Arvostelu: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire (2023)

REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 13

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva. Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.

Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.

Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.

     Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.

Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.

Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.

Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300 (2006) ja Watchmen (2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.

Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.

Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.

Yhteenveto: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Puhallus (The Sting - 1973)

PUHALLUS

THE STING

Ohjaus: George Roy Hill

Pääosissa: Robert Redford, Paul Newman, Robert Shaw, Charles Durning, Eileen Brennan, Ray Walston, Charles Dierkop, Harold Gould, John Heffernan, Dana Elcar, Dimitra Arliss, Ed Bakey ja Robert Earl Jones

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Sting, eli suomalaisittain Puhallus on George Roy Hillin ohjaama huijarielokuva. David S. Ward keksi elokuvan tarinan, kiinnostuttuaan tosielämän huijareista ja taskuvarkaista, kuten veljeksistä Fred ja Charley Gondorffista. Wardin käsikirjoitus päätyi myöhemmin elokuvien Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) ja xXx (2002) ohjaajana tunnetun, mutta tuohon aikaan Mike Medavoyn assistenttina toimivan Rob Cohenin luettavaksi. Cohen uskoi kyseessä olevan paras teksti, jonka oli koskaan lukenut ja sai Medavoyn vakuutettua, että siitä täytyy tehdä elokuva. Lopulta Medavoy suostui tarttumaan Cohenin vakuutteluihin ja vei tekstin Universal Picturesille, todeten Cohenille, että tämä saisi potkut, jos olisi väärässä. Universal tarttui Wardin käsikirjoitukseen ja elokuvan tuotanto käynnistyi. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Puhallus sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä, 25. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jääden ilmestymisvuonnaan lipputuloissa vain kauhuleffa Manaajan (The Exorcist - 1973) jalkoihin. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta ja se sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, kuvaus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Tekijät joutuivat kuitenkin ongelmiin, kun Gondorffin veljeksistä kirjan kirjoittanut David Maurer haastoi heidät oikeuteen plagioimisesta. Universal maksoi Maurerille kuusisataatuhatta dollaria ja Maurer jätti oikeushaasteen sikseen. Vuosien varrella Puhalluksen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista ja ehtana klassikkona. Itse katsoin Puhalluksen ensi kertaa joitakin vuosia takaperin isoäitini kanssa ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudestaan ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1936, suuren laman aikaan Illinoisissa, Yhdysvalloissa, huijari Johnny Hooker varastaa mojovan rahasumman väärältä henkilöltä, mafiapomo Doyle Lonneganilta, minkä seurauksena Hookerin huijarikaveri Luther Coleman murhataan. Hooker päättää kostaa Lonneganille, järjestämällä kaikkien aikojen huijauksen, mihin hän tarvitsee mestarihuijari Henry Gondorffin apua.

Ohjaaja George Roy Hill päätti yhdistää voimansa muutaman vuoden takaisen hittielokuvansa, Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajien (Butch Cassidy and the Sundance Kid - 1969) päätähtien Robert Redfordin ja Paul Newmanin kanssa. Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Redford nähdään pienen luokan huijarina ja taskuvarkaana, Johnny Hookerina, kun taas Newman esittää Henry Gondorffia, huijarikonkaria, joka yrittää herättää mahdollisimman vähän huomiota, FBI:n ollessa kiinnostuneita hänen tekosistaan. Kun Hookerin huijaritoveri Luther Coleman (Robert Earl Jones) murhataan, kaksikon varastettua rahaa tietämättään aivan vääränlaiselta tyypiltä, Hooker päättää kostaa ja siihen hän tarvitsee apua alan parhaalta osaajalta. Redfordin ja Newmanin kemia iskee taas kerran täysillä yhteen ja kaksikon kasvavaa huijausoperaatiota ryhtyy seuraamaan innostuneena ja jännittäen. Redford on erinomainen nuorempana huijarina ja Newman huokuu karismaa kokeneen Gondorffin osassa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa leffoista Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) ja Tappajahai (Jaws - 1975) tuttu Robert Shaw laitonta rahapeliä pyörittävänä mafiapomo Doyle Lonneganina, jonka huijarikaksikko ottaa kohteekseen, Charles Durning Hookeria jahtaavana poliisina William Snyderinä, Jack Kehoe Hookerin toisena huijarikaverina Joe Erienä, Eileen Brennan ja Ray Walston Henryä auttavina Billienä ja J.J.:nä, sekä Charles Dierkop Lonneganin henkivartijana Floydina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan ansiokkaasti. Shaw on täydellinen valinta häijyn rikollispomon rooliin, jonka tiukka katse pureutuu jopa kameran läpi kotikatsomoon asti, aiheuttaen katsojalle tukalaa oloa, aivan kuin olisi itse Lonneganin kohteena. Mahtavasti esitetty pahis, jonka todella haluaa saavan ansionsa mukaan.

Puhallus iski minuun toisella katselukerralla vielä kovempaa. Jo ensimmäisellä katselulla seurasin mielenkiinnolla huijareiden operaatiota, mutta nyt toisella kerralla olin vielä tiiviimmin menossa mukana. Muistikuvani näkemästäni olivat onneksi niin hatarat, että elokuva onnistui tehokkaasti yllättämään minut käänteillään ja piti minut loppuun asti jännityksessä siitä, onnistuvatko Hooker ja Gondorff huijauksessaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa erinomaisella kohtauksella, jossa esitellään elokuvan henki ja luonne. Alkuhuijaus on mainion nokkela ja vekkuli, mitkä tulevat molemmat olemaan merkittäviä osia läpi leffan. Hookerin ja Lutherin toveruus saadaan lyhyessä ajassa rakennettua iskeväksi, jolloin Lutherin kohdatessa loppunsa elokuvan alkumetreillä, katsoja janoaa päähenkilön tavoin kostoa.

Ja ai että, kuinka herkullisesti tämä kostotarina kerrotaankaan. Virne leviää vähän väliä niin hahmojen kuin katsojien huulille, kun operaatio alkaa ottamaan tuulta siipiensä alle. Jännittäviltä läheltä piti -tilanteilta ja takaiskuilta ei toki vältytä ja vaikka elokuva onkin pääasiassa veijarimainen ja viihdyttävä, osaa se myös olla vangitsevan tiivistunnelmainen. Etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä pokerikohtauksessa nostatellaan jännitystä efektiivisesti yhä vain korkeammaksi. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi, sillä niin täysillä katsoja saadaan menoon mukaan. On aivan pakko nähdä, kuinka hommassa lopulta käy ja tasaisin väliajoin sekaan heitetyt käänteet ja lisäpelurit sekoittavat pakkaa ja koukuttavat lisää. Loppuhuipennus on odotuksen arvoinen ja vaikka päällisin puolin homma ratkeaakin selvästi, se jättää tarkkasilmäiset katsojat pohtimaan, kuka lopulta huijasikaan ja ketä...

George Roy Hillin ohjaus on jo itsessään veijarimaista ja tehty pilke silmäkulmassa. Hill vakavoituu tarvittaessa, mutta pitää pääasiassa lupsakkaa ilmapiiriä ilahduttavasti yllä. David S. Wardin käsikirjoitus on erinomainen ja ovela - parhaimmillaan suorastaan nerokas. Välillä katsojana saattaa pohtia, että miten ihmeessä karaistunut mafiapomo ei huomaa selvää huijausta, mutta eipä tuo pahemmin haittaa. Puhallus on kaikin puolin tyylikäs teos, myös visuaaliselta anniltaan. Kuvaus on tarkkaa ja pätevää, ja sitä tukee hyvä leikkaus, jossa tarina on onnistuneesti pilkottu palasiin. Lavasteet ja asut ovat upeat. Äänimaailma tukee toimivasti visuaalisuuksia. Marvin Hamlischin sävellykset ovat oivalliset, mutta musiikkipuolelta parhaiten jää mieleen Scott Joplinin pianorenkutus, varmasti kaikkien tunnistama The Entertainer, joka soi läpi leffan ja jää asustelemaan katsojan mielessä vielä pitkäksi aikaa lopputekstien rullattua.

Yhteenveto: Puhallus on erinomainen rikoskomedia, yksi lajityyppinsä kiistattomasti parhaimmista. Elokuva alustaa tarinansa väkevästi, jolloin katsoja hyppää Hookerin kostoretkelle täysillä mukaan. Tämä kostokertomus onkin todella tehokas ja se pitää tiukasti otteessaan läpi keston. Elokuvasta löytyy pilkettä silmäkulmasta ja virneet leviävät niin hahmojen kuin katsojien huulille kerta toisensa perään. Jännitystä löytyy myös ja mukana on muutama esimerkillisesti rakennettu, väkevän tiivistunnelmainen kohtaus. Kertomuksesta löytyy mutkia matkassa ja loppuhuipennus on odotuksen arvoinen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Robert Redfordin ja Paul Newmanin kemiat kohtaavat täydellisesti ja Robert Shaw on nappivalinta pahikseksi. George Roy Hillin ohjaus on napakkaa, David S. Wardin käsikirjoitus ovela ja visuaalisestikin elokuva on onnistunut. Puhallus on rikoskomedioiden aatelia ja olit nähnyt sen aiemmin tai et, 50-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Uusi puhallus (The Sting II - 1983), joka otettiin kuitenkin täystyrmäyksellä vastaan. Siitä rainasta voidaan puhua enemmän sitten joku toinen kerta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sting, 1973, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions

Arvostelu: Rakkautta vain (Love Actually - 2003)

RAKKAUTTA VAIN

LOVE ACTUALLY

Ohjaus: Richard Curtis

Pääosissa: Hugh Grant, Martine McCutcheon, Alan Rickman, Emma Thompson, Liam Neeson, Thomas Sangster, Keira Knightley, Andrew Lincoln, Chiwetel Ejiofor, Colin Firth, Lúcia Moniz, Bill Nighy, Gregor Fisher, Heike Makatsch, Laura Linney, Rodrigo Santoro, Kris Marshall, Abdus Salis, Martin Freeman, Joanna Page, Billy Bob Thornton, Rowan Atkinson, Elisha Cuthbert, January Jones, Ivana Miličević, Michael Fitzgerald, Olivia Olson, Shannon Elizabeth, Claudia Schiffer ja Denise Richards

Genre: komedia, romantiikka, draama, joulu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Love Actually, eli suomalaisittain Rakkautta vain on aikamoisen brittinäyttelijäkaartin tähdittämä romanttinen joulukomedia. Elokuva lähti liikkeelle ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin luonnostelemista kahdesta tarinasta, sihteeriinsä rakastuvasta pääministeristä ja eri kieltä puhuvaan assistenttiinsa rakastuvasta kirjailijasta. Projektit eivät kuitenkaan edenneet yksinään ja lopulta Curtis päättikin kirjoittaa elokuvan useista rakkaustarinoista, yhdistäen aiemmat ideansa mukaan. Kuvaukset käynnistyivät ja Curtisin omien sanojen mukaan painajaismaisessa leikkausvaiheessa useat juonikuviot nivottiin yhteen ja pari tarinaa jouduttiin jopa karsimaan kokonaan pois liian pitkän keston vuoksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Rakkautta vain saapui elokuvateattereihin marraskuussa 2003. Leffa oli varsinainen jättimenestys, joka sai Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta komediaelokuvasta ja käsikirjoituksesta, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta brittielokuvasta, naissivuosasta ja miessivuosasta, joista se voitti jälkimmäisen. Kriitikot eivät kuitenkaan ihan lämmenneet elokuvalle, mutta vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään modernina jouluklassikkona. Itse katsoin elokuvan ensimmäisen kerran joskus lapsena ja vaikken yleensä välittänyt romanttisista leffoista, Rakkautta vain iski minuun lujaa jo tuolloin ja olenkin katsonut elokuvan useita kertoja uudestaan. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen ja toki samalla jouluaaton kunniaksi katsoa ja arvostella leffan.

Jouluun on jäljellä viisi viikkoa ja lontoolaiset valmistautuvat juhlaan eri tavoin, romanssien leiskuessa ja rakkauksien syventyessä ja haalistuessa pyhien lähestyessä.

Rakkautta vain pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin täynnä Ison-Britannian kovimpia nimiä - joista toki monista on tullut isoja staroja vasta elokuvan myötä tai sen jälkeen. Nämä näyttelijät esittävät eri lontoolaisia hahmoja, jotka valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä eri tavoin omilla tahoillaan. Ysärin brittihurmuri Hugh Grant nähdään Davidina, juuri maan pääministeriksi valittuna miehenä, joka ihastuu heti ensimmäisenä päivänä muonituspäällikköönsä Natalieen (Martine McCucheon). Emma Thompson taas näyttelee Davidin siskoa, Karenia, joka on ollut vuosia naimisissa Alan Rickmanin esittämän Harryn kanssa ja vuosien varrella rakkauden roihu on jo laantunut ja Harry on kiinnittänyt silmänsä sihteeriinsä Miaan (Heike Makatsch). Tämä ei jää kyseisen työpaikan ainoaksi romanssiksi, sillä myös Laura Linneyn esittämä Sarah ja Rodrigo Santoron esittämä Karl ovat ihastuneet toisiinsa, mutta eivät ole vielä uskaltaneet tehdä asian eteen mitään. Karenin ystävä, Liam Neesonin näyttelemä Daniel on vastikään menettänyt vaimonsa sairaudelle. Suru vaihtuu kuitenkin iloksi, kun Daniel saa tietää poikansa Samin (Thomas Sangster) olevansa rakastunut luokkansa tyttöön (Olivia Olson). Toisaalla Keira Knightley ja Chiwetel Ejioforin näyttelemät Juliet ja Peter menevät naimisiin, samalla kun Peterin kaveri ja Julietiin ihastunut Mark (Andrew Lincoln) seuraa tilannetta vierestä. Pariskunnan ystävä, Colin Firthin näyttelemä Jamie saa tietää tyttöystävänsä (Sienna Guillory) pettävän häntä ja päättää viettää joulunsa Ranskassa, kirjoittaen uutta kirjaansa. Samalla hän päätyy ihastumaan portugalilaiseen avustajaansa Auréliaan (Lúcia Moniz), vaikka hahmot eivät edes puhu samaa kieltä.

Maisemanvaihdosta janoaa myös Colin (Kris Marshall), joka uskoo, että amerikkalaisnaiset olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä kuin brittiläiset. Colinin epäileväinen kaveri Tony (Abdul Salis) työskentelee aikuisviihdebisneksessä, kuten tekevät myös Martin Freemanin ja Joanna Pagen esittämät John ja Judy, jotka toimivat varsinaisten näyttelijöiden malleina kuvausryhmälle otoksia varten. Sivurooleissa nähdään myös Billy Bob Thornton Yhdysvaltojen presidenttinä, Rowan Atkinson korukaupan myyjänä, sekä varsinaisena kirsikkana kakun päällä Bill Nighy ikääntyneenä rokkikukko Billy Mackina, joka yrittää tehdä uutta tulemista huumeongelmiensa jälkeen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistovedossa ja kaikkia on ilo katsoa. Isosta poppoosta haluaisin kuitenkin poimia muutaman parhaan onnistujan ja he ovat BAFTA-palkinnon voittanut Bill Nighy, joka varastaa show'n vähän väliä mahtavalla heittäytymisellään, Liam Neeson, joka näyttää, että hän hallitsisi tusinatoiminnan lisäksi myös väkevämmät draamaosatkin halutessaan, sekä Emma Thompson, joka on erinomainen osassaan vaimona, joka tämän joulun alla alkaa kyseenalaistamaan suhdettaan ja elämäänsä. Parissa kohtaa Thompsonin suoritus on Oscar-tasoista sydäntäsärkevyydessään, eikä ihme, että hän olikin ehdolla parhaan naissivuosan BAFTA-pystistä.

Rakkautta vain ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan 20 vuoden aikana, vaan se on edelleen aivan mahtava joulunaikaan sijoittuva romanttinen komedia, joka ilahduttaa joka katselulla yhtä paljon. Sen loistokkuus on johtanut useisiin kopioijiin, joista selkeimmät ovat Garry Marshallin peräkkäisinä vuosina ohjaamat ja aika heikot Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010) ja New Year's Eve (2011), joissa myös nähdään ison ensemble-näyttelijäkaartin esittämiä rakkaustarinoita johonkin juhlaan liitettynä. Ne eivät kuitenkaan millään yllä tämän hurmaavan brittileffan tasolle, joka on ymmärrettävästi ansainnut asemansa modernien klassikoiden joukosta. Joka katselulla Rakkautta vain vie niin ihanasti mukanaan, ettei kahden tunnin ja vartin kesto tunnu koskaan liialliselta. Näihin kertomuksiin uppoutuu jopa niin vahvasti, että elokuvaa voisi jäädä seuraamaan vieläkin pidemmäksi aikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtis on tehnyt ihailtavaa, ajoittain jopa ällistyttävän hyvää työtä elokuvaa rakentaessaan. On jo tarpeeksi hankalaa saada kirjoitettua yksi hyvä tarina hyvien hahmojen kera, mutta se onkin varsinainen haaste, että kirjoittaa useita hyviä lyhytkertomuksia, jotka kulkevat kaikki lomittain ja linkittyvät jotenkin toisiinsa, muodostaen lopulta erittäin hyvän kokonaiskuvan. Leffan aikana onkin todella hauskaa seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa eri tavoin ja vaikka elokuvan olisi nähnyt jo aiemmin, tuntuu että joka katselulla siitä löytyy uusia veikeitä linkkejä ja muita yksityiskohtia, joita ei ennen huomannut. Billy Mack ei erityisemmin liity yhteenkään hahmoista, mutta on hupaisaa, kuinka muissa tarinoissa hahmot kuulevat hänen uutta Christmas Is All Around -kappaletta joko radiosta tai televisiosta musiikkivideon kera. Ja kyllähän tämä entinen stara toimii inspiraation lähteenä erään toisen hahmon juonikuviolle.

Elokuvassa tarkastellaan erittäin toimivasti ja mielenkiintoisesti erilaisia rakkauksia monista vinkkeleistä. On monia vuosia kestänyttä avioliittoa ja sitten on vastanainut pariskunta. On lapsen ensirakkautta, ujoa työpaikkaihastumista, toksista, pakkomielteistä ja kateellista rakkautta, kiellettyä romantiikkaa, salasuhdetta, intohimoista rakastelua ja rakkautta, joka rikkoo kielimuurinkin. Toki nykypäivänä katsottuna leffa on kieltämättä erittäin heteronormatiivinen ja on selvää, että jos Rakkautta vain tehtäisiin vuonna 2023, siinä olisi seksuaalivähemmistöjä enemmän esillä. Nyt leffassa lähinnä vain vihjaillaan, että Billy Mackin ja hänen managerinsa Joen (Gregory Fisher) välillä olisi jotain enemmän kuin pelkkää vuosien ystävyyttä, minkä lisäksi koen hienoksi yksityiskohdaksi, että kun Daniel tiedustelee Sam-pojaltaan tämän ihastusta, hän kysyy "mikä on tämän tytön nimi... tai pojan?" ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka hänen lapsensa tulisikin sillä hetkellä kaapista ulos.

Vaikka kokonaisuutena Rakkautta vain onkin vahvasti rakennettu teos, eivät kaikki sen osaset ole yhtä väkeviä kuin toiset. Pääasiassa kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, mutta sanoisin, että Sarahin ja Karlin työpaikkaromanssi ei ole koskaan säväyttänyt minua ja kaiken muun keskellä usein jopa unohdan koko kuvion olemassaolon. Johnin ja Judyn tarina jää selvästi muiden varjoon, mutta tästä kuviosta veikeän tekee heidän absurdi ammattinsa seksikohtausten nakumalleina. Muut tarinat ovatkin sitten toinen toistaan parempia, täynnä toinen toistaan muistettavampia ja hauskempia hetkiä heti alun hulvattomasta kappaleenäänityksestä aina lopun varsin kliseiseen, mutta silti kivan hempeään lentokenttäkohtaukseen asti. Tunnelmansa puolesta Rakkautta vain on ehdottomasti juustoinen ja siirappinen, mutta tietyssä imelyydessäänkin leffassa sykkii valtavan suuri sydän, mikä tekee elokuvasta aidosti hurmaavan ja riemastuttavan. Kyseessä on niitä harvoja elokuvia, joista tulee aina niin hyvä mieli, että minulla menee roska silmään elokuvan loppupäässä joka katselulla.

Myös teknisiltä ansioiltaan kyseessä on hyvin tehty filmi. Leikkauksessa monet palaset loksahtelevat tehokkaasti paikoilleen ja elokuvan rytmitys on saatu rullaamaan esimerkillisen sulavasti. Välillä leikkaamossa on tapahtunut suoranaisia neronleimauksia, esimerkiksi kun Danielin vaimon hautajaiset ja Julietin ja Peterin häät linkittyvät yhteen hyödyntämällä samaa kappaletta hyvin erilaisissa tilaisuuksissa ja kumma kyllä, biisi sopii molempiin kohtauksiin. Elokuva on taitavasti kuvattu ja seasta löytyy hyvää lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on pätevästi työstetty Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Armstrongin sävellykset tehostavat tunnelmaa entisestään. Ja pitäähän se vielä mainita, kuinka veikeä Billy Mackin Christmas Is All Around -kappale onkaan.

Yhteenveto: Rakkautta vain on aivan mahtava joulunaikainen romanttinen komedia. Siitä huolimatta, että kaikki elokuvan lukuisista juonikuvioista eivät ole yhtä vahvoja, kaikki tukevat erinomaisesti toisiaan. En voi muuta kuin ihailla ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin työtä, sillä se on vaatinut paljon saada tämä riemastuttava paketti rakennettua näin lahjakkaasti. Eri juonikuvioissa perehdytään moniin erilaisiin rakkauksiin kiinnostavasti ja elokuva tarjoaa monia todella hauskoja, mutta myös joitain erittäin onnistuneita dramaattisempia hetkiä. Leffaan mahtuu paljon imelää siirappia, mutta siinä sykkii suuri sydän ja siitä löytyy aitoa hurmaavuutta. Elokuvasta jääkin joka katselulla valtavan hyvä mieli. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee joka katselulla kuin siivillä ja elokuvaa olisi voinut jäädä katsomaan vielä pidemmäksikin aikaa. Iso syy tähän on fantastinen näyttelijäkaarti. Hugh Grant, Emma Thompson, Liam Neeson, Colin Firth, Alan Rickman, Rowan Atkinson ja etenkin Bill Nighy ovat upeassa vedossa. Rakkautta vain on yksi romanttisten komedioiden suosikeistani ja ehta moderni jouluklassikko. Jos et ole aiemmin nähnyt elokuvaa, katso se vihdoin tänä jouluna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Tai vaikka olisit nähnyt Rakkautta vain monta kertaa aiemminkin, katso se silti! Tämän myötä toivotan kaikille erittäin hyvää joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Actually, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, DNA Films

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023)

KANANLENTO: NUGETTIPAINAJAINEN

CHICKEN RUN: DAWN OF THE NUGGET

Ohjaus: Sam Fell

Pääosissa: Thandiwe Newton, Zachary Levi, Bella Ramsey, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, David Bradley, Jane Horrocks, Romesh Ranganathan, Daniel Mays, Josie Sedgwick-Davies, Miranda Richardson, Nick Mohammed ja Peter Serafinowicz

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Stop motion -animaatioita tekevän yhtiön, Aardmanin ensimmäinen täyspitkä elokuva Kananlento (Chicken Run - 2000) oli kriitikoiden ylistämä menestys. Yhtiö keskittyi pitkään tekemään elokuvia muista, täysin uusista aiheista, mutta kun muutama niistä osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, yhtiöllä päätettiin tehdä jatkoa Kananlennolle, joka oli yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen Aardmanin isoin hitti. Ensimmäisen leffan käsikirjoittaja Karey Kirkpatrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kananlento: Nugettipainajainen on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvaa varovaisin mielin. Pidän valtavasti ensimmäisestä Kananlennosta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Päätin silti katsoa jatko-osan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Paettuaan Piipun farmilta, kanat ovat asettuneet aloilleen paratiisisaarelleen ja Inkku ja Roki ovat saaneet lapsen, Maisan. Kun maailman tutkimisesta kiinnostunut Maisa eräänä päivänä karkaa ja joutuu täysin uudenlaiselle kanafarmille, Inkun, Rokin ja muiden täytyy lähteä pelastusretkelle.

Kananlennon tutut hahmot tekevät paluun, mutta pääasiassa uusien ääninäyttelijöiden esittäminä. Vain Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Jane Horrocks ja Miranda Richardson ovat saaneet pitää roolinsa kanakolmikko Paunana, Mäkkinä ja Typynä, sekä pahana rouva Piippuna, joka nähdään hieman tylsästi tälläkin kertaa kanojen vihollisena. Pääparia, Inkku-kanaa ja Roki-kukkoa näytelleet Julia Sawalha ja Mel Gibson eivät saaneet jatkaa rooleissaan, tekijöiden kokiessa Sawalhan äänen muututtua liikaa kahden vuosikymmenen varrella ja Gibsonin julkisuudessa esittämien kyseenalaisten kommenttien takia. Inkun ja Rokin rooleissa kuullaankin Westworld-sarjasta (2016-2022) tuttu Thandiwe Newton ja Shazam! -supersankarielokuvista (2019-2023) tuttu Zachary Levi. Inkku ja Roki ovat nyt suhteessa ja he ovat saaneet lapsen, Maisan (Bella Ramsey), jonka jouduttua ongelmiin, kanat päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Inkku on oma päättäväinen itsensä, kun taas Roki pysyy hieman pöljänä. Maisa-tytär on perinyt puolia kummaltakin. Sivuhahmoista Pauna on yhä porukan vahvin, Mäkki suunnittelee edelleen erilaisia keksintöjä ja kutomisesta tykkäävän Typyn älykkyysosamäärä ei ole leffojen välillä kasvanut. Rouva Piippu on yhtä häijy kuin aiemminkin.

     Myös iäkäs kukko Marski (Benjamin Withrow'n menehdyttyä roolissa kuullaan David Bradley) ja rotat Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels korvattu Romesh Ranganathanilla ja Daniel Maysilla) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina Maisan lisäksi esitellään Kikka-kana (Josie Sedgwick-Davies) ja rouva Piipun uusi mies, tohtori Käry (Nick Mohammed), sekä heidän kanssa bisneksiä tekevä Sir Syömäri -firman johtaja Reima Soppa (Peter Serafinowicz). Marski on yhä hupaisa, mutta Kehno ja Kepuli ovat hieman heikosti hyödynnetyt. Uudet sivuhahmot eivät jää erityisemmin mieleen.

Kananlento: Nugettipainajainen ei onnistunut perustelemaan olemassaoloaan muuten kuin potentiaalisesti auttaen Aardmania taloudellisissa vaikeuksissa. Olisin voinut elää täysin hyvin ilman tätä leffaa, mutta olen toisaalta ihan iloinen, että pääsin palaamaan näiden lystikkäiden kanahahmojen pariin uuden seikkailun merkeissä. Nugettipainajainen ei todellakaan ole läheskään yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Kananlento, mutta on se silti oikein kelpo koko perheen leffa. Siitä löytyy hauskoja hetkiä kaikenikäisille, sekä joitain varsin jännittäviä tilanteita perheen pienimmille. Ykkösleffan naurujen määrään ei ylletä tällä kertaa, eikä jatko-osa onnistu myöskään ällistyttämään aikuiskatsojaa rohkeudellaan ja ajoittaisella synkkyydellään kuten edeltäjänsä.

Uusi tarina vie tarpeeksi menevästi mukanaan ja on kiinnostavaa seurata, kun tällä kertaa Inkku, Roki ja muut kanat haluavat murtautua kanafarmiin sisälle, heidän pyrittyä viimeksi karkuun sellaisesta paikasta. Modernimpi farmi on tietyissä inhottavuuksissaan hupaisa ja mielikuvituksellinen mesta ja sinne tunkeutumisen hetket lainailevat selvästi muun muassa Mission: Impossible -elokuvia (1996-), ihan musiikkejakin myöten. Seasta löytyy hyviä teemoja esimerkiksi vanhemmuudesta, ylisuojelevaisuudesta ja vapaaksi päästämisestä. Alkuperäiselokuvan ehtaa nokkeluutta, sydäntä ja voimakkaita tunteita jää kuitenkin ikävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Sam Fell, jonka aiempiin töihin kuuluu mahtava, myöskin stop motion -animaatiota hyödyntänyt koko perheen zombikomedia ParaNorman (2012). Fellin työ Nugettipainajaisen parissa ei ole yhtä vahvaa, mutta eipä Karey Kirkpatrickin, John O'Farrellin ja Rachel Tunnardin käsikirjoituskaan kovin ihmeellinen ole. Se ajaa asiansa, mutta jättää kuitenkin kaipaamaan sitä mielikuvituksellisuutta, riemastuttavuutta ja rohkeutta, mitkä tekivät Kananlennosta niin loistokkaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin leffan upeaa visuaalista jälkeä. Animaattorit pistävät parastaan ja Aardmanin vekkuli tyyli ihastuttaa edelleen. Vahanukein tehdyt hahmot liikkuvat sulavasti, taustoina toimivat miniatyyrilavasteet ovat erinomaiset ja hurjan yksityiskohtaiset ja leffa on miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tällä kertaa yksin musiikeista vastaava Harry Gregson-Williams säestää tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kananlento: Nugettipainajainen on hyvä, joskin aika turha jatko-osa erinomaiselle animaatioelokuvalle. Tuttujen kanahahmojen seuraksi on mukava liittyä pitkän ajan jälkeen ja heidän uusi seikkailunsa vie mukavasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kun kanat pyrkivät tällä kertaa murtautumaan kanafarmin sisälle ja modernimpi farmi tuo mukanaan omat vekkulit juttunsa. Sekaan mahtuu hauskoja hetkiä, sekä hieman jännitettä perheen pienimmille. Aikuiselle voi olla nostalgista katsoa lapsuuden kanasankareita, mutta samalla monia juttuja alkuperäiselokuvasta mielikuvituksellisuudesta rohkeisiin vetoihin jää kaipaamaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin animaattoreiden uskomattoman upeaa jälkeä. Vaikka käsikirjoitus olisikin hieman heikompi ja leffa tehty lähinnä taloudellisen tilanteen muuttamiseksi, voi Aardmanin ahkerilta käsityöläisiltä odottaa aina priimaa. Jos pidit Kananlennosta, kannattaa Nugettipainajainenkin vilkaista. Tuskin tästä samanlaista ikimuistoista animaatioklassikkoa muodostuu, mutta on se ainakin kertakäyttöviihteeksi oikein passeli. Aardmanin vanhojen tuttujen hahmojen paluut eivät tähän muuten lopu, vaan yhtiö on jo ilmoittanut työstävänsä uutta elokuvaa Wallacesta ja Gromitista...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Run: Dawn of the Nugget, 2023, Aardman Animations, Netflix Animation, Pathé

Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions

Arvostelu: Philadelphia (1993)

PHILADELPHIA

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.

Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.

Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.

Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.

Yhteenveto: Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Philadelphia, 1993, TriStar Pictures, Clinica Estetico

Arvostelu: Mean Girls (2004)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Lindsay Lohan, Rachel McAdams, Lacey Chabert, Amanda Seyfried, Lizzy Caplan, Daniel Franzese, Jonathan Bennett, Tim Meadows, Tina Fey, Rajiv Surendra, Amy Poehler, Daniel DeSanto, Diego Klattenhoff, Ana Gasteyer ja Neil Flynn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Mean Girls on Lindsay Lohanin tähdittämä komediaelokuva. Tina Fey luki Rosalind Wisemanin kirjan Queen Bees and Wannabes (2002) ja ehdotti tuottaja Lorne Michaelsille, että kirja käännettäisiin elokuvan muotoon. Michaels sai Paramount Picturesin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja Fey ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta, ottaen useita vapauksia kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Mean Girls sai ensi-iltansa huhtikuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, jota kriitikotkin kehuivat ja joka sai lukuisia Teen Choice Awards -ehdokkuuksia. Vuosien varrella leffasta on muodostunut todellinen ilmiö, josta tehdään meemejä ja jonka repliikkejä monet käyttävät oikeassa elämässä. Olin itse nähnyt Mean Girlsin kerran aiemmin ja pidin leffasta. Nyt kun elokuva on saamassa musikaali-uudelleenfilmatisoinnin, päätin odotellessa katsoa elokuvan uudestaan (tietty Mean Girls -päivänä 3. lokakuuta) ja samalla arvostella sen.

16-vuotias Cady Heron aloittaa ensimmäistä kertaa opinnot oikeassa koulussa, oltuaan kotikoulussa koko lapsuutensa. Koulussa hän tapaa Plastikit, koulun suosituimman teinityttötrion, joka vaikuttaisi ottavan Cadyn porukkaansa, mutta pian naiiville tytölle käy selväksi kolmikon todellinen luonne.

Ansa vanhemmille -komedialla (Parent Trap - 1998) ja Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnilla (Freaky Friday - 2003) vuosituhannen vaihteen lapsinäyttelijöistä tunnetuimmaksi noussut Lindsay Lohan nähdään Caddy, ei kun siis Cady Heronina, kuusitoistavuotiaana tyttönä, joka on varttunut Afrikassa eläintieteilijävanhempiensa (Ana Gasteyer ja Neil Flynn) kanssa, jotka ovat myös toimineet hänen opettajinaan. Kun vanhemmat muuttavat Yhdysvaltoihin uuden työn perässä, Cadyn on aika aloittaa opinnot ensi kertaa ihka aidossa koulussa, missä hän huomaa pian, ettei teinielämä välttämättä ole sen helpompaa kuin elo savannin villipetojen keskellä. 2000-luvun alussa Lohan oli vielä erittäin lupaava näyttelijänalku ja Mean Girlsissä hän tekeekin yhden uransa parhaista rooleista. Hän suoriutuu erinomaisesti sinisilmäisenä Cadyna, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän, kun hahmon kehityskaari etenee ja Cady muovautuu ympärillään olevien ihmisten myötä niin, ettei ensiminuuttien kilttiä ja rehtiä tyttöä meinaa enää tunnistaa.

     Ja tämä johtuu niistä "ilkeistä tytöistä", Plastikeista, eli Regina Georgesta, Gretchen Wienersistä ja Karen Smithistä, joita näyttelevät fantastisesti samana vuonna myös The Notebook - Rakkauden sivuja (The Notebook - 2004) tähdittänyt Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Mean Girlsissä debyyttiroolinsa tekevä Amanda Seyfried. Kolmikko on aivan mahtava kaikessa kamaluudessaan. Regina on ilkeiden pissisten perikuva, kun taas Gretchen ja etenkin Karen ovat hulvattomat tämän toinen toistaan tyhmempinä, mutta uskollisina seuraajina. McAdamsin, Chabertin ja Seyfriedin kemiat pelaavat täysillä yhteen ja vaikka heidän hahmonsa ovat inhottavat, trioon tykästyy jollain oudolla tavalla.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lizzy Caplan ja Daniel Franzese Cadyyn aluksi ystävystyvinä Janisina ja Damianina, Jonathan Bennett Cadyn ihastuksenkohteena Aaronina, Rajiv Surendra kiimaisena matematiikkanerona Gnapoorina, Amy Poehler Reginan äitinä, Tim Meadows koulun rehtori Duvallina, Dwayne Hill valmentaja Carrina, sekä elokuvan käsikirjoittaja Tina Fey opettaja Norburyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti - erityisesti Meadows erittäin hauskana rehtorina.

Ei ole mikään ihme, että Mean Girls nousi suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Kyseessä on aivan pirun viihdyttävä ja hauska teinikomedia, johon voivat samaistua niin parhaillaan koulua käyvät nuoret kuin opintonsa jo kauan sitten huipentaneet aikuiset. Samalla leffa on myös todella oivaltava ja terävä kuvaus nuorien vaikeuksista koulussa; millaisia paineita muut ihmiset aiheuttavat, millaista on opetella sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuinka kaikki puhuvat lähes kaikista muista ikäviä juttuja näiden selkien takana. Parhaiten tätä kaikkea voikin kuvata sellaisen hahmon silmien kautta, joka ei ole aiemmin käynytkään tavallisessa koulussa ja nyt hänet heitetään keskelle kouluvuosien kaikista kamalinta aikaa, yläastetta. Hormonit hyrräävät ja on varmaa, että konflikteja syntyy kaiken aikaa. Helppoa ei ole kenellekään ja jopa ne, jotka näyttävät pintapuoleisesti muiden oppilaiden palvomilta kuninkaallisilta, käyvät läpi omia vaikeuksiaan.

Sen lisäksi, että elokuvalta löytyy napakkaa sanottavaa erityisesti yläastekulttuurista ja oppilaiden statuksista ja ryhmäytymisistä, leffa on aivan törkeän hauska. Mean Girlsissä saa nauraa ääneen vähän väliä ja etenkin alkupää on hulvatonta menoa. Hahmojen väliset keskustelut ovat todella lystikkäitä, usein kaikessa tyhmyydessään ja useammat elokuvan repliikeistä ovatkin nousseet ikimuistoisiksi lausahduksiksi, joita moni käyttää harva se päivä. Tarina on myös todella vahva ja katsojana jää täysin koukkuun Cadyn kehityskaareen, kun tämä alkaa viettää aikaa Plastikkien kanssa. Tämän kautta filmillä on myös hyvää sanottavaa karmasta ja kuinka omat ikävät teot kostautuvat vielä jossain kohtaa. Elokuvan huipennus on toisaalta imelä, mutta muuten loistavan menon jälkeen sen katsoo sormien läpi. Mean Girls on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista!

Tina Feyn loistokkaan käsikirjoituksen pohjalta Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnistakin vastannut ohjaaja Mark Waters tekee mahtavaa työtä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa. Hän saa näyttelijät irrottelemaan riemastuttavasti ja hyvä fiilis siirtyy täydellisesti kotisohvalle. Mean Girls on myös hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Rolfe Kentin säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen, mutta päähän jää kyllä rallattamaan Bobby Helmsin Jingle Bell Rock, jota käytetään yhdessä leffan muistettavimmista kohtauksista.

Yhteenveto: Mean Girls on aivan mahtava teinikomedia - yksi ehdottomasti parhaista omassa lajityypissään. Elokuvan tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja sen terävään kuvaukseen yläasteen hävyttömästä meiningistä on helppo samaistua. Sekaan mahtuu hyviä teemoja muun muassa karmasta. Leffa on myös suorastaan hulvattoman hauska ja sen parissa viihtyy täysillä alusta loppuun. Kun päälle vielä lisätään ikimuistoisia repliikkejä, on Tina Feyn käsikirjoitus todella onnistunut paketti. Vain loppupää äityy turhan imeläksi, mutta se annettakoon anteeksi. Elokuvan hahmot ovat todella hyviä ja näyttelijäkaarti irrottelee ilahduttavasti. Lindsay Lohan on nappivalinta päärooliin ja ilkeitä tyttöjä näyttelevät Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Amanda Seyfried ovat loistovedossa. Mean Girls on teinileffojen kirkasta parhaimmistoa, suoraan sanottuna todella fetch ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Nyt jään jännittyneenä odottamaan tammikuussa ilmestyvää, musikaalivetoista uudelleenfilmatisointia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2004, Paramount Pictures, M.G. Films, Broadway Video