secret Service, 2014, 20th Century Fox Film Corporation, TSG Entertainment
