Arvostelu: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971)

TIMANTIT OVAT IKUISIA

DIAMONDS ARE FOREVER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray, Bruce Glover, Putter Smith, Norman Burton, Joseph Furst, Jimmy Dean, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja Lana Wood
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Timantit ovat ikuisia on seitsemäs James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Diamonds Are Forever") vuodelta 1956. Edellinen Bond-leffa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ei ollut toivottu hitti, joten tekijät palkkasivat huippumenestyneen 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ohjaajan Guy Hamiltonin takaisin, uskoen hänen visionsa kiehtovan ihmisiä jälleen. Lisäksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa Bondia esittänyt George Lazenby päätti, ettei jatka sarjan parissa, jolloin täytyi taas etsiä uusi päänäyttelijä. Aluksi rooliin mietittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Gambonia, mutta lopulta tekijät saivat Lazenbya aiemmin hahmoa esittäneen Sean Conneryn palaamaan rooliinsa vähän yli miljoonan dollarin korvausta vastaan. Kuvaukset alkoivat lopulta keväällä 1971 ja Timantit ovat ikuisia sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli mukava menestys lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse näin Timantit ovat ikuisia jo lapsena, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -filmiä Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) 007 - Kuolema saa odottaa -leffaan (Die Another Day - 2002) saakka yhden kesän aikana. Olen myöhemmin katsonut filmin kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia läpi ja arvostella ne valmistautumisena uuteen osaan. Katsoin Timantit ovat ikuisia pari viikkoa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa jälkeen.

MI6-agentti James Bond lähetetään timantteja salakuljettavien rikollisten perään, samalla kun hän vannoo kostoa SPECTRE-järjestön johtajalle, Ernst Stavro Blofeldille, joka murhasi Bondin vaimon.

Vaikka puisen George Lazenbyn jälkeen on hienoa nähdä Sean Connery kuudetta kertaa James Bondina, on paikoitellen hyvinkin selvää, että Connery palasi rahan vuoksi. Parista ensimmäisestä osasta tuttua intohimoa roolia kohtaan ei ole enää näkyvissä, vaan Connery hoitaa hommansa vain juuri niin hyvin kuin minäkin hetkenä viitsii. Hahmona Bond on sama vanha tuttu agentti, joka hyödyntää nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan selvitäkseen vaaroista. Tällä kertaa hän tarvitsee myös viinintuntemusta ja ajotaitoja. Mukana on yksi autostuntti, joka nykypäivän Fast & Furious -maailmassa saattaa näyttää tylsältä, mutta 1970-luvun alussa se oli varmasti vaikuttava efekti.
     Vaikka Bond onkin kostonhimoinen leski, ei se tarkoita, etteikö "Bond-tyttöjä" olisi mukana parikin kappaletta, sillä katsojat olisivat varmaan vaatineet rahojaan takaisin, jos eivät pääse kertaakaan näkemään Bondia muhinoimassa viehättävien neitokaisten kanssa. Tällä kertaa Bond iskee silmänsä timantteja salakuljettavaan Tiffany Caseen (Jill St. John) ja vihjailevasti nimettyyn Plenty O'Tooleen (Lana Wood). Jälkimmäinen jää todella vahvasti sivuun, mutta Tiffany on tärkeä osa tarinaa. Siksi onkin sääli, ettei hahmo toimi. Tiffany on välillä ovela ja älykäs, kun taas välillä hän toimii vain todella tyhmästi, eikä hahmo siten tunnu eheältä. Parissa kohtaa hahmon avuttomuus alkaa myös ärsyttämään. Asiaa ei myöskään auta, ettei St. John ole kummoinen roolissaan.
     SPECTRE-pomo Ernst Stavro Blofeldin näyttelijä on taas kerran vaihtunut sillä selityksellä, että hän muokkaa kirurgisesti kasvojaan. Tällä kertaa Blofeldina nähdään Charles Gray, mikä on outo ratkaisu, sillä Gray nähtiin jo Elät vain kahdesti -leffassa (You Only Live Twice - 1967) lyhyessä roolissa Hendersonina. Vaikka on hyvä, että edellisessä osassa hahmoa kömpelösti tulkinnut Telly Savals on pistetty vaihtoon, ei Gray ole kovinkaan kaksinen parannus. Gray ei onnistu lainkaan tuomaan rooliin uhkaavuutta, vaan hän tekee Blofeldista jopa tylsän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vanhat tutut MI6-johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja CIA-agentti Felix Leiter (näyttelijä on vaihtunut neljättä kertaa ja tällä kertaa häntä esittää Norman Burton), sekä uudet henkilöt, kuten vaikutusvaltainen yrittäjä Willard Whyte (Jimmy Dean), Blofeldille työskentelevä tiedemies Metz (Joseph Furst), sekä ilkikurinen roistokaksikko herra Wint (Bruce Glover) ja herra Kidd (Putter Smith). Herrat Wint ja Kidd herättivät kritiikkiä jo 1971, kun filmi ilmestyi ja minun täytyy sanoa, että ymmärrän kummastelijoiden reaktion täysin. Hahmot eivät oikein istu mukaan leffaan. Vaikka elokuvasta löytyy yliampuvia juttuja, ovat he jotenkin liian sarjakuvamaisia rikollisia.

Timantit ovat ikuisia on muutenkin oudon sarjakuvamainen paikoitellen. Elokuva menee paljon kevyempään suuntaan, millaista on tiedossa tulevissa, Roger Mooren tähdittämissä Bond-seikkailuissa. Tähän Sean Conneryn Bond-maailmaan nämä kevennykset eivät ainakaan omasta mielestäni istu. Vitsailu ei ole vielä ongelma - ovathan Conneryn aiemmatkin elokuvat sisältäneet huumoria, mutta tässä komediapuoli vie paljon pois jännityksestä, eikä leffa ole läheskään yhtä tiivistunnelmainen kuin edeltäjänsä. Useita elokuvan kohtauksia hallitsee vahva camp-henki, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin myötähäpeällisiin hetkiin. Esimerkiksi kasinolla vahingossa voittava norsu ja Bond halailemassa itseään saavat katsojan kohottelemaan kulmiaan, ja kun lopputaistelussa meno äityy vielä hölmömmäksi, olisi rooliin ehdolla ollut Adam "Batman" West sopinut oikein passelisti mukaan. Veikkaisin, että elokuvaa olisi itse asiassa parantanut, jos Westin Batman ja James Bond olisivat lopussa tehneet yhteistyötä, hakatessaan roistoja niin, että ruutuun ilmestyy tekstejä, kuten "pow!", "pam!" ja "ei helvetti tämä on naurettavaa!"

Elokuvasta löytyy kyllä hyvät hetkensä, kuten takaa-ajo poliisien kanssa, mikä johtaa aiemmin mainitsemaani stunttiin, minkä lisäksi leffasta löytyy kohtaus, jota en suosittele korkean paikan kammoisille, mutta muuten Timantit ovat ikuisia jättää aika kylmäksi. Yksi iso syy tähän on leffan tarina. Bondin aiempien seikkailujen jälkeen timanttien salakuljetuksen lopettaminen kuulostaa aika tylsältä ja jopa Bond kommentoi, miksi MI6 käyttäisi aikaansa siihen. Lisäksi elokuvaa vaivaa suuresti se, ettei se onnistu jatkamaan edellisessä elokuvassa aloitettua juonikuviota. Toisin kuin muut Bond-leffat, mitkä päättyivät voitokkaasti roiston kuollessa ja Bondin pussaillessa naisten kanssa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa päättyi Bondin vaimon kuolemaan ja roiston pakoon. Tämä oli pysäyttävä loppu ja katsojana varmasti odottaa, kuinka Bond reagoi tähän seuraavassa osassa ja valitettavasti odotuksien vastassa on pelkkä pettymys. Bond jahtaa Blofeldia hetken ja alkutekstien jälkeen siirrytään jo tylsempiin tunnelmiin timanttien parissa. Vaimon kuolemaa ei enää mainita lainkaan, kun Bond siirtyy jo katselemaan muita naisia. Noin puolessa välissä filmiä mukaan saadaan jonkinlaista kiinnostavuutta, mutten muuten kyseessä on Bond-sarjan ensimmäinen oikeasti keskinkertainen tekele, jonka unohtaa lähes heti, kun se on päättynyt. Itselleni tämä oli vielä suuri sääli siinä mielessä, että muistelin pitäneeni tästä lapsena.

Elokuva tuottaa myös pettymyksen siinä, että sen on ohjannut Guy Hamilton, joka vastasi omasta suosikistani Conneryn Bondeista, eli 007 ja Kultasormesta. Hamiltonin työ tässä on paikoitellen oudonkin kömpelöä, eikä hän saa millään luotua samanlaista jännitettä kuin aiempaan Bondiinsa. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on harmillisen innoton, eivätkä he ole keksineet kovin mukaansatempaavaa tarinaa. Elokuvan tekninenkin toteutus on paikoitellen aika keskinkertaista. Mukana on tyylikkäitä kuvia ja oivaa leikkausta, mutta myös heikompaa jälkeä molemmissa osa-alueissa. Jotkut efektit ovat todella silmiinpistävät. Lavasteet ja puvustukset ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on hieman yliampuva, mikä toisaalta sopii leffan camp-henkeen. John Barryn säveltämät musiikit ovat jälleen mainiot, kuten on myös elokuvan tunnuskappale, Cheekin "Timantit on ikuisia". Ei, kun hetkinen, tarkoitin siis Shirley Basseyn laulamaa "Diamonds Are Foreveria"!

Yhteenveto: Timantit ovat ikuisia on ensimmäinen keskinkertainen James Bond -elokuva. Leffa hädintuskin jatkaa kunnolla Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa nähtyä kauhistuttavaa lopetusta ja kun filmin oma juoni iskee mukaan, on se aika mitäänsanomaton. Elokuvasta löytyy selkeät hyvät hetkensä, kuten jännittävä kohtaus korkean rakennuksen sivulla, mutta samalla sen tunnelma lähtee kummalliseen camp-suuntaan. Mukana on joitain todella pöhköjä juttuja, mitkä rikkovat filmin vähäistä jännitystä. Herra Wint ja herra Kidd ovat liian sarjakuvamaiset roistot, eivätkä oikein istu elokuvaan. Charles Gray on harmillisen tylsä Blofeldina ja Connerysta näkyy, että hän palasi 007:ksi rahan takia. Ei Timantit ovat ikuisia huono ole, mutta on se edellisiä osia heikompi. Loppujen lopuksi elokuvan tunnuslaulu on jopa parempi kuin itse elokuva. Jos kuitenkin innostuit Conneryn Bondeista, ei tätä kannata väliin jättää. Seuraavaksi lähdemmekin vielä humoristisempaan suuntaan, kun Bondin saappaisiin astelee Roger Moore...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Diamonds Are Forever, 1971, Eon Productions

Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq