Arvostelu: Puhallus (The Sting - 1973)

PUHALLUS

THE STING

Ohjaus: George Roy Hill

Pääosissa: Robert Redford, Paul Newman, Robert Shaw, Charles Durning, Eileen Brennan, Ray Walston, Charles Dierkop, Harold Gould, John Heffernan, Dana Elcar, Dimitra Arliss, Ed Bakey ja Robert Earl Jones

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Sting, eli suomalaisittain Puhallus on George Roy Hillin ohjaama huijarielokuva. David S. Ward keksi elokuvan tarinan, kiinnostuttuaan tosielämän huijareista ja taskuvarkaista, kuten veljeksistä Fred ja Charley Gondorffista. Wardin käsikirjoitus päätyi myöhemmin elokuvien Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) ja xXx (2002) ohjaajana tunnetun, mutta tuohon aikaan Mike Medavoyn assistenttina toimivan Rob Cohenin luettavaksi. Cohen uskoi kyseessä olevan paras teksti, jonka oli koskaan lukenut ja sai Medavoyn vakuutettua, että siitä täytyy tehdä elokuva. Lopulta Medavoy suostui tarttumaan Cohenin vakuutteluihin ja vei tekstin Universal Picturesille, todeten Cohenille, että tämä saisi potkut, jos olisi väärässä. Universal tarttui Wardin käsikirjoitukseen ja elokuvan tuotanto käynnistyi. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Puhallus sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä, 25. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jääden ilmestymisvuonnaan lipputuloissa vain kauhuleffa Manaajan (The Exorcist - 1973) jalkoihin. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta ja se sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, kuvaus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Tekijät joutuivat kuitenkin ongelmiin, kun Gondorffin veljeksistä kirjan kirjoittanut David Maurer haastoi heidät oikeuteen plagioimisesta. Universal maksoi Maurerille kuusisataatuhatta dollaria ja Maurer jätti oikeushaasteen sikseen. Vuosien varrella Puhalluksen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista ja ehtana klassikkona. Itse katsoin Puhalluksen ensi kertaa joitakin vuosia takaperin isoäitini kanssa ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudestaan ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1936, suuren laman aikaan Illinoisissa, Yhdysvalloissa, huijari Johnny Hooker varastaa mojovan rahasumman väärältä henkilöltä, mafiapomo Doyle Lonneganilta, minkä seurauksena Hookerin huijarikaveri Luther Coleman murhataan. Hooker päättää kostaa Lonneganille, järjestämällä kaikkien aikojen huijauksen, mihin hän tarvitsee mestarihuijari Henry Gondorffin apua.

Ohjaaja George Roy Hill päätti yhdistää voimansa muutaman vuoden takaisen hittielokuvansa, Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajien (Butch Cassidy and the Sundance Kid - 1969) päätähtien Robert Redfordin ja Paul Newmanin kanssa. Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Redford nähdään pienen luokan huijarina ja taskuvarkaana, Johnny Hookerina, kun taas Newman esittää Henry Gondorffia, huijarikonkaria, joka yrittää herättää mahdollisimman vähän huomiota, FBI:n ollessa kiinnostuneita hänen tekosistaan. Kun Hookerin huijaritoveri Luther Coleman (Robert Earl Jones) murhataan, kaksikon varastettua rahaa tietämättään aivan vääränlaiselta tyypiltä, Hooker päättää kostaa ja siihen hän tarvitsee apua alan parhaalta osaajalta. Redfordin ja Newmanin kemia iskee taas kerran täysillä yhteen ja kaksikon kasvavaa huijausoperaatiota ryhtyy seuraamaan innostuneena ja jännittäen. Redford on erinomainen nuorempana huijarina ja Newman huokuu karismaa kokeneen Gondorffin osassa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa leffoista Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963) ja Tappajahai (Jaws - 1975) tuttu Robert Shaw laitonta rahapeliä pyörittävänä mafiapomo Doyle Lonneganina, jonka huijarikaksikko ottaa kohteekseen, Charles Durning Hookeria jahtaavana poliisina William Snyderinä, Jack Kehoe Hookerin toisena huijarikaverina Joe Erienä, Eileen Brennan ja Ray Walston Henryä auttavina Billienä ja J.J.:nä, sekä Charles Dierkop Lonneganin henkivartijana Floydina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan ansiokkaasti. Shaw on täydellinen valinta häijyn rikollispomon rooliin, jonka tiukka katse pureutuu jopa kameran läpi kotikatsomoon asti, aiheuttaen katsojalle tukalaa oloa, aivan kuin olisi itse Lonneganin kohteena. Mahtavasti esitetty pahis, jonka todella haluaa saavan ansionsa mukaan.

Puhallus iski minuun toisella katselukerralla vielä kovempaa. Jo ensimmäisellä katselulla seurasin mielenkiinnolla huijareiden operaatiota, mutta nyt toisella kerralla olin vielä tiiviimmin menossa mukana. Muistikuvani näkemästäni olivat onneksi niin hatarat, että elokuva onnistui tehokkaasti yllättämään minut käänteillään ja piti minut loppuun asti jännityksessä siitä, onnistuvatko Hooker ja Gondorff huijauksessaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa erinomaisella kohtauksella, jossa esitellään elokuvan henki ja luonne. Alkuhuijaus on mainion nokkela ja vekkuli, mitkä tulevat molemmat olemaan merkittäviä osia läpi leffan. Hookerin ja Lutherin toveruus saadaan lyhyessä ajassa rakennettua iskeväksi, jolloin Lutherin kohdatessa loppunsa elokuvan alkumetreillä, katsoja janoaa päähenkilön tavoin kostoa.

Ja ai että, kuinka herkullisesti tämä kostotarina kerrotaankaan. Virne leviää vähän väliä niin hahmojen kuin katsojien huulille, kun operaatio alkaa ottamaan tuulta siipiensä alle. Jännittäviltä läheltä piti -tilanteilta ja takaiskuilta ei toki vältytä ja vaikka elokuva onkin pääasiassa veijarimainen ja viihdyttävä, osaa se myös olla vangitsevan tiivistunnelmainen. Etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä pokerikohtauksessa nostatellaan jännitystä efektiivisesti yhä vain korkeammaksi. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi, sillä niin täysillä katsoja saadaan menoon mukaan. On aivan pakko nähdä, kuinka hommassa lopulta käy ja tasaisin väliajoin sekaan heitetyt käänteet ja lisäpelurit sekoittavat pakkaa ja koukuttavat lisää. Loppuhuipennus on odotuksen arvoinen ja vaikka päällisin puolin homma ratkeaakin selvästi, se jättää tarkkasilmäiset katsojat pohtimaan, kuka lopulta huijasikaan ja ketä...

George Roy Hillin ohjaus on jo itsessään veijarimaista ja tehty pilke silmäkulmassa. Hill vakavoituu tarvittaessa, mutta pitää pääasiassa lupsakkaa ilmapiiriä ilahduttavasti yllä. David S. Wardin käsikirjoitus on erinomainen ja ovela - parhaimmillaan suorastaan nerokas. Välillä katsojana saattaa pohtia, että miten ihmeessä karaistunut mafiapomo ei huomaa selvää huijausta, mutta eipä tuo pahemmin haittaa. Puhallus on kaikin puolin tyylikäs teos, myös visuaaliselta anniltaan. Kuvaus on tarkkaa ja pätevää, ja sitä tukee hyvä leikkaus, jossa tarina on onnistuneesti pilkottu palasiin. Lavasteet ja asut ovat upeat. Äänimaailma tukee toimivasti visuaalisuuksia. Marvin Hamlischin sävellykset ovat oivalliset, mutta musiikkipuolelta parhaiten jää mieleen Scott Joplinin pianorenkutus, varmasti kaikkien tunnistama The Entertainer, joka soi läpi leffan ja jää asustelemaan katsojan mielessä vielä pitkäksi aikaa lopputekstien rullattua.

Yhteenveto: Puhallus on erinomainen rikoskomedia, yksi lajityyppinsä kiistattomasti parhaimmista. Elokuva alustaa tarinansa väkevästi, jolloin katsoja hyppää Hookerin kostoretkelle täysillä mukaan. Tämä kostokertomus onkin todella tehokas ja se pitää tiukasti otteessaan läpi keston. Elokuvasta löytyy pilkettä silmäkulmasta ja virneet leviävät niin hahmojen kuin katsojien huulille kerta toisensa perään. Jännitystä löytyy myös ja mukana on muutama esimerkillisesti rakennettu, väkevän tiivistunnelmainen kohtaus. Kertomuksesta löytyy mutkia matkassa ja loppuhuipennus on odotuksen arvoinen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Robert Redfordin ja Paul Newmanin kemiat kohtaavat täydellisesti ja Robert Shaw on nappivalinta pahikseksi. George Roy Hillin ohjaus on napakkaa, David S. Wardin käsikirjoitus ovela ja visuaalisestikin elokuva on onnistunut. Puhallus on rikoskomedioiden aatelia ja olit nähnyt sen aiemmin tai et, 50-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Uusi puhallus (The Sting II - 1983), joka otettiin kuitenkin täystyrmäyksellä vastaan. Siitä rainasta voidaan puhua enemmän sitten joku toinen kerta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sting, 1973, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions

Arvostelu: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963)

SALAINEN AGENTTI 007 ISTANBULISSA

FROM RUSSIA WITH LOVE

Ohjaus: Terence Young
Pääosissa: Sean Connery, Daniela Bianchi, Pedro Armendáriz, Robert Shaw, Lotte Lenya, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Eunice Gayson, Vladek Sheybal ja Anthony Dawson
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin James Bond -menestyskirjoihin (1953-1966) perustuva elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. United Artists -yhtiö alkoi uskoa leffasarjan potentiaaliin ja tuplasi jatko-osan budjetin. Tekijät pohtivat, minkä 007-seikkailun he kääntäisivät seuraavaksi elokuvaksi ja kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy listasi "James Bond Istanbulissa" ("From Russia, with Love" - 1957) yhdeksi suosikkikirjakseen, tekijät päättivät tehdä siitä filmatisoinnin. Suuri osa edellisen elokuvan työryhmästä palasi työstämään uutta osaa ja kuvaukset alkoivat keväällä 1963. Lopulta From Russia with Love, eli suomalaisittain Salainen agentti 007 Istanbulissa sai ensi-iltansa lokakuussa 1963 (Suomeen filmi saapui vasta vuotta myöhemmin) ja se oli vielä edeltäjäänsäkin isompi menestys. Tämäkään Bond-leffa ei mennyt aluksi kriitikoilla läpi, mutta se on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Itse näin elokuvan jo lapsena, kun katsoin isäni kanssa kaikki vanhat 20 James Bond -elokuvaa yhden kesän aikana. Olen nähnyt leffan kerran uudestaankin, mutta siitä on jo vuosia. Olen pidemmän aikaa pohtinut sarjan katsomista uudelleen ja kun ilmoitettiin, että uusi Bond-filmi No Time to Die ilmestyy alkuvuodesta 2020, päätin vihdoin toteuttaa idean. Löysin Blu-ray -boksin, mikä sisältää vanhat 007-leffat ja noin kuukausi sen jälkeen, kun olin katsonut Salainen agentti 007 ja tohtori No'n, katsoin Salainen agentti 007 Istanbulissa.

Agentti James Bond matkaa Istanbuliin saadakseen MI6:lle uuden koodinmurtajalaitteen, Lektorin. Ongelmia aiheuttaa rikollisjärjestö SPECTRE, joka haluaa kostaa Bondille tohtori No'n kuoleman.

Sean Connery palaa salainen agentti 007:n, eli James Bondin rooliin ja hoitaa hommansa jälleen kunniakkaasti. Bondilta itseltään ei kuitenkaan kunniakkuutta välillä tunnu löytyvän. Kuten jo Salainen agentti 007 ja tohtori No'n arvostelussa totesin, tänä päivänä Bondin tapa kaataa naisia vaikuttaa paikoitellen enemmänkin pakottemiselta kuin hurmaavalta flirtiltä. Parissa kohtaa jopa huomasin ajattelevani, että "käyttäydypä nyt, lipevä pervo". Tästä huolimatta katsojana lähtee toistamiseen oikein mielellään suorittamaan tehtävää Bondin kanssa ja hahmon puolesta jännittää, kun hän kohtaa erilaisia vaaroja.
     Tällä kertaa Bond hyppää sänkyyn venäläisen Tatiana Romanovan (Daniela Bianchi) kanssa, joka auttaa Bondia tehtävässään. Tatiana vaikuttaa parissa kohtaa olevansa itsekin taitava vaaratilanteissa, mutta loppujen lopuksi hän on aina heiveröinen neito pulassa, joka täytyy pelastaa. Hahmona Tatiana ei ole kovin kiinnostava, mutta Bianchi on kelpo valinta rooliin.
     Vaikeuksia tehtävään tuottaa Robert Shaw'n näyttelemä SPECTRE:n palkkatappaja Donald Grant, josta on pienillä tavoilla luotu aidosti uhkaava ja vaativa roisto. Hahmo on kirjoitettu tapahtumiin mukaan erinomaisesti ja Shaw on nappivalinta kylmäksi tappajaksi. Grant väijyy jatkuvasti varjoissa ja katsoja jännittää, milloin hän päättää iskeä. SPECTRE:stä tavataan myös muita jäseniä, kuten häijy akka eversti Klebb (Lotte Lenya), shakkitaituri Kronsteen (Vladek Sheybal), sekä mystinen takapiru valkoisen kissansa kanssa...
     Tärkeänä uutena hahmona esitellään myös MI6:n Istanbul-ryhmää johtava Ali Kerim Bey (Pedro Armendáriz), joka on oikein mainio lisä ja toimiva yhteistyökumppani Bondille. Beystä löytyy humoristisuutta, mutta myös tiukan paikan tullen vakavampaakin puolta. Elokuvassa nähdään tietty edellisestä leffasta tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee) ja tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), joka unelmoi Bondista. Leffa esittelee lisäksi agenttien tyylikkäät vempaimet kehittelevän Q:n (Desmond Llewelyn), joka on jäänyt ikoniseksi osaksi sarjaa.

Salainen agentti 007 Instanbulissa on oikein oivallinen uusi seikkailu James Bondille, mutta se ei ihan nouse edeltäjänsä tasolle. Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa oli mielestäni kiinnostavampi ja mysteerisempi tarina, jännittävämpi ilmapiiri ja huomattavasti mielenkiintoisempi naishahmo Bondin kumppanina. Bond itsessäänkin oli pidettävämpi tapaus siinä filmissä. Salainen agentti 007 Instanbulissa on edeltäjäänsä synkempi teos, jossa jännitteenä on kylmän sodan pahentumisen uhka. On kiinnostavaa nähdä, kuinka SPECTRE:llä on näppinsä pelissä eri osapuolilla, mutta itse tarina koodinmurtajan saamisesta ei ole erityisen koukuttava. Conneryn ja Bianchin väliltä ei myöskään löydy tarpeeksi kemiaa, jotta heidän romanssinsa jaksaisi kiinnostaa. Lisäksi mukana on muutamia turhan pitkiksi venytettyjä kohtauksia, kuten vierailu mustalaisten leirillä, missä Bondin täytyy selvittää, kumpi riitelevistä naisista sopisi parhaiten unelmiensa miehen kumppaniksi.

Taso kuitenkin nousee huomattavasti, kun elokuvassa alkaa jännittävä osio junassa. Junaosio on todella taidokkaasti rakennettu ja siinä nostatellaan jännitystä, kun Grant jatkaa väijymistä. Grantin ja Bondin ensikohtaaminen on myös erittäin vangitsevaa seurattavaa. Junaosion jälkeen tekijät ovat päättäneet oikein kunnolla näyttää, että heillä on ollut kaksinkertainen budjetti käytössä. Lopussa elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintakohtausta toisensa perään, oli kyse sitten jahtaavasta helikopterista (jossa käytettiin yhtä elokuvahistorian ensimmäisistä kauko-ohjattavista helikoptereista) tai venetakaa-ajosta. Vaikka kohtaukset ovat mainioita ja hieman jännittäviäkin, tuntuvat ne todella voimakkaasti siltä, että tekijöillä on ollut rahaa vielä käytössä, jolloin toimintakohtauksia on täytynyt vain kirjoittaa lisää mukaan. Jokainen näistä tuntuu elokuvan huipennukselta, miksi onkin outoa, kun aina vain uusi taisto alkaa. Jokainen toimintakohtauksista on myös edeltäjäänsä heikompi, jolloin alkaa itse toivoa, että filmi osaisi jo päättyä. Toimintakohtaukset toimisivat paremmin ripoteltuna läpi leffan, eikä isona ryppäänä ihan lopussa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Salainen agentti 007 ja tohtori No'n ohjannut Terence Young, joka ei tee tässä yhtä vakuuttavaa työtä. Junaosioon Young on onnistunut lataamaan hyvän jännitteen, mutta leffasta löytyy myös hieman kiirehtimisen makua, kun elokuva on pitänyt saada julkaistua vuosi edellisen jälkeen. Richard Maibaumin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta hän olisi voinut tehdä myös pientä tiivistystä ja jos oli hänen ideansa tunkea loppuun useampi toimintakohtaus, olisi hän voinut älytä asetella ne paremmin mukaan. Salainen agentti 007 Istanbulissa on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun Bond kävelee juna-aseman laiturilla ja junassa hänen takanaan Grant nähdään vaanimassa saalistaan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka filmi kaipaisi yleisesti tiivistämistä. Yökohtauksissa valaisu on taidokkaasti toteutettu ja lavasteet ovat erittäin tyylikkäät. Efektit näyttävät yhä hyviltä, vaikka joissain kohdissa taustakankaan käyttö on täysin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikkakin nyrkiniskuista kuuluu hieman hölmöjä kumahduksia. Säveltäjä John Barry on tehnyt mahtityötä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi uusia, mainioita sävelmiä. Leffan tunnuskappale, Matt Monron laulama "From Russia with Love" on todella hyvä, minkä lisäksi alkutekstijakso on tehty erinomaisesti. Kankaille ja tanssivien naisten vartaloille heijastetut tekijöiden nimet ovat todella hyvä ja kiehtova idea.

Yhteenveto: Salainen agentti 007 Istanbulissa on erittäin hyvä agenttiseikkailu, muttei pääse sarjan aloitusosan tasolle. Leffan tarina ei ole yhtä koukuttava ja elokuvasta löytyy hieman venyttämisen makua parissa kohtaa. Mukaan saadaan kuitenkin tiivistunnelmaista jännitettä, kun hahmot päätyvät junamatkalle, mikä on ehdottomasti filmin parasta antia. Loppupäässä leffa tarjoaa toimintakohtausta toisensa perään, kun tekijät haluavat esitellä isompaa budjettiaan. Toimintakohtaukset toimisivat hyvin ripoteltuna läpi leffan, mutta nyt kun ne on aseteltu peräkkäin, niistä katoaa jossain kohtaa tehokkuus, etenkin kun jokainen taistelu on edeltäjäänsä heikompi. Sean Connery on toistamiseen mahtava pääroolissa James Bondina, mutta tämänkertainen Bond-tyttö Tatiana ei oikein vakuuta. Robert Shaw on kuitenkin erinomainen valinta SPECTRE:n palkkatappajaksi. Säveltäjä John Barry on saanut aikaiseksi mahtavia uusia musiikkeja ja tunnuslaulu "From Russia with Love" on erittäin mainio. Pienillä muutoksilla käsikirjoituksessa kokonaisuudesta olisi saanut paremman, mutta jo tällaisenaan Salainen agentti 007 Istanbulissa on todella hyvä filmi. Jos pidit sarjan ensimmäisestä osasta, toimii tämäkin varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
From Russia with Love, 1963, Eon Productions

Arvostelu: Tappajahai (Jaws - 1975)

TAPPAJAHAI

JAWS

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw, Murray Hamilton ja Lorraine Gary
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Nykyään Steven Spielberg on erittäin tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt monet arvostetut ja rakastetut teokset, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981), E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park (1993) ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), mutta ennen Tappajahain ilmestymistä, ei lähes kukaan tiennyt häntä. Tappajahai perustuu Peter Benchleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1974, josta tuottajat innostuivat ja päättivät tehdä elokuvan. Aluksi leffalla oli tarkoitus olla eri ohjaaja, mutta lopulta homma meni innokkaalle Spielbergille. Elokuvan teossa oli useita vaikeuksia, sillä kuvaukset alkoivat, ennen kuin käsikirjoitus oli läheskään valmis, kustannukset kävivät odotettua korkeammaksi ja Spielberg halusi tehdä elokuvan oikeasti meressä, oikean kokoisen hainuken kanssa, eikä studion altaassa. Lopulta Tappajahai sai kuitenkin ensi-iltansa kesäkuussa 1975 ja oli todella iso hitti - niinkin iso, että se oli aikanaan kaikkein menestynein elokuva, kunnes Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) ilmestyi. Elokuva oli myös arvostettu ja se oli ehdolla esimerkiksi neljästä Oscarista, joista se voitti kolme. Leffa nosti merenalaiset hirviöt suosioon ja sitä seurasikin useita samanlaisia teoksia. Itse näin Tappajahain aivan liian nuorena, ennen kuin olin edes aloittanut koulun. Leffa jätti minuun pahat traumat, enkä uskaltanut mennä uimaan sinä vuonna. Siitä alkoi myös haikammoni, minkä takia kesti useita vuosia, ennen kuin suostuin katsomaan Pixar-animaation Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) kunnolla. Olin jo pitkään halunnut päihittää pelkoni ja katsoa Tappajahain uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä... kunnes eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 2017 päätin vihdoin kohdata tappajahain silmästä silmään ja katsoa elokuvan.

Amity-saaren itsenäisyyspäivän vietto ei mene putkeen, kun vesistössä alkaa liikkua ihmislihaa janoava valkohai. Kun uhrit lisääntyvät, eikä mikään muu auta, täytyy poliisipäällikkö Brodyn lähteä yhdessä haitutkija Hooperin ja haisaalistaja Quintin kanssa metsästämään petoa.

Elokuvan pääosassa poliisipäällikkö Martin Brodyna nähdään Roy Scheider. Brody tajuaa jo ensimmäisen uhrin kohdalla, että kyseessä on hai, mutta muut eivät suostu uskomaan häntä. Kun ihmiset vihdoin tajuavat, mistä on kyse, Brodyn kasvoilla nähdään selkeä "inhottaa olla oikeassa" -ilme. Brody tuntuu paikoitellen olevan saaren ainoa järkevä henkilö, joka miettii muutakin kuin rahaa tai omaa napaansa, mikä tekee hänestä heti pidettävän. Hahmoon tuodaan lisäsyvyyttä sillä, että hän ei erityisemmin pidä vedessä olemisesta. Tällainenhan on lähes pakollista, kun joutuu metsästämään vedessä uiskentelevaa haita. Scheider on mainio roolissaan ja tuo tunteensa esille hyvin pienilläkin osoituksilla. Brodylla on myös vaimo nimeltä Ellen (Lorraine Gary) ja kaksi lasta nimeltä Michael (Chris Rebello) ja Sean (Jay Mello).
     Haitutkija Matt Hooperia näyttelee Richard Dreyfuss. Hooper on erittäin energinen tapaus, joka myös vitsailee usein. Hän tietää eri hailajeista paljon, jolloin hänestä on suurta apua Brodylle. Hooper ei ole erityisen peloissaan koko elokuvan aikana ja kun hän näyttää pelkäävänsä, ei muita ole tätä näkemässä. Dreyfussin suoritus on todella hyvä ja hän voi helposti nousta suosikiksi, ollessaan niin avoin ja eläväinen henkilö.

Robert Shaw'n esittämä haisaalistaja Quint nähdään alkupuolella lyhyesti, mutta hän tulee tarinaan kunnolla mukaan vasta toisella puoliskolla, jolloin haita lähdetään metsästämään. Quint on aika ylimielinen tyyppi, joka kertoo paljon tarinoita erilaisista haitapauksista, joista hän on selvinnyt. Katsojana alkaa hyvin nopeasti epäilemään, että Quint vain kertoo päästään keksimiä tarinoita, mutta ottaen huomioon, miten itsevarmasti Quint hoitaa hommaansa, hän on selkeästi kohdannut haita useampaankin otteeseen. Hahmo saattaa tuntua hieman ärsyttävältä ja epämiellyttävältä tapaukselta - mitä hän onkin - mutta häneen on tehty pidettävyyttäkin, jolloin ei kaiken aikaa toivo, että hän päätyisi hain kitaan. Shaw vetää roolinsa erittäin hyvin.
     Amity-saaren pormestari Vaughnin (Murray Hamilton) taas näkisi oikein mielellään hain raatelemana. Pormestari nimittäin vähät välittää siitä, että Brody yrittää kertoa hänelle rannan läheisyydessä liikkuvasta haista. Elokuva tapahtuu kesällä ja silloinhan on paras turistikausi, kun ihmiset haluavat rannalle viettämään aikaa ja uimaan. Sehän olisi kamalaa bisnekselle, jos rannat suljettaisiin. Tämän takia pormestari ei kuuntele järjen ääntä, vaikka muutama henkilö ehtiikin kuolla. Hyvin nopeasti tajuaa, että pormestari on idiootti ja jokaisessa kohtauksessa, jossa hän esiintyy, ei voi muuta kuin toivoa, että hai tulisi ja söisi hänet. Myös Hamilton vetää roolinsa hyvin. Elokuvassa nähdään myös "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley pienessä roolissa.

Tappajahain voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa vietetään Amity-saarella ja aina välillä nähdään hain hyökkäyksiä. Toinen osa taas vietetään Quintin veneessä, kun kolmikko lähtee jahtaamaan haita. Jako on erittäin toimiva, sillä silloin leffa ei pysy kaiken aikaa samanlaisena, vaan muuttuu paljon, leffan tunnelman pysyessä silti lähes samana. Ensimmäinen puolisko tuntuu paikoitellen ihan joltain murhamysteerisarjan jaksolta, sillä vaikka tappaja on kaiken aikaa selvillä, löytyy tarinasta samanlaisia kohtia kuin tällaisista sarjoista. Tappajahai tietenkin alkaa sillä, että joku henkilö kuolee, mitä aletaan selvittämään. Tästä seuraava tunnelma on välillä hyvinkin samanlainen. Leffasta jopa löytyy kohta, jossa löydetään väärä syyllinen, jolloin luullaan hetken, että kaikki on hyvin, kunnes jälleen kuolee joku. Mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko menee, sitä jännittävämmäksi elokuva muuttuu ja mitä useampi ihminen tajuaa, millainen riski veteen menemisessä on, sitä uhkaavammaksi tunnelmaa luodaan. Kun tuntuu siltä, ettei mikään auta, vaan hai tulisi ikuisesti piinaamaan Amity-saarta, on Brodyn pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä metsästysreissulle, mistä alkaa toinen puolisko.

Veneosuus keskittyy täysin kolmikkoon. Tällä puoliskolla vihdoin nähdään hai kunnolla, joka on ollut piilossa lähes koko aiemman ajan. Tämä osio ei ole enää yhtä jännittävä, vaikka viimeiset kymmenen minuuttia ovatkin piinaavia, kun kolmikon täytyy keksiä nopeasti, miten hai tapetaan, ennen kuin se tuhoaa heidän veneensä ja syö heidät. Tätä ennen nähdään erilaisia tapoja, joilla he yrittävät saada hain kuoliaaksi, mutta mikään ei tunnu toimivan. Toisella puoliskolla katsoja pääsee vielä paremmin tutustumaan hahmoihin. Brody, Hooper ja Quint ovat selkeästi erilaisia, jolloin leffaa seuraa suuremmalla mielenkiinnolla. Hain saapuessa paikalle, jokainen reagoi ja toimii eri tavoin, jolloin tilanteisiin saadaan erilaisia lähestymistapoja. Ja olisihan se tylsää seurata kolme täsmälleen samanlaista heppua. Paikoitellen tunnelma on niin hyvin luotu, että tuntuu siltä kuin olisi itse heidän kanssaan veneessä.

Murhamysteerin lisäksi Tappajahai kuulostaa helposti kauhuelokuvalta, ihmisiä ahmivan jättikalan takia, mutta sitä se ei ihan täysin ole. Elokuvassa on nimittäin voimakas seikkailuhenki, etenkin toisella puoliskolla. Jännittäviä osioita on tietenkin mukana, kuten myös verta ja irtoraajoja. Herkimmille en siis elokuvaa suosittele, vaikka puhdasta kauhua ei ole mukana. Haikammoisena pari pätkää oli tietty vaikeaa katsoa, mutta en muistanut ollenkaan, että leffassa on paljon huumoria mukana. Hooper tosiaan vitsailee välillä, minkä lisäksi mukana on muutamia muitakin huvittavia hetkiä. Etenkin kun hölmöt kalastajat lähtevät metsästämään haita elokuvan alkupäässä, hymy nousee helposti huulille, sillä tunnelma on niin koomisen kummallinen. Myös Quintin ja Hooperin välistä naljailua on hauska seurata. Kaikkein parhaiten kuitenkin naurahdin parissa kohtaa, jotka vaativat sitä, että kuvia oikeasti katsoo tarkemmin. Toinen on ruokailukohtauksessa, Brodyn kaataessa itselleen viiniä lähes tuopillisen verran ja toinen taas on leffaan mukaan livahtanut "virhe". Nimittäin kohtauksessa, jossa eräs lapsi kuolee ja vanhemmat juoksevat hakemaan muita muksuja pois vedestä, eräällä valkohattuisella miehellä on typerä virne kasvoillaan, muiden ollessa pakokauhun vallassa. Tämä vaatii erittäin tarkkaa silmää, mutta sieltä se kyllä löytyy.

Elokuvan tunnelmasta voi kiittää täysin ohjaaja Steven Spielbergiä, joka todella taitaa seikkailuhengen luomisen. Harmi, ettei hän siinä enää nykyään oikein onnistu... köh Iso kiltti jätti (The BFG - 2016) köh... Tappajahaissa hän näytti kertaheitolla osaavansa ohjaustyön upeasti. Ilman tätä elokuvaa Spielberg ei välttämättä olisi koskaan tehnyt muita upeita teoksiaan, joten on hienoa, että hän sai elokuvan itselleen. Jonkun toisen käsissä tästä olisi voinut tulla puhdas kauhuelokuva tai huonossa tapauksessa naurettava b-leffa. Käsikirjoituksesta vastaavat "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley, joka loi pohjan ja Carl Gottlieb, joka teki viimeistelyt. Kaksikko on yhdessä saanut aikaiseksi erittäin mainion jännityskertomuksen. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja mukana on hienoja pitkiä kuvia. Mitään erityistä kamerakikkailua ei ole luvassa, mutta kuvien sommittelu on täydellistä. Vedenalaisiin kuviin on saatu oikeanlaista karmivuutta. Leikkaus on todella sujuvaa. Visuaaliset tehosteet toimivat suurimmaksi osaksi nykypäivänäkin. Hai toteutettiin erilaisilla, oikean kokoisilla nukeilla, jotka ovat hienosti tehtyjä. Valitettavasti joissain kuvissa hai näyttää hieman epäaidolta verrattuna muihin kuviin. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tuttuun tapaansa tehnyt mainiota työtä. Hänen työnsä tuo lisähenkeä seikkailuun, minkä lisäksi monien tuntema elokuvan tunnusmusiikki on erinomainen. Vaikka se koostuu pääasiassa vain parista nuotista, siitä tulee heti tunne siitä, että nyt jotain jahdataan.

Yhteenveto: Tappajahai on mestarillinen jännityselokuva, jossa on samaan aikaan kauhu- ja seikkailuleffojen tuntua. Alkupuoliskolta löytyy myös murhamysteerin henkeä. Vaikka leffassa on karmivia kohtia, verta ja irtoraajoja, mukana on myös huumoria ja iloista tunnelmaa. Elokuvan kolme päähahmoa ovat sopivasti erilaisia ja heidän näyttelijänsä ovat hyviä, jolloin heidän tekemistään seuraa mielellään. Pormestarin haluaisi nähdä mahdollisimman nopeasti hain uhrina. Itse hai on pääasiassa hyvin toteutettu, mutta joissain kuvissa se näyttää selvästi nukelta. Herkimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva, mutta muuten suosittelen katsomaan sen, sillä sen henki on niin hyvin luotu. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka selvästi taitaa seikkailutarinoiden teon. On suuri sääli, etteivät hänen 2000-luvun elokuvansa (paria teosta lukuunottamatta) ole yhtä hienoja. Olisi upeaa, jos Spielberg tekisi jälleen kunnon seikkailuteoksen. Tappajahai ei ollut yhtä pelottava kuin muistin, vaikka jännitinkin muutamaan otteeseen. Tämä ei silti vie haikammoani pois, sillä muissa leffoissa haita näytetään luultavasti enemmän ja ne ovat aidomman näköisiä. Elokuvalle on tehty kolme jatko-osaa: Tappajahai 2 (Jaws 2 - 1978), Tappajahai 3 (Jaws 3-D - 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge - 1987), mutta niistä on kuullut lähinnä pelkkää pahaa, joten en ole varma, haluanko katsoa niitä, etenkin kun tämänkertainen Tappajahai-kokemukseni oli niin huikea, ettei sitä halua pilata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2017 - Muokattu 16.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Jaws, 1975, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions