Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions

Arvostelu: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971)

TIMANTIT OVAT IKUISIA

DIAMONDS ARE FOREVER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray, Bruce Glover, Putter Smith, Norman Burton, Joseph Furst, Jimmy Dean, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja Lana Wood
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Timantit ovat ikuisia on seitsemäs James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Diamonds Are Forever") vuodelta 1956. Edellinen Bond-leffa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ei ollut toivottu hitti, joten tekijät palkkasivat huippumenestyneen 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ohjaajan Guy Hamiltonin takaisin, uskoen hänen visionsa kiehtovan ihmisiä jälleen. Lisäksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa Bondia esittänyt George Lazenby päätti, ettei jatka sarjan parissa, jolloin täytyi taas etsiä uusi päänäyttelijä. Aluksi rooliin mietittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Gambonia, mutta lopulta tekijät saivat Lazenbya aiemmin hahmoa esittäneen Sean Conneryn palaamaan rooliinsa vähän yli miljoonan dollarin korvausta vastaan. Kuvaukset alkoivat lopulta keväällä 1971 ja Timantit ovat ikuisia sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli mukava menestys lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse näin Timantit ovat ikuisia jo lapsena, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -filmiä Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) 007 - Kuolema saa odottaa -leffaan (Die Another Day - 2002) saakka yhden kesän aikana. Olen myöhemmin katsonut filmin kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia läpi ja arvostella ne valmistautumisena uuteen osaan. Katsoin Timantit ovat ikuisia pari viikkoa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa jälkeen.

MI6-agentti James Bond lähetetään timantteja salakuljettavien rikollisten perään, samalla kun hän vannoo kostoa SPECTRE-järjestön johtajalle, Ernst Stavro Blofeldille, joka murhasi Bondin vaimon.

Vaikka puisen George Lazenbyn jälkeen on hienoa nähdä Sean Connery kuudetta kertaa James Bondina, on paikoitellen hyvinkin selvää, että Connery palasi rahan vuoksi. Parista ensimmäisestä osasta tuttua intohimoa roolia kohtaan ei ole enää näkyvissä, vaan Connery hoitaa hommansa vain juuri niin hyvin kuin minäkin hetkenä viitsii. Hahmona Bond on sama vanha tuttu agentti, joka hyödyntää nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan selvitäkseen vaaroista. Tällä kertaa hän tarvitsee myös viinintuntemusta ja ajotaitoja. Mukana on yksi autostuntti, joka nykypäivän Fast & Furious -maailmassa saattaa näyttää tylsältä, mutta 1970-luvun alussa se oli varmasti vaikuttava efekti.
     Vaikka Bond onkin kostonhimoinen leski, ei se tarkoita, etteikö "Bond-tyttöjä" olisi mukana parikin kappaletta, sillä katsojat olisivat varmaan vaatineet rahojaan takaisin, jos eivät pääse kertaakaan näkemään Bondia muhinoimassa viehättävien neitokaisten kanssa. Tällä kertaa Bond iskee silmänsä timantteja salakuljettavaan Tiffany Caseen (Jill St. John) ja vihjailevasti nimettyyn Plenty O'Tooleen (Lana Wood). Jälkimmäinen jää todella vahvasti sivuun, mutta Tiffany on tärkeä osa tarinaa. Siksi onkin sääli, ettei hahmo toimi. Tiffany on välillä ovela ja älykäs, kun taas välillä hän toimii vain todella tyhmästi, eikä hahmo siten tunnu eheältä. Parissa kohtaa hahmon avuttomuus alkaa myös ärsyttämään. Asiaa ei myöskään auta, ettei St. John ole kummoinen roolissaan.
     SPECTRE-pomo Ernst Stavro Blofeldin näyttelijä on taas kerran vaihtunut sillä selityksellä, että hän muokkaa kirurgisesti kasvojaan. Tällä kertaa Blofeldina nähdään Charles Gray, mikä on outo ratkaisu, sillä Gray nähtiin jo Elät vain kahdesti -leffassa (You Only Live Twice - 1967) lyhyessä roolissa Hendersonina. Vaikka on hyvä, että edellisessä osassa hahmoa kömpelösti tulkinnut Telly Savals on pistetty vaihtoon, ei Gray ole kovinkaan kaksinen parannus. Gray ei onnistu lainkaan tuomaan rooliin uhkaavuutta, vaan hän tekee Blofeldista jopa tylsän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vanhat tutut MI6-johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja CIA-agentti Felix Leiter (näyttelijä on vaihtunut neljättä kertaa ja tällä kertaa häntä esittää Norman Burton), sekä uudet henkilöt, kuten vaikutusvaltainen yrittäjä Willard Whyte (Jimmy Dean), Blofeldille työskentelevä tiedemies Metz (Joseph Furst), sekä ilkikurinen roistokaksikko herra Wint (Bruce Glover) ja herra Kidd (Putter Smith). Herrat Wint ja Kidd herättivät kritiikkiä jo 1971, kun filmi ilmestyi ja minun täytyy sanoa, että ymmärrän kummastelijoiden reaktion täysin. Hahmot eivät oikein istu mukaan leffaan. Vaikka elokuvasta löytyy yliampuvia juttuja, ovat he jotenkin liian sarjakuvamaisia rikollisia.

Timantit ovat ikuisia on muutenkin oudon sarjakuvamainen paikoitellen. Elokuva menee paljon kevyempään suuntaan, millaista on tiedossa tulevissa, Roger Mooren tähdittämissä Bond-seikkailuissa. Tähän Sean Conneryn Bond-maailmaan nämä kevennykset eivät ainakaan omasta mielestäni istu. Vitsailu ei ole vielä ongelma - ovathan Conneryn aiemmatkin elokuvat sisältäneet huumoria, mutta tässä komediapuoli vie paljon pois jännityksestä, eikä leffa ole läheskään yhtä tiivistunnelmainen kuin edeltäjänsä. Useita elokuvan kohtauksia hallitsee vahva camp-henki, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin myötähäpeällisiin hetkiin. Esimerkiksi kasinolla vahingossa voittava norsu ja Bond halailemassa itseään saavat katsojan kohottelemaan kulmiaan, ja kun lopputaistelussa meno äityy vielä hölmömmäksi, olisi rooliin ehdolla ollut Adam "Batman" West sopinut oikein passelisti mukaan. Veikkaisin, että elokuvaa olisi itse asiassa parantanut, jos Westin Batman ja James Bond olisivat lopussa tehneet yhteistyötä, hakatessaan roistoja niin, että ruutuun ilmestyy tekstejä, kuten "pow!", "pam!" ja "ei helvetti tämä on naurettavaa!"

Elokuvasta löytyy kyllä hyvät hetkensä, kuten takaa-ajo poliisien kanssa, mikä johtaa aiemmin mainitsemaani stunttiin, minkä lisäksi leffasta löytyy kohtaus, jota en suosittele korkean paikan kammoisille, mutta muuten Timantit ovat ikuisia jättää aika kylmäksi. Yksi iso syy tähän on leffan tarina. Bondin aiempien seikkailujen jälkeen timanttien salakuljetuksen lopettaminen kuulostaa aika tylsältä ja jopa Bond kommentoi, miksi MI6 käyttäisi aikaansa siihen. Lisäksi elokuvaa vaivaa suuresti se, ettei se onnistu jatkamaan edellisessä elokuvassa aloitettua juonikuviota. Toisin kuin muut Bond-leffat, mitkä päättyivät voitokkaasti roiston kuollessa ja Bondin pussaillessa naisten kanssa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa päättyi Bondin vaimon kuolemaan ja roiston pakoon. Tämä oli pysäyttävä loppu ja katsojana varmasti odottaa, kuinka Bond reagoi tähän seuraavassa osassa ja valitettavasti odotuksien vastassa on pelkkä pettymys. Bond jahtaa Blofeldia hetken ja alkutekstien jälkeen siirrytään jo tylsempiin tunnelmiin timanttien parissa. Vaimon kuolemaa ei enää mainita lainkaan, kun Bond siirtyy jo katselemaan muita naisia. Noin puolessa välissä filmiä mukaan saadaan jonkinlaista kiinnostavuutta, mutten muuten kyseessä on Bond-sarjan ensimmäinen oikeasti keskinkertainen tekele, jonka unohtaa lähes heti, kun se on päättynyt. Itselleni tämä oli vielä suuri sääli siinä mielessä, että muistelin pitäneeni tästä lapsena.

Elokuva tuottaa myös pettymyksen siinä, että sen on ohjannut Guy Hamilton, joka vastasi omasta suosikistani Conneryn Bondeista, eli 007 ja Kultasormesta. Hamiltonin työ tässä on paikoitellen oudonkin kömpelöä, eikä hän saa millään luotua samanlaista jännitettä kuin aiempaan Bondiinsa. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on harmillisen innoton, eivätkä he ole keksineet kovin mukaansatempaavaa tarinaa. Elokuvan tekninenkin toteutus on paikoitellen aika keskinkertaista. Mukana on tyylikkäitä kuvia ja oivaa leikkausta, mutta myös heikompaa jälkeä molemmissa osa-alueissa. Jotkut efektit ovat todella silmiinpistävät. Lavasteet ja puvustukset ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on hieman yliampuva, mikä toisaalta sopii leffan camp-henkeen. John Barryn säveltämät musiikit ovat jälleen mainiot, kuten on myös elokuvan tunnuskappale, Cheekin "Timantit on ikuisia". Ei, kun hetkinen, tarkoitin siis Shirley Basseyn laulamaa "Diamonds Are Foreveria"!

Yhteenveto: Timantit ovat ikuisia on ensimmäinen keskinkertainen James Bond -elokuva. Leffa hädintuskin jatkaa kunnolla Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa nähtyä kauhistuttavaa lopetusta ja kun filmin oma juoni iskee mukaan, on se aika mitäänsanomaton. Elokuvasta löytyy selkeät hyvät hetkensä, kuten jännittävä kohtaus korkean rakennuksen sivulla, mutta samalla sen tunnelma lähtee kummalliseen camp-suuntaan. Mukana on joitain todella pöhköjä juttuja, mitkä rikkovat filmin vähäistä jännitystä. Herra Wint ja herra Kidd ovat liian sarjakuvamaiset roistot, eivätkä oikein istu elokuvaan. Charles Gray on harmillisen tylsä Blofeldina ja Connerysta näkyy, että hän palasi 007:ksi rahan takia. Ei Timantit ovat ikuisia huono ole, mutta on se edellisiä osia heikompi. Loppujen lopuksi elokuvan tunnuslaulu on jopa parempi kuin itse elokuva. Jos kuitenkin innostuit Conneryn Bondeista, ei tätä kannata väliin jättää. Seuraavaksi lähdemmekin vielä humoristisempaan suuntaan, kun Bondin saappaisiin astelee Roger Moore...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Diamonds Are Forever, 1971, Eon Productions

Arvostelu: 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964)

007 JA KULTASORMI

GOLDFINGER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Gert Fröbe, Honor Blackman, Harold Sakata, Cec Linder, Tania Mallet, Shirley Eaton, Burt Kwouk, Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -menestyskirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ja Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) olivat hittejä, joten tekijät päättivät tietty jatkaa leffasarjaa. Aluksi tekijät aikoivat tehdä seuraavaksi elokuvan Flemingin kirjasta "Pallosalama" ("Thunderball" - 1961), mutta koska sen tekijänoikeudet olivat aiheuttaneet oikeuskiistan, tekijät siirtyivät "007 ja Kultasormeen" ("Goldfinger" - 1959). Edellisten leffojen ohjaaja Terence Young päätti kuitenkin siirtyä jo muihin projekteihin, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin Guy Hamilton, joka oli aiemmin kieltäytynyt sarjan avausosan ohjaamisesta. Lopulta kuvaukset alkoivat tammikuussa 1964 ja 007 ja Kultasormi sai ensi-iltansa samaisen vuoden syyskuussa (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 1965). Aiemmat Bond-filmit nousivat kriitikoiden suosioon vasta ajan kanssa, mutta tämä elokuva oli kehuttu jo ilmestyessään. Lisäksi leffa tuotti lähestulkoon yhtä paljon rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä, mikä teki filmistä todella ison hitin. Ajan kanssa 007 ja Kultasormesta onkin tullut monien fanien suosikkielokuva. Itse näin leffan jo lapsena, kun katsoin isäni kanssa kaikki vanhat 20 James Bondia yhden kesän aikana. Muistan silloin pitäneeni leffasta enemmän kuin edellisistä osista, mutten muista nähneeni elokuvaa koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun James Bond -sarja on saamassa uuden lisäyksen No Time to Die (2020) muutaman kuukauden päästä, ajattelin, että olisi hyvä käydä vanhat 007-seikkailut uudestaan läpi.

MI6 lähettää agentti James Bondin selvittämään, mitä hämäräbisneksiä eräällä kultakauppias Auric Kultasormella on oikein meneillään.

Salainen agentti 007 James Bondina nähdään kolmatta kertaa Sean Connery, joka on aivan yhtä mahtava roolissaan kuin edellisissäkin osissa. Connery pääsee kuitenkin kenties vielä enemmän toimintaan, sillä Bond pistetään kiperämpiin tilanteisiin kuin aiemmin. Bond joutuu tällä kertaa hyödyntämään älykkyyttään ja taistelutaitojaan enemmän, minkä lisäksi hänen pitää hillitä himoaan naisia kohtaan tehtävän onnistumiseksi. Naiset ovat kuitenkin hänelle kuin kryptoniittia, mikä johtaa hyvinkin kyseenalaisiin hetkiin, joissa Bondin sankarillisuus joutuu koetukselle katsojan silmissä.
     Tarinan roisto on elokuvan nimikkohahmo Auric Kultasormi, jota esittää Gert Fröbe ja ääninäyttelee Michael Collins, sillä saksalainen Fröbe ei osannut englantia. Fröbe sanoi repliikkinsä vähän siihen suuntaan, jotta huulet liikkuisivat oikealla tavalla, mutta paikoitellen on todella selvää, että hän ei oikeasti sano sitä, mitä katsoja kuulee. Jos katsoo tarkkaan, joissakin laajoissa kuvissa taustalla näkyvä Fröbe vain pitää suutansa auki, eivätkä huulet liiku lähes lainkaan. Tästä huvittavuudesta huolimatta Fröbe on erinomainen valinta rooliinsa ja tekee Kultasormesta tähän mennessä sarjan parhaan vastuksen. Hahmo on älykäs ja häijy, minkä lisäksi hänen moraalittomuutensa tekee hänestä paikoitellen pelottavan. Kultasormi pistää Bondin todelliselle koetukselle, etenkin oikean kätensä Oddjobin (Harold Sakata) kautta, jolla on aikamoinen temppu hatussaan.
     Tällä kertaa Bond iskee silmänsä muutamaankin eri neitokaiseen; kostonhimoiseen Tilly Soamesiin (Tania Mallet), sekä kahteen Kultasormen avustajaan, Jill Mastersoniin (Shirley Eaton) ja Honor Blackmanin esittämään Pussy Galoreen. En vitsaile, hahmon nimi on ihan oikeasti Pussy Galore. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään pornotähti tai prostituoitu, kuten nimi antaa ymmärtää, vaan tehokas tappelija ja taitava lentäjä. Tillystä ja Jillistäkin on saatu ihan kiinnostavat tapaukset, mutta heidän ruutuaikansa jää harmillisen vähäiseksi. Mallet, Eaton ja Blackman ovat kaikki oivallisia rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee Bondin pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä ja Desmond Llewelyn ihmevempaimet valmistavana Q:na. Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta tuttu CIA-agentti Felix Leiterkin tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Cec Linder, sillä aiempi näyttelijä Jack Lord vaati isompaa palkkaa ja tärkeämpää roolia leffassa.

Ei ole mikään ihme, että 007 ja Kultasormi oli ilmestyessään menestyneempi ja pidetympi kuin sarjan edelliset osat - kyseessä on parempi elokuva kuin ne! Kenties suurin syy tähän on juurikin tarinan roisto Kultasormi, joka on paremmin kirjoitettu vastus kuin edellisten osien pahikset. Tohtori No oli uhkaava, mutta loppujen lopuksi turhankin helposti tapettava, kun taas Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan palkkatappaja Grant oli vaarallinen, mutta vain pieni nappula isomman takapirun pelissä. Kultasormi on oma tyyppinsä, jolla on oma suunnitelmansa, mikä ei onneksi sisällä mitään maailmanvalloitusta. Hahmo on todellinen rikollisnero, joka haastaa Bondin älykkyydessä, kun taas hänen kätyrinsä Oddjob saattaa olla liiankin paha vastus Bondille fyysisesti. On olemassa sanonta, että "elokuva on vain niin hyvä kuin sen vihollinen" ja tässä tämä sanonta on erittäin osuva: Kultasormi ja Oddjob ovat mahtavat vastukset ja mahtava on leffakin!

Toinen syy, miksi 007 ja Kultasormi on kahta edellistä osaa parempi paketti, on sen toiminta. Enkä tarkoita sitä, että elokuva on parempi, koska siinä on enemmän toimintaa. Ei, vaan koska siinä on parempaa toimintaa. Elokuvan tekijät ovat hoksanneet, että jotta katsojan saa oikeasti jännittämään, pitää päähenkilökin saada jännittämään, minkä vuoksi Bond joutuu jatkuvasti käyttämään kaikkia taitojaan selvitäkseen kiperistä tilanteista elävänä. Tappelut eivät vain näytä, kuinka hyvä Bond on työssään, vaan niihin on saatu kunnon haasteen tuntua. Toiminta on myös paremmin toteutettua ja mukaan mahtuu niin ammuskelua, turpaanvetoa kuin takaa-ajojakin. Etenkin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi todella koukuttava. Muutenkin leffa pitää erinomaisesti otteessaan alusta loppuun, eikä aika käy pitkäksi rauhallisemmissakaan kohtauksissa. Elokuvaan mahtuu mukaan myös osuvaa huumoria, sekä muutamia ikonisiksi jääneitä kohtauksia, kuten kultaiseksi maalattu nainen ja Bond vangittuna Kultasormen laserleikkuriin.

Ohjaaja Guy Hamilton on tehnyt hienoa työtä luodessaan leffan tunnelmaa ja pitäessään seikkailullista toimintahenkeä kasassa. Richard Maibaumin ja Paul Dehnin käsikirjoitus on oivallinen ja he ovat saaneet kirjoitettua Kultasormesta häijyn roiston. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Toimintakohtaukset ovat selkeästi ja hyvin toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät läpi leffan ja efektit ovat kestäneet aikaa mainiosti. Äänitehosteet ovat paikoitellen yliampuvat, mutta John Barryn säveltämät musiikit luovat oman erinomaisen äänimaailmansa. Alkutekstien aikana kuultava Shirley Basseyn laulama "Goldfinger"-kappale on ymmärrettävästi jäänyt historiaan yhtenä ikonisimmista Bond-tunnuslauluista - niin mahtava se on!

Yhteenveto: 007 ja Kultasormi on loistava toimintaseikkailu ja edellisiä Bond-leffoja parempi teos. Elokuvasta on saatu koukuttavampi ja jännittävämpi kuin sarjan aiemmista osista, minkä lisäksi filmin suuri vahvuus on mahtava pääroisto Kultasormi, joka on aidosti uhkaava tapaus. Tekijät ovat tajunneet, että tilanteista täytyy tehdä oikeasti haastavia sankarille ja niinpä katsoja pääseekin jännittämään aiempaa enemmän Bondin puolesta, jonka roolissa Sean Connery loistaa taas kerran. Näin toimintakohtaukset ovat vangitsevampia, mitä lisää myös toiminnan monipuolisuus. Etenkin loppuhuipennus pitää tiukasti otteessaan. Kun päälle lisätään vielä ikonisiksi muodostuneita hetkiä ja fantastinen tunnuskappale, edustaa 007 ja Kultasormi koko Bond-sarjan parhaimmistoa ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi Bondin uudemmille faneille, jotka eivät välttämättä ole sitä vielä nähneet, sekä vanhemmista toimintateoksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Goldfinger, 1964, Eon Productions