Arvostelu: Alien: Resurrection / Alien - Ylösnousemus (1997)

ALIEN: RESURRECTION (1997)

ALIEN - YLÖSNOUSEMUS

Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman, Dominique Pinon, Gary Dourdan, Michael Wincott ja Brad Dourif
Genre: scifi, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia / Special Edition: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ (1992) loppuu Ripleyn uhrautumiseen, joka olisi voinut lopettaa tarinan Ripleyn osalta. Mutta ei. Yhtiö oli näköjään eri mieltä ja sen takia vuonna 1997 ilmestyi sarjan neljäs osa, Alien: Resurrection - eli suomalaisittain Alien - Ylösnousemus. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, niin olin pettynyt ja pakko sanoa, että mielipiteeni ei ole muuttunut...

HUOM! Arvostelu sisältää SPOILEREITA elokuvista Alien (1979), Aliens (1986) ja Alien³ ilman erityistä varoitusta!

200 vuotta Alien³:n tapahtumien jälkeen Ripley ja hänen sisällään oleva kuningatar-alien kloonataan. Avaruusalus Betty saapuu miehistöineen tuomaan lastia alukselle, jolla Ripleya ja alieneita pidetään. Alienit karkaavat, jonka takia Ripleyn ja Bettyn miehistön täytyy lyöttäytyä yhteen päästäkseen pois.

Sigourney Weaver palaa neljännen kerran Ripleyksi ja hänen suorituksestaan näkee, ettei häntä kiinnosta enää. Kloonaamisen takia Ripleysta on tullut melkein tunteeton superihminen, joka on suurimmaksi osaksi elokuvasta ärsyttävä. Inhimmillisyys hahmosta on poissa, sekä kiinnostavuus, jonka aiemmat elokuvat herätti.
     Winona Ryder ei ole kaksinen näyttelijä ja hänen suorituksensa Callina on täysin mitäänsanomaton. Joko hänelle kirjoitettu dialogi - josta on vastannut The Avengers (2012) -ohjaaja Joss Whedon - on huonoa tai sitten hän ei vain saa mitään kuulostamaan vakuuttavalta.
     Ron Perlman tuntuu olevan elokuvassa omana itsenään. Hänessä on kuitenkin jotain, joka tekee hänen toimintahahmoistaan aina hyvin toteutettuja koviksia, joissa on ripaus huumoria.
     Dominique Pinonin esittämä Vriess on hyvin näytelty ja Brad Dourifin esittämässä Gedimanissa saadaan vihdoin näytettyä ihmisten hulluus, kun he haluavat hyödyntää alieneita. Muut näyttelijät eivät vedä kovin kummoisia suorituksia.

Elokuvan visuaalinen ilme on heikko. Alienit näyttävät todella digitaalisilta, paitsi lähikuvissa, ja avaruusalukset ovat toteutettu huonosti. Elokuva on värimäärittelyssä korostettu hyvin lämpimäksi, mikä ei oikein sovi Alien-elokuvaan. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneita.

Elokuvasta ei löydy aiempien osien tunnelmaa melkein ollenkaan. Ripleyn hahmoa ei jaksa katsoa. Elokuvassa on paljon asioita, jotka ovat kai tarkoitettu vitseiksi, mutta ovat erittäin väkisin väännettyjä. Nauraa saa vain pariin otteeseen, eikä silloinkaan enempää kuin hymähdellen. Esimerkiksi, miltä kuulostaa, että Wal-Mart osti Weyland-Yutani -yhtiön vuosien aikana...

Muutama mietteeni elokuvasta:
- Vaikka elokuva tapahtuu 200 vuotta Alien³:n jälkeen, niin teknologia näyttää olevan ensimmäisen elokuvan tasolla.
- Miten kaikilla riittää happi vedenalaisessa kohtauksessa?
- Miksi alienit osaavat yhtäkkiä sylkeä happoa?
- SPOILER! Alienin ja ihmisen hybridisekoitusolio on ihan hirveä. Onneksi se esiintyy vain noin kymmenisen minuuttia.

Alien-elokuvista pakettina pitää sanoa, että se on suurimmaksi osaksi erittäin onnistunut. Joka toinen elokuva on kauhua ja joka toinen toimintaa, mikä on hyvä ratkaisu, sillä ei välttämättä jaksaisi katsoa neljää kauhuelokuvaa peräkkäin. Elokuvissa on hyvänä puolena, ettei yksikään osa oikeastaan valmistele mahdollista jatko-osaa, paitsi Alien: Resurrection, joka on ehdottomasti sarjan heikoin. Hauskinta on se, että juuri Resurrection ei koskaan saanut jatkoa. Jotkut varmasti kokevat sarjan trilogiana ja Resurrectionin vain spin-offina, joka ei varsinaisesti kuulu mukaan. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat hyviä - Aliens on erittäin hyvä. Kolmas elokuva ei ole ihan samalla tasolla, mutta varsinkin neljänteen verrattuna se on toimiva kokonaisuus ja hyvä elokuva. Olen kaikista elokuvista nähnyt vain pidennetyt versiot, joten en tiedä tarkkaan, millaiset alkuperäiset versiot ovat, muuta kuin sen, mitä olen internetistä lukenut. Suosittelen jokaisesta elokuvasta katsomaan pidennetyt versiot, sillä ne tuovat tietysti elokuviin mukaan enemmän. Ensimmäisen elokuvan Director's Cut on vain hieman erilailla leikattu, eikä se ole pidennetty, joten sen kohdalla ei ole kai niin väliä, kumman version katsoo.

Elokuvasta on olemassa tosiaan noin 10 minuuttia pidempi Special Edition -versio, joka sisältää erilaisen alun, jossa on erittäin huonosti tehty digi-ötökkä, ja muutamia lisäyksiä kohtauksiin. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Special Edition -version. Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Blu-ray korostaa elokuvan visuaalisia virheitä. Yksilevyinen pohjoismainen julkaisu ei sisällä edellisten osien tapaan lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien: Resurrection on turha elokuva. Se on tarpeeton lisäys hyvään sarjaan, eikä tunnu kuuluvan mukaan. Yksittäisenä scifitoimintaelokuvana se on keskinkertainen, korkeintaan ihan kiva. Uskoisin, että Alien-sarjan fanit ovat kaikki enemmän tai vähemmän pettyneitä elokuvaan. Se kadottaa katsojalta tunnelman edellisistä osista. Lapsille elokuvaa en suosittele, enkä muutenkaan suosittele sitä erityisemmin. Sarjan muut osat kannattaa katsoa, jos kyseisen genren edustajista on kiinnostunut. Ensi kerralla en välttämättä katso Alien: Resurrectionia sarjan muiden osien kanssa, vaan päätän tarinan Ripleyn kuolemaan Alien³:ssa. Aion arvostella jossain kohtaa myös elokuvasarjan esiosan, Prometheuksen (2012), jossa Ridley Scott on palannut ohjaamaan, sekä samaan maailmaan sijoittuvat Alien vs. Predator -elokuvat (2004-2007).

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestake.com
Alien Resurrection, 1997, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Alien³ (1992)

ALIEN³ (1992)

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Button, Paul McGann, Brian Glover, Ralph Brown, Pete Postlethwaite ja Lance Henriksen
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Assembly Cut: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ jakaa yhä nykypäivänä mielipiteitä. Jotkut sanovat sen olevan todella hyvä ja jotkut sanovat sen olevan todella huono. Minun mietteeni elokuvasta ovat aina olleet positiiviset, enkä ymmärrä vieläkään, mikä siitä tekisi niin huonon. Pitää muistaa millainen elokuva tämän jälkeen tehtiin... mutta niin, Alien³:sesta:

HUOM! Tämä arvostelu tulee sisältämään SPOILEREITA elokuvista Alien (1979) ja Aliens (1986) ilman erityistä varoitusta!

Onnettomuuden jälkeen Ripleyn, Hicksin, Newtin ja Bishopin alus syöksyy entiselle vankilaplaneetalle Fiorina "Fury" 161:lle. Ripleylle selviää, että hän on ainoa eloonjäänyt porukasta. Valitettavasti hänen mukanaan planeetalle kulkeutui jotain, jonka takia kaikki planeetan entiset vangit ovat vaarassa.

Sigourney Weaver ei vedä niin hyvää suoritusta kuin edellisessä, mutta jatkaa silti toimivasti Ripleyna. Hän tuo hyvin esille pelon alienia kohtaan ja surun menetettyjen ihmisten takia.
     Charles Dance on hyvä vankilaplaneetan lääkärinä, Clemensina. Hänen hahmonsa on hyvin mielenkiintoinen ja toivoisi, että hän olisi mukana enemmän.
     Charles S. Dutton vetää hyvän roolin Dillonina, joka näyttää ex-vangeille uskon tietä.
     Paul McGann on hyvä Golicina, hulluna, joka uskoo alienin olevan lohikäärme, jota hän ihannoi. Välillä hahmo on hieman ärsyttävä.
Muut näyttelijät vetävät myös hyvin. Edellisestä elokuvasta tuttu Lance Henriksenin esittämä Bishop on myös pienessä roolissa.

Tämän elokuvan alien on hieman erilainen kuin edellisissä. Se on pienempi ja liikkuu nopeampaa vauhtia. Stop motion -tekniikalla toteutetut kuvat alienista juoksentelemassa, ovat valitettavasti huonosti toteutettuja. Lähikuvat alienista ovat yhtä hienoja kuin kahdessa edellisessä. On kiinnostavaa nähdä, että eri olennoista syntyvät alienit ovat erilaisia.

Alien³:ssa mennään takaisin kauhulinjalle, mikä toimii hyvin, varsinkin edellisen ollessa toimintaelokuva. Alien³:ssa on kaiken aikaa jännitystä ilmassa. Elokuva on myös erittäin raaka ja verinen. Siis todella verinen. Vankilamaailma on luotu tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienoja ja vankilan labyrinttimaiset käytävät tuovat jännitystä lisää. Ihan ensimmäisen elokuvan piinaavuuteen ei elokuva kuitenkaan pääse.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, muutamia ottoja lukuunottamatta. Jotkut kuvat eivät myöskään ole täysin tarkkoja. Kuvat alienin näkökulmasta ovat kiva lisäys. Musiikki toimii erinomaisesti taustalla, vaikkei jää jälkikäteen pyörimään päässä. Valaistus elokuvassa on usein synkkää, eikä katsoja näe ihan kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu. Vaikka elokuva on lähellä ensimmäistä Alienia siinä, että alieneita on vain yksi, eikä aseita löydy, niin on siitä saatu tehtyä omanlaisensa elokuva, eikä se kopioi ensimmäistä osaa. Alien³ on silti selkeää jatkumoa sarjalle.

Vaikka ohjaaja David Fincher ja studio eivät olleet yhteisymmärryksessä elokuvaa tehdessä, niin lopputulos on silti mielestäni hyvä. Ei sitä koskaan tiedä, millainen hirvitys elokuvasta olisi voinut tulla, jos Fincher olisi saanut vapaat kädet. Alien³ oli kuitenkin ohjauksen puolesta Fincherin esikoiselokuva.

Aliensin sankarillinen lopetus, jossa Ripley pelastaa Newtin, muuttuu turhaksi, sillä Newt on kuollut jo heti tämän elokuvan alussa. Alkutekstien aikana herää myös kysymys, että miten facehugger-munat päätyivät alukseen?

Elokuvasta on puoli tuntia pidempi oleva Assembly Cut, joka sisältää uusia kohtauksia. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Assembly Cutin. Kuvanlaatu Blu-raylla on hyvä. Blu-ray valitettavasti myös korostaa huonoja tehosteita ja epätarkkoja kuvia. Suomikantinen yhden levyn julkaisu ei edellisten tapaan sisällä lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien³ on hyvä lisäys sarjaan. Aluksi jää kaipaamaan Hicksin ja Newtin hahmoja, mutta onneksi uudet tulokkaat toimivat niin hyvin, että elokuva tempaa mukaansa, eikä hahmojen poissaololla ole kummemmin väliä. Elokuva on jännittävä ja verinen, mikä toimii varmasti kauhun ystäville. Lapsille en suosittele. Vaikka tehosteet ovat kärsineet vuosien saatossa, niin ne eivät häiritse onneksi liikaa. Sarjan ystävät varmasti tykkäävät elokuvasta. Elokuva olisi ollut hyvä lopetus Alien-sarjalle, mutta studio päätti tehdä vielä yhden jatko-osan...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Alien³, 1992, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Aliens - paluu (Aliens - 1986)

ALIENS - PALUU

ALIENS

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Sigourney Weaver, Michael Biehn, Carrie Henn, Paul Reiser, Lance Henriksen, Bill Paxton, William Hope, Jenette Goldstein ja Al Matthews
Genre: scifi, toiminta, kauhu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) oli todella suosittu, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 20th Century Fox -yhtiön johto kuitenkin vaihtui, eikä uusia johtajia kiinnostanut jatkaa sarjaa. Vasta 1983 jatko-osan teko saatiin aloittaa, mutta siinä kohtaa Scott oli jo siirtynyt muihin projekteihin, joten ohjaajaksi valittiin James Cameron. Aliens, eli suomalaisittain Aliens - paluu ilmestyi lopulta vuonna 1986 ja se oli kriitikoiden ylistämä menestys. Itse näin ensimmäisen Alienin jo ala-asteella ja innostuin siitä niin paljon, että katsoin Aliens - paluun heti seuraavana päivänä. Lapsena olin enemmän innoissani jatko-osasta, sillä se oli toimintaelokuva, eikä kauhua kuten ensimmäinen osa. Vuosien varrella mielipiteeni on kuitenkin alkanut muuttua. Sain viime jouluna ystävältäni lahjaksi kaikki Alien-elokuvat, joten päätin katsoa ne uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Alien - kahdeksas matkustaja!

57 vuotta Alienin tapahtumien jälkeen Ripley ajelehtii avaruudessa, mistä hänet löydetään ja pelastetaan. Ripleylle selviää, että vaarallinen planeetta LV-426 on nyt asutettu ja kun yhteys siellä sijaitsevaan siirtokuntaan katkeaa, hän joutuu palaamaan planeetalle, tällä kertaa mukanaan joukko eliittisotilaita. Valitettavasti tällä kertaa vastassa ei ole vain yksi olento...

Ellen Ripleynä nähdään tottakai Sigourney Weaver, josta tulee tässä yksi kovimmista naistoimintatähdistä ikinä! Läpi elokuvan Ripley osoittaa lujaa sisua ja on aivan mahtavaa nähdä, kun hahmo päättää lopussa lähteä toimintaan kunnolla mukaan. Aluksi on kamalaa seurata, kun kukaan ei usko Ripleyn kertomusta oliosta, mikä tappoi hänen miehistönsä, mutta kun muut vihdoin näkevät alienit, eli xenomorphit ensimmäistä kertaa, on Ripleyn "minähän sanoin" -ilme hyvin palkitseva. Weaverin roolisuoritus elokuvassa on niinkin vaikuttava, että hän sai tästä jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden!
     LV-426:lle lähtee iso joukko sotilaita ja tietty monet heistä ovat mukana vain kuollakseen ensimmäisessä toimintakohtauksessa. Mainitsemisen arvoisia ovat lähinnä korpraali Hicks, jota näyttelee ohjaaja Cameronin edellisestä elokuvasta Terminator - tuhoajasta (1984) tuttu Michael Biehn; Hudson, jota näyttelee Bill Paxton, joka tuntuu joka leffassa esittävän samaa ärsyttävän äänekästä roolia; luutnantti Gorman (William Hope), joka on todella kehno johtaja; Vasquez (Jenette Goldstein), joka on todella kova mimmi; sekä kersantti Apone (Al Matthews), joka on paljon parempi johtaja kuin Gorman. Paria hauskaa vitsiä lukuunottamatta Paxton on kehnointa leffassa ja katsojana lähinnä odottaa, milloin joku alieneista hyökkää hänen kimppuunsa. Vaikka vain muutamalle sotilaalle onnistutaan luomaan persoonallisuutta, on joukon kaveruus saatu tuntumaan todella uskottavalta.
     Planeetalle mukaan lähtevät myös Paul Reiserin esittämä bisnesmies Burke, jonka todelliset kiinnostuksenkohteet eivät ole vaikeasti pääteltävissä, sekä Lance Henriksenin näyttelemä androidi Bishop. Burke on yksi elokuvan heikommista puolista, vaikka tavallaan myös sopii tarinaan. Hän on vain niin raivostuttavan typerä henkilö, että itseäni hän vain ärsyttää. Planeetalta joukko löytää pienen Newt-tytön (Carrie Henn), joka on mainio lisäys, vaikka välillä hänen jatkuva kiljumisensa alkaa käydä hermoille.

Aliens - paluu on siinä mielessä erikoinen jatko-osa, että se muuttaa sarjan genren lähes kokonaan. Siinä missä ensimmäinen Alien on scifikauhua, kallistuu jatko-osa enemmän toiminnan puolelle. Tämä on toki täysin ymmärrettävä ratkaisu, kun hahmoilla on vihdoin kunnon aseita mukana. Sotilasjoukolle yksi avaruusmörkö ei ole vielä mikään vastus, joten nimen mukaisesti elokuva sisältää useampia alieneita. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on, että vaikka se kuuluu eri genreen ja olentoja on käsitelty hyvin eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa, on leffa silti selkeää jatkumoa Alien - kahdeksannelle matkustajalle. Elokuva ei todellakaan ole kopio edeltäjästään, eikä myöskään liian erilainen, vaan siinä löydetään upea tasapaino. Toinen elokuvan parhaimmista asioista on, miten se laajentaa sarjan maailmaa. Ensimmäisessä osassa tuli selväksi, että munasta kuoriutuu facehugger, mikä taas munii ihmisen sisälle xenomorphin, mikä syntyy kantajansa rintakehästä läpi. Aliens - paluu taas vastaa kysymykseen, mistä nämä munat oikein tulevat, minkä lisäksi se saa xenomorphit tuntumaan oikealta lajilta, sillä niitä verrataan hyvin esimerkiksi muurahaisiin. Ensimmäisessä elokuvassa kyseessä oli vain hirviö, mutta tässä olennoilla tuntuu olevan enemmänkin merkitystä elämässään.

Vaikka kyseessä on selkeästi toiminnallisempi elokuva kuin Alien - kahdeksas matkustaja, leffa sisältää silti karmivan ilmapiirin ja jännittäviä kohtauksia. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Ripley tajuaa olevansa lukitussa tilassa, missä lymyilee facehuggereita, mikä johtaa hyvinkin piinaavaan kohtaukseen. Vaikka elokuvalla kestää kauan ennen kuin nähdään ensimmäinen toimintakohtaus tai ensimmäinen xenomorph (vasta noin tunnin kohdalla), elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja esittelee hyvin hahmonsa. Mukana on useita hienoja hetkiä ja ikonisia repliikkejä, kuten "Get away from her, you bitch!" mikä on aina yhtä mahtavaa kuulla. Loppuhuipennus on todella jännittävä ja vaikka siitä löytyy samanlaisia ratkaisuja kuin ensimmäisestä osasta, on finaali tarpeeksi erilainen ja joka katselukerralla yhtä toimiva. Vaikka ilmapiiri on usein todella synkkä ja painostava, on mukaan saatu myös muutamia hauskoja juttuja.

James Cameron otti todella onnistuneesti Ridley Scottin paikan ohjaajana. Cameron onnistuu jatkamaan sarjaa, mutta tekee leffasta omannäköisensä, jolloin se tuntuu lähes yhtä raikkaalta kokemukselta kuin ensimmäinenkin elokuva. Tämä tekee Aliens - paluusta yhden kaikkien aikojen parhaimmista jatko-osista! Cameron taitaa jännityksen ja hänellä on silmää toimintakohtauksiin. Hän on myös hauskasti saanut viittauksia Terminator - tuhoaja -elokuvaansa. Sen lisäksi, että joidenkin kulkuneuvojen ulkoasut ovat kuin ryöstettyjä siitä leffasta, elokuvassa myös mainitaan Cyberdyne Systems -yhtiö, joka on vastuussa tappavista tuhokoneista. Vihjasiko Cameron tällä, että Alien ja Terminator tapahtuvat samassa maailmassa...?

Tämän elokuvan alienit ovat hieman erilaisia kuin ensimmäisen osan xenomorph. Sileän pään tilalla Aliens - paluun liskohirviöillä on kuvioita ja muita yksityiskohtia. Sama ihanan ilkikurinen hymy löytyy kuitenkin jokaiselta. Tehosteet ovat huomattavasti paremmat kuin ensimmäisessä osassa, mikä on ymmärrettävää - ilmestyihän elokuva seitsemän vuotta edellisen leffan jälkeen. Paikoitellen taustakankaan käyttö on nähtävissä, mutta pääasiassa efektit näyttävät yhä upeilta. LV-426:n siirtokunnan lavasteet ovat todella näyttävät ja hienosti toteutetut. Puvustus ja maskeeraus ovat myös mainioita. Lisäksi elokuva on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Tällä kertaa musiikit sävelsi James Horner, joka on tehnyt erittäin oivallista työtä lisätunnelman luomisessa.

Elokuvasta on olemassa Special Edition -versio, mikä on noin 20 minuuttia teatteriversiota pidempi. Se sisältää mm. yhden toimintakohtauksen lisää, sekä kiinnostavan tiedon Ripleyn taustasta, mikä syventää erinomaisesti hänen ja Newtin välille syntyvää äiti-tytär-suhdetta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Blu-ray ei sisällä lisämateriaalia, mutta se sisältää sekä teatteriversion, että Special Edition -version elokuvasta.

Yhteenveto: Aliens - paluu on erinomaista scifitoimintaa yhdistettynä edellisestä osasta tuttuun kauhuun. Kyseessä on yksi parhaista jatko-osista ikinä ja se jää alkuperäisen Alienin jalkoihin vain muutaman ärsyttävän typerän hahmonsa takia. Ohjaaja James Cameron otti mahtavasti pohjan Ridley Scottilta ja työsti sen pohjalta oman elokuvansa, mikä on tarpeeksi erilainen, mutta samalla tarpeeksi samanlainen leffa, jolloin homma tuntuu todella raikkaalta. Toimintaelokuva on lähtökohtana mielenkiintoinen ja tekee elokuvasta heti erilaisen kokemuksen kuin Alien - kahdeksannesta matkustajasta. Elokuva laajentaa hienosti sarjan maailmaa ja saa xenomorphit tuntumaan todelliselta lajilta eikä vain monstereilta. Filmi myös näyttää todella hyvältä, minkä lisäksi Sigourney Weaver on jälleen täydellinen pääroolissa Ripleynä. Aliens - paluu on huikean upea jatko-osa ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi scifi- ja toimintaelokuvien ystäville. Jotkut alkuperäisen elokuvan fanit eivät tykkää erilaisesta suunnasta, mutta itse nautin elokuvasta todella paljon. Siinä missä Alien - kahdeksas matkustaja oli kauhugenren parhaimmistoa, on Aliens - paluu toiminnan parhaimmistoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2016 - Muokattu 10.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Aliens, 1986, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979)

ALIEN - KAHDEKSAS MATKUSTAJA

ALIEN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Sigourney Weaver, Tom Skerritt, Veronica Cartwright, Harry Dean Stanton, John Hurt, Ian Holm ja Yaphet Kotto
Genre: scifi, kauhu, hirviöelokuva
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 18

Kuulin Alieneista ensimmäisen kerran todella pienenä. Ensimmäinen sarjaan kuuluva elokuva, jonka näin oli AVP - Alien vs. Predator (2004). Se sai minut innostumaan hahmoista ja katsoin alkuperäiset neljä Alien-elokuvaa monta kesää sitten peräkkäisinä päivinä kaverini kanssa. Pakko sanoa, etten ollut silloin vielä 18, kun katsoin ne... Hups. Lapsena pidin elokuvaa hieman tylsänä, mutta vuosien varrella olen alkanut arvostamaan elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän.

Avaruusalus Nostromo on palaamassa Maahan seitsemän hengen miehistönsä kera. Nostromolla huomataan hätäsignaali lähellä olevalta planeetalta, jota miehistö lähtee tutkimaan. Planeetalta löytyy avaruusalus, missä yhteen miehistössä tarttuu loinen, joka vaarantaa koko muun miehistön.

Toisin kuin aika lailla kaikki muut samanlaiset elokuvat, Alien - kahdeksas matkustaja ei paljasta heti päähenkilöään, vaan todella pitkään se kertoo tasapuolisesti kaikista miehistön jäsenistä. On kapteeni Dallas (Tom Skerritt), sääntöjä noudattava Ripley (Sigourney Weaver), lääkintäupseeri Ash (Ian Holm), tutkija Kane (John Hurt), helposti säikkyvä Lambert (Veronica Cartwright) ja hauskat työmiehet Parker (Yaphet Kotto) ja hömelö Brett (Harry Dean Stanton). Kaikki ovat loistavia rooleissaan ja heistä oikein huokuu pelko kauhukohtauksissa. Vaikka ryhmä on välillä eri mieltä toistensa kanssa, miehistön yhteishenkeä on mahtava katsoa.

Elokuvan alku on hieman hidastempoinen. Toinen tunti on paljon jännittävämpi ja piinaavampi, mutta jo ensimmäinen tunti pohjustaa hienosti tulevia tapahtumia ja nostattaa jännitystä mestarillisesti. Hidastempoisuus ei kuitenkaan johda tylsistymiseen, sillä tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ridley Scott on selkeästi osannut hommansa kauhukohtauksia ohjatessaan - hän tekee aivan huikeaa työtä läpi leffan! Herkimmille ihmisille elokuva voi tuntua jopa liiankin pelottavalta. Jotkut lapset saattavat pitää elokuvaa tylsänä ja kyseessä onkin selkeästi enemmän aikuiseen makuun tehty avaruustarina. Joissain kauhuelokuvissa on ongelmana, kun ei näe, mitä tapahtuu, mutta Alien - kahdeksannessa matkustajassa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Valaisu on koko ajan erinomaista, vaikka lopussa esiintyvät välkkyvät strobovalot saattavat aiheuttaa päänsärkyä... tai pahemmassa tapauksessa kohtauksen. Myös klaustrofobiasta kärsiville ihmisille on tiedossa herkkua, kun yksi hahmoista joutuu kulkemaan ahtaissa tiloissa. Tämä kohtaus on jopa piinaava ja se sisältää yhden elokuvahistorian parhaimmista "jump scareista", eli äkkisäikäytyksistä. Jerry Goldsmithin säveltämä surullisen kaunis, mutta ahdistava musiikki tuo karmivuutta mukaan vielä enemmän. Jännitys pysyy korkealla loppuun asti ja kun elokuva todella käynnistyy, ei se päästä katsojastaan irti, vaan kiinnittyy vielä tiukemmin katsojaan kuin facehugger!

Itse avaruusolio on fantastisesti toteutettu. Olennon ulkoasu on upea, mutta häijyn karmiva. Harmi, että karmivuus katoaa hieman alienin kävellessä, mikä näyttää vähän pöhköltä. Onneksi Scott  ymmärtää, että vähemmän on enemmän, eikä alienia nähdä kovinkaan usein, mikä tekee elokuvasta entistäkin pelottavamman. Jos olio vähän väliä hyppäisi esille ja näkyisi koko ajan kunnolla päästä varpaisiin, se menettäisi hohtonsa nopeasti. Nopeat leikkaukset ja kuvat, joissa näkyy vain alienin pää tai hampaat, ovat kaikista paras vaihtoehto. Kuva, jossa alien roikkuu katosta heiluvien ketjujen varassa, on loistava. Facehugger, eli loinen, joka takertuu yhteen miehistön jäseneen, on tyylikkäästi tehty. Munat, joista facehuggerit kuoriutuvat, on saatu näyttämään tosi ällöttäviltä.

Kun kyseessä on vuoden 1979 elokuva, niin on selvää, että tehosteet ovat kärsineet hieman vuosien saatossa. Kuten jo sanoin, niin kävelevä alien näyttää tönköltä, vaikka kyseessä on mies puvussa, eikä tietokonetehoste. Kun chestburster, eli vauva-alien, tulee näkyviin, niin se on karmiva, mutta saman tien, kun se lähtee liikkeelle, muuttuu se koomiseksi. Nämä ovat kuitenkin vain pari todella nopeaa kuvaa ja efektit voi helposti antaa anteeksi pienemmän budjetin, ilmestymisvuoden ja muuten niin täydellisen toteutuksen takia. Ainoa tehoste, mikä on anteeksiantamattoman huono, on kun yksi hahmoista vaihtuu näyttelijästä nukeksi. Tämä on toteutettu todella selkeällä ja tökeröllä leikkauksella, minkä lisäksi valaistuskin muuttuu täysin. Jos kuvien välillä leikattaisiin toiseen hahmoon, ei hetki häiritsisi yhtään. Äänitys on myös parissa kohdassa kehnoa, varsinkin jos joku alkaa huutamaan. Lavasteet ovat kuitenkin aivan mielettömän hienot. Koko avaruusalus Nostromo on sisältä erittäin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Se on todella yksityiskohtainen ja sen likaisuus saa sen näyttämään jollain tapaa todellisemmalta. Avaruusolentojen alus on myös todella hyvin toteutettu. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, muutamia zoomeja lukuunottamatta. Jotkut kuvista ovat välillä epätarkkoja, mikä häiritsee hieman, mutta ei onneksi liikaa.

Blu-rayn kuva näyttää hienolta suurimmaksi osaksi, vaikka heikompilaatuisiakin kuvia löytyy. Pohjoismainen yhden levyn Blu-ray -julkaisu ei sisällä paljoa lisämateriaalia. Blu-ray sisältää sekä alkuperäisen teatteriversion, että myös myöhemmin julkaistun Director's Cut -version.

Kun yleensä Director's Cut -versiot ovat pidempiä kuin teatteriversiot, niin Alien - kahdeksannen matkustajan kohdalla asia ei mene ihan niin. Director's Cut on itse asiassa hieman lyhyempi. Vaikka se sisältää kohtauksia, joita ei ole teatteriversiossa, niin joitain alkuperäisversion kohtauksia on otettu pois. Itse olen katsonut aina Director's Cutin.

Yhteenveto: Alien - kahdeksas matkustaja on täydellinen scifikauhuelokuva ja selkeä klassikko. Vaikka sen olisi nähnyt ties kuinka monta kertaa, on se aina yhtä jännittävä ja paikoitellen jopa piinaava. Elokuva aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Ohjaaja Ridley Scott sai aikaan mestariteoksen, eikä ole ihme, että elokuvaa ylistetään niin paljon yhä tänä päivänä - se vain on upean mahtava! Scifi- ja hirviöelokuvista pitävä henkilö tykkää tästä varmasti. Lapsille elokuvan pelottavuusaste on varmasti liikaa, joten elokuvaa ei heille kannata näyttää. Treffi-iltaan ei Alien - kahdeksas matkustaja varmaankaan sovellu, mutta yöllä yksin pimeässä katsoen siitä saa kaiken irti. Jossain kohtaa elämää elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, sillä minun mielestäni se on yksi kaikkien aikojen parhaista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2016 - Muokattu 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.welcometocrystallake.tumblr.com
Alien, 1979, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006)

X-MEN: VIIMEINEN KOHTAAMINEN

X-MEN: THE LAST STAND

Ohjaus: Brett Ratner
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Halle Berry, Famke Janssen, Anna Paquin, Kelsey Grammer, Shawn Ashmore, Aaron Stanford, Ellen Page, James Marsden, Rebecca Romijn ja Ben Foster
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvat X-Men (2000) ja X-Men 2 (X2 - 2003) olivat isoja hittejä, joten tekijät päättivät työstää myös trilogian huipennuksen. Ohjaaja Bryan Singer kuitenkin jätti sarjan tehdäkseen Superman Returnsin (2006) - mikä ei välttämättä ollut kovin hyvä idea - jolloin hänet korvattiin Brett Ratnerilla, jota oli pohdittu jo ensimmäisen X-Menin ohjaajaksi. Lopulta X-Men: The Last Stand, eli suomalaisittain X-Men: Viimeinen kohtaaminen sai ensi-iltansa keväällä 2006 ja vaikka se oli iso hitti, se sai ristiriitaisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin. Itse näin leffan, kun se ilmestyi DVD:lle ja olin erittäin innoissani, sillä olin pitänyt kahdesta edellisestä elokuvasta todella paljon. Lapsena pidin tästäkin osasta, mutta vuosien varrella mielipiteeni on alkanut muuttumaan. En ollut kuitenkaan nähnyt elokuvaa muutamaan vuoteen, jolloin minua kiinnosti kovasti, mitä olisin tällä kertaa siitä mieltä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia X-Men ja X-Men 2!

Ihmiset ovat keksineet lääkkeen mutaatioon ja Magneto valmistautuu viimeiseen sotaan ihmisiä vastaan. Kun X-Menit yllättäen löytävät Jean Greyn elossa, selviää, että hänen sisällään on pahuus, joka pyrkii pääsemään vapaaksi...

Vanhat tutut näyttelijät ovat palanneet rooleihinsa. Tai no, ainakin lähes kaikki. Esimerkiksi edellisen elokuvan fanisuosikki Painajaista (Alan Cummings) ei tällä kertaa nähdä. Hugh Jackman on kuitenkin jälleen yksi elokuvan vahvimmista puolista Wolverinena, vaikka tekee hieman kehnompaa työtä kuin edellisissä osissa. Patrick Stewart on sama vanha lämmin ja viisas Professori X. Halle Berry pääsee paremmin toimintaan Stormina, kuten pääsee myös Shawn Ashmoren esittämä Jäämies. Harmillisesti Anna Paquinin näyttelemä Rogue jää aika pieneen rooliin, mikä todella on sääli, sillä ensimmäisessä osassa katsoja tutustui mutanttien maailmaan hänen kautta. Katsojana ymmärtää täysin, miksi Rogue innostuu mutaation parantavasta lääkkeestä, sillä sen avulla hän voisi vihdoin koskettaa muita ihmisiä. Harmi, että tämä puoli jää turhan kolmiodraaman varjoon, missä hän tulee mustasukkaiseksi Jäämiehelle, joka onkin tällä kertaa ihastunut Kittyyn (Ellen Page), joka kykenee liikkumaan seinistä läpi. James Marsdenin esittämä Kyklooppi jää jopa mitättömän pieneen rooliin.
     Pahiksista Magneto (Ian McKellen), Mystique (Rebecca Romijn) ja Pyro (Aaron Stanford) tekevät paluun. McKellen on aina yhtä erinomainen pahan roolissa, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu kummallisesti. Kyseessä on holokaustista selvinnyt juutalainen, joka alkaa elokuvan aikana käyttäytymään kuin mikäkin Hitler. Tämän lisäksi lopputaistelun aikana hän heittää tyhmiä vitsejä, mitkä eivät sovi hänen hahmolleen lainkaan. Onneksi mukana on muutama hetki, jolloin Magneton ilmeistä voi huomata, että hän ymmärtää menevänsä liian pitkälle. Mystique on valitettavasti aika alikäytetty ja hänen sijaan kuumapäinen (hehe) Pyro nousee enemmän esille. Valitettavasti Stanford on tällä kertaa aika kehno osassaan.
     Famke Janssenin näyttelemä Jean Grey tekee tosiaan paluun ja kuten jo X-Men 2 pohjusti, tällä kertaa hän on pahan Feeniksin vallassa. Aluksi Feeniks luo jännittävän uhkan sankareille, mutta sitten hänet vain unohdetaan täysin, kunnes hänet kaivetaan taas esille lopputaistelussa. Siinäkään hän ei tosin pääse erityisemmin esille, sillä hahmo lähinnä vain seisoo paikoillaan ja tuijottaa tympeästi. Janssen on myös yllättävän kömpelö roolissaan, ottaen huomioon kuinka mainio hän oli edellisissä osissa.
     Uusina mutantteina elokuvassa esitellään mm. tohtori Hank McCoy ("Frasier" -sarjasta, 1993-2004, tuttu Kelsey Grammer), eli sininen ja vahva Peto; Warren Worthington III (tylsän Ben Fosterin näyttelemänä), eli siivillä ja lentotaidolla varustettu Enkeli; supernopea Callisto (Dania Ramirez); monistuva James Madrox (Eric Dane); sekä väkivahva Juggernaut (Vinnie Jones), jonka pitäisi olla pelottava suuren kokonsa takia, mutta joka lähinnä ärsyttää typerien kommenttiensa ja huonon näyttelemisen vuoksi.
     Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös huomata Marvelin sankareita luoneen Stan Leen cameon.

X-Men: Viimeinen kohtaaminen alkaa erittäin mainiosti. Kaksi erilaista prologia - etenkin Enkelin pysäyttävän rankka lapsuus - nostattavat hienosti tunnelmaa ja lupailevat hyvää. Valitettavasti elokuva lässähtää heti niiden jälkeen ja aloittaa vaivalloisen nousunsa vasta, kun Jean tulee takaisin. Hahmosta luodaan tosiaan hyvää uhkaa ja sankareille luodaan dilemma sillä, että mitä he voivat tehdä Jeanille, joka oli kuitenkin yksi heistä. Samalla rakennetaan myös kiinnostavaa tarinaa mutaation poistavalla lääkkeellä, mikä on viimeinen pisara Magnetolle. Tästä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan: siinä on kaksi kiehtovaa tarinaa, joista molemmille olisi pitänyt antaa omat elokuvansa. Tällaisena yhdistelmänä molemmat juonikuviot vain kärsivät ja kuten jo sanoin, Feeniks menettää hohtonsa hämmästyttävän nopeasti. Lisähaittaa tuo se, että mukaan on tungettu tarpeettomia juonikuvioita, kuten Roguen, Jäämiehen ja Kittyn kolmiodraama, mikä ei johda mihinkään, sekä Enkelin ja hänen isänsä (Michael Murphy) vaikea suhde, mitä käsitellään todella huonosti. Ja kun nämä kaikki juonikaaret on yritetty puristaa alle kahteen tuntiin, on lopputuloksena keskinkertainen paketti. Kieltämättä mukana on omat hyvät hetkensä - mukana on pari ihan koskettavaa hetkeä ja lopputaistelua on viihdyttävää seurata, vaikkakin se ei ole ihan sitä mitä voisi toivoa edellisten osien sotapohjustusten jälkeen - mutta elokuva jää pahasti edellisien osien jalkoihin. X-Men: Viimeinen kohtaaminen ei todellakaan kykene käsittelemään isoa hahmogalleriaansa yhtä hyvin kuin X-Men 2, eikä se sisällä mainioita syvällisyyksiä kuten X-Men.

Uusi ohjaaja Brett Ratner ei siis pidä pakettia kasassa läheskään niin taidokkaasti kuin edeltäjänsä Bryan Singer. Ratnerilla on silmää toimintakohtauksille, mutta siihen se valitettavasti jää. Leikkaus on usein hätiköivää, mutta elokuva on kuitenkin kuvattu oivallisesti. Tehosteet ovat paikoitellen selvästi paremmat kuin sarjan edellisissä elokuvissa ja suuri osa efekteistä toimii yhä nykypäivänkin kriteereillä. Puvustus-, lavastus- ja maskeeraustiimit ovat jälleen tehneet loistotyötä. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt John Powell, joka on saanut aikaiseksi oivallisia teemoja, mutta on suorastaan rikos, ettei hän käyttänyt X-Men 2:n mahtavaa tunnusmusiikkia!

X-Men -trilogiasta kokonaisuutena pitää sanoa, että X-Men 2 on ehdottomasti sarjan paras osa. Siinä on kiinnostavin tarina, paras kerronta, parhaat roolityöt, hienoa syvällisyyttä ja ennen kaikkea se pystyi upeasti syventymään kaikkiin hahmoihinsa. Siitä löytyvät myös sarjan parhaat musiikit. Toiseksi paras on aloitusosa X-Men, mikä rakentaa hienosti mutanttien maailman ja esittelee hyvin tarinan hahmot. Mukana on useita hyviä hetkiä, mutta paikoitellen elokuva jää hieman liikaakin pelkäksi esittelyksi. Trilogian heikoin elokuva on tämä X-Men: Viimeinen kohtaaminen, mikä jää harmillisen keskinkertaiseksi teokseksi. Singer on vuosien varrella todennut katuneensa päätöstä jättää X-Men -sarja ja hän palasikin X-Men: Days of Future Pastin (2014) kautta mukaan sarjaan. On hyvin mielenkiintoista pohtia, mitä hän olisi saanut aikaiseksi tällä elokuvalla...

Yhteenveto: X-Men: Viimeinen kohtaaminen on ihan kiva elokuva, mikä pääsee vain parissa kohdassa edeltäjiensä tasolle. En kuitenkaan pidä elokuvaa huonona, vaan on se parempi, kuin monet antavat ymmärtää. Filmi olisi kuitenkin heti paljon parempi, jos se olisi valinnut vain toisen tarinan - Feeniksin tai lääkkeen - ja hyödyntänyt sitä täysillä. Näin yhdistelemällä kumpikaan juonikuvio ei pääse oikeuksiinsa, varsinkaan kun mukana on täysin turhia ja aikaa tuhlaavia sivujuonia. Hahmoihin ei tällä kertaa osata syventyä ja kokonaisuus jääkin aika pintapuoliseksi alun hyvistä pohdiskeluista huolimatta. Loppujen lopuksi elokuva on lähinnä puhdasta supersankariviihdettä, muttei mitään sen enempää. Jos pidit edellisistä X-Men -elokuvista, niin katso myös Viimeinen kohtaaminen - tosin sillä varauksella, ettei se ole lähellekään yhtä hyvä. Aion arvostella sarjan muut osat myöhemmin ennen tulevan X-Men: Apocalypsen (2016) ilmestymistä. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, mikä voi tuntua todella oudolta, jos ei keskittynyt erääseen opetuskohtaukseen elokuvan alkupäässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marvel-movies.wikia.com
X-Men: The Last Stand, 2006, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men 2 (X2 - 2003)

X-MEN 2

X2

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Halle Berry, Famke Janssen, James Marsden, Anna Paquin, Rebecca Romijn, Brian Cox, Alan Cumming, Aaron Stanford, Shawn Ashmore ja Kelly Hu
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersankarielokuvien suosion laskettua 1990-luvulla kehnojen Batman-leffojen myötä, paljon kypsemmin tehty ensimmäinen X-Men -elokuva (2000) ilmestyi juuri oikeaan aikaan ja räjäytti kaikkien tajunnat. Elokuva oli niin suuri hitti, että tietty sille tehtiin jatkoa ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyikin X2 - joissain maissa X2 - X-Men United ja Suomessa kaikkein loogisimmin X-Men 2. Elokuvaa kehuttiin edeltäjäänsä paremmaksi ja se oli vielä isompi menestys. Itselläni X-Men 2 on yksi ensimmäisistä Marvel-sarjakuviin pohjautuvista elokuvista, minkä näin. Uskoisin, että olin nähnyt tätä aiemmin vain Sam Raimin ensimmäisen Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002). En ollut saanut katsoa ensimmäistä X-Meniä sen korkean ikärajan takia, enkä ollut perehtynyt sarjakuviin, joten elokuva tuntui aikoinaan hieman sekavalta. Kuitenkin kaikki toiminta ja hienoja kykyjä omaavat hahmot saivat minut innostumaan ja haluamaan nähdä lisää supersankarielokuvia.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa X-Men!

Valkoiseen taloon hyökätään ja muuan eversti William Stryker on kehittänyt juonen mutanttien tuhoksi. Professori X ja hänen X-Men -tiiminsä yrittävät selvittää, kuka on vastuussa hyökkäyksestä ja he huomaavat tarvitsevansa vanhojen vihollistensa apua.

Vanhat tutut X-Men -sankarit ovat tietty mukana jälleen. Hugh Jackman on entistäkin parempi Loganina/Wolverinena ja hahmoa syvennetään hienosti avaamalla hänen taustojaan lisää. Jackman osoittaa viimeistään tässä epäilijänsä vääriksi, sillä hän todella on täydellinen valinta rooliin! Patrick Stewart on jälleen uskottava vanhana viisaana Charles Xavierina/professori X:nä. Valitettavasti James Marsdenin näyttelemästä Scott Summersista/Kykloopista ei tässäkään saada aikaiseksi sarjakuvahenkistä johtohahmoa, vaan Kyklooppi jää yllättävän pieneen rooliin. Marsden on kuitenkin hieman parempi kuin edellisessä elokuvassa. Storm (Halle Berry) ja Jean Grey (Famke Janssen) pääsevät hyvin esille ja varsinkin Jeanin hahmoa syvennetään kunnolla. Anna Paquinin esittämä Rogue on otettu mukaan kouluun ja hän seurustelee viime leffassa vain nopeasti esitellyn Bobbyn/Jäämiehen (Shawn Ashmore) kanssa. Heidän romantiikkansa tuo kivan lisänsä, eikä muutu imeläksi. Bobbyn lisäksi myös tulta hallitseva John/Pyro (Aaron Stanford) nousee paremmin esiin ja Stanford onnistuu tekemään äkkipikaisesta hahmostaan ymmärrettävän.
     Myös vanhat tutut roistot Magneto (Ian McKellen) ja Mystique (Rebecca Romijn) tekevät paluun. Mystique pääsee hienosti esille ja hänen kykyjään käytetään erittäin toimivasti läpi elokuvan. McKellen on yhtä erinomainen Magnetona kuin edellisessä elokuvassa. On upeaa, että vaikka Magneto ja Mystique ovat yhä ihmiskuntaa ja siten myös X-Men -ryhmää vastaan, voivat he unohtaa vihansa hetkeksi ja työskennellä yhdessä, kun siihen koituu todellinen tarve, sillä tämän leffan pahis uhkaa niin hyviä kuin pahojakin mutantteja.
     Pidän todella paljon siitä ratkaisusta, että edellisen elokuvan pahikset on siirretty hyvien puolelle, jolloin tarinan roistoksi nousee tällä kertaa Brian Coxin näyttelemä William Stryker. Tämä hahmo suorastaan halveksuu mutantteja, eikä näe heissä ihmisiä ja persoonia, vaan pelkkiä kummajaisia. Tämä tekee hänestä uhkaavan pahiksen ja Cox on loistava valinta osaan. Strykerin apuna toimii Lady Deathstrike (Kelly Hu), joka on mahtava apuri etenkin toimintakohtauksissa.
     Uusina mutantteina elokuvassa esitellään mm. teleporttaaja Kurt Wagner, eli Painajainen, jota näyttelee Alan Cummings, ja William Strykerin karmiva ajatuksia hallitseva poika Jason (Michael Reid McKay). Teleporttaaminen on aina ollut oma unelmakykyni ja siksi pidän Painajaisesta todella paljon. Pidän myös kovasti siitä, että Painajainen näyttää demonilta, mutta hän uskoo Jumalan hyvyyteen. Tämä osoittaa hyvin, ettei kaikki ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

X-Men 2 alkaa mitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ensin kuullaan samanlainen selitys mutaatiosta kuin ensimmäisessä osassa, minkä jälkeen filmin nimi suorastaan räjähtää ruutuun fantastisen musiikin säestämänä. Tästä elokuva lähtee käyntiin aivan huikealla toimintakohtauksella, mikä toimii tänäkin päivänä erinomaisesti. Kohtaus on rakennettu mestarillisesti ja sen päällä pauhaa eeppinen musiikki, mikä nostaa ihon kananlihalle. Upea meno ei siihen katkea, vaan kyseessä on aivan mielettömän hieno kokonaisuus. X-Men 2 on selkeästi parempi elokuva kuin ensimmäinen X-Men - ei vain koska toimintaa on enemmän ja se on paljon näyttävämpää, vaan koska leffan tarina on huomattavasti parempi ja onnistuneemmin rytmitetty. X-Men 2 ei kiirehdi juonensa kanssa kuten X-Men, vaan kulkee hienosti ja rauhassa eteenpäin. Siinä, missä ensimmäinen X-Men tuntui enemmän mainiolta esittelyltä, X-Men 2 kertoo kunnon tarinaa ja todella syventyy hahmoihinsa. Yksi ehdottomasti parhaista asioista leffassa on, kuinka se pystyy keskittymään lukuisiin sankareihin ja roistoihin, ja saa katsojan jokaisen pään sisälle. Harvoin näkee elokuvaa, mikä pystyy syventymään näinkin hienosti isoon hahmogalleriaansa.

En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö nauttisi elokuvasta paljon myös sen toimintakohtausten takia. Sillä ne ovat loistavia! Hyökkäys Valkoiseen taloon, taistelu Xavierin koulussa, lentokonetakaa-ajo, sekä Wolverinen ja Deathstriken kaksintaistelu ovat häikäisevän upeasti toteutettuja (vaikkakin lentokonekohtauksessa tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten). Toiminta ei ole vain aivotonta viihdettä, vaan siihen on saatu aitoa jännitettä mukaan. Loppuhuipennus voi nykypäivänä tuntua oudon pieneltä, kun X-Men -tiimi ei taistele mitään supermutanttia vastaan, mutta kenties juuri siksi pidän huipennuksesta todella paljon. Elokuva näyttää edellistä osaa paremmin, että ihmiset eivät pelkää mutantteja vain, koska he ovat erilaisia, vaan koska he pelkäävät mutanttien aiheuttavan ihmisten sukupuuton. Sama tapahtuu hienosti myös toisinpäin ja kyseessä onkin kahden lajin taisto selviytymisestä, ja X-Menin täytyy yrittää saada rauha kahden lajin välille. Jo edellisessä osassa oli hyvin mukana viittausta siitä, että mutantit ovat vertauskuvia vähemmistöille ja tämä leffa tekee siinä vielä parempaa työtä. Etenkin kohtaus, jossa Bobbyn vanhemmat saavat tietää poikansa olevan mutantti ja äiti kysyy, onko Bobby koskaan yrittänyt olla olematta mutantti, viestii tästä vertauksesta upeasti.

Ohjaaja Bryan Singer on selkeästi tiennyt varmemmin, mitä on tekemässä, sillä sen huomaa kaikin puolin. Singer on tehnyt jatko-osasta hienosti synkemmän ja jollain tapaa jopa realistisemman, mutta onnistuu silti pitämään huumoria ja sarjakuvameininkiä mukana. Elokuva on upeasti kuvattu ja leikattu. Mukana on useita tyylikkäitä siirtymäleikkauksia, eikä toimintakohtauksia ole pilkottu epäselväksi mössöksi. Tehosteet ovat kuitenkin kärsineet vuosien saatossa ja kuten jo sanoin, lentokonekohtaus ei näytä enää kovin kummoiselta. Onneksi kohtaus on niin mielenkiintoinen ja jännittävä, ettei huonoista tehosteista välitä. Lavasteet ovat todella näyttävät - varsinkin Alkali-järven tukikohta on huikeasti toteutettu. Tukikohta on aivan kamalan likainen ja sen vihreä värimaailma tekee siitä sairaan näköisen paikan, mikä tekee siitä entistäkin kiehtovamman. Maskeeraukset ovat hienot, etenkin sinisillä hahmoilla Mystiquella ja Painajaisella, sekä karmivalla Jasonilla. Edellisen elokuvan musiikista vastannut Michael Kamen on antanut pestinsä eteenpäin John Ottmanille ja hyvä niin, sillä musiikki on paljon parempaa. Hieno tunnusmusiikki jää loppuillaksi soimaan päässä.

Yhteenveto: X-Men 2 on huomattavasti parempi elokuva kuin X-Men. Filmi on paljon paremmin kerrottu ja se syventyy mestarillisesti kaikkiin hahmoihinsa. Näyttelijät tekevät upeaa työtä ja toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja jännittäviä. Musiikki on erinomaista ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu edellistä osaa lyhyemmältä. Syvällisyyksiäkin löytyy, eikä kyseessä ole puhdasta viihdettä, vaikka huumoriakin on mukana. Sarjakuvien faneille X-Men 2 on varmasti "pakko nähdä ja omistaa" -luokkaan kuuluva elokuva. Suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan leffan, sillä se todella kuuluu supersankarielokuvien parhaimmistoon! Harmi, ettei Bryan Singer ohjannut kolmatta osaa, mikä on tiedossa minulla huomenna...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2016 - Muokattu 9.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.x-men.wikia.com
X2, 2003, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men (2000)

X-MEN

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Famke Janssen, Halle Berry, James Marsden, Anna Paquin, Ray Park, Bruce Davison, Tyler Mane ja Rebecca Romijn
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Ennen ensimmäistä X-Meniä Marvelin sarjakuviin pohjautuneet elokuvat olivat olleet enemmänkin huteja kuin napakymppejä. Vuonna 1998 ilmestynyt Blade ei ollut saanut ihmisiä innostumaan supersankarielokuvista ja siten vain DC Comicsin Batman- ja Superman-tarinat olivat toimineet filmatisointeina. Tai no, ensimmäiset niistä. Leffat kuten Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) ja Batman & Robin (1997) olivat lähinnä laskeneet supersankarielokuvien tasoa. Vuonna 2000 ilmestynyt X-Men nosti kuitenkin genren uuteen suosioon. Se veti yleisöä lopulta niin paljon teattereihin, että siitä tuli yksi vuotensa menestyneimmistä elokuvista ja aloitti sarjakuvaleffojen megatuotannon. X-Meneistä näin ensimmäisenä X-Men 2:n (X2 - 2003), sillä ensimmäisellä oli liian korkea ikäraja. Pidin elokuvasta kuitenkin paljon ja olin erittäin innostunut, kun vihdoin sain nähdä ensimmäisen osan sarjasta. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan. Tänä vuonna ilmestyy sarjan kahdeksas osa, X-Men: Apocalypse (2018), joten päätin valmistautua siihen katsomalla uudelleen kaikki aiemmat osat. Alkuperäistä X-Men -trilogiaa en valitettavasti omista, joten ystäväni lainasi sen minulle, jotta voin katsoa ja arvostella sen.

Mutantit ovat ihmisiä, jotka omaavat erityiskykyjä. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja vihaavat mutantteja, minkä takia mutantit joutuvat piilottelemaan. Vanha mutantti Charles Xavier/Professori X on perustanut koulun nuorille mutanteille, jossa he voivat olla turvassa. Xavierin entinen ystävä Erik Lehnsherr/Magneto aikoo ryhtyä sotaan tavallisia ihmisiä vastaan, joita puolustaa Xavierin X-Men -joukko. Toisaalla kaksi mutanttia, menneisyytensä unohtanut Logan/Wolverine ja ihmiskontaktia välttelevä Marie/Rogue, kohtaavat ja toinen heistä on erittäin tärkeä Magneton suunnitelman onnistumiselle.

Hugh Jackman on täydellinen valinta Wolverineksi. Hänellä on juuri se olemus ja ulkonäkö, mitä hahmolta odottaa. Jackmanista löytyy tarvittavaa raivoa, mutta hän osaa olla myös sympaattinen ja tunteikas henkilö. Wolverine on yksi suosikkisankareistani moniulotteisen persoonansa takia.
     Patrick Stewart on erittäin hyvä Charles Xavierina ja Ian McKellen toimii täydellisesti pahana Magnetona. Konkarinäyttelijät vetävät osansa juuri niin kuin pitää. Stewart on uskottava viisaana ajatustenlukijana ja McKellenistä löytyy uhkaavuutta metallia hallitsevana roistona. Xavierin ja Magneton entinen ystävyys tuodaan parissa kohtaa hyvin esille.
     Anna Paquin on oiva valinta Rogueksi, joka ei voi koskettaa muita ihmisiä, sillä siten hän imee heistä elinvoimaa. Välillä Paquinin täytyy tosin vain ihmetellä suu auki ja Rogue täytyy pelastaa hieman liian monta kertaa. On kuitenkin erinomainen ratkaisu, että elokuva esittelee mutanttien maailman katsojille Roguen kautta, joka itsekin vasta löytää voimansa ja Xavierin mutanttikoulun.
     Valitettavasti James Marsden ei ole paras mahdollinen vaihtoehto X-Men -tiimiin kuuluvaksi Scott Summersiksi/Kykloopiksi, joka pystyy ampumaan lasersäteitä silmistään. Joko Marsden ei osaa näytellä kovin hyvin tai sitten hänen hahmonsa on kirjoitettu kehnosti. Sarjakuvissa Kyklooppi johtaa X-Men -tiimiä, muttei saa elokuvassa yhtään arvoistaan käsittelyä. Halle Berry ja Famke Janssen ovat sen sijaan oivat valinnat säätä hallitsevaksi Ororo Munroeksi/Stormiksi ja telekinesiaa harjoittavaksi Jean Greyksi. Ainoa huono puoli Berryn suorituksessa on hänen kamala vitsirepliikkinä lopputaistelun aikana, mutta siitä voi syyttää lähinnä käsikirjoittajaa.
     Magneton apureina toimivat ketterä Sammakko (Ray Park), vahva Sabretooth (Tyler Mane) ja keneksi tahansa muuttuva Mystique (Rebecca Romijn). Mainiota Mystiqueta lukuunottamatta pahiskätyrit ovat aika heikkoja hahmoja ja heidän näyttelijänsuorituksensa eivät ole parhaimmasta päästä.
     Bruce Davisonin esittää senaattori Kellyä, tavallista ihmistä, joka inhoaa mutantteja, koska pelkää heitä. Hahmo tuo oman hyvän lisänsä, sillä hänen kautta katsoja ymmärtää paremmin, miksi Magneto on niin kovasti ennakkoluuloisia ihmisiä vastaan. Davison on erinomainen inhottavana ihmisenä, johon löydetään kuitenkin muitakin puolia.
     Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata Marvelin sarjakuvahahmoja luoneen Stan Leen cameon rannalla.

Elokuvan alussa tapahtuvat hahmoesittelyt ovat kiehtovat ja erittäin toimivat. Esimerkiksi Wolverine ehtii olla ruudulla vain hetken ja kaikki tajuavat heti, ettei häntä kannata suututtaa. Magneton lapsuuden näyttäminen keskitysleirillä saa välittömästi ymmärtämään, mikä on aloittanut hänen ihmisvihansa ja se on muutenkin vaikuttava, sekä yllättävän synkkä aloituskohtaus. Alkupäähän on saatu mukaan jopa hienoa mysteerisyyttä, sillä leffa ei ihan heti paljasta, millaisesta tarinasta on kyse. Mukana on myös hienoja vertauksia tosielämään, sillä jotkut ihmiset, kuten senaattori Kelly, kammoksuvat mutantteja heidän erilaisuutensa takia, mikä tuo voimakkaasti mieleen mm. rasistit ja homofoobikot. Tämä tuo leffaan hienoa syvällisyyttä, jolloin se ei ole pelkkää viihdehömppää.

Toimintakohtauksia on yllättävän vähän, mikä ei toisaalta ole huono asia, sillä elokuva käyttää hyvin aikansa kertoakseen laajasta hahmogalleriastaan. Filmi kestää vain tunnin ja kolme varttia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa tarkkaan näin monesta hahmosta. Elokuvan lyhyelle kestolle onkin hyvä, että monet sarjakuvien hahmoista eivät esiinny vielä tässä ensimmäisessä osassa. Toiminnan vähyys ei häiritse myöskään sen takia, että Wolverinen ja Mystiquen kamppailua lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset eivät ole kovin kummoiset tai kiinnostavat. Lyhyt kesto muodostuu välillä pieneksi ongelmaksi, sillä sen takia tarina tuntuu loikkivan liian nopeasti eteenpäin. Mukaan on myös eksynyt pieniä juoniaukkoja. Nämä eivät kuitenkaan haittaa liikaa, sillä elokuva tekee muuten loistotyötä esitellessään maailmaansa katsojille. Harmi vain, että loppujen lopuksi leffa jääkin aika lailla esittelyksi ja tavallaan pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Tässä täytyy kuitenkin ottaa huomioon, ettei vuonna 2000 ollut muita samanlaisia elokuvia, jolloin se oli uraauurtava teos. X-Meniä täytyykin kiittää siitä, että supersankarielokuvat nauttivat nykyisestä suosiostaan. Pidän kovasti siitä, ettei ohjaaja Bryan Singer käsitellyt filmiä pelkkänä sarjisleffana, vaan hän teki ihan kunnon tarinaa, jossa on yliluonnollisia elementtejä mukana.

Visuaalisesti elokuva on valitettavasti kärsinyt vuosien saatossa. Esimerkiksi Kykloopin ampumat lasersäteet näyttävät todella huonoilta ja muutamat räjähdykset ovat selkeästi digitaaliset. Wolverinen kynsien ilmestyminen näyttää onneksi yhä hyvältä ja telekineettisesti siirtyvät asiat liikkuvat sujuvasti. Magneton koneesta leviävä valoklöntti ei tosin vakuuttanut edes vuosia sitten. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin, mutta elokuva näyttää yleiseltä ilmeeltään hieman utuiselta. Xavierin mutanttikoulun lavasteet ovat upean tyylikkäät. Sekä kartanon sisäosa, että maan alla oleva käytävä ovat hienosti suunniteltuja. Puvustus on taidokkaasti toteutettu ja vaikka hieman surettaa, ettei X-Men -tiimi käytä sarjakuvista tuttuja asuja, on tämä silti ymmärrettävää, sillä ne olisivat voineet näyttää todella typeriltä ja viedä paljon pois vakavasta ja tiettyä realismia hakevasta tunnelmasta. Mukana on kuitenkin hauska viittaus sarjakuvien pukuihin. Elokuvan musiikista vastaa Michael Kamen, jonka säveltämät taustamusiikit ovat hyviä, mutta eivät kovin mieleenpainuvia.

Yhteenveto: X-Men on oikein hyvä aloitus sekä omalle sarjalleen, että 2000-luvun supersankarileffojen suosiolle. Se esittelee hyvin maailmansa, mutta jää lopulta hieman liikaa pelkäksi esittelyksi. Pientä seikkailua mahtuu kyllä mukaan, sekä pari viihdyttävää toimintakohtausta. On kuitenkin hienoa, että elokuva keskittyy täysillä hahmoihinsa, joiden näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta erinomaista työtä. Hugh Jackman, Patrick Stewart ja Ian McKellen olivat nappivalinnat rooleihinsa. Ohjaaja Bryan Singer ei onneksi ole tehnyt vain hölmöä viihdettä, vaan lisää syvällisyyttä erilaisten pohdintojen kautta. Efektit ovat päivittyneet vuosia sitten ja mukaan mahtuu juoniaukkoja, jotka häiritsevät hieman katselukokemusta. Ongelmista huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että ilman tätä elokuvaa ei olisi ilmestynyt Spider-Maneja, Avengerseja sun muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. Se lisää arvostustani filmiä kohtaan ja suosittelenkin X-Meniä kaikille supersankareiden ja sarjakuvien ystäville. Se on myös siinä mielessä kypsä teos, että se sopii hyvin aikuisillekin. En kuitenkaan ymmärrä elokuvan korkeaa K-16 -ikärajaa, sillä paria ahdistavaa hetkeä lukuunottamatta filmi sopii täysin hyvin 12-vuotiaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2016 - Muokattu 4.8.2018
Lähteet: Elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pixlisting.com
X-Men, 2000, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014)

TÄHTIIN KIRJOITETTU VIRHE

THE FAULT IN OUR STARS

Ohjaus: Josh Boone

Pääosissa: Shailene Woodley, Ansel Elgort, Laura Dern, Sam Trammell, Nat Wolff ja Willem Dafoe
Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fault in Our Stars, eli suomalaisittain Tähtiin kirjoitettu virhe perustuu John Greenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Kirja nousi nopeasti suureen suosioon ja eri yhtiöt kilpailivat sen elokuvaoikeuksista. Lopulta Fox 2000 sai ostettua ne ja alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2013 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa kesällä 2014. Leffa oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Muistan erittäin hyvin, kun Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi Suomeen ja yhtäkkiä kaikki nuoret tytöt puhuivat siitä. Näin monilla tytöillä kirjan kädessä ja muistan, kun kerran kävelin Tennispalatsissa ohi salin, missä elokuva oli juuri näytetty ja salista poistui joukko yhä itkeviä katsojia. Silloin ajattelin, ettei elokuva toimisi minulle, mutta vuoden 2015 alussa päätinkin antaa sille mahdollisuuden ja katsoin sen yhdessä ystäväni kanssa. Yllätyin, kuinka paljon pidin elokuvasta ja kun sain sen Blu-rayna lahjaksi ystävältäni, halusin katsoa sen heti uudestaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä arvostelun.

Syöpää sairastavat nuoret Hazel Grace Lancaster ja Augustus Waters kohtaavat ja rakastuvat, mikä muuttaa heidän loppuelämänsä pysyvästi.

Shailene Woodley on täydellinen valinta Hazel Graceksi. Hän kykenee osoittamaan tunteita erittäin hyvin kasvoillaan, eleillään ja äänellään. Outolintu-elokuvasarjasta (The Divergent Series - 2014-2017) parhaiten tunnettu Woodley on erinomainen löytö ja häntä pitäisi nähdä enemmän elokuvissa. Hahmo saa heti alussa katsojan sympatiat puolelleen, mutta leffa ei onneksi luota vain siihen, että katsoja välittäisi Hazelista tämän sairauden takia. Hahmo on oivallisesti kirjoitettu läpi filmin, minkä takia katsoja kykenee tuntemaan hahmon kokemat tunteet.
     Augustus Watersia, eli Gusia taas näyttelee Ansel Elgort, joka on myös erittäin hyvä, vaikka häneltä löytyy pari tönkömpääkin hetkeä. Gus on paikoitellen hyvin teatraalinen, mikä ei täysin luonnistu Elgortilta, mutta suurimmaksi osaksi hän on erittäin hyvä, ja hänen ja Woodleyn kemia toimii upeasti alusta loppuun. Myös Elgort esiintyy Outolintu-sarjassa, Woodleyn hahmon veljenä.
     Laura Dern ja Sam Trammell ovat erittäin hyvät valinnat Hazelin vanhemmiksi. Trammellin isähahmo ei valitettavasti pääse yhtä hyvin esille kuin Dernin näyttelemä äiti, mutta mukana on onneksi pari kohtausta, joissa hän pääsee isoon osaan. Dern on loistava rakastavana äitinä ja hänestä huokuu suru tytärtään kohtaan. Vanhemmissa tulee hienosti esille se, miten tosielämässä syöpälasten vanhemmat eivät voi vain tukahtua suruunsa, vaan heidän täytyy pystyä toimimaan kuin muut vanhemmat ja aikuiset.
     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Hazelin ihailemana kirjailija Peter Van Houtenina ja Nat Wolff Gusin Isaac-kaverina, jolla on myös sairaus. Tuttuun tapaansa Dafoe on aivan mahtava ja vaikkei Wolff ole läheskään yhtä hyvä kuin Woodley ja Elgort, hän sopii osaansa. Wolff muuten esiintyy pääosassa John Greenin toisen kirjan elokuvasovituksessa, Paper Townsissa (2015).

Aluksi Tähtiin kirjoitettu virhe saattaa vaikuttaa puhtaalta teiniromantiikka-ihkutukselta, mikä on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa kaikille muunikäisille. Ja tokihan se on sitä paikoitellen, mutta elokuvassa on ymmärretty tehdä romantiikkaa niin, että sitä voi katsoa kuka tahansa. Siirappisen imeliä lepertelykohtauksia löytyy, mutta elokuva lähinnä osoittaa, että se kuuluu rakkauteen, etenkin nuorella iällä. Juustoisuudet kykenee myös katsomaan osittain sormien läpi, sillä päänäyttelijöiden kemiat kohtaavat niin mainiosti. Kaikista suurin syy sille, että söpöstelyt toimivat on että ympärillä oleva elokuva on loppujen lopuksi aidosti traaginen ja hienosti kirjoitettu. Tarina nappaa heti alussa mukaansa ja se saa katsojan välittämään suuresti hahmoistaan. Näin surulliset kohtaukset tuntuvat aidosti koskettavilta, eikä tarvitse edes olla herkimmästä päästä, että voi huomata kyyneleen valuvan poskea pitkin jossain kohtaa leffan aikana. Elokuvassa on myös oivaa huumoria tasapainottamassa surullista tunnelmaa.

Vaikka elokuvan loppuratkaisun arvaa aika helposti jo alussa (ottaen huomioon, että filmi käsittelee syöpää), onnistuu se paikoitellen välttämään tiettyjä kliseitä ja näyttämään jotkut asiat yllättävänkin realistisesti. Ennalta-arvattava loppuratkaisu ei myöskään haittaa, kun sitä edeltävä aika käytetään hienosti hyödyksi. Jos elokuvaa pitäisi kuitenkin jostain moittia, niin se on repliikeistä. Vaikka aluksi onkin hauskaa, että Hazel puhuu kertojaäänenä hieman taiteellisesti ja käyttää sanoja, mitä monet eivät edes tiedä, jossain kohtaa alkaa häiritsemään, että elokuvan nuoret puhuvat hyvinkin epätavallisesti. Tämä vie hieman pois siitä, että elokuva pyrkii olemaan realistisempi kuvaus kahden syöpää sairastavan rakkaudesta. Etenkin Gusille on kirjoitettu paljon repliikkejä, joista useimpien aikana ei voi olla ajattelematta, ettei kukaan oikeasti puhuisi noin. Repliikkiongelma tosin vaivaa jo John Greenin kirjaa, joten elokuvantekijöitä voi lähinnä syyttää vain siitä, että he ovat kopioineet Greenin tyylin leffaansa.

Elokuvan on ohjannut Josh Boone, joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan nimeltä Stuck in Love. Kovin tunnetusta tai kokeneesta tekijästä ei siis ole kyse, mutta Boone suoriutuu hommastaan kunnialla ja on saanut aikaiseksi aidosti koskettavan teoksen. Tähtiin kirjoitettu virhe on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Hidastuskuvia käytetään oivallisesti hyödyksi, minkä lisäksi takaumissa nähtävä utuisuus on toimiva ratkaisu. Vaikka onkin hauska idea, että Hazelin ja Gusin viestiketju näytetään ruudulle ilmestyvinä puhekuplina, minua häiritsee paljon, että yhdessä kohtauksessa nämä puhekuplat ovat väärinpäin. Ärsyttävä huolimattomuusvirhe! Elokuvan musiikit on säveltänyt kaksikko Mike Mogis ja Nate Walcott, mutta heidän työnsä jää täysin olemassa olevien radiojumputusten varjoon.

Elokuvasta on olemassa kuusi minuuttia pidempi Extended Edition -versio. Versiossa on muutama uusi kohtaus, sekä yksi pidennetty kohtaus, missä Hazel ja Gus keskustelevat keinuissa kauemmin. Yhdessä lisätyssä kohtauksessa lentokentällä esiintyy itse kirjailija John Green!

Blu-rayn kuvanlaatu näyttää hyvältä. Blu-raylla lisämateriaalina on poistettuja kohtauksia, näyttelijöiden ja tekijöiden mietteitä ja pätkiä, joissa näytetään hieman elokuvan tekoa. Mukana on myös juttua elokuvassa käytetystä musiikista ja kuvagalleria. Elokuvan pidennetty versio on saatavilla Suomessa vain Blu-ray -julkaisussa.

Yhteenveto: Tähtiin kirjoitettu virhe on erittäin hyvä ja tunteita herättävä elokuva. Se saa nauramaan, välittämään, kauhistumaan ja liikuttumaan. Vaikka mukana onkin joitain kliseitä ja teiniromanssiin kuuluvaa siirappisuutta, voi sen tarinasta nauttia kuka tahansa, etenkin kun ottaa huomioon, miten osuvan traagisesti se kertoo syövästä. Ymmärrän siis hyvin, miksi salillinen katsojia poistui kyyneleet poskillaan. Shailene Woodley ja Ansel Elgort ovat todella hyviä päärooleissa Hazelina ja Gusina, minkä lisäksi Laura Dern ja Willem Dafoe ovat aina yhtä mainioita. Kritiikkiä elokuva saa kuitenkin kummallisesta replikoinnistaan. Ei kukaan puhu samalla tavalla kuin leffan pääpari. Tästä huolimatta Tähtiin kirjoitettu virhe on todella hyvä rakkauskertomus ja vaikka se on pääasiassa suunnattu teinitytöille, voi siitä nauttia kuka tahansa, ketä romanttiset draamat kiinnostavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2016 - Muokattu 3.9.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.mtv.com

The Fault In Our Stars, 2014, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007)

SPIDER-MAN 3 - HÄMÄHÄKKIMIES 3

SPIDER-MAN 3

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, James Franco, Thomas Haden Church, Topher Grace, Bryce Dallas Howard, Rosemary Harris ja J.K. Simmons
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvat Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2 - 2004) olivat isoja hittejä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi, kun toinen osa todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2006 ja lopulta Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 sai ensi-iltansa keväällä 2007. Elokuva oli suuri hitti, mutta jätti sekä kriitikot että fanit kylmäksi. Vuosien varrella leffa on saanut yhä vain enemmän kuraa niskaansa ja nykyään sitä pidetään erittäin huonona tekeleenä. Itse näin Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:n, kun sain sen joululahjaksi vuonna 2007. Katsoin elokuvan monen monta kertaa ja pidin siitä todella paljon. Mielipiteeni on kuitenkin muuttunut vuosien varrella...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Spider-Man - Hämähäkkimies ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2!

Peter Parker on vihdoin löytänyt tasapainon normaalille elämälle ja sankaruudelle, ja hän on onnellisesti yhdessä Mary Janen kanssa. Ongelmia syntyy kuitenkin useassa eri muodossa. Harry janoaa edelleen kostoa, luullen yhä Spider-Manin tappaneen hänen isänsä. Vankilasta karannut rikollinen Flint Marko muuttuu hirviömäiseksi Hiekkamieheksi ja avaruudesta putoaa kummallinen symbiootti, mikä alkaa muuttamaan Peterin persoonaa...

Tobey Maguire pitää tasonsa edellisestä elokuvasta ja hän on erittäin hyvä sekä Peter Parkerina että Spider-Manina. Tai no, suurimmaksi osaksi pitää tasonsa... Kun avaruudesta tuleva symbiootti, eli "Venom-töhnä" muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, Maguiren suorituksen taso heikkenee huomattavasti. Hänen emo-Peterinsä on jopa myötähäpeällisen kamalaa katseltavaa. Muuten hän on kuitenkin oikein mainio naapuruston ystävällisenä Hämähäkkimiehenä.
     Peterin tyttöystävä Mary Janea näyttelevän Kirsten Dunstin osaksi jää tällä kertaa lähinnä tympääntyä Peterin teoille. Hän pääsee parissa kohtaa loistamaan ja katsojana kokee empatiaa häntä kohtaan, sillä Peter ei kohtele häntä välillä niin hyvin kuin pitäisi, mutta muuten Dunst jää hieman varjoon.
     James Franco sen sijaan nousee isommin esille Harry Osbornina, eli uutena Vihreänä Menninkäisenä. Franco tuo edellistä osaa paremmin esille raivonsa Spider-Mania kohtaan ja on kamala seurata, kuinka Harry on valmis tappamaan parhaan ystävänsä. Silti täytyy kuitenkin sanoa, että Peterin ja Harryn välinen kiista olisi ratkennut jo edellisessä osassa, jos Peter (tai eräs toinen) olisi vain kertonut totuuden Harryn isän kuolemasta.

Harryn uusi Menninkäinen ei kuitenkaan ole ainoa pahis, sillä Spider-Man saa myös vastaansa Flint Markon (Thomas Haden Churchin), eli Hiekkamiehen ja Eddie Brockin (Topher Grace), eli Venomin. Molemmissa roistoissa on omat hyvät puolensa, mutta myös selkeät heikkoutensa. Flint Marko on hyvin kiinnostava tapaus, sillä vaikka hän on rikollinen, hänellä on selkeä motiivi teoilleen. Hänen tyttärensä on vakavasti sairas, eikä hänellä ole rahaa tämän lääkkeisiin, joten varastaminen on ainoa mahdollisuus. Haden Church tuo roiston inhimmillisen puolen koskettavasti esille, mutta tämä valitettavasti katoaa täysin, kun Flint päättää kasvaa jättimäiseksi hiekkahirviöksi. Grace taas sopii todella hyvin epämiellyttävän ja narsistisen valokuvaaja Eddie rooliin, joka on hyvä vastus Peterille, sillä molemmat kilpailevat työpaikasta Daily Buglessa. Venomiksi Grace ei kuitenkaan sovi, eikä hahmosta ole saatu läheskään niin uhkaavaa kuin voisi toivoa. Ohjaaja Sam Raimi ei alunperin halunnut Venomia mukaan elokuvaan, mutta joutui tekemään niin studion määräyksestä, mikä selittää miksi hahmoa käsitellään niin kömpelösti.
     Hiekkamiehen ja Venomin lisäksi uutena hahmona esitellään myös Peterin koulukaveri Gwen Stacy, jota näyttelee Bryce Dallas Howard. Hahmo on kuitenkin aika tarpeeton ja luo vain lisätäytettä jo valmiiksi ahtaaseen elokuvaan. Tätä ei yhtään auta se, ettei Howard ole kaksinen roolissa, minkä lisäksi hahmo esitellään älykkäänä, mutta loppujen lopuksi hän vaikuttaa lähinnä hieman bimbolta.
     J. K. Simmons jaksaa jälleen naurattaa ihanan tympeänä J. Jonah Jamesonina, joka varastaa taas show'n kohtauksissaan. Harmillisesti näitä kohtauksia on aika vähän edellisiin osiin verrattuna. Myös Rosemary Harrisin näyttelemä May-täti jää hieman vähälle huomiolle, vaikka hänkin on edelleen sama rakastava ja rakastettava hahmo.
     Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat tästäkin elokuvasta Marvelin sarjakuvahahmoja luoneen Stan Leen cameon. Sam Raimin luottonäyttelijä Bruce Campbell nähdään tällä kertaa ravintolan hulvattomana työntekijänä ja Dylan Baker palaa tohtori Curt Connorsin rooliin. Erikoista kyllä, heitä lukuunottamatta suuri osa leffan pienistä sivunäyttelijöistä on todella huonoja. Etenkin lopputaistelua selostavan naisjuontajan ja Harryn hovimestarin näyttelijät tekevät jopa surkeat roolityöt. Hovimestarin pitämää puhetta on hyvin vaikea katsoa, sillä John Paxton ei pistä mitään tunnetta peliin. Jopa juhlakohtauksen Spider-Man -asuinen pikkupoika hoitaa hommansa paremmin.

Kun mukana on jopa kolme isoa pahishahmoa, joista jokaiselle yritetään luoda kunnon tarinakaarta, on varmaan sanomattakin selvää, että leffassa on vähän liikaa meneillään. Elokuva yrittää keskittyä roistoihin yksi kerrallaan, mutta tämä saa katsojassa aikaiseksi lähinnä ajatuksen: "Taasko esitellään uusi pahis?" Tämän lisäksi elokuvassa on mukana ihan liian monta kolmiodraamaa. Peter on nyt Mary Janen kanssa yhdessä (mikä on suuri ilo, kun ottaa huomioon, kauan Peter on yrittänyt saada häntä omakseen), mutta silti Peter kiinnostuu myös Gwenistä, mistä Mary Jane tulee ymmärrettävästi kateelliseksi. Gwen sen sijaan on Eddien tyttöystävä, jolloin valokuvaajat kisailevat työpaikan lisäksi myös samasta naisesta. Tämän lisäksi Mary Jane osoittaa kiinnostusta Harrya kohtaan, mikä luo lisävaikeuksia Harryn ja Peterin välille. Putositteko jo kärryiltä? Entä jos lisään vielä mukaan, että Flint Markon menneisyys yhdistetään väkisin Peteriin, sillä nähtävästi Flint onkin Ben-sedän todellinen tappaja, vaikka hänestä ei puhuttu sanallakaan edellisissä elokuvissa!

Ensimmäisen tunnin ajan katsoja yrittää pysyä mukana kaikessa, mitä on meneillään. Vaikka tämä tekee katselukokemuksesta tarpeettoman raskasta, on mukana paljon hyviäkin kohtauksia. Kärsineistä tehosteista huolimatta Peterin ja Harryn ilmataistelu on jännittävä ja viihdyttävä, minkä lisäksi hymy nousee huulille mm. erittäin hauskan ravintolakohtauksen takia. Olen myös aina pitänyt todella paljon Peterin repliikistä "mistä näitä tyyppejä oikein tulee", kun hän ensi kertaa kohtaa Hiekkamiehen. Hiekkamiehestä puheenollen: kohtaus, missä Flint on muuttunut Hiekkamieheksi ensimmäisen kerran ja yrittää saada itseään kasaan, sekä ottamaan tyttärensä kuvan käteensä, on aidosti todella hieno, kaunis ja koskettava hetki! Vasta noin puolessa välissä leffaa alkaa harmillinen alamäki. Vaikka aluksi onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka symbiootti muuttaa Peteriä aggressiivisemmaksi, johtaa se juurikin siihen emo-Peteriin, mistä en pidä yhtään. Ja tiedän, etten todellakaan ole yksin tämän mielipiteen kanssa. Kohtaus, jossa Peter ahdistelee naisia kadulla ja tanssii nolosti klubilla ovat ihan hirveää katsottavaa, eikä ihme, jos niiden aikana päättää pistää elokuvan pois - leffa ei nimittäin tunnu enää yhtään Spider-Manilta! Tuntuu siltä kuin tekijöiden yritys olisi loppunut kokonaan kesken.

Onneksi lopputaistelussa elokuva nostaa hieman tasoaan, vaikkakin kuva, jossa Spider-Man poseeraa Yhdysvaltojen lipun edessä, aiheuttaa jälleen myötähäpeää. Lopputaistelu sisältää mainioita hetkiä, mitkä saavat antamaan hieman anteeksi sitä, että tämänkin Spider-Man -elokuvan huipennus alkaa sillä, että Mary Jane siepataan... eivätkö käsikirjoittajat voineet keksiä mitään uutta?! Selkeistä ongelmistaan huolimatta en kuitenkaan kykene inhoamaan Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a. Se jää toki kauas kahden edellisen elokuvan tasosta, mutta siitä löytyy oikeasti todella hyviäkin juttuja, minkä takia voin sanoa pitäväni leffaa kelpo tekeleenä. Olen nähnyt elämäni aikana useita paljon huonompiakin supersankarielokuvia.

Vaikka studio on selkeästi määräillyt, mitä kaikkea elokuvan täytyy pitää sisällään, ohjaaja Sam Raimi on tehnyt tarpeeksi hyvää työtä pitäessään kaikki samassa paketissa. Hän hallitsee tunnelman jälleen ja saa mukaan useita hauskoja hetkiä, sekä hieman tyyliinsä sopivaa kauhuhenkeäkin. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen puvutus- ja lavastustiimit ovat tehneet mainiota työtä. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin kärsineet vuosien varrella. Hiekkamies näyttää paikoitellen kömpelöltä (etenkin lopputaistelussa), minkä lisäksi elokuvassa käytetään ihan liian monta kertaa tökeröitä digi-ihmisiä, jotka putoavat ja tappelevat samaan aikaan. Valitettavasti säveltäjänä ei enää toimi Danny Elfman, vaan Christopher Young. Young on kuitenkin hyödyntänyt paljon vanhoja sävellyksiä ja luonut uudet erinomaiset teemat Hiekkamiehelle ja Venomille.

Yhteenveto: Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 ei mielestäni ansaitse saamaansa vihaa. Vaikka se on sarjan heikoin elokuva ja sisältää selkeitä ongelmia, on se silti kelpo supersankariseikkailu. Siitä saisi toki paremman ottamalla joko Venomin tai Hiekkamiehen pois, minkä lisäksi minun puolestani Gwen Stacynkin olisi voinut poistaa leffasta kokonaan. Ainoa oikea kauheus leffassa on kuitenkin Peterin emovaihe, mikä aiheuttaa kamalaa myötähäpeää ja saa katsojan inhoamaan Peteriä. Onneksi lopputaistelussa leffa nousee hieman paremmaksi, jolloin se pääsee yli keskinkertaisen tasolta. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, vaikka lähes jokaiselta tuntuu löytyvän hieman heikommatkin hetkensä. Edellisien osien syvällisyyksiä ei harmillisesti löydy, mutta filmissä on mukana tarpeeksi oikeasti mainioita ja onnistuneita hetkiä, jotta sen jaksaa helposti katsoa uudestaankin. Kyseessä ei siis todellakaan ole yksi kaikkien aikojen surkeimmista supersankarileffoista. Osaan nimetä ainakin kaksikymmentä supersankarileffaa, jotka ovat Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a heikompia! Sam Raimilla oli suunnitteilla tehdä vielä neljäs Spider-Man -leffa, mutta huonon palautteen takia sarja jäikin trilogiaksi. Vuonna 2012 hahmo tuotiin kuitenkin takaisin valkokankaille The Amazing Spider-Manissa. Aionkin jossain kohtaa arvostella myös sen ja sen jatko-osan, The Amazing Spider-Man 2:n (2014)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.spiderman-films.wikia.com
Spider-Man 3, 2007, Columbia Pictures