Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) - elokuva-arvostelu

MANAAJA II: LUOPIO

EXORCIST II: THE HERETIC

Ohjaus: John Boorman

Näyttelijät: Linda Blair, Kitty Winn, Richard Burton, Louise Fletcher, Max von Sydow, Paul Henreid, James Earl Jones, Joey Green, Ned Beatty, Rose Portillo, Barbara Cason ja Karen Knapp

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättimenestys, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blatty ja ohjaaja William Friedkin olivat kuitenkin riitautuneet sekä toistensa että Warner Bros. Picturesin kanssa liittyen muun muassa palkkioihin, joten kumpikaan heistä ei suostunut mukaan jatko-osaan. Aluksi yhtiö pohti tekevänsä suoran kopion alkuperäiselokuvasta, joka olisi jopa kierrättänyt käyttämätöntä kuvamateriaalia edellisestä osasta, mutta lopulta William Goodhart palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Ohjaajaksi taas valittiin John Boorman, jota oltiin kosiskeltu jo alkuperäisen ohjaajaksi, mutta joka oli kieltäytynyt, pidettyään käsikirjoitusta vastenmielisenä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja niiden aikana Boorman ja Rospo Pallenberg muokkasivat Goodhartin käsikirjoitusta roimasti, mitä päätähti Linda Blair jälkikäteen kritisoi. Kuvaukset olivat myös täynnä ongelmia, oli kyse sitten ohjaajan sairastumisesta, mikä pysäytti tuotannon kuukaudeksi, kuvamateriaalin turmeltumisesta, mikä johti mittaviin lisäkuvauksiin tai siitä, että tekijät eivät saaneet käyttöönsä monia haluamiaan kuvauspaikkoja, lähtien alkuperäiselokuvan talon ympäristöstä, joten ne piti rakentaa kopioina Warner Brosin studiolle. Lopulta Manaaja II: Luopio sai ensi-iltansa kesäkuussa 1977, mutta toivotun uuden hitin sijaan kyseessä olikin valtava taloudellinen epäonnistuminen, joka tienasi vain murto-osan alkuperäisen elokuvan lipputuloista ja joka sai lähes pelkkiä haukkuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Nykyään Manaaja II: Luopiota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jatko-osista ja ohjaaja Boorman on jopa pyytänyt elokuvaa jälkikäteen anteeksi. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen klassikon, sekä viimeisimmän osan, kamalan Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023), mutta välissä ilmestyneet jatko- ja esiosat olivat jääneet näkemättä. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen uuden osan, The Exorcist: Martyrsin (2027), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmin näkemättä jääneet leffat, lähtien tietysti Manaaja II: Luopiosta.

Isä Lamont lähetetään kirkon toimesta haastattelemaan Regan MacNeiliä, liittyen isä Merrinin kuolemaan neljä vuotta aiemmin. Tavatessaan Reganin, isä Lamont tajuaa, ettei paha Pazuzu olekaan jättänyt tyttöä rauhaan.

Alun perin Manaaja II: Luopion piti jatkaa ensimmäisestä elokuvasta tutun isä Dyerin tarinaa, mutta kun näyttelijä William O'Malley kieltäytyi, tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, isä Philip Lamont, jota esittää Richard Burton. Aluksi rooliin oli kiinnitetty Jon Voight, mutta hän jätti elokuvan juuri ennen kuvauksia taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Burton palkattiin pikaisesti korvaamaan hänet. Kun kirkko on alkanut pohtia isä Merrinin (Max von Sydow) kuoleman hämäriä olosuhteita, isä Lamont lähetetään selvittämään asiaa, haastattelemalla isä Merrinin manaamaa, Pazuzu-demonin riivaamaa Regan-tyttöä (Linda Blair, joka suostui palaamaan rooliinsa sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi käyttää demonimaskeerauksia). Regan väittää, ettei muista mitään neljän vuoden takaisista tapahtumista ja riivauksestaan, mutta isä Lamont uskoo, että tyttö peittelee totuutta. Blair on osassaan ihan hyvä, joskin hän ei heittäydy yhtä ihailtavan villisti roolinsa pyörteisiin kuten viimeksi. Burton taas on omituisen jäykkä isä Lamontina. Hänestä ei löydy samaa monipuolisuutta kuin O'Malleysta, eikä samaa karismaa kuin von Sydow'sta.

     Ellen Burstyn kieltäytyi myös palaamasta rooliinsa Reganin äidiksi, eikä häntä haluttu vaihtaa uuteen näyttelijään, joten Regan asuu nyt New Yorkissa Sharon Spencerin (Kitty Winn) luona ja viettää päivänsä lähinnä psykoterapiassa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) kanssa. Fletcher tarjoaa leffan parhaan roolityön - eipä muuta juuri voikaan odottaa näyttelijältä, joka oli juuri voittanut Oscar-palkinnon Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975) häikäilemättömänä hoitaja Ratchedina. Gene on huomattavasti mukavampi hahmo, joskin nainen ei millään usko, että Regan olisi ollut paholaisen riivaama.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen kirjailija, ohjaaja ja sivunäyttelijät eivät suostuneet palaamaan rooleihinsa, alkuperäinen päätähti vaati ettei hän enää joutuisi viettämään tunteja joka päivä maskeerattavana ja uudeksi ohjaajaksi palkattiin mies, joka inhosi ensimmäistä elokuvaa ja muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana antiteesiksi alkuperäisestä osasta, Manaaja II: Luopio oli suorastaan tuomittu epäonnistumaan. Elokuva on taas niitä esimerkkejä siitä, kun kaikki ennusmerkit näyttävät huonoilta, mutta rahanahneet studiopomot vähät välittävät tuotantoa varjostavista synkistä pilvistä, koska silmissä hohtavat vain haaveet edellisestä leffasta saatujen tienestien uusinnasta.

Muistatteko alkuperäisen Manaajan esimerkillisesti luodun piinaavuuden ja kasvavan epätoivon tunteen? Muistatteko ne kaikki ikoniset kohtaukset riivatun Reganin kanssa, sekä toinen toistaan unohtumattomat repliikit? Joo, kaikki ne ovat enää kaukainen muisto Manaaja II: Luopiota katsellessa. Leffaa on vaikea luonnehtia kauhuksi, koska siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa muistuttavaa. Kun elokuva vielä matelee eteenpäin, vajaa parituntinen tuntuu lopulta huomattavasti kestoaan pidemmältä. Lähinnä leffa on jopa tahattoman koominen, kun ruutuun aletaan puskea huvittavia heinäsirkkoja liihottelemassa kameran edessä. Toki heinäsirkoilla on oma uskonnollinen merkityksensä yhtenä Jumalan lähettämistä vitsauksista, mutta kun kauhistuttavan riivatun tytön sijaan Pazuzu nähdään lähinnä heinäsirkkanukkena, on hommaa vaikea ottaa tosissaan.

Elokuvassa on kieltämättä myös oma potentiaalinsa, liittyen Reganin terapiaan, johon kuuluu uudenlaisen hypnotisoivan transsilaitteen käyttö, joilla tohtori Tuskin ja isä Lamont yrittävät tunkeutua tytön mieleen ja selvittää, onko vanhasta piinasta jäänyt jotain kummittelemaan. Tämä periaatteessa kiinnostava idea kuitenkin hukkuu, kun leffa vaipuu pitkäveteiseksi haahuiluksi, kun isä Lamont yrittää selvittää Pazuzun alkuperää ja todellisia aikomuksia. Luvassa on jälleen teemoja uskosta ja sen menetyksestä, mutta paljon haaleammin toteutettuna kuin viimeksi. Loppuhuipennus taas jättää köykäisyydellään kylmäksi ja kun Pazuzu manifestoituu jonain muuna kuin heinäsirkkana, on luvassa aikamoinen antikliimaksi. Kaiken kaikkiaan Manaaja II: Luopio on aika lailla juuri sellainen katastrofi kuin sen ikävä maine antaa ymmärtää ja suorastaan surkea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista.

John Boormanin työ elokuvan parissa on kertakaikkisen kehnoa, ajoittain jopa kornia ja lopputuloksesta paistaa läpi miehen negatiivinen suhtautuminen alkuperäisleffaan. Käsikirjoittajaksi on tosiaan merkitty William Goodhart, mutta jos Linda Blairia on uskominen, Goodhartin työstä ei ole valmiissa elokuvassa juuri jälkeäkään, Boormanin sörkittyä tekstiä reippaalla kädellä läpi kuvausten. Teknisestikään Manaaja II: Luopio ei vakuuta. Mukana on hyvää kameratyöskentelyä, mutta myös useita epätarkkoja otoksia. Lavasteet, asut ja käytännön tehosteet sentään pääasiassa ajavat asiansa, mutta Blairin sijaisnäyttelijän riivausmaskeeraukset eivät näytä läheskään niin hirvittäviltä kuin aikaansaannokset alkuperäisessä leffassa. Elokuvan varsinaisen pettymyksen kuitenkin tuottaa musiikeista vastaava Ennio Morricone. Manaajan tunnusmelodiana pidettyä Tubular Bellsiä ei kuulla lainkaan, mutta eipä Morricone ole keksinyt tilalle oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tältä alansa legendalta olisi odottanut jotain paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Exorcist II: The Heretic, Yhdysvallat, 1977, Warner Bros.

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977)

TÄHTIEN SOTA: EPISODI IV - UUSI TOIVO

STAR WARS: EPISODE IV - A NEW HOPE

Ohjaus: George Lucas
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Alec Guinness, Anthony Daniels, Kenny Baker, Peter Mayhew, Peter Cushing ja James Earl Jones
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars: Episode IV - A New Hope, eli suomalaisittain Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo - tai kuten monet tämän elokuvan yhä mieltävät pelkkänä Star Warsina tai Tähtien sotana - on elokuvahistorian merkkiteos, jota ilman nykypäivän scifileffoja ei olisi. Se mullisti maailmaa, ei vain elokuvana, vaan se loi järjettömän kokoisen fanikulttuurin, jolle tämä sarja on kaikki kaikessa. Eikä vain tämä elokuvasaaga, vaan koko maailma niiden elokuvien ympärillä. Pelit, televisiosarjat, animaatiot, lelut, jne. mitä Tähtien sodan (1977-) pohjalta on tehty saisivat helposti kovemman luokan fanittajan nopeasti vararikkoon. Esimerkiksi pelkästään alkuperäisten action figureiden hinnat ovat tänä päivänä erittäin korkeita. Ei tainnut sarjan luoja George Lucas edes päiväunissaan aavistaa, millaisen vaikutuksen Luke Skywalkerin ja kumppaneiden seikkailut tekisivät ihmisissä. En tiedä montaa, joka ei olisi nähnyt yhtäkään Tähtien sotaa, enkä tiedä ketään, joka ei olisi kuullutkaan koko jutusta. Tähtien sota on jäänyt elämään maailmassa todella vahvasti monella tapaa. Sarjan uusin teos, Star Wars: The Force Awakens (2015), ilmestyy ensi viikolla Blu-raylle ja jotta sen voi arvostella, niin pitää tietenkin käydä läpi koko aiempi saaga. Ja sehän pitää tehdä ainoassa oikeassa järjestyksessä, eli siinä missä järjestyksessä ne ilmestyivät, joten luonnollisesti aloitamme Episodi IV - Uudella toivolla.

Kapinalliset ovat varastaneet suuren Imperiumin uuden aseen, Kuolemantähden, piirustukset. Imperiumin jahdatessa kapinallisia, yksi kapinallisista, prinsessa Leia, kätkee piirustukset droidi R2-D2:n sisään ja lähettää tämän pakokapselissa salaiselle tehtävälle droidi C-3PO:n kanssa. Droidit ajautuvat aavikkoplaneetta Tatooinelle, jossa he päätyvät maalaispoika Luke Skywalkerin käsiin. Tämä johtaa Luken uskomattomalle seikkailulle läpi galaksin.

Pääosassa Luke Skywalkerina nähdään Mark Hamill. Luke on orpo maalaispoika, joka asuu Owen-setänsä ja Beru-tätinsä luona aavikkoplaneetta Tatooinella. Luken isä taisteli aikoinaan kloonisodissa jediritarina, mutta Luken äidistä ei paljasteta tässä mitään. Eipä Luke kyllä kertaakaan edes kysele äitinsä perään... Mark Hamill on oiva löytö elokuvan pääosaan. Luke käy läpi melkoisen muutoksen elokuvan edetessä. Alussa hän lähinnä valittaa korkealla äänellä kaikesta, mutta hän muuttuu onneksi koko ajan siedettävämmäksi.

Myös Indiana Joneseista (1981-) tuttu Harrison Ford vetää mahtavan suorituksen Han Solona, rahanhimoisena pelkurina, joka välttelee pomoaan Jabba the Huttia samalla lailla kuin Imperiumia. Myös Solo kokee muutoksen elokuvan kuluessa ja hänkin on hieman ärsyttävä, kun näkyy ensimmäistä kertaa ruudulla. Han Solon mukana on tietenkin uskollinen wookiee Chewbacca, jota esittää Peter Mayhew. Chewbacca on omalla tavallaan hassu ja suloinen hahmo, mutten ryhtyisi pelaamaan mitään hänen kanssaan.
     Naissankarina elokuvassa on Carrie Fisherin näyttelemä prinsessa Leia. Leia tulee kunnolla mukaan vasta puolessa välissä elokuvaa, jota ennen hänet nähdään vain lyhyissä kohtauksissa. Fisherin suoritus on toimiva ja hän on uskottava roolissaan. Huvittavaa, että suurin osa elokuvan hahmoista ei osaa sanoa Leian nimeä oikein.
     Sankareiden mukana ovat droidit R2-D2 ja C-3PO. R2-D2 ei puhu mitään, vaan päästelee satunnaisia korkeita ääniä. R2:n puhetta tulkkaa C-3PO, joka voi tuntua hieman ärsyttävältä tiukkapipohahmolta, mutta onkin ihan hauska hetkittäin. R2-D2:n kuoren sisällä on Kenny Baker, joka liikuttelee droidin päätä, ja C-3PO:n puvussa liikkuu Anthony Daniels, joka on myös hahmon äänenä. Voin vain kuvitella Bakerin ja Danielsin tuskan, kun on kuvattu aavikkokohtauksia ja he joutuvat olemaan peltiasujensa sisällä pitkät ajat.
     Vanhaa viisasta Obi-Wan "Ben" Kenobia näyttelee vanha viisas Alec Guinness. Jo edesmennyt veteraaninäyttelijä Guinness on hyvä valinta viisaan tietäjän rooliin. Ben Kenobi on kovia kokenut jediritari, joka on erakoitunut Tatooinella vuosikausia.
     Toinen edesmennyt veteraaninäyttelijä on Peter Cushing, joka esittää Grand Moff Tarkinia, yhtä Imperiumin johtajista Kuolemantähdellä. Kyseessä on oikein hyvä pahishahmo, jonka ei tarvitse tehdä itse paljoa vaikuttaakseen jo uhkaavalta. Hahmo jää pahiksena kuitenkin yhden toisen jalkoihin...

Darth Vader on yksi kaikkien aikojen parhaimmista pahishahmoista. Uhkaava mustiin pukeutuva astmaatikkokyborgi aiheuttaa pelkoa niissä, jotka vastaan tulevat. Vader näyttää aina tyylikkäältä - kävellessään viitta heiluen Kuolemantähden käytävillä, lentäessään TIE-Fighteria tai ihan vain patsastellessaan kapinallisruumiiden keskellä. Puvussa on isokokoinen David Prowse, mutta äänessä on legendaarinen James Earl Jones. Alussa Earl Jonesin puhe kuulostaa hieman oudolta, mutta muuttuu alkukohtauksen jälkeen hahmolle tutun kuuloiseksi ääneksi. Vaikea kuvitella ketään muuta tekemään hahmon ääneä kuin herra Earl Jones. Hän ei itse kuitenkaan alkuperäisessä teatteriversiossa halunnut tulla listatuksi lopputeksteihin, kun ei kokenut tekevänsä tarpeeksi elokuvan eteen, mutta myöhemmissä versioissa hänet on lisätty mukaan. Hahmon täydellistää Darth Vaderin hengitys, joka tuo hahmoon lisää uhkaavuutta. Harmi, ettei Vader ole kuitenkaan kovin isossa roolissa tässä elokuvassa.

Elokuvassa on paljon muitakin hahmoja, jotka ovat suurimmaksi osaksi erilaisia avaruusmörköjä. Maskeeraukset ja puvustukset elokuvassa ovat erittäin hyviä ja suurin osa olioista näyttää tyylikkäiltä yhä nykypäivän kriteereillä. Tatooinen jawoille ja tuskeneille on luotu hyvin omat kulttuurinsa ja niitä näytetään ja kerrotaan hieman elokuvan aikana. Mos Eisleyn kanttiinakohtauksessa näkee jos minkälaisia avaruuden olentoja. Kanttiinabändin jäsenet ovat lajiltaan bithejä ja heidän bändinsä nimi on "Figrin D'an and the Modal Nodes". Tiesittekö sitä? Imperiumin joukkoina ovat stormtrooperit, joilla on kaiken aikaa kasvot peittävät kypärät, kun taas kapinallisilla näkyvät kasvot kypärien alta. Sekä stormtroopereilla, että kapinallisilla on kuitenkin saman väriset, mustavalkoiset kypärät.

Episodi IV - Uusi toivo on vasta esittelyä Tähtien sodan maailmalle. Elokuvassa käydään vain yhdellä planeetalla, Tatooinella ja yhdellä kuulla, Yavin 4:llä. Vaikka Alderaan-planeetta näytetään, ei sielläkään käydä kertaakaan elokuvan aikana. Taisteluasema Kuolemantähti on hyvin synkkä ja todella pelkistetty paikka. Mustille käytäville tuo valoa seinissä olevat aukot, jotka tuovat mukaan pahaenteisyyttä. Lavasteet ja pienoismallit elokuvassa ovat uskomattomia. Avaruusalukset ovat hienosti tehtyjä ja suurimmaksi osaksi lentävät alukset näyttävät yhä uskottavilta.

Elokuva on tarinallisesti aika perinteinen prinsessan pelastus -satu. Poikkeavaa on juurikin se, että se tapahtuu avaruudessa. Taustalla pyörii galaksissa riehuva sisällissota, josta ei oikein paljasteta tarkemmin, että mistä se alkoi ja miten. Elokuvassa viitataan moniin asioihin, kuten jedeihin ja kloonisotiin, mutta ne ovat lähinnä vain termejä, eikä niitä aleta selittelemään kummemmin. Voimastakin, joka on yksi keskeisimpiä asioita saagassa, kerrotaan vain hieman. Monet asiat jätetään katsojan tulkinnan varaan ja se on varmasti yksi syy sarjan suosioon, kun ihmiset ovat halunneet tietää yhä vain enemmän tästä maailmasta.

Kuten jo aiemmin sanoin, Tähtien sodalla on suuri merkitys moniin ihmisiin. Joillekin tämä sarja on kaikki kaikessa ja juurikin alkuperäiset kolme elokuvaa ovat parasta ikinä. Minulle henkilökohtaisesti Tähtien sodan maailma on isompi juttu kuin itse yksittäiset elokuvat. Yksittäinen elokuva kuitenkin kertoo vain yhden lyhyen tarinan, kun taas kaikki tarinat eri peleistä, kirjoista jne yhdistettynä luovat suuremman kokonaisuuden. Episodi IV - Uusi toivo on kuitenkin täydellinen avausosa, joka esittelee maailmaa jo hieman katsojalle ja nappaa saman tien mukaansa.

Elokuvan alku on yksi parhaimmista ikinä. Alun teksti "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." saa joka kerta innostumaan ja jännittämään. Sen jälkeen lähtee soimaan eeppinen tunnusmusiikki, Tähtien sota -logon kiitäessä avaruuden poikki, katsojasta pois päin. Alussa tuleva esittelyteksti, joka rullaa ylöspäin, on tullut luettua niin monta kertaa, etten keskity enää siihen katsoessani elokuvaa, vaan nostatan tunnelmaa keskittymällä musiikkiin. Parasta on kuitenkin ensimmäinen kuva, jossa rauhallisessa maisemassa lentää yhtäkkiä pieni Tantive IV -alus, perässään todella suuri Imperiumin hävittäjäalus. Tämä yksi kuva tuo katsojalle hyvin selväksi lähtötilanteen. Hyvikset ovat pakomatkalla, eikä heillä selkeästi ole mitään toivoa, kun takana on paljon massiivisempi pahisten alus. Voin vain kuvitella, miten hienoa oli nähdä tämä aloitus isolta kankaalta, kun elokuva alunperin ilmestyi ja samanlaista ei oltu koskaan aiemmin nähty.

Ohjaaja George Lucas on tehnyt erittäin hienoa työtä luodessaan elokuvan maailmaa. Pitkään työn alla olevalla elokuvalla oli paljon vaikeuksia prosessin aikana, eikä siitä meinannut mitään tulla, mutta odotus lopulta palkittiin ja lopputulos miellytti katsojia ympäri maailman. Lucas otti todella ison palan tehtäväkseen, mutta se oli kaiken vaivan arvoinen. Harmi, että tämän seurauksena Lucasilla taisi nousta virtsa hieman liiankin paljon kalloon.

Elokuva on kuvattu oikein hyvin, vaikka välillä kuva on hieman epätarkka. Leikkaus on myös erittäin toimivaa. Kohtauksesta toiseen siirrytään usein hölmön siirtymän kautta, jossa toinen kuva liukuu tavalla tai toisella aiemman kuvan päälle. Yleisesti kikka olisi erittäin hirveä, mutta sen käyttö on noussut niin selkeäksi Tähtien sodassa, että sen käyttöä odottaakin. Ensimmäistä kertaa elokuvan näkevä voi kuitenkin varmaan kummastella tätä tekniikkaa. Värimaailma on hyvin hailakka ja paikoitellen elokuva on synkkä. Äänimaisema on todella kiehtova ja vaikka monet äänitehosteet, kuten lyönnit, kuulostavat täysin muista 70- ja 80-luvun elokuvista otetuilta, niin elokuvaan luotujen olioiden, alusten, valomiekkojen, laseraseiden ja muiden äänet ovat jääneet elämään nykypäivään saakka.

Tähtien sodan musiikista vastaa John Williams, joka on tehnyt upeaa työtä. Koko elokuvasarjan tunnusmusiikki on erittäin mahtipontinen ja yksi parhaista tunnareista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan soundtrack on läpikotaisin todella hyvä. Parhaat palat ovat Cantina Bandin musiikit, TIE Fightereiden hyökkäys, Yavinin taistelu ja lopputekstimusiikki. Ja kyllä, kuuntelin elokuvan soundtrackin läpi, kirjoittaessani tätä arvostelua.

Elokuvan tehosteet ovat suurimmaksi osaksi kestäneet aikaa hyvin. Aiemmin sanoinkin, että puvustus ja maskeeraus avaruusolioilla ovat hyvin toteutettuja, kuten myös lavasteet ja pienoismallit. Hirveintä tehostepuolelta on oikeastaan myöhemmin lisätyt digimöröt, joihin kiinnittää helposti huomion. Digimörkö vie yhdessä kohtaa jopa koko ruudun tilan, mikä ainakin itseäni katsojana ärsyttää erittäin paljon. Tietokoneella toteutetut otukset eivät tunnu oikein kuuluvan mukaan elokuvaan. Useasti, kun valomiekka sytytetään tai sammutetaan, niin näkee, että kuva jää paikoilleen ja ainoa, mikä liikkuu, on valomiekan terä.

Hauskoja pikku yksityiskohtia elokuvasta, joihin kannattaa kiinnittää huomiota seuraavalla katsomiskerralla:
- Stormtroopereiden saapuessa huoneeseen Kuolemantähdellä, jossa C-3PO ja R2-D2 ovat piilossa, yksi stormtroopereista lyö päänsä oviaukon ylälaitaan. Aiemmin se saattoi olla heikommin bongattavissa, mutta nykyään sen huomaa selkeästi, kun siihen on lisätty kunnon kolahdusääni.
- Legendaarinen Wilhelm-huuto kuuluu, kun Luke ja Leia ovat jumissa Kuolemantähdellä, stormtroopereiden ampuessa heitä ylemmältä tasolta.
- Lopussa ennen kuin Luke ja Leia halaavat, Luke huutaa Leian nimen tilalla tämän näyttelijän nimen: "Carrie!"

Tähtien sotia muokataan jollain tapaa aina, kun ne julkaistaan uudestaan. En ole koskaan nähnyt alkuperäisiä versioita trilogiasta, mutta toivon joku päivä ne näkeväni. Koska tätä arvostelua varten katsoin Blu-ray -version elokuvasta, niin käyn läpi sen muutoksia. Kun Ben Kenobi tulee mukaan elokuvaan, niin hänen säikyttelyhuutonsa on muutettu (joka kuulostaa aivan hirveältä). Piiloutuneen R2-D2:n eteen on lisätty digikiviä, ja Hanin ja Greedon ampumiskuvaa on muutettu hieman. Kuten jo aiemmin sanoin, niin entuudestaan elokuvaan on lisätty mm. digitaalisia olentoja, joiden tarkoitus on kai tuoda maailma paremmin esille. Vaikka näitä elokuvia muokataan koko ajan erilaisiksi, niin silti aiempia muokkauksia ei paranneta, millä digioliot saisi ehkä jopa näyttämään hyviltä.

Blu-ran kuvanlaatu on erinomainen, ottaen huomioon, että kyseessä on 1970-luvun lopulla tehty elokuva. Blu-ray korostaa heikkoja tehosteita, mikä on tietenkin harmi, mutta mieluumminhan sitä katsoo parhaalla mahdollisella laadulla. Yhdeksänlevyisellä Blu-ray -julkaisulla Uusi toivo -elokuva on levyllä neljä ja elokuvan lisämateriaalit ovat levyllä kahdeksan. Samalla levyllä ovat myös Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) lisämateriaalit. Uuden toivon lisämateriaali on jaettu kolmeen osioon, jotka ovat "Tatooine", "Aboard the Death Star" ja "The Battle of Yavin". Näissä osioissa on poistettuja kohtauksia, haastatteluita, varhaisia luonnospiirustuksia ja muuta, joissa selitetään jokaisesta osiosta hieman. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo on aivan mielettömän hieno elokuva ja huikea aloitus Tähtien sota -saagalle. Jos et ole aiemmin nähnyt yhtäkään saagan elokuvista, tämä on oikea elokuva, mistä aloittaa. En ole itse mikään kova Tähtien sota -fani - en ole lukenut samaan maailmaan sijoittuvia kirjoja, pelannut pelejä, enkä kerää huonettani täyteen fanikamaa. Tiedän kuitenkin omasta mielestäni paljon elokuvasta, joten voin kai laskea itseni jollain tapaa "Tähtien sota -nörtiksi". Sen verran nörtti ainakin olen, että katsoin elokuvan Darth Vader -pipo päässä. Ja fanikrääsänä omistan enimmäkseen vain Tähtien sota -legoja. Jossain kohtaa tämän elokuvan tehosteet näyttävät täysin aikansa eläneeltä, mutta niistä voi onneksi nauttia vielä pitkään sellaisina, kun ne ovat. Halusi sitä tai ei, Tähtien sota tuli jäädäkseen - etenkin nyt, kun Disney on päässyt tekemään sillä rahaa. Olin niin pieni, kun näin alkuperäisen trilogian ensimmäistä kertaa, etten muista siitä kokemuksesta mitään. Tähtien sota on kuulunut minun elämääni todella kauan ja tulee kuulumaan elämäni loppuun saakka. Suosittelen ehdottomasti kaikille ja olkoon Voima kanssanne!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2016 - Muokattu 1.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.wikia.com
Star Wars: Episode IV - A New Hope, 1977, Lucasfilm Ltd