Arvostelu: Van Helsing (2004)

VAN HELSING

Ohjaus: Stephen Sommers

Pääosissa: Hugh Jackman, Kate Beckinsale, Richard Roxburgh, David Wenham, Shuler Hensley, Elena Anaya, Silvia Colloca, Josie Maran, Kevin J. O'Connor, Will Kemp, Alun Armstrong, Tom Fisher, Samuel West ja Robbie Coltrane

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Van Helsing perustuu Universalin hirviöklassikkoelokuviin, jotka puolestaan pohjautuvat muun muassa Bram Stokerin ja Mary Shelleyn kirjoihin vampyyrikreivi Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä. 2000-luvun taitteessa Universal Pictures alkoi kehitellä elokuvaa, jossa nämä hirviöt yhdistettäisiin ja esiteltäisiin uudestaan modernille yleisölle, yhtiön Muumio-elokuvan (The Mummy - 1999) osoittauduttua hitiksi. Muumion ohjaaja Stephen Sommers pestattiin myös tähän projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003. Lopulta Van Helsing sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Kyseessä oli ensiesittelyni useisiin klassikkohirviöihin elokuvaformaatissa. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Van Helsingin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Hirviönmetsästäjä Van Helsing saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja surmata pientä kylää kauhun vallassa pitävän vampyyrikreivi Draculan.

Muutamaa vuotta aiemmin Marvelin sarjakuviin perustuvan X-Men -elokuvan (2000) kautta kuuluisaksi noussut Hugh Jackman nähdään elokuvan nimikkohahmona, Van Helsinginä, alun perin vuonna 1897 Bram Stokerin luomana hirviönmetsästäjänä. Kuten jo Wolverinen rooli osoitti, Jackmanista löytyy karismaa toimintasankariksi (vieläpä menneisyytensä unohtaneeksi sellaiseksi) ja saman hän osoittaa myös tässä. Hän on nappivalinta Van Helsingiksi, hypäten hyvällä antaumuksella roolin vietäväksi. Hahmolle on myös kirjoitettu oiva kehityskaari, kun pitkään hirviöitä kylmästi tappanut Van Helsing joutuu viimeisimmällä tehtävällään ensi kertaa pohtimaan, onko oikein tehdä, kuten häneltä vaaditaan Vatikaanin salaisen veljeskunnan puolesta vai kuten hänestä tuntuu oikealta?

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Faramirina tunnettu David Wenham Van Helsingin apuun lähtevänä noviisi Carlina, vuotta aiemmin vampyyrien ja ihmissusien maailmaan Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) kautta hypännyt Kate Beckinsale transilvanialaiskylässä asuvana prinsessa Anna Valeriousina ja Will Kemp tämän prinssiveljenä Velkanina, Richard Roxburgh vampyyrikreivi Draculana, Elena Anaya, Silvia Colloca ja Josie Maran tämän morsiamina Aleerana, Veronana ja Marishkana, Kevin J. O'Connor Draculaa palvelevana Igorina, sekä Shuler Hensley Frankensteinin hirviönä. Sekaan mahtuu myös muita monstereita, kuten jättimäiseksi herra Hydeksi muuttuva tohtori Jekyll (Jekyllinä Stephen Fisher ja Hyden äänenä Robbie Coltrane), ihmissusia, sekä pahansuopia kääpiöolentoja. Beckinsale pärjää menevästi naispääroolissa, Wenhamin tuodessa kelpo huumoria mukaan. Hirviöiden näyttelijät taas ovat suorastaan ihanan teatraalisia rooleissaan, kanavoidessaan lähes vuosisadan vanhoja monsteriklassikkoleffoja.

Lapsena pidin Van Helsingistä valtavasti ja katsoin elokuvaa useita kertoja. Vuosien vieriessä katselukerrat ovat jääneet vähemmälle ja viime kerrasta onkin jo kulunut liki kymmenen vuotta. Kun palasin nyt elokuvan pariin, pelkäsin, ettei elokuva enää toimisi ja että saattaisin olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa, jotka lyttäsivät leffan sen ilmestyessä. Ja mitä vielä, kyseessähän on edelleen todella viihdyttävä fantasiaelokuva, joka ihastuttavasti niputtaa ikonisia monstereita samaan tapahtumaketjuun. Leffan toimivuutta vain vahvistaa se, kuinka heikkoja esityksiä ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen on jouduttu kärvistelemään läpi, oli kyse sitten vuotta aiemmin ilmestyneestä, myöskin klassikkohirviöillä leikkivästä Herrasmiesliigasta (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003) tai jälkeenpäin ilmestyneistä vastaavanlaisista rainoista, kuten Varjojen valtakunnan yhä vain kehnommista jatko-osista, Hannu ja Kerttu: Noitajahdista (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013), Dracula Untoldista (2014), I, Frankensteinista (2014) tai The Mummystä (2017).

Elokuva lähtee liikkeelle 1930-luvun klassikoita mukailevalla mustavalkoisella kohtauksella, jossa esitellään Frankensteinin hirviön synty ja onpahan mukaan tietty laitettu ikoninen "It's alive!" -huuto. Tämä ei jää ainoaksi klassikoiden toisinnoksi, vaan seasta löytyy paljon silmäniskuja näiden monsteriteosten ystäville. Alkuperäistarinoiden traagisuus on pidetty mielessä, mutta samalla modernit yleisöt on otettu huomioon. Nämä kaksi puolta kulkevat hyvin käsi kädessä ja tarjoavat napakan viihdepaketin, josta ei tylsää hetkeä löydy. Tarina vie hyvin mukanaan ja seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Taistelut eri hirviöitä vastaan ovat mainioita, paikoin jopa hieman jännittäviä. Huumoria löytyy seasta, samoin ripaus romantiikkaa. Jos elokuvalta hakee jotain erityisen syvällistä, se jättää luultavasti kylmäksi. Ikonisimpien elokuvahirviöiden yhteentörmäyksenä Van Helsing on kuitenkin varsin onnistunut tapaus.

Stephen Sommers oli viisi vuotta aiemmin siirtänyt Muumion onnistuneesti modernille yleisölle sopivaksi seikkailuleffaksi, joten oli täysin loogista, että hän hoitaisi muidenkin monstereiden yhteishipat. Sommersin työstä näkyy into näitä hirviöitä kohtaan ja hän rakentaakin erittäin viihdyttävän menon niiden ympärille. Hänen käsikirjoituksensa toimii passelisti, kuljettaen hahmoja jatkuvasti paikasta toiseen ja pyöritellessään hirviöitä menevästi. Van Helsingin tietokonetehosteet ovat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta muuten filmi näyttää yhä hyvältä, paikoin jopa paremmalta kuin monet tänä päivänä ilmestyvät tehostemekastukset. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Lavasteet ovat toinen toistaan upeammat ja pienoismallina toteutettu Frankensteinin linna on näyttävä ilmestys. Asut ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset, etenkin Frankensteinin hirviöllä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät erittäin toimivat musiikit lisäävät seikkailun tuntua. Tunnussävelmä jää herkästi soimaan päähän vielä parin päivän ajaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Van Helsing, 2004, Universal Pictures, The Sommers Company, Stillking Films, Carpathian Pictures

Arvostelu: Herrasmiesliiga (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003)

HERRASMIESLIIGA

THE LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Sean Connery, Naseeruddin Shah, Peta Wilson, Stuart Townsend, Tony Curran, Shane West, Jason Flemyng, Richard Roxburgh, Tom Goodman-Hill, David Hemmings ja Terry O'Neill

Genre: seikkailu, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The League of Extraordinary Gentlemen, eli suomalaisittain Herrasmiesliiga perustuu löyhästi Alan Mooren ja Kevin O'Neillin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1999 vuoteen 2019. 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvausten oli tarkoitus alkaa kesällä 2002, mutta Tšekissä tapahtuneet tulvat tuhosivat lavasteita ja kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta syksyllä. Kuvauksissa koettiin useita ongelmia, työryhmän, erityisesti ohjaaja Stephen Norringtonin ja päätähti Sean Conneryn riidellessä moneen kertaan. Norrington otti yhteen myös studion kanssa ja ilmoitti lopulta, ettei tekisi enää ainuttakaan elokuvaa. Myös moderniin elokuvabisnekseen turhautunut Connery ilmoitti elokuvan ilmestymisen jälkeen filmin jäävän hänen viimeisekseen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Herrasmiesliiga sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Leffa ei ollut toivottu menestys ja suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin nopeasti. Elokuva sai myös negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvan tekijöiltä Moorelta ja O'Neilliltä, sekä osalta leffan tekijöistä. Itse näin Herrasmiesliigan joskus lapsena ja pidin sitä ihan kelpo viihteenä. En tiedä, olenko katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa, toimisiko elokuva minulle edelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1899 Fantom yrittää syöstä Euroopan suursotaan uudenlaisten aseidensa kanssa. Brittiläiselle Imperiumille työskentelevä M värvää erikoisia kykyjä omaavia kummajaisia muodostamaan Herrasmiesliigan, jonka tehtävänä on pysäyttää Fantom ja estää sota.

Salaperäisen M:n (elokuvan jälkikäteen haukkunut Richard Roxburgh) värväämä Herrasmiesliiga koostuu enemmän tai vähemmän ikonisista, muun muassa Jules Vernen, Bram Stokerin, H. G. Wellsin, Edgar Allan Poen ja sir Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvista hahmoista. On ensimmäisen James Bond -tähti sir Sean Conneryn näyttelemä metsästäjä Allan Quatermain, Naseeruddin Shahin näyttelemä kapteeni Nemo, Stuart Townsendin esittämä kirotun muotokuvan omistava Dorian Gray, Tony Curranin esittämä näkymätön mies Skinner, Jason Flemyngin näyttelemä tohtori Henry Jekyll, eli hirviömäinen herra Hyde, sekä Shane Westin esittämä amerikkalaisagentti Tom Sawyer, joka puskee väkisin mukaan joukkoon. Nimestään huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä äijäkerho, vaan mukana on myös Peta Wilsonin näyttelemä vampyyri Mina Harker. Edellä mainittujen kirjailijoiden klassikkoteoksiin tutustuneet innostuvat varmasti useamman hahmon mukanaolosta. Hahmoja hyödynnetään ihan kelvollisesti ja jokainen saa leffan aikana passelisti ruutuaikaa. Herrasmiesten ryhmädynamiikka käynnistyy toki ontuvasti, mutta elokuvan edetessä heidän täytyy löytää yhteistä säveltä voidakseen estää mahdollisen suurtuhon. Näyttelijät ovat rooleissaan ihan hyviä. Mahtava Connery piilottaa hyvin kuvausten konfliktit roolityössään ja uhkuu karismaa näyttelijäkaartin parhaana osaajana.

Herrasmiesliiga ei enää riemastuttanut minua samalla lailla kuin lapsena vuosia sitten, mutta pidin sitä silti ihan viihdyttävänä toimintaseikkailuna. Kuvausten kireä ilmapiiri ei onneksi näy leffasta, vaan kaikki tuntuvat olevan hyvin menossa mukana. Elokuva kuitenkin haaskaa potentiaaliaan, eikä tästä mahtavasta hahmokattauksesta saada aikaan niin sähäkkää rainaa kuin olisi mahdollista. Elokuvan käsikirjoitus on hieman kömpelö tarinan ja erityisesti pahiksen suhteen. Ratkaisut Fantom-roiston kanssa muuttuvat kököiksi leffan edetessä. Varsinkin kohtaus, jossa Fantom selittää sankareille ilkikurista juontaan, on korniuden huippu. Loppuhuipennuksessa taas katsoja ihmettelee, että keitä ovat nämä täysin uudet pahikset, jotka alkavat piinata Herrasmiesliigaa?

Elokuvasta ei menoa ja meininkiä puutu, vaan se tarjoaa vähän väliä toimintakohtauksia, joissa hahmot hyödyntävät erilaisia kykyjään vihollisiaan vastaan. Taisteluista kuitenkin uupuu jännite, eivätkä ne muutenkaan ole erityisen kaksisesti toteutettuja. Moni leffan huippuhetkiksi tarkoitetuista kohdista kaatuu elokuvan kehnoihin erikoistehosteisiin. Näkymätön mies Skinner on vielä oiva efekti, mutta muuten digitehostetiimiä ei voi pahemmin kehua. Varsinkin loppuhuipennuksen mörökölli näyttää joltain PlayStation 2:n pelin vastukselta. Seikkailun henkeä jää myös kaipaamaan, eikä elokuva nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Huumoriosasto on varsin vaisu, vaikka Skinner onkin ihan hupaisa veikko. Tahatonta komiikkaa leffaan tuo surkean digiörkin lisäksi myös kapteeni Nemon varmaankin kilometrin pituinen sukellusvene.

Elokuvan ohjaajana toimi Stephen Norrington, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa toisen sarjakuvafilmatisoinnin, tätä huomattavasti paremman vampyyrifilmi Bladen (1998). Norrington ei pitänyt Foxin studiopomojen painostuksesta, eikä hän viihtynyt kuvauksissa lainkaan, mikä myös aika ajoin näkyy filmin ponnettomuudesta. Norrington koki olonsa niin kurjaksi, että uhkasi, ettei tee tämän jälkeen ainuttakaan leffaa ja on tähän asti pitänyt kiinni sanoistaan - ainakin osittain, sillä hänen oli alun perin määrä ohjata supersankarileffa Ghost Rider (2007) ja fantasiaseikkailu Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010). Herrasmiesliiga on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu. Vaikka kehnot digitehosteet latistavatkin visuaalista ilmettä, kehut täytyy antaa upeille lavasteille ja asuille. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Herrasmiesliiga on suuresta potentiaalistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen seikkailuraina. Se kuitenkin viihdyttää aika ajoin ja onhan se hienoa päästä näkemään näitä ikonisia hahmoja tekemässä yhteistyötä. Erityistä seikkailun tuntua elokuvasta ei löydy, eikä kertomus nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Jotkut toimintakohtaukset ovat ihan kelvollisia, mutta loppuhuipennus kehnone digiörkkineen jättää kylmäksi. Jännitystä ei oikeastaan löydy, mutta sekaan mahtuu sentään ihan toimivaa huumoria. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa menevästi, Sean Conneryn suoriutuessa karismaattisesti uransa viimeisestä elokuvaroolista. Visuaalinen puoli on ailahteleva hienojen puitteiden ja heikkojen erikoistehosteiden kanssa. Herrasmiesliigassa olisi potentiaalia erittäin mainioksi fantasiaa, kauhua ja toimintaa yhdisteleväksi seikkailuelokuvaksi, mutta lopputulos jää aika mitäänsanomattomaksi. Kenties jonain päivänä joku muu päättää kokeilla onneaan ja tekee sarjakuvan pohjalta paremman sovituksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The League of Extraordinary Gentlemen, 2003, Twentieth Century Fox, Angry Films, International Production Company, JD Productions, Mediastream Dritte GmbH & Co. Beteiligungs KG

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: Moulin Rouge! (2001)

MOULIN ROUGE!

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh, John Leguizamo, Jacek Koman, David Wenham, Kerry Walker, Caroline O'Connor, Garry McDonald ja DeObia Oparei
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Moulin Rouge! on Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin tähdittämä musikaalielokuva, mikä pohjautuu kabaree-yökerhoon Pariisissa. Alunperin vuonna 1889 perustettu yökerho on vuosisadan varrella ollut keskiössä monissa elokuvissa, kuten vuoden 1928 Moulin Rougessa ja vuoden 1952 Punaisessa myllyssä (Moulin Rouge). Ohjaaja Baz Luhrmann sai inspiraation tehdä musikaalielokuvan, kun hän oli Intiassa ja kävi katsomassa Bollywood-elokuvan. Luhrmann ihastui elokuvan rohkeaan tyyliin, heittäytymiseen ja lajityyppien rajuun sekoitukseen, ja halusi kokeilla jotain samanlaista Hollywoodissa. Bollywoodin lisäksi Luhrmann innostui myös William Shakespearen töistä, sekä antiikin Kreikan rakkaustaruista. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1999 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo jouluna 2000, mutta koska Luhrmann ei kokenut olevansa valmis filmin kanssa, sen ensi-iltaa siirrettiin. Lopulta Moulin Rouge! saikin maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 9. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, kuvaus, leikkaus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan lavastuksen ja parhaan puvustuksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja laulu), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miessivuosan, äänityksen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut ennen nähnyt Moulin Rougea, mutta olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä vihdoin katsomalla ja samalla arvostelemalla Moulin Rougen.

Vuonna 1899 nuori kirjailija Christian saapuu Pariisiin, missä hän päätyy boheemiin show-ryhmään ja rakastuu Moulin Rouge -yökerhon tähteen, kurtisaani Satineen. Yökerhon omistaja Harold Zidler on kuitenkin luvannut Satinen vaimoksi rikkaalle Herttualle, jotta tämä tukisi yökerhoa rahallisesti.

Pääroolissa nuorena ja innokkaana kirjoittajana, Christianina nähdään Ewan McGregor, joka oli vielä vuonna 2001 vasta nousemassa isoksi tähdeksi. McGregor osoittaakin tässä, miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa. Hän hyppää taidokkaasti roolinsa vietäväksi ja näyttää suurta intoa elokuvaa kohtaan. Lisäksi McGregor myös yllättää vakuuttavalla lauluäänellään. Hahmona Christian on hyvin perinteinen rakkaudesta haaveileva runosielu. Hahmoksi vaaditaankin McGregorin kaltainen lahjakkuus, jotta tavanomainen heppu saadaan kiinnostavaksi.

     Nicole Kidman taas näyttelee Moulin Rougen suosituinta kabaree-esiintyjää, kurtisaani Satinea, johon Christian rakastuu ensisilmäyksellä. Satine on kuitenkin hyvin erilainen kuin Christian toivoisi, eikä romanssi synny noin vain. Kidman on vielä McGregoria intohimoisempi ja heittäytyvämpi roolissaan, osoittaen osaavansa, kun niin oikeasti haluaa. Kidman on urallaan tehnyt todella epätasaisesti roolitöitä, mutta Satine taitaa kuulua hänen parhaimpiin. Kidman voittikin roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent Moulin Rougen omistajana Harold Zidlerinä, Richard Roxburgh rikkaana Herttuana, joka on myös kiinnostunut Satinesta, sekä John Leguizamo Moulin Rougen esityksiä loihtivana Henri de Touloise-Lautrecina. Hassusti liikkuva ja hölmösti puhuva Leguizamo ei täysin vakuuta, mutta Broadbent on erittäin hilpeä teatraalisena teatterinomistajana ja Roxburgh ilmehtii oivallisesti ylimielisenä Herttuana.

Moulin Rouge! ei todellakaan ole kaikille sopiva elokuva. Jo se, että kyseessä on musikaali, on joillekin luotaantyöntävä ajatus. Elokuva on äärimmäisen teatraalinen, nopeatempoinen, suorastaan päälle vyöryvä, hurjasti säihkyvä ja kaikin tavoin voimakkaasti tyylitelty. Onkin siis oletettavaa, että täysin samoista syistä jotkut rakastuvat tähän leffaan, kun taas toiset suorastaan inhoavat näkemäänsä. Itse voin onneksi todeta, että ensimmäisen puolen tunnin hämmennyksen jälkeen aloin vähitellen todella lämpenemään filmille ja uskon tämän olevan niitä teoksia, joista tulen pitämään ajan ja uudelleenkatseluiden myötä enemmän. Jo nyt ensimmäisellä katselulla pidin Moulin Rougea erittäin hyvänä teoksena.

Väärissä käsissä elokuva lässähtäisi jo ensiminuuteilla käsiin, mutta Baz Luhrmann osaa kyllä hommansa. Hän on loihtinut mukaan todella voimakkaan tyylin, mikä yhdistelee vanhaa aikaa ja nykypäivää. Ennen kuin elokuvan tuottaneen 20th Century Foxin logo edes ilmestyy ruutuun, näemme verhoilla peitetyn teatterilavan. Kapellimestari nousee lavan eteen ja kun hän aloittaa, verhot siirtyvät syrjään, Foxin fanfaari soi ja katsoja kuljetetaan vuoden 1899 Ranskaan. Siitä alkaakin sitten sellainen musikaalipläjäys, että monet muut lajityypin teokset seuraavat ihmetellen vierestä. "Voiko noin tehdä?" kysyvät Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952) ja Sound of Music (1965). Se on varmasti ollut Luhrmannin tarkoitus. Boheemin teatteriryhmän tavoin Luhrmannkin on boheemi taiteilija. Hän ei missään nimessä halua tehdä tyypillistä musikaalia... tai edes kovin tavanomaista elokuvaa. Luhrmann luultavasti kokisi epäonnistuneensa, jos katsoja kokisi leffan liian tavalliseksi.

Matkallaan Intiassa Luhrmann innostui Bollywoodin tavasta tehdä elokuvia. Luhrmann koki sen vapaammaksi kuin lännessä ja halusikin rikkoa Hollywoodin rajoja. Moulin Rougea ei tunnu hillitsevän mikään, vaan se riemuitsee vapaana. Elokuva ei pysähtele alussa, vaan vaatii katsojalta tarkkaa keskittymiskykyä, jotta kaiken valon, värin ja musiikin loisteessa, sekä nopeatempoisessa rytmissä pysyy kärryillä siinä, mikä leffan juoni edes on. Etenkin ensimmäisen puolituntisensa ajan ruutu on täynnä jos jonkinnäköistä ärsykettä, joista suuri osa menee ohi, sillä pikavauhtia kulkeva leikkaus puskee koko ajan uutta ruutuun. Tapahtumia vain toljottaa suu auki. Luhrmannilta vaadittaisiin vain yksi lipsahdus ja koko elokuva sortuisi kuin hutera korttitalo. Sitä lipsahdusta ei kuitenkaan tule, vaikka Luhrmann kuinka horjuisi reunalla läpi leffan parituntisen keston.

Nopean temponsa ja hullunkurisen tykityksensä ansiosta Moulin Rouge! ei koskaan käy tylsäksi. Kun katsoja pääsee vihdoin elokuvan sisälle ja antautuu musikaalihurmoksen vietäväksi, aika kuluu kuin siivillä silloinkin, kun Luhrmann vihdoin kokee sopivaksi rauhoittua. Vähitellen kehkeytyvälle (ja paikoitellen yllättävän eroottiselle) rakkaustarinalle annetaan tilaa ja mukana on jopa kauniin herkkiä hetkiä. Kaikki johtaa jännittävään loppuhuipennukseen, mikä toimii, vaikka elokuva paljastaakin heti alussa, kuinka leffa päättyy. Tai kenties se toimii juuri siksi.

Luhrmannin ohjaus on erittäin kiehtovaa ja omaperäistä. Hän saa elokuvan muistuttamaan samanaikaisesti niin vuosikymmeniä vanhaa teatteriesitystä kuin modernimpaa musiikkivideota. Yhdistelmään vaikuttaa vahvasti se, millaisia kappaleita elokuvan musikaalikohtauksiin on valittu. Alkuperäiskappaleiden sijaan leffassa lauletaan mm. David Bowieta, Madonnaa, Queenia, Elton Johnia ja Nirvanaa, mitkä ovat veikeässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen 1899. Modernimmat biisit toimivat selvästi Luhrmannin vertauksena 2000-luvun katsojille siitä, kuinka sata vuotta ihmiset olivat täpinöissään hyvin erilaisesta musiikista. Hienot lavasteet ovat tarkoituksellisesti kuin teatterissa ja asut upeita myös. Kuvauksessa kamera oikein ihastelee tätä kaikkea, vaikka hyperaktiivinen leikkaus kovasti haluaa vaihtaa kuvakulmaa alle sekuntin välein. Osittain digitehostein toteutetuista kaupunkinäkymistä huomaa tietokone-efektit, mutta toisaalta juuri se silmiinpistävyys sopii mukaan.

Yhteenveto: Moulin Rouge! on erittäin hyvä, joskin aluksi äärimmäisen hämmentävältä ja sekopäiseltä tuntuva musikaalielokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann ei todellakaan halua päästää katsojaa helpolla, vaan tarjoaa sellaisen tykittelevän vuoristoratakyydin, että katsoja tuntee olonsa kummalliseksi vielä lopputekstien päätyttyä. Leffa läjäyttää katsojaa huimaan tahtiin villisti säihkyvällä, värikkäällä ja vauhdikkaasti leikatulla kuvastolla, ja jo alku määrittää hyvin nopeasti, tulisiko katsoja pitämään näkemästään vai ei. Jopa musikaalien suurkuluttajat eivät välttämättä lämpene tälle boheemille toteutukselle. Kaikin puolin tarinankerronnasta musikaalikohtausten toteutukseen, sekä lavasteisiin ja efekteihin Luhrmann välttelee perinteistä elokuvantekoa, luoden filmistään teoksen, mikä todella erottuu edukseen genrestä. Näyttelijät ovat täysillä mukana mahtipontisessa menossa. Musiikkivalinnat ovat todella oivallisia ja hyvässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen. Elokuvan tapa sekoittaa vanhaa ja modernia onkin osa sen viehätystä. Moulin Rouge! on luultavasti niitä teoksia, joista joko pitää tai ei - on vaikea kuvitella mitään välimuotoa näin erikoiselle pläjäykselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moulin Rouge!, 2001, Twentieth Century Fox, Bazmark Films

Arvostelu: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000)

M:I-2 VAARALLINEN TEHTÄVÄ 2

MISSION: IMPOSSIBLE II

Ohjaus: John Woo
Pääosissa: Tom Cruise, Thandie Newton, Dougray Scott, Ving Rhames, John Polson, Richard Roxburgh, Brendan Gleeson, Anthony Hopkins ja Radé Sherbedgia
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuodesta 1966 vuoteen 1973 pyörineen Mission: Impossible -televisiosarjan pohjalta suunniteltiin kauan tehdä elokuva. Monen vuoden jälkeen projekti vihdoin onnistui ja Tom Cruisen tähdittämä Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) ilmestyi teattereihin. Elokuva ei ollut kriitikoiden ja sarjan fanien mieleen, mutta se tienasi niin paljon rahaa, että jatko-osa oli tietysti nopeasti tekeillä. Cruise pysyi pääosassa, mutta ohjausvastuu vaihtui Brian De Palmalta John Woolle. Mission: Impossible II, eli suomeksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ilmestyi keväällä 2000 ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva. Se sai kuitenkin vielä heikomman vastaanoton kriitikoilta kuin edeltäjänsä ja se on monien mielestä sarjan kehnoin osa. Itse näin elokuvan hieman sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja vaikka pidin siitä, että leffa on toiminnallisempi, ei sekään silti kunnolla iskenut minuun ja olen katsonut sen vain kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo vuosia. Kuitenkin nyt kun Mission: Impossible -sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Mission: Impossible - Fallout (2018), päätin arvostella sarjan aiemmat osat, jolloin oli aika katsoa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 uudestaan. Katsoinkin sen heti seuraavana iltana, kun olin katsonut ensimmäisen osan ja olin jopa hieman innoissani, kun viime katselukerrasta oli kulunut niin paljon aikaa ja toivoin, että edeltäjän tavoin leffa olisi mielestäni nykyään parempi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Vaarallinen tehtävä!

IMF-agentti Ethan Huntin täytyy uuden tiiminsä kanssa etsiä rikolliseksi kääntynyt ex-agentti Sean Ambrose, jolla on hallussa erittäin vaarallinen Chimera-virus, jolla hän voisi tappaa miljoonia ihmisiä.

Tom Cruisen roolisuoritus Ethan Huntina on tasokkaampi kuin edellisessä osassa, mutta hahmoa on muutettu voimakkaasti. Sama älykäs Ethan, joka keksii nerokkaita tapoja onnistua tehtävissä, on yhä olemassa, mutta leffassa nähdään myös James Bondin kaltainen naistenmies, sekä kahdella pistoolilla samanaikaisesti räiskivä toimintasankari, mitkä eivät sovi hahmoon. Toimintakohtauksissa Ethan tuntuu täysin erilaiselta kuin muuten leffan aikana, mikä on aika häiritsevää. Cruise on kuitenkin mainio ja osoittaa taas kerran kuuluvansa päärooliin. Hän myös näyttää olevansa oikeasti kova äijä, sillä alun kohtauksessa, jossa Ethan kiipeilee kalliolla ilman köyttä, Cruise teki stuntin itse! Toinen, mistä täytyy nostaa Cruiselle hattua, on lopun kuva, jossa veitsi pysähtyy vain sentin päässä hänen silmästään. Veitsi ei nimittäin ole digitaalisesti toteutettu, vaan ihan aito oikea veitsi pysäytettiin juuri ennen kuin se osui Cruisea silmään!
     Elokuvan naistähti on varas Nyah Nordoff-Hill, jota näyttelee Thandie Newton. Alkupäässä Nyah on todella oivallinen hahmo ja on hauska nähdä, kuinka salainen agentti Hunt joutuu liittoutumaan varkaan kanssa, mutta valitettavasti tarinan kulkiessa eteenpäin, hahmo jää yhä vain enemmän muiden varjoon, jolloin hän on lopulta vain avuton neito hädässä, eikä loistavasta varkaasta ole mitään jäljellä, mikä on tylsän harmillista. Newton on kuitenkin kelpo valinta rooliin.
     Ethanin ja Nyahin lisäksi tiimiin kuuluvat edellisestä osasta tuttu hakkeri Luther (Ving Rhames) ja uusi hahmo Billy (John Polson). Rhamesin rennon mahtava persoona tulee jälleen hienosti esille ja on todella hienoa nähdä Lutherin paluu, mutta pilotti Billy on vain komediallinen kevennys. Valitettavasti Billy ei edes ole kovin hauska, vaan jää laimeaksi hahmoksi, eikä Polson ole kovin kummoinen roolissaan.
     Filmin pahista, eli Sean Ambrosea esittää Dougray Scott. Harmillisesti sekä hahmo että hänen esittäjänsä ovat kehnoja. Sean on nimittäin niitä pahiksia, jotka ovat pahoja pahuuden vuoksi, eikä hänelle anneta tarpeeksi hyvää taustatarinaa, jotta hän olisi mielenkiintoinen tapaus. Tilannetta ei auta se, että Dougray Scott on tönkkö roolissaan. Ainoa, mikä Seanista tekee tavallisista tusinakonnista poikkeavan, on se, miten kiimainen hän on naisten lähettyvillä. Mikään raiskaaja hän ei ole, mutta piirre tuo kummallisen lisäyksen muuten mitäänsanomattomaan hahmoon.
     Leffassa nähdään myös Richard Roxburgh Seanin kätyrinä, Brendan Gleeson lääkeyhtiö Biocyten johtajana, Radé Sherbedgia Chimera-viruksen luoneena tohtori Nekhorvichina ja Anthony "Hannibal" Hopkins Impossible Mission Forcen johtajana.

Toisin kuin edellinen elokuva, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 herättää katsojan mielenkiinnon nopeammin ja juonikin kuulostaa kiinnostavammalta. Tällä kertaa olisi tiedossa kunnon tehtävä, eikä Ethan olisi karkuteillä omalta työpaikaltaan. Äärimmäisen vaarallinen virus kuulostaa myös jännittävältä ja panokset on heti alussa nostettu korkealle, jolloin katsojana haluaa tietää, miten homma voi ratketa? Valitettavasti siinä kohtaa, kun Ethan kohtaa Nyahin, muuttaa elokuva tunnelmansa täysin. Yhtäkkiä leffa muistuttaa outoa romanttista draamaa ja voi helposti miettiä, onko tämä enää sama elokuva? Sen jälkeen elokuva alkaa muutenkin kadottaa otettaan katsojasta ja rytmi alkaa hidastella, mikä on kummallista, ottaen huomioon kuinka pikaisesti Ethanin ja Nyahin välille syntyi romanssi. Leffan edetessä tarina alkaa keskittyä enemmän Nyahiin ja Ethan tuntuu sivuhenkilöltä.

Onneksi tätä ja edellistä elokuvaa yhdistää se, että noin puolen välin kohdalla täytyy tunkeutua johonkin huippuvartioituun paikkaan, jolloin jännitystaso nousee ja katsojaa alkaa taas kiinnostaa näkemänsä. Ethan nähdään jälleen roikkumassa köyden varassa ja hiljaisuutta käytetään tälläkin kertaa hyödyksi. Puolen välin jälkeen tunnelma vaihtuu taas kerran, tällä kertaa paljon toiminnallisemmaksi ja sellaisena se pysyy loppuun asti. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n toinen puolisko onkin täynnä toimintaa. Välillä ammuskellaan, välillä mätkitään turpaan ja välillä hahmot ajavat moottoripyörillä toisiaan takaa. Toinen puolisko on selvästi tasokkaampi ja viihdyttävämpi kuin ensimmäinen, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Koko teoksesta tuntuu uupuvan jonkinlainen "sielu", jolloin se tuntuu suurimmaksi osaksi ontolta, eivätkä tapahtumat vaikuta katsojaan. Erittäin vaarallinen viruskin muuttuu tylsäksi, kun sille ei luoda tarpeeksi jännitettä. Kekseliäitä tai nerokkaita oivalluksia ei ole luvassa, vaan kokonaisuus on vain ihan kiva, eikä mitään sen enempää.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut John Woolle, joka ei ole oikein tiennyt, mitä tehdä leffan kanssa. Vaikken olekaan tutustunut Woon muuhun tuotantoon, näkyy hänen tyylinsä selvästi kaksintaistelukohtauksissa, joissa on mukana vaikutteita itämaisista kamppailulajeista. Hän on myös tunkenut pakolliset kyyhkysensä lentämään hidastettuina loppuhuipennuksessa. Woo ei harmillisesti ole saanut tyylejään yhdistymään elokuvaan ja monet kikkailut tuntuvat vain kummallisilta. Robert Townen käsikirjoituskaan ei ole mitä parhain ja mukana on hölmöltä kuulostavaa dialogia. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkaus on välillä tönkköä, varsinkin toimintakohdissa, joissa sama juttu pitää näyttää monesta eri kuvakulmasta. Huonointa teknisessä toteutuksessa on kuitenkin musiikki. Tai no, ei se sinänsä huonoa ole. Leffan musiikit on säveltänyt suosikkini, eli Hans Zimmer, joka on saanut aikaiseksi eeppistä toimintatunnelmointia, romanttista kitarannäppäilyä ja hienoa kuoroa, mutta ne eivät sovi leffaan ollenkaan. Musiikillisesti kaikki tunnelmat ovat jotain liikaa sopiakseen elokuvan eri kohtauksiin ja jossain kohtaa se alkaa todella häiritä kokemusta. Sävellykset toimisivat paljon paremmin esimerkiksi Gladiaattoriin (Gladiator - 2000), joka ilmestyi samana vuonna ja johon Zimmer sävelsi musiikit. Ehkä kyseinen teos olikin liian vahvasti hänen mielessään tätä filmiä säveltäessään. Tuttu Mission: Impossiblen tunnusmusiikki on tietty mukana, mutta sitä on muokattu paljon rockimmaksi. Tarkoituksena oli varmasti tehdä siitä energisempi ja räjähtävämpi, mutta se vain menettää alkuperäisen tunnarin hienouden.

Yhteenveto: M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on paikoitellen viihdyttävä, mutta pääasiassa aika lattea toimintaelokuva. Leffa lähtee toimivammin liikkeelle kuin edeltäjänsä ja siinä on mielenkiintoisempi idea, mutta taso heikkenee, kun Ethanin ja Nyahin välille syntyy romanssia. Nyah on myös kiinnostava, mutta hänen hahmoaan ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Ethan taas on muuttunut todella erilaiseksi hahmoksi kuin millaisena hänet nähtiin aiemmin. Cruise on silti mainio pääosassa. Dougray Scott on sen sijaan kehno pahis. Puolessa välissä filmi muuttuu paremmaksi, muttei silti tarjoa mitään ihmeellistä. John Woon tyylit eivät istu elokuvaan lainkaan ja ne jopa heikentävät leffan tasoa. Jopa mestarillisen Hans Zimmerin sävellykset tuntuvat lähes koko ajan kummallisilta ratkaisuilta. Tekninen toteutus on muuten ihan sujuvaa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 on erittäin epätasapainoinen teos, mutta kyllä se kannattaa katsoa, jos sarjasta on kiinnostunut tai jos pitää toimintaelokuvista, sillä tämän jälkeen sarja tosiaan lähtee liikkeelle!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2017 - Muokattu 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mission: Impossible 2, 2000, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions, Munich Film Partners & Company (MFP), MI2 Productions