Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq

Arvostelu: System Crasher (Systemsprenger - 2019)

SYSTEM CRASHER

SYSTEMSPRENGER

Ohjaus: Nora Fingscheidt
Pääosissa: Helena Zengel, Albrecht Schuch, Gabriela Maria Schmeide, Lisa Hagmeister, Melanie Straub, Maryam Zaree, Victoria Trauttmansdorff ja Matthias Brenner
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

System Crasher on saksalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Nora Fingscheidtin esikoiselokuva. Fingscheidt sai idean leffaan, kun hän oli naisten suojakodissa tekemässä dokumenttia ja sinne muutti 14-vuotias tyttö. Fingscheidt ihmetteli, miten sen ikäinen tyttö otettiin sinne vastaan ja hänelle kerrottiin, ettei tytölle ollut muuta paikkaa. Tämä oli viranomaisten mukaan "system crasher", jota kukaan ei huolinut vuosien yritystenkin jälkeen. Fingscheidt ajatteli, että tällaisesta tytöstä voisi kertoa kiinnostavan tarinan ja hän alkoikin työstämään leffan käsikirjoitusta. Hän sai rahoituksen tarinalleen ja kuvaukset alkoivat. System Crasher sai ensiesityksensä helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopeisen karhun -palkinnon. Leffaa on esitetty erilaisilla filmifestivaaleilla (mm. Suomessa kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla ja syksyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla) ja samalla se on alkanut saamaan myös teatterilevitystä. Nyt System Crasher rantautui teattereihin kunnolla täälläkin. Itse en ollut aikonut mennä katsomaan leffaa, kunnes ystäväni alkoi hehkuttamaan, kuinka upea teos oli kyseessä. Lopulta päätinkin, että kävisin sen kurkkaamassa ja menin katsomaan System Crasherin sen ensi-iltaviikonloppuna.

9-vuotias Benni on ongelmalapsi, systeeminrikkoja, jolle ei ole onnistuttu löytämään kotia. Benni kaipaa rakkautta, mutta voiko hän saada sitä huutamalla ja hakkaamalla?

Nuorena Benninä nähdään Helena Zengel, joka tekee tässä yhden kaikkien aikojen parhaimmista lapsinäyttelijöiden suorituksista. Zengel on aivan ällistyttävän upea roolissaan, eläytyen äärimmäisen vaikeaan osaansa paremmin kuin moni aikuinen ammattinäyttelijäkään pystyisi. Läpi leffan katsoja kummastelee, miten ihmeessä Zengel onkaan onnistunut sisäistämään tällaisen ongelmaisen nuoren tytön näin täydellisesti? Sillä kun Benni suuttuu, niin hänhän suuttuu ihan tosissaan. Benni huutaa, kirkuu, raapii, lyö, potkii, haukkuu ja heittelee tavaroita, mitkä osuvat käteen. Raivokohtaus saattaa syntyä jostain, mikä vaikuttaa toiselle todella pieneltä asialta, mutta Bennin mielessä se eskaloituu hurjiin mittasuhteisiin. Muutos saattaa tapahtua täysin äkillisesti ja Benni onkin erittäin arvaamaton tapaus. Monet aikuisista pelkäävät häntä ja vaikka Benni esittää nauttivansa tästä, on selvää, että hän kaipaa aikuisen rakkautta, mitä hän näkee monien muiden lasten saavan. Vaikka Benni onkin raivoisa ja pahimmillaan oikeasti vaarallinen, on hän rauhallisena usein suloinen nuori tyttö ja Zengel hoitaa senkin puolen hahmosta mestarillisesti. Zengel karjuu ilmoille ilmiömäisen roolisuorituksen, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimpiin - eikä todellakaan vain lapsinäyttelijöiden tasolla.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bennin äiti (Lisa Hagmeister), Bennille kotia etsivä sosiaalityöntekijä Bafané (Gabriela Maria Schmeide) ja Bennin koulunkäyntiavustaja Micha (Albrecht Schuch). Aikuisnäyttelijätkin ovat erittäin hyviä rooleissaan. Hagmeister tuo hyvin esille äitihahmon kokeman tunteen Bennin kaltaisen lapsen kasvattamisesta ja siinä pahasti epäonnistumisessa, kun taas Schmeide on sympaattinen Bafanéna, joka on leffan lempein hahmo Bennille. Aikuisnäyttelijöistä voiton vie kuitenkin Schuch, joka on osuva valinta Michan rooliin. Hänen hahmonsa muuttuu kiinnostavammaksi, mitä pidemmälle leffa etenee ja hänen ja Bennin välille muodostuu mielenkiintoinen ihmissuhde. Zengel on kuitenkin niin käsittämättömän fantastinen Benninä, että hän jättää kaikki muut näyttelijät varjoonsa läpi elokuvan.

System Crasher tarttuu hienosti ja vahvasti yhteiskunnan ongelmiin. Bennin kaltaisia tyttöjä ja poikia löytyy joka maasta ja joka maassa on samat ongelmat löytää heille paikkaa. Elokuva osoittaa, ettei Benni ole niinkään "systeemin rikkoja", sillä systeemi on jo rikki. Tyttöä siirretään lastenkodista toiseen, sijaisvanhemmilta ryhmäkoteihin. Ei ihme, että vuosien varrella Bennille on syntynyt mielikuva siitä, ettei häntä haluta minnekään. Ja kun hän ajattelee näin, kääntyy se myös toisinpäin, eikä hän halua minnekään - paitsi äitinsä luokse, mutta tämä ei pysty tarjoamaan sitä ihannekotia, mistä Benni unelmoi. Läpi leffan näytetään, millaiseksi syöksykierteeksi Bennin elämä on muuttunut ja kuinka hänelle ei edes nähdä positiivista tulevaisuutta. Monet ovat heti sitä mieltä, että hän kuuluu lukkojen taakse parantamattomana tapauksena. Katsoja voi tuntea Bennin tuskan.

Päähenkilönsä tavoin itse elokuvakin on usein aggressiivinen ja äkkipikainen, mutta myös hyvin herkkä. Leffasta löytyy kauniit ja koskettavat hetkensä. Epätoivon keskellä on pilkahdus jostain hyvästä, mutta aina kun asiat menevät paremmin, katsoja vain pelkää, milloin sama kauheus alkaa taas uudestaan. Elokuva aiheuttaa vahvan epämiellyttävää oloa - jo Bennin mustelmien täyttämä keho voi saada voimaan pahoin, etenkin kun leffa ei koskaan kerro, mistä ne ovat aiheutuneet. Onko kyseessä joku äidin miesystävistä, jonkin ryhmäkodin hoitaja, ilkeät lapset vai Benni itse? Varmaan niitä kaikkia. Leffa jättää jotkut jutut taidokkaasti katsojan tulkinnan varaan... paitsi lopun, mikä on sääli, sillä jos elokuva loppuisi muutaman minuutin aiemmin, olisi se vahvempi. Aikaisempi lopetus jättäisi katsojalle vellomaan sen epämiellyttävän tunteen. Kenties lisätyillä minuuteilla on haluttu hieman keventää, sillä jostain syystä ohjaaja-käsikirjoittaja Fingscheidt on kai ajatellut, että tällaisen jälkeen katsojan kuuluu lähteä kotiin hyvillä mielin.

Lopetusta lukuunottamatta Fingscheidt tekee erinomaista työtä elokuvan kanssa. Jos ei lasketa pientä TV-leffamaisuutta, mitä System Crasher pitää välillä sisällään, ei tästä uskoisi, että kyseessä on hänen esikoisteoksensa. Ohjaus on vahvaa ja Fingscheidt luo tunnelmaa upeasti. Hänen käsikirjoituksensa on iskevä ja voin kuvitella, millaiset paineet hän on kokenut, ymmärrettyään, että hänen pitäisi vielä löytää joku nuori tyttö, joka osaisi tulkita Fingscheidtin kirjoittamaa hahmoa ja lukea monia törkyrepliikkejä uskottavasti. Voin myös kuvitella, kuinka hän on huokaissut helpotuksesta nähdessään Zengelin roolityön. System Crasher on kuvattu oivallisesti ja heiluvaa käsivaraa hyödynnetään taidokkaasti kuvastamaan Bennin levottomuutta ja mielialan vaihtelua. Leikkauksessa joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman (ja viimeiset minuutit olisi voinut pilkkoa pois), mutta suurimmaksi osaksi leffa kulkee sujuvasti eteenpäin. Lavasteet ovat hyvin tehdyt ja puvustajat ovat päässeet pukemaan Zengelin moniin erilaisiin vaaleanpunaisiin vaatteisiin, mikä on hyvässä ristiriidassa Bennin synkän maailman kanssa. John Gürtlerin säveltämät musiikit tuovat mainion lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: System Crasher on hieno kuvaus yhteiskunnan rikkinäisyydestä. Elokuvassa nähdään yksi kaikkien aikojen parhaista lapsinäyttelijän roolisuorituksista, sekä ylipäätään yksi vuoden parhaista roolitöistä. Helena Zengel on käsittämättömän hyvä 9-vuotiaan Bennin roolissa. Hän hyppää täysillä tämän ongelmanuoren mieleen ja antaa palaa täysillä. Katsojalla saattaa usein loksahtaa suu auki Zengelin hurjaa roolisuoritusta seuratessa. Benni on paikoitellen pelottava, mutta samalla hyvin sympaattinen hahmo. Katsoja voi tuntea hänen tuskansa ja kaiken aikaa ärsyttää, kuinka maailma ei tunnu olevan valmis auttamaan häntä oikeasti. Elokuva on välillä raivokas, mutta usein myös koskettava. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nora Fingscheidt tekee vaikuttavaa työtä leffan parissa. Ihan lopusta olisi kuitenkin voitu leikata viimeiset minuutit pois, sillä aikaisempi lopetus tarinalle olisi tehnyt paketista iskevämmän ja jättänyt katsojalle vielä oudomman tunteen. Jo tällaisenaan System Crasher on kuitenkin mahtava teos. Suosittelen elokuvaa rankoista draamoista pitäville, sekä kaikille vanhemmille, sillä tämä näyttää hyvin, kuinka lapsi ottaa vaikutteensa lähipiiristään ja jos lähipiiri ei ole kummoinen, on vaarana, että lapsi ei kasva kunnolliseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Systemsprenger, 2019, Kineo Filmproduktion, Weydemann Bros., Oma Inge Film, ZDF/Das kleine Fernsehspiel

Arvostelu: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019)

VEITSET ESIIN - KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

KNIVES OUT

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Toni Collette, Jamie Lee Curtis, Chris Evans, Don Johnson, Katherine Langford, Michael Shannon, Lakeith Stanfield, Noah Segan, Riki Lindhome, Jaeden Martell, K Callan ja Christopher Plummer
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Knives Out, eli Suomessa hassun pitkällä nimellä kulkeva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama murhamysteeri. Johnson on jo vuosia halunnut tehdä oman Agatha Christien jännäreitä muistuttavan tarinansa. Hänen oli tarkoitus tehdä se scifielokuvansa Looperin (2012) jälkeen, mutta hän saikin pestin Star Wars: The Last Jedin (2017) ohjaajana. Samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti omaa mysteeritekstiään ja vuonna 2018 hän ilmoitti vihdoin tekevänsä sen elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden lokakuussa ja nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Murhamysteerit ovat mielestäni aina kiehtovia jo ideansa tasolla ja kun näin, ketä kaikkia elokuvaan oli roolitettu, innostuinkin jopa. Lisäksi pidän Rian Johnsonista ohjaajana - kyllä, pidän jopa The Last Jedistä - ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saa tällaisella tarinalla aikaiseksi. Meninkin erittäin kiinnostunein ja positiivisin mielin katsomaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä sen lehdistönäytökseen.

Erittäin menestynyt rikoskirjailija Harlan Thrombey kutsuu sukunsa juhlimaan 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlien jälkeisenä aamuna Harlan löydetään murhattuna ja paikalle saapuu yksityisetsivä Benoit Blanc tutkimaan murhatapausta.

Nykyinen James Bond -tähti Daniel Craig suorastaan ilahduttaa kummallisesti puhuvan yksityisetsivä Benoit Blancin roolissa. Craigia harvemmin näkee nykyään muissa rooleissa kuin maailman tunnetuimpana agenttina ja onkin piristävää nähdä häneltä jotain muuta - ja Spectren (2015) jälkeen vieläpä jotain, mistä hän itse selvästi nauttii. Hahmona Benoit jää aika tyhjentäväksi siinä mielessä, ettei hänen taustojaan avata lähes lainkaan, eikä hänellä ole erityistä kehityskaarta filmin aikana, mutta Craig on niin mahtava roolissa, että Benoitin tutkimuksia olisi voinut katsoa vielä pidemmänkin aikaa. Avukseen tutkimuksiin Benoit saa kaksi poliisia, Elliotin (Lakeith Stanfield) ja Wagnerin (Noah Segan). Parivaljakko ovat toisistaan toimivan erilaiset ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.

Epäiltyjen listalla vasta hyviä näyttelijöitä onkin. Edesmenneen hittikirjailija Harlan Thrombeyn (aina yhtä arvokas ja karismaattinen Christopher Plummer) sukuun kuuluvat hänen tyttärensä Linda (Jamie Lee Curtis) ja tämän mies Richard (Don Johnson), heidän poikansa Ransom (Chris Evans), toinen poika Walt (Michael Shannon), tämän vaimo Donna (Riki Lindhome) ja heidän lapsensa Jacob (Jaeden Martell, entinen Lieberher), Lindan ja Richardin edesmenneen pojan vaimo Joni (Toni Collette), tämän tytär Meg (Katherine Langford), sekä suvun vanhin, Harlanin seniili äiti (K Callan). Epäilyttäviä ovat myös palvelijat Marta (Ana de Armas) ja Fran (Edi Patterson). On upeaa nähdä tällainen näyttelijäkaarti kasalla ja vieläpä esittämässä pääasiassa saman suvun jäseniä. Yhdessä ollessaan he tosissaan muovautuvat suureksi suvuksi, jolla on kiistoja vuosienkin takaa. Lee Curtis, Johnson, Evans, Shannon ja Collette ovat kaikki tuttuun tapaansa erittäin mainiota, mutta myös nouseva tähti Ana de Armas onnistuu omassa osassaan. Suurimmaksi osaksi suvun jäsenet jäävät yksiulotteisiksi hahmoiksi, mikä ei toisaalta haittaa, sillä jokainen on niin vahva persoona, ettei siihen kannata sotkea muuta, eikä leffalla edes olisi aikaa syventää heitä. Se tosin harmittaa, että joitakin hahmoja ja/tai heidän näyttelijöitään käytetään liian vähän.

Vanhanaikaisia murhamysteerejä, missä etsivä kokoaa epäillyt yhteen ja alkaa selvittämään alibeja, motiiveja ja muita kiehtovia yksityiskohtia, ilmestyy yhä vain harvemmin. Viimeisin, mikä nousee mieleeni, on parin vuoden takainen, Agatha Christien klassikkokirjaan perustunut Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017). Siinäkin on mielenkiintoinen asetelma ja vahva näyttelijäkaarti, mutta toisin kuin se, Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä ei hukkaa potentiaaliaan, vaan tarjoaa aidosti mukaansatempaavan, mielenkiintoisen ja yllättävänkin viihdyttävän kertomuksen. Craigin tavoin leffalla on jatkuvasti tietty pilke silmäkulmassaan. Ei kyseessä ole mikään selvä komedia, muttei elokuva erityisen vakavakaan ole. Oikeissa hetkissä filmi osaa muuttua totiseksi, mutta on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson on halunnut lähinnä pitää hauskaa kertomuksensa kanssa. Sama tunne välittyy myös katsojaan ja elokuvaa on oikein miellyttävää seurata.

Johnsonin työssä tässä pidän eritoten siitä, kuinka hän yhdistää vanhanaikaisen Hercule Poirot -henkisen murhamysteerin ja modernimman otteen, tehden kokonaisuudesta veikeän ja omanlaisensa. Johnson on lainaillut selkeitä niksejä esikuviltaan, mutta tuo joihinkin juttuihin omaa vahvaa visiotaan ja twistiään, mikä sekoittaa perinteistä pakkaa ja tekee elokuvasta astetta omaperäisemmän. Mukana on rohkeita käänteitä ja ihailen montaa asiaa Johnsonin työssä, mutta harmikseni minun täytyy sanoa, ettei hänen tekstinsä ole ihan niin nokkela kuin hän on varmaan ajatellut. Tämä tosin on täysin katsojakohtainen juttu. Jotkut arvaavat murhaajan heti ensimmäisistä vihjeistä, toiset taas saavat sen selville vasta, kun iso paljastus tapahtuu ja se räjäyttää heidän tajuntansa. Filmi pitää sisällään nokkelia vihjeitä, mutta kenties jopa liiankin isoja, minkä vuoksi arvasin tekijän aika pian. Elokuvasta onneksi löytyi yllättäviäkin puolia, mitkä pitivät minut kiinnostuneena ihan loppuun saakka. Tietyllä hiomisella Johnson vain olisi saanut tästä vieläkin paremman. Jo nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli mielestäni erittäin mainio murhamysteeri.

Lisäksi elokuva on teknisesti todella tyylikkäästi toteutettu. Johnsonilla on tarkkaa silmää visuaalisuudelle ja hänen aiempien töiden tavoin Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä näyttää erittäin hyvältä. Thrombeyn suvun kartano on upea näky ja se on erinomaisesti lavastettu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Lavastuksella ja puvustuksella yhdistellään hienosti modernia ja vanhanaikaista. Kartanossa itsessään on jotain taianomaista ja modernimmassa lokaatiossa leffasta varmasti katoaisi paljon sen mystisyydestä. Elokuva on näyttävästi kuvattu. Kuvasommittelu on tarkkaa ja mukana on hienovaraista, mutta tyylikästä kamerakikkailua. Leikkaus on myös iskevää ja etenkin alkupään kuulusteluissa ja takaumissa on erittäin sähäkkää editointia. Valaisu ansaitsee myös kehut, kuten äänimaailmakin - niin äänitehosteista Rian Johnsonin Nathan-serkun säveltämiin, oivallisesti tunnelmaa rakentaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on erittäin mukaansatempaava, kiehtova ja viihdyttävä murhamysteeri. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat hoksata ratkaisun nopeasti, mutta leffa tarjoaa loppuun asti paljon mainiota menoa, jolloin kiinnostus pysyy yllä kaiken aikaa. Monille katsojille ratkaisu tulee olemaan aikamoinen yllätys. Elokuvaa ei ole kovin vakavin mielin tehty, vaan siinä on vahvaa lystikkyyttä ilmassa. Rian Johnsonin rakentama tunnelma on veikeä ja hänen tapansa kertoa tarinaa on koukuttava. Johnson on ottanut paljon vaikutteita samanlaisista teoksista, mutta onnistuu tuomaan mukaan jotain omaansa. Leffassa yhdistellään taidokkaasti moderniutta vanhanaikaiseen henkeen. Näyttelijäkaarti on mahtava, vaikka harmikseni kaikkia ei hyödynnetä niin hyvin kuin voisi. Daniel Craig pääsee kuitenkin valloilleen mahtavana yksityisetsivänä ja on ilo nähdä hänen nauttivan näyttelemisestä jälleen. Käsikirjoituksen pienillä muokkauksilla elokuvasta voisi saada vielä paremman ja nokkelamman, mutta jo tällaisenaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on loistoleffa, jonka katsomista suosittelen kaikille murhamysteereistä nauttiville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knives Out, 2019, FilmNation Entertainment, Media Rights Capital, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011)

TWILIGHT - AAMUNKOI, OSA 1

THE TWILIGHT SAGA: BREAKING DAWN - PART 1

Ohjaus: Bill Condon
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Kellan Lutz, Billy Burke, Sarah Clarke, Chaske Spencer, Julia Jones, Booboo Stewart, Anna Kendrick, Michael Welch, Justin Chon, Christian Serratos ja Michael Sheen
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin menestyskirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat huonosta palautteestaan huolimatta suuria hittejä, joten tietysti kirjasarjan viimeinenkin osa päätettiin kääntää elokuvaksi. Ja koska "Harry Potter" -kirjasarjan viimeinen osa päätettiin jakaa kahdeksi filmiksi, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011), Twilight-tekijät päättivät kokeilla samaa ja tehdä sittenkin vielä kaksi elokuvaa yhden päätösosan sijaan. Molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja huipennuksen aloitus, Twilight - Aamunkoi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2011. Edeltäjiensä tavoin kriitikot eivät lämmenneet sille, mutta filmi oli silti iso hitti fanien ansiosta. Itse näin elokuvan vasta seuraavana kesänä, kun se ilmestyi DVD:lle. Olin jollain tapaa pitänyt edellisistä osista, mutten kuitenkaan halunnut maksaa siitä, että näkisin uuden leffan teattereissa. Niinpä odotin filmin ilmestymistä ja silloin pidin sitä ihan hyvänä jatkumona. Katsoin leffan pariin otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2014, mutta sen jälkeen en ole Twilight-leffoihin koskenut. Kuitenkin viime aikoina olen pohtinut sarjan uudelleenkatselua, jotta tietäisin, mitä olen siitä oikeasti mieltä. Eräänä päivänä päätinkin katsoa alkuperäisen Twilight-filmin ja koska se oli kaikessa kehnoudessaan hauska, katsoin heti seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Ja koska Epäilys oli paikoitellen yllättävän viihdyttävä, katsoin seuraavana päivänä Aamunkoi, osa 1:n.

Bella Swan ja Edward Cullen menevät vihdoin naimisiin, mutta heidän häämatkansa keskeytyy ikävästi, kun Bella huomaa olevansa raskaana. Ihmissudet suuttuvat tilanteesta ja Jacob Blackin täytyy päättää, onko hän lojaali heimolleen vai Bellalle.

Kristen Stewart tarjoaa tähän mennessä parhaimman roolisuorituksensa Bellana. Hän ei vieläkään näyttele luontevasti tai osaa pitää suutansa kiinni ollessaan hiljaa, mutta muuten hän tekee parempaa työtä kuin aiemmin. Häissä ja häämatkalla hän onnistuu näyttämään muutamankin aidolta vaikuttavan hymyn. Elokuvan toisella puoliskolla Bella on jo pitkällä raskaudessaan, eikä Bella todellakaan voi hyvin, kun hänen sisällään on vampyyrivauva. Hahmo näyttää oikeasti kärsivän ja Stewart on jo kolmen leffan verran osoittanut sen tunteen tulevan häneltä luonnostaan. Bella on jälleen kerran avuton hahmo, joka vain tarvitsee muiden apua, mutta tällä kertaa siihen onneksi löytyy kunnon syy.
     Myös Edward-vampyyriä esittävä Robert Pattinson näyttää usein tuskaiselta. Tai sitten se on hänen tapansa näytellä huolestunutta, sillä se on hänen hahmonsa isoin tunnetila koko filmin aikana. Pattinson on useissa haastatteluissa kertonut inhonneensa Twilightien tekoa ja tässä leffassa sen voi huomata kaikkein parhaiten. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin paljoa tekemistä, sillä hänen hahmonsa on yllättävän paljon varjossa. Yhdessä kohtaa Edward pääsee avaamaan menneisyyttään, mutta siihen se jää.
     Taylor Lautnerin näyttelemä Jacob Black on ihan yhtä rasittava tyyppi kuin kahdessa aiemmassakin leffassa. Tällä kertaa hän ei yhtä sinnikkäästi yritä taivutella Bellaa itselleen, mutta osoittaa jatkuvasti negatiivisen mielipiteensä Bellan elämänvalinnoista. Lautner ei vieläkään tee kummoista työtä, miksi onkin outoa, että hän saa kenties eniten ruutuaikaa pääkolmikosta.
     Hääparin kummankin osapuolen perheenjäsenet osallistuvat tietty hääseremoniaan. Edwardin perhe - Carlisle-isä (Peter Facinelli), Esme-äiti (Elizabeth Reaser), Alice (Ashley Greene), Jasper (Jackson Rathbone), Rosalie (Nikki Reed) ja Emmett (Kellan Lutz) - nähdään tietty myös häiden jälkeen, mutta he joutuvat tyytymään osaan, missä heidän täytyy lähinnä seistä ja keskustella huolestuneina. Billy Burke on aina yhtä oivallinen Bellan isänä ja tässä osassa nähdään aiempia osia enemmän Sarah Clarken näyttelemää Bellan äitiä. Molempien osuudet ovat pienet, mutta ne tarjoavat kuitenkin ihan mukavat vanhempi-tytär -hetket.
     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja hahmoja. Edellisessä osassa vain nopeasti esitellyt ihmissusisisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) nousevat isompaan rooliin Jacobin tueksi. Jacobin isä Billy (Gil Birmingham) käy pari kertaa pistäytymässä filmissä, mutta susia johtava Sam Uley (Chaske Spencer) on edelleen tyhjentävä tapaus. Ja kuten aiemminkin, jos tyhjentävistä hahmoista puhutaan, myös Bellan luokkatoverit Jessica (Anna Kendrick), Eric (Justin Chon), Mike (Michael Welch) ja Angela (Christian Serratos) nähdään häävieraina. Kirjailija Stephenie Meyerinkin voi bongata häistä.

Twilight - Aamunkoi, osa 1:n näkeminen ei yllättäen edellytä sarjan edellisen osan, Twilight - Epäilyksen näkemistä, sillä elokuva ei ota lainkaan huomioon sen osan tapahtumia. Victorian ja pahojen vampyyrien hyökkäystä ei mainita sanallakaan, vaan leffa voisi olla suoraa jatkumoa Twilight - Uusikuulle. Se filmi päättyi siihen, kun Edward kosi Bellaa ja siitä voisi ihan hyvin siirtyä Aamunkoihin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten sarja on täynnä kaikenlaista täytettä, eikä oikea tarina etene mihinkään. Tämä on myös sääli, sillä Epäilys oli mielestäni tähän asti sarjan paras osa. Se on myös tämän jälkeen sarjan paras osa, sillä Aamunkoi, osa 1 ei ole kovin kummoinen tekele.

Elokuva kyllä alkaa ihan kivasti ja on hienoa, että tarina etenee vihdoin johonkin suuntaan. Bella ja Edward menevät vihdoin naimisiin ja on pakko myöntää, että häät ovat kelvosti toteutettu. Parasta antia ovat vieraiden kiusalliset puheet, joista kenties koko leffan tähtihetkeksi nousee Bellan isän puhe siitä, että Edwardin on parasta olla maailman paras aviomies tai muuten hän hyödyntää poliisitaitojaan jahdatessaan Edwardia maailman ääriin asti. Tästä siirrytään tietty häämatkaan ja ensimmäistä kertaa sarjan aikana alkaa tuntua siltä, että Stewartin ja Pattinsonin väliltä löytyisi jonkinlaista kemiaa! Häämatka on itse asiassa ihan kivaa, vaikkakin hyvin siirappista seurattavaa. Toisaalta, voiko häämatkaa kutsua onnistuneeksi, jos sen aikana romanssi ei muutu hieman imeläksi? Ensimmäisen kerran katsojana huomaa ajattelevansa, että onpas kiva, kun nämä kaksi löysivät toisensa - ehkä tämä sarja voisikin pysyä samalla viihdyttävyyden tasolla edellisen osan kanssa.

Ja sitten tunnelma synkistyy, kun Bella tulee raskaaksi tavallaan todella softcore-, mutta samalla hyvinkin rajun seksisession takia. Raskaudesta on tehty yllättävänkin kiinnostava, sillä kukaan ei voi tietää, millainen sekasikiöpentu Bellan sisällä kasvaa. On aivan pakko kehua maskeeraustiimiä, joka sai Bellan näyttämään aidosti sairaalta ja inhottavan laihalta. Ja kuten jo sanoin, Stewart näyttää yleensäkin tuskaiselta ja tässä hän voi hyödyntää sitä taitoa roolityössään, jolloin hän jopa sopii osaansa. Raskaus voisi olla mielenkiintoista, jos tilannetta ei olisi toteutettu näin hätäisesti ja jos leffa osaisi keskittyä olennaiseen. Mikä siinä on, että aina kun Twilightissa onnistutaan keksimään jotain hyvää, sitä ei osata käsitellä, vaan tarina lähtee sivuraiteille? Nimittäin sen sijaan, että elokuva keskittyisi Bellaan, se alkaa yhtäkkiä keskittymään Jacobiin. Tiedän kirjankin tekevän näin, sillä olen lukenut sen (se oli sellainen vaihe elämässäni...), muttei se silti ole järkevä idea. Tähän asti koko sarja on tapahtunut Bellan näkökulmasta, joten on typerää tässä kohtaa vaihtaa päähenkilö päätrion ärsyttävimpään hahmoon.

Twilight - Aamunkoi, osa 1:n toinen puolisko onkin aika pitkäveteistä katseltavaa. Menevä potentiaali valuu hukkaan - siis kirjaimellisesti hukkaan, sillä ihmissudet eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia tyyppejä tässä kuin vampyyrit, joiden bling bling -kyky on onneksi päätetty vähentää täysin minimiin. Tämän lisäksi elokuva alkaa käsittelemään aborttivaihtoehtoa hyvin yksipuolisesti. Sen sijaan, että leffa onnistuisi luomaan kunnon pohdintaa siitä, pitäisikö Bellan tehdä abortti, sillä on suuri vaara, että hän kuolee synnytykseen, elokuva vain toteaa, ettei abortti ole koskaan vaihtoehto. Siihen vielä päälle, kuinka leffa tuntuu painottavan, että seksi kuuluu vasta avioliittoon, luo elokuva oudon vanhahtavan kuvan parisuhteista nykypäivän nuorille. Noh, onneksi loppuun on saatu edes minimalista jännitettä mukaan, sillä ihmissudet eivät todellakaan pidä minkään vampyyrihybridin syntymistä hyvänä ideana.

Valitettavasti aiempien osien tavoin tässäkään ei voida käydä kunnon taistoa, vaan Twilighteille tyypillisellä tavalla jostain löytyy jokin hätäinen syy sille, ettei tappelua tarvitakaan. Jos tällä oli tarkoitus näyttää, ettei väkivalta ole mikään ratkaisu, on se hieman ristiriidassa sen kanssa, kuinka usein väkivahvat vampyyrit ja paidattomat ihmissudet pullistelevat lihaksiaan toisilleen muka-uhkaavina. Elokuva päättyy hyvin ennalta-arvattavasti ja se saa kyllä katsojan haluamaan jatkoa, muttei onnistu olemaan mitään muuta kuin rahastuksen vuoksi tehty väliosa. Ei siinä, jokseenkin lupaavan alkunsa takia Aamunkoi, osa 1 on ihan katsottava leffa, mutta on vaikeaa nähdä muuta syytä sille, että kirja piti jakaa kahtia kuin rahan varastaminen innokkailta fanitytöiltä. Viimeisen "Harry Potter" -kirjan jakaminen oli täysin perusteltua, sillä kirja on täynnä oleellista tietoa lähes tuhannen sivun verran, ettei sitä voinut tiivistää yhteen leffaan pilaamatta tarinaa. Tämän kirjan olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kahden ja puolen tunnin elokuvaan, sillä toisin kuin asiaa kirjoittava J. K. Rowling, Meyer osaa naputella pelkkää täytettä.

Elokuvan ohjausvastuu on jälleen kerran vaihtunut ja tällä kertaa puikoissa pyörii mm. uuden Beauty and the Beast - Kaunotar ja Hirviön (Beauty and the Beast - 2017) ohjannut Bill Condon. Jälleen on vaikea syyttää ohjaajaa leffan tasosta, kun ottaa huomioon lähdemateriaalin ja Melissa Rosenbergin työstämän käsikirjoituksen laadun. Condon on tehnyt parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu. Rosenbergin kirjoittamat kehnot repliikit eivät ole mitään uutta Twilight-sarjassa ja on varmasti ollut vaikeaa venyttää ohutta tarinaa kahdeksi elokuvaksi. Aamunkoi, osa 1 on kuitenkin kahden edeltäjänsä tavoin hyvin kuvattu ja tavallaan ihan hyvin leikattu. Vaikka filmi on pitkäveteinen, voisi tiivistäminen muuttaa sitä liian kiirehtiväksi. Maskeeraustiimiä ehdinkin jo kehua, mutten voi käsittää, miten ihmeessä elokuvasarjan efektit eivät ole kehittyneet, vaikka filmillä on tuplabudjetti edelliseen osaan verrattuna? Ihmissudet näyttävät kyllä usein paremmilta kuin aiemmin, mutta lähinnä silloin, kun vieressä ei ole ihmistä korostamassa suden digitaalisuutta. Kaikkein kamalin tehoste nähdään kuitenkin vasta ihan lopussa. Se aiheuttaa pahempia painajaisia kuin glitter-vampyyrit. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta ensimmäisen Twilightin säveltäneen Carter Burwellin musiikit eivät ole kummoiset. Burwell on tuonut takaisin tuttuja teemoja ensimmäisestä osasta, mutta mitkään uudet sävelmät eivät tee vaikutusta.

Edellisten osien tavoin myös Aamunkoi, osa 1:stä on olemassa pidennetty versio, jota ei ole kuitenkaan saatavilla Suomessa. Pidennetyssä versiossa filmi esimerkiksi alkaa eri tavalla, Volturien saadessa kutsun Bellan ja Edwardin häihin, minkä lisäksi myös häämatkaa ja loppuhuipennusta on pidennetty.

Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 1 alkaa menevästi, mutta puolen välin kohdalla voi jo huomata, että kyseessä on pelkkä rahastuksen takia tehty väliosa vailla kunnon tarinaa. Päähahmon vaihtaminen Bellasta Jacobiin on typerä ratkaisu, etenkin kun Bellasta on vihdoin tehty kiinnostava. Tästä suuri kiitos kuuluu tosin lahjakkaalle maskeeraustiimille, jotka tekivät huikeaa työtä saadessaan Bellan näyttämään riutuneelta. Elokuvan toinen puolisko on todella kehnosti toteutettu ja ilman huvittavia häähetkiä ja imelää häämatkaa (jolloin päätähdet Stewart ja Pattinson osoittavat vihdoin, että he olivat oikeastikin parisuhteessa) Aamunkoi, osa 1 olisi sarjan heikoin tekele. Tämä "kunnia" kuuluu yhä Uusikuulle, muttei tämä leffa kovin paljon parempi tai kiinnostavampi tekele ole. Jopa loppuhuipennuksesta on tehty laimea. Huonointa koko elokuvassa on kuitenkin eräs digihirvitys ihan lopussa, mikä saa katsojan silmät suurentumaan järkytyksestä. Miten yli 100 miljoonaa dollaria maksavassa megaleffassa voikin olla niin surkeita tehosteita... Suosittelen tätäkin Twilight-elokuvaa vain sarjan faneille. Muiden kannattaa pysyä kaukana koko leffasta. Sääli, sillä elokuvan alkupuolisko vaikuttaa ihan lupaavalta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla pohjustetaan sarjan päätösosaa. Siitä sitten lisää ensi viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1, 2011, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Total Entertainment, Sunswept Entertainment, TSBD Canada Productions, TSBD Louisana, TSBD Productions, Zohar International

Arvostelu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog - 2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

THE PRINCESS AND THE FROG

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Michael-Leon Wooley, Jim Cummings, Keith David, Jennifer Cody, Peter Bartlett, Jenifer Lewis, John Goodman, Oprah Winfrey, Ritchie Montgomery, Don Hall, Paul Briggs ja Terrence Howard
Genre: animaatio, romantiikka, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

The Princess and the Frog, eli suomalaisittain Prinsessa ja sammakko on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 49. osa. Elokuva perustuu E. D. Bakerin lastenkirjaan "The Frog Princess" (2002), joka puolestaan pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Sammakkoprinssi" ("Der Froschkönig oder der eiserne Heinrich"). Sekä Walt Disney -yhtiö, että sen omistuksessa oleva Pixar-yhtiö suunnittelivat samaan aikaan tekevänsä elokuvan sadun pohjalta ja yhtiöt päättivät yhdistää leffat yhdeksi animaatiofilmiksi. Vuoden 2004 Lehmäjengin (Home on the Range) jälkeen Disney ilmoitti, että se jäisi yhtiön viimeiseksi käsin piirretyksi elokuvaksi, mutta kun 2006 Disneyn johtoon nousivat Ed Catmull ja John Lasseter, he päättivät unohtaa tämän päätöksen ja tehdä lisää piirrettyjä. Kaksikko päätti palkata uutta leffaa varten useita animaattoreita, jotka olivat jättäneet työnsä 2004 ja jotka palasivat innoissaan takaisin hommiin. Lopulta Prinsessa ja sammakko sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 2009 - tasan 10 vuotta sitten! Suomeen leffa tosin saapui vasta alkuvuodesta 2010. Elokuva oli pidetty niin kriitikoiden kuin Disney-fanien keskuudessa, mutta sen tuotot eivät olleet kovin kummoiset. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista (kuten mm. kolmesta Oscarista), muttei voittanut kuin muutaman ehdokkuuksistaan. Elokuva aiheutti myös hieman erikoista käyttäytymistä, sillä jotkut lapsikatsojista päättivät pussailla sammakoita ja saivat salmonellan. Itse en käynyt katsomassa Prinsessa ja sammakkoa, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin leffan vasta syksyllä 2014, kun vihdoin vuokrasin sen. Pidin elokuvasta ja ostin sen Blu-rayna hyllyyni, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa täyttää 10 vuotta, tiesin, että oli aika katsoa elokuva toistamiseen ja arvostella se samalla.

1920-luvulla New Orleansissa oman ravintolan avaamisesta haaveileva Tiana kohtaa eräänä iltana sammakon, joka väittää olevansa oikeasti kirottu prinssi ja että suudelmalla hän voisi muuttua takaisin ihmiseksi. Tiana suutelee sammakkoa, mutta muuttuukin itse sammakoksi!

Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei leffan päähenkilö Tiana (Anika Noni Rose) ole mikään prinsessa. Tämä itse asiassa aiheuttaakin pääkaksikon dilemman, sillä vain prinsessan suudelma muuttaa kirotun sammakkoprinssin takaisin ihmiseksi. Tavallisen ihmisen suudelma vain lisää kirousta ja Tiana on aivan tavallinen ihminen. Hän on tarjoilija kahdessa eri kuppilassa, yrittäen kerätä rahaa avatakseen oman ravintolansa. Tiana on päättäväinen ja sinnikäs nainen, joka pakottaa itsensä takaisin jaloilleen aina, kun este saa hänet kompastumaan maahan. Hahmo onkin kiinnostava ja pidettävä alusta lähtien, ja katsoja kannustaa häntä leffan läpi, jotta tämä saisi toteutettua haaveensa. Oman ravintolan avaaminen on itse asiassa jo tarpeeksi mielenkiintoinen juonikuvio itsessään ja aluksi saattaa tuntua siltä, ettei leffa edes tarvitsisi mitään sammakkohärdelliä ollakseen veikeä kertomus.
     Leffan nimen toinen osapuoli, eli sammakko kyllä löytyy ja se on tosiaan Maldonian prinssi Naveen (Bruno Campos). Toisin kuin Tiana, katsoja ei ole heti varma, mitä ajatella prinssi Naveenista. Prinssi on aikamoinen tuhlaajapoika, joka vähät välittää vastuustaan, vaan haluaa vain juhlia. Silti hahmo on myös pidettävä, tuodessaan iloa monien elämään ja heittäytyessään hauskanpitoon mukaan. Elokuvan aikana prinssiä syvennetään taidokkaasti ja hahmon todellinen luonne alkaa nousta esiin. Prinssi Naveen ja Tiana ovatkin erinomaiset päähenkilöt ja poikkeavat vahvasti perinteisistä Disneyn kuninkaallisiin liittyvistä hahmoista. Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko herättää katsojassa heti tietyt ennakko-odotukset ja on hauska, että leffa tarjoaakin jotain aivan muuta.

Tarinan pahis on prinssi Naveenin kironnut voodoo-tohtori Facilier (Keith David), joka on myös todella mainio tapaus. Hahmolle on onnistuttu saamaan veikeän kiero luonne ja läpi leffan on hauska seurata, kuinka hän hyödyntää voodoo-taikojaan. Itse pidän etenkin siitä, kuinka tohtori Facilierin varjo elää omaa elämäänsä kuten Peter Panin varjo. Tähänkin hahmoon tuodaan tiettyä lisäsyvyyttä elokuvan aikana, mikä tekee hänestä entistäkin kiinnostavamman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tianan pinnallinen ja itserakas ystävä Charlotte La Bouff (Jennifer Cody), hänen rikas isänsä Eli (John Goodman), Tianan lempeä äiti Eudora (Oprah Winfrey), prinssi Naveenin kömpelö avustaja Lawrence (Peter Bartlett) ja outo taikaeukko Mama Odie (Jenifer Lewis), sekä eläinhahmot Louis-alligaattori (Michael-Leon Wooley) ja Ray-tulikärpänen (Jim Cummings). Alligaattori Louis on mahtava tapaus, rakastaessaan jazzia ja unelmoidessaan sen soittamisesta isojen yleisöjen edessä. Ongelmana vain on, että kaikki juoksevat aina pakoon Louisin nähdessään. Ray taas on hieman höpsähtänyt heppu, jolla on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta isompi sydän kuin leffan muilla hahmoilla. Mama Odie on myös hupsu hahmo ja tarjoaa muutamat hyvät naurut lyhyen ruutuaikansa aikana.
     Hupia tuo myös sammakoita metsästävä kolmikko Reggie (Ritchie Montgomery), Darnell (Don Hall) ja Kaksnäppi (Paul Briggs), jotka olisivat voineet esiintyä elokuvassa hieman kauemminkin.

Prinsessa ja sammakko ottaa klassisen sadun ja tuo siihen hauskan twistin. Vaikkei se olekaan Disneyn keksintö, että prinsessa muuttuukin sammakoksi, ei moni välttämättä ole lukenut Bakerin "The Frog Princessiä", jolloin idea tuntuu tuoreelta. Elokuvaan tuo raikkautta myös muutkin asiat. Mukana on vanhaa satumaisuutta, minkä Disney todella taitaa, mutta samalla leffasta löytyy modernimpaakin otetta. 1910-luvun New Orleans on mahtava tapahtumapaikka ja se luo hienosti oman henkensä mukaan filmiin. Elokuva nappaa heti mukaansa ja pitää hyvin otteessaan koko seikkailun ajan, tarjoten vähän väliä jotain uutta mukaan.

Huumoria elokuvasta löytyy kaikenikäisille ja mukana on niin veikeää fyysistä pöhköilyä kuin ovelaa sanailua. Hahmot kohtaavat välillä jonkinlaisia vaaroja, jotka tuovat mukaan hyvää jännitettä. Perheen pienimmille tohtori Facilierin voodootaiat ja -hirviöt saattavat olla hieman liiankin hurjia, mutta ala-asteikäisille niiden tuoma jännitys luultavasti vain lisää leffan kiehtovuutta. Romantiikkaa Prinsessa ja sammakosta löytyy tietysti, onhan kyseessä rakkaustarina. On kuitenkin hyvä, ettei Tianan ja prinssi Naveenin suhde ole mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan hahmot eivät aluksi edes pidä toisistaan, Tianan syyttäessä Naveenia tilanteestaan. Koskettavuuttakin on mukana ja herkimmille katsojille parikin kohtausta nostavat kyyneleet pintaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin mainio lisäys Disneyn animaatioelokuvien sarjaan.

Monen muun Disney-leffan tavoin Prinsessa ja sammakkokin on tietty musikaali. Laulut poikkeavat kuitenkin tyyliltään muista Disneyn filmeistä, sillä säveltäjä Randy Newman on halunnut mukaan jazzia ja bluesia. Elokuva alkaa kappaleella "Down in New Orleans", joka antaa katsojalle hyvän käsityksen loppuleffan hengestä. "Almost There" on Tianan haaveilulaulu ravintolastaan, kun taas "Friends on the Other Side" toimii esittelynä tohtori Facilierin voodookyvyistä. "When We're Humanin" aikana alligaattori Louis kuvailee, mitä tekisi, jos olisi ihminen, mihin yhtyvät myös Tiana ja Naveen. "Gonna Take You There" on Rayn reipas rallatus, kun taas "Ma Belle Evangeline" on saman hahmon haikea laulu rakkaansa perään. Mama Odie taas pistää tanssijalalla koreaksi "Dig a Little Deeperin" aikana. Lopputekstien aikana kuultava Ne-Yon kappale "Never Knew I Needed" ei tyyliltään sovi elokuvaan lainkaan ja onkin aika kehno lopetuslaulu. Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja sopivat hyvin mukaan, tulee lauluja yhdessä kohtaa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Lisäksi täytyy myös valitettavasti todeta, että "Friends on the Other Sideä" lukuunottamatta laulut eivät jää itselläni soimaan päässä millään tavalla.

Visuaalisesti Prinsessa ja sammakko on tietysti todella näyttävä teos. Piirrosjälki on upeaa ja kaunista, minkä lisäksi taustoihin käytetyt tietokone-efektit sulautuvat hyvin mukaan. Hahmoissa on selvää Disney-tyyliä ja filmi on yllättävänkin täynnä yksityiskohtia. Tohtori Facilierin voodootemppujen aikana animaattorit pääsevät tosissaan leikkimään erikoisilla visuaalisuuksilla. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka ovat aiemmin tehneet Disney-klassikot Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Aladdin (1992), Herkules (Hercules - 1997) ja Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002). Kaksikko on siis aikamoinen Disney-parivaljakko ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä myös tämän elokuvan parissa. Clements ja Musker ovat myös käsikirjoittaneet filmin yhdessä Rob Edwardsin kanssa ja kolmikko on keksinyt hauskoja ideoita ja käänteitä, joilla pitää katsoja kiinnostuneena alusta loppuun.

Ja kun kyseessä on Disney-animaatio, mukana on tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, jne. Elokuvan alkupäässä laajassa katukuvassa voi nähdä Aladdinin taikamaton eräällä parvekkeella ja lopun isossa juhlassa on Pienen merenneidon kuningas Tritonia esittävä patsas. Tianan ja prinssi Naveenin sammakkotappelun aikana he ohittavat kirjahyllyn, jossa on Pieni merenneito -kirja, sekä kirja Tähkäpäästä, viittauksena Disneyn seuraavaan elokuvaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010). Lisäksi mukana on tietty numerosarja A113, mikä viittaa California Institute of the Arts -koulun animaatioluokkaan, missä monet Disneyn animaattorit ovat opiskelleet. A113 koristaa raitiovaunun keulaa. Elokuvassa myös keskustellaan tähdistä samaan henkeen kuin Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on neljä poistettua kohtausta, taidegalleria, "What Do You See: Princess Portraits" -peli, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Magic in the Bayou: The Making of a Princess", "Bringing Life to Animation" ja "The Return to Hand Drawn Animation", filmin hahmoista kertovat "Disney's Newest Princess", "The Princess and the Animator" ja "Conjuring the Villain", sekä musiikeista kertova pätkä "A Return to the Animated Musical". Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi.

Yhteenveto: Prinsessa ja sammakko on veikeän erilainen versio klassikkosadusta ja samalla myös osoitus siitä, että Disneyn pitäisi aina välillä tehdä käsin piirrettyjä animaatioita. Kun piirrokseen on tuotu digiefektejä mukaan, vastaa visuaalinen tyyli hienosti elokuvan tyyliä yhdistellä klassikkosatua hieman modernimpaan otteeseen. New Orleans on kiehtova tapahtumapaikka ja jo se nappaa katsojan hyvin mukaansa. Tiana ja prinssi Naveen ovat kiinnostavat päähenkilöt ja heidän seikkailuunsa lähtee mielellään. Romantiikka on oivasti toteutettu, eikä se muutu ällöimeläksi koskaan. Tohtori Facilier on mainio pahis ja tarjoaa mukavaa jännitettä, kun taas eläinhahmot Louis ja Ray lisäävät hyvää huumoria. Jazzin ja bluesin lisäys musiikkeihin tekee jo itsessään elokuvasta erottuvan Disney-animaatioiden joukosta, mutta harmillisesti laulut eivät ole parhaasta päästä. Kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä piirrosseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Suosittelenkin Prinsessa ja sammakkoa perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä kaikille niille, jotka toivovat, että yhtiöt vaihtaisivat tietokoneanimaatiot takaisin käsin piirrettyihin elokuviin. Vaikka itse pidänkin kovasti digianimaatiosta, toivoisin, että Disney älyäisi edes kerran kymmenessä vuodessa julkaista käsin piirretyn animaation. Harmi vain, ettei Prinsessa ja sammakko ollut toivottu hitti, joten saattaa kestää vielä pitkään, ennen kuin yhtiö uskaltaa koittaa onneaan jälleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Princess and the Frog, 2009, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Pallosalama (Thunderball - 1965)

PALLOSALAMA

THUNDERBALL

Ohjaus: Terence Young
Pääosissa: Sean Connery, Claudine Auger, Adolfo Celi, Luciana Paluzzi, Rik Van Nutter, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Molly Peters, Paul Stassino, Roland Culver, Martine Beswick, Guy Doleman ja Anthony Dawson
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjoihin perustuva elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) oli iso hitti, joten tekijät päättivät filmatisoida muitakin Flemingin teoksista. Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) oli myös menestys, mutta vasta 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) oli todellinen jättihitti, tienaten lähes saman verran rahaa kuin edelliset osat yhteensä. Tekijät olivat ajatelleet jo toisen elokuvan jälkeen filmatisoida "Pallosalama"-kirjan ("Thunderball" - 1961), mutta sen ympärillä oli käynnissä oikeuskiista, kun Flemingin entiset yhteistyökumppanit Kevin McClory ja Jack Whittingham sanoivat, että hän oli varastanut kolmikon yhteisen idean omaan käyttöönsä. 007 ja Kultasormen ilmestyttyä elokuvan tuottajat Albert R. Broccoli ja Harry Saltzman suostuttelivat McCloryn antamaan "Pallosalama"-kirjan heidän käyttöönsä ja McClory lopulta heltyi, saadessaan nimensä esille alkuteksteihin tuottajana ja tarinan luojana. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1965 ja Pallosalama sai ensi-iltansa samaisen vuoden joulukuussa (tällä kertaa myös Suomessakin). Elokuva oli vielä menestyneempi kuin 007 ja Kultasormi ja se olikin ilmestymisvuotensa menestynein leffa. Elokuva ei saanut yhtä hyviä arvosteluja kuin edeltäjänsä, mutta sai kehuja efekteistään ja voittikin niiden ansiosta Oscar-palkinnon. Itse näin Pallosalaman lapsena eräänä kesänä, jolloin katsoin isäni kanssa kaikki 20 vanhaa James Bond -leffaa, mutten muista, että olisin koskaan nähnyt sitä uudestaan. Olen pohtinut koko sarjan uusintakatselua jo pitkään ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin toteuttaa ideani ja arvostella elokuvat siinä samalla. Katsoin Pallosalaman viikko 007 ja Kultasormen jälkeen.

Agentti James Bondin täytyy pysäyttää SPECTRE-järjestön roisto Emilio Largo, joka on saanut haltuunsa kaksi atomipommia ja uhkaa käyttää niitä, jos hänelle ei makseta 100 miljoonan punnan lunnaita.

Sean Connery palaa James Bondin rooliin neljättä kertaa ja harmillisesti se alkaa myös näkyä. Connery on tässä kohtaa esittänyt samaa hahmoa neljättä vuotta peräkkäin, joten ei sinänsä ihme, että kyllästymisen merkkejä alkaa olla esillä. Connery vetää roolinsa tutusti ja turvallisesti, eikä tuo mitään uutta pöytään. Edellisten Bond-leffojen arvioissa olen huomauttanut siitä, kuinka agentin käyttäytyminen naisten ympärillä on aika kyseenalaista ja tässä se vasta epämiellyttäväksi muuttuu, kun hän pakottaa naisen suutelemaan itseään, vaikka tämä taistelee vastaan ja kiristää tältä seksiä. Joku voisi puolustaa asiaa sillä, että aikakausi oli tuolloin eri, mutta eipä se ihan oikeasti oikeuta Bondia kohtelemaan naisia tuolla tavalla. Onneksi hahmosta löytyy sankarillisiakin puolia ja toimintakohtauksissa on taas kerran jännittävää seurata, kuinka hänen täytyy käyttää taitojaan päihittääkseen vastustajansa.
     Tällä kertaa Bond saa tosiaan vastaansa SPECTREn huippuroiston, silmälappua käyttävän Emilio Largon, jota näyttelee Adolfo Celi (äänen on tosin dubannut Robert Rietty). Largo on oivallinen rikollishahmo, luodessaan mukavaa jännitettä uhkaavuudellaan ja haastaessaan Bondin älykkyydellään. On hyvin nopeasti selvää, kuinka hahmo on noussut SPECTREssä korkeaan asemaan, mutta samalla itseäni ainakin jäi harmittamaan, että hänen taustojaan ei avata lainkaan. Olisi ollut erittäin kiinnostavaa tietää, onko silmälappu tyylikysymys vai seuraus jostain onnettomuudesta? Celi on erittäin mainio osassaan. Hänestä löytyy tarvittavaa arvokkuutta ja häijyyttä, mitä rooli vaatii.
     Pallosalaman Bond-tytöt ovat Largolle läheinen Dominique Derval (Claudine Auger, äänenä Nikki van der Zyl), vaarallinen SPECTRE-agentti Fiona (Luciana Paluzzi), Bondia auttava CIA-agentti Paula (Martine Beswick), sekä Bondin ahdistelun kohteeksi joutuva fysioterapeutti Patricia (Molly Peters, äänenä Barbara Jefford). Patricia ei ole erityisen kiinnostava hahmo ja Paula jää täysin sivuosaan, mutta Dominique ja Fiona ovat mielenkiintoiset tapaukset, ollessaan ääripäät toisistaan. Nelikon näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta yksikään ei tee erityistä vaikutusta.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut hahmot MI6:n johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), agenttien vempaimia valmistava Q (Desmond Llewelyn), sekä CIA-agentti Felix Leiter, jonka näyttelijä on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää Rik Van Nutter. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Largon ja naisnelikon lisäksi SPECTRE-agentti kreivi Lippe (Guy Doleman), Dominiquen veli François Derval (Paul Stassino) ja vaarallinen rikollinen Angelo, joka on valmis tekemään aikamoisia tempauksia saadakseen tehtävänsä suoritettua.

Pallosalama on jälleen oikein mainio lisäys 007-elokuvien saagaan, muttei ihan yllä sarjan edellisten osien tasolle. Etenkin mahtavan 007 ja Kultasormen jälkeen tästä tuntuu hieman puuttuvan jotain. Leffa ei ole yhtä jännittävä ja koukuttava kuin edeltäjänsä, vaikka sellaistakin tunnelmaa löytyy. Elokuva alkaa vauhdikkaasti ja esittelee uusia efektejä Bondin rakettirepun kanssa, mikä on varmasti ollut vaikuttava näky 1960-luvulla. Lisäksi leffan aikana pääsee jännittämään, Bondin joutuessa loukkuun veden alle haikalojen sekaan. Selkeä huippukohta filmissä on kuitenkin pidempi pätkä, missä SPECTRE varastaa atomipommit. Tämä on erinomaisesti rakennettu osio, missä intensiivistä tunnelmaa nostatetaan pikkuhiljaa. Pitkän kohtauksen loppuosa veden alla on todella koukuttavasti toteutettu ja katsoja alkaa pohtimaan, kuinka Bond voi tällä kertaa nousta niskan päälle, kun vastassa on vaarallinen rikollisjärjestö joukkotuhoaseiden kera.

Kuten on jo voinut päätellä, tässä leffassa käydään useampaankin otteeseen veden alla, mikä erottaa filmin hienosti edellisistä James Bond -elokuvista ja luo hyvin raikkautta mukaan uudenlaisilla ympäristöillä. Vedenalaisten kohtausten toteutus on vaativaa ja täytyykin nostaa hattua tekijöille, että he ovat päättäneet sijoittaa useat kohtaukset merelle tai uima-altaisiin. Vaikka kohtausten toteutus on pääasiassa taidokasta, ei lopputaistelu veden alla oikein vakuuta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet jonkinlaista eeppisyyttä, mutta valitettavasti toteutus on hieman hölmön näköistä, kun kaksi eri joukkoa tappelevat kömpelösti veden alla. Taistelu on myös aika sekava, sillä sitä seuratessa on vaikea saada selvää, kuka on kuka, minkä lisäksi siitä puuttuu jännite kokonaan. Onneksi ennen sitä elokuva onnistuu tarjoamaan oivallisia toimintakohtauksia, pientä vaaran tuntua ja mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä. Kyseessä on sarjan pisin leffa tähän mennessä ja paikoitellen sen myös huomaa. Joistain tarpeettoman pitkistä kohtauksista huolimatta Pallosalama pitää kuitenkin hyvin mukanaan ja pitää sarjan yhä vahvasti plussan puolella.

007 ja Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton ei halunnut jatkaa sarjan parissa, joten ohjaajaksi vaihdettiin kaksi ensimmäistä Bond-leffaa ohjannut Terence Young. Young onnistuu moneen kohtaukseen luomaan vangitsevaa jännitettä, mutta lopputaistelussa tuntuu siltä, ettei hän ole tiennyt, mitä tehdä hahmojen ja veden kanssa. Vedenalaiset kohtaukset ovat kuitenkin taidokkaasti kuvatut. Kuvaus on muutenkin oivallista läpi elokuvan, vaikkakin loppupäässä jotkut nopeutuskuvat ovat todella tökerön näköisiä. Efektit näyttävät yhä aika hyviltä, vaikka taustakankaan käyttö on useissa kohtauksissa selvää. Lavasteet ja puvustus ovat mainiosti toteutetut, kuten on myös äänimaailma, etenkin veden alla. Säveltäjä John Barry on jälleen tehnyt loistotyötä musiikkien parissa ja Tom Jonesin laulama alkutekstikappale "Thunderball" on aivan fantastinen - ehdottomasti yksi parhaista Bond-lauluista!

Yhteenveto: Pallosalama on jälleen erittäin hyvä James Bond -seikkailu, vaikka jääkin hieman edellisten osien jalkoihin. Tarina nappaa hyvin mukaansa, etenkin tiivistunnelmaisen atomipommien ryöstökohtauksen aikana, minkä lisäksi Adolfo Celin uhkaavasti näyttelemä Emilio Largo on todella mainio vastus Bondille. Mukana on jännittäviä hetkiä, minkä lisäksi vedenalaiset kohtaukset erottavat elokuvan hyvin sarjan aiemmista osista. Harmillisesti veden alla käytävä lopputaistelu ei onnistu vakuuttamaan, vaan se on lähinnä kömpelö ja sekava. Lisäksi leffa on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eikä se onnistu koukuttamaan yhtä tehokkaasti kuin edelliset leffat. Harmillista on myös, kuinka Sean Connerysta näkee paikoitellen pientä kyllästymistä James Bondin rooliin, eikä hän hoida hommaansa yhtä hienosti kuin aiemmin. Heikkouksistaan huolimatta Pallosalama on kuitenkin todella mainio filmi ja se sisältää yhden parhaimmista Bond-lauluista. Jos pidit Conneryn aiemmista 007-seikkailuista, suosittelen tämänkin katsomista, mutta jos ne lähinnä pitkästyttivät, ei tämä tule muuttamaan mielipidettäsi. Parikymmentä vuotta myöhemmin "Pallosalama"-kirjan pohjalta tehtiin toinen elokuva Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983), mitä tähdittää Connery, mutta mikä ei kuulu viralliseen Bond-sarjaan. Siitä syystä en aio ottaa kyseistä elokuvaa käsittelyyn... vielä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Thunderball, 1965, Eon Productions

Arvostelu: Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010)

TWILIGHT - EPÄILYS

THE TWILIGHT SAGA: ECLIPSE

Ohjaus: David Slade
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Peter Facinelli, Billy Burke, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Ashley Greene, Elizabeth Reaser, Kellan Lutz, Xavier Samuel, Bryce Dallas Howard, Dakota Fanning, Chaske Spencer, Sarah Clarke, Gil Birmingham, Anna Kendrick, Michael Welch, Justin Chon ja Christian Serratos
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008) ja Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) olivat isoja hittejä, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Jo ennen Uusikuun ilmestymistä ilmoitettiin, että kolmas osa oli suunnitteilla. Sen kuvauksetkin ehtivät alkaa ennen toisen osan ilmestymistä, elokuussa 2009. Näin Twilight - Epäilys sai ensi-iltansa jo puoli vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen, kesällä 2010. Kyseessä oli jälleen kerran jättimenestys, minkä lisäksi se sai myös hieman edellistä osaa paremmat arviot. Itse kuitenkin näin leffan vasta noin puolisen vuotta myöhemmin. Olin vihdoin suostunut katsomaan ensimmäisen Twilightin ja yllätyin, että pidin siitä enemmän kuin olin olettanut. Päätinkin siis heti katsoa seuraavat osat ja vuokrasin Uusikuun ja Epäilyksen, ja katsoin ne peräkkäin samana päivänä. Sen jälkeen olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta siitä on jo vuosia. Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, että voisin vilkaista sarjan osat uudestaan. Eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin sarjan aloitusosan ja vaikka se oli mielestäni huono, oli se omalla tavallaan viihdyttävä, joten katsoin heti seuraavana päivänä Uusikuun. Ja koska olin päässyt jollain tavalla sisälle sarjaan, en halunnut keskeyttää ja katsoinkin Epäilyksen jo samana iltana.

Bella haluaa muuttua vampyyriksi. Edward haluaa Bellan vaimokseen. Jacob haluaa Bellan itselleen. Ja samaan aikaan kostonhimoinen Victoria luo itselleen vampyyriarmeijan tuhotakseen Cullenit ja tappaakseen Bellan.

Kristen Stewartin näyttelemä Bella Swan ei ole vieläkään kehittynyt oikein mihinkään suuntaan, eikä hän tee sitä tässäkään. Hahmo on tapahtumien keskipisteenä, mutta hän ei itse tee lähes mitään tilanteiden ratkaisemiseksi. Bella tarvitsee vain jatkuvaa suojelua sekä vampyyreiltä että ihmissusilta, mikä tekee hänestä vain hyvin avuttoman tuntuisen. Sellaisesta päähahmosta on hyvin vaikea välittää, jonka puolesta kaikki muut tekevät työt. Stewartin "näyttelijänlahjoista" olenkin jo ehtinyt puhua kahden arvion verran, joten ei siitä sen enempää. Tässä kohtaa Stewartin taidottomuuteen ja jatkuvasti auki olevaan suuhun on jo ehtinyt tottua.
     Myös Robert Pattinsonin Edward-hahmo junnaa paikoillaan. Yhä hän vain haluaa suojella Bellaa kaikilta vaaroilta, muttei kuitenkaan suostu muuttamaan Bellaa vampyyriksi, jotta tämä voisi suojella itseään, eikä kaikkien muiden tarvitsisi tehdä sitä. Edward lähinnä pyörii Bellan mukana, mutta jää hyvin usein taka-alalle. Pattinson on useaan otteeseen haastatteluissa todennut, kuinka hän kyllästyi hahmon esittämiseen ja sen voi kyllä huomata. Välillä Edwardin ilme näyttää siltä kuin hän pohtisi, miksei hän vain paljastellut itseään hieman nopeammin Italiassa, jotta Volturit olisivat repineet hänet palasiksi. On aika huvittavaa, että vaikka tässä kohtaa Stewart ja Pattinson seurustelivat oikeasti, ei romanssi ole vieläkään kovin uskottavaa hahmojen välillä.
     Valitettavasti Taylor Lautnerin esittämää Jacob Black -ihmissutta nähdään tässäkin osassa paljon, vaikka Edward palasi takaisin tarinaan. Jos Jacob oli ärsyttävä kitisijä edellisessä leffassa, on hän tässä paikoitellen jopa raivostuttava. Joka ikisessä kohtauksessaan Jacob alkaa vain listata Bellalle syitä, miksi hän olisi parempi poikaystävä kuin Edward. Nämä yritykset muuttuvat jossain kohtaa niin säälittäviksi, ettei Jacobista voi millään pitää. Mutta silti Bella haluaa yhä viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka Jacob lähenteleekin häntä. Mieleni teki taputtaa, kun Bella vihdoin päättää mottaista Jacobia päin näköä, sillä sen hän todella ansaitsee. Olin myös tyytyväinen, että yksi hahmoista jopa kommentoi ääneen, että eikö Jacob omista paitaa? Miksi ihmissusien on pakko patsastella ihan koko ajan paidattomina?

Siinä, missä Edward jää usein taka-alalle, hänen perheensä nousee entistä paremmin esille. Tai no, Edwardin Esme-äidille (Elizabeth Reaser) ei vieläkään keksitä käyttöä, mutta jopa urheilullisen Emmettin (Kellan Lutz) hurjapäisyyttä tuodaan esille paremmin. Carlisle-isä (Peter Facinelli) ja Alice (Ashley Greene) pysyvät aika samanlaisina mukavana tohtorina ja innokkaana tulevaisuuteen näkijänä, mutta Jasper (Jackson Rathbone) ja aiemmin täysin yksiulotteisen tympeä Rosalie (Nikki Reed) pääsevät kertomaan menneisyydestään. Nämä hetket olivatkin filmin parhaita, sillä ne syvensivät leffaan luotua maailmaa... ja keskittyivät johonkin muuhun kuin typerään kolmiodraamaan.
     Elokuvassa nähdään myös muita edellisistä osista tuttuja hahmoja. Billy Burke on aina yhtä mainio Bellan poliisi-isänä. Dakota Fanning ei vakuuta ilkeänä vampyyrien johtojengi Volturien kiduttajana. Ihmissusi-Sam (Chaske Spencer) on ihan yhtä tylsä tapaus kuin edellisessä osassa. Jacobin isä Billy (Gil Birmingham) pääsee kertomaan, miksi ihmissudet vihaavat vampyyreitä niin paljon, mikä myös syventää leffan maailmaa. Jopa Bellan äiti (Sarah Clarke) tekee paluun yhden filmin tauon jälkeen, mutta hän on ihan yhtä tyhjentävä tapaus kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tyhjentäviä ovat myös Bellan luokkatoverit Jessica (Anna Kendrick), Mike (Michael Welch), Eric (Justin Chon) ja Angela (Christian Serratos). Victoria-vampyyristä on viimeinkin tehty kunnon pahis ja kun hahmo on vihdoin isommassa roolissa, on hänen näyttelijänsä haluttu vaihtaa tunnetumpaan, joten Lefevren sijaan roolissa nähdään Bryce Dallas Howard. Harmillisesti hahmoa nähdään yhä liian vähän, eikä hänestä saada kaikkea sitä irti, mitä voisi.
     Victorian sijaan tarina keskittyy enemmän hänen kätyriinsä Riley Biersiin (Xavier Samuel), joka kerää johtajalleen vampyyriarmeijaa. Rileyn ja Victorian välille on kirjoitettu ihan kiinnostava suhde, mutta harmillisesti se on niin hätäisesti toteutettu, ettei se saa katsojaa säälimään Rileytä, kuten tekijät ovat toivoneet.

Sarjan edellisten osien tapaan Twilight - Epäilyskään ei ole hyvä elokuva. Hassua kyllä, se ei kuitenkaan ole kökkö kuten ensimmäinen osa tai tylsä kuten toinen osa, vaan itse asiassa jollain tapaa jopa ihan menevää viihdettä. Kuka olisi osannut aavistaa, että kolmannessa osassa sarjan tasoa saisikin nostettua edes hieman? Kun kyseessä on selkeästi sarjan tähän mennessä paras elokuva, käynkin ensin läpi leffan huonot puolet ja sitten siirryn hyviin juttuihin, koska uskokaa tai älkää, tällä kertaa niitä oikeasti on!

Huonointa elokuvassa on ehdottomasti lähes kaikki Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin liittyvä. Bellan ja Edwardin rakkaustarina ei tosiaan ole uskottava, mutta se ei myöskään tunnu etenevän mihinkään. Läpi leffan joudumme kuulemaan saman "muuta minut vampyyriksi" "ei kun tule vaimokseni" keskustelun, mikä käy jossain kohtaa puuduttavaksi. Tilannetta ei helpota yhtään jatkuvasti kolmantena pyöränä mukaan tunkeva Jacob, joka alkaa todella ärsyttämään. Kuten jo edellisen osan arvostelussani totesin, kolmiodraama on erittäin kehnosti luotu, sillä kuka oikeasti ajattelisi, että Bella yhtäkkiä vaihtaisikin Edwardin Jacobiin? Ymmärrän toki, että kuvio on kehitetty luomaan jännitettä, mutta mitään jännitettä ei synny, sillä Bella toteaa vähän väliä, että hän on jo päätöksensä tehnyt; hän haluaa muuttua vampyyriksi ja elää ikuisuuden Edwardin kanssa. Leffa kyllä onnistuu yhdessä kohtauksessa pistämään Bellan pohtimaan, onko vampyyrius sittenkään oikea päätös, mutta ei Jacobin takia. Paljon parempaa työtä tekee Jessican päättäjäispuhe, jossa hän kertoo, että nuoruudessa tehdään tyhmiä tekoja ja niitä voi sitten vanhempana joko katua tai niille voi nauraa. Tässä kohtaa voi huomata, että hetken Bella pysähtyy ajattelemaan, että mitä jos tämä onkin tyhmä teko? Jos Bella muuttuu vampyyriksi, on sitä päätöstä aika mahdotonta perua, jos vanhempana alkaa kaduttamaan. Tietenkin tämä ajatus heitetään nopeasti roskakoriin, mutta on hyvä, että edes yhdessä kohtauksessa Bella ajattelee hieman laajemmin.

Jos Twilight - Epäilyksen kolme päähenkilöä poistaisi kokonaan, voisi se olla kelpo vampyyri-ihmissusiviihdettä, sillä kaikki Bellan, Edwardin ja Jacobin ympärillä tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten jo sanoin, pidin kohtauksista, joissa Jasper ja Rosalie kertoivat menneisyydestään ja niitä olisi voinut olla enemmän. Victorian ja Rileyn välille luotu suhde on ihan mielenkiintoinen ja sitä olisi voinut syventää lisää. Rileyn kohtaukset, joissa hän yrittää pitää uusia vampyyreitä ruodussa, ovat kuitenkin hyviä ja on loistava päätös, että ne tapahtuvat öisin, sillä siten niihin on saatu mukaan synkkyyttä ja pienen pientä jännitystä. Päivällä nämä kohtaukset olisivat vain naurettavia, kun joukko glitter-ukkoja hyökkäilee ihmisparkojen kimppuun. Pahiskohtaukset ovat paljon paremmin toteutettuja kuin ensimmäisen osan kömpelöt hetket, joissa Victoriaa, Jamesia ja Laurentia yritetään hutiloiden pohjustaa. Pohjustamisesta puheenollen elokuva onnistuu ihan sujuvasti rakentamaan tarinaansa kohti loppuhuipennusta ja vihdoin ja viimein saamme kunnon lopputaistelun Twilight-elokuvassa! Senkin mielenkiintoiset ja viihdyttävät osiot tosin loppuvat liian lyhyeen, mutta pidin silti siitä, että Epäilys on selkeästi toiminnallisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tämä onnistuu luomaan pientä viihdearvoa, jolloin laiska kolmiodraamakaan ei ole ihan yhtä vaivaannuttavaa katseltavaa. Filmissä on myös pari ihan hauskaa kohtausta; etenkin hetki, jossa Bella käy kiusallisen ehkäisykeskustelun isänsä kanssa.

Elokuvan ohjausvastuu on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa syy on siinä, että filmiä alettiin kuvaamaan, kun Twilight - Uusikuutta vielä viimeisteltiin, joten sen ohjaaja Chris Weitz ei ehtinyt kiireiltään tämän osan kuvauksiin. Uusi ohjaaja David Slade onkin selvästi löytänyt lähdemateriaalista kiinnostavat puolet ja halunnut nostaa niitä esille. Siirappiselle rakkaustarinalle hän ei tässä kohtaa sarjaa enää voi mitään, mutta Slade on sentään pystynyt tuomaan tasapainoa toimintakohtauksilla ja synkkyyksillä. Käsikirjoituksesta vastaa jälleen Melissa Rosenberg, joka on vihdoin alkanut päästä juttuun kunnolla mukaan. Kiusallisia repliikkejä löytyy yhä, mutta onhan se vaikeaa kirjoittaa Bellalle, Edwardille ja Jacobille mitään muutakaan, kun hahmot pysyvät kehityksessä paikoillaan koko filmin ajan. Twilight - Epäilys on kuvattu oivallisesti, mutta leikkaus on välillä liian hätäistä, etenkin taisteluiden aikana. Visuaaliset efektit eivät tässäkään osassa ole parhaasta päästä. Paikoitellen ihmissudet näyttävät ihan hyviltä, mutta usein ne ovat samoja digiotuksia kuin viime osassa. Heikoimmat efektit löytyvät kuitenkin lumisella vuorella, missä taustat näyttävät niin epäaidoilta, ettei katsoja voi millään uskoa, että Bellalla voisi olla kylmä siellä. Äänimaailma on hyvin tehty aina ääniefekteistä Howard Shoren säveltämiin musiikkeihin asti. Musiikeista minun täytyy taas mainita lempiyhtyeeni Muse, jota tällä kertaa pyydettiin tekemään täysin uusi kappale elokuvaa varten. Alunperin mahtavan "Neutron Star Collision (Love Is Forever)" -biisin oli tarkoitus olla lopputekstien aikana jumputtava huipennusmusiikki, mutta viime hetkillä leffantekijät kiersivätkin sopimusta ja pistivät sen yhden juhlakohtauksen taustalle, mistä sitä ei välttämättä edes huomaa. Ihan ymmärrettävästi Musen ja Twilightin yhteistyö päättyi siihen.

Edellisten osien tavoin myös Twilight - Epäilyksestä on olemassa pidennetty versio, jossa on noin viisi minuuttia lisäpituutta. Lähinnä nämä ovat pidennettyjä keskusteluita, mutta mukaan mahtuu myös pari täysin uutta kohtausta. Suomessa pidennettyä versiota ei ole saatavilla, mutta kohtaukset löytyvät DVD:n ja Blu-rayn lisämateriaaleista.

Yhteenveto: Twilight - Epäilys on parhaimmillaan, kun se ei keskity päätrioonsa. Stewart on yhtä kehno tylsänä Bellana kuin ennenkin, Pattinsonia ei vaikuta kiinnostavan Edwardin esittäminen ja Lautnerin näyttelemän Jacobin tuoma kolmiodraama on ärsyttävää katseltavaa. Hahmot eivät kehity mihinkään, vaan käyvät samoja iänikuisia keskusteluja uudestaan ja uudestaan. Jos hahmot poistaisi, voisi lopputulos olla parempi, sillä kaikki muu elokuvassa on kiinnostavaa. Leffassa syvennetään hyvin sivuhenkilöitä, siihen tuodaan tarvittavaa synkkyyttä mukaan, minkä lisäksi toimintakohtaukset tuovat oivaa viihdearvoa, mikä nostaa Epäilyksen sarjan parhaimmaksi. Uusikuun tavoin tämäkin filmi on teknisesti paljon laadukkaampi kuin sarjan avausosa, vaikka digiefektit ovatkin hyvin silmiinpistävät. Uusi ohjaaja David Slade on onnistunut nostamaan kirjan kiinnostavat puolet esille, mutta häntä ei ole tainnut kiinnostaa pääkolmikko. Eipä kiinnosta minuakaan ja jos heidät poistaisi, voisi Twilight - Epäilys olla kelpo filmi. Jo tällaisenaan se on kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, joka varmasti toimii sarjan edellisiä osia fanittaville. Jos taas inhoat sarjan aiempia osia, en suosittele tätäkään sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Eclipse, 2010, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Maverick Films, Imprint Entertainment, Sunswept Entertainment