Arvostelu: Loma Roomassa (Roman Holiday - 1953)

LOMA ROOMASSA

ROMAN HOLIDAY

Ohjaus: William Wyler

Pääosissa: Audrey Hepburn, Gregory Peck, Eddie Albert, Margaret Rawlings, Harcourt Williams, Hartley Power, Tullio Carminati, Paolo Carlini, Claudio Ermelli, Hans Hinrich ja Alfredo Rizzo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: S

Roman Holiday, eli suomalaisittain Loma Roomassa on Gregory Peckin ja Audrey Hepburnin tähdittämä romanttinen komedia. Dalton Trumbo kynäili elokuvan tarinan ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen John Dightonin kanssa. Jouduttuaan 1940-luvun lopulla Hollywoodin mustalle listalle, Trumbo ei saanut tekstiä eteenpäin ja niinpä Ian McLellan Hunterin piti esittää filmin käsikirjoittajaa, jotta Frank Capra suostui tuottamaan sen. Capran yhtiö päätyi kuitenkin konkurssin partaalle ja hänen täytyi myydä se. Paramount Pictures nappasi lopulta yhtiön ja samalla tämän elokuvan itselleen. Paramount olisi halunnut tehdä elokuvan Yhdysvalloissa, mutta ohjaajan pestin saanut William Wyler vaati, että se kuvattaisiin paikan päällä Italian pääkaupungissa, Roomassa. Paramount suostui, mutta budjettileikkauksen kera, mikä johti siihen, että elokuva jouduttaisiin kuvaamaan mustavalkoisena suunnitellun värikameran sijaan ja miestähdeksi valitun Gregory Peckin rinnalle pitäisi löytää halpa, tuntematon näyttelijä. Pitkän etsintäprosessin jälkeen tekijät päätyivät amerikkalaisyleisölle vielä tuolloin tuntemattomaan brittiläiseen Audrey Hepburniin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Loma Roomassa sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 20. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan, tarinan ja puvustuksen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Lomaa Roomassa pidetään mestariteoksena, yhtenä romantiikkagenren merkkielokuvista, sekä ehtana klassikkona. Elokuvan 1950-luvulla leffateatterissa nähnyt isoäitini näytti elokuvan minulle muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Loman Roomassa täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi - sekä odotellessani omaa Rooman matkaani tänä kesänä.

Kruununprinsessa Ann on kiertueella Euroopassa ja kun jatkuvat tapaamiset, lehdistötilaisuudet ja muutenkin kiireinen aikataulu alkavat stressata Annia liikaa, tämä päättää karata Rooman yöhön. Ann kohtaa Joe Bradleyn, reportterin, joka päättää pitää ammattinsa salassa, keplotellakseen prinsessalta vuosisadan yksityishaastattelun. Mutta toteutuuko suunnitelma, kun Joe rakastuu Anniin?

Loma Roomassa esitteli aiemmin vain brittileffoja tehneen Audrey Hepburnin maailmalle, joka ihastui nuoreen naisnäyttelijään toden teolla. Hepburnista muodostui nopeasti monien naisten suuridoli, joka keräsi myös valtavaa arvostusta elokuvapiireissä. Heti ensimmäisestä isosta leffastaan, eli tästä, Hepburn voittikin parhaan naispääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Eikä syyttä. Hepburn on fantastinen roolissaan prinsessa Annina, joka turhautuu sääntöihin, aikatauluihin ja muutenkin tiukkaan menoon, jotka piinaavat häntä läpi kiertueensa Euroopassa. Eräänä yönä Roomassa uupunut Ann päättää karata ja törmää Gregory Peckin esittämään Joe Bradleyhyn. Joe on paikallisen jenkkiuutislehden reportteri, joka ei aluksi tunnista siniverisyyttään peittelevää prinsessaa, mutta kun Joe tajuaa, kuka onkaan kyseessä, hän päättää peittää tietämystään ja ammattiaan, saadakseen salakavalasti isoimman kuninkaallishaastattelun koskaan. Ann ja Joe ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja heidän matkaansa lähtee enemmän kuin mielellään. Peck on myös nappivalinta osaansa ja hänen ja Hepburnin väliltä löytyvää voimakasta kemiaa ei voi kieltää. Kuvausten aikana Peck vakuuttui Hepburnin lahjoista niin paljon, että vaati studiota nostamaan tämän nimen julisteessa rinnalleen, kohottamaan naisen mahdollisuuksia voittaa Oscar roolistaan. Hollywood-konkari Peckin aavistukset osuivatkin oikeaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Harcourt Williams ja Margaret Rawlings prinsessan kanssa matkaavina suurlähettiläänä ja kreivittärenä, Hartley Power Joen pomona Hennessynä ja Eddie Albert Joen valokuvaajakaverina Irvinginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, etenkin Power äksynä sanomalehden johtajana.

Loma Roomassa onnistui ihastuttamaan toisellakin katselukerralla. Kyseessä on erittäin valloittava ja hupaisa romanttinen komedia, johon uppoutuu niin täysillä mukaan, että haikea loppu iskee voimakkaasti tunteisiin. Heti kättelyssä avataan, mistä prinsessan turhautuminen johtuu ja katsoja suorastaan kannustaa Annia livahtamaan vartijoiden ohi palatsista ja oikeasti nauttimaan Roomasta. Kun Ann ja Joe kohtaavat, katsoja pistetään moraalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen. Toisaalta Joen haluaisi onnistuvan tavoitteessaan ja saavan haikailemansa jymyjutun, joka saisi hänen pomonsa arvostamaan häntä, mutta samalla Annia käy sääliksi, miehen valehdellessa hänelle voittojen takia. Tästä ristiriidasta huolimatta eriskummallisen parin yhteistä päivää ympäri Rooman jää tuijottamaan lumoutuneena niin päänäyttelijöistä kuin taustalla näkyvästä kaupungista. Kaikki Colosseumista Pantheoniin ovat mukana.

Parituntinen elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se on niin hyvin rakennettu käsikirjoituksensa ja ohjauksensa puolesta. Trumbon teksti on tarinaltaan erinomainen ja muutenkin tekstiltään loistava. Sen pohjalta ohjaaja William Wylerin on ollut helppo ammentaa kohtauksia kuvatessaan. Hiljalleen kehkeytyvä rakkauskertomus ei ole millään lailla väkinäinen tai siirappinen, vaan luonteva ja aidon suloinen. Komediaosastoltaan Loma Roomassa on myös onnistunut tapaus. Mukana on paljon hilpeää sanailua, sekä hupaisaa fyysistä huumoria, ilman, että homma äityy koskaan typeräksi koheltamiseksi. Vaikka katsoja ei täysin hyväksykään Joen aikomuksia, on silti hauskaa seurata, kun tämä yrittää parhaansa mukaan peittää tietämyksensä Annin todellisesta identiteetistä ja työstään. Elokuvan loppuhuipennuksesta on onnistuttu tekemään poikkeuksellinen. Vaikkei se välttämättä johda katsojan odottamaan ja toivomaan tulokseen, on finaali tyydyttävä, liikuttava ja uskottava, toimien kirsikkana taiturimaisesti toteutetun kakun päällä.

Kyseessä on myös teknisiltä ansoiltaan laadukkaasti tehty elokuva. Kuvaus on tyylikästä ja Rooman nähtävyyksiä esitellään tietty läpi keston. Yksi filmin tunnetuimmista kohtauksista onkin Annin ja Joen ajelu kaupungissa. Kohtauksen myötä Vespa-skootterin myyntiluvut kääntyivät hurjaan nousuun ja niistä muodostui varsinainen muoti-ilmiö. Leikkaus on pääasiassa sulavaa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Georges Auricin ja Victor Youngin säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään.

Yhteenveto: Loma Roomassa on ihastuttava ja erinomainen romanttinen komedia, joka edustaa edelleen lajityyppinsä kiistatonta parhaimmistoa. Elokuva nappaa heti mukaansa ja vie täysin mennessään, kun Annin ja Joen yhteinen päivä Roomassa alkaa. Annia kannustaa nauttimaan vapaudestaan, kun taas Joen kohdalla katsoja pistetään moraaliseen ristituleen. Hahmojen puuhia seuraa hymyssä suin ja parin välille kehkeytyvä romanssi tuntuu käsin kosketeltavan aidolta. Audrey Hepburn ja Gregory Peck loistavat päärooleissa ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Peck on tutun karismaattinen itsensä ja palkintonsa ansainnut Hepburn hurmasi täysin ymmärrettävästi yleisöt ympäri maailman. Mahtava meno huipentuu hienolla ja tunteikkaalla tavalla. Ohjaaja William Wyler rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja Dalton Trumbon käsikirjoitus on erittäin hyvin laadittu. Kaiken kaikkiaan Loma Roomassa on valloittavan ihana rakkaustarina ja yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen kannattaisi katsoa edes kerran elämässään. Yksi romanttisten elokuvien parhaimmistosta yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja ehta klassikko!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roman Holiday, 1953, Paramount Pictures

Arvostelu: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird - 1962)

KUIN SURMAISI SATAKIELEN

TO KILL A MOCKINGBIRD

Ohjaus: Robert Mulligan
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Frank Overton, Rosemary Murphy, James Anderson, Estelle Evans, Brock Peters, Collin Wilcox, Ruth White, Alice Ghostley, Paul Fix, Crahan Danton ja Robert Duvall
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

To Kill a Mockingbird, eli suomalaisittain Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1960. Tuottaja Alan J. Pakula kiinnostui Leen kirjasta ja osti sen elokuvaoikeudet. Alunperin tekijät halusivat kuvata elokuvan Leen lapsuuden kotikaupungissa Monroevillessa, joka toimi kirjan fiktiivisen Maycombin kaupungin esikuvana. Kuitenkin kun tekijät hoksasivat, että kaupunki oli muuttunut liian moderniksi, eikä soveltunut 1930-luvulla tapahtuvan elokuvan kuvauspaikaksi, leffa päätettiin toteuttaa studiolla. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Kuin surmaisi satakielen sai maailmanensi-iltansa 20. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista ja kriitikot ylistivät sitä. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, kuten myös erityispalkinnon parhaana elokuvana, jonka viesti on tärkeä koko maailmalle. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona. Itse en ollut nähnyt tai lukenut Kuin surmaisi satakieltä, mutta olen toki tiennyt siitä jo kauan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla filmin ja arvostelemalla sen juhlan kunniaksi.

1930-luvun alussa Maycombin kaupungissa lapset Scout ja Jem kammoksuvat kadun päässä asuvaa eriskummallista Boo Radleyta, samalla kun heidän asianajajaisänsä Atticus Finch ryhtyy puolustamaan valheellisesti raiskauksesta ja pahoinpitelystä syytettyä tummaihoista miestä, Tom Robinsonia.

Mahtava ja karismaattinen Gregory Peck voitti parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolityöstään Atticus Finchinä, joka yrittää tasapainotella elämässä perheenisänä ja asianajajana. Voitot olivat täysin ansaitut. Peck on tuttuun tapaansa erinomainen roolissa, ollen niin rakastettava ja sympaattinen isänä kuin myös voimakas ja jylhä, pitäessään aivan mieletöntä monologiaan oikeussalissa.

     Phillip Alford ja Mary Badham taas näyttelevät leskeksi jääneen Atticusin lapsia, Jem-poikaa ja Scout-tytärtä, jota ei kiinnosta yhtään olla tyttömäinen, vaan joka haluaa tehdä poikien juttuja veljensä kanssa. Jem taas yrittää olla mahdollisimman huolehtivainen isoveli, vaikka usein hänen nuoruutensa paistaa läpi. Katsoja voi huomata kokevansa monenmoisia tunteita lapsihahmoja kohtaan. Paikoitellen he ovat ilahduttavan riemukkaita ja seikkailullisia, toisinaan taas hieman ärsyttäviä ja rasittavasti ongelmia aiheuttavia. Alford ja Badham ovat kuitenkin molemmat todella hyviä rooleissaan - Badham jopa niinkin hyvä, että hän oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscar-palkinnosta vain 10-vuotiaana! Badham pitikin nuorimman naissivuosa-ehdokkaan titteliä hallussaan useamman vuoden, kunnes Tatum O'Neal päihitti hänen ennätyksensä roolillaan elokuvassa Paperikuu (Paper Moon - 1973).

     Elokuvassa nähdään myös John Megna lasten kaverina Dillinä, Estelle Evans Finchin perheen kodinhoitaja Calpurniana, Frank Overton sheriffi Tatena, Paul Fix tuomari Taylorina, Rosemary Murphy, Ruth White ja esikoisroolinsa tekevä Robert Duvall Finchien naapureina, sekä James Anderson Bob Ewellina, joka syyttää tummaihoista Tom Robinsonia (Brock Peters) tyttärensä Mayella Ewellin (Collin Wilcox) raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä rooleissaan - etenkin Anderson, joka huokuu inhottavuutta rasistisena Bobina ja Peters sympaattisena Tomina, jonka syyllisyyteen katsoja ei Atticusin tavoin usko hetkeäkään.

Ei ole mikään ihme, että Kuin surmaisi satakielen on niin kehuttu ja rakastettu teos, ja että sitä pidetään nykyään ehtana klassikkona. Elokuvassa on tärkeitä teemoja, jotka iskevät katsojaan kuin katsojaan ja saavat helposti herkistymään. Edelleen valitettavan ajankohtaisesti elokuva ottaa kantaa rasismiin ja kuinka oikeusjärjestelmä on yhä liiankin sokeasti valkoisen puolella. Elokuvan paras kohtaus todella on Atticusin erinomainen ja voimaa täynnä oleva monologi valamiesten edessä oikeussalissa, kun hän yrittää vakuuttaa heidät Tomin syyttömyydestä. Päivänselviä faktojakin iskiessä pöytään katsoja voi kuitenkin nähdä monien valamiesten ilmeistä, että he ovat jo valmiiksi syyttäjän puolella. Läpi leffan Atticus myös antaa hyviä opetuksia ja ohjeita lapsilleen siitä, kuinka ihmisiä kuuluisi kohdella ja kuinka maailmaa pitäisi katsoa niin, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla. Kaunis viesti iskee lujaa yhä 60 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ja tulee iskemään vielä vuosikymmenienkin päästä.

Sen lisäksi, että elokuva on teemoiltaan voimakas ja tärkeä, se on muutenkin erittäin onnistunut filmi. Lasten puuhia seuraa mielellään, etenkin kun niihin tulee jatkuvasti uutta koukkua. Paikoitellen saattaa tuntua, että heidän kiinnostuksensa erikoista Boo Radleyta kohtaan vie huomiota Atticusin oikeustapauksesta, mutta se tuo mukaan sitä sanomaa ennakkoluuloista ja on niitä juonikuvioita, joissa odotus palkitaan lopussa. Atticusin oikeustapaus on todella mielenkiintoinen ja erityisen kiinnostavan siitä tekee, kuinka se esitetään Atticusin lasten vinkkelistä. Itse asiassa kaikki esitetään heidän vinkkelistään. Kun lapsihahmot lähtevät alussa liikkeelle naiiveina ja pikkuhiljaa he kasvavat elokuvan aikana, myös katsojasta tuntuu siltä kuin kasvaisi heidän mukanaan. Heidän ymmärryksensä myötä leffa uppoutuu syvemmälle sen vaativampaan puoleen.

Elokuvan on ohjannut Robert Mulligan, joka luo mukaan vahvaa tunnelmaa ja pitää filmiä hyvin kasassa. Harper Leen kirjan pohjalta Horton Foote on työstänyt käsikirjoituksen, jossa erilaiset teemat kulkevat käsi kädessä onnistuneen tarinankerronnan kanssa. Foote voittikin työllään parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Kuin surmaisi satakielen on myös taidokkaasti kuvattu ja jo kuvauksessa usein korostetaan sitä, kuinka asiat esitetään lasten näkökulmasta. Leikkaus on oivallista ja elokuvassa on paljon hienoja lavasteita ja asuja, joilla tekijät ovat tehneet aikamatkan omasta ajastaan 30 vuotta menneisyyteen. Ääniefektit toimivat myös ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit vain hienosti lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Kuin surmaisi satakielen on hieno elokuva, joka pitää sisällään oivia teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä, sekä ihmisten kohtelemisesta. Isähahmon oikeudenkäyntikuvio ja lasten omat seikkailut käsittelevät näitä teemoja eri tavoin, kummatkin tehokkaasti. On mainio ratkaisu kertoa tarinaa lasten näkökulmasta ja vaikka muksut käyvätkin silloin tällöin hermoille, katsojana on täysillä heidän mukanaan ja tuntuu siltä kuin itsekin kasvaisi heidän parissaan. Mitä enemmän Scout ja Jem kasvavat henkisesti, sitä kypsemmäksi myös leffa heidän ympärillään muuttuu. Mary Badham ja Phillip Alford ovat hyvät valinnat lasten rooliin, mutta elokuvan todellinen tähtihän on totta kai Gregory Peck, joka huokuu karismaa roolissaan asianajajaisänä. Peckin pitämä monologi oikeussalissa on elokuvan parasta antia. Robert Mulliganin ohjaus on erittäin mainiota, Horton Footen käsikirjoitus toimii oikein hyvin ja teknisiltä ansioiltaankin Kuin surmaisi satakielen on pätevästi tehty. Se on edelleen ajankohtaiselta tuntuva, teemoiltaan tärkeä ja tunteikas teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Suosittelenkin filmiä kaikille laatudraamojen ja oikeussalitarinoiden ystäville - etenkin näin elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
To Kill a Mockingbird, 1962, Pakula-Mulligan, Brentwood Productions

Arvostelu: Cape Fear (1991)

CAPE FEAR

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.

Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.

Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta.
     Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.

Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.

Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.

Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions

Arvostelu: Navaronen tykit (The Guns of Navarone - 1961)

NAVARONEN TYKIT

THE GUNS OF NAVARONE

Ohjaus: J. Lee Thompson
Pääosissa: Gregory Peck, David Niven, Anthony Quinn, Stanley Baker, Anthony Quayle, James Darren, Irene Papas, Gia Scala, Richard Harris ja James Robertson Justice
Genre: toiminta, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Guns of Navarone, eli suomalaisittain Navaronen tykit perustuu Alistair McLeanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1957. Columbia Picturesin johtaja Mike Frankovich innostui kirjasta ja pyysi arvostetun sotaleffan Kwai-joen sillan (The Bridge on the River Kwai - 1957) käsikirjoittaja Carl Foremania työstämään filmin käsikirjoituksen. Foreman halusi myös ohjata elokuvan, mutta Columbia ei suostunut, vaan ohjaajaksi valittiin Alexander Mackendrick. Foreman kuitenkin potki Mackendrickin ulos leffasta juuri ennen kuvauksia ja tämä korvattiin J. Lee Thompsonilla päätähti Gregory Peckin ehdotuksesta. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1960 ja lopulta Navaronen tykit sai maailmanensi-iltansa Lontoossa 27. huhtikuuta 1961 (tasan 60 vuotta sitten), missä paikalla olivat jopa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja tämän vastikään menehtynyt aviomies, prinssi Philip - levätköön hän nyt rauhassa. Elokuva oli suuri menestys, ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein leffa, minkä lisäksi kriitikot kehuivat sitä. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi leffa voitti parhaan draamaelokuvan ja musiikin Golden Globe -palkinnot. Itse olin tiennyt Navaronen tykeistä jo pitkään, sillä kyseessä on yksi isäni suosikkielokuvista, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. 

Vuonna 1943 liittoutuneiden armeija yrittää pelastaa 2000 sotilastaan, jotka ovat jumissa Kheroksen saarella. Natsit ovat kuitenkin rakentaneet järeillä tykeillä varustetun tukikohdan läheiselle Navaronen saarelle, mikä estää armeijaa suorittamasta pelastusoperaatiota. Kuusi sotilasta lähetetäänkin vaaralliselle operaatiolle tuhoamaan Navaronen tykit, jotta pelastus onnistuu.

Navaronen tykkejä tuhoamaan lähtevään joukkoon kuuluvat ryhmää johtava kapteeni Mallory (Gregory Peck), räjähde-ekspertti Miller (David Niven), herra Andrea Stravros (Anthony Quinn), lempinimen "Teurastaja" omaava Brown (Stanley Baker), majuri Franklin (Anthony Quayle), sekä Spyros Pappadimos (James Darren). Tiimi on tarpeeksi iso, jotta siihen mahtuu monenlaista persoonaa, mutta myös tarpeeksi pieni, jotta jokainen hahmoista pääsee edes kerran tai kaksi kunnolla esille. Matkan varrella operaatiota koettelevat ryhmän jäsenten väliset erimielisyydet ja muut kinastelut, eikä yhteistyö ole helppoa. Hahmojen vaaralliselle matkalle lähtee heti erittäin mielellään, etenkin kun rooleihin on pestattu näin hyvät näyttelijät. Varsinkin valtavan karismaattinen Peck loistaa kapteenina, mutta kenties suosikikseni nousi Niven räjähteistä paljon tietävänä Millerinä. Peckin ja Nivenin kahdenkeskeisiä kohtauksia onkin ilo seurata jo upeiden näyttelijöiden ansiosta.

Vaikka Navaronen tykit tapahtuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä hahmot yrittävät päästä natsien tukikohtaan auttaakseen liittoutuneiden armeijaa, filmi harvoin tuntuu selkeältä ja perinteiseltä sotaelokuvalta. Filmi muistuttaa enemmänkin seikkailua, mikä toi siihen ainakin itselleni valtavasti lisää. Elokuva nappasi minut heti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun saakka. Tarina on simppeli ja juuri siksi tehokas. Hahmot esitellään nopeasti ja sitten heidät viskataankin riskialttiille matkalleen. Mukaan mahtuu niin hurjaa myrskyä, tiivistunnelmaista vuorikiipeilyä, vakoojamaista soluttautumista ja puhdasta toimintaa aseet laulaen. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, kun leffa ei syyllisty toistelemaan elokuvan aikana jo nähtyjä juttuja, vaan tuo mukaan jatkuvasti jotain uutta. Parasta on, että hahmot ovat oikeasti hyviä, jolloin heidän puolestaan jännittää ja heidän todella haluaa onnistuvan.

Elokuva onnistuu hienosti aika pitkälti kaikessa, mihin se pyrkiikin. Sen seikkailullisista hetkistä löytyy suurta viehätystä ja lumoa, eikä isoista taistelukohtauksista eeppisyyttä puutu. Seasta löytyy myös pienesti huumoria hahmojen repliikeistä, kuten myös syvällisyyttä moraalisista pohdinnoista. Loppuhuipennuksessa tunnelma vain tiivistyy tiivistymistään. Jännitteen rakentaminen on esimerkillistä ja katsoja saattaa herkästi nousta tuolin reunalle, kun jännitys nostetaan hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti huippuunsa. Sen lisäksi, että erittäin vaikean operaation onnistuminen tarjoaa hikipisaroita, myös ryhmän väliset konfliktit ja petturiepäilyt tarjoavat vangitsevia kohtauksia.

Ohjaaja J. Lee Thompson luo tunnelmaa taiturimaisesti ja pitää kiinnostusta kaiken aikaa yllä. Hän luo seikkailuspektaakkelia, mutta samalla pitäen menon hahmovetoisena. Carl Foremanin käsikirjoitus pitää siitä myös huolen, samalla kun Foreman kuljettaa kertomusta sujuvasti eteenpäin, tuoden jatkuvasti uudenlaisia vastoinkäymisiä. Teknisestikin Navaronen tykit on onnistunut filmi. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita hienoja laajoja kuvia upeista lavasteista ja maisemista. Jotkut kuvat ovat laadultaan hieman sottaisia, mutta se voi myös johtua epätasaisesta Blu-ray -restauroinnista. Asutkin ovat tyylikkäät ja pääasiassa tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Lavasteita ja pienoismalleja räjäytellään näyttävästi. Äänimaailmakin on oivallinen ja Dimitri Tiomkinin säveltämät ja sovittamat musiikit pitävät seikkailuhenkeä ja jännitettä yllä.

Yhteenveto: Navaronen tykit on hieno sotaelokuva, jossa on vahva seikkailun henki. Seikkailua ryhtyykin seuraamaan erittäin mielellään ja se pitää tiukasti otteessaan läpi myrskyisen kyytinsä. Jännitettä kasvatellaan pitkin elokuvaa, kunnes se nostetaan loppupäässä huippuunsa. Väliinkin mahtuu useita tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa esimerkiksi pohditaan, löytyykö tiimistä petturia. Itse tiimi koostuu kuudesta todella mainiosta hahmosta, joista jokainen saa ainakin pari kertaa valokeilan itselleen. Näyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti - erityisesti Gregory Peck ja David Niven, joiden välisiä keskusteluja on mahtavaa seurata. Huumoria löytyy hyvin seasta ja kuten olenkin jo pariin otteeseen todennut, filmi tuntuu enemmän seikkailulta kuin puhtaalta sotafilmiltä. Sota-ajan seikkailuna Navaronen tykit on todella loistokas elokuva, jota suosittelen kaikille genren ystäville - oli sen sitten nähnyt jo aiemmin tai ei. 60-vuotisjuhla on oiva syy katsoa filmi. Yli vuosikymmen myöhemmin elokuvalle työstettiin jatko-osa Navaronen haukat (Force 10 from Navarone - 1978) ja kenties jonain päivänä otan senkin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Guns of Navarone, 1961, Highroad Productions

Arvostelu: Ennustus (The Omen - 1976)

ENNUSTUS

THE OMEN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, Harvey Spencer Stephens, David Warner, Billie Whitelaw, Patrick Troughton, Martin Benson, Sheila Raynor ja Leo McKern
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

666. arvostelu! Voisiko se olla mistään muusta kuin tästä elokuvasta? The Omen, eli suomalaisittain Ennustus on Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 1976. Leffan teko lähti liikkeelle muutama vuosi ennen julkaisua, kun tuottaja Harvey Bernhard sai ystävältään idean tehdä elokuvan Antikristuksesta. 20th Century Fox -yhtiö kiinnostui ideasta ja käsikirjoituksen valmistuttua, näyttelijöiden ja työryhmän löydyttyä, kuvaukset alkoivat lokakuussa 1975. Lopulta Ennustus sai ensi-iltansa kesällä 1976 (Suomeen se saapui vasta marraskuussa) ja se oli iso hitti, vaikka monet kriitikot haukkuivat sitä. Elokuva jopa päätyi Michael Medvedin ja Harry Dreyfussin kirjaan "The Fifty Worst Films of All Time" (1978)! Vuosien varrella yleinen arvostus leffaa kohtaan on kuitenkin noussut ja nykyään Ennustusta pidetään kauhuklassikkona. Itse näin leffan viisi tai kuusi vuotta sitten isäni kanssa ja pidin sitä jännittävänä, mutta paikoitellen pitkäveteisenä. Olen pitkään pohtinut elokuvan katsomista uudelleen ja ostinkin Blu-ray -paketin, mikä sisältää myös leffan jatko-osat Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria - Omen 3 (The Final Conflict - 1981). Kun huomasin, että olin kirjoittanut jo yli kuusisataa arvostelua, tiesin, että olisi aika katsoa ja arvostella Ennustus, sillä pedon luku 666 on siinä isossa osassa.

Kuudennen kuukauden kuudentena päivänä kello kuusi syntyy Iso-Britannian suurlähettilään poika, Damien. Kun Damien täyttää viisi vuotta, alkaa tapahtua kauheita asioita ja suurlähettilään täytyy selvittää, ovatko nämä vain ikävistä sattumista, vai liittyykö hänen poikaansa ikiaikainen pahuus...

Gregory Peck näyttelee Robert Thornia, Iso-Britannian suurlähettilästä, jonka poika alkaa vaikuttaa siltä, ettei kyse ole vain uhmaiästä, vaan jostain paljon saatanallisemmasta. Kun pahoja alkaa tapahtua, Robert ei tietenkään suostu uskomaan, että tämä johtuisi hänen pienestä pojastaan. Elokuvassa mennäänkin hienosti hahmon pään sisälle, kun hänen täytyy työntää isyytensä syrjään, jotta voisi nähdä totuuden. Peck on erinomainen roolissaan. Hän sopii arvokkaan Robertin rooliin, mutta hän osaa myös todella kauhistua uskottavasti.
     Lee Remick esittää Robertin vaimoa, Kathya, jolle äitinä koettelemukset ovat paljon hurjempia tuttuun kauhuleffatyyliin. Kathykaan ei suostuisi uskomaan, että heidän pojassaan voisi olla jotain pahasti vialla, mutta on tietty miestään nopeammin varma, että pahuus on alkanut vainoamaan heidän perhettään. Remick on oivallinen roolissaan ja hän saa onneksi muutakin tehtävää kuin näyttää jatkuvasti kauhistuneelta, kuten kauhuelokuvissa usein naisnäyttelijöille käy.
     Ja sitten on tietty Robertin ja Kathyn poika, Demon... ei kun siis Damien Thorn, jota esittää todella nuori Harvey Spencer Stephens esikoisroolissaan. Ja huhhuh, että hän on karmiva roolissa! Kauhuelokuvien historia on täynnä pelottavia muksuja, mutta Damien on ehdottomasti kärkipäässä, kun etsitään pelottavinta. Damien vaikuttaa suurimmaksi osaksi täysin tavalliselta pieneltä pojalta, mutta tietyissä tilanteissa hänen käytöksensä muuttuu voimakkaasti ja pelottavasti. Kaikkein kauheinta on kuitenkin tietty hymy, minkä Damien parissa kohtaa levittää huulilleen. Ei olekaan mikään ihme, että Spencer Stephens sai roolityöstään parhaan tulokkaan Golden Globe -ehdokkuuden.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lastenhoitaja Baylock (Billie Whitelaw), perhettä varoittava isä Brennan (Patrick Troughton), perheen elämästä kiinnostunut valokuvaaja Keith (David Warner), sekä mystinen manaaja Bugenhagen (Leo McKern). Läpikotaisin leffan näyttelijät ovat aika lailla nappivalintoja. Troughton ja Whitelaw taitavat hienosti erikoiset roolinsa ja Warner sopii täydellisesti valokuvaajaksi, joka alkaa leikkiä salapoliisia.

Ei ole mikään ihme, että Ennustus on vuosien aikana noussut klassikon asemaan. Elokuva on todella selvinnyt ajan koettelemuksista ja se toimii upeasti yhä tänäkin päivänä. Vain alkupäässä Damienin syntymäpäivillä, kun hahmot näkevät häijyn koiran, kuullaan yliampuvan koominen ääniefekti, mutta muuten elokuva onnistuu karmimaan tehokkaasti edelleen. Nykynuorisolle, joka on tottunut verellä mässäileviin, puolentoista tunnin äkkisäikäyttelyrainoihin, missä tapahtuu jotain jännittävää kaiken aikaa, Ennustus saattaa tuntua pitkästyttävältä rauhallisen kerrontansa vuoksi, mutta itse lumouduin filmiin täysin heti alkuteksteissä, joiden aikana pahaenteinen kuoro pauhaa Saatanasta. Tämä luo täydellisesti elokuvan hengen, mikä jatkaa pahaenteistä tunnelmaa leffan loppuun saakka. Kyseessä ei ole mikään piinaavan jännittävä kokonaisuus, mutta elokuva onnistuu rakentamaan hyvin epämiellyttävän tunteen, mikä saa katsojan sydämen tykyttämään nopeammin. Itse pidin yllättävänkin tehokkaana keinona sitä, kuinka rauhallisesti ja hiljaa hahmot puhuvat useissa kohtauksissa, jolloin itsekin yrittää olla mahdollisimman hiljaa, jottei mikään jää kuulematta.

Yksi hienoimmista puolista Ennustuksessa on, että se muuttuu vain paremmaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella mainio, mutta toisella puoliskolla filmi muuttuu loistavaksi. Tunnelma alkaa tosissaan tiivistyä ja pahaenteisyyden tunne lisääntyy entisestään. Mitä enemmän vanhemmat alkavat pelätä lastaan, sitä karmivammaksi tilanne käy katsojallekin. Alkupuoliskon hidas tunnelman rakentaminen todella palkitaan toisella puoliskolla, kun Robert aloittaa tutkintansa, mikä johtaa mm. erittäin hyytävään kohtaukseen hautausmaalla. Ennustuksen tarina kerrotaan todella taiturimaisesti, jolloin se muuttuu yhä koukuttavammaksi, mitä pidemmälle siinä pääsee. Elokuvan viimeinen vartti onnistui oikeasti pelottamaan minua, sillä leffa oli tehnyt sitä ennen niin erinomaista työtä luodessaan tunnelmaa. Täytyy myöntää, että filmin päätyttyä minun täytyi ihan ravistella itseäni, sillä loppu muuttui niin karmivaksi. Kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka tuli pari vuotta myöhemmin kunnolla tunnetuksi supersankariteoksellaan Teräsmies (Superman - 1978), minkä lisäksi hän on tehnyt myös hittifilmit Arkajalat (The Goonies - 1985) ja Tappava ase (Lethal Weapon - 1987), sekä sen jatko-osat (1989-1998). Ennustus on Donnerin filmeistä suosikkini ja tässä hänen taitonsa ohjaajana pääsevät upeasti esille. Donner onnistuu luomaan ahdistavaa tunnelmaa hienovaraisilla tavoilla ja hän tietää, milloin todella iskeä mukaan jotain kauhistuttavaa. David Seltzerin käsikirjoitus sisältää paikoitellen hieman hölmöjä repliikkejä, mutta Donner saa nekin toimimaan tunnelmansa avulla. Seltzerin teksti yhdistelee kiehtovasti kauhukertomusta ja mysteeritarinaa, mikä pitää otteessaan alusta loppuun. Ennustus on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Valaisu on erinomaista läpi leffan, etenkin yökohtauksissa. Lavasteet ovat näyttävät ja mukana on joitain hienoja maskeerauksia. Ääniefektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit tuovat vaikuttavasti oman tehokkaan lisäyksensä filmin tunnelmaan. Goldsmith voittikin ansaitusti Oscar-palkinnon elokuvan musiikeista.

Yhteenveto: Ennustus on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista ja ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkona. Ohjaaja Richard Donner rakentaa hitaasti mutta varmasti tunnelmaa ja saa ovelasti katsojan lumottua karmivan tarinan vietäväksi. Jo alkutekstien upea "Ave Satani" -kuoropauhu nostaa niskavillat pystyyn, eikä meno siitä hellitä. Mitä enemmän hahmoja alkaa pelottaa, sitä karmivammaksi tilanne käy myös katsojalle ja lopussa kauhu päästetään erinomaisesti valloilleen. Myös kohtaukset, joissa hahmot puhuvat vain kuiskaten, aivan kuin peläten, että jokin paha kuuntelee heitä, luo hienosti epämiellyttävää oloa. Tarinaa kuljetetaan mestarillisesti eteenpäin ja sen koukuttavuuteen vaikuttavat myös vahvasti taidokkaat näyttelijät. Gregory Peck on loistava Thornin perheen isänä ja Lee Remick tekee vaikuttavan suorituksen hänen vaimonaan. Nuori Harvey Spencer Stephens onnistuu olemaan äärimmäisen ahdistava Damien-poikana. Loppujen lopuksi filmistä on vaikea löytää muuta negatiivista sanottavaa kuin alkupään yliampuvan huvittava äänitehoste, mikä rikkoo pahasti tunnelman. Muuten Ennustus on aivan mahtava teos ja ehdoton katselukokemus kaikille kauhusta kiinnostuneille. Vielä en aio ottaa elokuvan jatko-osia käsittelyyn - lähinnä sen takia, että minua pelottaa, että ne saattaisivat jollain tavalla pilata tämän filmin. Jossain kohtaa palaan kuitenkin niiden pariin. Siihen asti nautin tästä kauhuklassikosta itsenäisenä teoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Omen, 1976, Twentieth Century Fox, Harvey Bernhard Productions, Mace Neufeld Productions