Arvostelu: Last Action Hero (1993)

LAST ACTION HERO

Ohjaus: John McTiernan

Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito

Genre: toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.

Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.

Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.

Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.

Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream (1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.

Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan (Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen (The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.

Yhteenveto: Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions

Arvostelu: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia - 1962)

ARABIAN LAWRENCE

LAWRENCE OF ARABIA

Ohjaus: David Lean
Pääosissa: Peter O'Toole, Omar Sharif, Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, Anthony Quayle, Claude Rains, Arthur Kennedy, I. S. Johar, Donald Wolfit, Michel Ray, John Dimech, Zia Mohyeddin ja José Ferrer
Genre: historia, draama, sota, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Lawrence of Arabia, eli suomalaisittain Arabian Lawrence perustuu Thomas Edward Lawrencen kirjaan Seven Pillars of Wisdom vuodelta 1926, joka kertoo Lawrencen teoista ensimmäisessä maailmansodassa. Lawrencesta oltiin jo useamman vuoden ajan yritetty tehdä elokuvaa, mutta suunnitelmat kariutuivat kerta toisensa perään. Terence Rattigan oli työstänyt käsikirjoituksen elokuvalle, mutta kun projekti ei toteutunut, hän muunsi sen näytelmäksi nimeltä Ross (1960), jota tähditti Alec Guinness. Yhden näiden toteutumattoneiden leffojen ohjaajaksi oli pestattu David Lean, joka oli ollut kiehtoutunut Lawrencesta. Projektin kaatuessa Lean päättikin tehdä filmin Mahatma Gandhista Guinnessin kanssa, mutta sekään projekti ei saanut tuulta alleen, jolloin Lean päätti palata takaisin Lawrencen tarinan pariin. Leanin tuottajaystävä Sam Spiegel sai hankittua Lawrencen kirjan elokuvaoikeudet Lawrencen pikkuveljeltä. Aluksi Michael Wilson työsti elokuvan käsikirjoituksen, mutta Lean koki sen keskittyvän liikaa historiallisten tapahtumien esittelyyn ja politiikkaan ja palkkasi Robert Boltin kirjoittamaan tekstin uudestaan ja keskittymään juurikin Lawrenceen henkilönä kaiken keskellä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1961 ja lopulta Arabian Lawrence sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota kriitikot ylistivät. Filmi sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, kuvauksen ja tulokasnäyttelijän palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan, brittinäyttelijän ja brittikäsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva sai myös parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Vuosien varrella elokuvalle on muodostunut todellinen klassikon maine ja nykyään Arabian Lawrencea pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Itse en ollut ennen nähnyt Arabian Lawrencea, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Sen mammuttimaisen, liki neljän tunnin keston takia olen jopa hieman kammoksunut ja vältellyt sen katselua, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla Arabian Lawrencen.

Ensimmäisessä maailmansodassa röyhkeä brittiluutnantti T. E. Lawrence lähetetään Arabiaan selvittämään prinssi Faisalin kapinaa Saksan puolella taistelevia turkkilaisia vastaan. Arabit ottavat vähitellen Lawrencen mukaan yhteisöönsä ja Lawrencesta nousee esikuva, joka johtaa arabit taisteluun.

Vaikka Arabian Lawrencen alkutekstit ilmoittavatkin, että elokuva esittelee Peter O'Toolen valkokankaille, oli hänet nähty aiemmin sivurooleissa muutamassa filmissä. Elokuva kuitenkin toimii O'Toolen ensimmäisenä pääroolityönä ja hänet nähdään nimikkohahmo T. E. Lawrencena. O'Toole on nappivalinta rooliin, vaikka historioitsijat ovatkin moittineet, että O'Toole oli liian pitkä osaan. Hänestä löytyy kuitenkin oikeaa herkkyyttä ja oikeaa voimaa, johtajan karismaa ja filosofista henkeä, joita Lawrence tarvitsee. Lisäksi O'Toolen pistävät silmät jo itsessään myyvät roolin ja ovat varmasti yksi syy siihen, että hänet otettiin mukaan elokuvaan.

     Elokuvassa nähdään myös Donald Wolfit ja Claude Rains kenraali Murrayna ja herra Drydenina, jotka lähettävät Lawrencen tehtävälleen, Jack Hawkins kenraali Allenbyna, Anthony Quayle eversti Brightonina ja Arthur Kennedy kuvia ottavana Jackson Bentleynä, sekä Zia Mohyeddin Lawrencen Tafas-oppaana aavikon halki, Ross-näytelmässä Lawrencea esittänyt Alec Guinness arabiprinssi Faisalina, Omar Sharif šerifi Alina, I. S. Johar Gasimina, Anthony Quinn howeitat-beduiinien päällikkö Auda abu Tayina ja Michel Ray ja John Dimech Lawrencen palvelemisesta innostuvina Farrajina ja Daudina. Brittikomentajia lukuun ottamatta sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tänä päivänä tosin monet varmasti kohottelevat kulmiaan, että valkoiset britit näyttelevät arabeja voimakkaiden maskeerausten kera, mutta mukana on onneksi myös etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä, joista varsinkin egyptiläinen Omar Sharif tekee huipputyötä šerifi Alina, jonka kehityskaari kulkee onnistuneesti lomittain Lawrencen kanssa. Vaikka Guinnessin roolittamista voikin katsoa pahalla, ei käy kieltäminen, etteikö Guinness olisi hieno näyttelijä ja tekisi upeaa työtä arvokkaana prinssinä. Lisäksi moni saattaa katsoa leffaa pahalla, sillä siinä ei ole ainuttakaan naista puheroolissa.

Ei ole mikään ihme, että Arabian Lawrence oli niin voitokas palkintogaaloissa ilmestyessään ja että sitä pidetään nykyään niin korkeassa asemassa elokuvahistoriassa. Hyvin nopeasti sen häikäisevä mahti räjäytetään esille ja katsoja imaistaan mukaan eeppiseen historialliseen seikkailuun halki aavikoiden. Ja kun sanon eeppiseen, niin todella tarkoitan sitä. Arabian Lawrence on mammuttimaisen valtava elokuva, oli kyse sitten liki neljän tunnin kestosta, järjettömän näyttävistä maisemakuvista, joissa ihmiset näyttävät muurahaisilta suurten vuorien edessä, isoista taistelukohtauksista, joissa nähdään ruudulla monisatapäinen joukko ihmisiä kamppailemassa hurjan kokoisissa lavasteissa tai Maurice Jarren mahtipontisista, aivan fantastisista musiikeista. Tämä elokuva vaatii sitä, että se koetaan mahdollisimman suurelta valkokankaalta, sillä tuskin edes maailman isoin televisio tekee oikeutta Arabian Lawrencen jättimäisyydelle.

Jo ihan elokuvantekona teknisesti katsottuna Arabian Lawrencen mestarillisuutta on mahdoton kiistää. Se on kuvattu sanoinkuvailemattoman vaikuttavasti ja oli kyse sitten niistä valtavista maisemaotoksista, joissa kamera on varmaankin satojen metrien päässä näyttelijöistä tai tarkoista lähikuvista hahmojen keskustellessa, jokainen kuva on hiottu täydellisyyteen asti. Tekijät ovat kuvauksessa halunneet korostaa kaiken valtavuutta aina taustoista ihmismassan suuruuteen, jotta tietty henkeäsalpaavuus säilyy alusta loppuun. Ei nykyään tehtäisi enää tällaista. Vaativissa olosuhteissa kuvaaminen vaihdettaisiin suosiolla studioon ja taustakangas olisi vahvasti käytössä. Suurten extramäärien palkkaamisen sijaan ihmisiä lisättäisiin taustalle kopioimalla jälkikäteen tietokoneella. Vaikka nykypäivän teknologialla voikin saada omanlaisiaan ihmeitä aikaiseksi, on se aina hurja nähdä, kun jotain tällaista saadaan aikaiseksi kameran edessä.

Toinen puoli, mikä elokuvassa tehtäisiin nykyään voimakkaasti toisin, on tietty leikkaus. Kolmen tunnin ja 47 minuutin mittaan tätä ei ikinä suostuttaisi tekemään tänä päivänä. Suuri kesto olisi mahdollista vain, jos lopputulos jaettaisiin muutaman jakson minisarjaksi. Vaikka kesto on toki aikamoinen ja etukäteen jopa hieman uhkaava, on elokuva niin upeasti tehty, että sitä todella jämähtää katsomaan lumoutuneena pituudesta huolimatta. Leikkaus ja etenkin kuvien aikana ohjaus on niin erinomaista ja kiehtovaa, että pidemmätkin kohtaukset tuntuvat kuluvan kuin hujauksessa. Toki leffa tuntuu pitkältä, mutta toisaalta se ei haittaa. Näihin historiallisiin eeposfilmeihin jopa kuuluu tällainen kesto. Näin lopputulos tuntuu jopa enemmältä kuin vain elokuvalta. Arabian Lawrence on todellinen kokemus - elämys, jonka jälkeen katsojasta tuntuu hassulta palata takaisin nykyhetkeen. Pitkää kestoa kammoksuville täytyy huojentavana seikkana kertoa, että noin puolen välin jälkeen on väliaika ja viiden minuutin aikana voi hieman venytellä, hakea lisää naposteltavaa, käydä vessassa tai ennen kaikkea pohtia, mitä on juuri tullut koettua ja mitä voisi vielä tulla tapahtumaan?

Ja elokuvassa toden teolla tapahtuu todella vaikuttavia juttuja. Kun jo pienet hetket tuntuvat elämää suuremmilta, voi vain kuvitella, miltä näyttää, kun suuri arabiarmeija ratsastaa taisteluun. Sotakohtaukset ovat huikeasti toteutettuja ja niin eeppisiä kuin jännittäviäkin. Paikoitellen niitä pitää kuitenkin odottaa pidempiäkin aikoja. Vaikka elokuva tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei se ole mikään perinteinen sotaleffa. Se on enemmän seikkailua, mutta ei täysin sitäkään. Enemmän kyseessä on historiallinen draama ja voimakas henkilökuvaus sen päähenkilöstä. Mahtipontisia tapahtumia tärkeämpää todella on se, kenelle ne tapahtuvat. Katsoja pääsee näkemään mitä hurjempia juttuja, mutta parasta on nähdä, mitä vaikutuksia niillä on Lawrenceen. Se esimiehilleen virnuileva ja brittisotilaan tavoin pukeutuva Lawrence ei todellakaan ole sama tyyppi enää puolessa välissä filmiä, puhumattakaan sitten loppuhuipennuksesta. Lawrencen matka läpi elokuvan on esimerkillisesti toteutettu ja se on lopulta mukaansatempaavin seikka kaiken keskellä. Jos Lawrenceen ei olisi panostettu, ei kaikki hänen ympärillään olisi yhtä vaikuttavaa.

On jo painostavaa lähteä tekemään historiallista elokuvaa, mutta varmasti vielä uhkaavampi ajatus on lähteä tekemään sitä tällaisessa mittakaavassa. Ohjaaja David Lean kuitenkin tekee loistotyötä, rakentaen kokonaisuutta, mikä pitää otteessaan valtavasta kestosta huolimatta. Eheä kokonaisuus pitää sisällään monia hienoja kohtauksia, jotka tekevät vaikutuksia eri keinoin. Lean luo mukaan vahvaa seikkailun henkeä, mitä vain vahvistavat Jarren mahtavat musiikit. Jarre tunnelmoi niin sensaatiomaisesti, että parhaimmillaan hänen työnsä aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa kuuntelijan ihon kananlihalle. Michael Wilsonin työstämä ja Robert Boltin muokkaama käsikirjoitus on väkevä pohja, mistä tekijät ovat voineet ammentaa suureen teokseensa. On hienoa, että Boltin kautta elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän Lawrencen matkaan - niin fyysiseen kuin hengelliseen - ja erityisesti pidän, kuinka sujuvasti mukaan on ujutettua hieman huumoria.

Yhteenveto: Arabian Lawrence on upea historiallinen seikkailuelokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Filmi on yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen hurjan vaikuttava. Valtavat maisemaotokset upeiden lavasteiden ja monisatapäisen ihmisjoukon kera ovat näyttäviä ilmestyksiä ja katsojana ei voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Jo vaikuttava visuaalinen anti lumoaa katsojan, mutta ei se olisi silti vielä tarpeeksi kannattelemaan liki neljän tunnin kestoa. Kannattelun hoitaa väkevä tarina ja terävä henkilökuvaus, joiden vietäväksi uppoutuu täysin ja elokuva tuntuu lopulta kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Niin pitkät keskustelut kuin eeppiset sotakohtaukset ovat koukuttavaa seurattavaa. Ohjaaja David Lean pitää mammuttimaista teosta ihailtavasti kasassa. Tekninen toteutus on erinomaista ja Maurice Jarren säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään. Lawrencea esittävän Peter O'Toolen johdolla näyttelijäkaarti suoriutuu ansiokkaasti rooleistaan. Arabian Lawrencea ei turhaan mielletä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja ehdaksi klassikoksi. Se on mestarillinen filmi, joka kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan katselulistalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lawrence of Arabia, 1962, Horizon Pictures

Arvostelu: Navaronen tykit (The Guns of Navarone - 1961)

NAVARONEN TYKIT

THE GUNS OF NAVARONE

Ohjaus: J. Lee Thompson
Pääosissa: Gregory Peck, David Niven, Anthony Quinn, Stanley Baker, Anthony Quayle, James Darren, Irene Papas, Gia Scala, Richard Harris ja James Robertson Justice
Genre: toiminta, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Guns of Navarone, eli suomalaisittain Navaronen tykit perustuu Alistair McLeanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1957. Columbia Picturesin johtaja Mike Frankovich innostui kirjasta ja pyysi arvostetun sotaleffan Kwai-joen sillan (The Bridge on the River Kwai - 1957) käsikirjoittaja Carl Foremania työstämään filmin käsikirjoituksen. Foreman halusi myös ohjata elokuvan, mutta Columbia ei suostunut, vaan ohjaajaksi valittiin Alexander Mackendrick. Foreman kuitenkin potki Mackendrickin ulos leffasta juuri ennen kuvauksia ja tämä korvattiin J. Lee Thompsonilla päätähti Gregory Peckin ehdotuksesta. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1960 ja lopulta Navaronen tykit sai maailmanensi-iltansa Lontoossa 27. huhtikuuta 1961 (tasan 60 vuotta sitten), missä paikalla olivat jopa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja tämän vastikään menehtynyt aviomies, prinssi Philip - levätköön hän nyt rauhassa. Elokuva oli suuri menestys, ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein leffa, minkä lisäksi kriitikot kehuivat sitä. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi leffa voitti parhaan draamaelokuvan ja musiikin Golden Globe -palkinnot. Itse olin tiennyt Navaronen tykeistä jo pitkään, sillä kyseessä on yksi isäni suosikkielokuvista, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. 

Vuonna 1943 liittoutuneiden armeija yrittää pelastaa 2000 sotilastaan, jotka ovat jumissa Kheroksen saarella. Natsit ovat kuitenkin rakentaneet järeillä tykeillä varustetun tukikohdan läheiselle Navaronen saarelle, mikä estää armeijaa suorittamasta pelastusoperaatiota. Kuusi sotilasta lähetetäänkin vaaralliselle operaatiolle tuhoamaan Navaronen tykit, jotta pelastus onnistuu.

Navaronen tykkejä tuhoamaan lähtevään joukkoon kuuluvat ryhmää johtava kapteeni Mallory (Gregory Peck), räjähde-ekspertti Miller (David Niven), herra Andrea Stravros (Anthony Quinn), lempinimen "Teurastaja" omaava Brown (Stanley Baker), majuri Franklin (Anthony Quayle), sekä Spyros Pappadimos (James Darren). Tiimi on tarpeeksi iso, jotta siihen mahtuu monenlaista persoonaa, mutta myös tarpeeksi pieni, jotta jokainen hahmoista pääsee edes kerran tai kaksi kunnolla esille. Matkan varrella operaatiota koettelevat ryhmän jäsenten väliset erimielisyydet ja muut kinastelut, eikä yhteistyö ole helppoa. Hahmojen vaaralliselle matkalle lähtee heti erittäin mielellään, etenkin kun rooleihin on pestattu näin hyvät näyttelijät. Varsinkin valtavan karismaattinen Peck loistaa kapteenina, mutta kenties suosikikseni nousi Niven räjähteistä paljon tietävänä Millerinä. Peckin ja Nivenin kahdenkeskeisiä kohtauksia onkin ilo seurata jo upeiden näyttelijöiden ansiosta.

Vaikka Navaronen tykit tapahtuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä hahmot yrittävät päästä natsien tukikohtaan auttaakseen liittoutuneiden armeijaa, filmi harvoin tuntuu selkeältä ja perinteiseltä sotaelokuvalta. Filmi muistuttaa enemmänkin seikkailua, mikä toi siihen ainakin itselleni valtavasti lisää. Elokuva nappasi minut heti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun saakka. Tarina on simppeli ja juuri siksi tehokas. Hahmot esitellään nopeasti ja sitten heidät viskataankin riskialttiille matkalleen. Mukaan mahtuu niin hurjaa myrskyä, tiivistunnelmaista vuorikiipeilyä, vakoojamaista soluttautumista ja puhdasta toimintaa aseet laulaen. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, kun leffa ei syyllisty toistelemaan elokuvan aikana jo nähtyjä juttuja, vaan tuo mukaan jatkuvasti jotain uutta. Parasta on, että hahmot ovat oikeasti hyviä, jolloin heidän puolestaan jännittää ja heidän todella haluaa onnistuvan.

Elokuva onnistuu hienosti aika pitkälti kaikessa, mihin se pyrkiikin. Sen seikkailullisista hetkistä löytyy suurta viehätystä ja lumoa, eikä isoista taistelukohtauksista eeppisyyttä puutu. Seasta löytyy myös pienesti huumoria hahmojen repliikeistä, kuten myös syvällisyyttä moraalisista pohdinnoista. Loppuhuipennuksessa tunnelma vain tiivistyy tiivistymistään. Jännitteen rakentaminen on esimerkillistä ja katsoja saattaa herkästi nousta tuolin reunalle, kun jännitys nostetaan hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti huippuunsa. Sen lisäksi, että erittäin vaikean operaation onnistuminen tarjoaa hikipisaroita, myös ryhmän väliset konfliktit ja petturiepäilyt tarjoavat vangitsevia kohtauksia.

Ohjaaja J. Lee Thompson luo tunnelmaa taiturimaisesti ja pitää kiinnostusta kaiken aikaa yllä. Hän luo seikkailuspektaakkelia, mutta samalla pitäen menon hahmovetoisena. Carl Foremanin käsikirjoitus pitää siitä myös huolen, samalla kun Foreman kuljettaa kertomusta sujuvasti eteenpäin, tuoden jatkuvasti uudenlaisia vastoinkäymisiä. Teknisestikin Navaronen tykit on onnistunut filmi. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita hienoja laajoja kuvia upeista lavasteista ja maisemista. Jotkut kuvat ovat laadultaan hieman sottaisia, mutta se voi myös johtua epätasaisesta Blu-ray -restauroinnista. Asutkin ovat tyylikkäät ja pääasiassa tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Lavasteita ja pienoismalleja räjäytellään näyttävästi. Äänimaailmakin on oivallinen ja Dimitri Tiomkinin säveltämät ja sovittamat musiikit pitävät seikkailuhenkeä ja jännitettä yllä.

Yhteenveto: Navaronen tykit on hieno sotaelokuva, jossa on vahva seikkailun henki. Seikkailua ryhtyykin seuraamaan erittäin mielellään ja se pitää tiukasti otteessaan läpi myrskyisen kyytinsä. Jännitettä kasvatellaan pitkin elokuvaa, kunnes se nostetaan loppupäässä huippuunsa. Väliinkin mahtuu useita tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa esimerkiksi pohditaan, löytyykö tiimistä petturia. Itse tiimi koostuu kuudesta todella mainiosta hahmosta, joista jokainen saa ainakin pari kertaa valokeilan itselleen. Näyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti - erityisesti Gregory Peck ja David Niven, joiden välisiä keskusteluja on mahtavaa seurata. Huumoria löytyy hyvin seasta ja kuten olenkin jo pariin otteeseen todennut, filmi tuntuu enemmän seikkailulta kuin puhtaalta sotafilmiltä. Sota-ajan seikkailuna Navaronen tykit on todella loistokas elokuva, jota suosittelen kaikille genren ystäville - oli sen sitten nähnyt jo aiemmin tai ei. 60-vuotisjuhla on oiva syy katsoa filmi. Yli vuosikymmen myöhemmin elokuvalle työstettiin jatko-osa Navaronen haukat (Force 10 from Navarone - 1978) ja kenties jonain päivänä otan senkin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Guns of Navarone, 1961, Highroad Productions