Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito
Genre: toiminta, komedia, fantasia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16
Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.
Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.
Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.
Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.
Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.
Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream(1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.
Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.
Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan(Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen(The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.
Yhteenveto:Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions
Ohjaus: Tom Hooper Pääosissa: Francesca Hayward, Laurie Davidson, James Corden, Rebel Wilson, Judi Dench, Idris Elba, Jason Deluro, Ian McKellen, Taylor Swift, Robbie Fairchild, Jennifer Hudson, Danny Collins, Naoimh Morgan ja Ray Winstone Genre: musikaali, animaatio Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Cats perustuu Andrew Lloyd Webberin samannimiseen musikaaliin, mikä taas pohjautuu T. S. Eliotin runokokoelmaan "Old Possum's Book of Practical Cats" vuodelta 1939. Webberin musikaaliesitys on nauttinut suuresta suosiosta ilmestymisvuodestaan 1981 asti ja sitä on esitetty suurilla näyttämöillä ympäri maailman. Jo 1990-luvulla Amblimation-yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvaa musikaalin pohjalta, mutta kun yhtiö suljettiin, projekti jäi tekemättä. Universal Pictures osti musikaalin elokuvaoikeudet ja vuonna 2013 alkoi vihjailu siitä, että studio oli tekemässä leffaa. Lopulta elokuvan teko vahvistettiin ja kuvaukset alkoivat joulukuussa 2018. Catsin traileri julkaistiin vihdoin viime kesänä ja siitä lähtien leffa on joutunut suuren pilkan kohteeksi. Filmin visuaalista ilmettä on haukuttu ja sen on sanottu olevan jopa karmiva. Trailereilla on YouTubessa enemmän peukkuja alaspäin kuin ylöspäin ja kun kriitikoiden arvioita alkoi ilmestyä internetiin, olivat ne lähinnä negatiivisia. Catsin mainetta ei ole yhtään parantanut se, että kun se ilmestyi jo ennen joulua Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, oli se suuri floppi lippuluukuilla, minkä lisäksi noin viikkoa myöhemmin Universal ilmoitti lähettävänsä teattereihin uuden kopion elokuvasta, minkä tehosteita on muuteltu. Yhtiö oli myös aluksi lisännyt elokuvan Oscar-akatemian katseltavaksi palkintojenjakoa varten, mutta ihan vuoden lopulla yhtiö oli poistanut elokuvan Akatemialta. Elokuvaa on siis pidetty yhtenä vuosikymmenen pahimpana fiaskona jo ennen kuin se edes saapuu Suomen teattereihin. Itse olin järkyttynyt, kun näin Catsin trailerin ja olen viimeisen puolen vuoden aikana vain pelännyt pahinta. Kuitenkin mitä enemmän olen elokuvasta lukenut juttuja, sitä enemmän olen halunnut nähdä lopputuloksen omin silmin. Meninkin katsomaan Catsin uudenvuodenaattona sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa, missä elokuvan kammottavuus pääsi oikein tosissaan korostumaan. Kuvasimme Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubessa Vernus-kanavaa pyörittävän kaverini kanssa Catsista arviovideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on valmis.
Öisessä Lontoossa kissa nimeltä Victoria hylätään kujalle. Siellä Victoria kohtaa erilaisia katteja ja kolleja, jotka valmistautuvat jokavuotiseen jellikki-kilpailuun, minkä voittaja pääsee kissojen taivaaseen ja jolle annetaan uusi elämä.
Elokuvan pääosassa Victoria-kissana nähdään balettitanssija Francesca Hayward, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Haywardista paistaa kyllä into tehdä tämä elokuva ja hän lähtee tanssin pyörteeseen taidokkaasti, mutta hänen hahmonsa jää todella latteaksi. Victoria on hylätty kissa, joka erään laulunsa mukaan etsii paikkaansa maailmassa. Tämä juonikuvio on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja lähinnä Victoria vain katsoo sivusta, kun leffa esittelee muita kissoja. Muita kissahahmoja leffassa ovat mm. James Cordenin esittämä Bustopher Jones, Rebel Wilsonin esittämä Jennyanydots, Jason Derulon näyttelemä Rum Tum Tugger, Jennifer Hudsonin esittämä hylätty Grizabella, Idris Elban näyttelemä paha Macavity, tätä auttava Taylor Swiftin esittämä Bombalurina, sekä kunnon näyttelijäkonkarit Ian McKellen teatterikissa Gusina, sekä Judi Dench jellikkejä johtavana Deuteronomyna. Omaa ohjelmaansa juontava Corden ei ole kummoinen näyttelijä, vaan hän lähinnä ärsyttää Bustopherina. Ailahtelevaisia roolitöitä tekevä Wilson on myös rasittava. Derulon tungettelee turhankin lähelle kameraa, kun taas Hudson joutuu itkemään läpi leffan niin, että räkä valuu nenästä suuhun. Enkä edes vitsaile. Elba on aina hyvä vaihtoehto pahikseksi, mutta hänen hahmonsa Macavity on lopulta todella mitäänsanomaton tyyppi. Swift osaa laulaa ja siihen hänen osuutensa jääkin. McKelleniä ja Denchiä taas lähinnä säälin heidän jokaisessa kohtauksessaan. McKellenin alkaessa laulamaan, voivottelin mielessäni, että "reppana, olet tätä parempi, älä tee näin". Dench taas näyttää lopun myötähäpeällisessä monologissaan siltä kuin hän vain pyörittelisi palkkashekkiä päässään, jotta pystyy puhumaan kamalat repliikkinsä läpi.
Jos joku ei vielä tiennyt, Cats-elokuvan kissat on toteutettu niin, että ihmiset ovat näytelleet koko elokuvan ja heidät on digitaalisesti muokattu näyttämään kissamaisilta. Kaikilla on turkit, suipot korvat, hännät ja viikset. Ja toteutus on aivan järkyttävä. Jo leffan ensimmäinen traileri shokeerasi maailmaa sillä, kuinka kammottavilta nämä kissat näyttävät. Nämä katit ovat kuin pahimmista painajaisista. Ja vaikka efektejä on tekijöiden mukaan päivitelty pariinkin otteeseen, ovat kissat edelleen hirvittävä ilmestys. Animoinnissa on jotain vialla ja hahmojen turkit ovat usein suttuisasti toteutetut. Ihmiskasvot näyttävät välillä leijuvan kissapäässä todella friikinnäköisesti - aivan kuin Snapchat-filtterit.
Eikä pelkkä animointi ole ongelma, vaan se, miten näyttelijät näitä kissoja esittävät. Tarkoitus on kai saada hahmot tuntumaan eläimellisiltä, mutta heidän liikkeensä ja tapansa tulla toisten lähelle keskustelujen ja laulujen aikana aiheuttaa lähinnä erittäin epämukavan olon katsojalle. Minua ihan oikeasti ahdisti välillä katsoa tätä. Olin myös todella hämmentynyt siitä, kuinka himokkaasti kissat katselevat toisiaan. He tanssivat toistensa luokse viettelevästi ja käyttäytyvät kuin pahimman kiima-ajan keskellä. Kissojen välillä on vahvaa seksuaalista jännitettä, enkä tiedä, oliko tämä tarkoituksellista vai ei. Olen kuitenkin pohtinut teorian, että elokuvan tanssinumerot ovat todellisuudessa vain vertauskuva kissojen orgiajuhlille.
Ja niin, tämän on kai tarkoitus olla koko perheen elokuva.
Andrew Lloyd Webberin musikaaliesityksen tavoin myös Cats-elokuva on tietty musikaali. Leffan nähtyäni olen hieman hämmentynyt, mihin musikaalin suuri suosio perustuu, sillä mielestäni yksikään kappaleista ei ollut kovinkaan erityinen. Laulajat kyllä osaavat pääasiassa hommansa (paitsi Dench ja McKellen, joiden lauluhetket saavat pyörimään penkissä kiusaantuneena), mutta laulut itsessään ovat aika tylsiä. Pääasiassa laulujen kautta vain esitellään eri kissat. Hahmoille ei vaivauduta luomaan kunnon sisältöä, vaan jokaisen laulussa esitellään jokaiselle jokin tietty piirre, mikä määrittää heidät täysin. Cordenin hahmon kohdalla lauletaan, kuinka Bustopher Jones on lihava kissa, koska hän syö aina. Ja siinä on kaikki, mitä hahmolla on tarjottavana. Wilsonin kohdalla lauletaan, kuinka Jennyanydots on kömpelö kissa. Grizabella on surullinen kissa. Gus on teatterikissa. Ja nämä kissat ovat jotain, mitä kutsutaan "jellikiksi" - mitä ikinä se sitten tarkoittaa. Ensimmäisen vartin aikana tuota sanaa hoetaan raivostuttavuuteen asti. Ei siis kestänyt kauaa, kun jo tajusin, ettei itse leffa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin surkeat trailerit.
Voin kuvitella, että live-esityksenä katseltuna Cats voi olla tyylikäs show. On varmasti vaikuttavaa nähdä nämä jättimäiset lavasteet ja oivalliset tanssikoreografiat suoraan silmien edessä, eikä näyttämöllä kissoiksi puetut ihmiset edes erityisemmin häiritse. Teatterielämyksenä Cats voi siis olla mainio, mutta elokuvaksi se ei käänny sitten millään. Kun filmin tarjoama show on lähinnä traumatisoiva pelottavien ja kiimaisten kissojensa vuoksi ja ruma kökköjen tehosteidensa takia, jää elokuvan onnistuminen sen varaan, että sen tarina toimisi. Mutta Catsista hädintuskin löytyy tarinaa! Kissojen "jellikki"-kisa ja jonkinsortin taivaaseen pääsy on todella löyhä kertomus, mutta lähinnä elokuva on vain sitä, että uusia hahmoja esitellään liian pitkiksi venytettyjen musikaalinumeroiden kautta, minkä jälkeen hahmoille ei keksitäkään enää mitään käyttöä. Sitten taas uusi hahmo ja uusi laulu jne. jne. jne. Kun ensimmäisen tunnin aikana pääsee yli kissojen järkyttävästä ulkonäöstä, tulee huomattua, kuinka tylsä elokuva on kyseessä. Mukaan pakotetut vitsit ovat vielä toinen toistaan surkeampia ja niiden taso on tyyliä "veikö kissa kielesi?" ja "nostetaan kissa pöydälle". Ainoan kerran naurahdin, kun Jennyanydots pohtii, onko yksi mieskissoista leikattu, kun tämä laulaa niin korkealta.
Catsia katsoessa en voinut olla ihmettelemättä, miten tällainen on voinut päästä läpi ja saanut teatterilevityksen? Eivätkö tekijät ole missään kohtaa ajatelleet, että tämä voisi olla suuri virhe? Eikö kukaan työryhmästä sanonut, että kissat näyttävät karmivilta ja oudoilta, eikä kukaan luultavasti pidä filmin visuaalisesta ilmeestä? Tai että perheleffaksi tämä sisältää liian vahvaa seksuaalista virettä? Luottiko studio niin täysillä musikaalin suosioon, että uskoivat leffaversion vetävän katsojia ihan vain sen ansiosta? Jos ei tässä kohtaa käynyt jo selväksi, minä inhosin tätä elokuvaa ja sen katsomista. En ole pitkään aikaan hävennyt ja tuskastunut leffateatterissa näin paljon kuin Catsia katsoessa.
Lisäksi ihmettelen kovasti, miten noin kymmenen vuotta sitten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot upealla Kuninkaan puheella(The King's Speech - 2010) voittanut Tom Hooper on päätynyt tekemään jotain tällaista ja vielä näin huonosti. Hooperin ohjaus on kömpelöä läpi leffan, eikä hän tunnu tietävän, kuinka käsitellä musikaalia täynnä tanssimista ja laulua. Hooper ei tavoita lainkaan mitään maagisuutta, mitä tähän on varmasti toivottu, eikä muutenkaan tee kummoista työtä tunnelman kanssa. Hänen ja Lee Hallin käsikirjoitus vasta kehno onkin. Koska en ole musikaaliesitystä nähnyt, en osaa sanoa, ovatko hahmot siinäkin näin yksiulotteisen tylsiä ja onko esitys yhtä tarinaton. Sentään Cats on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu ja musikaalinumeroiden aikana löytyy tempoon istuvaa leikkausta. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä rakentaessaan jättikokoisia esineitä, jotta ihmisten tavarat olisivat kissojen silmissä valtavia. Ja sitten efektitiimi on tullut paikalle ja pilannut ne vähätkin hyvät puolet.
Yhteenveto:Cats on kammottava ja painajaismainen musikaalifiasko. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä tekijät oikein tuumasivat leffaa tehdessään ja hävetä aika lailla kaikkea, mitä kuvassa tapahtuu. Leffa on äärimmäisen kiusallinen surkean toteutuksensa takia. Ihmisten ja kissojen sekoitukset ovat hirvittävät ilmestykset ja niistä paistaa kömpelö digitaalisuus. Ihmiskasvot eivät ole täysin lukittuneita kissapäihin, vaan ihmispiirteet välillä leijuvat hieman pään edessä. Tämän lisäksi kissat aiheuttavat katsojalle todella epämiellyttävän tunteen liikehdinnällään ja katseillaan, jotka ovat hämmentävän himokkaita ja vietteleviä. Aivan kuin kaikilla hahmoilla olisi paha kiima-aika meneillään. Ja tämän pitäisi olla koko perheen leffa! Tanssikoreografiat ovat sentään tyylikkäät, mutta laulut eivät ole kaksisia ja ne jäävät nopeasti unholaan. Lähinnä ylipitkissä lauluissa vain esitellään hahmoja, joita ei lopulta käytetä mihinkään. Hahmot ovat läpikotaisin tylsiä ja yksiulotteisia, eivätkä heidän näyttelijänsäkään vakuuta. Judi Dench ja Ian McKellen saavat lähinnä nolostumaan, Idris Elba ei pääse hyödyntämään taitojaan laimean pahiksen osassa, ja James Corden ja Rebel Wilson lähinnä ärsyttävät. Uusi tulokas Francesca Hayward näyttää intoa projektia kohtaan, mutta hänen hahmonsa jää mitäänsanomattomaksi sivustakatsojaksi, jonka kehityskaari on kehnosti toteutettu. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä löyhä juonikuvio jellikki-kilpailusta jaksa kiinnostaa. On aivan käsittämätöntä, että kymmenen vuotta sitten todella hienon Kuninkaan puheen ohjaaja on lähtenyt näin hurjaan alamäkeen tasossa. Cats on ruma, kiusallinen, pitkästyttävä ja kaikin puolin erittäin kökkö raina. Suosittelen kaikkia pysymään tästä kaukana, mutta samalla olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokea tämä hirvitys. Mielenkiinnolla odotan, muodostuuko Catsille kulttimaine niin kamalana roskana, että jotkut rakastavat sitä juuri siksi. Kylläpä lähti tämä elokuvavuosi hyvin käyntiin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cats, 2019, Working Title Films, Amblin Entertainment, Perfect World Pictures, The Really Useful Group, Monumental Pictures
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Luke Evans, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Manu Bennett, John Tui, Sylvester McCoy, Cate Blanchett, Hugo Weaving, Christopher Lee, Mikael Persbrandt, Billy Connolly, Ryan Cage, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch ja Ian Holm Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 44 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvat elokuvat Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) ja Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) olivat heikohkoista arvioistaan huolimatta suuria menestyksiä. Edellinen elokuva loppui kesken ja sarjan huipennusta joutui odottamaan vielä vuoden. Lopulta huipennus, eli Hobitti: Viiden armeijan taistelu ilmestyi joulukuussa 2014. Aluksi elokuvan nimen piti olla kirjan mukaisesti "Hobitti - Sinne ja takaisin", mutta nimi vaihdettiin puoli vuotta ennen ensi-iltaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä joidenkin mielestä se oli sarjan viihdyttävin teos, kun taas joidenkin mukaan leffa oli ehdottomasti sarjan huonoin - jopa rikos ihmiskuntaa kohtaan. Itse olin innoissani, kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, sillä pidin kahdesta edeltäjästä paljon. Kävinkin katsomassa Viiden armeijan taistelun ensi-illassa ja mielestäni kyseessä oli todella mainio päätös sarjalle. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen jälkikäteen. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitin -trilogia läpi yhdessä päivässä ja sen me myös teimme. Samalla päätin kirjoittaa trilogian elokuvista arvostelut.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Hobbit: An Unexpected Journey ja Hobitti - Smaugin autioittama maa!
Lohikäärme Smaug on poistunut Yksinäiseltä vuorelta ja kääpiöt ovat ottaneet vanhan kotinsa takaisin omakseen. Aarre kuitenkin houkuttelee monia aina ihmisistä haltioihin ja örkkeihin. Kuningas Thorin ei kuitenkaan suostu jakamaan rikkauksiaan, mikä johtaa suureen taisteluun. Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Nimittäin kun taisteleminen alkaa, ei pieni hobitti uskalla mennä mukaan, sillä menettäisi aika varmasti henkensä, jolloin hahmon osuus ei ole kovin suuri. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Bilbo sai haltuunsa särkymättömän mithril-paitansa, jonka hän tulee lahjoittamaan Frodolle. Ian McKellenin esittämä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa tee elokuvassa. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. McKellen on pienehköstä roolistaan huolimatta edelleen mainio roolissaan. Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Häneen on tarttunut lohikäärmetauti, josta aiemmin on puhuttu useasti. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmon hulluuden. Tietenkin Thorinin mieli alkaa selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Ken Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (Graham McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Aidan Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (Dean O'Gorman) jää taka-alalle. Bifur (William Kircher), Bofur (James Nesbitt), Bombur (Stephen Hunter), Oin (John Callen), Gloin (Peter Hambleton), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti. Luke Evansin näyttelemä jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Thorin lupasi Järvikaupungille osuuden aarteesta ja toisin kuin muut, Bard uskoo pystyvänsä neuvottelemaan Thorinin kanssa, jotta hänen kansansa saisi tarpeeksi rahaa rakentaakseen kotinsa uudestaan. Evans on mainio roolissa ja Bard pääsee esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan. Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia on mukana tässäkin leffassa, vaikkei esiinnykään kirjassa. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan. Tauriel-haltia (Evangeline Lilly) on myös mukana ja pääsee taistelemaan muiden kanssa. Taurielin rooli ei ole kovin iso, mutta hänen ja Kilin romanssi on yhä mukana taustalla. Tauriel tuntuu tässä leffassa aika tarpeettomalta, mutta onhan se edelleen kiva, että trilogiassa on edes yksi tärkeä naishahmo. Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin. Örkkejä taistoon johtavat kalpea Azog (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolg (John Tui). Azog ei erityisemmin tee mitään, lähinnä vain antaa komentoja kauempana. Kuitenkin lopussa täytyy olla vielä Thorinin ja Azogin välinen kaksintaistelu, verivihollisia kun ovat. Bolgin rooli on vielä pienempi ja hän tuntuu lähinnä vain hieman vaikeammalta vastukselta kuin tavalliset örkit.
Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja hahmoja, kuten velhot Radagast Ruskea (Sylvester McCoy) ja Saruman Valkoinen (Christopher Lee), haltiat Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving), sekä nahanvaihtaja - eli muodonmuuttaja - Beorn (Mikael Persbrandt), joka käväisee taistelussa mukana. Radagast pysyy vakavana, eikä hänen ensimmäisen leffan koomisuudestaan ole enää mitään jäljellä. Saruman ja Elrond pääsevät näyttämään taistelutaitojaan pelastaessaan Gandalfia Nazgûleilta. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Galadrielin kädessä tutun "pullon", joka sisältää kirkkaan Eärendil-tähden valoa. Myös Järvikaupungin isäntä (Stephen Fry) ja hänen kätyrinsä Alfrid (Ryan Gage) ovat mukana. Tällä kertaa tosin Alfrid on isommassa roolissa. Hänen tarkoituksenaan on tuoda komiikkaa muuten hyvin vakavaan teokseen. Paikoitellen Alfrid onnistuukin naurattamaan, mutta suurimmaksi osaksi hän vain ärsyttää ja katsojana ihmettelee, miksei hän ole voinut jo kuolla? Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kai kivaa. Smaugin mukanaolo on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Smaug hyökkää Järvikaupunkiin, samalla kun kääpiöt alkavat muokkaamaan Ereboria taas kodikseen. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimi onkin Viiden armeijan taistelu, mikä jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi eri taistoon kuin Smaugia vastaan käytävä. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos Smaugin autioittaman maan loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, saamatta sitä. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan.
Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää PUOLET koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on nähtävissä monia, joten lapsille ja herkimmille tätä ei kannata näyttää. Taistelumuodostelmia on kiehtova seurata ja mitä pidemmälle kaaos etenee, sitä paremmin tunnetilat välittyvät.
Viiden armeijan taistelu onkin yllättävän koskettava elokuva. Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on elokuvan parhaimpia kohtia. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Hölmöä on vielä se, etteivät ne kohtaukset edes ole tarkoitettu vitseiksi. Kaikkein hölmöin kohta on, kun maan sisältä tulee esiin jättimäisiä hirmukäärmeitä, jotka eivät loppujen lopuksi tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Vaikka taisteleminen viihdyttääkin ja mukana on loistavia osioita - etenkin leffan loppupuolella - niin silti Viiden armeijan taistelu on selvästi sarjan heikoin osa. Alkuvalmistelujen jälkeen leffa on vain yhtä isoa lopputaistelua, jolloin siinä ei tunnu olevan erityisemmin juonta. Toisaalta taas juoni on kulkenut kahden edellisen osan läpi tätä leffaa varten, eikä leffoja ole tarkoituskaan katsoa itsenäisinä teoksina. Silti tuntuu siltä, että tämä kaipaisi enemmän. Kahden edeltäjän upea seikkailutunnelma on kadonnut, mikä on harmi. Ei tämä kuitenkaan ole millään lailla huono elokuva. Tunnelatauksensa ansiosta Viiden armeijan taistelu on todella mainio päätös sarjalle. Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä ja onkin hienoa, että mukana on rauhallisempi alkupuolisko, sillä kaksituntinen taistelu olisi oikeasti tylsä. Alkupuoliskolla hieman pohjustetaan tulevaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa (2001-2003), kuten myös ihan lopussa. Elokuvassa tehdään toimiva viittaus Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) esiintyvän käskynhaltija Denethorin isään, sekä hieman vähemmän toimiva, tönkkö viittaus yhteen trilogian tärkeimmistä hahmoista; Aragorniin. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, miten trilogiat liitetään Viiden armeijan taistelun lopussa upeasti yhteen, jolloin katsojana voi hyvissä mielin aloittaa Taru sormusten herrasta heti, kun tämä on päättynyt. Voi olla, että joskus yritän katsoa kummatkin trilogiat putkeen, mutta ehkä ensin yritän katsoa trilogiat peräkkäisinä päivinä, sillä kumpikin on itsessään jo hieman raskas kokonaisuus. Kokonaisuutena Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, sillä siinä on niin paljon loistavuuttakin. Se ei ole kahden edeltäjänsä tasoinen teos, muttei todellakaan niin huono, kuten monet väittävät.
Taru sormusten herrasta -trilogian ja kahden edellisen osan tapaan tämänkin elokuvan on ohjannut Peter Jackson. Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään Hobitti-trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen. Maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille ja puvustajat ovat saaneet suunnitella uusia hienoja sotavarustuksia. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan Tarussa sormusten herrasta Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale "The Last Goodbye", joka on nimetty osuvasti, sillä Viiden armeijan taistelussa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Viiden armeijan taistelusta on tehty pidempi ja mukana on todella verisiä kohtia. Myös taistelu Dol Guldurissa ja taisto Smaugia vastaan ovat pidempiä. Jotkut sotalisäykset ovat koomisia, mutta tavallaan oudon toimivia. Pelkästään sotavaunujen takia suosittelen katsomaan pidennetyn version elokuvasta. Se kestää noin kaksikymmentä minuuttia kauemmin kuin teatteriversio.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja saagan päättämisestä kertovat "The Appendices Part 11: The Gathering Storm (The Chronicles of The Hobbit - Part 3)" ja "The Appendices Part 12: Here at Journey's End". Lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös trailereita ja lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 3", jossa esitellään elokuvan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Viiden armeijan taistelu on todella hyvä lopetus trilogialle, muttei elokuvana yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi - vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan - jolloin koko leffa ei ole yhtä taistoa. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. Kilin ja Taurielin romanssi ei vieläkään ole kovin merkittävä, mutta menee muun elokuvan mukana. Viiden armeijan taistelu on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Paras kohtaus on kuitenkin, kun Bilbo ja Gandalf istuskelevat hiljaa vierekkäin. Siinä on jotain niin yksinkertaisen täydellistä, että huhhuh! Hölmöjä juttuja on mukana, joista osan katsoo helposti sormien läpi, mutta osa tuntuu lähinnä tyhmiltä, kuten hirmukäärmeet. Visuaalisesti elokuva näyttää hienolta ja Howard Shoren musiikki toimii mainiosti. Billy Boydin laulaman "The Last Goodbyen" myötä katsojat voivat jättää jäähyväiset Keski-Maalle. Lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti yhteen ja joskus onkin pakko katsoa ne peräkkäin, vaikka se veisi yli kaksikymmentätuntia päivästä. Jos pidit edellisistä osista, niin pitäähän sinun katsoa myös sarjan huipennus. Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. Hobitti ei saavuta Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee. Kokonaisuutena Hobitti-trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina, joka kannattaa katsoa, jos fantasiajutut kiinnostavat. Vaikka en olekaan fanaattinen sarjan fani, joka tietää sarjan maailmasta kaiken ja lukee kirjat vähintään kerran vuodessa (en koe, että minun tarvitsisi lukea Keski-Maa -kirjoja enää uudestaan), niin se on silti erittäin tärkeä osa elämääni. Todella suuri kiitos siis ohjaaja Peter Jacksonille ja muulle työtiimille, jotka ovat saaneet aikaiseksi nämä hienot teokset! Elokuvien katsomisen lisäksi minulle on myös tärkeää voida kirjoittaa näistä elokuvista ja olenkin kiitollinen, jos kuljit mukanani ja jaksoit lukea arvosteluni läpi. Nyt Elokuvan taikaa jättää jäähyväisensä Keski-Maalle... siihen asti, että "Silmarillion" -kirjasta (1977) tehdään elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theonering.net
The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films, 3Foot7
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Benedict Cumberbatch, Luke Evans, Cate Blanchett, Sylvester McCoy, Manu Bennett, Lawrence Makoare, Mikael Persbrandt, Stephen Fry ja Ryan Cage Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvan elokuvatrilogian (2012-2014) ensimmäinen osa Hobitti - Odottamaton matka(The Hobbit: An Unexpected Journey) ilmestyi joulukuussa 2012 ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut sanoivat, että kyseessä oli upea paluu Keski-Maahan, kun taas jotkut kritisoivat, että leffa oli liian digitaalisen näköinen. Joillekin faneille mielipahaa aiheutti, ettei leffa noudattanut kirjaa orjallisesti, kun taas jotkut fanit olivat innoissaan siitä, että mukaan oli lisätty asioita, joista puhutaan "Kuninkaan paluu" -kirjan ("The Return of the King" - 1955) liitteissä. Itse kuulun niihin, jotka pitivät elokuvaa loistokkaana paluuna tuttuun ja rakkaaseen maailmaan. Valitettavasti sarjan toista osaa piti odottaa kokonainen vuosi, kun olin ihan valmis katsomaan jatkoa heti, kun olin nähnyt sarjan aloitusosan. Ensimmäisten trailereiden ilmestyessä olin todella innoissani. Hobitti - Smaugin autioittama maa ilmestyi joulukuussa 2013 ja sai paremmat arviot kuin edeltäjänsä. Elokuva oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse kävin katsomassa elokuvan kaksi päivää sen ensi-illan jälkeen ja pidin siitä erittäin paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan. Vuoden 2017 alkupäässä päätimme yhdessä tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitti -trilogian päivän aikana ja samalla päätin myös kirjoittaa niistä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hobitti - Odottamaton matka!
Bilbo Reppuli, Gandalf ja kolmetoista kääpiötä jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Matkan varrella he kohtaavat jättihämähäkkejä, pahoja örkkejä ja vihamielisiä haltioita, minkä lisäksi määränpäässä odottaa itse lohikäärme Smaug. Martin Freeman on edelleen loistava hobitti Bilbo Reppulina. Hahmo on muuttunut rohkeammaksi, vaikka hänestä huomaa yhä, ettei hän täysin kuulu soturikääpiöiden joukkoon. Hän kuitenkin pääsee olemaan taas sankari, porukan kohdatessa jättimäisiä hämähäkkejä Synkmetsässä. Muuten hänen roolinsa ei ole erityisen suuri ennen loppuhuipennusta, jossa Bilbo joutuu kohtaamaan suuren lohikäärme Smaugin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat todella upeita, ja hän näyttää kaiken aikaa olevansa lahjakas näyttelijä. Bilbo alkaa leffassa hieman tajuamaan, että hänen löytämällään sormuksella on voima tunkeutua hänen mieleensä, mikä tulee olemaan myöhemmin tärkeässä osassa. Ian McKellenin näyttelemä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa liiku Bilbon ja kääpiöiden mukana, sillä hänen täytyy lähteä tutkimaan mystisiä tapahtumia toisaalla. Tässä tietenkin valmistellaan jälleen Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), joka tapahtuu noin 60 vuotta Hobitti -trilogian jälkeen. Kirjassa Gandalf vain häipyy pitkäksi aikaa jonnekin, mitä ei selitetä, joten onkin hienoa, että elokuvassa näytetään Gandalfin oma seikkailu. Mielestäni on erinomaista, että Gandalf, joka on yleensä nähty liikkumassa muiden kanssa, pääsee vihdoin olemaan joidenkin kohtausten pääosassa. McKellen on yhä sama vanha tuttu velhohahmo ja vetää roolinsa hienosti. Kääpiöjoukon johtaja, Richard Armitagen esittämä Thorin Tammikilpi alkaa muuttua epämiellyttävämmäksi, mitä pidemmälle heidän matkansa käy. Yksinäisellä vuorella oleva kulta on Thronin addiktio ja leffassa näytetään ensimmäisiä merkkejä aarteen sairaudesta, mistä edellisessä leffassa puhuttiin. Thorin pääsee vielä enemmän näyttämään olevansa johtohahmo, mikä sujuu Armitagelta hienosti.
Muut kääpiöt ovat tietenkin mukana, mutta kaikki eivät pääse vieläkään loistamaan. Balin (Ken Stott) pääsee ystävällisesti neuvomaan Bilboa ja hänestä tuleekin lämpimämpi hahmo. Kilin (Aidan Turner) roolia on suurennettu ja hänelle on luotu romanssia erään eri lajin edustajan kanssa. Hän myös sairastuu vakavasti, jolloin hänen veljensä Fili (Dean O'Gorman) auttaa häntä. Bofur (James Nesbitt) on sama höpöttäjä kuin edellisessä osassa ja Oin (John Callen) naurattaa hieman kuulovaikeuksiensa takia. Pullukka Bombur (Stephen Hunter) yllättää olemalla oikea taistelija tahtoessaan, sekä porukan nopein juoksija. Gloinilla (Peter Hambleton) on hupaisa kohtaus, jossa viitataan hänen pieneen poikaansa Gimliin, joka tulee olemaan tärkeä hahmo Tarussa sormusten herrasta. Bifur (William Kircher), Dwalin (Graham McTavish), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) eivät pääse paljoa tekemään. Elokuvassa nähdään Taru sormusten herrasta -trilogiasta tuttu Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että Legolas olisi mukana näissäkin elokuvissa, ihmettelin suuresti, sillä hän ei esiinny kirjassa. Olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Legolas istui mukaan tähän tarinaan. Smaugin autioittaman maan Legolas on nuorempi ja jopa häijympi. Hänen silmänsä ovat paljon kylmemmät kuin millaisina ne on tottunut näkemään, eikä hän paljoa hymyile elokuvan aikana. Legolakselta eivät tunnu nuolet taaskaan loppuvan kesken ja hän pääsee esittelemään fysiikan lakeja uhmaavia taistelutaitoja pariinkin otteeseen. On hienoa nähdä Bloom tutussa roolissaan. Tarinaan on lisätty haltianeito Tauriel (Evangeline Lilly), joka on lähes yhtä hyvä soturi kuin Legolas. Tauriel tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä, mutta ainakin leffasarjassa on yksi isossa roolissa oleva naishahmo. Taurielin tarkoitus on olla Kilin epätavallinen rakkauden kohde. Kaksikolle luotu romanssintynkä on paikoitellen väkisin väännetty, mutta toisaalta se tuo mielenkiintoisen lisäyksen Kilin hahmoon. Legolas on selkeästi jollain tavoin myös ihastunut Taurieliin, eikä hän pidä siitä, että joku kääpiö pääsee lähemmäs Taurielia. Lilly on hyvä ja uskottava haltiasoturina. Edellisessä elokuvassa vain nopeasti nähty Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil esitellään vihdoin kunnolla. Hahmo on Legolaksen isä, jota Legolas kunnioittaa suuresti, mutta päätyy lopulta uhmaamaan. Vaikka Pace on mainio valinta ylvään haltiakuninkaan rooliin, on hahmosta vaikea pitää, sillä hän on niin kylmäsydäminen. Thranduil ei todellakaan halua auttaa pahaisia kääpiöitä, vaan lukitseekin heidät tyrmään. Thranduil on katkera, sillä hän kokee osan Vuoren aarteesta kuuluvan hänelle. Thranduil ei tunnu välittävän kenestäkään ja kohtelee kaikkia kylmästi. Hahmo on inhottava ja paikoitellen ärsyttävän itsekeskeinen. Smaugin autioittamassa maassa tarinaan tulee mukaan ihmisiä, joista tärkein on Luke Evansin esittämä jousimies Bard, joka salakuljettaa Bilbon ja kääpiöt Yksinäisen vuoren lähellä sijaitsevaan Järvikaupunkiin, eli Esgarothiin, sekä tarjoaa porukalle suojan ja tarvikkeita. Bard yrittää pitää huolta huonosti kohdelluista Järvikaupungin asukkaista, sekä kolmesta lapsestaan. Hahmo vaikuttaa ulkoapäin kylmältä, mutta on todellisuudessa hyväsydäminen. Vaikka hän auttaakin kääpiöitä, hän on sitä vastaan, että kääpiöt kulkisivat Vuorelle, sillä hän pelkää Smaugin heräävän ja polttavan koko Järvikaupungin. Evans on hyvä vakavana Bardina.
Järvikaupungia hallitsee Stephen Fryn näyttelemä Järvikaupungin isäntä. Tämäkin hallitsija on inhottava, eikä hän välitä kaupungin asukkaista yhtään. Kuitenkin toisin kuin Thranduil, Järvikaupungin isäntä on koominen hahmo. Fryta on vaikea ottaa tosissaan hölmöissä maskeerauksissa, minkä lisäksi isännän koko olemus ja hänen repliikkinsä ovat huvittavia. Isäntä on erittäin rikas, muttei suostu antamaan kaupunkilaisille mitään. Järvikaupungin asukkaat inhoavat häntä, mutteivät uskalla tehdä mitään vartijoiden takia. Isännän uskollisin alamainen on häijy mies nimeltä Alfrid (Ryan Gage), joka on välillä hauska, välillä inhottava ja välillä rasittava. Gage vetää roolinsa välillä vähän yli, jolloin hahmo ei tunnu kovin uskottavalta. Edellisestä elokuvasta tutut hahmot velho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), örkki Azog (Manu Bennett) ja haltia Galadriel (Cate Blanchett) tekevät paluun. Radagast ei ole yhtä tahattoman koominen ja hän on vakavampi hahmo kuin aiemmin. Azog ei paljoa tee, mutta hän tuntuu hieman uhkaavammalta. Galadrielinkin rooli on erittäin pieni. Uusina hahmoina esitellään Azogin poika Bolg (Lawrence Makoare), joka on julmemman oloinen kuin isänsä, sekä nahanvaihtaja Beorn (Mikael Persbrandt), joka pystyy muuttumaan isoksi karhuksi. Beorn on isompi kuin ihmiset, sekä karvaisempi. Ennen leffan näkemistä mietin, miten hahmo olisi toteutettu ja pakko sanoa, etten erityisemmin pidä siitä, miltä Beorn vaikuttaa ulkoisesti. Persbrandt on roolissa toimiva, mutta hahmo ei itsessään näytä yhtään siltä, millaiseksi olin hänet kuvitellut - ja minulle yleensä leffojen versiot hahmoista toimivat hienosti, kirjojen luomiin mielikuviin verrattuna. Tärkein uutuus on tietenkin lohikäärme Smaug, jota esittää Benedict Cumberbatch. Smaugia tietty säästellään leffan loppuhuipennukseksi ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras, hienoin ja jännittävin. Ennen leffan näkemistä minua jännitti Smaugin näkeminen, sillä lohikäärme puhuisi paljon, eivätkä puhuvat eläimet ole tällaisissa leffoissa kovin uskottavia. Olin erittäin huojentunut, sillä Smaug toimii täydellisesti! Kyseessä on suosikkilohikäärmeeni mistään elokuvasta. Cumberbatchin ääni sopii hienosti hahmolle, minkä lisäksi hänen ilmeensä ovat päässeet mukaan Smaugille. Lohikäärme on viekas ja häijy, sekä todella uhkaava. Smaug on jättimäinen, mutta pääsee silti piiloon suurissa Ereborin saleissa. Ihan lopussa Smaug on lähinnä vain hirviö, mutta kohtauksessa, jossa hän keskustelee Bilbon kanssa, hänen juonitteleva luonteensa tulee hyvin esille. Cumberbatch esittää myös toista pahista elokuvassa, nimittäin edellisessä leffassa lyhyesti esiintynyttä Noitaa, joka yllätyspyllätys paljastuu kaikkein suurimmaksi pahikseksi Keski-Maassa, eli Sauroniksi.
Elokuva alkaa lyhyellä prologilla, jossa näytetään Thorinin ja Gandalfin ensikohtaaminen, jolloin he aloittavat suunnittelemaan Yksinäisen vuoren valtaamista. Tästä päästään takaisin itse seikkailuun. Elokuva tuntuukin jatkuvan lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Azogin johtamat örkit ovat yhä Bilbon, Gandalfin ja kääpiöiden perässä, jotka pakenevat Beornin taloon. Sieltä tiet erkanevat hieman, Gandalfin lähtiessä tutkimaan pahuuden paluuta, kun taas Bilbo ja kääpiöt jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Gandalfin omat seikkailut ovat tosiaan mielenkiintoisia ja vaikka ne on lisätty elokuvaa varten tarinaan, ne eivät tunnu vievän pois päätarinasta. Katsojana saa paremman käsityksen siitä, että Sauronin paluu vaikuttaisi myös Yksinäisen vuoren tapahtumiin. Silti Bilbon ja kääpiöiden matka on edelleen kiinnostavin. He joutuvat kulkemaan läpi hallusinaatioita aiheuttavan Synkmetsän - jossa asustaa myös suuria hämähäkkejä - pakenemaan haltioita jokea pitkin tynnyreissä, sekä piileskelemään salakuljettavan Bardin kyydissä, jotta pääsevät vihdoin määränpäähänsä.
Smaugin autioittamaa maata voisi helposti pitää väliosana ja sellainenhan se tavallaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta millään lailla vähäisempää. Erikoista onkin, että määränpää saavutetaan jo tässä elokuvassa, mitä ei yleensä trilogioiden toisissa osissa nähdä. Elokuva on synkempi kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy silti sama seikkailun tunne, mistä minä pidän erittäin paljon. Mukana on joitain hölmöjä juttuja, mutta ei kovin monia, vaan leffa pysyy pääasiassa vakavana. Uhkaava ja jännittynyt tunnelma tarttuu katsojalle hienosti. Leffa olettaa, että katsojat ovat nähneet edellisen osan, jolloin se ei selittele mitään uudestaan, vaan jatkaa suoraan seikkailua, mikä on hienoa. Näin koko kolmen tunnin kesto saadaan käytettyä matkaan. Kolmen tunnin leffaksi Hobitti - Smaugin autioittama maa ei tunnu pitkältä, sillä se on rytmitetty niin hyvin ja se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta - oli kyseessä sitten lokaatio, hahmo tai tunnelma. Toimintakohtauksia on mukana sopiva määrä, eivätkä kohdat tunnu pitkitetyiltä. Suosikkitoimintapätkäni leffassa on jokikohtaus, jossa kääpiöt pakenevat haltioita tynnyreissä. Samalla paikalle saapuvat örkit, joita vastaan pitää taistella. Mukana on siis kolme eri porukkaa toisiaan vastassa, mitä lisää hurja meno, tynnyreiden liikkuessa kovaa vauhtia virtaavassa vedessä. Leffan taistelukohdat ovat myös aika rajuja ja irtoraajoja on jälleen nähtävissä, eli perheen pienimmille näitä leffoja ei olla tehty.
Hienoin kohta leffassa, eli Bilbon ja Smaugin välinen kohtaus ei kuitenkaan tarvitse erityisemmin toimintaa. Samaan tapaan kuin Bilbon ja Klonkun kohtaaminen edellisessä osassa, tekijät ovat tienneet kohtauksen olevan todella tärkeä, jolloin siihen on panostettu paljon. Kohtaaminen on jännittävä - jopa paikoitellen piinaava - ja jännitteen kasvaminen on upeasti rakennettu. Lopussa on tietenkin vielä hieman toimintaa, sillä pitäähän Smaugia vastaan taistellakin, mutta sitten elokuva katkeaakin kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata. Lopetus voi olla erittäin hämmentävä, mutta samalla se myös saa katsojan vaatimaan lisää, sillä tarinan katkeaminen tapahtuu niin jännittävällä hetkellä. Joitakin lopetus voi ärsyttää niin paljon, että he lyttäävät muunkin leffan, mutta itse osaan nähdä elokuvan loistavuuden. Smaugin autioittama maa on erittäin tasokas jatko-osa Odottamattomalle matkalle, enkä osaa oikeastaan sanoa, kumpi on mielestäni parempi. Uhkaavan tunnelman vastapainoksi on lisätty toimivaa huumoria. Alkupää leffasta on vakavampi ja Synkmetsän painostavuus muuttuu jopa hieman ahdistavaksi. Hahmojen sekoaminen metsässä on hyvin keksitty. Pari ylimääräistä juttua on mukana ja paikoitellen Kilin ja Taurielin kummallinen romanssi tuntuu väkisin väännetyltä, mutta lopputuloksena elokuva on kuitenkin loistava ja se todella saa haluamaan lisää.
Keski-Maan maailmaa laajennetaan jälleen hieman. Edellisessä leffassa pikaisesti esitellyt Dol Guldur ja Erebor ovat isommassa osassa tässä, mutta muita tuttuja paikkoja ei oikeastaan nähdä. Beornin kodissa kaikki on isoa jopa Gandalfille, puhumattakaan pienikokoisesta Bilbosta. Synkmetsä on sokkeloinen paikka, eikä sinne pääse auringonvalo. Haltioiden valtakunta Synkmetsässä on hienon näköinen ja koristeellinen paikka. Järvikaupunki on nimensä mukaisesti rakennettu järven keskelle, jolloin monet liikkuvat siellä lautoilla. Järvikaupunki olisi muuten mielenkiintoisin paikka elokuvassa järveen kyhättyjen puurakennusten takia, mutta voiton vie kuitenkin Ereborin aarteita täynnä olevat salit. Edellisessä osassa Erebor nähtiin valoisana ja ylväänä paikkana, mutta tässä paikka on muuttunut kolkoksi ja karmivaksi. Elokuvassa käydään myös Rhudaurin kukkuloilla, jonne Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut Nazgûlit, eli mustissa kaavuissa esiintyvät sormusaaveet haudattiin aikoinaan. Edellisen elokuvan tapaan myös Smaugin autioittaman maan ohjauksesta vastaa Peter Jackson, jonka visio maailmasta on todella upea. Olen sanonut sen aiemminkin ja sanon sen jälleen: kukaan ei voisi tehdä Keski-Maa -elokuvia paremmin kuin Jackson. Hänet voi bongata heti elokuvan alusta samana porkkanaa mutustavana miehenä, jota hän esittiTaru sormusten herrasta: Sormuksen ritareissa (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001). Elokuva on kuvattu muuten upeasti - etenkin laajat kuvat maisemista ovat upeita - mutta tynnyripakokohtauksessa on muutamia kuvia vedestä, jotka ovat epätarkkoja ja amatöörimäisiä. Leikkaus on sujuvaa ja rytmitys toimii hienosti. Visuaalisesti elokuva on paremman näköinen kuin edeltäjänsä. Beornin karhumuoto näyttää hieman digitaaliselta, mutta muuten leffan epärealistisetkin mörököllit ovat uskottavia. Smaug on upeasti toteutettu. Lavasteet ovat jälleen huikeita. Maskeeraukset ja puvustukset ovat täydellisesti toteutettuja. Äänitehosteet ovat mainioita - etenkin Smaug-kohtauksen kilisevät kolikot jäivät mieleeni. Musiikista vastaa jälleen Howard Shore, joka on tehnyt upeaa työtä sävellysten kanssa. Lauluja ei tässä kuulla muita kuin lopputekstien aikana soiva, Ed Sheeranin laulama kappale "I See Fire", joka on todella hyvä.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Tärkeimmät ovat Beornin parempi esittely ja Thorinin isän, Thrainin mukana olo. Synkmetsäosiota on pidennetty, jolloin hahmojen sekoaminen tuntuu tapahtuvan luontevammin. Pidennetty versio on 25 minuuttia teatteriversiota pidempi elokuva.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisulla ovat sarjan teosta kertovat "The Appendices Part 9: Into the Wilderland (The Chronicles of The Hobbit - Part 2)" ja "The Appendices Part 10: The Journey to Erebor". Niiden lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 2", joka kertoo elokuvan kuvauspaikoista Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Smaugin autioittama maa on loistava seikkailuelokuva, joka on tasokas jatko-osa edeltäjälleen. Se ei ole yhtä hilpeä kuin Odottamaton matka ja muuttuukin synkemmäksi ja uhkaavammaksi. Elokuvan jännite on hienosti luotu. Seikkailutunnelma on silti vahvasti mukana. Toimintaosiot ovat mainioita ja erilaisia, jolloin niitä jaksaa helposti seurata. Paras kohtaus on Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaaminen. Smaug on paras leffalohikäärme ja Benedict Cumberbatch on loistovalinta rooliin. Kilin ja Taurielin romanssi on hieman kummallinen, mutta se menee muun mukana. On hienoa, että Gandalfille saadaan oma seikkailunsa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Leffa on muuten hyvin kuvattu, mutta tynnyripaossa on nähtävissä muutama huono, sekava ja epätarkka kuva. Howard Shoren säveltämät musiikit ovat mainioita, kuten myös Ed Sheeranin "I See Fire" - kappale. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Hobitti - Smaugin autioittama maa. Jos taas et pitänyt, niin jätä tämä väliin, sillä ei tämä luultavasti tarjoa sinulle mitään muutosta. Omasta mielestäni elokuva on loistava. Leffa loppuu kesken, mikä saa katsojan vaatimaan kolmatta osaa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Manu Bennett, Hugo Weaving, Cate Blanchett, Christopher Lee, Sylvester McCoy, Barry Humphries, Andy Serkis, Ian Holm ja Elijah Wood Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin kirjoittamat teokset "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" -trilogia ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat koskettaneet monia ympäri maailman ja muuttuneet fantasiaklassikoiksi. 1900-luvulla kirjoista tehtiin elokuvia animaatiomuodossa The Hobbit (1977), Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings - 1978) ja The Return of the King (1980), mutta kaikkein tunnetuin elokuvaversio on kuitenkin Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia (2001-2003), joka on yksi ylistetyimmistä elokuvasarjoista koskaan. Leffat olivat suuria kassamagneetteja ja voittivat yhteensä seitsemäntoista Oscaria, sekä monia muita palkintoja. Itse näin Taru sormusten herrasta -elokuvat jo ennen koulun aloittamista ja ne ovat todella tärkeä osa elämääni. Minulle luettiin lapsena myös kirjat, mutta itselleni elokuvat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Kun kuulin, että myös "Hobitti" -kirjasta tulisi filmatisointi, olin todella innoissani. Aluksi ohjaajan paikan otti Guillermo del Toro, mutta kun tuotanto viivästyi, hän luopui lopulta paikastaan, jolloin Peter Jackson palasi sarjan pariin ohjaajana. Aluksi oli tarkoituksena, että elokuvia tehtäisiin kaksi, mutta puoli vuotta ennen ensimmäisen osan ensi-iltaa ilmoitettiin, että leffoja tulisikin kolme kappaletta, jolloin kyseessä olisi Hobitti -trilogia. Monia tämä ärsytti, sillä kirja ei ole kovin pitkä ja monia pelotti, että tarinaa venytettäisiin liikaa. Itse olin innoissani, sillä sehän tarkoitti, että pääsisin käymään yhden kerran lisää sarjan maailmassa. Trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey, eli suomalaisittain Hobitti: Odottamaton matka ilmestyi joulukuussa 2012. Ensi-iltaan en mennyt, mutta menin kuitenkin katsomaan elokuvan viikko ilmestymisen jälkeen. Valmistautumisena luin kirjan pitkästä aikaa uudestaan. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan Blu-raylta. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa Hobitti-trilogian maratoonina ja kun olin viime vuonna kirjoittanut arviot Taru sormusten herrasta -trilogian elokuville, päätin tehdä saman myös Hobitille.
60 vuotta ennen Taru sormusten herrasta -trilogian tapahtumia hobitti Bilbo Reppuli lähtee kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa vaaralliselle retkelle Keski-maan halki Yksinäiselle vuorelle. Se oli aikoinaan kääpiöiden valtakunta Erebor, mutta nykyään siellä asustaa paha lohikäärme Smaug. Kääpiöiden aikomuksena on vallata Erebor takaisin itselleen ja surmata lohikäärme.
Bilbo Reppulia näyttelee Martin Freeman, joka on nappivalinta rooliin. On vaikea kuvitella ketään, joka suoriutuisi nuoren Bilbon osasta yhtä hienosti. Freemanin ilmeet ovat täynnä tunteita ja hänen esiintymisensä näyttää todella tarkkaan mietityltä, mutta silti niin luonnolliselta ja sujuvalta. Hobittina Bilbo on kiinnostunut vain kotonaan oleilusta, kirjojen lukemisesta nojatuolissaan ja hyvästä ruoasta. Hän ei ole yhtään innoissaan lähtemään minnekään seikkailemaan. Kuitenkin hän tajuaa lopulta, että maailmalla on hänelle enemmän tarjottavaa, joten hän päättää jättää turvallisen kotinsa Repunpään taakseen ja matkata yhdessä kääpiöiden kanssa. Elokuvan aikana Bilbo alkaa kasata rohkeuttaan ja pääsee todistamaan kääpiöille, ettei ole vain turha taakka, vaan että hänestä on oikeasti hyötyäkin. Kääpiöt tarvitsevat Bilbon tiedustelijamaiseksi voroksi, sillä hobitit voivat liikkua huomaamattomasti pienen kokonsa takia. Ian McKellen tekee paluun vanhan viisaan Gandalf Harmaa -velhon rooliin. McKellen on jälleen erinomainen roolissaan ja on pakko ihailla hänen roolityötään, hänen joutuessa pääasiassa näyttelemään yksin, sillä hahmo piti saada erikokoiseksi kuin lyhyet kääpiöt ja hobitti. Gandalf on rento, mutta samalla myös tiukka hahmo. Vaikka hän vaikuttaa harmittomalta, hän osaa olla myös vaarallinen, jos niin haluaa. Omasta mielestäni Gandalf on täydellinen esimerkki velhohahmosta harmaassa kaavussaan, suipossa hatussaan ja pitkässä parrassaan. Kääpiöitä johtaa Richard Armitagen näyttelemä Thorin Tammikilpi, jonka kohtalona on nousta Yksinäisen vuoren kuninkaaksi, sillä hän on edellisen kuninkaan pojanpoika. Thorin on viisas johtaja, joka on joutunut elämään kauan matkalaisena. Hänen luja tahtonsa voittaa lohikäärme välittyy hienosti katsojalle. Thorinin on vaikea luottaa keneenkään, eikä hän erityisemmin välitä Bilbosta ja kokee hänet lähinnä ylimääräisenä tyyppinä, jonka ei kuuluisi kulkea heidän mukanaan. Armitagesta löytyy oikeaa johtajaluonnetta ja arvokkuutta hahmoon.
Kuten arvata saattaa, kun elokuva sisältää kolmen päähenkilön lisäksi kaksitoista muuta isoissa rooleissa olevia hahmoja, ei muille kahdelletoista kääpiölle riitä tarpeeksi ruutuaikaa, jotta jokainen jäisi katsojan mieleen ja erottuisi tarpeeksi isosta joukosta. Lähes jokaiselle on kuitenkin annettu joitain yksityiskohtia, jotta heidät voi erottaa toisistaan. Balin (Ken Stott) on selvästi porukan vanhin ja viisain. Dwalin (Graham McTavish) on voimakas soturi. Vaaleahiuksinen Fili (Dean O'Gorman) ja tummahiuksinen Kili (Aidan Turner) ovat nuoret veljekset täynnä tarmoa. Dori (Mark Hadlow) ei vaikuta taistelijalta tarjotessaan lempeästi Gandalfille teetä. Norilla (Jed Brophy) on jännä tähdenmuotoinen kampaus. Nuori Ori (Adam Brown) käyttää aseenaan ritsaa. Oinilla (John Callen) on kuulo-ongelma ja hän käyttääkin koko ajan kuulotorvea. Gloin (Peter Hambleton) ei paljoa tee, mutta fanit tietävät hänen olevan Taru sormusten herrasta -trilogian Gimli-hahmon isä. Bifurilla (William Kircher) on pieni kirves päässään ja hän puhuu vain kääpiökieltä. Bofur (James Nesbitt) taas puhuu paljon ja käyttää erikoista hattua. Bombur (Stephen Hunter) on pullukka, joka syö paljon. Nimet jäävät mieleen, kun leffan on katsonut tarpeeksi usein, mutta muuten hahmot muistaa lähinnä vain pienten eroavaisuuksien kautta. Gloin ja Nori jäävät todella selkeästi taka-alalle, eivätkä oikeastaan tee mitään. Toisaalta taas kääpiöt voi nähdä yhtenä tiiminä, eikä yksittäisinä hahmoina. Tiiminä hahmot muodostuvat katsojalle tärkeiksi, kun taas yksittäisinä he jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi. Yhtenä pahiksena elokuvassa nähdään Thorinin vanha vihollinen, kalpea örkki Azog Turmelija (Manu Bennett), jonka toisen käden tilalla on eri aseita. Azog vihaa kääpiöitä ja jahtaakin Thorinin joukkoa koko leffan ajan. Azog on ihan toimiva vastus elokuvaan, muttei kovin erityinen. Hahmo ei ole kovin karmiva, vaan näyttää välillä koomiselta, vaikka hän näyttääkin häijyjä ilmeitä. Taru sormusten herrasta-trilogiasta tutut haltiat Elrond (Hugo Weaving) ja Galadriel (Cate Blanchett), sekä velho Saruman Valkoinen (Christopher Lee) tekevät myös paluun, mutta eivät ole kovin isossa osassa. Kirjan mukaisesti Elrond auttaa kääpiöitä, mutta Galadriel ja Saruman ovat lisätty mukaan vain, jotta Hobitti -trilogia saataisiin yhdistettyä Taruun sormusten herrastavielä selkeämmin. Tämä on kuitenkin toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä lisää tuttuja naamoja edes hetken aikaa. Uutena hahmona esitellään velho Radagast Ruskea, jota esittää Sylvester McCoy. Radagast elää metsän keskellä pienessä mökissä ja huolehtii metsän eläimistä. Hän kulkee paikasta toiseen reellä, jota vetävät suuret Rhosgobelin jänikset. Aluksi Radagast tuntuu tahattoman koomiselta, mutta onneksi hän on muuten ihan toimiva lisäys. Muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja jänikset ilmestyivät ruudulle, mikä sai minut kohottamaan kulmiani ja miettimään, että mitäs ihmettä? McCoy on mainio kummallisena velhona. Azogin lisäksi yksi pahis on vuoristossa elävä hiisikuningas (Barry Humphries), joka on paljon suurempi kuin muut hiidet, jotka ovat hänen alamaisiaan. Hiisikuningas ei ole vain tahattoman koominen, vaan häntä ei vain voi ottaa tosissaan. Hahmo näyttää hölmöltä, eikä ole koskaan uhkaava, vaikka aikookin kiduttaa kääpiöitä, heidän päätyessään hänen valtakuntaansa. Elokuvassa nähdään vanhana tuttuna myös Andy Serkisin esittämä Klonkku-olento, joka on suosikkini kaikista J.R.R. Tolkienin luomista hahmoista. Klonkku asustelee samassa vuoristossa kuin hiidet ja hänellä on oma lampi, joka toimii hänen kotinaan. Klonkku on riutunut olento, joka omistaa mystisen, näkymättömäksi tekevän kultasormuksen, joka tulee olemaan myöhemmin erittäin tärkeässä osassa. Klonkku on edelleen aivan mahtava tapaus ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras! Kukaan ei voisi olla parempi Klonkku kuin Serkis, joka antaa kaikkensa roolia varten.
Hobitti - Odottamaton matka alkaa prologilla, jossa kerrotaan, kuinka kääpiöiden elämä Yksinäisellä vuorella kukoisti, millaisia rikkauksia heillä oli ja miten lohikäärme Smaug saapui valtaamaan Ereborin itselleen ja tappamaan kääpiöt, sekä lähellä olevan Laakson kaupungin asukkaat. Smaugia ei näytetä kuin varjona ja siluettina, minkä lisäksi hän vilahtaa pari kertaa nopeasti ruudulla. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä on parempi, että hänen selkeä näyttämisensä jää seuraaviin osiin, jolloin katsojilla on varmasti jotain odotettavaa. Prologin kertojaäänenä toimii vanha Bilbo (Ian Holm), minkä lisäksi myös Taru sormusten herrasta päähenkilö Frodo Reppuli (Elijah Wood) nähdään lyhyesti. Tällä tavoin saadaan hienosti yhdistettyä kahden trilogian tarinat. Elokuvassa viitataan tuleviin tapahtumiin ja käydään keskustelua pahan Sauronin paluusta. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että leffa keskittyy liikaa seuraavan tarinan lämmittelemiseen, eikä tämän tarinan eteenpäin viemiseen, mutta onneksi suurimmaksi osaksi elokuva keskittyy olennaiseen. On kuitenkin hienoa, että lämmittelyä tehdään. Jos on nähnyt Taru sormusten herrasta -trilogian, viittauksia on kiva huomata, mutta jos ne ovat jääneet väliin, useat viittaukset menevät varmasti ohi.
Prologin jälkeen alkuosuus käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn. Gandalf on vanha tuttu, joten häntä ei erityisemmin esitellä. Sen sijaan nuoren Bilbon näkemys maailmasta tuodaan hienosti esille. Jokaista kääpiötä ei alussa voi esitellä täysin kunnolla, sillä silloin alku venyisi itsessään moneen tuntiin. Jokaisesta annetaan pieni maistiainen ja kerrotaan, mikä heidän suunnitelmanaan on. Alku imaisee katsojan välittömästi mukaansa mielenkiintoisuutensa takia, minkä vuoksi alku tuntuu kulkevan todella nopeasti. Joitain hieman jumittavia kohtia löytyy, mutta pääasiassa elokuva on rytmitetty mainiosti ja kolmen tunnin teokseksi se tuntuu kulkevan sujuvalla temmolla. Esittelyjen jälkeen päästäänkin itse matkaan, eikä aikaakaan kun kohdataan jo ensimmäisiä vaaroja. Azogin johtamat örkit vaanivat hahmoja vähän väliä, mutta heidän lisäkseen vastaan osuu esimerkiksi kolme tyhmää peikkoa (Mark Hadlow, Peter Hambleton ja William Kircher), jotka aikovat syödä kääpiöt. Tässä kohtaa Bilbo pääsee ensimmäisen kerran näyttämään hyödyllisyytensä. Jännittäviä kohtia on elokuvassa useita ja toimintaa on aika sopiva määrä. Vain yliampuva kivijättiläisten taistelu vuorilla tuntuu turhalta ja sen voisi helposti poistaa elokuvasta. Välillä taisteluista rauhoitutaan ja Elrondin luona käyminen onkin hyvä rentoutumishetki, jolloin kerätään voimia matkan jatkamista varten. Kivijättiläisten lisäksi myös hiisien valtakunnassa nähtävä takaa-ajo muuttuu paikoitellen yliampuvaksi sekä koomiseksi, mutta sen viihdyttävyys antaa hölmöyden anteeksi. Perheen pienimmille elokuva ei sovi, sillä vaikka taistelukohtaukset eivät erityisemmin sisällä verta, niissä on silti mukana irtoraajoja ja rajuja tilanteita. Hiisien valtakuntakohtauksesta saisi todella karun juomapelin, eli aina kun joku kuolee, niin pitää ottaa huikka. Itse laskin, että yli kaksisataa hiittä heittää veivinsä, joten aikamoisen huppelin saa kyllä aikaiseksi.
Elokuva on selkeästi vain aloitus sarjalle, jossa hahmot ja lähtökohta esitellään, mutta tarina jätetään selkeästi kesken. TällaisenaanOdottamaton matka on kuitenkin todella hyvä aloitus ja erinomaisen viihdyttävä seikkailuelokuva. Se ei ole yhtä upea ja täydellinen kuin Taru sormusten herrasta -trilogian osat, mutta eipä alkuperäinen tarina muutenkaan ole yhtä hieno. Vaikka mukana on mahtipontisia hetkiä, ei elokuva tavoittele liiallista eeppisyyttä, vaan pysyy pääasiassa puhtaana seikkailutarinana, mistä pidän erittäin paljon. Tunnelma on todella hyvä ja on äärimmäisen hienoa päästä takaisin Keski-maahan. Tämä onkin hienointa koko elokuvassa, sillä sen lisäksi, että on fanina hienoa päästä takaisin tuttuun maailmaan, elokuvasta huokuu, että tekijätkin ovat onnessaan, kun ovat päässeet jatkamaan aloittamaansa saagaa. Kuten jo sanoin, Bilbon ja Klonkun kohtaaminen on ehdottomasti leffan paras kohtaus, mikä johtuu siihen annetusta upeasta tunnelatauksesta. Tämähän on tietenkin se kohtaus, missä näytetään, kuinka Bilbo sai käsiinsä Valtasormuksen (elokuvassa kerrotaan myös, kuinka Bilbo sai Piikki-miekan, joka siirtyy myöhemmin Frodolle). Kohtaus on todella jännittävä, vaikka Taru sormusten herrasta nähneenä tietää, miten siinä käy. Elokuvassa on myös huumoria mukana paljon, mikä syntyy lähinnä kääpiöiden hölmöilystä. Jotkut vitsit ovat mahtavia, mutta toiset taas myötähäpeällisen huonoja. Takaumilla luodaan traagisuutta kääpiöiden menneisyyteen ja katsojana saa paremman käsityksen, miksi he todella haluavat kotinsa takaisin. Mukana on myös kauniita kohtia, joko tunnelmansa tai maisemiensa takia. Pariin otteeseen tilanteet ratkeavat turhan helposti ja eräässäkin vaikeassa tilanteessa paikalle saapuvat Keski-maan parhaimmat deus ex machina -hahmot, eli jättimäiset kotkat. Hölmöyksistään huolimatta lopputuloksena on todella hyvä seikkailuelokuva, joka aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Odottamattomassa matkassa käydään Taru sormusten herrasta - trilogiasta tutuissa paikoissa, kuten hobittien asuttamassa Konnussa, vartiotornin raunioissa Viimapäällä ja haltioiden kaupunki Rivendellissa. Vihreä Hobittila on sama kodikas paikka, jollaisena se on totuttu näkemään ja Rivendell on erittäin kaunis lokaatio. Myös kääpiöiden asuttama vuorikaivos Moria näytetään nopeasti takaumassa. Uusia paikkoja ovat hiisien valtakunta ja Erebor, joka tosin esitellään vain lyhyesti prologissa. Erebor on massiivinen ja hieno valtakunta. Hiisien valtakuntakin sijaitsee vuoren sisällä, mutta se ei ole samalla lailla arvokas paikka. Vuoren tunneleihin on rakennettu puusta käytäviä ja rakennelmia, joissa hiidet asustavat. Radagastin mökki on hassun näköinen kyhäelmä, joka sopii täydellisesti metsän keskelle. Elokuvassa käydään myös kääntymässä karmivassa vanhassa Dol Guldurin linnakkeessa, jossa asustaa pahuutta huokuva Noita...
Ohjauksesta tosiaan vastaa Peter Jackson, mikä on mielestäni paras päätös, sillä hän aloitti Tolkienin teosten filmatisoinnit ja hän on se, jonka kuuluu jatkaa niitä. Jacksonin visio on todella vahva ja elokuvasta huokuu se, että Keski-Maan tarinat ja maailma ovat hänelle tärkeitä, ja hän todella elää projektissaan. Jacksonin voi myös bongata esittävän pakenevaa kääpiötä prologissa. Guillermo del Toro on mielestäni hyvä ohjaaja ja etenkin hänen fantasiateoksensa Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) on aivan mielettömän hieno. Silti hänen tyylinsä ei mielestäni kuitenkaan sopisi täysin sarjaan. Del Toro pysyi kuitenkin käsikirjoittajana yhdessä Peter Jacksonin, Philippa Boyensin ja Fran Walshin kanssa. Boyens ja Walsh kirjoittivat Jacksonin kanssa myös Taru sormusten herrasta, ja mielestäni on äärettömän hienoa, että tekijät ovat pysyneet samoina. Monet kritisoivat sitä, että Odottamattomaan matkaan on lisätty paljon asioita, jotka eivät olleet kirjoissa. Itse taas koen lisäykset (sekä muutokset) tarpeellisina, sillä niillä kaksi trilogiaa yhdistetään toisiinsa ja samalla selitetään esimerkiksi, minne Gandalf aina välillä katoilee, mitä ei "Hobitti" -kirjassa selitellä. Radagast on hyvä lisäys tarinaan, kun taas kirjassa nopeasti mainitut kivijättiläiset olisi voinut jättää pois pitkittämästä elokuvaa. Monien mielestä leffa on tosiaan liian pitkä verrattuna kirjaan, mutta he eivät ota huomioon, että kirja kulkee todella nopealla temmolla eteenpäin ja tuntuu kiirehtivän kaiken aikaa. Monet voivat vihata minua tämän jälkeen, mutta omasta mielestäni Tolkienin kirjassa on huono rytmitys, eikä se ole kokonaisuutena kovin kummoinen. Tarina ei ikinä mahtuisi yhteen elokuvaan tai muuten leffakin kiirehtisi. Jos kirja olisi muutettu täysin suoraan elokuvaksi, ei se olisi koskaan onnistunut.
Odottamaton matka on kuvattu erinomaisesti. Etenkin laajat maisemakuvat ovat todella näyttäviä. Kuva ei heilu, vaan liikkuu tasaisesti, mistä minä pidän paljon. Leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Lavasteet ovat upeita, minkä lisäksi puvustukset ja maskeeraukset ovat huikeasti tehtyjä. Maailman visuaalinen suunnittelu on tehty erittäin tarkasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa hienoja. Motion capture -tekniikalla toteutettu Klonkku näyttää upealta, mutta hiisikuningas näyttää hieman liian digitaaliselta, kuten myös Azog. Olisi ollut parempi, jos Azog olisi toteutettu täysin maskeerausten ja puvustuksen kautta. Kokoerot normaalipituisten ihmisten, haltioiden ja örkkien sekä lyhyempien kääpiöiden ja hobittien välillä ovat upeasti toteutettuja. Elokuva saa todella uskomaan, että näitä eripituisia hahmoja on oikeasti olemassa. Kuvanmuokkauksessa on päädytty erikoiseen ratkaisuun, eli joissain kohdissa kaikki tuntuu ihan pienesti hohtavan - etenkin prologissa, millä tosin on tarkoitettu painottaa, että kyseessä on tarinan intro. Äänitehosteet ovat huikeita. Musiikin sävellyksestä vastaa Tarun sormusten herrasta tapaan Howard Shore, joka on tehnyt todella mainiota työtä sävellysten kanssa. Elokuvassa myös lauletaan muutamaan otteeseen ja lopputeksteissä kuullaan Neil Finnin laulama "Song of the Lonely Mountain".
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää ihan pienesti muutettuja, pidennettyjä, sekä kokonaan uusia kohtauksia vähän yli kymmenen minuutin edestä. Valitettavasti toisin kuin Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa, tämän lisätyissä pätkissä ei ole paljoa, mikä parantaisi kokonaisuutta, vaan mukaan on jopa pistetty typeryyksiä, jotka tekevät pidennetystä versiosta hieman teatteriversiota heikomman. Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on todella terävä, mikä tekee katselukokemuksesta entistäkin hienomman. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja Keski-Maa -saagan jatkamisesta kertovat "The Appendices Part 7: A Long Expected Journey (The Chronicles of The Hobbit - Part 1)" ja "The Appendices Part 8: Return to Middle-earth", jotka sisältävät katsottavaa lähes kymmeneksi tunniksi. Samalla levyllä kuin itse elokuva on, tulee myös mukana lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth", jossa esitellään sarjan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa.
Yhteenveto:Hobitti - Odottamaton matkaon todella hyvä paluu Keski-Maahan, vaikkei pääse lähellekään Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa imaisee mukaansa heti alussa, jolloin kolmetuntinen teos tuntuu paljon lyhyemmältä. Elokuva on selkeä aloitus tarinalle ja toimiikin pääasiassa hahmojen esittelynä. Kaikki kääpiöt eivät saa kovin paljoa ruutuaikaa ja leffa keskittyykin kääpiöistä pääasiassa Thoriniin. Martin Freeman on loistovalinta pääosaan Bilboksi ja hänen kehityksensä on loistavasti kirjoitettu. On hienoa nähdä tuttujen hahmojen palaavan, etenkin Klonkun, joka pysyy suosikkinani. Joitain todella hölmöjä kohtia löytyy, mutta muuten Odottamaton matka toimii mielestäni erittäin hyvin. Toimintaa ja rauhallisia kohtauksia löytyy sopivasti tasoitettuna, minkä lisäksi mukana on myös huumoria. Jännitystä löytyy, vaikkakin jotkut kohdat ratkeavat tosin hieman liian helposti. Visuaalinen ilme on hieno, vaikka jotkut jutut näyttävätkin liian digitaalisilta. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja. Hienointa koko elokuvassa on tunnelataus, kun sekä fanit että tekijät pääsevät takaisin rakkaaseen maailmaan. Viittauksia tehdään tulevia tapahtumia varten, jotka tuntuvat paikoitellen olevan hieman liian keskiössä, mutta onneksi pääasiassa leffa keskittyy omaan seikkailuunsa. Elokuva jätetään kesken ja se saa katsojan haluamaan lisää. Jos pidät Taru sormusten herrasta -trilogiasta, katso myös Hobitti - Odottamaton matka. Se ei ole yhtä hieno, mutta se on kuitenkin erittäin mainio ja viihdyttävä seikkailuelokuva. Jos olet fanaattinen "Hobitti"-kirjan fani, jätä tämä väliin, sillä muutokset ovat varmasti liikaa sinulle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017 - Päivitetty 19.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films
