Arvostelu: Amadeus (1984)

AMADEUS

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge, Jeffrey Jones, Charles Kay, Patrick Hines, Roy Dotrice, Christine Ebersole, Simon Callow, Richard Frank, Nicholas Kepros, Kenny Baker ja Vincent Schiavelli

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia

Ikäraja: 7

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka puolestaan on fiktiivinen kuvaus säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämästä, urasta ja kuolemasta. Shaffer työsti itse näytelmänsä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja siitä ryhdyttiin tekemään elokuvaa. Näytelmän esityskierroksen loppupuolella Mozartia esittänyt Mark Hamill halusi toistaan roolin elokuvassakin, mutta tekijät halusivat jonkun tuntemattomamman näyttelijän rooliin, eivätkä uskoneet, että katsojat pystyisivät näkemään Hamillia minään muuna kuin Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) Luke Skywalkerina. Rooliin valittiin Tom Hulce ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Amadeus sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi Suomessa filmi voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Jussi-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse olin tiennyt Amadeuksesta jo pitkään, mutten ollut aiemmin nähnyt leffaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1823 itsemurhaa yrittänyt säveltäjä Antonio Salieri passitetaan mielisairaalaan, missä hän tunnustaa syntinsä papille; kuinka hän tapasi nuoren visionäärisäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin ja kuinka hän syyttää itseään Mozartin kuolemasta.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Tom Hulce valittiin lopulta näyttelemään yhtä legendaarisimmista säveltäjistä, itävaltalaista Wolfgang Amadeus Mozartia. Hulce hyppää erinomaisesti säveltäjäikonin saappaisiin ja tulkitsee hahmoaan ihailtavalla energialla. Mozart oli suurlahjakkuus, joka sävelsi konserttoja ja oopperoita jo ennen aikuisuutta ja pian hänestä tiedettiin ympäri Eurooppaa kuninkaallisia hoveja myöten. Eipä ihme, että nuorena paljon saaneella Mozartilla nousi pissa päähän ja hänet esitetään leffassa röyhkeänä ja omahyväisenä egoistina, joka sanoo varmana olevansa kaikkien muiden säveltäjien yläpuolella. Röyhkeäksi voi myös mieltää hänen kömpelöt käytöstapansa ja yrityksensä höykyttää kaavoihinsa kangistunutta klassisen musiikin ja oopperan maailmaa. Tietyistä rasittavista piirteistään huolimatta katsojana haluaa nähdä tämän säveltäjälegendan elämäntarinan.

     Vaikka Hulce tekikin huipputyötä roolissaan itse Amadeuksena, miespääosapalkinnot eri gaaloissa nappasi lopulta F. Murray Abraham, joka näyttelee italialaissäveltäjä Antonio Salieria, jonka vinkkelistä tarinaa kerrotaan. Abraham tekee hillitympää työtä kuin Hulce, mutta tarjoaa yhtä paljon. Siinä, missä Mozart esitetään eksentrisenä nuorukaisena, Salieri pitää paljon sisällään ja viestii suuria ihan vain katseillaan. Abraham saa hahmonsa jokaisen Mozartiin luodun katseen täyteen tuntemuksia ihailusta, kateudesta, vihasta, äimistymisestä ja halveksunnasta. Katsojalle muodostuu ristiriitainen suhde Salieriin ja vaikka aluksi vaikuttaakin kummalta ratkaisulta, että elokuva kerrotaan hänen kautta, on lähestymistapa lopulta onnistunut.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Elizabeth Berridge Mozartin tyttöystävänä Constanzena, Roy Dotrice Mozartin isänä Leopoldina, Jeffrey Jones Pyhän Rooman keisari Joosef II:na, Charles Kay kreivi Orsini-Rosenbergina, Patrick Hines keisarillisena kapellimestari Bonnona, Christine Ebersole oopperalaulajan urasta haaveilevana Caterinana, Simon Callow oopperalaulaja Schikanederinä, sekä Richard Frank pappi Voglerina, joka vuonna 1823 kuuntelee Salierin kertomusta Mozartista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Berridge tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun hän yrittää pysyä säveltäjämiehensä rinnalla läpi vaikeidenkin aikojen.

Eipä ole Amadeusta turhaan ylistetty viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana useaan otteeseen, eikä se syyttä kahminut palkintoja eri gaaloissa. Kyseessä on liki viiden tähden mestariteos, joka lumoaa katsojansa pauloihinsa ja jonka parissa kolmituntinen kesto kulkee kuin siivillä. Filmi onkin erinomaisen esimerkillisesti rakennettu. On erittäin koukuttavaa seurata Salierin kertomusta siitä, kuinka keisarin iloksi kutsuttu Mozart nousee pian maan suosituimmaksi säveltäjäksi ja kuinka tämä teki Salierista syvästi katkeran miehen. Tosielämässä Mozartin ja Salierin välillä ainoastaan huhuttiin olevan kilpailua, mutta Amadeus esittää tämän kuin totuutena. Olivat säveltäjien välit todellisuudessa sitten lämpimät tai kylmät, niistä saadaan aikaiseksi mitä herkullisinta draamaa, hupaisaa huumoria kuin myös suurta tragediaa. Mozartin sävellystyöt pitivät sisällään monenmoisia tunteita, eikä muuta voikaan hyväksyä hänestä kertovalta elokuvalta.

Elokuvassa yllätyin erityisesti siitä, kuinka viihdyttävä ja hauska se osaakaan olla. Etenkin ensimmäinen tunti, jossa Mozart saapuu hoviin muiden iloksi ja järkytykseksi, on todella veikeää katseltavaa. Hahmojen katseet viestivät vielä enemmän kuin heidän sanansa ja niistä syntyvä nokkela huumori nostaa jatkuvasti hymyn huulille. On hilpeää, kuinka Salieri yrittää kerta toisensa perään keksiä keinoa horjuttaa Mozartin asemaa, vain epäonnekseen vahvistaen nuorukaisen jalustaa. Mitä pidemmälle tämä kilpailunhimo etenee, sitä vakavammaksi filmi muuttuu. Leffan kolmas tunti on selvästi sen hitain ja haasteellisin seurattava, lähinnä siksi, kuinka synkkiin vesiin elokuvaa kahlailee. Tämä heijastuu Mozartin työssä ja leffan loppupäässä kuultavat sävelmät ja oopperat ovat toinen toistaan dramaattisempia, joiden jylhyys tuntuu kuuntelijan ytimissä. Mozartin kauniita teoksia päästäänkin kuulemaan koko rahan edestä ja niitä tukevat oopperaesitykset ovat vaikuttavia. Viimeisenä elinvuotenaan Mozartin tuskailema sielunmessu Requiem d-mollissa iskee tosissaan tunteisiin, kun se pauhaa hänen hautajaiskohtauksessaan.

Amadeuksen ohjasi tšekkiläinen Miloš Forman, joka pitää suurta pakettia ihailtavasti kasassa, pureutuen todella intiimistikin säveltäjälegendan sielunmaisemaan leffan loppupuolella. Forman saa kaiken näyttelijöistään irti ja hallitsee niin teatraalisuuden kuin pienisävyisyyden. Peter Shaffer taas käsikirjoitti elokuvan oman näytelmänsä pohjalta ja hän on rakentanut useita aivan mahtavia kohtauksia, täynnä oivaa dialogia. Shafferin mukaan kirjoittamat synkkäsävyiset teemat uskosta ja sen menettämisestä ovat väkeviä. Elokuva on myös hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi todella ansaitsivat palkintonsa - niin upeaa työtä he tekevät läpi elokuvan. Näitä huikeita puitteita katsellessa silmä kyllä lepää. Myös äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Mozartin ja muiden klassisen musiikin säveltäjien työt tukevat tapahtumia toki täydellisesti.

Alkuperäisen teatteriversion lisäksi Amadeuksesta on olemassa myös parikymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmetuntinen versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä muutaman kokonaan uuden kohtauksen. Itse katsoin elokuvasta ohjaajan version.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amadeus, 1984, The Sauls Zaentz Company, AMLF

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE

Ohjaus: Brian De Palma

Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.

Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.

Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.

"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.

Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scarface, 1983, Universal Pictures

Arvostelu: Last Action Hero (1993)

LAST ACTION HERO

Ohjaus: John McTiernan

Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito

Genre: toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.

Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.

Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.

Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.

Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream (1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.

Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen (The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.

Yhteenveto: Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Things Heard & Seen (2021)

THINGS HEARD & SEEN

Ohjaus: Shari Springer Berman ja Robert Pulcini

Pääosissa: Amanda Seyfried, James Norton, Ana Sophia Heger, Alex Neustaedter, Natalia Dyer, Rhea Seehorn, F. Murray Abraham, Michael O'Keefe, Karen Allen, Jack Gore ja Emily Dorsch

Genre: kauhu, draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Things Heard & Seen perustuu Elizabeth Brundagen kirjaan All Things Cease to Appear vuodelta 2016. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Shari Springer Berman ja Robert Pulcini kiinnostuivat kirjan sovittamisesta elokuvamuotoon ja saivat Likely Story -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt Things Heard & Seen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni leffa meni täysin ohi, ennen kuin se oli jo julkaistu ja vasta pari päivää ilmestymisen ja pienen pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä.

Aviopari Catherine ja George Claire muuttavat tyttärensä Frannyn kanssa Saginawiin Georgen uuden opettajatyön perässä. Pian perheelle kuitenkin käy selväksi, että heidän uudessa talossaan on jotain pahasti pielessä, kun valot välkkyvät, huonekalut liikkuvat itsekseen ja pelokas Franny näkee kalpean naisen öisin.

Päärooleissa Clairen perheen vanhempina, Catherinena ja Georgena nähdään Amanda Seyfried ja James Norton, joista ensimmäinen on pätevä roolissaan ja toinen taas ei. Jokin Nortonin roolityössä ei onnistunut vakuuttamaan minua ja hän tuntui vain heikkenevän roolissaan, mitä pidemmälle leffa kulki. Seyfried hoitaa hommansa tasaisen varmasti ja sujuvasti, mutta harmillisesti elokuva vaatisi kummankin toimimista. Catherinen ja Georgen suhde ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Paperilla hahmojen vaikea suhde saattaa toimia, mutta tämän näyttelijäparin esittämänä ei. Parin tytärtä Frannya esittää Ana Sophie Heger, joka joutuu lähinnä vain pelästymään yö toisensa perään aavemaista naista hänen huoneessaan.

     Lisäksi leffassa esiintyvät myös Michael O'Keefe ja Indiana Jones -elokuvista (1981-) tuttu Karen Allen Catherinen vanhempina, Better Call Saul -sarjasta (2015-) tuttu Rhea Seehorn Georgen uutena työkaverina, Stranger Things -sarjassa (2016) näyttelevä Natalia Dyer yksinäisenä Willisinä, Alex Neustaedter ja Jack Gore Clairen perheen lähellä asuvina veljeksinä Eddynä ja Colena, sekä F. Murray Abraham Georgen pomona. Osa näyttelijöistä tekee kelpo työtä, mutta Dyer ja Seehorn tunnutaan heittävän täysin hukkaan heikosti kirjoitettujen hahmojensa kanssa.

Things Heard & Seen on elokuvia, joiden voisi kuvitella iskevän minuun. Paperilla filmi vaikuttaa todella lupaavalta, mutta jokin toteutuksessa vain tökkii ja pahasti. Kyseessä on kauhuteos, mikä alkaa hyvin tyypillisenä kummitustarinana, mutta muovautuu joksikin "syvällisemmäksi". Tämä voisi olla vuoden parhaimpia edustajia genressään. Mutta jostain syystä lopputulos lävähtää suoraan naamalleen ja jättää jopa hieman katkeran tunteen. Kauhuosasto on todella kehnosti rakennettu. Vaikka on hyvä, että ohjaajaduo yrittää enemmänkin luoda painostavaa ilmapiiriä kuin luottaa pöljiin äkkipelästyksiin (joita on silti pari mukana), leffaa on vaikea kutsua pelottavaksi. Monet hetket ovat myös aivan liian tavanomaista meininkiä jopa taiteellisemman kauhudraaman vinkkelistä. Siinä on pari lyhyttä hetkeä, jotka ovat hieman karmivia, kun ei vielä tiedä, millaista kummittelua on luvassa, mutta leffan edetessä se karmivuus katoaa täysin ja lähinnä sitä vain tylsistyy, kun elokuva vain laahaa... ja laahaa... 

Tähän taas vaikuttaa suuresti se, kuinka tönkösti pääparin vaikea suhde esitetään. Se ei onnistu hetkauttamaan toivotulla tavalla, vaan lähinnä se vain tympii. Kun meno lähtee kolmio- ja jopa neliödraaman puolelle, tunnelma on enemmänkin melodramaattinen. Rakkauskuvioista on vaikea saada tarttumapintaa, jotta homma alkaisi kiinnostamaan. Turhautumista lisää se, että leffa paljastaa heti alussa, kuinka filmissä tulee käymään (ainakin osan siitä), enkä sen jälkeen ollut liiemmin kiinnostunut selvittämään, miten lopputulokseen päädytään? Ja se lopputulos vasta jättikin hölmistyneen tunteen. Toisaalta se istuu hyvin filmin metaforallisuuteen ja teemoihin, mutta samalla se on tahattoman naurettava. Ei Things Heard & Seen mikään läpimätä tekele ole, mutta Seyfriediä lukuunottamatta en keksinyt oikein mitään positiivista sanottavaa sen sisällöstä.

Koska en ole lukenut Brundagen kirjaa, johon filmi perustuu, en osaa sanoa, juontavatko leffan ongelmat juurensa jo siihen, vai ovatko ne vain ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Berman-Pulcinin epäonnistumisia. Duon rakentama tunnelma on todella hutera, eikä jaksa kantaa parituntisen filmin loppuun saakka. Käsikirjoitus taas ei tunnu tietävän, haluaisiko se olla selvä kummitustarina vai kuvaus rankasta suhteesta. Yhdistäminen voisi ajatuksena kuulostaa hyvältä, mutta Berman ja Pulcini eivät yrityksessään onnistu. Sentään Things Heard & Seen on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita pitkiä otoksia, jotka antavat näyttelijöille tilaa ja rauhaa oikeasti näytellä ja tehdä asioita kameran edessä. Talon lavasteet ovat hienot ja samoin myös puvustus ja maskeeraus toimivat hyvin. Äänimaailma on kanssa sujuvasti rakennettu ja Peter Raeburnin säveltämät musiikit säestävät kelvollisesti taustalla.

Yhteenveto: Things Heard & Seen on suuresta potentiaalistaan huolimatta todella harmillisen vaisu ja jopa kehno kummituskertomus. Elokuvan yritykset olla niin pelottava kummitustarina kuin syvällisempi kuvaus rikkinäisestä parisuhteesta ovat heikosti toteutetut. Leffa ei saa jännittämään, eikä myöskään kiinnostumaan pääparin ongelmista. Amanda Seyfried suoriutuu hyvin roolistaan Catherinena, mutta James Norton ei vakuuta aviomies Georgena. Leffa tuntuu myös heittävän hukkaan sivunäyttelijät, kuten Rhea Seehornin ja Natalia Dyerin. Koin filmin todella tylsäksi tekeleeksi, eikä se onnistunut hetkauttamaan edes metaforiensa tai teemojensa puolesta. Jokin Shari Springer Bermanin ja Robert Pulcinin käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tökkii. Sentään leffa näyttää todella hyvältä tyylikkään kuvauksensa puolesta. Sitä ja Seyfriediä lukuunottamatta Things Heard & Seenistä on vaikea keksiä positiivista sanottavaa. En voi edes todeta, että "kyllähän sen nyt mulkaisi", sillä jo se mulkaisu alkoi jossain kohtaa olla todellista työskentelyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Things Heard & Seen, 2021, Likely Story, Netflix

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998)

STAR TREK - KAPINA

STAR TREK: INSURRECTION

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Donna Murphy, F. Murray Abraham, Anthony Zerbe, Gregg Henry, Daniel Hugh Kelly ja Michael Welch
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekistä (1966-) vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin pitänyt koko juttua tylsänä muutamien jaksojen perusteella, jotka olin nähnyt eri Star Trek -sarjoista. Kävinkin katsomassa vuoden 2009 leffan jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. En silti ajatellut alkuperäisten filmien katselua, kunnes huomasin, että tyttöystäväni omisti niistä osan. Katsoimmekin yhdessä Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016 ja se osoittautui todella tylsäksi ja huonoksi. Katsoimme silti sen jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli parannus edelliseen verrattuna, muttei silti kovin kummoinen teos, joten katsoimme sarjan seuraavat leffat, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) vasta monta kuukautta sen jälkeen. Sitten tuli jälleen pidempi tauko, kunnes ostin loput Star Trek -elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991), sekä "Star Trek: The Next Generation" -sarjaa (1987-1994) jatkavat leffat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994) ja Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996). Koska jälkimmäisin niistä oli yllättäen lähestulkoon jopa hyvä elokuva, katsoimme yhdeksännen elokuvan, Star Trek: Insurrectionin, eli suomalaisittain Star Trek - kapinan kaksi päivää Ensimmäisen yhteyden jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet ja Star Trek - ensimmäinen yhteys!

Suorittaessaan tutkimustehtävää androidi Data menee epäkuntoon, jolloin kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse. He päätyvät rauhallisten ba'kujen planeetalle, jossa he huomaavat jotain hämärää olevan tekeillä.

Patrick Stewart näyttelee jälleen kerran kapteeni Jean-Luc Picardia, joka muuttuu hieman tylsäksi hahmoksi. Kapteeni Picardista muodostuu elokuvan aikana kummallinen romantikko, minkä lisäksi hänen kulttuuritietämyksensä tuntuu nousevan suurempaan asemaan kuin se, että hän olisi kapteeni tai avaruusseikkailija. Toimintatähti kapteeni Picardin ei tarvitse olla, mutta olisi hänestä voinut saada aikaiseksi paljon kiinnostavamman hahmon.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu tietty samasta joukosta kuin kahdessa edellisessäkin elokuvassa. Androidi Data (Brent Spiner) ei ole onneksi tässäkään leffassa ärsyttävä, mutta hänen halunsa olla ihminen on taas kerran voimakkaasti esillä ja alkaa tuntua siltä, ettei se johda ikinä mihinkään. Försti Riker (Jonathan Frakes) on sen sijaan todella unohdettava hahmo tässä leffassa, vaikka hänen suhdettaan Troin (Marina Sirtis) kanssa tuodaan ihan hyvin esille. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) ja lääkintäupseeri Crusher (Gates McFadden) roikkuvat mukana ja heidät nähdään useissa kohtauksissa, mutta he eivät tee tai heille ei tapahdu mitään merkittävää... paitsi että Worfille tulee elokuvassa finni, josta on saatu aikaan niin surkean kamala vitsikohtaus, että oikein hävetti. Konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) tosin herättää huomion, sillä näyttelijän omat silmät nähdään ensimmäistä kertaa ilman mitään piilolinssejä tai outoa visiiriä.
     Rauhalliset ba'kut ovat kuin Star Trek -maailman amissit; he ovat eristäneet itsensä täysin teknologiasta, joten heidän kylänsä on paljon vanhanaikaisempi kuin mikään muu filmissä. Tärkeimmät ba'kut elokuvassa ovat Donna Murphyn näyttelemä Anij, jolla on jonkinlaisia kykyjä; Michael Welchin esittämä nuori Artim, joka yrittää opettaa Dataa leikkimään; ja Daniel Hugh Kellyn näyttelemä Sojef. Jälkimmäinen kolmikosta on myös niitä hahmoja, jotka lähinnä roikkuvat mukana, mutta Anijille on luotu juttua kapteeni Picardin kanssa. Artimin ja Datan välinen kaveruus on ihan kiva lisäys, mutta loppujen lopuksi se tuntuu vain aika hölmöltä.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony Zerbe Tähtilaivaston amiraali Doughertynä, sekä F. Murray Abraham ja Gregg Henry son'a-lajin edustajina, Ahdar Ru'afona ja Subahdar Gallatinina. Son'at ovat huvittavan näköisiä, sillä heidän naamansa ovat oudon venytetyt. Kolmikosta ei ole vaikea päätellä, ovatko he hyvien vai pahojen puolella...

Harmillisesti Star Trek - kapina ei jatka tason nousua ja ole vihdoin ensimmäinen oikeasti hyvä elokuva vanhoista Star Trekeistä. Se on itse asiassa selkeä lasku ja aika mitäänsanomaton tekele. Filmissä on palattu takaisin ensimmäiseen "The Next Generation" -sarjaan perustuvaan elokuvaan, Star Trek - sukupolviin, jolloin leffa tuntuu enemmän pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta kuin kunnon elokuvalta. Mukana ei ole kunnon seikkailuhenkeä, eikä kyseessä ole edes kunnon tutkimusmatka. Teknologiaa inhoavista ba'kuista selviää vain yksi asia tarinan varrella: he tarvitsevat teknologiaa selvitäkseen. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, jossa ba'ku-lajin jäseniä täytyy pelastaa ja siihen pystyy vain jonkinlaisen vempaimen avulla. Leffan nimen viittaama kapina on myös niin hengetön, ettei sitä voi kunnon kapinaksi edes kutsua. Tapahtumia lähinnä seuraa, mutta elokuva ei saa katsojaa oikeasti kiinnostumaan tarinastaan. Siinä ei ole ajatusta, ei viihdettä, ei jännitystä, eikä edes naurua. Vitsit ovat nimittäin läpikotaisin lähes yhtä huonoja kuin klingonkomentaja Worfin finni. Romantiikkaa leffasta sen sijaan löytyy, mutta valitettavasti sekään ei ole onnistunut. Kapteeni Picardin ja Anijin välinen lempi jää aika ontoksi, kuten jää myös Anij hahmona.

Tarinankerronta on ensimmäisen puoliskon ajan todella kehnoa. Alkupäässä on nimittäin yllättävän vaikeaa päästä mukaan tarinaan, sillä se lähtee käyntiin niin kummallisesti. Kestää kauan, kunnes alkaa ymmärtämään, mitä elokuvassa on meneillään. Mysteerisyys voisi tietty olla oivallinen ratkaisu, mutta siitä ei ole kyse. Filmin pahikset arvaa heti ja asiat ratkeavat helposti. Elokuvalla on vain ongelmia kertoa tarinansa ymmärrettävästi. Myös mukaansatempaavuutta filmistä puuttuu paljon. En tarkoita, että elokuvan pitäisi olla erityisen toiminnallinen, sillä sitä vanhat Star Trekit eivät ole, mutta siinä pitäisi olla jotain, mikä saisi katsojan edes kiinnostumaan, mitä leffassa tapahtuu. Pari toimintakohtausta on kyllä mukana, mutta ne ovat niin kehnosti toteutetut, että katsojana toivoisi senkin vähän olevan täysin minimissä. Pitkäveteinen on tietty tämäkin sarjan osa, mutta pääasiassa se on vain todella unohdettava. Huonon elokuvan määritelmää se ei onneksi saavuta, mutta lähinnä siitä jää mieleen sen heikkous ja mitäänsanomattomuus. Elokuvaan ei harmillisesti ole edes saatu edellisen osan tavoin toimivaa kontrastia futuristisen ja vanhanaikaisen maailman välille. Vastakohdat ovat kyllä olemassa, mutta niitä ei filmissä osata hyödyntää.

Kapinan ohjauksesta vastaa Star Trek - sukupolvien tavoin försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa tällä kertaa, että hänen kuuluisi pysyä kameran edessä. Toisaalta Michael Pillerin käsikirjoitus on jo niin laimea, ettei siitä edes paljoa saisi aikaiseksi. Star Trek - kapina on sentään kelvosti kuvattu elokuva, minkä lisäksi leikkaus on myös ihan hyvää, vaikka rytmitystä olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Se, missä leffa onnistuu paria edeltäjäänsä paremmin, on valaisu, sillä kyseessä ei ole yhtä synkkä teos kuin Sukupolvet tai etenkään Ensimmäinen yhteys. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, vaikka avaruusalukset sun muut scifijutut näyttävätkin täysin tietokoneella toteutetuilta. Ba'kujen kylän lavaste on tyylikäs ja son'a-olentojen venymismaskeeraukset ovat taidokkaasti (vaikkakin pöhkösti) toteutetut. Ääniefektit eivät ole kummoiset, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaan kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Star Trek - kapina on pitkäveteinen ja unohdettava avaruusseikkailu. Seikkailuksi sitä on tosin vaikea kutsua, sillä siltä se ei oikeastaan tunnu. Elokuvan tunnelma on heikko, eikä se nappaa katsojaa mukaansa. Leffan alkupää on oudon sekava ja kestää pitkään, kunnes tarinasta saa otteen. Kerronta on kömpelöä, eikä mukana ole oikeastaan mitään, mikä oikeasti herättäisi mielenkiinnon. Ainoastaan kapteeni Picardin ja Anijin romanssiin on pienesti panostettu, mutta sekin tuntuu jäävän mitäänsanomattomaksi monen muun asian kanssa. Tekninen toteutuskaan ei ole mitä parhainta, joskin valaisu on parempaa kuin parissa edellisessä osassa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä hahmoille ole kirjoitettu muistettavaa tekemistä. Loppujen lopuksi Star Trek - kapina tuntuu vain venyteltyltä televisiosarjan jaksolta. Venytetyltä, kuten son'a-olentojen naamat. Ei siis ole ihme, etten suosittele filmiä muille kuin koville Star Trek -faneille. Toisaalta jos unenpäästä ei saa kiinni, niin tämän voi laittaa pyörimään ja on luultavaa, että nukkumatti tulee visiitille pian. Ensi viikolla on sitten tiedossa sarjan viimeisen osan, Star Trek: Nemesis -leffan (2002) arvostelu. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Insurrection, 1998, Paramount Pictures, Digital Image Associates