Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: Wayne's World (1992)

WAYNE'S WORLD

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.

Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.

Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.

Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.

Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.

Yhteenveto: Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures