Arvostelu: Minun Afrikkani (Out of Africa - 1985)

MINUN AFRIKKANI

OUT OF AFRICA

Ohjaus: Sydney Pollack

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.

Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.

     Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.

Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.

Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985).

Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Out of Africa, 1985, Mirage Enterprises

Arvostelu: Puhallus (The Sting - 1973)

PUHALLUS

THE STING

Ohjaus: George Roy Hill

Pääosissa: Robert Redford, Paul Newman, Robert Shaw, Charles Durning, Eileen Brennan, Ray Walston, Charles Dierkop, Harold Gould, John Heffernan, Dana Elcar, Dimitra Arliss, Ed Bakey ja Robert Earl Jones

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Sting, eli suomalaisittain Puhallus on George Roy Hillin ohjaama huijarielokuva. David S. Ward keksi elokuvan tarinan, kiinnostuttuaan tosielämän huijareista ja taskuvarkaista, kuten veljeksistä Fred ja Charley Gondorffista. Wardin käsikirjoitus päätyi myöhemmin elokuvien Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) ja xXx (2002) ohjaajana tunnetun, mutta tuohon aikaan Mike Medavoyn assistenttina toimivan Rob Cohenin luettavaksi. Cohen uskoi kyseessä olevan paras teksti, jonka oli koskaan lukenut ja sai Medavoyn vakuutettua, että siitä täytyy tehdä elokuva. Lopulta Medavoy suostui tarttumaan Cohenin vakuutteluihin ja vei tekstin Universal Picturesille, todeten Cohenille, että tämä saisi potkut, jos olisi väärässä. Universal tarttui Wardin käsikirjoitukseen ja elokuvan tuotanto käynnistyi. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Puhallus sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä, 25. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jääden ilmestymisvuonnaan lipputuloissa vain kauhuleffa Manaajan (The Exorcist - 1973) jalkoihin. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta ja se sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, kuvaus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Tekijät joutuivat kuitenkin ongelmiin, kun Gondorffin veljeksistä kirjan kirjoittanut David Maurer haastoi heidät oikeuteen plagioimisesta. Universal maksoi Maurerille kuusisataatuhatta dollaria ja Maurer jätti oikeushaasteen sikseen. Vuosien varrella Puhalluksen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista ja ehtana klassikkona. Itse katsoin Puhalluksen ensi kertaa joitakin vuosia takaperin isoäitini kanssa ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudestaan ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1936, suuren laman aikaan Illinoisissa, Yhdysvalloissa, huijari Johnny Hooker varastaa mojovan rahasumman väärältä henkilöltä, mafiapomo Doyle Lonneganilta, minkä seurauksena Hookerin huijarikaveri Luther Coleman murhataan. Hooker päättää kostaa Lonneganille, järjestämällä kaikkien aikojen huijauksen, mihin hän tarvitsee mestarihuijari Henry Gondorffin apua.

Ohjaaja George Roy Hill päätti yhdistää voimansa muutaman vuoden takaisen hittielokuvansa, Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajien (Butch Cassidy and the Sundance Kid - 1969) päätähtien Robert Redfordin ja Paul Newmanin kanssa. Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Redford nähdään pienen luokan huijarina ja taskuvarkaana, Johnny Hookerina, kun taas Newman esittää Henry Gondorffia, huijarikonkaria, joka yrittää herättää mahdollisimman vähän huomiota, FBI:n ollessa kiinnostuneita hänen tekosistaan. Kun Hookerin huijaritoveri Luther Coleman (Robert Earl Jones) murhataan, kaksikon varastettua rahaa tietämättään aivan vääränlaiselta tyypiltä, Hooker päättää kostaa ja siihen hän tarvitsee apua alan parhaalta osaajalta. Redfordin ja Newmanin kemia iskee taas kerran täysillä yhteen ja kaksikon kasvavaa huijausoperaatiota ryhtyy seuraamaan innostuneena ja jännittäen. Redford on erinomainen nuorempana huijarina ja Newman huokuu karismaa kokeneen Gondorffin osassa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa leffoista Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) ja Tappajahai (Jaws - 1975) tuttu Robert Shaw laitonta rahapeliä pyörittävänä mafiapomo Doyle Lonneganina, jonka huijarikaksikko ottaa kohteekseen, Charles Durning Hookeria jahtaavana poliisina William Snyderinä, Jack Kehoe Hookerin toisena huijarikaverina Joe Erienä, Eileen Brennan ja Ray Walston Henryä auttavina Billienä ja J.J.:nä, sekä Charles Dierkop Lonneganin henkivartijana Floydina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan ansiokkaasti. Shaw on täydellinen valinta häijyn rikollispomon rooliin, jonka tiukka katse pureutuu jopa kameran läpi kotikatsomoon asti, aiheuttaen katsojalle tukalaa oloa, aivan kuin olisi itse Lonneganin kohteena. Mahtavasti esitetty pahis, jonka todella haluaa saavan ansionsa mukaan.

Puhallus iski minuun toisella katselukerralla vielä kovempaa. Jo ensimmäisellä katselulla seurasin mielenkiinnolla huijareiden operaatiota, mutta nyt toisella kerralla olin vielä tiiviimmin menossa mukana. Muistikuvani näkemästäni olivat onneksi niin hatarat, että elokuva onnistui tehokkaasti yllättämään minut käänteillään ja piti minut loppuun asti jännityksessä siitä, onnistuvatko Hooker ja Gondorff huijauksessaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa erinomaisella kohtauksella, jossa esitellään elokuvan henki ja luonne. Alkuhuijaus on mainion nokkela ja vekkuli, mitkä tulevat molemmat olemaan merkittäviä osia läpi leffan. Hookerin ja Lutherin toveruus saadaan lyhyessä ajassa rakennettua iskeväksi, jolloin Lutherin kohdatessa loppunsa elokuvan alkumetreillä, katsoja janoaa päähenkilön tavoin kostoa.

Ja ai että, kuinka herkullisesti tämä kostotarina kerrotaankaan. Virne leviää vähän väliä niin hahmojen kuin katsojien huulille, kun operaatio alkaa ottamaan tuulta siipiensä alle. Jännittäviltä läheltä piti -tilanteilta ja takaiskuilta ei toki vältytä ja vaikka elokuva onkin pääasiassa veijarimainen ja viihdyttävä, osaa se myös olla vangitsevan tiivistunnelmainen. Etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä pokerikohtauksessa nostatellaan jännitystä efektiivisesti yhä vain korkeammaksi. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi, sillä niin täysillä katsoja saadaan menoon mukaan. On aivan pakko nähdä, kuinka hommassa lopulta käy ja tasaisin väliajoin sekaan heitetyt käänteet ja lisäpelurit sekoittavat pakkaa ja koukuttavat lisää. Loppuhuipennus on odotuksen arvoinen ja vaikka päällisin puolin homma ratkeaakin selvästi, se jättää tarkkasilmäiset katsojat pohtimaan, kuka lopulta huijasikaan ja ketä...

George Roy Hillin ohjaus on jo itsessään veijarimaista ja tehty pilke silmäkulmassa. Hill vakavoituu tarvittaessa, mutta pitää pääasiassa lupsakkaa ilmapiiriä ilahduttavasti yllä. David S. Wardin käsikirjoitus on erinomainen ja ovela - parhaimmillaan suorastaan nerokas. Välillä katsojana saattaa pohtia, että miten ihmeessä karaistunut mafiapomo ei huomaa selvää huijausta, mutta eipä tuo pahemmin haittaa. Puhallus on kaikin puolin tyylikäs teos, myös visuaaliselta anniltaan. Kuvaus on tarkkaa ja pätevää, ja sitä tukee hyvä leikkaus, jossa tarina on onnistuneesti pilkottu palasiin. Lavasteet ja asut ovat upeat. Äänimaailma tukee toimivasti visuaalisuuksia. Marvin Hamlischin sävellykset ovat oivalliset, mutta musiikkipuolelta parhaiten jää mieleen Scott Joplinin pianorenkutus, varmasti kaikkien tunnistama The Entertainer, joka soi läpi leffan ja jää asustelemaan katsojan mielessä vielä pitkäksi aikaa lopputekstien rullattua.

Yhteenveto: Puhallus on erinomainen rikoskomedia, yksi lajityyppinsä kiistattomasti parhaimmista. Elokuva alustaa tarinansa väkevästi, jolloin katsoja hyppää Hookerin kostoretkelle täysillä mukaan. Tämä kostokertomus onkin todella tehokas ja se pitää tiukasti otteessaan läpi keston. Elokuvasta löytyy pilkettä silmäkulmasta ja virneet leviävät niin hahmojen kuin katsojien huulille kerta toisensa perään. Jännitystä löytyy myös ja mukana on muutama esimerkillisesti rakennettu, väkevän tiivistunnelmainen kohtaus. Kertomuksesta löytyy mutkia matkassa ja loppuhuipennus on odotuksen arvoinen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Robert Redfordin ja Paul Newmanin kemiat kohtaavat täydellisesti ja Robert Shaw on nappivalinta pahikseksi. George Roy Hillin ohjaus on napakkaa, David S. Wardin käsikirjoitus ovela ja visuaalisestikin elokuva on onnistunut. Puhallus on rikoskomedioiden aatelia ja olit nähnyt sen aiemmin tai et, 50-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Uusi puhallus (The Sting II - 1983), joka otettiin kuitenkin täystyrmäyksellä vastaan. Siitä rainasta voidaan puhua enemmän sitten joku toinen kerta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sting, 1973, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions

Arvostelu: Pete's Dragon / Pete ja lohikäärme Elliott (2016)

PETE'S DRAGON (2016)

PETE JA LOHIKÄÄRME ELLIOTT

Ohjaus: David Lowery
Pääosissa: Oakes Fegley, Bryce Dallas Howard, Oona Laurence, Robert Redford, Wes Bentley ja Karl Urban
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Pete's Dragon, eli suomalaisittain Pete ja lohikäärme Elliott, perustuu Walt Disneyn samannimiseen, vuoden 1977 musikaalielokuvaan, joka yhdistää oikeita näyttelijöitä ja animaatiota. Itse en ole tätä "klassikkoa" nähnyt, joten minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä tarinaa kohtaan. Kuulin uudesta Pete's Dragonista jo viime vuonna, mutta sain selville, että kyseessä on uusioversio vasta tänä vuonna. Alkuvuodesta minua kiinnosti elokuva enemmän, sillä pidän lohikäärmeistä ja ajattelin, että Disneyn tekemä lohikäärmepätkä voisi toimia mainiosti. Kun mainoksia alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski. Ainoa videomainos, jonka näin, oli suomeksi dubattu ja se latisti kiinnostustani paljon. Kun vihdoin näin kuvat itse lohikäärme Elliottista, olin hieman pettynyt. Halusin silti nähdä elokuvan ja niin meninkin katsomaan sen viikkoa ennen ensi-iltaa. Onneksi lehdistönäytöksessä esitettiin englanniksi puhuttu originaaliversio.

Orpo Pete-poika asustaa metsässä lohikäärmeystävänsä Elliottin kanssa. Eräänä päivänä metsään saapuu ihmisiä, jotka vievät Peten pois Elliottin luota.

Peten roolissa nähdään Oakes Fegley, jolle tämä on neljäs rooli kokoillan elokuvassa. Nyt hän on päässyt pääosaan ja toimii siinä mielestäni oivasti. Fegleystä tulee todella helposti mieleen uuden The Jungle Bookin (2016) pääroolissa nähty Neel Sethi. Ei pelkästään siitä, että kummatkin hahmot ovat orpopoikia, joilla on risaiset vaatteet ja elävät metsän keskellä, eikä hiuksia ole leikattu pitkään aikaan, vaan heidän esiintymistavassaan on myös jotain samaa. Molemmat ovat myös joutuneet näyttelemään paljon digihahmon kanssa ja joutuneet käyttämään mielikuvitustaan kuvitellakseen vastanäyttelijänsä. Elokuvassa on useita osioita, joissa Pete ei erityisemmin puhu, jolloin Fegley pääsee eleillään ja ilmeillään näyttelemään paremmin.
     Olin täysin turhaan huolissani siitä, millainen elokuvan lohikäärme olisi. Vaikka aluksi vihreäkarvainen Elliott on hieman kummallinen näkemys lohikäärmeestä (kun yleensä on tottunut näkemään vihaisia ja suomuisia hirviöitä), niin kun häntä on nähnyt jo muutaman minuutin ruudulla, niin erilainen lähestymistapa alkaa toimia. Monin tavoin Elliott muistuttaa koiraa. Lohikäärme nuuskii paljon ja hänellä on leikkisä luonne. Yhdessä kohtaa Elliott jopa jahtaa häntäänsä. Tulen syöksemistä ei pääse erityisemmin näkemään, mikä oli harmi, mutta jo tällaisena lohikäärmehahmo toimi erinomaisesti. Minulla on sydämessä paikka söpöille hahmoille elokuvista ja minusta hieman tuntuu, että Elliott voisi jopa päästä sinne, ollessaan useaan otteeseen erittäin suloinen. Täysin en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Elliott pystyy muuttumaan näkymättömäksi tai sulautumaan taustoihin kameleonttien tavoin.
     Bryce Dallas Howard näyttelee metsänvartija Gracea, joka käyttäytyy hyvin äidillisesti, löytäessään Peten metsästä. Dallas Howard on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvä näyttelijä ja antaa onnistuneen suorituksen tässäkin. Jostain kumman syystä luontoa rakastava Grace on valinnut miehekseen Jackin, joka toimii puunhakkuufirmassa. Suhteen osapuolten uravalinnat eivät tunnu täysin kulkevan kivasti yhdessä, joten ihmettelin koko elokuvan ajan, eikö heille tule kaiken aikaa ongelmia, kun mielipiteet metsän kaatamisesta ovat niin erilaiset? Jackina nähdään Wes Bentley, joka on todella yksiulotteinen ja monotoninen heppu koko elokuvan ajan. Jackin Natalie-tytärtä näyttelevä Oona Laurence taas vetää useassa kohtaa yli ja ehkä pääseekin ryhmään "ärsyttävän näsäviisaat muksut elokuvissa". Onneksi Laurence osaa myös vetää rooliaan rauhallisemmin, kun on sellaiseen tarve.
     Robert Redford esittää puunveistäjä Meachamia, joka on Gracen isä. Meacham kertoo kaikille kaupungissa tarinoita metsässä asustelevasta, hirviömäisestä Millhavenin lohikäärmeestä. Kukaan ei tietenkään ota Meachamin höpinöitä tosissaan, paitsi perheen pienimmät. Redford suoriutuu roolistaan hyvin ja hän saa toimivasti välitettyä katsojille ihmetyksensä lohikäärmettä kohtaan.
     Elokuvassa nähdään myös Karl Urban, joka esittää puunhakkaaja Gavinia. Gavin on erittäin yksiulotteinen hahmo, minkä tajuaa jo heti elokuvan alussa. Tavallaan kyseessä on elokuvan "pahis", sillä hän haluaa vain vangita Elliottin ja ottaa lohikäärmeen nappaamisesta kaiken kunnian itselleen. Urbanin lahjat ovat hukkaan heitettyjä tässä, mikä oli sääli.

Pikku-Pete on automatkalla vanhempiensa kanssa ja lukee kirjaa Elliott-koirasta, joka eksyy. Käy onnettomuus ja auto lentää ympäri, minkä takia Peten vanhemmat menehtyvät. Yksinäinen Pete kulkee metsään, missä hän törmää Elliott-lohikäärmeeseen. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikko asustaa metsässä, jossa he elävät ja leikkivät yhdessä. Kun Grace saapuu käymään metsässä, Peten kiinnostus herää ja hän lähtee seuraamaan Gracea, löytääkseen koneet, jotka ovat jo tuhonneet osan metsästä. Natalie huomaa Peten metsässä ja lähtee seuraamaan tätä, mikä johtaa siihen, että ihmiset vievät pojan kaupunkiin. Hätääntynyt Elliott paljastaa itsensä ihmisille, jolloin Pete joutuu keksimään, miten voi suojella parasta ystäväänsä.

En odottanut kovin paljoa, kun menin katsomaan elokuvaa. Yllätyin kyllä, että elokuva alkaa aika surullisesti ja hieman jännittävästi, mutta sen jälkeen en täysin lämmennyt hetkeen - paitsi Elliottille. Kuitenkin kun tarina kulki eteenpäin, aloin huomata, miten hyväsydäminen elokuva oli kyseessä, enkä voinut oikeastaan muuta kuin pitää siitä. Hieman lapsellisia juttuja elokuvasta löytyy paljon, mutta ne voi antaa anteeksi ottamalla huomioon, että kyseessähän on pääasiassa lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Aikuisille ei siis ole luvassa kovin jännittäviä hetkiä, mutta perheen pienimmille tämä voi toimia erittäin hyvin. Se on erittäin selkeästi Walt Disneyn elokuva. Pete's Dragon on värikäs, lämmin ja tyylikkäästi toteutettu pätkä. Disneyn taika on vahvasti läsnä, mutta onneksi tässä ei kuitenkaan lauleta, kuten vuoden 1977 versiossa. Aika yksinkertainen tarina on kyseessä, muttei sen tarvitsekaan olla kovin ihmeellinen. Tällaisenaan se sopii mainiosti toimivana viihteenä koko perheen elokuvailtaan - tai omalla kohdallani tiistaiaamuun ilman muita.

Elokuvan on ohjannut David Lowery, joka on toiminut aiemmin paljon leikkaajana. Tätä ennen hän on lähinnä ohjannut lyhytelokuvia, mutta onnistuu silti pitämään isomman projektin kasassa. Lowery on ilmoitettu ohjaamaan tuleva Walt Disneyn Peter Pan -elokuva (2018). Tämän perusteella olen iloinen ilmoituksesta, sillä uskon, että yhdistämällä Loweryn ja Disneyn, voisimme saada vihdoinkin hyvän näytellyn Peter Panin. Pete's Dragon on loistavasti kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Pidän myös siitä, että elokuva on todella kirkas. Leikkaus on myös sujuvaa ja etenkin Elliottin äänitehosteet ovat hienoja. Musiikin sävellyksestä vastaa Daniel Hart ja välillä musiikki nousee selkeämmin esille, muttei jää mieleen jälkikäteen. Visuaalisesti elokuva on tietenkin todella hienon näköinen. Varsinkin Elliott on erittäin taidokkaasti toteutettu. Pitää jostain käydä selvittämässä, miten Peten ja Elliottin kohtaukset kuvattiin - esimerkiksi oliko Elliottin pään tilalla aina jokin iso pallo, mitä Fegleyn täytyi seurata, jotta jälkikäsittelyssä kuva saatiin näyttämään siltä, että Pete katsoo lohikäärmettä silmiin.

Yhteenveto: Pete's Dragon on positiivinen yllätys, sillä en uskonut sen olevan parempi kuin vain "ihan kiva". Toisin kuin Alice in Wonderland (2010) ja Maleficent (2014), tämä on osoitus siitä, että Walt Disneyn todella kannattaa tehdä vanhoista elokuvistaan uusia, näyteltyjä versioita (tosin en silti hyväksy tulevaa The Lion King -elokuvaa). Oakes Fegley toimii erinomaisesti pääosassa ja Bryce Dallas Howard on hyvä myös. David Lowery ja Karl Urban jättävät aika kylmäksi. Oona Laurence on paikoitellen ärsyttävä, mutta onneksi näyttää myös osaavansa, jos niin haluaa. Parasta on tietty lohikäärme Elliott, joka on todella suloinen ja hienosti toteutettu hahmo. Hän ei kuitenkaan pääse suosikkilohikäärmeekseni, vaan sitä paikkaa pitää edelleen The Hobbit -trilogiassa (2012-2014) nähty Smaug. Tämä on selkeämmin lastenelokuva kuin tänä vuonna aiemmin ilmestynyt The Jungle Book, mutta voi silti toimia aikuisillekin, jos tarpeeksi lapsenmielisyyttä löytyy. Kyynisille aikuisille en tätä suosittele; tuhlaisitte vain rahojanne. Viekää lapsenne katsomaan Pete's Dragon ja voitte itsekin viihtyä. Paitsi jos käytte katsomassa suomeksi dubatun version - mainosten perusteella suosittelen kiertämään sen kaukaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Pete's Dragon, 2016, Walt Disney Productions

Arvostelu: Captain America: The Winter Soldier (2014)

CAPTAIN AMERICA: THE WINTER SOLDIER

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Chris Evans, Scarlett Johansson, Anthony Mackie, Samuel L. Jackson, Robert Redford, Sebastian Stan, Cobie Smulders, Frank Grillo, Emily VanCamp, Hayley Atwell ja Toby Jones
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain America: The First Avenger (2011) oli mainio elokuva, vaikka tuntuikin loppupuolella kiirehtivän hieman, jotta päästäisiin vihdoin ja viimein The Avengersiin (2012). The Avengersissa Captain America oli erittäin alikäytetty ja paikoitellen aika turha hahmo, joten toivoin, että hänet saataisiin vihdoin toimimaan kunnolla. Olin myös kiinnostunut näkemään, miten hahmon elämä on lähtenyt käyntiin 2000-luvulla ja näytettäisiinkö aikahypyn vaikutuksia paremmin. Keväällä 2014 Kapun toinen oma seikkailu sai vihdoin ensi-iltansa - jostain kumman syystä Suomessa hölmöllä nimellä "Captain America: The Return of the First Avenger" - ja kävinkin katsomassa sen heti ensi-illassa. Nyt kun Doctor Strangen (2016) ensi-ilta on ihan lähellä, oli aika käydä läpi koko Marvel Cinematic Universe (2008-), johon nämä supersankarielokuvat kuuluvat ja tietty arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man 2 (2010), Captain America: The First Avenger, The Avengers ja Iron Man 3 (2013)!

Captain Americalle ja Black Widow'lle selviää, ettei S.H.I.E.L.D. olekaan sellainen järjestö kuin ovat luulleet, ja joutuvat taistelemaan sitä ja mysteeristä palkkasoturi Winter Soldieria vastaan.

The Avengersissa aika mitättömään rooliin jäänyt Steve Rogers/Captain America on vihdoin saatu kohdilleen. Ei pelkästään ole Chris Evansin suoritus parantunut, vaan myös hahmon käyttöä on parannettu. Sillä tarkoitan sitä, että hahmo tuntuu oikeasti siltä, että pystyy asioihin ja että on sellainen johtajahahmo kuin Captain American kuuluukin olla. Hänestä on tehty kunnon toimintasankari ja vihdoin hänestä huokuu se, että hän on parempi kuin tavallinen ihminen. Captain American kilpikään ei ole enää vain ikoninen koriste, vaan hahmo heittelee sitä päin pahiksia, kimmottaa sen seinän kautta ja suojautuu sen taakse tulitukselta. Jos löytäisin joskus jostain halvalla Captain American kilven näköisen frisbeen, niin olisihan se pakko ostaa. Harmi vain, että hahmon uudesta puvusta on tehty liian synkkä, eikä se muistuta millään lailla Yhdysvaltain lippua, niin kuin sen kuuluisi.
     Myös Scarlett Johansson parantaa suoritustaan Natasha Romanoffina/Black Widow'na. Silti heikkoja osuuksia löytyy hänen roolisuorituksestaan. The Avengersissa taistelussa avaruusolio-chitaureja vastaan Black Widow ei tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta kun tässä ei ole samalla lailla yliluonnollisuuksia, hahmo sopii mukaan oikein hyvin.

Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury pääsee jälleen paremmin esille ja hän esiintyy esimerkiksi yhdessä tyylikkäässä autotakaa-ajossa. Jackson pääsee olemaan hyvin samanlainen kuin monissa muissakin elokuvissaan, mutta toisaalta se sopii rooliin. Johtajahahmona Samuel L. Jackson on toimiva. Steven ja Furyn välillä on yksi mielenkiintoinen keskustelu, joka hieman kertoo heidän väleistään.
     Elokuvassa esitellään uusi sankari, eli Anthony Mackien näyttelemä Sam Wilson/Falcon. Falcon on erittäin hyvä lisäys MCU-sarjaan ja onneksi hahmon asu ei ole yhtä koominen kuin sarjakuvissa. Vaikka Falconilla on selässään "reppu", josta ilmestyvät siivet, joiden avulla hahmo voi lentää, koko juttu toimii tavallaan maanläheisenä, eikä se tunnu kovin yliluonnolliselta.
     S.H.I.E.L.D:n yhtenä johtohahmona esiintyy Alexander Pierce, jota näyttelee Robert Redford. En ole kovin montaa roolia nähnyt Redfordilta - tämän lisäksi olen nähnyt hänet ainakin The Stingissä (1973) - ja valitettavasti veteraaninäyttelijä ei tässä oikeastaan vakuuta, mutta uskonkin sen johtuvan lähinnä yksiulotteisesta ja aika tylsästi kirjoitetusta hahmosta. Tämä on siis hahmon eikä näyttelijän vika.
     Elokuvan pahiksena, Winter Soldierina, nähdään Sebastian Stan. Fanit tietävät varmasti, kuka Winter Soldier on, enkä usko paljastuksen tulevan yllätyksenä muille kuin hahmoille, mutta silti se on toimiva lisäys ja mielenkiintoinen juonenkäänne sarjaan. Winter Soldier on esitetty todella tyylikkäänä hahmona, eikä ole onneksi MCU:n perinteinen, yksiulotteinen pahishahmo. Winter Soldier saattaa jopa olla yksi parhaista MCU-pahiksista.
     Elokuvassa nähdään myös The Avengersista tuttu agentti Hill (Cobie Smulders), Iron Man 2:ssa esiintynyt senaattori Stern (Garry Shandling), sekä uudet agenttihahmot Brock Rumlow (Frank Grillo) ja Agent 13 (Emily VanCamp).

The Avengersin tapahtumien jälkeen Steve Rogers on aloittanut työt S.H.I.E.L.D:n sotilaana. Hän yrittää samalla ottaa selvää, mitä on tapahtunut niiden vuosien aikana, jotka hän vietti jäätyneenä ja totuttelee elämään nykymaailmassa. Hän pitää listaa asioista, jotka hänen kuuluisi selvittää. Hän ei kuitenkaan tunne kuuluvansa 2000-luvulle ja haikailee menneisyytensä perään. Erään tehtävänsä aikana hänelle selviää, että S.H.I.E.L.D. on jälleen pitänyt häneltä isoja asioita salassa ja alkaa epäillä sen toimintatapoja. Kun salaperäinen Winter Soldier yrittää salamurhata Nick Furyn, Fury paljastaa Stevelle, ettei hän voi luottaa kehenkään, ei edes S.H.I.E.L.D:ssä. Black Widow'n avustuksella Steve alkaa Captain Americana selvittää salattuja asioita, sekä Winter Soldierin henkilöllisyyttä.

Captain America: The First Avenger yhdisti supersankarit sotaelokuvaan, joka toimi. Captain America: The Winter Soldier yhdistää supersankarit vakoojajännäriin, joka toimii vielä paremmin. Siinä on jännitystä, salaliittoja ja soluttautumista, joita löytyy esimerkiksi James Bond -elokuvista (1962-). Tässä 007:n tilalla on Captain America. Teema tekee katselukokemuksesta mielenkiintoisen, sillä sellaista ei olla ennen erityisemmin nähty. Aiemmin maailmaa pelastamassa olleet supersankarit joutuvat piiloutumaan ja takaa-ajetuiksi läpi elokuvan. Elokuvasta löytyy myös monet yllättänyt, hyvin koskettava kohtaus, jossa Steve tapaa vanhan, dementoituneen Peggy Carterin (Hayley Atwell). Tietysti mukana on Marvelin elokuville tuttuja elementtejä, yliluonnollisuutta ja mahtipontinen lopputaistelu, mutta pidän siitä, kuinka realistisen tuntuiseksi elokuva on silti saatu.

Kuitenkin asia, mistä pidän ehkä eniten, on lähitaistelu. Ei pelkästään Captain American kilven heittely ole tyylikkäämpää, vaan myös etenkin nyrkkitappelut. Aiemmin MCU:n elokuvissa on nähty viihdyttäviä toimintakohtauksia ja vaikka New Yorkin taistelu The Avengersissa on erittäin upea, niin tässä on otettu uusi suunta. Yksittäiset tappelut kestävät hieman kauemmin, ne eivät tunnu yhtä koreografioiduilta, vaikka sitä varmasti ovatkin ja nyrkkien osumat näyttävät katsomoon, niin kuin ne oikeasti tuntuisivat pahalta. Captain American ja Winter Soldierin välinen tappelu elokuvan puolessa välissä on aivan mahtava. Kumpikin tuntuu tasavertaiselta, mutta kummankin tuntuu täytyvän pistää kaikkensa peliin, päästäkseen voitolle. Kilpikin vaihtaa nopeasti käyttäjää ja mukana käväisee myös veitsi. Etenkin loistavat äänitehosteet tuovat voimaa iskuihin. Tavallisten tuliaseiden käyttö tuo realismia ja vakavuutta mukaan elokuvaan. Meikä tykkää ja paljon!

Elokuvan ovat ohjanneet Russo-veljekset Anthony ja Joe, ja he ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Etenkin toimintakohtauksissa heidän panostuksensa näkyy täydellisesti ja he ovat saaneet onnistuneesti tehtyä supersankaripätkästä realistisemman tuntuisen. Elokuva on kuvattu mainiosti, vaikka välillä käsivarakuva hieman häiritseekin. Leikkaus on sujuvaa ja tehosteet erittäin näyttäviä. Musiikin sävellyksestä vastaa Henry Jackman, mutta valitettavasti pitää sanoa, että musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Usein kun Winter Soldier on läsnä, kuullaan mystistä, aika korkeaa ääntä, joka toimii täydellisesti ja tuo uhkaavuutta hahmoon.

Kuten muissakin Marvelin elokuvissa, myös tässä nähdään "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjakuviin jne. Elokuvassa nähdään mm. tietysti Stan Leen cameo, jonka lisäksi elokuvassa esiintyy ohjaaja Joe Russo, sekä henkilö, joka näyttää epäilyttävästi The Avengersin ohjaajalta, Joss Whedonilta. Siinä myös viitataan Tony Starkiin, eli Iron Maniin, Bruce Banneriin, eli Hulkiin, sekä Stephen Strangeen, eli Doctor Strangeen. Avengersin torni on näkyvissä lyhyenä vilauksena ja Black Widow käyttää kaulakorua, jossa on nuoli, mikä on selvä viittaus Jeremy Rennerin esittämään Hawkeye-hahmoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on huippulaatua. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailupätkä, sekä klipit "On the Front Line: An Inside Look at Captain America's Battlegrounds", "On Set With Anthony Mackie: Cut the Check!" ja "Steve Rogers's Notebook". Mukana ei valitettavasti ole lyhytelokuvaa, eikä lyhyttä vilkaisua Guardians of the Galaxyn (2014) tekoon.

Yhteenveto: Captain America: The Winter Soldier on erittäin hieno elokuva, joka yhdistää supersankarit ja agenttiseikkailut. Vaikka siinä tapahtuukin yliluonnollisia asioita, niin se tuntuu kummallisen realistiselta ja maanläheiseltä. Chris Evans parantaa roolisuoritustaan ja Captain American hahmo toimii vihdoin kunnolla. Itse Winter Soldier on loistava pahis elokuvalle. Elokuvan pari juonenkäännettä voi helposti arvata, mutta kummatkin ovat toimivia. Steve Rogersin lista asioista, jotka hänen kuuluisi tietää, on hauska keksintö. Jännä juttu on, että eri maissa listan sisältö vaihtelee huomattavasti. En ole varma, onko meillä Suomessa sama versio kuin Yhdysvalloissa. Lähitaistelut ovat aivan mielettömän tyylikästä katseltavaa ja ohjaajaveljekset ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Onneksi he jäivät Marvelin pariin ohjaamaan myös Captain America: Civil Warin (2016). Olen aivan varma, että heidän käsissään Avengers: Infinity Warista (2018) tulee hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille supersankarielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät toimintaelokuvista. Nuorisolle tämä kelpaa vallan mainiosti hyvänä viihteenä. Muistakaa, ettei levyä saa ottaa pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä pari kohtausta, jotka pohjustavat tämän jälkeen ilmestyneitä MCU-elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.latino-review.com
Captain America: The Winter Soldier, 2014, Marvel Studios, Marvel Entertainment