Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.
Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.
Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.
Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön(Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa(Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.
Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures
Pääosissa: Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Kevin Bacon, Stéphanie Szostak, Mary-Louise Parker, James Hong, Marisa Miller, Devin Ratray, Robert Knepper ja Mike O'Malley
Genre: toiminta, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12
R.I.P.D., eli Rest in Peace Department, eli suomalaisittain Haamukytät perustuu Peter M. Lenkovin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2001. Hollywoodissa kiinnostuttiin tekemään elokuvasovitus sarjakuvan pohjalta. Dark Horse Entertainment ja Original Film ostivat sarjakuvan elokuvaoikeudet, kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2011 ja lopulta R.I.P.D. - Haamukytät sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sen lisäksi, että kriitikot lyttäsivät elokuvan, se oli iso taloudellinen epäonnistuminen, tienaten vain 78 miljoonaa dollaria, budjetin oltua noin 130 miljoonaa. Itse katsoin R.I.P.D. - Haamukytät vasta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Bostonilainen poliisi Nick Walker kuolee yrittäessään napata etsittyä rikollista ja tuonpuoleisessa hänelle annetaan kaksi mahdollisuutta: joko hän saa tuomion joutua taivaaseen tai helvettiin tai sitten hän voi palvella R.I.P.D:ssä, haamukyttien erikoisyksikössä.
Pääroolissa kuolevana poliisi Nick Walkerina nähdään Ryan Reynolds, joka hoitaa osansa todella reynoldsmaiseen tyyliinsä. Hän sopii passelisti osaansa, joskin hän ei ole läheskään niin hauska kuin voisi toivoa. Hänen hahmollaan on ihan mielenkiintoiset lähtökohdat. Nick ei nimittäin ole täysin puhtoinen poliisi, sillä hän oli päättänyt varastaa rikospaikalta kultaa ja haudata sen pihalleen. Pelätessään tämän synnin lähettävän hänet helvettiin, Nick päättääkin siis astua Rest in Peace Departmentin palvelukseen. Kelpo lähtökohdista huolimatta Nick tuntuu silti aika tylsältä tapaukselta omassa leffassaan. Hänen kautta katsoja pääsee lähinnä näkemään tätä tuonpuoleista maailmaa.
Lisäksi elokuvassa nähdään Stéphanie Szostak Nickin vaimona Juliana, Kevin Bacon Nickin työparina Bobbynä, sekä Mary-Louise Parker R.I.P.D:n Bostonin yksikköä valvovana Proctorina ja Jeff Bridges konkarihaamukyttä Roynä, jonka pariksi Nick määrätään. Valitettavasti leffan näyttelijät eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Szostak on aika mitäänsanomaton Juliana, Baconin mopo lähtee keulimaan kiusallisesti elokuvan edetessä, Parkerilta puuttuu karisma poliisivoimien johtajaksi ja Bridges ylinäyttelee niin paljon, että suorastaan hävettää. Yleensä mahtava Bridges tekee elokuvassa yhden uransa huonoimmista roolitöistä.
Minun olisi pitänyt olla antamatta R.I.P.D. - Haamukytille uutta mahdollisuutta, sillä vaikka pidin sitä jo ensimmäisellä katselulla heikkona rainana, tällä kertaa koin sen jopa lähes tuskastuttavan surkeana. Elokuvan idea on ihan veikeä, joskin toteutus saa sen muistuttamaan aivan liikaa Men in Black - miehet mustissa -leffaa (Men in Black - 1997). Komedioista tunnetun nuoren näyttelijän esittämä poliisi päätyy palvelemaan todella kummallisessa kyttäjoukossa ja saa parikseen iäkkään, tympeän ja naljailevan konkarin. Aluksi kaksikko ei tunnu tulevan toimeen, mutta kun maailma pitäisi pelastaa yliluonnolliselta uhkalta, on yhteistyötä tehtävä. Mielleyhtymiä herää väkisinkin ja elokuvalla on selvästi yritetty toistaa Men in Blackin suosiota. Siinä selvästi pahasti epäonnistuen.
Ensimmäinen iso ongelma muodostuu jo näyttelijöistä. Reynolds hoitaa hommansa niin tylsällä perusvaihteella, ettei hänestä saada mitään irti. Bridges taas on kiusallisen huono, yrittäessään olla hauska. Kaksikon kemiat eivät millään osu yhteen ja niinpä potentiaalisesti toimivat päänäyttelijätkin on menetetty. Tähän kun lisää päälle sen, että elokuvan tarina on kömpelösti rakennettu, leffan huumori saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja että toimintakohtaukset ovat surkuhupaisan huonosti tehtyjä sekamelskoja, R.I.P.D. - Haamukytistä on vaikea löytää positiivista sanottavaa. Se ei viihdytä ja puolentoista tunnin kestossaankin se on aika pitkäveteinen. Bridges on jälkikäteen avoimesti kritisoinut, että studio ohjaili naruista liian paljon, eikä antanut tekijöiden tehdä sellaista elokuvaa kuin he halusivat. Vaikka näin olisikin käynyt, on vaikea kuvitella, että jostain R.I.P.D. - Haamukyttien uumenista löytyisi hyvä elokuva.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, joka oli tätä ennen tehnyt sarjakuviin perustuvan elokuvan Red (2010), joka on ihan viihdyttävä pätkä. Schwentken työ ei ole kaksista ja vaikka studiolla olisi ollut sormensa pelissä, herran muut työt, kuten parin vuoden takainen Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021) näyttävät, ettei hän ole muutenkaan kummoinen ohjaaja. Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoitus on myös kehno, eivätkä he saa veikeästä ideasta muuta irti kuin laiskan kopion edelleen mainiosta scifikomediasta. Sentään R.I.P.D. - Haamukytät on kuvattu ihan hyvin ja siitä löytyy oivallisia lavasteita, asuja ja äänityöskentelyä. Leikkaus on kuitenkin aika kömpelöä ja erikoistehosteet ovat naurettavan huonot. Mihin ihmeeseen elokuvan noin 130 miljoonan dollarin budjetti oikein meni? Ei ainakaan hyviin efekteihin, sillä Nickin ja Royn jahtaamat mörököllit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty suoraan PlayStation 2:n peleistä. Tehosteet näyttävät läpi leffan todella keskeneräisiltä ja kun ympärillä ei ole hyvää käsikirjoitusta tai näyttelijäsuorituksia korvaamassa, on surkeita efektejä mahdoton katsoa sormien läpi.
Yhteenveto:R.I.P.D. - Haamukytät sisältää veikeän premissin, mutta sen pohjalta tehty elokuva on surkeasti toteutettu. Men in Blackia kiusallisuuteen asti kopioiva elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, vaan se on yllättävänkin tylsä, vaikka vauhtia riittääkin. Puolentoista tunnin leffa on kömpelösti rakennettu, täynnä epähauskoja vitsejä ja toinen toistaan kökömmin tehtyjä toimintakohtauksia. Elokuvan erikoistehosteet ovat pöyristyttävän kehnot, ihan kuin parinkymmenen vuoden takaisista videopeleistä revittyjä. Valitettavasti edes yleensä mainiot Ryan Reynolds ja Jeff Bridges eivät onnistu pelastamaan elokuvaa. Reynolds suoriutuu tylsän innottomalla perusvaihteella ja kiusallisesti ylinäyttelevä Bridges tekee leffassa yhden uransa huonoimmista roolisuorituksista. R.I.P.D. - Haamukytät on todella huono scifiraina, jota voi suositella oikeastaan vain katsottavaksi kaveriporukalla, samalla kun sen huonoudelle voi yhdessä naureskella. Ei ole mikään ihme, että elokuva otti pahasti turpiinsa lippuluukuilla. Suunnitellun jatko-osan sijaan viime vuonna ilmestyi suoraan DVD:llä julkaistu esiosa R.I.P.D. 2: Rise of the Damned (2022), joka vähemmän yllättäen sai vielä huonomman vastaanoton kuin edeltäjänsä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
R.I.P.D., 2013, Universal Pictures, Original Film, Dark Horse Entertainment
Pääosissa: Lyric Ross, Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart, Seema Virdi, Ramona Young, Maxine Peake, David Harewood, Gary Gatewood ja Gabrielle Dennis
Genre: animaatio, fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13
Wendell & Wild on stop motion -animaatiot Painajainen ennen joulua(The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toinen todellisuus(Coraline - 2009) ohjanneen Henry Selickin uusi elokuva. Selick laati leffan tarinan ja ryhtyi sitten kirjoittamaan siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä koomikkona ja myöhemmin elokuvien Get Out(2017) ja Us(2019) ohjaajana tunnetun Jordan Peelen kanssa. Vuonna 2018 kaksikko sai Netflixin kiinnostumaan leffasta ja animointiprosessi käynnistyi. Vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua elokuvan tuotanto vaikeutui, kun sitä jouduttiin työstämään eri tavoin etänä, mutta lopulta filmi saatiin valmiiksi ja lopulta Wendell & Wild saapui Netflixiin lokakuussa 2022. Itse innostuin heti, kun kuulin Selickin työstävän uutta stop motion -animaatiota ja innostukseni kasvoi, kun kuulin Peelen olevan mukana projektissa. Katsoin Wendell & Wildin heti julkaisupäivänä halloweenjuhlissa, yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan tyttöystäväni, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja cosplayta harrastavan kaverini kanssa.
Omasta huvipuistostaan haaveilevat demoniveljekset Wendell ja Wild yrittävät huijata auto-onnettomuuden takia orvoksi jäänyttä tyttöä, Kat Elliotia, päästäkseen elävien maailmaan. Kat on kuitenkin löytänyt itsestään voimia, joihin demonit eivät ole varautuneet.
Koomikkokaksikko Keegan-Michael Key ja Jordan Peele (joka toimii myös leffan toisena käsikirjoittajana ja tuottajana) kuullaan elokuvan nimikkodemoneina, Wendellinä ja Wildinä. Demoniveljekset raatavat päivät pitkät huvipuistoa pyörittävän jättimäisen isänsä Buffalo Belzerin (Ving Rhymes) päässä, kasvattaen tälle lisää hiuksia. Yksitoikkoista duunia tehdessään Wendell ja Wild saavat neronleimauksen perustaa oman huvipuistonsa ja sitä varten he tarvitsevat apua elävältä ihmiseltä, joka sattuu olemaan vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyt tyttö Kat Elliot (Lyric Ross), joka on elokuvan todellinen päähenkilö. Lapsuuden trauma on asettanut Katin rikolliselle polulle ja hänet on lopulta passitettu paikalliseen tyttökouluun nunnien valvovan silmän alle. Kat on ihan kiinnostava tapaus, kun hän löytää itsestään voimia, joilla hän päättää käyttää demoneita omiin hyötyihinsä. Silti tyttö jää hilpeiden demoniveljien varjoon.
Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa tyttökoulua pyörittävä isä Bests (James Hong), koulussa opettava sisar Helley (Angela Bassett), sekä siellä opiskelevat Raúl (Sam Zelaya), Sloane (Seema Virdi), Sweetie (Ramona Young) ja Siobhan (Tamara Smart), jonka vanhemmat, Lane ja Irmgard Klaxon (David Harewood ja Maxine Peake) periaatteessa omistavat elokuvan tapahtumapaikkana toimivan Rust Bankin kaupungin. Sivuhahmot ovat hieman ailahtelevampia tapauksia, eivätkä he säväytä samalla lailla kuin nimikkoduo. Erityisesti pahisvirkaa ajavat Klaxonit ovat tylsiä tapauksia.
Painajainen ennen joulua ja Coraline ja toinen todellisuus kuuluvat suosikkianimaatioideni joukkoon, erityisesti kun ne koettelevat rajoja, kuinka karmivia juttuja lapsille voi näyttää, joten olin erittäin innoissani, kun kuulin niiden ohjaajan Henry Selickin tarjoavan kolmentoista vuoden tauon jälkeen uuden animaatioelokuvan. Vielä enemmän innostuin siitä, että mahtavien Get Outin ja Nopen ohjaaja ja hauska koomikko Jordan Peele on mukana tuottajana ja käsikirjoittajana. Siksi onkin sääli todeta, että Wendell & Wild on harmillisen keskinkertainen tekele ja itselleni yksi ilmestymisvuotensa isoimmista pettymyksistä. Tämä johtuu nimenomaan Selickin ja Peelen käsikirjoituksesta, sekä sen pohjalta Selickin ohjauksesta.
Elokuvan nimikkohahmot ovat lystikkäät veijarit ja heidän velmua suunnitelmaansa lähtee seuraamaan ihan mielellään. Samoin orvoksi jääneen Katin matka kiinnostaa ja näiden kolmen hahmon kohtaamista odottaa, etenkin kun hahmot haluavat hyödyntää toisiaan eri tavoin. Tässä on hyvä premissi oivalle animaatioleffalle, joka sopisi täydellisesti koko perheen yhteiseen halloween-ajan elokuvailtaan. Selick ja Peele ovat kuitenkin täyttäneet elokuvan liian monilla kuvioilla, jotka eivät jaksa innostaa ja jotka tekevät potentiaalisesti tehokkaan simppelistä tarinasta turhan monimutkikkaan. Elokuva menettää tehoaan jo ensimmäisen puoliskonsa aikana. Siitä ei löydy kunnon potkua, vaan elokuva etenee jopa hieman pitkäveteisesti. Kaikki jää jotenkin alikehitetyksi ja niinpä loppupään käänteet ja suuri huipennus eivät tee mitään vaikutusta. Tämän sopan keskeltä löytyy mahdollisesti erittäin hyvä tuotos, mutta tällaisena saatu filmi jätti minut kylmäksi.
Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin mainio elokuva. Stop motionina toteutettu nukkeanimaatio on pääasiassa näyttävää ja vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, elokuvaa kelpaa katsella sen tyylikkään toteutuksen ansiosta. En voi muuta kuin ihailla animaattoreiden huolellista, kärsivällistä ja siistiä kädenjälkeä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja veikeät taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Filmi on myös miellyttävän värikäs. Visuaalisella puolella minua häiritsi vain Selickin päätös jättää hahmojen kasvoissa näkyviin palasten väleihin jäävät raot. Selick koki stop motion -animaation kehittyneen niin pitkälle ja sulavaksi, että se on alkanut jo näyttämään tietokonetyöltä. Niinpä hän päätti tarkoituksellisesti tehdä mukaan "virheitä", korostaakseen käsityötä. Äänimaailmakin on oivasti rakennettu ja Bruno Coulaisin säveltämä musiikki tunnelmoi kelvollisesti.
Yhteenveto:Wendell & Wild on erittäin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen animaatioelokuva, joka kaipaisi mojovaa lisäpotkua. Ihan kiinnostavasti käynnistyvä elokuva menettää nopeasti tehoaan ja muuttuu vähitellen jopa aika raskassoutuiseksi. Periaatteessa simppeli tarina on kiemurreltu turhan monimutkikkaaksi. Huumori jää aika latteaksi, eikä leffa ole niin karmiva kuin ohjaaja Henry Selickin aiempien animaatioelokuvien perusteella voisi toivoa. Hahmot ovat kelvollisia, joskin pahisosasto jättää aika kylmäksi. Animaatiojälki on pääasiassa komeaa, mutta itse en piitannut siitä, että tietyt virheet on tarkoituksella haluttu jättää kuvaan. Wendell & Wild oli minulle siis aikamoinen pettymys, minkä takia kestikin puoli vuotta elokuvan julkaisemisesta, että edes halusin pistää siitä arviota ulos. Veikkaisin monen innostuvan katsomaan sen Selickin aiempien töiden perusteella, mutta varoitan, ettei hän onnistu läheskään niin hyvin kuin aiemmin. Wendell & Wild sopii kuitenkin tarpeeksi passelisti koko perheen yhteiseen halloween-leffailtaan, kun lapset haluaisivat katsoa jotain jännittävämpää, mutta heillä ei ole vielä ikää edes haaveilla kunnon kauhuelokuvien katselusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wendell & Wild, 2022, Netflix, Netflix Animation, Monkeypaw Productions, Artists First, Gotham Group, SIF 309 Film Music
Pääosissa: Michelle Yeoh, Stephanie Hsu, Ke Huy Quan, James Hong, Jamie Lee Curtis, Tallie Medel, Jenny Slate, Harry Shum Jr. ja Daniel Scheinert
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
Everything Everywhere All at Once on Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin, eli Danielsien ohjaama ja käsikirjoittama scifi-toiminta-komedia-seikkailuelokuva. Danielsit ryhtyivät suunnittelemaan tarinaa multiversumin rinnakkaisulottuvuuksista jo 2010-luvun alussa. Projekti kuitenkin eteni hitaasti ja kun samanlaista konseptia alettiin hyödyntämään mm. Rick and Morty -televisiosarjassa (2013-) ja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -elokuvassa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), kaksikko alkoi pelätä, että heidän omaperäinen ideansa tuntuisi vanhalta siinä kohtaa, kun he saisivat vihdoin elokuvan tehtyä. He päättivät silti jatkaa projektin parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020 ja nyt Everything Everywhere All at Once saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta alkuvuodesta, kun se alkoi kerätä suurta ylistystä maailmalla. Katsomatta leffan traileria, kävin katsomassa Everything Everywhere All at Oncen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Avioeron partaalla oleva Evelyn on hoitamassa omistamansa pesulan veroasioita, kun hän päätyy hullunkuriselle seikkailulle halki rinnakkaisulottuvuuksien, kohtalonaan päihittää paha Jobu Tupaki, joka uhkaa ajaa kaikki todellisuudet kaaokseen.
Pääroolissa Evelyn Quan Wangina nähdään Michelle Yeoh, joka tulkitsee hahmonsa monia puolia erinomaisesti. Kun Evelyn esitellään katsojalle, hän on elämäänsä ja pesulauraansa kyllästynyt nainen, jonka avioliitto on ollut heikossa jamassa jo jonkin aikaa. Täysin yllättäen hän päätyy kuitenkin elämänsä seikkailulle - ja vieläpä verovirastossa - kun toisesta ulottuvuudesta saapuva versio hänen miehestään Waymondista (Ke Huy Quan) esittelee hänelle koko multiversumia uhkaavan pahan voiman. Elokuvan edetessä Yeoh pääsee näyttämään taitojaan toiminnan saralla, mitä hän on tehnyt jo elokuvissa kuten Huominen ei koskaan kuole(Tomorrow Never Dies - 1997) ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (臥虎藏龍 - 2000). Indiana Jones ja tuomion temppelin(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) Short Roundina parhaiten tunnettu Quan taas tekee mainiota työtä Waymondina, joka on varsin erilainen persoona eri ulottuvuuksissa.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Evelynin isä Gong Gong (James Hong), Evelynin ja Waymondin tytär Joy (Stephanie Hsu), tämän tyttöystävä Becky (Tallie Medel), sekä veroviraston tarkastaja Deirdre (Jamie Lee Curtis). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Halloween-kauhuleffoista (1978-) tuttu Curtis revittelee erityisen hilpeästi veroviraston työntekijänä, josta löytyy monenlaisia puolia eri ulottuvuuksista.
Enpä ole hetkeen poistunut elokuvateatterista yhtä yllättyneenä, hölmistyneenä ja vaikuttuneena siitä, mitä tulikaan juuri nähtyä. Everything Everywhere All at Once on hämmästyttävän sekopäinen ja samalla nerokas elokuvaelämys, jota on oikeastaan turha lähteä selittämään - se pitää vain kokea itse. Elokuva nappaa heti mukaansa veikeällä hengellään, energisellä rytmillään ja aidosti lystikkäillä jutuillaan. Kun Evelyn päätyy hyppelemään rinnakkaistodellisuuksien välillä, alkaa sellainen vuoristorata-ajelu, että katsojalta loksahtaa suu auki kerta toisensa perään. Meno käy yhä vain kummallisemmaksi ja hullummaksi, mutta tietty nokkeluus ei koskaan katoa.
Kyseessä on tähän mennessä yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Mukana on muutamia kohtauksia, joiden aikana saattaa huomata ulvovansa naurusta niin, että vatsaan sattuu ja silmät täyttyvät vedestä. Mukana on joitain äärimmäisen absurdeja juttuja, jotka iskivät itseeni täydellisesti. Hykertelin myös elokuvan tietynlaiselle nihilismille yksittäisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä tässä massiivisen valtavassa universumissa. Leffa tekee vaikutuksen myös tyylikkäillä toimintakohtauksillaan, joissa päästetään luovuutta valloilleen oikein tosissaan.
Noin kahden tunnin ja vartin kesto vierähtää pääasiassa todella vauhdikkaasti, sillä elokuva on tahditettu erittäin reippaasti ja kertomus pitää ennalta-arvaamattomuuttaan yllä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu siltä, että filmillä olisi liian kova kiire, vaan Danielsit selvästi tietävät, mitä tekevät. Osaamattomissa käsissä Everything Everywhere All at Once lässähtäisi todella pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät huolen siitä, että moneen suuntaan rönsyilevä leffa pysyy visusti kasassa. Oikeastaan ainoana ongelmana on elokuvan loppu, joka on kyllä toisaalta onnistunut ja yllättävänkin liikuttava, mutta joka tuntuu energisen tykittelyn jälkeen olevan venytetty liian pitkäksi.
Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erittäin laadukas. Se on tyylikkäästi ja paikoitellen todella kekseliäästi kuvattu. Elokuvassa hyödynnetään taidokkaasti valoja ja värejä. Leikkaus on sujuvaa, joskin loppupäätä olisi voinut hieman tiivistää vastaamaan muun elokuvan reippautta. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Jobu Tupakin monet maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat yllättävänkin vakuuttavat näin pienen budjetin filmiksi ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Son Luxin säveltämät musiikit tehostavat menoa onnistuneesti.
Yhteenveto: Everything Everywhere All at Once on aivan mahtava ja hullunkurinen scifitoimintaseikkailu, joka pursuaa hysteerisen hauskaa ja absurdia huumoria. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, nostaen kierroksia kaiken aikaa. Joidenkin muiden tekemänä levoton leffa voisi levitä pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät sekopäistä pakettia hienosti kasassa. Käsikirjoitus on nokkela, täynnä hyviä oivalluksia ja onnistuneita ihmissuhteita. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja filmi saa niin nauramaan, jännittämään kuin liikuttumaankin. Toimintakohtaukset saavat ihastelemaan tekijöiden luovuutta ja eräät toiset kohtaukset taas hämmästelemään tekijöiden päähänpistoja. Visuaalisesti filmi on erittäin tyylikäs ja näyttelijät suoriutuvat pätevästi monista rooleistaan. Vain elokuvan turhan pitkäksi venytetty loppuhuipennus tuottaa ongelmia. Muuten Everything Everywhere All at Once on huippuluokan viihdettä, jota voi suositella erittäin lämpimästi. Elokuva vain harmillisesti ilmestyy aika huonoon aikaan Suomeen, suuren osan ihmisistä käyttäen mieluummin lippurahansa pian ilmestyvään toiseen rinnakkaistodellisuusseikkailuun, Marvelin Doctor Strange in the Multiverse of Madnessiin (2022).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Everything Everywhere All at Once, 2022, AGBO, Hotdog Hands, Ley Line Entertainment, Year of the Rat, A24
Pääosissa: Rosalie Chiang, Sandra Oh, Ava Morse, Maitreyi Ramakrishnan, Hyein Park, Orion Lee, Wai Ching Ho, James Hong, Tristan Allerick Chen ja Addie Chandler
Genre: animaatio, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 9
Turning Red, eli suomalaisittain Punainen on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2017 ensikertalaisohjaaja Domee Shi esitteli ideansa studiolle, joka innostui siitä. Tehtyään Oscar-palkitun lyhytanimaation Bao (2018), Shi pääsi työstämään filmiään oikein tosissaan. Animointiprosessi alkoi ja nyt Punainen on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse innostun aina, kun Pixar ilmoittaa tekevänsä uuden elokuvan ja sama kävi myös tämän kohdalla. Minua harmittikin suuresti, että kyseessä on jo kolmas Pixar-elokuva peräkkäin Soul - Sielun syövereissä(Soul - 2020) ja Lucan(2021) jälkeen, joka pusketaan heti suoratoistopalveluun ilman elokuvateatterikierrosta. Katsoinkin Punaisen heti aamulla, kun se oli ilmestynyt Disney+ -palvelun valikoimaan.
13-vuotias tyttö Meilin Lee auttaa äitiään töissä, menestyy hyvin koulussa ja hänellä on maailman parhaat kaverit, joiden kanssa he fanittavat poikabändi 4*Townia. Eräänä aamuna Mein elämä mullistuu, kun hän herää jättimäisenä kultapandana.
Meilin Lee (äänenä Rosalie Chiang) tai ihan vain Mei on 13-vuotias kiinalaiskanadalainen tyttö. Hänellä menee hyvin koulussa, hänellä on hauskoja kavereita, hän auttaa mielellään äitinsä (Sandra Oh) työpaikalla ja hän on hulluna supersuosittuun 4*Town-poikabändiin. Mein elämä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun eräänä aamuna hän herää valtavana kultapandana. Mein täytyykin yrittää keksiä keino muuttaa itsensä takaisin ihmiseksi. Lähtökohta Mein tarinalle on veikeä. Siinä yhdistyy Marvelin Hulk-hahmoa muistuttava vaikea kyky ja teinitytön kasvutarina. Hahmosta pitää nopeasti ja hänen kummallisten koettelemusten vietäväksi uppoutuu heti.
Muita hahmoja Mein ja hänen äitinsä lisäksi ovat Mein isä (Orion Lee), Mein kaverit Miriam (Ava Morse), Abby (Hyein Park) ja Priya (Maitreyi Ramakrishnan), Meitä kiusaava Tyler (Tristan Allerick Chen) ja Mein isoäiti Wu (Wai Ching Ho). Sivuhahmot eivät tee samanlaista vaikutusta kuin päähenkilö, mutta ajavat asiansa. Mein äiti on tyypillinen tiukkapipo, isän ottaessa rennommin. Miriam, Abby ja Priya ovat persoonallisuuksiltaan oivallisen erilaiset, mutta jäävät henkilöinä todella ohuiksi.
Pixar tarjoaa jälleen erittäin mainion koko perheen animaatioseikkailun, joka sisältää hupia, jännitystä ja haikeutta, sekä kypsiä teemoja, joista kaikenikäiset voivat nauttia. Punainen on yllättävänkin kekseliäs allegoria tyttöjen teini-iän vaikeuksille ja koettelemuksille. Mein muuttumista kultapandaksi hyödynnetään vertauskuvana mm. kasvukivuille, kuukautisten alkamiselle, tunnemyllerykselle hormonien jyllätessä ja oman itsensä löytämiselle. Leffasta löytyy siis paljon helposti samaistuttavia juttuja ja hetkiä. Mukana on myös aika rohkeitakin vetoja, joita elokuvalta ei olisi etukäteen uskonut näkevänsä.
Silti jokin Punaisessa jätti pienesti kylmäksi. Sen juoni on veikeä, elokuvassa käsitellään monimutkikkaita aiheita luovin tavoin ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen makeasti. Silti tuntuu siltä, että elokuva ei ihan yllä potentiaaliinsa. Vaikka käsikirjoituksessa on paljon mahtavia juttuja, tarinan kuviot eivät aina onnistu pitämään mukanaan niin hyvin kuin toivoisi. Lisäksi loppupään Pixarille tyypilliset nyyhkykohtaukset eivät iskeneet minuun niin lujaa kuin olisin odottanut. Silti tietyistä heikkouksistaan huolimatta Punainen on todella oivallinen ja oivaltava teos, joka osoittaa, että Pixarilta osataan edelleen tarjota hyviä uusia ideoita.
Domee Shi oli työskennellyt Pixarilla jo useamman vuoden ennen Punaisen ohjaamista ja käsikirjoittamista, ollen mukana tekemässä mm. Ihmeperhe 2:a (Incredibles II - 2018) ja Toy Story 4:ä (2019). Shi ohjasi Ihmeperhe 2:n yhteydessä esitetyn sympaattisen lyhytanimaation Bao, jonka myötä hän sai kokopitkän filmin hoidettavakseen. Shi hoitaa hommansa pätevästi ja elokuvasta näkee, että hän haluaa tuoda tiettyjä asioita esille lapsikatsojille, joita ei oikeastaan näe valtavirran filmeissä muuten. Visuaalisesti Punainen on tietty huippuluokkaa, kuten studiolta voikin odottaa. Se on upeasti animoitu ja jokainen kuva on täynnä pikkutarkkoja yksityiskohtia, lumoavaa värien käyttöä ja muutenkin näyttävää menoa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mainiosti.
Yhteenveto:Punainen on erittäin hyvä animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva pitää sisällään yllättävänkin oivaltavia, rohkeita ja kypsiä teemoja ja vertauskuvia erityisesti tyttöjen murrosiästä. Mukana on paljon samaistuttavia asioita ja hetkiä, joita voi verrata omaan elämäänsä niin hyvässä kuin pahassa. Elokuvan idea on hauska ja leffan aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen. Mei on mainio päähenkilö, jonka omituisen muutoksen käynnistämää tarinaa ryhtyy seuraamaan mielellään. Tarinan kuviot eivät kuitenkaan aina ihan toimi ja säväytä niin hyvin kuin voisi toivoa. Sivuhahmot jäävät myös hieman tylsemmän puolelle. Pixarille ominaiset nyyhkykohtaukset eivät iskeneet toivomallani tavalla ja osittain elokuva jätti hieman kylmäksi. Visuaalisesti Punainen on tietty huippuluokkaa ja heikkouksineenkin kyseessä on todella oivallinen teos, jota suosittelen lämpimästi. Elokuvan avulla voi myös herättää hyvää keskustelua lapsiperheen kesken, varsinkin jos perheeseen kuuluu murrosiän kynnyksellä olevia tyttöjä.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Turning Red, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Stephen Surjik Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.
Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.
Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.
Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.
Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.
Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.
Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.
Yhteenveto:Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures
Ohjaus: Barry Cook ja Tony Bancroft Pääosissa: Ming-Na Wen, Eddie Murphy, BD Wong, Miguel Ferrer, Harvey Fierstein, June Foray, Soon-Tek Oh, Gedde Watanabe, Jerry Tondo, James Hong, Pat Morita, Freda Foh Shen ja George Takei Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, musikaali Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 7
Mulan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 36. osa. Elokuva perustuu kiinalaiseen legendaan Hua Mulan -naissoturista Kiinan eteläisten ja pohjoisten dynastioiden aikakaudella 400-luvulla. Vuonna 1989 Walt Disney perusti Floridaan animaatiostudion, minkä tarkoituksena oli tehdä lyhytleffoja. Kuitenkin kun studio auttoi Disney-yhtiötä tekemään hittimenestyselokuvia, kuten Aladdin(1992) ja Leijonakuningas(The Lion King - 1994), Disney päätti antaa studiolle mahdollisuuden todistaa tosissaan kykynsä täyspitkän elokuvan teossa. Samaan aikaan Disney oli kiinnostunut aasialaisista tarinoista, joita kääntää animaatioleffan muotoon ja kirjailija Robert D. San Souci ehdotti yhtiölle Hua Mulanin legendaa. Disney innostui ja Floridan studio sai elokuvan tehtäväkseen. Aluksi tarina lähti luisumaan romanttisen komedian puolelle, mutta kun Leijonakuningasta työstänyt Chris Sanders saapui projektiin mukaan, hän tokaisi suoraan tämän idean olevan huono ja studio uusi lähestymistapansa tarinaan. Animointiprosessi alkoi ja lopulta Mulan ilmestyi kesäkuussa 1998. Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet musiikeista ja alkuperäislaulusta. Itse näin Mulanin useaan otteeseen lapsena ja pidin siitä kovasti. Jossain kohtaa kesti kuitenkin monta vuotta, kunnes katsoin leffan uudestaan keväällä 2015. Nyt kun uuden näytellyn Mulan-elokuvan(2020) julkaisu on viivästynyt yhä uudestaan ja uudestaan, päätin katsoa alkuperäisen Mulanin pitkästä aikaa ja arvostella sen uutta versiota odotellessa.
Hurjien hunnien hyökätessä Kiinaan, keisari määrää, että jokaisesta perheestä yksi mies lähtee puolustamaan maata. Nuoren Mulan-tytön perheen ainoa mies on hänen sairas isänsä. Pelätessään isänsä puolesta, Mulan päättää varastaa tämän sotisovan ja ilmoittautua tämän tilalle armeijaan, esittäen miestä nimeltä Ping.
Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Mulan (äänenä Ming-Na Wen, laulut Lea Salonga), aikuistumisen kynnyksellä oleva naisenalku, jonka on tarkoitus mennä naimisiin jonkun miehen kanssa ja jatkaa ylpeästi sukuaan. Sellainen ei kuitenkaan Mulania kiinnosta, vaan hän haluaa tehdä sukunsa ylpeäksi eri tavalla. Kun kutsu sotaan saapuu, Mulan ei anna heikossa kunnossa olevan isänsä (Soon-Tek Oh) lähteä, vaan lähtee itse keskellä yötä taisteluun. Kyseessä onkin todella erilainen tapaus Disneyn muihin naishahmoihin verrattuna. Mulan ei todellakaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää ja jo se tekee hänestä paljon mielenkiintoisemman ja iskevämmän hahmon kuin monista prinsessoista.
Avukseen Mulan saa pienen lohikäärme Mushun (aivan mahtava Eddie Murphy), joka tarjoaa paljon huumoria synkkyyden keskelle. Hahmo voisi helposti pilata leffan ja olla pelkkä ärsyttävä vitsiniekka, mutta Mushu on erittäin onnistuneesti tuotu mukaan ja naurattaa moneen otteeseen. Suuri osa tästä johtuu Murphyn takuuvarmasta karismasta ja komediallisista taidoista. Lisäksi jonkun studiopomon käskystä mukaan on myös lisätty sirkka Siri, jota elokuvan tekijät eivät halunneet mukaan. Mushu yksinään on riittävä eläinkaveri päähenkilölle. Siri tuntuu enemmän sen Disneyn pakollisen eläinkaverin eläinkaverilta. Armeijassa Mulan (tai siis Ping) tapaa kapteeni Li Shangin (BD Wong), sekä kärttyisän Yaon (Harvey Fierstein), hömelön Lingin (Gedde Watanabe) ja isokokoisen Chien-Pon (Jerry Tondo), joista vain kapteenissa vaikuttaisi olevan ainesta taisteluun. Li Shang on tavallaan mainio, mutta toisaalta hieman tylsä tapaus. Koska Mulan on tarinan päähenkilö, ei Shangista tehdä sankaria, mutta hän ei myöskään koskaan ole hauska. Lopulta hän lähinnä tuo pakollisen romanttisen puolen leffaan, mikä ei sellaista tarvitse. Yao, Ling ja Chien-Po ovat hassu kolmikko ja on kiinnostavaa seurata heidän suhtautumistaan Mulaniin/Pingiin. Tarinan pahis on hunneja johtava Shan Yu (Miguel Ferrer). Hahmolle ei sen kummemmin luoda taustatarinaa tai selvää motiivia, mutta siitä huolimatta hän on onnistunut vihollinen häikäilemättömän julmuutensa ja häijyn luonteensa ansiosta. Lapsikatsojista Shan Yu voi olla jopa pelottava ja hänen tekonsa karmivat aikuiskatsojaakin.
Disneyn animaatioita katsotaan liian usein siitä vinkkelistä, että ne ovat vain kivoja lastenleffoja, eikä ymmärretä sitä, kuinka hienoja nämä elokuvat voivatkaan olla. Mulan on niitä piirroselokuvia, mitkä pistävät monet ns. aikuisten elokuvat nurkkaan häpeämään, kun sitä alkaa tutkimaan syvällisemmin. Hyvin nopeasti leffan alussa on selvää kritiikkiä naisten asemasta Kiinassa, mikä ei vielä tänäkään päivänä ole kummoinen. Mulanin elämälle on suunnitelmissa vain se, että hänet naitetaan jollekin miehelle, jotta hän voisi synnyttää tälle poikia. Mulanin täytyy esittää miestä, jotta hän edes pääsee armeijaan ja jos totuus hänestä paljastuisi, rangaistus olisi kuolema! Jo se tekee Mulanista hahmona urhean, sillä rangaistuksesta tietäen hän kuitenkin uhmaa järjestelmää turvatakseen isänsä hengen. Elokuvan sanoma ei kuitenkaan todellakaan ole, että naista ei voisi ottaa tosissaan ilman, että tämä tekeytyy mieheksi, vaan kyllä Mulan pääsee lopulta osoittamaan sankaruutensa selvästi naisena. Ei olekaan mikään ihme, että leffan ilmestymisen aikaan Mulan oli monille tytöille suuri idoli, sillä tällaisia naishahmoja ei vieläkään oikein nähdä elokuvissa.
Sen lisäksi, että elokuvalla on painavaa sanottavaa, mikä jo itsessään tekee siitä kypsemmän kuin pelkän "lastenleffan", on se myös yllättävän synkkä teos. Disneyä kritisoidaan usein siitä, että niihin ei uskalleta laittaa juttuja, mitkä voisivat aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta Mulan onnistuu siinäkin lyömään luun kritisoijien kurkkuun. Olin itsekin unohtanut, kuinka synkäksi filmi muuttuu, kun hunnit ovat kuvioissa. Tämä korostuu parhaiten erittäin vaikuttavassa kohtauksessa, missä sotilaat laulavat reippaasti ja vitsailevat matkallaan kohti taistelua, kun he yhtäkkiä päätyvät poltettuun kylään, missä kaikki on tapettu lapsia myöten. Kohtaus on kauhistuttava ja on erityisen hienoa, kuinka sen jälkeen ei nähdä ja kuulla enää yhtäkään musikaalinumeroa, mikä vain painottaa sitä, että nyt ei muuten ole kyse mistään perinteisestä Disney-piirretystä.
Kypsät teemat naisten asemasta ja paikoitellen karmiva synkistely eivät kuitenkaan tarkoita, että lapset eivät voisi katsoa tätä - ne ovat lähinnä osoitus siitä, kuinka Mulan toimii upeasti kaikenikäisille. Kuten jo aiemmin totesin, Mushu-lohikäärme tuo huumoria synkkyyteen ja elokuvan aikana saa nauraa. Itse asiassa synkkyyden ja komedian välillä tasapainotteleminen näin hyvin on vain yksi vahvuus lisää. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa jännittävällä hunnien hyökkäyksellä, eikä suostu irrottamaan otetta ennen lopputekstejä. Mukana on aidosti näyttäviä toimintakohtauksia ja hunnien ratsastus lumista vuorenrinnettä pitkin nostaa helposti ihon kananlihalle. Mulan yllättääkin eeppisyydellään ja etenkin kohtaus, missä Mulan päättää lähteä sotaan, tarjoaa voimakkaat kylmät väreet, mikä vain saa katsojan innostumaan tulevista tapahtumista enemmän.
Kuten pystyikin jo päättelemään, monien muiden Disney-piirrettyjen tapaan Mulankin on musikaali. Kovin montaa laulua leffassa ei kuitenkaan ole ja laulaminen tosiaan katkeaa kuin seinään, kun sodan karmeus oikeasti paljastuu Mulanille ja muille. Elokuvan ensimmäinen laulu Honor to Us All esittelee Mulanin ja konservatiiviset kiinalaiset tavat, kun taas Mulanin laulama Reflection kuvastaa hänen haaveitaan. Kolmas kappale, sotilaiden koulutuksen aikana soiva I'll Make a Man Out of You on ehdottomasti elokuvan tunnetuin laulu ja samalla myös paras. Neljäs laulu A Girl Worth Fighting For taas on juuri se kappale, mitä sotilaat hoilaavat matkallaan, ennen kuin kohtaavat hirveän näyn. I'll Make a Man Out of Youta lukuunottamatta Mulanin kappaleet eivät ole erityisen muistettavia tai ihmeellisiä. Ne kuitenkin toimivat kaikki tarpeeksi passelisti - toisin kuin lopputekstien aikana kuultava, 98°:n ja Stevie Wonderin esittämä True to Your Heart, mikä ei sovi elokuvaan lainkaan. Kaiken nähdyn ja koetun jälkeen kappale tuntuu jopa vesittävän loppua. Elokuvan musiikeista taas vastaa Jerry Goldsmith, joka tekee tuttuun tapaansa hienoa työtä ja tarjoaa mahtipontisia sävelmiä, mitkä vain vahvistavat tiettyjä kohtauksia.
Tuttuun Disney-tyyliin kyseessä on tietty todella tyylikkäästi animoitu elokuva. Hahmot ovat selkeästi disneymäisiä ja veikeitä. Kiinan maisemat ovat upean kauniita; niin seesteiset maalaiskuvat kuin valtavat ja hurjat vuoristot. Myös värien käyttö on taidokasta. Taistelukohtauksissa on hyödynnetty tietokoneanimaatiota, minkä kyllä huomaa, mutta se ei pistä silmään pahasti, vaan sulautuu hyvin joukkoon. Etenkin loppuhuipennus on näyttävä ja yllättävänkin valtava piirroselokuvaksi.
Mulanissa ei ole samalla lailla "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, kuten Disneyn nykyisissä tuotannoissa, mutta leffasta löytyy kyllä pari selkeää silmäniskua, jos osaa kiinnittää huomiota. Selkein taitaa olla, kun Mushu herättää Mulanin ja kutsuu tätä prinsessa Ruususeksi. Lisäksi Mushulle heitetään samat sydänkuvioiset alushousut kuin mitä Rajah-tiikeri pureskeli Aladdinissa.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on mm. poistettuja kohtauksia, faktoja elokuvasta, leffan laulut erikielisinä musiikkivideoina, sekä lyhyitä videoita elokuvan teosta, joissa esitellään suunnittelua, piirrosanimointia, värimaailmaa ja hahmojen tyyliä. Lisäkatsottavaa on lähes kahdeksi tunniksi. Ainoa ongelma on, että poistettuja kohtauksia lukuunottamatta muille lisämateriaaleille ei ole "Katso kaikki" -toimintoa ja katsoja joutuu jatkuvasti palaamaan takaisin valikkoon, jopa pelkän lyhyen esittelyvideon jälkeen.
Yhteenveto:Mulan on erinomainen koko perheen toimintaseikkailu, joka sisältää kenties Disneyn parhaimman naishahmon. Ainakin Mulan on Disneyn coolein naishahmo, eikä mikään ihme, että hän on edelleen monien ihailun kohde ympäri maailman. Elokuva tarjoaa studiolle tuttuja veikeitä lauluja (joista I'll Make a Man Out of You on ehdoton suosikkini), hienoa animaatiota ja hauskaa huumoria, etenkin lohikäärme Mushun tarjoamana. Leffa kuitenkin uskaltaa olla yllättävänkin synkkä ja kun hunnit päästetään valloilleen, saattaa aikuiskatsojaakin karmia. Taistelut ovat näyttäviä ja eeppisiä. Elokuvalla on myös painavaa sanottavaa naisten asemasta Kiinassa, eikä filmi todellakaan ole kevyttä viihdettä. Elokuvan upeutta latistavat hieman Siri-sirkka (etenkin kun tietää, että tekijätkään eivät halunneet hahmoa leffaan), sekä pakotettu rakkaustarina. Muuten Mulan on mahtava teos ja yksi Disneyn parhaista animaatioista. Odotukseni uutta filmatisointia kohtaan eivät ole korkeat viime vuoden keskinkertaisen Aladdinin (2019) ja todella laimean Leijonakuninkaan (2019) jälkeen, mutta toivon, että mukana olisi oikea tiimi, joka kunnioittaisi tätä alkuperäistä animaatiota, mutta onnistuisi tekemään täysin oman juttunsa tarinasta. Siinä jossain on se häilyvä raja, mihin osuttaessa uusi Mulan voi toimia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mulan, 1998, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida
Ohjaus: Alessandro Carloni ja Jennifer Yuh Nelson Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, J.K. Simmons, James Hong, Seth Rogen, David Cross, Jackie Chan, Lucy Liu, Kate Hudson ja Randall Duk Kim Genre: animaatio, seikkailu Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
En jostain syystä mennyt katsomaan Kung Fu Panda 3:a, kun se ilmestyi alkukeväästä elokuvateattereihin. Olisin tietty halunnut mennä katsomaan sen, sillä pidän kahdesta aiemmasta osasta ja useista DreamWorks-yhtiön muista animaatioelokuvista. Silti elokuvakäynti jäi väliin ja odotin sitä, että elokuva ilmestyisi vuokrattavaksi. Kun tilaisuus siihen viimein tuli, kävin Makuunissa vuokraamassa Kung Fu Panda 3:n ja katsoin sen ensimmäistä kertaa, toivoen, että kahden ensimmäisen osan taso säilyisi samana.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kung Fu Panda (2008) ja Kung Fu Panda 2 (2011)! Po lähtee oikean isänsä Li Shanin kanssa salaiseen pandakylään oppimaan chin taidon, voidakseen päihittää pahan Kain, joka aikoo kerätä itseensä kaikkien kungfumestareiden chi-voimat. Jack Blackin ääninäyttelemä Po-panda on jälleen hieman taitavampi, mutta ihan yhtä höhlä hahmo kuin ennenkin. Black sopii yhä hahmon rooliin, mutta hahmo ei toimi valitettavasti yhtä hyvin kuin kahdessa aiemmassa osassa. Pon menneisyyttä avataan vielä lisää ja hänen täytyy löytää paikkansa maailmassa. Edellisessä osassa Pon täytyi oppia hallitsemaan sisäistä rauhaa ja tässä hänen täytyy oppia hallitsemaan chin voima. Chi on kaikessa elävässä virtaava energia, jota voi hyödyntää kuin taikuutta. Lähinnä Po vain haluaisi elvistellä taidoillaan ja olla kylänsä sankari tekemättä paljoa.
Vihdoin tavataan Pon oikea isä, Li Shan, jonka äänenä kuullaan Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston. Cranstonilla on hyvin tunnistettava karhea ääni ja toimiikin tässä Pon isän äänenä. Harmi vain, ettei hahmo muuten oikeastaan innosta. Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on tietysti mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin. Ping pääsee jopa taistelemaan, eikä ole onneksi enää lainkaan ärsyttävä. Katsojana kokee hieman sääliä Pingiä kohtaan, sillä tämä alkaa menettämään isä-poika-suhdettaan Pohon, kun Li Shan ilmestyy kuvioihin. Hurja viisikko on tietty mukana, kuten myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), jolla on onneksi enemmän tekemistä kuin edellisessä osassa. Viisikon Kurki (David Cross), Kyy (Lucy Liu), Mantis (Seth Rogen) ja Apina (Jackie Chan) jäävät todella pieneen osaan elokuvassa, eikä Tiikerittärelläkään (Angelina Jolie) ole oikeastaan paljoa tekemistä. Tiikeritär on taas kylmästi - mutta jokseenkin ystävällisesti - tuuppimassa Pota oikeaan suuntaan. Tässä elokuvassa on Kung Fu Panda -sarjan heikoin pahis, eli J.K. Simmonsin ääninäyttelemä Kai, joka himoitsee lisää voimaa ja valtaa. Simmons on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii hyvin hahmolle, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Kai tekee kungfumestareista itselleen jonkin sortin zombiarmeijaa, eli kuten heitä tässä kutsutaan "jambiarmeijaksi". Kai imee chivoiman vastustajistaan, jolloin hän pystyy ohjaamaan heitä mielensä mukaan. Muuten... ensimmäisessä elokuvassa pahiksena oli TAI Lung ja tässä on KAI... onkohan seuraavassa sitten Vai? Elokuvassa kuullaan myös Kate Hudson Mei Mei -pandana, joka iskee silmänsä Pohon. Ensimmäisessä elokuvassa nähty mestari Oogway -kilpikonna (Randall Duk Kim) nähdään jälleen.
Elokuva tuntuu jatkavan tarinaa aika suoraan siitä, mihin Kung Fu Panda 2 päättyi. Li Shan saapuu kylään etsiäkseen poikaansa Pota, jonka mestari Shifu on asettanut jatkamaan hänen työtään opettajana. Kun selviää, että Kai on palannut henkimaailmasta kuolevaisten maailmaan, Po lähtee Li Shanin kanssa pandakylään, oppiakseen chi-energian käyttämisen taidon, sillä vain sen avulla Kain voi päihittää. Ping, joka pelkää menettävänsä Pon, lähtee pandojen mukaan, kun taas Hurja viisikko ja mestari Shifu jäävät kylään, jotta voisivat pidätellä Kaita.
Erittäin mainio taso ei ihan ole säilynyt kahdesta edellisestä osasta. Vaikka kyseessä on hyvä elokuva, Kung Fu Panda 3 tuntuu paikoitellen hieman hätäisesti mietityltä, jolloin lopputulos ei ole niin onnistunut kuin voisi toivoa. Vitsit ovat hieman epätasaisempia. Välillä saa nauraa makeasti, mutta sitten taas kohellushuumori Jadepalatsissa on aika myötähäpeällistä katsottavaa. Pandakylän kohtaukset ovat välillä hieman laahaavia, eikä pandamaailma ole kovin innostava. Toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti toteutettuja, eikä niissä ole samaa kungfumeininkiä enää. Maaginen voima chi on hyvä lisäys tarinaan ja laajentaa elokuvien maailmaa. Yleisesti mukana on tuttu, hyvä tunnelma ja etenkin loppuhuipennus on onnistunut. Toivon kuitenkin, että tämä olisi sarjan viimeinen osa ja Kung Fu Panda -sarja jäisi trilogiaksi. Nykypäivänä tällainen toive on kuitenkin aika turha, sillä jos elokuva tienaa, niin pitäähän sille jatkoa vääntää.
Edellisen elokuvan ohjanneen Jennifer Yuh Nelsonin lisäksi ohjaajan paikalla on myös Alessandro Carloni, jolle Kung Fu Panda 3 on toinen ohjaustyö, ensimmäisen ollessa vain lyhytelokuva. Käsikirjoituksesta vastaavat samat henkilöt (Jonathan Aibel ja Glenn Berger) kuin aiemmin, mutta välillä tuntuu, että duolta ei täysin ehjää teosta ole tullut kirjoitettua. Elokuva on onneksi animoitu mainiosti ja teknologia on selvästi taas kehittynyt. Taustat ovat paikoitellen hienompia kuin edellisissä osissa nähdyt. Elokuva on mukavan värikäs, mistä pidin itse ja leffaa on kivaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen puolen takia. Äänimaailma on taidokkaasti luotu. Sävellyksistä vastaa Hans Zimmer, joka ei tällä kertaa ole valitettavasti tehnyt kovin ihmeellistä musiikkia. Useista kohdista puuttuu mahtipontisuus, jolloin oikeaan tunnelmaan ei pääse musiikin kautta. Elokuvassa kuullaan uusi, The Vampsin esittämä versio Carl Douglasin kappaleesta Kung Fu Fighting.
Yhteenveto:Kung Fu Panda 3 on hyvä elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa. Hurjaa viisikkoa ei ole käytetty kovin onnistuneesti hyödyksi, mutta onneksi mestari Shifu ja Ping-isä saavat hieman enemmän tekemistä. Animointijälki on hyvin toteutettua. Käsikirjoitusta olisi voitu vielä hioa lisää, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin kannattaahan tämäkin vilkaista. Ei se todellakaan ole huono, mutta jää silti kahden todella hyvän edeltäjänsä varjoon. Ala-asteikäisille tämä luultavasti toimii parhaiten ja perheen yhteiseen elokuvailtaan tämä on ihan hyvä valinta. Voitte vaikka perheen kesken pitää Kung Fu Panda -päivän ja katsoa kaikki sarjan osat läpi. Toivottavasti tämä kuitenkin jää sarjan viimeiseksi osaksi, eikä juttua aleta venyttää liikaa. Kung Fu Panda -trilogia kuulostaakin jo nimenä paremmalta kuin pelkkä Kung Fu Panda -sarja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Kung Fu Panda 3, 2016, China Film Co, DreamWorks Animation, Oriental DreamWorks, Twentieth Century Fox Film Corporation
Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Gary Oldman, Jackie Chan, Seth Rogen, David Cross, Lucy Liu, Dustin Hoffman, James Hong, Michelle Yeoh, Danny McBride, Dennis Haysbert ja Jean-Claude Van Damme
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7
Kung Fu Panda (2008) oli hittianimaatio, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Kung Fu Panda 2 ilmestyikin Suomessa kesällä 2011, mutta ensimmäisen elokuvan tapaan en jostain syystä mennyt katsomaan sitä silloin. Kung Fu Panda on yksi suosikeistani DreamWorks -yhtiöltä, joten minua tottakai kiinnosti nähdä sen jatko-osa. Näin Kung Fu Panda 2:n ensimmäisen kerran kesällä 2012, jolloin se ei oikeastaan vakuuttanut minua, enkä ollut katsonut sitä uudestaan sen jälkeen. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokrattavaksi, täytyi minun tietysti katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi. Yritin katsoa tämän elokuvan mahdollisimman avoimin mielin uudestaan. Minua auttoi se, etten oikeastaan muistanut elokuvasta mitään.
Lohikäärmesoturi Pon ja Hurjan viisikon täytyy suojella Gongmenin kaupunkia pahalta riikinkukko lordi Sheniltä, joka aikoo tuhota kungfun tulen voimalla.
Jack Black kuullaan jälleen Po-pandan äänenä ja sopii rooliin edelleen todella hyvin. Po on alkanut viisastua ja hän on oppinut paljon uusia voimia, mutta hänestä löytyy silti tuttua huumoria, sekä loputon nälkä. Välillä vitsit ja kungfutaidot eivät täysin toimi käsi kädessä, mutta ainakin hahmo on moniulotteinen, mikä on aina plussaa. Elokuvassa avataan enemmän Pon taustoja, joita edellisessä osassa katsojana miettikin, mikä tekee Posta kiinnostavamman hahmon.
Hurjan viisikon Kyy (Lucy Liu) pääsee enemmän esille kuin edellisessä osassa, kun taas rukoilijasirkka Mantis (Seth Rogen). Kurki (David Cross) ja Apina (Jackie Chan) ovat hieman taka-alalla, vaikka pääsevätkin taisteluihin mukaan ja pyörivät mukana koko elokuvan ajan. Isoimmassa roolissa Viisikosta on jälleen Angelina Jolien ääninäyttelemä Tiikeritär, joka tuntuu yhä aika tunteettomalta hahmolta, mutta josta löytyy pehmeämpiäkin puolia. Hurjaa viisikkoa ja Pota kouluttava mestari Shifu (Dustin Hoffman) ei kovin paljoa tee elokuvassa ja onkin mukana vain alussa ja lopussa.
Elokuvan pahis on tosiaan lordi Shen, jonka äänenä kuullaan Gary Oldman, joka tuttuun tapaansa toimii todella hyvin pahiksena. Lordi Shen osaa olla välillä uhkaava, mutta paikoitellen hänestä löytyy heikommatkin osuudet. Lordi Shen haluaa olla voimakkaampi kuin muut ja kerätä lisää valtaa. Hänen aikomuksenaan on käyttää räjähteiden voimaa ja tuhota kungfu ikuisiksi ajoiksi.
Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, mutta hänellä on silti sydän paikallaan. Varmasti suurena "yllätyksenä" kaikille tulee, ettei Ping-hanhi olekaan Po-pandan oikea isä, vaan tämä on adoptoinut Pon, kun tämä oli vasta vauva. Ping välittää ottopojastaan erittäin paljon, mutta jaksaa silti myös hössöttää kaiken aikaa iänikuisista nuudeleistaan.
Muina hahmoina elokuvassa nähdään mm. Michelle Yeohin ääninäyttelemä Ennustaja, jota lordi Shen pitää vankinaan, Danny McBriden esittämä susiarmeijan johtaja, sekä Dennis Haysbertin ja Jean-Claude Van Dammen esittämät kungfumestarit Härkä ja Kroko.
Elokuvan alussa katsojille kerrotaan lordi Shenin lähtökohdista, jonka jälkeen päästään kunnolla itse tarinaan. Pon koulutus Jadepalatsissa jatkuu ja yhdessä Hurjan viisikon kanssa hän suojelee kylää vaaroilta. Kun selviää, että lordi Shen on ottanut Gongmenin kaupungin haltuunsa ja aikoo käyttää uutta tuhoasettaan, mestari Shifu lähettää Pon ja Viisikon Gongmeniin päihittämään Shenin, sekä pelastamaan kyläläiset ja kungfun. Samalla Po alkaa muistamaan omaa menneisyyttään.
Kung Fu Panda 2 on selkeää jatkumoa edelliselle osalle. Erityisemmin ei käy selväksi, kuinka kauan aikaa on mennyt elokuvien välissä. Pota juhlitaan suurena sankarina, mikä tuntuu välillä nousevan hänen päähänsä. Omasta mielestäni on mainio ratkaisu, että Po toimii yhä kuten tavallinen tallustaja, vaikka alkaakin olla kungfutaituri. Hänen menneisyytensä availu vasta alkaa tässä elokuvassa ja se jätetään selkeästi vielä hämärän peittoon tulevaa osaa varten. Onkin hienoa, että tässä kyetään hienovaraisesti tuomaan mahdollista tarinaa sarjan kolmososalle, mutta elokuva onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Toimintaa ja huumoria jälleen riittää. Alkupuolen taistelupätkä on erittäin viihdyttävää katseltavaa ja siitä voi välillä tulla helposti mieleen The Matrixin (1999) huimat koreografiat. Hauskoja hetkiä löytyy tästäkin, mutta elokuvan aikana ei saa nauraa yhtä usein kuin ensimmäisessä elokuvassa. Lapsille vitsit toimivat luultavasti parhaiten. Viisauksia ei löydy myöskään yhtä paljoa, mutta onneksi tarina on toimiva. Kyseessä on mainio seikkailupätkä, josta ala-asteikäiset nauttivat varmasti ja Kung Fu Panda 2 voi myös helposti viihdyttää vanhempiakin katsojia. Elokuva on parempi kuin muistin, mutta jää silti ensimmäisen osan varjoon.
Kung Fu Panda -sarjan ohjaus on vaihtunut Jennifer Yuh Nelsonille, joka on yksin pystynyt hoitamaan ohjaustyön tyylillä. Käsikirjoituksesta vastaa yhä sama kaksikko, eli Jonathan Aibel ja Glenn Berger. Animointi on todella hyvin toteutettua. Hahmot ovat sarjakuvamaisia, kuten animaatioissa kuuluukin olla ja useat taustat ovat yksinkertaistettuja. Taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia kuin ensimmäisessä elokuvassa ja eläinhahmojen turkit ovat vakuuttavammin toteutetut. Taisteluosuudet ja liekit ovat erittäin hienon näköisiä. Pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. Äänitehosteilla on jälleen korostettu etenkin toimintaa, mutta tuotu muutenkin lisäsisältöä elokuvan maailmaan. Musiikista vastaavat yhä John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tuoneet tunnelmaa mukaan sävellyksillä, joista kuulee vaikutteita itämaisesta musiikista, mikä sopii elokuvan henkeen täydellisesti.
Yhteenveto:Kung Fu Panda 2 on erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva ja toimivaa jatkoa, mutta jää silti ensimmäisen osan jalkoihin. Se on parempi kuin muistin, mistä olin huojentunut. Ääninäyttely on jälleen hyvää ja Gary Oldman on nappivalinta pahikseksi. Mestari Shifua jäin hieman kaipaamaan, sillä hahmo on mielestäni mainio. Elokuvassa pohjustetaan mahdollista tulevaisuutta sarjalle, mutta se onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Tätäkin osaa suosittelen erityisesti perheen yhteiseen elokuvailtaan ja ensimmäisen osan tapaan tämä toimii parhaiten ala-asteikäisille. Joidenkin hurjien kohtien takia tämä ei ihan perheen pienimmille sovellu. Vanhemmille tämä voi toimia myös, vaikka huumori ei välttämättä täysin iskekään. Toimintaosuudet ovat yllättävän hienoja ja The Matrixista pitävät voivat helposti innostua niistä. Loppu jätetään hieman auki, joten jatko-osaa saattoi odottaa jo, kun tämä elokuva ilmestyi. Nyt onkin aika pistää Kung Fu Panda 3 pyörimään ja toivon, että taso pysyisi yhä samana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.borongaja.com
