The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1

Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews

Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.

Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.

Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.

Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures

Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.