Kätyrit & Monsterit (Minions & Monsters - 2026) - elokuva-arvostelu

KÄTYRIT & MONSTERIT

MINIONS & MONSTERS

Ohjaus: Pierre Coffin

Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.

Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.

Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.

     Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.

Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta (1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.

Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.

Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions & Monsters, Yhdysvallat, 2026, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013)

R.I.P.D. - HAAMUKYTÄT

R.I.P.D.

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Kevin Bacon, Stéphanie Szostak,  Mary-Louise Parker, James Hong, Marisa Miller, Devin Ratray, Robert Knepper ja Mike O'Malley

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

R.I.P.D., eli Rest in Peace Department, eli suomalaisittain Haamukytät perustuu Peter M. Lenkovin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2001. Hollywoodissa kiinnostuttiin tekemään elokuvasovitus sarjakuvan pohjalta. Dark Horse Entertainment ja Original Film ostivat sarjakuvan elokuvaoikeudet, kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2011 ja lopulta R.I.P.D. - Haamukytät sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sen lisäksi, että kriitikot lyttäsivät elokuvan, se oli iso taloudellinen epäonnistuminen, tienaten vain 78 miljoonaa dollaria, budjetin oltua noin 130 miljoonaa. Itse katsoin R.I.P.D. - Haamukytät vasta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bostonilainen poliisi Nick Walker kuolee yrittäessään napata etsittyä rikollista ja tuonpuoleisessa hänelle annetaan kaksi mahdollisuutta: joko hän saa tuomion joutua taivaaseen tai helvettiin tai sitten hän voi palvella R.I.P.D:ssä, haamukyttien erikoisyksikössä.

Pääroolissa kuolevana poliisi Nick Walkerina nähdään Ryan Reynolds, joka hoitaa osansa todella reynoldsmaiseen tyyliinsä. Hän sopii passelisti osaansa, joskin hän ei ole läheskään niin hauska kuin voisi toivoa. Hänen hahmollaan on ihan mielenkiintoiset lähtökohdat. Nick ei nimittäin ole täysin puhtoinen poliisi, sillä hän oli päättänyt varastaa rikospaikalta kultaa ja haudata sen pihalleen. Pelätessään tämän synnin lähettävän hänet helvettiin, Nick päättääkin siis astua Rest in Peace Departmentin palvelukseen. Kelpo lähtökohdista huolimatta Nick tuntuu silti aika tylsältä tapaukselta omassa leffassaan. Hänen kautta katsoja pääsee lähinnä näkemään tätä tuonpuoleista maailmaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Stéphanie Szostak Nickin vaimona Juliana, Kevin Bacon Nickin työparina Bobbynä, sekä Mary-Louise Parker R.I.P.D:n Bostonin yksikköä valvovana Proctorina ja Jeff Bridges konkarihaamukyttä Roynä, jonka pariksi Nick määrätään. Valitettavasti leffan näyttelijät eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Szostak on aika mitäänsanomaton Juliana, Baconin mopo lähtee keulimaan kiusallisesti elokuvan edetessä, Parkerilta puuttuu karisma poliisivoimien johtajaksi ja Bridges ylinäyttelee niin paljon, että suorastaan hävettää. Yleensä mahtava Bridges tekee elokuvassa yhden uransa huonoimmista roolitöistä.

Minun olisi pitänyt olla antamatta R.I.P.D. - Haamukytille uutta mahdollisuutta, sillä vaikka pidin sitä jo ensimmäisellä katselulla heikkona rainana, tällä kertaa koin sen jopa lähes tuskastuttavan surkeana. Elokuvan idea on ihan veikeä, joskin toteutus saa sen muistuttamaan aivan liikaa Men in Black - miehet mustissa -leffaa (Men in Black - 1997). Komedioista tunnetun nuoren näyttelijän esittämä poliisi päätyy palvelemaan todella kummallisessa kyttäjoukossa ja saa parikseen iäkkään, tympeän ja naljailevan konkarin. Aluksi kaksikko ei tunnu tulevan toimeen, mutta kun maailma pitäisi pelastaa yliluonnolliselta uhkalta, on yhteistyötä tehtävä. Mielleyhtymiä herää väkisinkin ja elokuvalla on selvästi yritetty toistaa Men in Blackin suosiota. Siinä selvästi pahasti epäonnistuen.

Ensimmäinen iso ongelma muodostuu jo näyttelijöistä. Reynolds hoitaa hommansa niin tylsällä perusvaihteella, ettei hänestä saada mitään irti. Bridges taas on kiusallisen huono, yrittäessään olla hauska. Kaksikon kemiat eivät millään osu yhteen ja niinpä potentiaalisesti toimivat päänäyttelijätkin on menetetty. Tähän kun lisää päälle sen, että elokuvan tarina on kömpelösti rakennettu, leffan huumori saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja että toimintakohtaukset ovat surkuhupaisan huonosti tehtyjä sekamelskoja, R.I.P.D. - Haamukytistä on vaikea löytää positiivista sanottavaa. Se ei viihdytä ja puolentoista tunnin kestossaankin se on aika pitkäveteinen. Bridges on jälkikäteen avoimesti kritisoinut, että studio ohjaili naruista liian paljon, eikä antanut tekijöiden tehdä sellaista elokuvaa kuin he halusivat. Vaikka näin olisikin käynyt, on vaikea kuvitella, että jostain R.I.P.D. - Haamukyttien uumenista löytyisi hyvä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, joka oli tätä ennen tehnyt sarjakuviin perustuvan elokuvan Red (2010), joka on ihan viihdyttävä pätkä. Schwentken työ ei ole kaksista ja vaikka studiolla olisi ollut sormensa pelissä, herran muut työt, kuten parin vuoden takainen Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021) näyttävät, ettei hän ole muutenkaan kummoinen ohjaaja. Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoitus on myös kehno, eivätkä he saa veikeästä ideasta muuta irti kuin laiskan kopion edelleen mainiosta scifikomediasta. Sentään R.I.P.D. - Haamukytät on kuvattu ihan hyvin ja siitä löytyy oivallisia lavasteita, asuja ja äänityöskentelyä. Leikkaus on kuitenkin aika kömpelöä ja erikoistehosteet ovat naurettavan huonot. Mihin ihmeeseen elokuvan noin 130 miljoonan dollarin budjetti oikein meni? Ei ainakaan hyviin efekteihin, sillä Nickin ja Royn jahtaamat mörököllit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty suoraan PlayStation 2:n peleistä. Tehosteet näyttävät läpi leffan todella keskeneräisiltä ja kun ympärillä ei ole hyvää käsikirjoitusta tai näyttelijäsuorituksia korvaamassa, on surkeita efektejä mahdoton katsoa sormien läpi.

Yhteenveto: R.I.P.D. - Haamukytät sisältää veikeän premissin, mutta sen pohjalta tehty elokuva on surkeasti toteutettu. Men in Blackia kiusallisuuteen asti kopioiva elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, vaan se on yllättävänkin tylsä, vaikka vauhtia riittääkin. Puolentoista tunnin leffa on kömpelösti rakennettu, täynnä epähauskoja vitsejä ja toinen toistaan kökömmin tehtyjä toimintakohtauksia. Elokuvan erikoistehosteet ovat pöyristyttävän kehnot, ihan kuin parinkymmenen vuoden takaisista videopeleistä revittyjä. Valitettavasti edes yleensä mainiot Ryan Reynolds ja Jeff Bridges eivät onnistu pelastamaan elokuvaa. Reynolds suoriutuu tylsän innottomalla perusvaihteella ja kiusallisesti ylinäyttelevä Bridges tekee leffassa yhden uransa huonoimmista roolisuorituksista. R.I.P.D. - Haamukytät on todella huono scifiraina, jota voi suositella oikeastaan vain katsottavaksi kaveriporukalla, samalla kun sen huonoudelle voi yhdessä naureskella. Ei ole mikään ihme, että elokuva otti pahasti turpiinsa lippuluukuilla. Suunnitellun jatko-osan sijaan viime vuonna ilmestyi suoraan DVD:llä julkaistu esiosa R.I.P.D. 2: Rise of the Damned (2022), joka vähemmän yllättäen sai vielä huonomman vastaanoton kuin edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

R.I.P.D., 2013, Universal Pictures, Original Film, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010)

TRON: PERINTÖ

TRON: LEGACY

Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron (1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..

20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.

Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.

     Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.

Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.

Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.

Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.

Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.

Yhteenveto: Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet

Arvostelu: Tron (1982)

TRON

Ohjaus: Steven Lisberger
Pääosissa: Jeff Bridges, Bruce Boxleitner, David Warner, Cindy Morgan, Barnard Hughes, Dan Shor ja Peter Jurasik
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Tron on Steven Lisbergerin ohjaama ja käsikirjoittama tieteisseikkailu, joka perustuu Lisbergerin ja Bonnie MacBirdin yhteisideaan. Idea lähti liikkeelle, kun animaattorina toiminut Lisberger näki ensimmäistä kertaa Pong-videopelin ja alkoi suunnittelemaan tarinaa videopelin sisällä. Lisberger oli jo aiemmin kehitellyt Tron-nimisen seikkailijahahmon ja koki vihdoin keksineensä kertomuksen, jossa hyödyntää hahmoaan. Aluksi Lisberger halusi tehdä elokuvasta animaation, mutta kun tietojenkäsittelytieteilijä Alan Kay sai tietää Lisbergerin ideasta, hän ehdotti, että elokuva toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden ja tietokoneanimaation sekoituksena. Yhdessä Kayn ja MacBirdin kanssa Lisberger alkoi työstämään filmiä, kirjoittaen käsikirjoitusta ja tehden samalla esimerkkivideoita, joilla he havainnollistivat studioille, mistä heidän ideassaan on kyse. Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer ja Columbia Pictures torjuivat Lisbergerin, mutta Walt Disney Productions kiinnostui tieteistarinasta. Näin mittavaa tietokonetehosteiden käyttöä ei oltu ennen kokeiltu elokuvissa ja tekijät joutuivatkin käyttämään kaikkea luovuuttaan saadakseen filmin valmiiksi. Tekijät onnistuivat pistämään elokuvan kasaan ja lopulta Tron sai maailmanensi-iltansa 9. heinäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta uudenlaisten efektiensä ansiosta, mutta kritiikkiä käsikirjoituksestaan. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja parhaista äänistä, muttei saanut parhaiden erikoistehosteiden ehdokkuutta, Oscar-akatemian kokiessa, että elokuva oli enemmän animaatiota kuin erikoistehosteita. Kuitenkin vuonna 1996 elokuva sai erityispalkinnon teknisistä saavutuksista. Vuosien varrella Tronista on muodostunut kulttiklassikko ja niin scifigenren kuin erikoistehoste-elokuvien merkkipaalu, jota on jatkettu videopelien, sarjakuvien, animaatioiden ja jatko-osan, Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) voimalla. Minä en ole nähnyt tätä alkuperäistä Tronia koskaan ennen, mutta kävin katsomassa Tron: Perinnön enoni kanssa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi joulukuussa 2010. Vuosien varrella olen pohtinut alkuperäisfilmin katsomista useasti, mutta eri syistä se on jäänyt tekemättä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla alkuperäisen Tronin.

Insinööri Kevin Flynn yrittää tunkeutua ENCOM-yhtiön tietokonejärjestelmään ja paljastaa yrityksen johtajan, herra Dillingerin varastaneen ideansa Flynniltä. Järjestelmää kuitenkin suojelee Master Control -ohjelma, joka siirtää Flynnin kokonaan tietokonejärjestelmän sisälle.

Jeff Bridges näyttelee Kevin Flynniä, tietokoneinsinööriä, joka sai vuosia aiemmin neronleimauksia tietokoneisiin ja videopeleihin liittyen, mutta hänen ideansa varastettiin ja nyt hän kantaa kaunaa varasta, herra Dillingeriä (David Warner) kohtaan. Bridges on oiva valinta päärooliin ja Flynnillä on hyvät motiivit ryhtyä taistoon Dillingeriä ja ENCOM-yhtiötä vastaan, mutta silti hahmo on jotenkin todella tylsä. Hänellä ei ole oikein mitään kehityskaarta, vaan hän vain päätyy videopelien maailmaan ja siinä se. Flynnin ohella Bridges esittää myös tietokoneohjelma Cluta, minkä lisäksi tympeää bisnesmiestä hyvin esittävä Warner ääninäyttelee pahaa Master Control -ohjelmaa, sekä näyttelee tämän käskyläistä Sarkia, joka on aika tylsä vastus Flynnille.

     Oikeastaan kaikki elokuvan merkittävät näyttelijät nähdään niin todellisessa maailmassa kuin tietokonejärjestelmän sisällä. Bruce Boxleitner esittää ENCOM:in työntekijää Adamia, sekä turvaohjelma Tronia. Cindy Morgan näyttelee Adamin tyttöystävä Loraa, sekä Yori-ohjelmaa, joka auttaa Tronia. Barnard Hughes taas nähdään tohtori Gibbsinä, joka luo laitteen, jolla todellisesta maailmasta voidaan siirtää objekteja tietokoneen sisälle, sekä suojeluohjelma Dumontia. Itse Tron-hahmo on harmillisen tylsä sankaritapaus, eivätkä sen koommin muutkaan hahmot (tai heidän näyttelijänsäkään) vakuuta.

Kuten alun esittelystä kävi selväksi, Tron oli erikoistehosteidensa saralla lähes ennennäkemätön työ, missä yhdisteltiin oikeita näyttelijöitä, perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tietokone-efektejä. Lopputuloksena on omana aikanaan varmasti säväyttänyt teos, mutta jonka visuaalinen puoli on pahasti ajan julmien hampaiden nakertama. Ihailen toki tekijöiden luovuutta kokeilla uusia juttuja tehosteiden kanssa, sekä kunnioitan, mitä he saivat oman aikansa laitteistolla aikaan, mutta silti läpi leffan en voinut olla miettimättä, että moni asia ei näytä enää hyvältä. Hommaa ei auta se, että elokuvaa varten hyödynnettiin useaa eri animaatiofirmaa, jotka kaikki tekivät työnsä eri tavoin. Niinpä efektit ovatkin selvästi monien panosten summa ja tehosteiden taso vaihtelee valtavasti. Jotkut jutut näyttävät yhä kelvollisilta, kun taas toiset pistävät silmään keskeneräisen näköisinä. Animointi on usein todella pökkelöä ja töksähtelevää, mikä tekee monista jännittäviksi tarkoitetuista kohtauksista lähinnä koomisia. Monet pelkistetyt jutut eivät johdu vain videopelimäisen ulkonäön saavuttamisesta, vaan monista teknisistä rajoitteista, joiden takia tekijöiden oli pakko minimalisoida monia asioita. Vuonna, jolloin tehtiin paljon scifin merkkiteoksia, kuten E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Blade Runner (1982), The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) ja Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), Tron on kestänyt aikaa heikoiten.

Toki tähän vaikuttaa suuresti se, että noiden neljän efektit perustuvat pääasiassa käytännön tehosteisiin, eikä tietokonekikkailuun. Tronin visuaalisessa puolessa parasta ovatkin käytännön efektit, eli virtuaalihahmojen ulkonäöt. Hahmot näyttävät muuten mustavalkoisilta, mutta heidän asujaan pitkin kulkee energiavirralta näyttäviä värikkäitä viivoja. Nykypäivänä tällaisen saisi helposti aikaan, mutta ei vuonna 1982. Näyttelijöiden piti pukea päälleen asut, jotka olivat pääasiassa valkoiset, mutta viivat mustat. Jälkitöissä nämä värit käännettiin negatiiviksi, jolloin asut muuttuivat mustiksi ja viivat valkoisiksi, jonka jälkeen nämä viivat pystyttiin jälkikäteen valottamaan eri värein. Tämä voi kuulostaa vielä helpolta, mutta sen lisäksi hahmot piti leikata käsityöllä irti taustasta ja liittää tietokonetehostetaustoihin. Asiaa vain vaikeuttaa se, että jokaisen näyttelijän naama piti myös leikata irti taustasta ja valottaa ja värittää uudestaan, ennen kuin se liitettiin takaisin värimuunneltuun asuun. Ja kun kyseessä on filmiaika, tämä piti tehdä fyysisesti joka ikiselle kuvalle, joka pääsi mukaan elokuvaan. Ja jos yhdessä sekunnissa näytetään 24 kuvaa, yhtä minuuttia varten tekijöiden piti tehdä tätä leikkaa-liimaa-temppua yli 1400 kertaa! Ja nämä virtuaalihahmot ovat ruudulla noin tunnin verran. Puhutaan siis kymmenistä tuhansista kuvista, jotka piti leikata käsin pariinkin otteeseen.

Heikosti vanhentuneet tehosteetkin voi katsoa sormien läpi, jos käsikirjoitus on kunnossa. Harmillisesti veikeää pohjaideaa lukuun ottamatta Steven Lisberger ei saa paljoa aikaiseksi seikkailustaan tietokonemaailman sisällä. Tronia ennen Lisberger oli toiminut lähinnä vain animaattorin hommissa ja hyppy siitä käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ei suju luontevasti. Lisberger luottaa liikaa efektiensä voimaan ja kun niiden voima on ajan myötä hiipunut, jäljelle jää lähinnä aika tyhjänpäiväinen kuljeskelu virtuaalitodellisuudessa tylsien hahmojen ja lähinnä kiusallisten toimintakohtausten kera. Vaaran ja kiireellisyyden tunne puuttuu kokonaan, eikä tarina pidä mukanaan. Seikkailuhenkeäkään ei löydy. Kerronta on kömpelöä ja hahmojen käsittely jopa aika kehnoa. Tron on loppujen lopuksi lähinnä oman aikansa mullistavien erikoistehosteiden show. Se on elokuva, jonka teknisten saavutusten ja vuosikymmenien varrella uusien elokuvantekijöiden inspiroimisen vuoksi kunnioitan sitä enemmän kuin oikeasti pidän siitä leffana.

Yhteenveto: Tron on hyvistä ideoistaan ja oman aikansa vallankumouksellisista erikoistehosteistaan huolimatta aika keskinkertainen tieteisseikkailu. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta muuttuu harmillisen latteaksi hahmojen astuessa pelimaailmaan. Seikkailuhenki ja vaaran tunne uupuvat, eikä toivottavaa kiireellisyyttä ja jännitystä löydy. Hahmotkaan eivät pahemmin vakuuta, eivätkä näyttelijät ole erityisen kaksisia rooleissaan. Elokuva jää lopulta uudenlaisten erikoistehosteidensa esittelyksi. Osa efekteistä, kuten hahmojen ihailtavan monimutkikkaasti työstetyt asut näyttävät yhä hyviltä, mutta monet digitaalisesti tehdyt taustat ja alukset ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä sitten. Steven Lisbergerin ohjaus ja käsikirjoitus ovat hieman ontuvia ja kaipaisivat lisäpotkua. Tron kuuluu niihin klassikkoelokuviin, joita enemmänkin kunnioitan kuin joista oikeasti pidän. Se on oman aikansa merkkiteoksia, joka ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kummoisesti. Vuoden 1982 scifielokuvien tarjonnasta suosittelenkin tämän ylitse kaikkea muuta koko perheen leffa E.T. The Extra-Terrestrialista kauhuleffaan The Thing - "se" jostakin ja avaruusseikkailu Star Trek II: Khanin vihasta pohdiskelevaan Blade Runneriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron, 1982, Walt Disney Productions, Lisberger/Kushner

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle / Kingsman: Kultainen kehä (2017)

KINGSMAN: THE GOLDEN CIRCLE (2017)

KINGSMAN: KULTAINEN KEHÄ

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Julianne Moore, Pedro Pascal, Halle Berry, Edward Holcroft, Hanna Alström, Jeff Bridges, Channing Tatum, Elton John, Bruce Greenwood ja Michael Gambon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kingsman-sarjakuviin (2012-) perustuva elokuva Kingsman: The Secret Service sai ensiesityksensä vuonna 2014 ja laajemman teatterilevityksen seuraavan vuoden alussa. Elokuvaa ylistettiin paljon, vaikka se sai myös negatiivista palautetta henkilöiltä, jotka eivät kestäneet rivompaa huumoria. Leffa oli myös menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Aluksi monet jännittivät, mitä jatkolle kävisi, sillä kun ohjaaja Matthew Vaughnin aiemmasta leffasta, Kick-Assista (2010) tehtiin jatko-osa (2013), ei se toiminut, sillä Vaughn ei jatkanut ohjaajana. Monet huojentuivat, kun hän ilmoitti palaavansa toisen osan ohjaajaksi ja jatkoa alettiin odottamaan innolla. Myös minä olin innoissani, sillä ensimmäinen leffa on mielestäni aivan mielettömän nerokas ja loistava, enkä malttanut odottaa, mitä seuraavassa osassa tulisi tapahtumaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä vähemmän ensi-iltaan oli aikaa ja kun pääasiassa positiivisia arvioita alkoi ilmestyä. Jotkut negatiiviset kommentit huolestuttivat minua hieman, mutta kun ystäväni näki sen kutsuvierasnäytöksessä ja antoi sille lähes täydet pisteet, olin vain todella innoissani. Menin katsomaan Kingsman: The Golden Circlen, eli suomeksi Kingsman: Kultaisen kehän ensi-iltana ja... olin valitettavasti pettynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kingsman: The Secret Service!

Kingsman-nimisen salaisen palvelun kimppuun hyökkää Kultainen kehä -huumejärjestö. Agentit Eggsy ja Merlin lähtevät järjestön perään, mutteivät voi hoitaa hommaa yksin, joten he tarvitsevat apua Yhdysvaltain salaiselta palvelulta, Statesmanilta, sekä vanhalta ystävältä...

Erinomainen Taron Egerton palaa nuoren Eggsyn rooliin, josta on tullut erittäin taitava agentti. Hän on myös löytänyt itselleen rakkauden edellisen leffan Ruotsin prinsessa Tildestä (Hanna Alström) ja yrittää löytää tasapainoa parisuhteen ja agenttiuran välille. Tilda myös motivoi Eggsyä tehtävissään, sillä katsojatkin tietävät, mitä on tiedossa, jos hän pelastaa maailman uudestaan... ehe ehe... Egerton näyttää jälleen olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä, mutta harmillisesti hänen hahmoonsa ei ole saatu kirjoitettua mitään erityistä ja tuntuu siltä, että hänen kasvutarinansa päättyi jo viime filmin myötä.
     Jos et ole nähnyt leffan trailereita tai edes sen julistetta, joka on tuossa ylempänä, niin nyt seuraa pienehkö iso JUONIPALJASTUS. Elokuvassa nimittäin nähdään edellisessä leffassa tapettu Harry Hart, eli agentti Galahad, jota näyttelee Colin Firth. Harry on palautettu henkiin hieman laiskalla tavalla ja hän kärsii tietty muistinmenetyksestä, joka täytyy korjata. Muuten hahmo on hieman tylsä ja olen yhä sitä mieltä kuin olin silloin, kun näin ensimmäisen trailerin, jossa paljastettiin, että Harry on yhä hengissä: hänen olisi pitänyt pysyä kuolleena. Harryn kuolema oli suuri yllätys edellisessä osassa, joten on laimeaa, että hänet piti tuoda takaisin.
     Mark Strongin esittämä tietokonevelho Merlin on yhä mukana ja hänet nähdään suuremmassa roolissa kuin ennen. Hän on yhä paljon tietokoneen ääressä, mutta hän pääsee myös toimintaan. Merlin on tosikko, mutta häneltäkin löytyy hauskoja hetkiä ja Strong on mainio roolissaan.
     Yhdysvaltain Statesman-agentteja ovat Channing Tatumin esittämä Tequila, jonka rooli on harmillisen pieni; Pedro Pascalin esittämä Whiskey, jolla on aseenaan huipputeknologinen ruoska; Halle Berryn näyttelemä Ginger Ale, joka on Statesmanin versio Merlinistä; sekä Jeff Bridgesin esittämä Champagne, joka on Statesmanin johtaja. Siinä missä Kingsmanit ovat hienoja herrasmiesvakoojia, Statesmanin agentit taas muistuttavat cowboyita puhe- ja pukeutumistapojensa takia. Vaikka hahmot ovatkin hauska lisä, ei heitä (varsinkaan Tequilaa) ole hyödynnetty kovin kummoisesti.
     Kingsman: The Secret Servicessa todettiin, että agenttielokuvat ovat vain niin hyviä kuin niiden roistot. Mahtavan loistavassa The Secret Servicessä oli loistava Samuel L. Jacksonin näyttelemä Valentine, kun taas hyvässä The Golden Circlessä on ihan okei Kultaisen kehän johtohahmo Poppy (Julianne Moore). Ensimmäisessä kohtauksessaan Poppy vaikuttaa oivallisen häijyltä konnalta, mutta suurimmaksi osaksi elokuvaa hän on vain aika unohdettava. Moore ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä ja osoittaa sen myös tässä. Häneltä löytyy muutamat onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Muita hahmoja filmissä ovat edellisestä osasta tutut agentti Roxy (Sophia Cookson) ja Charlie (Edward Holcroft), sekä uusina tuttavuuksina Yhdysvaltain presidentti (Bruce Greenwood) ja uusi Kingsmanin Arthur-johtaja (pahasti alikäytetty Michael Gambon). Leffassa nähdään myös Elton John omana itsenään... tai noh, ärsyttävän kummallisena versiona itsestään. Charliesta on tullut pahempi kuin edellisen leffan lopussa, mutta hän ei tunnu lainkaan samalta hahmolta, jolloin olisi voinut olla parempi, jos kyseessä olisi kokonaan uusi hahmo, joka toimii Poppyn kätyrinä. Elokuvan presidenttihahmo on aivan loistava ja hän tarjoaa makeat naurut lähes jokaisella repliikillään.

Vaikka ensimmäinen tunteeni leffan päätyttyä oli pettymys, ei se tarkoita, että Kingsman: The Golden Circle olisi huono elokuva. Se on hyvä filmi, muttei lähelläkään edeltäjänsä tasoa. Edellinen osa on toisaalta niin nerokkaan upea, että sitä on varmaan mahdotonta päihittää, varsinkin kun sen hienous oli niin iso yllätys. Olisin silti toivonut tämän olevan edes todella hyvä. Tiesin etukäteen, ettei tämä voisi olla enää yllätys, sillä kaikki tietävät jo, mitä odottaa Kingsman-leffalta, mutta ajattelin, että tähän olisi löydetty uudenlaisia nerokkuuksia, jotka yllättäisivät edes hieman. Kyllä filmistä löytyy niitä muutama, mutta heti alusta huomaa, ettei nyt olla osuttu lähellekään napakymppiä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on nimittäin kökkö. Tarina alkaa tönkösti ja siirtyy kömpelösti ensimmäiseen toimintakohtaukseen, josta en pitänyt yhtään. Koko ensimmäinen tappelu näyttää niin paljon kehnojen tehosteidensa kanssa videopeliltä, että aloin pelätä, olisiko koko filmi sellaista. Ei sentään, eikä leffa ole myöhemmin enää niin heikko, mutta mukana on paljon hetkiä, jotka ovat vain ihan kivoja. Vastapainona on onneksi kohtia, jotka ovat todella hyviä, mutta valitettavasti loistavia hetkiä ei montaa löydy.

Siinä missä The Secret Service hyödynsi ties mitä asioita kekseliäästi, jotta se saa pidettyä katsojaa tiukasti mukanaan, The Golden Circle lähinnä vain viihdyttää läpi kestonsa. Sitä katsoo mielellään - vaikka se onkin noin vartin liian pitkä - mutta siinä ei ole kovin paljoa muistettavia asioita. Toimintakohtaukset ovat alkua lukuunottamatta näyttäviä (vaikkakin noin puolen välin seudulla tapahtuva lumitaistelu katoaa nopeasti mielestä) ja niissä on tuttua henkeä ensimmäisestä osasta, sekä hieman jännitystäkin. Paras taistelu on onneksi jätetty loppuun, jolloin elokuva nousee noin vartiksi oikeasti todella hyväksi. Verta on taas tiedossa, kuten myös tylyjä kuolemia, jotka kuitenkin lähinnä naurattavat. Harmi vain, ettei leffa ole edes lähellekään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Kun edellisen elokuvan aikana koko katsomo nauroi silmät kyynelissä, tämä pätkä tarjoaa hekottelua, mutta vain parit kunnon naurut. Leffassa on tietty kierrätetty vitsejä edellisestä osasta, mutta ne eivät iske yhtä toimivasti tällä kertaa. Mukana on myös pari vitsiä, jotka ovat niin tyhmiä, ettei niille edes jaksa nauraa. Yleisöstä kuului silloin vain pari vaivaantunutta naurun yritystä.

Jos tyylikkään toiminnan ja hauskat vitsit siirtää hetkeksi syrjään, niin alta löytyvä agenttiseikkailu ei ole kovin mukaansatempaava. Elokuvaan on tungettu selvästi liikaa asioita ja hahmoja, jolloin sillä ei valitettavasti ole aikaa keskittyä kunnolla edes päähenkilöönsä, joka nähdään lähes jokaisessa kohtauksessa. Eggsyn ja Ruotsin prinsessan romanssi on hauska idea, ja ruokailukohtaus prinsessan vanhempien, eli kuninkaan ja kuningattaren luona on erittäin mainio, mutta rakkaustarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, vaikka sille huipennus löydetäänkin. Siitä puuttuu kunnon sydäntä ja näyttelijöiden väliltä puuttuu kemia, mikä edellisessä osassa löytyi. Mukana on muitakin tällaisia asioita, jotka vaikuttavat erinomaisilta, mutteivät ole lopulta kummoisia. Itse Kultainen kehäkin on loppujen lopuksi aika laimea vastus, eikä yhtään niin suuri kuin aluksi voi ymmärtää. Kun yksi edellisen leffan sanomista koski ihmisten suhdetta puhelimiinsa, väännetään tässä siitä, että huumeet ovat pahasta. Jotkut ratkaisut tarinassa ovat hieman laiskoja ja uskoisin elokuvan toimivan paremmin, jos sen käsikirjoitusta olisi työstetty pidempään. Kokonaisuudesta löytyy paljon tuttuja Kingsman-juttuja edellisestä elokuvasta, mutta välillä niistä vain puuttuu se jokin, minkä takia ensimmäinen osa on yksi kaikkien aikojen parhaista agenttielokuvista.

The Golden Circlen ohjaajana toimii tosiaan edeltäjän tapaan Matthew Vaughn, joka on tehnyt mielestäni kolme aivan mahtavaa filmiä (The Secret Servicen lisäksi Kick-Ass ja X-Men: First Class, 2011), mutta tämä teos osoittaa, että ehkä hänen ei oikeasti pitäisi pysyä leffasarjojen parissa yhtä osaa kauemmin. Vaughn on sanonut haluavansa tehdä jossain kohtaa uuden Fantastic Four -filmin ja toivon, että hän tekee, sillä maailma kaipaisi vihdoin ja viimein hyvää elokuvaa aiheesta, jota on yritetty jo neljä kertaa. Kingsman: The Golden Circle on tyylikkäästi kuvattu, mutta leikkausvaiheessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi äänimaailma on mainio. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta onneksi alkua lukuunottamatta tehosteet eivät näytä pelien tasoiselta. Musiikeista vastaavat Henry Jackman ja Matthew Margeson, jotka ovat tehneet todella oivaa työtä sävellystensä kanssa. Edellisestä elokuvasta tuttuja melodioita on mukana paljon.

Yhteenveto: Kingsman: The Golden Circle on kelpo agenttiseikkailu, mutta jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Tarina ei imaise katsojaansa yhtä hyvin mukaansa, etenkin kun aloituskohtaus on kehno ja kokonaisuus on noin vartin liian pitkä. Nerokkaita hetkiä löytyy paljon vähemmän, eikä elokuva tarjoa kovin montaa yllätystä. Vitsejä on paljon, mutta ne eivät ole yhtä hauskoja ja vanhojen vitsien kierrätys tuntuu oudon pakotetulta. Nauraa kyllä saa, mutta kyseessä ei ole hulvaton filmi. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä - etenkin erittäin mainio lopputaistelu. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, mutta Eggsyn tarinasta ei oikein tunnu olevan kerrottavaa. Minua harmitti suuresti, miten alikäytetyt Channing Tatum ja Michael Gambon ovat leffassa. Julianne Moore ei ole kovin ihmeellinen pahis, eikä hänen juonensa ole ihmeellinen. Yhdysvaltain presidentti oli aivan loistava ja häntä olisi voinut olla enemmänkin. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta kuvaus on suurimmaksi osaksi upeaa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt työstää vaikka kuukauden verran lisää, jotta lopputulos olisi eheämpi paketti. Tällaisenaan se on kyllä hyvä ja mukana on paljon tuttuja Kingsman-juttuja, mutta voisi The Golden Circle olla selkeästi parempikin. Jos piditte edellisestä osasta, niin käykää katsomassa myös tämä elokuva, mutta sillä varoituksella, ettei se ole yhtä hieno. Viihdyttävänä toimintakomediana tämän katsoo kyllä mielellään ja toivon, että leffa iskee minuun paremmin toisella katselukerralla, kun tiedän, mitä odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Kingsman: The Golden Circle, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marv Films, Shangri-La Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Hell or High Water (2016)

HELL OR HIGH WATER (2016)

Ohjaus: David Mackenzie
Pääosissa: Chris Pine, Ben Foster, Jeff Bridges ja Gil Birmingham
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan Hell or High Waterista, ennen kuin Oscar-ehdokkaat julkistettiin. Elokuva oli ehdolla leikkauksesta, alkuperäisestä käsikirjoituksesta, miessivuosasta ja jopa parhaan elokuvan tittelistä. Hell or High Water ei saanut Suomessa teatterilevitystä lainkaan, joten sitä ei myöskään mainostettu ollenkaan. Ei siis mikään ihme, etten ollut siitä tietoinen. Kiinnostuin leffan näyttelijöistä ja toivoin, että se saisi ensi-iltansa juuri ennen Oscar-gaalaa, jotta kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat näkisi ennen voittajan valintaa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja luin, että leffa tulisi vain myyntiin ja vuokralle. Päätinkin heti vuokrata elokuvan, kun oli mahdollista. Kävelin vanhaan kunnon Makuuniin - josta vuokrasin myös Storksin (Haikarat - 2016) - ja katsoin elokuvan, toivoen, että se olisi mainio.

Kaksi veljestä ryöstävät pieniä pankkeja Texasissa. Kaksi poliisia yrittävät selvittää, mistä on kyse ja napata rosvot.

Howardin veljeksiä, eli Tobya ja Tanneria näyttelevät Chris Pine ja Ben Foster. Pine on mielestäni mainio näyttelijä (vaikka hänellä onkin heikompia rooleja ollut) ja näyttää tässä todella osaavansa, jos niin haluaa. Toby on veljeksistä järkevämpi ja rauhallisempi. Hän ei ole erityisen innoissaan ryöstelystä ja meneekin parissa kohtauksessa lukkoon, kun ei oikein tiedä, mitä tehdä. Toby kuitenkin osoittaa olevansa vaarallinen, jos niin haluaa. Tanner taas on rauhattomampi ja täpinöissään varastelusta. Hän on aiemmin ollut vankilassa, eikä mikään ihme, sillä hänen käytöksensä on useasti törkeää. Tanneria ei myöskään pelota tappaa joku, jos sellaiseen tulee pakottava tilanne. En aiemmin ole erityisesti pitänyt Ben Fosterista, vaikka hänellä onkin pari hyvää suoritusta ollutkin, mutta tässä hän oli todella hyvä koko leffan läpi ja sopi loistavasti rooliinsa.
     Veljeksiä jahtaavia poliiseja, eli Marcus Hamiltonia ja Alberto Parkeria esittävät Jeff Bridges ja Gil Birmingham. Marcus on jo vanha, joten häntä odottaa eläkkeelle lähtö, mistä hän ei tunnu olevan innoissaan. Marcus haluaisi mieluummin tehdä hommia kuolemaansa asti. Hän toimii rauhallisesti, mutta erittäin tarkasti, jolloin hänen toimintansa on uskottavaa katsojalle. Uskottavuutta lisää myös veteraaninäyttelijä Bridgesin erittäin hyvä roolisuoritus. Hän ottaa roolin haltuunsa aivan täysin ja on vaikea kuvitella ketään muuta osaan, sillä hän myös näyttää siltä, millaiseksi hahmon kuvittelisi kuulemansa perusteella. Marcuksen työpari Alberto ei ole erityisen suuressa roolissa, vaikka pyöriikin mukana kaiken aikaa. Hahmoon ei saa erityisemmin kontaktia katsojana, vaikka onkin hauska seurata, kuinka Alberto ja Marcus naljailevat toisilleen taustoistaan, Marcuksen ollessa kuin mikäkin valkoinen cowboy ja Alberton ollessa osittain meksikolaisena kuin mikäkin intiaani.

Ei ole suuri ihme, että Hell or High Water oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Oscar-ehdokkaat/voittajat valitseva Yhdysvaltain elokuva-akatemia koostuu yleisellä tiedolla vanhemmista henkilöistä, jotka varmasti pitävät enemmän 1900-luvulla ilmestyneistä elokuvista kuin suurimmasta osasta nykyteoksista. Heihin on siis varmasti vedonnut Hell or High Waterin kaltainen filmi, joka muistuttaa vahvasti "vanhoista hyvistä ajoista". Elokuva on rauhallisesti eteenpäin kulkeva, hahmovetoinen draamaelokuva, joka sisältää realistista tunnetta ja toimintaa. Se on nykypäivän westernteos, jossa rosvojen naamat peittävät huivit on korvattu kommandopipoilla, hevosvaunut pakoautoilla, sheriffit poliiseilla, majatalot motelleilla,  ja pubit... no ne pysyvät pubeina, mutta muuten. Vaikka Marcuksen ja Alberton heitot ovatkin lähinnä vitsejä, katsojana voi helposti nähdä, kuinka sheriffi ja intiaani tekevät yhteistyötä napatakseen rosvot. Ryöstelyssä on myös oikea ajatus takana, jolloin varkaiden motiivit ymmärtää. Ryöstelyn syissä viitataan vahvasti siihen tosiasiaan, ettei yhteiskunta oikeasti tarjoa kaikille tarpeeksi varaa elämiseen. Vaikka tavallaan haluaisi nähdä, kuinka poliisit saavat varkaat kiinni, katsojana kiehtoo nähdä varkaat voittajina, jotka onnistuvat hommassaan. Elokuvassa on vaikea päättää puolta, mikä on hienoa. Monet länkkäreiden ystävät löytävät leffasta varmasti suurta riemua, kuten monet muutkin 1900-luvun toisella puolikkaalla varttuneet henkilöt. Vaikka näenkin Hell or High Waterin hienoudet, ei elokuva kuitenkaan pysty koskettamaan minua tarpeeksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten pitäisi elokuvasta. Hell or High Water on mainio elokuva. Oikeasti. Se on erittäin lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Valitettavasti siitä kuitenkin puuttuu tunnetta, joka saisi sen nostettua korkeammalle tasolle. Vaikka pidinkin veljeksistä hahmoina ja syy ryöstelylle oli selvä, leffan tunteet eivät kyenneet tunkeutumaan ulos television ruudusta, tarttumaan minusta väkevästi kiinni ja imaisemaan minua mukaansa. Elokuvassa kerrotaan, että veljesten äiti on kuollut, mutta tämä ei herätä mitään tunteita. Ei kertaakaan koko leffan aikana. Ja ottaen huomioon, että siitä seurasi tapahtumaketju, joka johti ryöstelyyn, kuuluisi kuoleman saada katsojassa jotain aikaiseksi. Elokuvassa on myös joitain hieman liian hitaita kohtia, joissa tarina ei tunnu etenevän. Onneksi mukana on paljon hyviä asioita. Hell or High Waterista löytyy huumoria - ei sellaista jolle nauraisi niin, että mahaan sattuu, mutta hassuja kohtia kuitenkin - sekä yksinkertaisen näyttävää toimintaa. Kuten jo sanoin, elokuva on niin lähellä ollakseen todella hyvä, että ihan pahaa tekee, kun en voi kutsua sitä todella hyväksi.

Elokuvan on ohjannut minulle tuntematon nimi David Mackenzie, joka tekee mainiota työtä, jolloin herää mielenkiinto tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Mackenzie on selvästi kiinnostunut tekemään elokuvia, kuten niitä tehtiin vuosikymmeniä sitten, mikä on mielestäni hienoa. Sellaisia tekijöitä tarvitaan. Leffan on käsikirjoittanut Taylor Sheridan, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä etenkin repliikkien kanssa. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa olisi voitu tehdä pientä tiivistämistä. Elokuvan maailma on saatu onnistuneesti luotua muistuttamaan westerniä, vaikka koko juttu tapahtuukin nykyaikana. Musiikin ovat säveltäneet Nick Cave ja Warren Ellis. Heidän työnsä toimii hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat pätkät "Enemies Forever: The Characters of Hell or High Water", "Damaged Heroes: The Performances of Hell or High Water" ja "Visualizing the Heart of America", jotka kertovat elokuvan hahmoista ja niiden näyttelijöistä, sekä leffan maailman luomisesta. Mukana on myös puolituntinen "Filmmaker Q&A", jossa haastatellaan elokuvan ohjaajaa ja näyttelijöitä. Yhteensä katsottavaa on viideksi vartiksi.

Yhteenveto: Hell or High Water on lähellä ollakseen todella hyvä elokuva, mutta kun se ei erityisemmin pysty koskettamaan katsojaa, jää se vain tasolle hyvä. Leffa on kuin nykyajan western, jossa monet lännenelokuvista tutut asiat on siirretty nykyaikaan, mikä toimii. Elokuvassa on muutenkin vanhan ajan henkeä, mikä varmasti vetoaa moniin aikuiskatsojiin. Vaikka rauhallinen tunnelma onkin hienoa, mukana on joitain liian hitaita kohtia, joissa juttu ei tunnu liikkuvan eteenpäin. Näyttelijätyö on erittäin mainiota läpi elokuvan ja näyttelijöille kirjoitetut repliikit ovat hyviä. Ohjaaja Mackenzie vaikuttaa ohjaajalta, joka tekee samanlaisia elokuvia kuin mitä vuosikymmeniä sitten tehtiin, minkälaisia ohjaajia nykymaailma tarvitseekin. Jos pidät westerneistä, niin kannattaa vilkaista Hell or High Water. Myös hahmovetoisista, raskaista draamateoksista pitävät voivat nauttia tästä. Nuorisolle tätä ei ole tehty, eivätkä monet nuoret välttämättä ymmärrä, mikä siinä on hienoa. On sääli, että leffa ei kykene oikeastaan herättämään tunteita, sillä Hell or High Waterilla on niin suurta potentiaalia olla todella mainio. Joskus muutamien vuosien päästä täytyy katsoa tämä elokuva uudestaan, jos se vihdoin saavuttaisi mielestäni korkeamman tason.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hell or High Water, 2016, Film 44, LBI Productions, OddLot Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment