Arvostelu: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000)

M:I-2 VAARALLINEN TEHTÄVÄ 2

MISSION: IMPOSSIBLE II

Ohjaus: John Woo
Pääosissa: Tom Cruise, Thandie Newton, Dougray Scott, Ving Rhames, John Polson, Richard Roxburgh, Brendan Gleeson, Anthony Hopkins ja Radé Sherbedgia
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuodesta 1966 vuoteen 1973 pyörineen Mission: Impossible -televisiosarjan pohjalta suunniteltiin kauan tehdä elokuva. Monen vuoden jälkeen projekti vihdoin onnistui ja Tom Cruisen tähdittämä Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) ilmestyi teattereihin. Elokuva ei ollut kriitikoiden ja sarjan fanien mieleen, mutta se tienasi niin paljon rahaa, että jatko-osa oli tietysti nopeasti tekeillä. Cruise pysyi pääosassa, mutta ohjausvastuu vaihtui Brian De Palmalta John Woolle. Mission: Impossible II, eli suomeksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ilmestyi keväällä 2000 ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva. Se sai kuitenkin vielä heikomman vastaanoton kriitikoilta kuin edeltäjänsä ja se on monien mielestä sarjan kehnoin osa. Itse näin elokuvan hieman sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja vaikka pidin siitä, että leffa on toiminnallisempi, ei sekään silti kunnolla iskenut minuun ja olen katsonut sen vain kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo vuosia. Kuitenkin nyt kun Mission: Impossible -sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Mission: Impossible - Fallout (2018), päätin arvostella sarjan aiemmat osat, jolloin oli aika katsoa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 uudestaan. Katsoinkin sen heti seuraavana iltana, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja olin jopa hieman innoissani, kun viime katselukerrasta oli kulunut niin paljon aikaa ja toivoin, että edeltäjän tavoin leffa olisi mielestäni nykyään parempi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Vaarallinen tehtävä!

IMF-agentti Ethan Huntin täytyy uuden tiiminsä kanssa etsiä rikolliseksi kääntynyt ex-agentti Sean Ambrose, jolla on hallussa erittäin vaarallinen Chimera-virus, jolla hän voisi tappaa miljoonia ihmisiä.

Tom Cruisen roolisuoritus Ethan Huntina on tasokkaampi kuin edellisessä osassa, mutta hahmoa on muutettu voimakkaasti. Sama älykäs Ethan, joka keksii nerokkaita tapoja onnistua tehtävissä, on yhä olemassa, mutta leffassa nähdään myös James Bondin kaltainen naistenmies, sekä kahdella pistoolilla samanaikaisesti räiskivä toimintasankari, mitkä eivät sovi hahmoon. Toimintakohtauksissa Ethan tuntuu täysin erilaiselta kuin muuten leffan aikana, mikä on aika häiritsevää. Cruise on kuitenkin mainio ja osoittaa taas kerran kuuluvansa päärooliin. Hän myös näyttää olevansa oikeasti kova äijä, sillä alun kohtauksessa, jossa Ethan kiipeilee kalliolla ilman köyttä, Cruise teki stuntin itse! Toinen, mistä täytyy nostaa Cruiselle hattua, on lopun kuva, jossa veitsi pysähtyy vain sentin päässä hänen silmästään. Veitsi ei nimittäin ole digitaalisesti toteutettu, vaan ihan aito oikea veitsi pysäytettiin juuri ennen kuin se osui Cruisea silmään!
     Elokuvan naistähti on varas Nyah Nordoff-Hill, jota näyttelee Thandie Newton. Alkupäässä Nyah on todella oivallinen hahmo ja on hauska nähdä, kuinka salainen agentti Hunt joutuu liittoutumaan varkaan kanssa, mutta valitettavasti tarinan kulkiessa eteenpäin, hahmo jää yhä vain enemmän muiden varjoon, jolloin hän on lopulta vain avuton neito hädässä, eikä loistavasta varkaasta ole mitään jäljellä, mikä on tylsän harmillista. Newton on kuitenkin kelpo valinta rooliin.
     Ethanin ja Nyahin lisäksi tiimiin kuuluvat edellisestä osasta tuttu hakkeri Luther (Ving Rhames) ja uusi hahmo Billy (John Polson). Rhamesin rennon mahtava persoona tulee jälleen hienosti esille ja on todella hienoa nähdä Lutherin paluu, mutta pilotti Billy on vain komediallinen kevennys. Valitettavasti Billy ei edes ole kovin hauska, vaan jää laimeaksi hahmoksi, eikä Polson ole kovin kummoinen roolissaan.
     Filmin pahista, eli Sean Ambrosea esittää Dougray Scott. Harmillisesti sekä hahmo että hänen esittäjänsä ovat kehnoja. Sean on nimittäin niitä pahiksia, jotka ovat pahoja pahuuden vuoksi, eikä hänelle anneta tarpeeksi hyvää taustatarinaa, jotta hän olisi mielenkiintoinen tapaus. Tilannetta ei auta se, että Dougray Scott on tönkkö roolissaan. Ainoa, mikä Seanista tekee tavallisista tusinakonnista poikkeavan, on se, miten kiimainen hän on naisten lähettyvillä. Mikään raiskaaja hän ei ole, mutta piirre tuo kummallisen lisäyksen muuten mitäänsanomattomaan hahmoon.
     Leffassa nähdään myös Richard Roxburgh Seanin kätyrinä, Brendan Gleeson lääkeyhtiö Biocyten johtajana, Radé Sherbedgia Chimera-viruksen luoneena tohtori Nekhorvichina ja Anthony "Hannibal" Hopkins Impossible Mission Forcen johtajana.

Toisin kuin edellinen elokuva, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 herättää katsojan mielenkiinnon nopeammin ja juonikin kuulostaa kiinnostavammalta. Tällä kertaa olisi tiedossa kunnon tehtävä, eikä Ethan olisi karkuteillä omalta työpaikaltaan. Äärimmäisen vaarallinen virus kuulostaa myös jännittävältä ja panokset on heti alussa nostettu korkealle, jolloin katsojana haluaa tietää, miten homma voi ratketa? Valitettavasti siinä kohtaa, kun Ethan kohtaa Nyahin, muuttaa elokuva tunnelmansa täysin. Yhtäkkiä leffa muistuttaa outoa romanttista draamaa ja voi helposti miettiä, onko tämä enää sama elokuva? Sen jälkeen elokuva alkaa muutenkin kadottaa otettaan katsojasta ja rytmi alkaa hidastella, mikä on kummallista, ottaen huomioon kuinka pikaisesti Ethanin ja Nyahin välille syntyi romanssi. Leffan edetessä tarina alkaa keskittyä enemmän Nyahiin ja Ethan tuntuu sivuhenkilöltä.

Onneksi tätä ja edellistä elokuvaa yhdistää se, että noin puolen välin kohdalla täytyy tunkeutua johonkin huippuvartioituun paikkaan, jolloin jännitystaso nousee ja katsojaa alkaa taas kiinnostaa näkemänsä. Ethan nähdään jälleen roikkumassa köyden varassa ja hiljaisuutta käytetään tälläkin kertaa hyödyksi. Puolen välin jälkeen tunnelma vaihtuu taas kerran, tällä kertaa paljon toiminnallisemmaksi ja sellaisena se pysyy loppuun asti. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n toinen puolisko onkin täynnä toimintaa. Välillä ammuskellaan, välillä mätkitään turpaan ja välillä hahmot ajavat moottoripyörillä toisiaan takaa. Toinen puolisko on selvästi tasokkaampi ja viihdyttävämpi kuin ensimmäinen, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Koko teoksesta tuntuu uupuvan jonkinlainen "sielu", jolloin se tuntuu suurimmaksi osaksi ontolta, eivätkä tapahtumat vaikuta katsojaan. Erittäin vaarallinen viruskin muuttuu tylsäksi, kun sille ei luoda tarpeeksi jännitettä. Kekseliäitä tai nerokkaita oivalluksia ei ole luvassa, vaan kokonaisuus on vain ihan kiva, eikä mitään sen enempää.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut John Woolle, joka ei ole oikein tiennyt, mitä tehdä leffan kanssa. Vaikken olekaan tutustunut Woon muuhun tuotantoon, näkyy hänen tyylinsä selvästi kaksintaistelukohtauksissa, joissa on mukana vaikutteita itämaisista kamppailulajeista. Hän on myös tunkenut pakolliset kyyhkysensä lentämään hidastettuina loppuhuipennuksessa. Woo ei harmillisesti ole saanut tyylejään yhdistymään elokuvaan ja monet kikkailut tuntuvat vain kummallisilta. Robert Townen käsikirjoituskaan ei ole mitä parhain ja mukana on hölmöltä kuulostavaa dialogia. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkaus on välillä tönkköä, varsinkin toimintakohdissa, joissa sama juttu pitää näyttää monesta eri kuvakulmasta. Huonointa teknisessä toteutuksessa on kuitenkin musiikki. Tai no, ei se sinänsä huonoa ole. Leffan musiikit on säveltänyt suosikkini, eli Hans Zimmer, joka on saanut aikaiseksi eeppistä toimintatunnelmointia, romanttista kitarannäppäilyä ja hienoa kuoroa, mutta ne eivät sovi leffaan ollenkaan. Musiikillisesti kaikki tunnelmat ovat jotain liikaa sopiakseen elokuvan eri kohtauksiin ja jossain kohtaa se alkaa todella häiritä kokemusta. Sävellykset toimisivat paljon paremmin esimerkiksi Gladiaattoriin (Gladiator - 2000), joka ilmestyi samana vuonna ja johon Zimmer sävelsi musiikit. Ehkä kyseinen teos olikin liian vahvasti hänen mielessään tätä filmiä säveltäessään. Tuttu Mission: Impossiblen tunnusmusiikki on tietty mukana, mutta sitä on muokattu paljon rockimmaksi. Tarkoituksena oli varmasti tehdä siitä energisempi ja räjähtävämpi, mutta se vain menettää alkuperäisen tunnarin hienouden.

Yhteenveto: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on paikoitellen viihdyttävä, mutta pääasiassa aika lattea toimintaelokuva. Leffa lähtee toimivammin liikkeelle kuin edeltäjänsä ja siinä on mielenkiintoisempi idea, mutta taso heikkenee, kun Ethanin ja Nyahin välille syntyy romanssia. Nyah on myös kiinnostava, mutta hänen hahmoaan ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Ethan taas on muuttunut todella erilaiseksi hahmoksi kuin millaisena hänet nähtiin aiemmin. Cruise on silti mainio pääosassa. Dougray Scott on sen sijaan kehno pahis. Puolessa välissä filmi muuttuu paremmaksi, muttei silti tarjoa mitään ihmeellistä. John Woon tyylit eivät istu elokuvaan lainkaan ja ne jopa heikentävät leffan tasoa. Jopa mestarillisen Hans Zimmerin sävellykset tuntuvat lähes koko ajan kummallisilta ratkaisuilta. Tekninen toteutus on muuten ihan sujuvaa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on erittäin epätasapainoinen teos, mutta kyllä se kannattaa katsoa, jos sarjasta on kiinnostunut tai jos pitää toimintaelokuvista, sillä tämän jälkeen sarja tosiaan lähtee liikkeelle!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2017 - Muokattu 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mission: Impossible 2, 2000, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions, Munich Film Partners & Company (MFP), MI2 Productions

Arvostelu: Hotel Transylvania (2012)

HOTEL TRANSYLVANIA

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Andy Samberg, Kevin James, Steve Buscemi, David Spade, CeeLo Green, Molly Shannon, Fran Drescher ja Jon Lovitz
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Hotel Transylvania on koko perheen animaatioelokuva, joka perustuu Todd Durhamin samannimiseen kirjaan. Durham itse päätti esitellä kirjaansa Columbia Picturesille, jotta yhtiö kiinnostuisi tekemään siitä filmatisoinnin. Yhtiö tuli siihen tulokseen, että idea toimisi hyvin animaationa, joten se pistettiin Sonyn animaatiopajan työstettäväksi. Leffan teon aloittaminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä oikea ohjaaja oli hankala löytää. Elokuvalla ehti olla jopa viisi ohjaajaa erotettuna ennen kuin Genndy Tartakovsky valittiin lopulliseksi tekijäksi. Työstäminen lähti vihdoin kunnolla käyntiin ja lopulta Hotel Transylvania sai ensi-iltansa syksyllä 2012. Se oli valtava menestys, mutta kriitikot eivät oikein lämmenneet sille. Itse en nähnyt filmiä, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin sen vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin sitä ihan hyvänä teoksena, mutta se ei innostanut minua tarpeeksi, jotta olisin katsonut sen uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa kolmannen osansa Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018), päätin katsoa edelliset osat uudestaan muistin virkistämiseksi.

Vampyyrikreivi Draculan tytär Mavis täyttää 118 vuotta, jolloin kaikki heidän hirviöystävänsä saapuvat juhlimaan monsterihotelli Transylvaniaan. Paikalle putkahtaa myös ihminen nimeltä Jonathan, joka saa aikaiseksi melkoisen tapahtumaketjun.

Vaikka Hotel Transylvania sisältää paljon tunnettuja elokuvahirviöitä, keskittyy se suurimmaksi osaksi kenties siihen tunnetuimpaan, eli Adam Sandlerin ääninäyttelemään kreivi Draculaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan se nuoria neitokaisia vainoava, verta imevä mörkö kuin yleensä - ei tietenkään, sillä kyseessä on lastenleffa - vaan hän on rakastava isä, joka haluaa pitää hirviötuttunsa turvassa pelottavilta ihmisiltä. Tämä kreivi Dracula on hyvin pidettävä heppu, vaikka hän onkin paikoitellen myös äksy ja kuvittelee olevansa aina oikeassa. Hahmoon on hauskasti lisätty viittauksia vampyyrimyyteistä, jotka viihdyttävät vanhempia kekseliäisyydellään. Mutta sitten minun on vain pakko ihmetellä, että mistä ihmeestä tulee jatkuvasti elokuvassa käytetty "blää-blä-blää" -vitsi? Se ei ole minun tietääkseni mikään oikea Dracula-juttu. Itse asiassa se on hyvin rasittava ja huono vitsi, etenkin kun sitä toistetaan useaan otteeseen. Hyvin usein ääninäyttelijät eivät pääse kunnolla esille, vaan katoavat täysin hahmojensa taakse, mutta Sandler tuppaa aina olemaan Sandler, jopa animoituna vampyyrinä. Hän on halunnut olla mahdollisimman tunnistettava, mikä ei haittaisi, jos homma ei välillä muuttuisi rasittavaksi ylinäyttelemiseksi.
     Ja mitäpä olisi Adam Sandlerin tähdittämä elokuva ilman Sandlerin kavereita? Hän on tietysti pyytänyt mukaan Kevin Jamesin, joka esittää Frankensteinin hirviötä, Steve Buscemin, joka ääninäyttelee ihmissutta ja David Spaden, joka esittää näkymätöntä miestä. Vain Rob Schneider puuttuu. Hän olisi voinut esittää mustan laguunin hirviötä. Muumio on nimittäin varattu CeeLo Greenille. Kreivi Draculan tavoin nämäkään monsterit eivät ole samanlaisia kuin millaisina ne on totuttu näkemään. Frankensteinin hirviö on hömelö aviomies, ihmissusi on väsynyt parinkymmenen lapsen isä, muumio tykkää hassutella ja näkymätön mies... noh, on näkymätön. Kun hirviöt tapaavat näkymättömän miehen pitkästä aikaa hotellilla, joku tietty sanoo: "Onpa hauska NÄHDÄ sinut jälleen." Onhan se toki hauska nähdä klassisia hirviöitä muunnettuna lastenfilmiin sopiviksi, mutta harmillisesti heistä ei irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa.
     Kreivi Draculan tytär Mavis (äänenä laulaja Selena Gomez) jää myös hieman tylsäksi tapaukseksi. On kiinnostavaa leffan alkupäässä, kuinka hän haluaisi nähdä maailmaa, eikä vain elää koko ajan hotellissa. Valitettavasti hahmo ei siitä erityisemmin kehity. Tätä vain voimistaa se, kun hotellille saapuu Jonathan-ihminen (Andy Samberg), joka on reppureissaajana käynyt useissa eri maissa. Nuorukaisten välille syntyy tietty hieman romanssintynkää, mistä ylisuojeleva isä-Dracula ei tietenkään pidä. En tosin voi syyttää Draculaa. En itsekään pidä Jonathanista. Hän vain on jotenkin liian oudon urpo, hölmö ja suoraan sanottuna ylienergisen ärsyttävä persoona.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Frankensteinin morsian (Fran Drescher), ihmissuden vaimo Wanda (Molly Shannon) ja hotellin kokki Quasimodo (Jon Lovitz), eli Notre Damen entinen kellonsoittaja.

Se saattoi jo käydä selväksi, että mielestäni parasta Hotel Transylvaniassa on, miten se esittelee vanhat tutut hirviöhahmot lapsille. Aikuisille tuottaa riemua bongailla klassisia mörköjä, jotka eivät todellakaan lopu vain äsken mainitsemiini. Mukana on myös luurankoja, zombeja, noitia, jättikärpäsiä, lumimiehiä, isojalka (kirjaimellisesti), kummituksia, irtopäitä, sekä eläviä haarniskoja. Kaikki nämä inhotukset on muutettu mahdollisimman lapsiystävällisiksi, mikä on täysin ymmärrettävää, sillä lapsien on tarkoituskin olla hirviöiden puolella. Elokuva siis esittää ihmiset pelottavina pahiksina, joita monsterit pakoilevat hotelliin, minkä takia Jonathanin saapuminen on aivan kamala juttu. Pidän erittäin paljon Hotel Transylvanian ideasta ja minusta on hienoa, että lapsetkin voivat katsoa elokuvia Draculasta ja kumppaneista. Siksi mielestäni onkin sääli, että kyseessä on jopa liiankin lapsille suunnattu elokuva.

Leffan lapsiystävällisyys menee usein niin pitkälle, että aikuisena siitä on vaikea nauttia. Tutut hahmot eivät kykene pelastamaan kokonaisuutta, kun vitsit ovat lähes sitä typerintä kohellusta, mitä vain voi keksiä. Itse nauroin vain muutamaan otteeseen; lähinnä kohtaukselle, joka näyttää isosti keskisormea Twilight - Houkutukselle (Twilight - 2008). Elokuvassa on todella harvoin kunnon suvantokohtia, jossa lähes jatkuvalle tykitykselle annettaisiin hengähdystilaa. Tarina kulkee hieman liian nopeatempoisesti eteenpäin, jolloin sen ylienergisyys käy Jonathanin tavoin hermoille. Lapset luultavasti kokevat paljon riemua kaikenlaisesta sekoilusta, eikä siinä mitään. Pitäähän sitä lapsillekin olla elokuvia. Mutta kun on olemassa Walt Disneyn ja Pixarin (ja jopa DreamWorksin) kaltaisia animaatioyhtiöitä, jotka tekevät oikeasti sellaisia teoksia, joista koko perhe voi nauttia, tuntuu Hotel Transylvania menevän siitä, mistä aita on matalin. Mukana ei ole edes jännitystä, mitä jopa lasten hirviöelokuva kaipaisi. Mutta tottakai leffan on aivan pakko päättyä tanssinumeroon, koska sehän ei ole se kliseisin ja ärsyttävin tapa päättää tällaisia elokuvia... En sano, että Hotel Transylvania olisi huono tekele; on sitä ihan kivaa seurata ja löytyi siitä tarpeeksi hyviä hetkiä, jotta jaksoin katsoa sen toistemiseen, mutten usko, että minun tarvitsee nähdä sitä enää kolmatta kertaa.

Hotel Transylvania on sentään animoitu ihan tyylikkäästi. Hahmot ovat tietysti hyvin veikeän näköisiä ja pidin paljon siitä, kuinka värikäs elokuva on. Laajoissa kuvissa yksityiskohtien määrä on ihailtavaa, mutta lähikuvissa yksityiskohdat jäävät liiankin voimakkaasti pois. Äänimaailma leffassa on oivallinen, mutta Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit ovat usein turhan ylienergisiä. On myös pakko kritisoida sitä, että elokuvassa kuullaan jopa kaksi kertaa LMFAO:n kappale "Sexy and I Know It". Leffan ohjaajana toimii tosiaan useita animaatiosarjoja luonut Genndy Tartakovsky, joka olisi voinut pysyä sarjojen puolella. Tämä on hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut elokuvansa, minkä kyllä huomaa usein. Hän ei tunnu hallitsevan kokonaisuutta kunnolla. Adam Sandlerilla on selvästi ollut vähän liikaakin sananvaltaa tuotantopuolella, sillä hänen kädenjälkensä näkyvät ohjauksessa ja käsikirjoituksessa, jonka ovat työstäneet Peter Baynham ja Robert Smigel. Sandler on aivan varmasti hönkinyt kirjoittajakaksikon niskaan ja vahtinut, että kreivi Dracula kirjoitetaan juuri sellaiseksi kuin hän haluaa.

Yhteenveto: Hotel Transylvanian idea on todella kiehtova, mutta harmillisesti itse elokuva ei onnistu tarjoamaan sitä, mitä se lupailee. Klassiset hirviöhahmot on hauskasti päivitetty lapsiystävällisiksi ja niitä on riemukasta bongailla läpi filmin. Kaikista tunnetuimmille möröille on luotu omat mielenkiintoiset persoonansa, joita ei valitettavasti pääse tutkimaan tarpeeksi, kun Jonathan saapuu mukaan kuvioihin. Ylienerginen ihmishahmo tekee loppuleffasta jatkuvaa kohellusta, joka tuottaa lapsille riemua, mutta saa aikuiset ärsyyntymään. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikäs, vaikkakin joistain lähikuvista tuntuu puuttuvan tarpeellisia yksityiskohtia. Adam Sandler on päivänselvästi tehnyt paljon filmin tuotantopuolella, sillä useat vitsit voisivat ihan hyvin olla hänen kirjoittamiaan. Sandler tekee tarpeeksi kelpoa työtä kreivi Draculana, vaikka olisikin voinut esiintyä hieman hillitymmin. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta itse katsoisin paljon mieluummin jonkin syvällisemmän koko perheen animaation, kuten Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994), Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) tai Inside Out - Mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Lapsille suosittelen Hotel Transylvaniaa, sillä on tosiaan erinomaista, että hekin pääsevät näkemään klassisia hirviöhahmoja. Vanhemmat voivat katsoa filmiä siinä samalla, mutten usko elokuvan tarjoavan heille paljoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Hotel Transylvania, 2012, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986)

MESTARIETSIVÄ BASIL HIIRI

THE GREAT MOUSE DETECTIVE

Ohjaus: Ron Clements, Burny Mattinson, David Michener ja John Musker
Pääosissa: Barrie Ingham, Val Bettin, Susanne Pollatschek, Vincent Price, Candy Candido, Alan Young, Diana Chesney ja Eve Brenner
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: 7

The Great Mouse Detective, eli suomalaisittain Mestarietsivä Basil Hiiri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 26. osa. Elokuva perustuu Eve Tituksen kirjasarjan "Basil of Baker Street" (1958-1982) hahmoihin, mutta tarina on luotu elokuvaa varten. Epäonnistuneen Hiidenpadan (The Black Cauldron - 1985) jälkeen Disneylla epäiltiin animaatioelokuvien teon kannattavuutta. Silti Mestarietsivä Basil Hiiri sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin ja onneksi niin, sillä leffa oli menestys ja näytti, että animaatioille on yhä kysyntää. Itse muistelisin nähneeni Mestarietsivä Basil Hiiren joskus ennen ala-asteen aloittamista. En usko, että olisin nähnyt sitä useammin kuin kerran tai kaksi, ennen kuin katsoin sen uudestaan loppuvuodesta 2015. Pidin siitä, minkä takia olikin harmi, ettei leffaa saa Suomessa Blu-ray -julkaisuna. Kun ostin suurimman osan Disney-klassikoista Blu-rayna, jäi Mestarietsivä Basil Hiiri -DVD kaupan hyllylle. Kuitenkin kun alkuvuodesta 2017 päätin arvostella lähes kaikki Disneyn klassikkosarjan elokuvat, päätin käydä ostamassa leffan, vaikka se olisikin kuvanlaadultaan heikompi. Katsoin sen uudestaan heti seuraavana päivänä Hiidenpadan jälkeen, mikä olikin hauska sattuma, sillä ilmestymisjärjestyksessään leffat ovat peräkkäiset.

Olivia-hiiritytön isä siepataan, jolloin tyttö etsii tunnetun salapoliisi Basil Hiiren tutkimaan tapausta. Basil saa selville, että koko jutun takana on hänen arkkivihollisensa professori Ratigan. Yhdessä Olivia-tytön ja tohtori David Q. Dawsonin kanssa Basil yrittää etsiä Olivian isän ja selvittää, mihin Ratigan häntä tarvitsee.

Basil Hiiri on mestarietsivä, joka on hieman kummallinen tapaus. Hän kykenee nopeasti päättelemään pienistä yksityiskohdista laajempia kokonaisuuksia, minkä takia hän onkin niin hyvä työssään. Hahmo on innoissaan ratkaistessaan tapauksia, mutta kun mitään tekemistä ei ole, Basil vaipuu lähestulkoon masennukseen. Kummallisuuksia löytyy käyttäytymisen lisäksi esimerkiksi hahmon käyttämistä valepuvuista. Basilin suurina näkyvät tunteet ovat mainioita ja hahmo toimiikin todella hyvin. Basilin äänenä kuullaan Barrie Ingham.
     Olivia-tyttö (Susanne Pollatschek) tuntuu paikoitellen ärsyttävältä, mutta onneksi häntä jaksaa katsoa koko elokuvan läpi. Hahmo saa Basilin tutkimaan tapausta, mutta loppuleffan ajan hän lähinnä vain roikkuu mukana tai on pelastettavana. Olivian isä rakentaa hienoja leluja ammatikseen, sekä iloksi tyttärelleen. Isän rakkaus Oliviaa kohtaan on tuotu esille selvästi, jolloin katsojana toivoo, että isä ja tytär näkevät vielä toisensa. Isää ääninäyttelee Alan Young.
     Olivia löytää Basilin luokse tohtori David Q. Dawsonin avulla, joka on juuri saapunut takaisin Lontooseen Afganistanista. Erityisemmin ei selitellä, mitä Dawson aikoi tehdä Lontoossa, mutta tällaista seikkailua hän ei varmasti osannut odottaa. Aluksi Dawson vain ihmettelee Basilin päättelykykyä ja kulkee mukana "auttamassa" tapauksen selvittämistä. Dawson ei kovin paljoa pääse tekemään, mutta on hauskaa ja kiinnostavaa, että Basilin mukana liikkuu joku tavallinen. Tohtori Dawsonia esittää Val Bettin ja hän on myös hiiri.
     Elokuvan pahis, eli Basilin arkkivihollinen on Vincent Pricen ääninäyttelemä professori Ratigan, joka on oikeasti aika luihu tyyppi. Ratigan on rotta, mutta haluaa, että hänestä puhutaan hiirenä. Jos joku - edes hänen alamaisensa - kutsuu häntä rotaksi tai tekee jotain, mistä hän ei pidä, hän syöttää tämän Felicia-kissalle. En edes muistanut tällaista asiaa ja mielestäni onkin hienoa, että leffan tekijöillä on ollut pokkaa tappaa hahmoja syöttämällä heidät elävinä isommalle olennolle. Ratigan on erinomainen pahishahmo ja elokuvasta välittyykin hienosti Basilin ja Ratiganin viha toisiaan kohtaan. Hahmolla on tietysti ilkeä suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän kiristää Olivian isää rakentamaan jotain...
     Ratiganin ykkösalamainen on lepakko Liuhu, jolla on rikkinäinen siipi ja puujalka. Liuhu on erittäin hömelö ja hänen tarkoituksenaan onkin selkeästi naurattaa lapsia. Pahiksen hassu kätyri -juttu oli käytössä jo esimerkiksi Hiidenpadassa. Liuhu ei tunnu muistavan tehtäviään ja hän puhuu oudosti, jolloin häntä on tosiaan viihdyttävää seurata. Liuhua esittää Candy Candido.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat rouva Judson (Diana Chesney), joka hoitaa Basilin kotia ja hiirien kuningatar (Eve Brenner).

Jos ette tienneet tai osanneet vielä päätellä, Mestarietsivä Basil Hiiressä on paljon vaikutteita Arthur Conan Doylen kirjoittamista "Sherlock Holmes" -kirjoista (1887-1927). Basil on tietty Holmes, tohtori Dawson on Watson, rouva Judson on rouva Hudson ja professori Ratigan on Moriarty. Tämän lisäksi Basil Hiiri jopa asuu osoitteessa 221B Baker Street, Sherlock Holmesin kellarissa (Holmesin siluetti näkyy talon ikkunassa pariin otteeseen). Holmesin tavoin Basil soittaa viulua, polttaa piippua ja käyttää deerstalker-hattua. Alkupuolella elokuvaa viittaukset ovat erittäin selkeitä ja riemastuttavat vanhempia katsojia varmasti enemmän kuin lapsia, sillä he eivät välttämättä tiedä mitään Holmesista. Basil jopa sanoo yhdessä kohtaa "Elementary, my dear Dawson", joka on lainattu Holmesin tunnetuimmasta lausahduksesta. Basilin nimi on annettu kunnianosoituksena Basil Rathbonelle, joka esitti Holmesia neljässätoista elokuvassa aikavälillä 1939-1946.

Ottaen huomioon, että elokuva kestää vain tunnin ja vartin, se ehtii kertoa rauhassa ja hyvin koko tarinansa alusta loppuun. Leffa ei koskaan kiirehdi ja sen pituus on käytetty hienosti hyödyksi. Kovin paljoa ei ylimääräiseen kuitenkaan käytetä aikaa, vaan tapauksen selvittämistä viedään eteenpäin koko ajan. Mielestäni Mestarietsivä Basil Hiiri on jopa todella mainio elokuva! Siitä löytyy hyviä hahmoja, seikkailua, huumoria ja jännitystä, jolloin koko perhe voi nauttia siitä. Lapset näkevät elokuvassa hassuja hiirihahmoja etsivinä, kun taas aikuiset huomaavat yhtäläisyydet "Sherlock Holmesiin". Vaikka viittauksia onkin useita, leffa ei tunnu Holmes-parodialta, vaan kunnon Disney-seikkailulta, jonka katsoo mielellään monta kertaa uudestaan. Läpi elokuvan kulkee mainio tunnelma, joka ei katkea kertaakaan leffan aikana, mikä tuo lisäarvoa. Itselleni tunne on yksi tärkeimmistä asioista elokuvissa ja jos se ei toimi tai se katkeilee liikaa, elokuvan taso putoaa. Tässä tunnelma toimii, mikä on hienoa.

Mestarietsivä Basil Hiiri tapahtuu vuonna 1897 Lontoossa ja ajankuva on hyvin toteutettu. Piirrosjälki on myös hyvin toteutettu. Kaikki hahmot ovat selvästi Disneyn tyylille tuttuja. Elokuva sisältää pääasiassa hiirihahmoja, mutta Liuhu-lepakon ja Felicia-kissan lisäksi mukana on myös koira nimeltä Toby, joka on Basilin ystävä, vaikkei sano lausettakaan leffan aikana. Ihmisiä ei oikeastaan näy, vaikka elokuvan hiirimaailma sijoittuukin tavalliseen ihmisten maailmaan. Sateisen Lontoon taustat ovat tyylikkäitä ja Big Benissa tapahtuva kohtaus on hieno. Ohjauksesta vastaavat Ron Clements, Burny Mattinson, David Michener ja John Musker, jotka ovat kirjoittaneet tarinan yhdessä kuuden muun henkilön kanssa. Vaikka käsikirjoittajia on monta, ei tarina onneksi kärsi. Mestarietsivä Basil Hiiri ei ole musikaali, mutta siinä esiintyy kaksi kappaletta: baarissa kuultava "Let Me Be Good to You" ja Ratiganin laulama "The World's Greatest Criminal Mind", joka jää soimaan päässä. Henry Mancinin säveltämä tunnusmusiikki on myös mainio.

Elokuvassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Sherlock Holmes -viittauksien lisäksi tarkkasilmäisimmät voivat bongata Mikki Hiiren pään siluettia muistuttavia kuvioita elokuvan aikana useita ja lelukauppakohtauksessa näkyy Dumbo-leffan (1941) nimikkohahmo leluna.

Yhteenveto: Mestarietsivä Basil Hiiri löytää parin heikommin menneen Disney-leffan jälkeen vihdoin oikean suunnan ja palauttaa Disneyn toimivuuden. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuva ehtii kertoa todella viihdyttävän salapoliisikertomuksensa rauhassa, eikä kertaakaan tunnu kiirehtivän. Vaikka mukana on paljon viittauksia "Sherlock Holmesiin", ei elokuva ole parodia "Holmesista", vaan tuntuu omalta seikkailultaan. Basil on mainio päähenkilö ja Ratigan on todella hyvä pahis. Tohtori Dawson ja Olivia tuntuvat välillä olevan mukana ilman syytä, mutta heilläkin on hyviä hetkiä. Piirrosjälki on hyvin toteutettua ja 1800-luvun lopun Lontoo on tyylikkäästi tehty. Elokuva sisältää jännitystä ja huumoria koko perheelle, joten perheen yhteiseen elokuvahetkeen tämä sopii erittäin hyvin. Mestarietsivä Basil Hiiri on parempi leffa kuin muistin ja edustaakin Disney-elokuvien parempaa puolta. Suosittelen katsomaan tämän ja on ihme, jos "The World's Greatest Criminal Mind" ei jää soimaan päässä leffan jälkeen. Jos hahmojen seikkailuja haluaisi lisää, niin Disneyn Jumbo-sarjakuvakirjoissa on yleensä ainakin yksi "Basil Hiiri" -seikkailu per pokkari.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twentytwowords.com
The Great Mouse Detective, 1986, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II

Arvostelu: Sicario (2015)

SICARIO

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Daniel Kaluuya, Maximiliano Hernández, Jon Bernthal, Victor Garber ja Julio Cesar Cedillo
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Ohjaaja Denis Villeneuve sai idean Sicarioon vuonna 2010, kun hän luki meksikolaiskaupunki Ciudad Juárezin rikollisuuden kasvamisesta. Saadessaan valmiiksi edellisen projektinsa, Enemyn (2014), Villeneuve alkoi tosissaan työstämään uutta ideaansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta Sicario sai ensi-iltansa keväällä 2015 Cannesin elokuvajuhlilla. Suomeen leffa saapui vasta syksyllä, jolloin kävin katsomassa sen isäni kanssa. En oikein ymmärtänyt, miksi filmiä kehuttiin niin paljon ja pidin elokuvaa jokseenkin pitkäveteisenä tekeleenä. En siis katsonut leffaa uudestaan ja ehdin unohtaa koko homman, kunnes kuulin, että sille tehdään jatkoa. Nyt kun Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin antaa alkuperäiselle Sicariolle uuden mahdollisuuden. Ja hyvä niin, sillä elokuva iski paljon kovempaa, kun olin kasvanut muutaman vuoden vanhemmaksi.

FBI-agentti Kate Macer vedetään mukaan operaatioon, jossa CIA yrittää napata meksikolaisen huumekartellin pomon.

Filmin pääroolissa FBI-agentti Katena nähdään Emily Blunt, joka tekee yhden parhaista suorituksistaan. Bluntin esiintymisen kautta katsoja pääsee kunnolla mukaan filmin karuun maailmaan, mitä auttaa myös vaikuttava tekninen toteutus. Suurimmaksi osaksi leffan ajasta tapahtumat nähdään Katen kokemalla tavalla, ja on hienoa, miten kamera liikkuu usein sinne, mitä Kate katsoo, jolloin katsojalle syntyy vahvempi tunne siitä, että sinut on vedetty eri tilanteisiin. Blunt tuo upeasti esille, miten hänen hahmonsa ei kykene ymmärtämään ympärillä tapahtuvia kauheuksia ja kuinka ne kuvottavat häntä. Katelle operaatio on hyvin vaikea ja sen Blunt osoittaa täydellisesti.
     Miesvoimaa leffaan tuovat Josh Brolin ja Benicio del Toro. Brolin näyttelee operaation johtajaa, CIA-agentti Matt Graveria, joka suhtautuu kauheuksiin paljon kevyemmin kuin Kate. Matt on usein kuin mikäkin yksinäinen lännensankari, minkä kuvan Brolin synnyttää olemuksellaan. Brolin on usein osoittanut olevansa pidettävä heppu, jolloin hänestä on helppo pitää tässäkin, vaikka hänen hahmonsa ei välttämättä olisikaan kaikkein mukavimmasta päästä. Del Toron esittämä Alejandro taas on mysteerisempi tapaus, mutta lyöttäytyy silti yhteen CIA:n kanssa, koska hänellä on omat syyt napata huumeparoni. Benicio del Toron suoritus on todella rautainen, mutta harmillisesti hänen hahmonsa rakennetaan hieman kummallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Get Outista (2017) tunnetuksi noussut Daniel Kaluuya Katen työparina Reginä, Jon Bernthal Regin poliisituttuna, sekä Maximiliano Hernández meksikolaisena isänä, jonka merkitys paljastuu vasta leffan loppupäässä. Siihen asti katsoja joutuu pohtimaan, miten hän oikeasti liittyy koko tarinaan...

Sicario nappaa katsojan heti alussa. Filmin maailma ja sen päähenkilö Kate esitellään erinomaisesti. Alusta alkaen on selvillä, että elokuvassa tullaan näkemään hyvin rankkoja hetkiä, eikä katsojaa päästetä helpolla, kuten ei päästetä Kateakaan. Kun operaatio alkaa ja Kate matkaa CIA:n mukana Meksikoon, on tunnelma rakennettu fantastisesti yhä vain piinaavammaksi. Kuten jo sanoin, kameratyöskentely luo tunteen, että pääsisi katsomaan tapahtumia Katen silmien läpi, mikä taas herättää inhottavan tunteen siitä, että minä hetkenä hyvänsä hahmojen kimppuun hyökätään. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mestarillista tunnelmointia ja tarinankerrontaa, mikä saa katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin paikallaan ja jännittämään hahmojen puolesta. Myös niiden varttien jälkeen nähdään upeita hetkiä, mutta yleisesti taso alkaa pienesti laskea. Se, mikä aiemmin oli rauhallista tunnelmanrakentamista, muuttuu jossain kohtaa hieman pitkäveteiseksi ja toivoisi, että tarina liikkuisi eteenpäin reippaammin.

Hidastempoisuus ei ole kuitenkaan ongelmani elokuvan kanssa - on mahtavaa, että ohjaaja Denis Villeneuve malttaa käyttää aikaa kertoakseen tarinaansa. Ei, ongelmani löytyy leffan loppuhuipennuksesta. Sen enempää tapahtumia spoilaamatta sanon vain, että tarinan päähenkilö tuntuukin yhtäkkiä olevan Del Toron esittämä Alejandro, eikä Bluntin näyttelemä Kate. Ja vaikka sanoinkin, että Del Toro on erinomainen roolissaan, on hänen hahmonsa esitelty hieman kummallisesti, jolloin hänen nostaminen huipennuksen päähenkilöksi tuntuu oudolta ratkaisulta, mikä saa katsojan enemmänkin hämilleen. Finaalista löytyy kyllä hienot hetkensä, mutten silti pitänyt, että Kate unohdetaan lähes täysin, ottaen huomioon, kuinka täydellisesti katsoja on ollut hommassa mukana hänen kautta; katsoja oppii uusia asioita samaan aikaan kuin Kate. Toki lopussa sekä Kate että katsoja pistetään miettimään, onko tässä huumesodassa edes sitä hyvää puolta, vai ovatko "amerikkalaissankaritkin" lopulta yhtä kauheita kuin vastapuolen huumekartellit? Yksittäisistä hyvistä hetkistään huolimatta en täysin lämpene finaalille tällaisenaan. Silti pidin Sicariosta kokonaisuutena paljon enemmän kuin edellisellä katselukerralla. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä johtuu täysin siitä, että olin silloin liian nuori, enkä jaksanut keskittyä näin raskaaseen teokseen. Elokuvaan täytyy oikeasti keskittyä, sillä muuten sen tarinaa tai paljastuksia ei ymmärrä. Onneksi katsojan tarkkaavaisuus palkitaan muutamaankin otteeseen.

Teknisesti Sicario on aikamoinen taidonnäyte. Puvustus, lavastus, maskeeraus, ääniefektit, musiikki, sun muut ovat kaikki mahtavasti toteutettu, mutta eniten ihailin Roger Deakinsin mestarillista kuvausta. Ei ole mikään ihme, että herra oli Oscar-ehdolla kuvauksestaan. Puhuinkin jo tavasta, miten Deakins saa kamerakikkailullaan katsojan Katen pään sisälle, mutta leffasta löytyy muutakin. Kuvat ovat tarkkaan mietittyjä ja sommiteltuja, niiden liike on vangitsevaa ja usein ne on myös valaistu aivan täydellisesti (esimerkkinä yllä oleva kuva sotilaiden silueteista auringonlaskua vasten). Filmissä on myös hyödynnetty yölasien vihreää, sekä negatiivikuvaa taidokkaasti, mitkä imaisevat katsojan vielä paremmin mukaansa. Suurimmaksi osaksi myös leikkaus on onnistunutta, vaikkakin joitain kohtia olisi voinut tiivistää hieman. Taylor Sheridan olisi tosiaan voinut käsikirjoitusta työstäessään miettiä uudelleen, kannattaako päähenkilöä lopussa noin vain vaihtaa, sillä ainakin itseltäni se latisti kokonaisuutta hieman. Onneksi Villeneuven luoma tiivistunnelmainen henki jatkuu aina loppuun saakka, eikä hän koskaan pelkää esittää huumesotaa niin karuna kuin se todellisuudessa on.

Yhteenveto: Sicario on loistava ja karu kuvaus Yhdysvaltain sodasta Meksikon huumekartelleja vastaan. Elokuva ei päästä hahmojaan eikä katsojaansa helpolla, vaan pitää tiukasti mukanaan, vaikka loppuhuipennus ei olekaan mitä parhaimmasta päästä. Vaikka Benicio del Toro on tuttuun tapaansa mainio, etenkin tässä roolissa, itse ainakin toivoin, että filmi olisi loppuun saakka keskittynyt Emily Bluntin hienosti näyttelemään Kateen. Myös Josh Brolin on erittäin oivallinen osassaan. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja varsinkin leffan kameratyöskentely ansaitsee suuret kehut. Tähän vielä päälle ohjaaja Denis Villeneuven luoma tunnelma (joka nousee välillä jopa piinaavan jännittäväksi), niin kyseessä on aikamoinen teos. Vaikken ymmärrä syytä sille, että tälle on päätetty tehdä jatkoa, on tavallaan onni, että jatkoa on tulossa, sillä sen takia annoin elokuvalle uuden mahdollisuuden ja nyt omistankin leffan Blu-rayna. Suosittelen Sicariota kaikille, joita karu huumesota ja jännitys kiinnostavat. Filmi on hyvin rauhallisesti rakennettu, joten monilta nuorilta tämän hienous menee varmasti ohi, mutta kunhan siihen jaksaa vähän vanhempana keskittyä, niin katsoja taatusti palkitaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Sicario, 2015, Lionsgate, Black Label Media, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996)

VAARALLINEN TEHTÄVÄ

MISSION: IMPOSSIBLE

Ohjaus: Brian De Palma
Pääosissa: Tom Cruise, Emmanuelle Béart, Ving Rhames, Jean Reno, Henry Czerny, Jon Voight ja Vanessa Redgrave
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Mission: Impossible, eli suomeksi Vaarallinen tehtävä perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri syksystä 1966 alkuvuoteen 1973. Paramount Pictures yritti monta vuotta tehdä sarjan pohjalta elokuvaa, mutta he eivät saaneet aikaiseksi tarpeeksi toimivaa tarinaa. Sarjaa fanittanut Tom Cruise oli myös miettinyt pitkään, että sarjasta saisi aikaiseksi mainion elokuvan ja lopulta päätti toteuttaa sellaisen itse. Hän saikin Paramount Picturesin kiinnostumaan ideoistaan ja filmiä alettiin viimeinkin suunnitella kunnolla. Leffa käsikirjoitettiin lukuisia kertoja uudestaan, sillä kukaan tuotantotiimissä ei tuntunut olevan tyytyväinen tarinaan. Lopulta juoni saatiin kasaan ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Vaarallinen tehtävä sai ensi-iltansa keväällä 1996 ja se oli suuri hitti. Se sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton, sillä alkuperäisessä sarjassa esiintyneet näyttelijät eivät pitäneet siitä yhtään, minkä lisäksi monet fanitkin olivat pettyneitä. Jotkut pitivät sitä vain keskinkertaisena, eikä ollut monia, jotka olisivat todella innostuneet siitä. Minäkin olin pettynyt, kun näin Vaarallisen tehtävän ensimmäistä kertaa. Sarjaa en ollut nähnyt, mutta olin kuullut tunnusmusiikin useita kertoja ja rakastin sitä, minkä lisäksi halusin nähdä elokuvan, koska minulle oli sanottu sen olevan vähän niin kuin James Bondit (1962-), joista olin saanut katsoa muutaman. Kun vihdoin näin leffan, oli se mielestäni tylsä, enkä ole jaksanut katsoa sitä kuin kerran uudestaan. Ostin sen kuitenkin Blu-rayna, kun hommasin sarjan muut osat, sillä en pitänyt siitä, että sarjan aloitusosa puuttuisi kokoelmasta. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, huomasin että Mission: Impossible -elokuvasarjalle oli ilmestymässä kuudes osa, Mission: Impossible - Fallout (2018), joten päätin arvioida sarjan aiemmat osat ennen sen ilmestymistä. Katsoinkin sarjan aloitusosan pitkästä aikaa kesän 2017 lopussa ja olin iloinen, sillä se oli parempi kuin muistin.

Impossible Mission Forcen tiimin salainen tehtävä epäonnistuu ja agentti Ethan Hunt lavastetaan syylliseksi tiimin muiden agenttien kuolemiin. Ethanin täytyy lähteä pakomatkalle ja selvittää, kuka on oikea tappaja, ennen kuin IMF nappaa hänet.

Pääosassa agentti Ethan Huntina nähdään nuori Tom Cruise, josta ei vielä ihan löydy sitä erinomaista henkeä kuin nykyään. Parissa kohtaa, kun Ethan nähdään vihaisena, eivät Cruisen näyttelijätaidot täysin riitä uskottavaan suoritukseen. Muuten hän kuitenkin osoittaa, että hänen kohtalo todella oli nousta suureksi toimintastaraksi ja hän sopii pääosaan oikein mainiosti. Ethan Hunt on vielä aloitteleva agentti, joten on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hän toimii, kun hän joutuu pakenemaan taitavien agenttien ryhmää. Ethan osoittaa usein leffan aikana pienillä jutuilla älykkyyttään, jotka tekevät hänestä muutakin kuin pelkän tylsän ammuskelija-agentin.
    Ethan ei kuitenkaan täysin pärjää yksin, minkä takia hänen täytyy koota uusi tiimi, johon kuuluvat vanhasta tiimistä selvinnyt Claire (Emmanuelle Béart), tietokone-ekspertti Luther (Ving Rhames) ja pilotti Krieger (Jean Reno). Jokaiseen hahmoon on saatu hyvin jotain kiinnostavaa. Valitettavasti Béart on täysin väärä valinta rooliinsa. Hän ei nimittäin saa tuotua melkein minkäänlaista eloa hahmoonsa, jolloin Claire alkaa tuntua hieman tarpeettomalta hahmolta. Reno sen sijaan on tuttuun tapaansa hyvä, minkä lisäksi Rhamesilla on niin mukavuutta huokuva persoona, että häntä haluaisi nähdä lisääkin.
    Elokuvassa nähdään myös Henry Czerny IMF:n johtaja Kittridgenä, joka jahtaa Ethania, Vanessa Redgrave asekauppias Maxina, jota Ethan myös tarvitsee, sekä Jon Voight alkuperäisestä sarjasta tuttuna Jim Phelpsinä.

Vaarallinen tehtävä ei saa napattua katsojaa vielä ihan alussa mukaansa. Kestää jopa harmillisen pitkään, ennen kuin tarina alkaa oikeasti kiinnostamaan. Heti alkupäässä tiimi suuntaa Tšekin pääkaupunkiin, Prahaan, sillä joku on varastanut listan, joka sisältää kaikkien salaisten agenttien nimet ja väärissä käsissä lista voisi olla äärimmäisen vaarallinen. Tämä lista-juonikuvio on kuitenkin niin käytetty tarina vakoojaelokuvissa, että se ei yksinään jaksa innostaa. Tehtävään ei ole myöskään saatu kunnon jännitystä, jolloin alku tuntuu harmillisen laimealta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun tiimiläiset kuolevat ja katsoja tajuaa yhdessä Ethanin kanssa, että hänet on lavastettu tappajaksi, filmi herättää vihdoin mielenkiinnon ja jännitystä aletaan vähitellen kasvattamaan.

Puolessa välissä elokuvaa, kun Ethan ja hänen uusi ryhmänsä yrittävät tunkeutua huippuvartioituun rakennukseen varastamaan tietoa, jännite on onnistuttu nostamaan hyvin korkealle. Kohtaus on suurimmaksi osaksi todella hiljainen, jolloin katsoja voi kuulla oman sydämensä lyövän kovempaa, kun jännittää, miten hieman jopa piinaavassa kohtauksessa tulee tapahtumaan. Ei ihme, että kohtaus on muuttunut klassiseksi, niin erinomaisesti se on rakennettu. Panokset nousevat jälleen ja koko operaatio voisi mennä helposti pieleen, jolloin on vain pakko tietää, miten tarina jatkuu. Onneksi leffa pitää tämän tason aika hyvin loppuun asti. Rytmitys on parempaa ja tunnelma tiiviimpää. Mukana on kekseliäitä yllätyksiä ja oivallinen loppuhuipennus, jolloin Vaarallinen tehtävä muuttuu toiminnallisemmaksi. Huumoriakin on ihan kivasti mukana, joten teos tarjoaa parit naurut. Ilman puolen välin huikeaa kohtausta, olisi kokonaisuuskin vain hyvä. Taso nousee kuitenkin tarpeeksi jotta kokonaisuutta voi sanoa erittäin hyväksi filmiksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Brian De Palma, joka on aiemmin tehnyt esimerkiksi hienon Scarface - arpinaama -uusintafilmatisoinnin (Scarface - 1983). Tässä hän ei ole onnistunut ihan yhtä hyvin, mutta monet kohtaukset hän hallitsee mestarillisesti. David Koeppin ja Robert Townen käsikirjoitus on toimiva ja siihen on keksitty oivallisia juonenkäänteitä. Kuvaus on pääasiassa hyvää, mutta monessa kohtaa nähtävät vinot kuvat ovat paikoitellen aika kehnoja. Leikkaus on sujuvaa, valaistus on onnistunutta ja lavasteet ovat tyylikkäitä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä - varsinkin lopussa voi nähdä, että huipennus on kuvattu taustakangasta vasten. Ääniefektit ovat mainiot. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt ihan hyvää, mutta hieman unohdettavaa työtä. Sen sijaan Lalo Schifrinin säveltämä erinomainen tunnusmusiikki jää varmasti soimaan päässä loppupäiväksi - tai pahimmassa tapauksessa viikoksi.

Yhteenveto: Vaarallinen tehtävä alkaa keskinkertaisesti, mutta nostaa tasonsa todella mainioksi jännityselokuvaksi vähitellen. Ensimmäiseen tehtävään ei vielä ole saatu jännitettä mukaan, mutta mielenkiinto tarinaa kohtaan alkaa heräillä, kun Ethan Huntin tiimin jäsenet kuolevat. Filmi nappaa mukaansa kunnolla vasta puolen välin kohdalla, kun seuraa koko teoksen paras ja jännittävin osio. Sen jälkeen tunnelma notkahtelee välillä pienesti, mutta loppuhuipennus on kuitenkin mainio. Tom Cruise on oivallinen pääroolissa, vaikka häneltä löytyy muutamia heikkoja hetkiä. Emmanuelle Béartia lukuunottamatta muutkin näyttelijät ovat toimivia rooleissaan. Toimintaa ei erityisen paljon ole luvassa, joten jos odotatte vauhdikasta agenttiseikkailua, niin sellainen tämä ei ole. Erittäin hyvä jännäri on kuitenkin kyseessä ja se kannattaakin katsoa pitäen se mielessä. Vaarallinen tehtävä toimii varmasti paremmin vanhemmille hitaamman temponsa takia, mutta toimintaleffoja fanittavien nuorienkin kannattaa tämä katsoa, sillä sarja vain paranee tästä... tai noh, ei vielä seuraavan osan kohdalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2017 - Muokattu 27.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reggiestake.com
Mission: Impossible, 1996, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985)

MIELETÖN KESIS

NATIONAL LAMPOON'S EUROPEAN VACATION

Ohjaus: Amy Heckerling
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Dana Hill, Jason Lively, John Astin, Eric Idle, William Zabka, Mel Smith, Willy Millowitsch, Erika Wackernagel, Victor Lanoux, Massimo Sarchielli ja Robbie Coltrane
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten jatkoahan sille tehtiin. Jatko-osan teko lähti liikkeelle nimellä "Vacation 2 Europe", mutta ilmestyessään kesällä 1985 sen nimi vaihdettiin onneksi National Lampoon's European Vacationiksi. Suomeen leffa saapui vuotta myöhemmin typerällä nimellä Mieletön kesis. Elokuva oli edeltäjänsä tavoin hitti, muttei kovin pidetty sellainen. Leffa oli jokseenkin jopa haukuttu, eikä se olekaan jäänyt elämään samalla tavalla edeltäjänsä tavoin. Itse näin Mielettömän kesiksen joskus lapsena, mutten muistanut siitä oikeastaan muuta kuin kohtauksen, jossa Griswoldien perhe jää Lontoossa jumiin liikenneympyrään, sillä perheen isä ei osaa ajaa "väärällä" puolella. Vuosien varrella mietin joskus, että olisi kiva katsoa leffa uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä. Kun vuonna 2016 arvostelin uuden Loman (Vacation - 2015) kesäleffana, päätin aloittaa uuden perinteen, eli arvostelen joka kesäksi yhden Loma-filmin. Kesällä 2017 arvostelin alkuperäisen Faijalla hommat hanskassa, joten nyt on tietty aika sen jatko-osalle, Mielettömälle kesikselle.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Faijalla hommat hanskassa!

Koheltava Griswoldien perhe voittaa Sika säkissä -kisailuohjelman pääpalkinnon, Euroopan matkan! Mikä voisikaan mennä pieleen...

Clark Griswoldia eli perheen isää näyttelee jälleen Chevy Chase, joka ei tässäkään osoita näyttelijänlahjojaan, mutta sopii silti pöhköilijän rooliin. Chase tuo oivaa lämpöä hahmoonsa ja hänen hölmöilyjään on hauska seurata. Myös Beverly D'Angelo palaa rooliinsa perheen äitinä, Ellen Griswoldina. Hänkään ei ole kummoinen, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Hän ei ole yhtä hauska kuin miehensä, vaan hän edustaa perheen fiksumpaa puolta.
     Sen sijaan Clarkin ja Ellenin lasten näyttelijät ovat vaihtuneet. Koska edellisessä osassa Rusty-poikaa näytellyt Anthony Michael Hall ei halunnut jatkaa roolissaan, tekijät päättivät vaihtaa molemmat lapsinäyttelijät. Muutosta ei välttämättä edes huomaa, jos molempia leffoja ei katso lyhyen ajan sisällä, sillä uudet valinnat rooleihin eivät myöskään ole kovin kummoiset. Rustyn roolissa nähdään tällä kertaa Jason Lively, joka saa hahmon tuntumaan hieman surkuhupaisalta. Hän yrittää iskeä eurooppalaisia tyttöjä, mutta hänestä ei löydy minkäänlaista hurmuriainesta. Audrey-tyttöä taas esittää Dana Hill. Audreylla on poikaystävä nimeltä Jack (William Zabka), josta hän ei haluaisi olla erossa, eikä siksi halua lähteä matkalle. Audrey on paikoitellen aika ärsyttävä valittaja, mutta häneltäkin löytyy oivat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös John Astin Sika säkissä -ohjelman juontajana, Mel Smith lontoolaisen hotellin omistajana, Monty Python -ryhmästä tuttu Eric Idle epäonnisena pyöräilijänä, Willy Millowitsch ja Erika Wackernagel Griswoldien saksalaisina sukulaisina (tai sitten ei), Victor Lanoux ja Massimo Sarchielli varkaina, sekä Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Robbie "Hagrid" Coltrane kylpyhuoneen miehenä. Muut henkilöt ovat mukana lähinnä vain yksittäisten vitsien takia, eivätkä he ole kunnon hahmoja, vaan täysin yksiulotteisia tyyppejä, joihin Griswoldit törmäävät reissullaan.

Reissuna Mieletön kesis on ihan kiva. Suomessa siinä ei käydä, vaan Euroopan maat rajoittuvat Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikassa ihastellaan hieman nähtävyyksiä ja yritetään sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Valitettavasti elokuva tuntuu todella paljon hillitsevän itseään, eikä uskalla lähteä täysillä käyntiin. Läpi leffan haluaisi nähdä enemmän hölmöilyjä. Jotkut jutut ovat onnistuneita ja menevät juuri niin kuin odottaakin. Esimerkiksi kivikyhäelmä Stonehengellä voi helposti arvata, että jossain kohtaa kivet kaatuvat kuin dominot. Kohtauksen hauskuuden tosin tarjoaa se, kun kivet hajoavat kaatuillessaan, jolloin valkoinen styroksi paljastuu täytteeksi. Saksassa Clark pääsee nolaamaan itseään hulvattomalla tanssikohtauksella, mutta Ranskassa toivoisi, että perhe vaikka vahingossa sottaisi Mona Lisa -taulun tai jotain. Leffa kulkee usein todella varoen, mikä on sääli, sillä siitä löytyisi potentiaalia.

Elokuva kuitenkin onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Kohellukset ovat tarpeeksi erilaisia, jottei niiden aikana tylsisty, eikä aika käy pitkäksi leffaa seuratessa. Hassutteluista vain toivoisi koomisempia ja siihen toivoisi hieman energiaa lisää. Paikoitellen elokuva kulkee hieman laiskasti eteenpäin jolloin toivoisi, että siihen löytyisi jonkinlaista iskua. Vasta loppupäässä leffaan yritetään luoda jonkinlaista isompaa kuviota varkaiden avulla, mutta kun niitä ei pohjusteta lainkaan, ne jäävät vain yhdeksi tilanteeksi muiden joukossa. Mieletön kesis juoni on vain sitä, että Griswoldit kiertävät eri maita ja pöhköilevät. Muuta siitä ei löydy, eikä siitä toisaalta tarvitsekaan löytyä. Riittää kun siihen lisäisi uskallusta ja energiaa. Upeaa teosta tästä ei saisi millään, muttei kaikkien ole tarkoituskaan olla erityisen hienoja. Filmi sopii oivasti aivot narikkaan -viihteeksi, jota seuraa mielellään, mutta josta ei jälkikäteen muista paljoa - ehkä juuri ja juuri sen kun perhe jumittaa liikenneympyrässä, mikä ei valitettavasti ollut yhtä hauska juttu kuin muistin.

Elokuvan on ohjannut Amy Heckerling, joka ei ollut tätä ennen ohjannut montaa leffaa. Heckerlingin olisi pitänyt rohkeammin vaatia näyttelijöitä antamaan itsestään enemmän ja uskaltamaan lisää, jotta lopputuloksesta saisi nautittavamman. John Hughesin ja Robert Klanen käsikirjoituskaan ei ole kummoinen, joten siihenkin olisi pitänyt pistää uskallusta mukaan. Eri maiden maisemia on mukava katsella, joten niitä olisi voinut näyttää enemmänkin, mutta ehkä budjetti ei riittänyt Eiffel-tornin jälkeen muihin turistikohteisiin. Leffan kuvaus on ihan sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Erikoistehosteet elokuvassa ovat naurettavan kehnoja, etenkin ihan lopussa. Charles Foxin musiikit eivät jää millään mieleen, mutta muutamaan otteeseen kuultava tuttu kappale "Holiday Road" jää jälleen päähän soimaan.

Yhteenveto: Mieletön kesis on ihan viihdyttävää, mutta aika unohdettavaa hömppää. Elokuvassa on hauskoja hetkiä, mutta se tuntuu olevan hieman liian varovainen, jolloin se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Useissa kohtauksissa olisi pitänyt olla uskallusta mennä pidemmälle, jotta niistä saisi oikeasti todella hauskat ja leffan taso paranisi. Edellisen osan tavoin tämäkin loma on aika episodimaisesti kerrottu ja koko juoni on vain sitä, että Griswoldit koheltavat eri Euroopan maissa. Eipä elokuva toisaalta enempää tarvitse, sillä sitä on mukava katsoa, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Näyttelijät eivät ole kovin hyviä, mutta silti sopivat rooleihinsa tarpeeksi toimivasti. Chevy Chase on jälleen huvittava säheltäjä, mutta kaikkein hauskinta olivat kuitenkin styroksista valmistetut Stonehengen kivet, jotka saavat ajattelemaan, ettei tähän kovin paljoa panostettu. Jos kaipaatte kivaa ja viihdyttävää kesähassuttelua, niin kannattaa Mieletön kesis vilkaista. Se on aika lailla samantasoista viihdettä kuin edeltäjänsä, joten jos piditte siitä, niin tämäkin toimii. Vaikka sanoinkin, että uusi perinteeni on arvostella joka kesäksi yksi Vacation-sarjan osista, seuraava osa ei ole luvassa ensi kesänä, vaan jo tänä jouluaattona, sillä kyseessä on joululeffa Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
National Lampoon's European Vacation, 1985, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Hiidenpata (The Black Cauldron - 1985)

HIIDENPATA

THE BLACK CAULDRON

Ohjaus: Ted Berman ja Richard Rich
Pääosissa: Grant Bardsley, Freddie Jones, John Byner, Susan Sheridan, Nigel Hawthorne, John Hurt, Arthur Malet ja Phil Fondacaro
Genre: animaatio, fantasia
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7

The Black Cauldron, eli suomalaisittain Hiidenpata on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 25. osa. Elokuva perustuu Lloyd Alexanderin kirjoittaman viisiosaisen "Prydainin kronikan" (1963-1968) kahteen ensimmäiseen kirjaan, eli "Kolmen kertomukseen" (1963) ja "Hiidenpataan" (1965). Disneyn tarkoituksena oli alunperin tehdä koko kirjasarja elokuviksi, mutta ongelmien takia Hiidenpata jäi ainoaksi leffaksi. Ensinnäkin se oli liian synkkä useiden mielestä, eikä se tuottanut takaisin kuin vain puolet budjetistaan. Toiseksi itse Lloyd Alexander ei erityisemmin pitänyt siitä. Silti joillekin elokuva kuuluu heidän suosikkianimaatioidensa joukkoon. Itse en ole lukenut Alexanderin kirjoja, mutta näin kyllä Hiidenpadan lapsena ja pelkäsin sitä, kuten varmasti muutkin lapset. Kului monia vuosia, enkä katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2015 loppupuolella vilkaisin sen jälleen. Leffa ei ollut mielestäni kovin erityinen, enkä ostanut sitä, kun ostin suurimman osan Walt Disneyn klassikoista. Yksi syy oli myös, ettei leffaa löytynyt Blu-raylta, vaan ainoastaan DVD-muodossa. Lopulta kuitenkin vuoden 2017 alussa, kun päätin kirjoittaa lähes kaikista Disney-klassikoista arvostelut, ostin Hiidenpadan DVD-version ja katsoin sen heti seuraavana päivänä.

Prydain-nimisessä maassa nuori sikopaimen Taran haaveilee olevansa suuri soturi. Kun oraakkelisika Hennikki näkee näyn, jossa paha Hornansarvi tietää possun kyvyistä, siankasvattaja Dallben lähettää Taranin viemään Hennikin piiloon. Jos Hornansarvi saisi Hennikin käsiinsä, hän voisi käyttää tämän voimia löytääkseen mystisen Hiidenpadan, jolla hän voi alistaa koko maailman valtaansa.

Elokuvan päähenkilö on sikopaimen Taran, joka on kyllästynyt elämään maatilalla ja haluaisi päästä sotimaan maailman pahuutta vastaan. Leffan aikana hän haaveileekin useasti olevansa suuri soturi ja löytäessään kepin maasta, hän kuvittelee sen olevan mahtava miekka. Taran on tavallaan kuin mikä tahansa muukin fantasiasankari. Kuten esimerkiksi "Hobitin" ("The Hobbit" - 1937) Bilbo, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) Frodo ja "Harry Potterin" (1997-2007) nimikkohahmo, Tarankin on aluksi täysi nobody, josta vähitellen kasvaa tarinan sankari. Eipä siinä mitään, sillä sellainen hahmokaari toimii paljon paremmin kuin vaikkapa se, että hahmo olisi kaiken aikaa yhtä loistava. Loppupuolella elokuvaa Taran alkaa vakavoitua, eikä ota soturina olemista enää yhtä leikkisänä ajatuksena. Hahmon äänenä kuullaan Grant Bardsley.
     Siankasvattaja Dallben (Freddie Jones) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Hän on oikeasti velho, joka esittää olevansa tavallinen maatilan omistaja. Dallbenin ainoa tarkoitus on lähettää Taran matkalleen ja siihen hänen osansa oikeastaan päättyykin.
     Matkallaan Taran kohtaa Purri-nimisen otuksen, joka pitää omenoista. Purri on karvainen ja puhuu hassusti (itselleni hahmosta tuli mieleen Andy Serkisin esittämä Klonkku, eli Sméagol Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffasta - 2002). Hän on Hiidenpadan "the söpö hahmo", joka riemastuttaa lapsia ja lapsenmielisiä. Minunkin on pakko tunnustaa, että Purri on suloinen ja häntä katsoisi mielellään lisääkin. Hahmo on pelkuri, mutta hänestä löytyy tarpeen vaatiessa urheampikin puoli. Purria esittää John Byner.
     Taran kohtaa myös prinsessa Ellenin (Susan Sheridan) ja trubaduuri Harpon (Nigel Hawthorne). Prinsessa Ellen on päättäväinen ja urhea, eikä tunnu erityisemmin pelkäävän mitään. Onkin hienoa, että välillä naishahmo voi olla rohkeampi kuin pääroolissa oleva mies. Harpokin on hieman pelkuri ja hänessä mielenkiintoisinta on hänen lyyra-soittimensa, josta katkeaa aina kieli, kun Harpo valehtelee. Paikoitellen Harpo kuitenkin tuntuu hieman turhalta hahmolta.
     Hiidenpadassa nähdään Walt Disney -elokuvien pelottavin pahis, nimittäin John Hurtin ääninäyttelemä Hornansarvi. Hahmolla on synkkä kaapu ja hän on pelkkä luuranko, jolla on nimen mukaisestikin suuret sarvet. Ei mikään ihme, että lapsena pelkäsi tätä elokuvaa, sillä nykypäivänäkin katsottuna Hornansarvi näyttää karmivalta. Hän haluaa herättää kuolleiden armeijan Hiidenpadan avulla, joiden kanssa hän voisi hallita maailmaa. Nämä kuolleetkin ovat luurankoja. Hornansarvi voisi olla täydellinen pahis, mutta valitettavasti hän on liian alikäytetty. Ulkonäöllisesti hänet kuitenkin muistaa varmasti. Hornansarven ylin palvelija on outo vihreä pieni örkki, jonka nimeä ei kerrota elokuvassa. Hahmo ei kuitenkaan pidä Hornansarvesta - mitä luultavimmin sen takia, että hän joutuu kärsimään aina, jos jokin menee pieleen. Palvelijaörkin äänenä kuullaan Phil Fondacaro.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat keijukuningas (Arthur Malet) ja hänen avustajansa Doli (myös John Byner), sekä kolme ilkikurista noitaa Orddu (Eda Reiss Merin), Orwen (Adele Malis-Morey) ja Orgoch (Billie Hayes).

Hiidenpadalla on hyvät lähtökohdat. Aluksi katsojille selitetään myytti itse padasta, jonka jälkeen hahmot esitellään. Alku tuntuukin vielä mainiolta ja Prydainin maailmaan pääsee helposti mukaan. Yleisesti ottaen fantasiamaailmojen esittelyt tuntuvat hyviltä tarinoissa, mutta vain muutamat onnistuvat pitämään tasonsa loppuun asti, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset. Hiidenpata ei valitettavasti onnistu. Vaikka mukana onkin paljon yksittäin toimivia asioita, ne eivät täysin tunnu toimivan yhdessä. Värikkään maalaismaiseman ja synkän Hornansarven linnan kontrastit ovat erinomaisia. Niiden esittelyn aikana maailma tuntuu sopivan hieman yli tunnin mittaiseen elokuvaan. Keijujen maailma kuitenkin tuntuu erittäin päälleliimatulta, eivätkä noidatkaan tunnu ihan täysin toimivan sellaisinaan. Niiden kohdalla elokuvan pituus tulee vastaan ja tuntuu siltä, että Hiidenpataan olisi tungettu mukaan liikaa.

Elokuva tosiaan kestää tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja sen kyllä huomaa. Tarina tuntuu kiirehtivän lähes kaiken aikaa. Tapahtumasta toiseen loikitaan nopeasti, eikä kertaakaan anneta kunnolla aikaa muulle kuin uusien asioiden lyhyille esittelyille. Välillä ei katsojana edes oikein tiedä, mitä päähenkilöt etsivät. Loppu tuntuu myös ratkeavan liian nopeasti, mikä on tietysti harmi, sillä katsojana odottaisi jotain eeppistä. Alunperin leffa kesti kymmenisen minuuttia kauemmin, mutta useita kohtia jouduttiin leikkaamaan pois, sillä leffa tuntui liian synkältä lapsille. Ja kyllähän se on synkkä pätkä. Itse omalla tavallaan pidän todella paljon leffan synkkyydestä ja sen karmivuudesta. Tällä tavoin se poikkeaa selkeästi aiemmista Disneyn elokuvista. Valitettavasti poikkeavuus on myös heikkous. Useaan otteeseen ei oikeastaan tiedosta katsovansa Disney-leffaa, eikä siinä ole kunnon Disneyn seikkailuhenkeä. Hiidenpadasta tulee lähinnä mieleen Taru sormusten herrasta -animaatio (The Lord of the Rings) vuodelta 1978, joka on aivan hirveä tekele. Vaikka Hiidenpatakaan ei ole kovin hyvä elokuva, se on selkeästi parempi kuin kyseinen Taru sormusten herrasta ja lähempänä sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.

Hiidenpadasta löytyy kyllä seikkailua ja jos se kestäisi kauemmin, se voisi toimiakin paremmin. Tällaisenaan leffa tuntuu vain pintaraapaisulta, eikä siinä mitään, jos tarinalle olisi tullut jatkoa, mutta kun ei. Tarina viedään päätökseen elokuvan lopussa ja kun lopputekstit alkavat pyöriä, katsojana jää hieman hämillään tuijottamaan ruutua, että tässäkö tämä nyt oli. Ei mikään ihme, miksei elokuva menestynyt ja miksei siitä oikein pidetä. Hyviä hetkiä onneksi löytyy ja muutamat vitsit ovat hauskoja. Mukana on myös surullinenkin hetki. Ja kuten sanoin, Hornansarvi on todella hyvä ja karmiva pahis, ja Purri on söpö karvaheppu. Elokuva ei ole huono, mutta ei se hyväkään ole. Se on aluksi ihan kiva, mutta loppujen lopuksi vain heikko.

Elokuvan animointi on ihan hyvää. Etenkin taustat ovat tyylikkään näköisiä. Päähenkilöt näyttävät tyylillisesti perinteisiltä Disney-ihmisiltä, mutta Hornansarvi on onnistuneen uniikki. Elokuvaan animoitu usva on hienosti toteutettu, mutta kuolleiden armeija näyttää kaikessa karmivuudessaan hölmöltä, sillä jostain syystä armeijan luurangot kulkevat kaksinkertaisina ruudulla, mikä näyttää 3D-tehosteelta ilman 3D-laseja. Hauskana faktana, että leffaa oli työstämässä animaatiopuolella ohjaaja Tim Burton. Hiidenpadan ohjauksesta vastaavat Ted Berman ja Richard Rich, jotka olivat tätä ennen ohjanneet yhdessä Disney-klassikko 24:n, Topin ja Tessun (The Fox and the Hound - 1981). Tarinan sekavuuden ja pomppimisen voi selittää sillä, että elokuvalla on jopa yhdeksän käsikirjoittajaa. Heidän lisäkseen tarinaa oli työstämässä seitsemän muuta henkilöä. Ei siis mikään ihme, ettei tarina tunnu toimivan erityisen hyvin. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, jonka sävellykset ovat hyviä.

Leffassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin jne. mutta ei kovin montaa. Mikki Hiiren pään siluetin voi huomata useassa eri paikassa piilotettuna ja Peter Panista (1953) tutun Helinä-keijun voi bongata keijujen maailmasta.

Yhteenveto: Hiidenpata sisältää hyvät lähtökohdat ja mielenkiintoisen maailman, mutta leffan tarina ei ole kovin kummoisesti toteutettu. Elokuva on liian lyhyt, jonka takia tarina kiirehtii eteenpäin. Hahmot ovat ihan hyviä, vaikka Harpo tuntuukin aika turhalta välillä. Suosikeiksi nousevat helposti söpö Purri ja karmiva Hornansarvi. Keijut tuntuvat väkinäisesti mukaan otetuilta, eivätkä noidatkaan oikein vakuuta. Elokuva ei saavuta sitä eeppisyyttä, mitä se yrittää. Loppuratkaisu selviää liian nopeasti. Animointi on ihan hyvin toteutettu, vaikkei tunnukaan täysin Disney-leffalta. Hiidenpata on todella synkkä, eikä sitä voi siksi suositella perheen pienimmille. Vaikka elokuva on K7, voivat seitsemänvuotiaatkin saada painajaisia tästä, jos ovat herkkiä. Disney-fanien täytyy tietenkin nähdä Hiidenpata, mutta monet tämä mitä luultavimmin jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.parody.wikia.com
The Black Cauldron, 1985, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II

Arvostelu: Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018)

HEREDITARY - PAHAN PERINTÖ

HEREDITARY

Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Gabriel Byrne, Milly Shapiro ja Ann Dowd
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Hereditary, eli Suomessa lisänimellä Pahan perintö kulkeva kauhuelokuva on lyhytleffoja tehneen Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva. Filmi sai ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se sai paljon ylistystä, minkä takia kiinnostuin leffasta. On aina erittäin kiehtovaa, jos kauhuelokuva saa kehuja sekä kriitikoilta että katsojilta (vaikka molempien puolelta löytyy niitäkin, jotka haukkuvat filmiä). Olin kuitenkin hieman varautunut mennessäni katsomaan Hereditarya, sillä kyseessä on A24-yhtiön kauhuleffa, mikä tarkoittaa, että luvassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Itselleni yhtiön leffat ovat nimittäin olleet joko loistavia hittejä (The Killing of a Sacred Deer - 2017) tai kamalia huteja (The VVitch: A New-England Folktale - 2015).

Annie Grahamin äidin kuollessa jokin alkaa vainoamaan Annieta, sekä tämän miestä ja lapsia.

Pääroolissa Annie Grahamina nähdään Toni Collette, joka tekee aivan mielettömän hienon roolisuorituksen. Annie joutuu kestämään elokuvan aikana ties mitä tunteita äärimmäisen voimakkaasti ja Collette onnistuu tuomaan ne esille täydellisesti. Hän on lämmin huolehtivana äitinä, sydäntäriipivä kokiessaan surun aiheuttaman tuskan, pelottava suuttumuksen noustessa pintaan, sekä hyvin uskottava ollessaan täysin kauhuissaan. Leffan teko on aivan varmasti ollut rankkaa Collettelle, mutta lopuksi vaativa työ palkitaan ja mielestäni hän tekee yhden tämän vuoden parhaista roolisuorituksista.
     Valitettavasti Colletten rinnalla hänen Steve-miestään näyttelevä Gabriel Byrne ei tee lähellekään yhtä vaikuttavaa työtä. Tämä taas johtuu lähinnä Byrnen hahmosta, joka ei paljoa tarjoa. Kauhuleffan perinteiden mukaisesti Annie on naisena se, joka joutuu kokemaan kaikenlaisia kummallisuuksia ja Steve on miehenä se, joka antaa naisen puheen tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Steve ei usko mihinkään yliluonnolliseen hölynpölyyn, vaan kokee vaimonsa olevan vain stressaantunut äitinsä kuolemasta. Byrne tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo jättää kylmäksi.
     Sen sijaan Annien ja Steven lapsia, Peter-teiniä ja Charlie-tyttöä esittävät Alex Wolff ja Milly Shapiro tekevät loistotyötä läpi leffan ja heidän hahmonsa ovat erittäin kiehtovat. Etenkin eriskummallinen Charlie-tyttö herättää heti katsojan huomion ollessaan lähinnä hiljaa ja piirtäessään kaikenlaisia asioita, mitä hän näkee ja rakentaessaan outoja leluja. Shapiro sopii osaansa täydellisesti, kuten sopii myös Wolff. Peter on jokseenkin huoleton nuorukainen, joka mieluummin polttaisi pilveä kavereidensa kanssa kuin istuisi koulunpenkillä. Outojen tapahtumien myötä hahmo alkaa kuitenkin muuttua ja useassa kohtaa Wolff päästää taitonsa valloilleen. Colletten tavoin aito, hysteerinen pelko oikein huokuu Wolff suorituksesta ja katsojana kokee menevänsä paniikkiin yhdessä hahmojen kanssa.

Jo ensimmäisen vartin aikana olin varma, että Hereditary - Pahan perintö jakaisi katsojat voimakkaasti kahtia. Toiset tulevat vihaamaan sitä, kuinka elokuva ei ole tuttua ja turvallista massakauhua, mitä 2000-luvulla on totuttu näkemään. Trailerit saavat filmin vaikuttamaan siltä kuin siinä tapahtuisi outoja asioita kuin Paranormal Activityssa (2007) tai mukana olisi samalla lailla demoni kuin Kirotussa (The Conjuring - 2013). Monet tulevat inhoamaan elokuvan hidasta tempoa, sekä sitä, ettei leffassa näytetä niin paljoa kuin monet varmasti toivovat. Toiset taas tulevat rakastamaan Hereditary - Pahan perintöä juuri siksi, ettei se ole sitä perinteisintä kauhua, mikä luottaa täysin äkillisiin böö-säikyttelyihin, vaan se vaatii katsojan keskittymistä ja ajattelua. Itse yhdyn vahvasti jälkimmäisiin. Hereditary - Pahan perintö on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se pistää suuren osan tämän vuosituhannen kauhurainoista häpeään ja toivon todella, että leffa nousisi hitiksi, jotta tulevaisuudessa massakauhukin voisi olla fiksumpaa kuin jokin täysin typerä turhake. Tarkoitan nyt sinua Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)!

Nykypäivänä tuntuu siltä, että monille kauhun ja pelottavuuden taso syntyy siitä, kuinka monta äkkisäikäytystä leffa sisältää; kuinka monta kertaa jostain ilmestyy äkillisesti jotain karmivaa. Omasta mielestäni todellinen kauhu syntyy parhaiten asioista, joita tapahtuu todellisessakin elämässä. Ne ovat pelottavia juttuja, koska ne voivat käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi jonkun tai jonkin rakkaan, kuten perheenjäsenen menettäminen tai vakava onnettomuus voi olla pelottava asia. Mielisairauskin on pelottava ajatus. Vaikka Hereditary - Pahan perinnössä onkin mukana yliluonnollisuuksia, syntyy hahmojen pelkotila usein tällaisista asioista, joita kuka tahansa voisi kokea. Toki mukana on niitä äkkisäikäytyksiäkin, mutta ne on toteutettu paremmin kuin suurimmassa osassa kauhuleffoista. Yleensä säikäytykset toteutetaan niin, että hahmo päätyy jonnekin yksin ja äänet katoavat lähes kokonaan, jolloin esimerkiksi mörön ilmestyessä yllätystä tukeva kova ääni olisi vielä voimakkaampi. Ja kun kohtaus on ohi, tunnelma muuttuu mukavammaksi ja katsojan annetaan hengähtää ja huokaista helpotuksesta. Katsoja voi vaikka hieman naureskella omalle säikähdykselleen. Hereditary - Pahan perintö ei päästä katsojaansa näin helpolla. Sen lisäksi, että äkkisäikäytykset oikeasti tulevat yllätyksinä, niiden aiheuttama jännitys ei koskaan katoa. Seuraava kohtaus ei ole helpompi, vaan pelottava tunnelma pidetään alusta loppuun läsnä.

Elokuvaan luotu tunnelma on niin painostava, että lopputuloksena on yksi ahdistavimmista filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt. Hahmojen vahva reaktio tapahtumiin - kuinka he vähitellen alkavat muuttumaan "hulluiksi" piinan takia - on niin vahvasti toteutettu, että leffaa oli usein hyvin vaikea katsoa. Samalla se on äärimmäisen lumoava ja kiehtova, etenkin kun elokuva on täynnä pieniä vihjeitä siitä, mistä kaikki johtuu ja mitä leffassa tullaan näkemään. Tämän takia onkin tärkeää pysyä tarkkaavaisena, sillä jotkut loppupään jutut saattavat tulla täysin puskista, jos ei keskittynyt elokuvan alkupäähän. Pohjustus on erinomaista, enkä malta odottaa näkeväni Hereditary - Pahan perinnön uudestaan, jotta voin löytää siitä lisää pieniä tiedonmurusia. Kun nykypäivän kauhuleffat on yleensä tyhmennetty hyvinkin älyvapaiksi, jolloin kaikki informaatio täytyy selittää katsojille (tarkoitan yhä sinua Totuus vai tehtävä!), on mahtavaa nähdä kauhuelokuva, joka luottaa siihen, että katsoja osaa itse yhdistellä asioita päässään ja siten ymmärtämään leffasta kaiken.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva, vaikka Hereditary - Pahan perintö nouseekin mestariteosten joukkoon. Joillekin leffan kesto tulee aivan varmasti olemaan ongelma. Filmillä on pituutta yli kaksi tuntia, mikä on paljon kauhuelokuvaksi. Tarina kulkee hyvin hidastempoisesti eteenpäin, mikä on varmasti ärsyttävää niille, jotka ovat tottuneet kauhupätkiin, joissa tapahtuu jotain ihan koko ajan (satuinko jo mainitsemaan Totuus vai tehtävän). Itseäni leffan rytmitys ei niinkään häirinnyt. Noin puolessa välissä pari kohtausta laahasivat hieman, mutta muuten rakastin sitä, kuinka elokuva käytti aikaansa rakentaakseen upeaa tunnelmaansa. Kesto on kuitenkin siinä mielessä isoin ongelmani filmin kanssa, että sen ihan viimeiset minuutit ovat liikaa. Mielestäni elokuvalle olisi parempi, jos se loppuisi joko aiemmin tai nopeammin, sillä finaali ampuu ihan pienesti yli kohteen. Tämän lisäksi mukana on yksi kuva, jonka olisin poistanut kokonaan, sillä se rikkoo tunnelman kökösti toteutetulla efektillään. Muuten elokuva käyttää efektejä hyvin maltillisesti, mutta yhdessä kuvassa tehosteen käyttö on niin tökeröä, että se muuttuu vain koomiseksi ja näin katkaisee kohtauksen painostavuuden.

Hölmön efektikuvan harmillisuutta lisää se, että sitä edeltävä kuva on ehdottomasti yksi filmin parhaista. Parhaimman kuvan valinta on vaikeaa, sillä elokuva on täynnä mitä upeimpia otoksia. Annie tekee työkseen todella tarkkoja pienoismalleja, joista yksi esittää heidän taloaan. Tätä on hyödynnetty hauskasti kuvauksessa ja useat laajat kuvat eri huoneista onkin rajattu aivan kuin kamera olisi katsoja, joka katselee nukketalon huoneita. Vielä hienompia ovat kuvat, joiden taustalle on piilotettu jotain karmivaa, mitä ei huomaa heti. Ja kun karmivuuden huomaa, sydän alkaa hakata, sillä tekniikka on niin mestarillista. Tästä voi kiittää ohjaaja Ari Asteria, joka esikoisteoksellaan osoittaa, että hän kuuluu kauhuelokuvien pariin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt yhtä vaikuttavan esikoiselokuvan ja toivon, että hän työskentelee jo uuden projektin parissa. Aster ymmärtää, mikä on oikeasti pelottavaa, eikä onneksi säästele katsojaansa, vaan tarjoaa aidosti shokeeraavia hetkiä ja kuvia. Asterin käsikirjoitus on myös huikean kekseliäs, vaikka hän onkin hyödyntänyt tuttuja kliseita kauhuleffoista, kuten pelottavan ullakon. Hän ja leikkaajat Jennifer Lame ja Lucian Johnston ovat tehneet hyvää työtä leffan rytmityksessä. Pidin erittäin paljon leikkauksista, joissa kohtaus muuttuu äkillisesti päivästä yöksi tai toisinpäin yhden kuvan aikana. Lavasteet ja maskeeraukset ovat vaikuttavasti toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikeasti luotu aina perinteisistä kauhuäänistä Colin Stetsonin painostaviin musiikkeihin asti. Kyseessä on siis kaikin puolin elokuvallinen taidonnäyte.

Yhteenveto: Hereditary - Pahan perintö on ehdottomasti yksi ahdistavimmista ja painostavimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Elokuvan tunnelma on niin mestarillisesti rakennettu, ettei aika käy pitkäksi, vaikka leffa kulkeekin hyvin hitaalla temmolla eteenpäin. Ohjaaja Ari Aster selkeästi ymmärtää kauhua ja onnistuukin luomaan useita pelottavia ja jopa shokeeraavia hetkiä. Aster ei luota pelkkiin äkkisäikäytyksiin, vaan luo pelkoa monin eri tavoin, kuten aivan mielettömän hienolla kuvauksella ja karmivalla äänimaailmalla. Hän ei myöskään pidä katsojiaan tyhminä, jolloin leffa ei selitä kaikkea katsojille, vaan katsojan täytyy itse yhdistellä vihjeitä, joita on nerokkaasti ripoteltu läpi elokuvan. Käsikirjoitus on kliseistään huolimatta täynnä yllätyksiä, jotka imaisevat entistäkin voimakkaammin mukaan tarinaan. Myös näyttelijänsuoritukset ovat hienoja. Etenkin Toni Collette tekee huikean roolityön perheen äitinä, minkä lisäksi Alex Wolff todistaa lahjakkuutensa nuorena Peterinä ja Milly Shapiro on loistolöytö kummalliseksi Charlie-tytöksi. Vain Gabriel Byrne jättää hieman kylmäksi, mutta tämä johtuu lähinnä hänen hahmostaan. Muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta Hereditary - Pahan perintö on kauhun mestariteos ja toivon monien käyvän katsomassa sen, jotta massakauhu alkaisi muuttua hieman fiksummaksi. Jos siis haluat nähdä oikeasti hyvän kauhuelokuvan, sijoita rahasi tähän elokuvaan, sillä Hereditary - Pahan perintö pitää nähdä leffateatterissa isolta kankaalta, kunnon äänentoiston kera. Jos taas pidit Totuus vai tehtävästä, on tämä mitä luultavimmin mielestäsi vain tylsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hereditary, 2018, PalmStar Media, Windy Hill Pictures