The End of Oak Street (2026) - elokuva-arvostelu

THE END OF OAK STREET

Ohjaus: David Robert Mitchell

Näyttelijät: Anne Hathaway, Ewan McGregor, Maisy Stella, Christian Convery, Jordan Alexa Davis, P. J. Byrne, Emily Kuroda, Anne Gee Byrd, Hudson Meek ja David Alexander Kaplan

Genre: jännitys, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The End of Oak Street on Anne Hathawayn ja Ewan McGregorin tähdittämä uusi dinosauruselokuva. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että kauhuleffa It Followsin (2014) ohjaaja-käsikirjoittaja David Robert Mitchell tekisi pitkästä aikaa uuden elokuvan, jonka sisältö pidettiin pitkään salassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Flowervale Street" ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2025, mutta ensi-iltaa on siirrelty pariin otteeseen. Nyt The End of Oak Street on saapumassa teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä jo pitkälti yli vuoden ajan. Intoni vain kasvoi, kun leffan juonesta paljastettiin vihdoin enemmän ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa The End of Oak Streetin heti sen ensi-iltapäivänä.

Plattin perhe on jo jonkin aikaa ihmetellyt kummia ilmiöitä kotikadullaan Oak Streetillä, mutta eräänä yönä heidän elämänsä mullistuu totaalisesti, kun osa Flowervalen pikkukaupungista vaikuttaisi siirtyneen miljoonia vuosia ajassa taaksepäin, hurjien dinosaurusten aikaan.

The End of Oak Streetin keskiössä on Plattin perhe, johon kuuluvat Denise-äiti (Anne Hathaway), Greg-isä (Ewan McGregor), Audrey-tytär (Maisy Stella) ja Brian-poika (Christian Convery). Eikä tietenkään saa unohtaa perheen koiraa, Starbuckia. Päällisin puolin perhe vaikuttaa elävän onnellista perhearkea, mutta totuus pinnan alla on toinen. Denise pohtii eroa ja käsittelee vaikeita tunteitaan salaa työstämänsä kirjan kautta, kun taas Gregillä on vaikeuksia rahan kanssa, työskennellen nykyään pizzakuskina. Audrey vetäytyy omiin oloihinsa ja Brianilla on ongelmia naapuruston kovan kundin Kadenin (Hudson Meek) kanssa, samalla kun hän on ihastunut kaupunkiin muuttaneen perheen tyttöön Jeannetteen (Jordan Alexa Davis). Kaikki nämä arjen huolet saavat kuitenkin väistyä, kun mystinen valoilmiö siirtää Oak Streetin ja ison osan muustakin Flowervalen kaupungista dinosaurusten aikaan. Perheenjäsenet ovat oivallisia hahmoja ja Platteihin kiintyy nopeasti. McGregor on mainio perheenisänä ja Stella ja Convery tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhistuneita fiiliksiä oudon tapahtuman mullistaessa heidän elämänsä. Leffan todellinen tähti on kuitenkin Anne Hathaway, jolla on meneillään aikamoinen paluukausi elokuvien Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n (The Devil Wears Prada 2 - 2026), The Odysseyn (2026) ja tulevan Verityn varjon (Verity - 2026) kanssa. Hathaway on väkevä perheenäitinä, joka päättää tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa.

Siinä, missä Jurassic World -elokuvien teho on hiipunut viime vuosikymmenen ajan reippaasti ja alkuperäisen Jurassic Parkin (1993) upeus tuntuu enää kaukaiselta muistolta kertakäyttöisten poppariviihdykkeiden rinnalla, on ollut ilo huomata tänä vuonna, että dinosauruksista voidaan tehdä vielä hyviä uusia elokuvia. Ensin Primitive War (2025) yhdisti vekkulisti nämä esihistorialliset otukset Vietnamin sotaan ja nyt The End of Oak Street on monin tavoin varsinainen aikamatka. Sen lisäksi, että se vie hahmonsa pari sataa miljoonaa vuotta ajassa taaksepäin, se vie katsojansa kasarifiiliksiin. Leffa on tehty selvästi suurella rakkaudella, kumarrellen Steven Spielbergin ohjaamien ja tuottamien hittien suuntaan. On klassista ydinperhettä, omituisia tapahtumia naapurustossa, seikkailuhenkeä, hyvää perhedraamaa ja kauhuelementtejä.

Elokuva rakentelee onnistuneesti niin Plattien vaikeita välejä kuin yhä mielenkiintoisemmaksi ja jännittävämmäksi muuttuvaa tilannetta. Kun dinosaurukset vihdoin päästetään rellestämään vapaana, loppuleffa onkin täynnä monenlaisia tiivistunnelmaisia kohtauksia, joiden parissa vain vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Pitkään pidin todella paljon näkemästäni, vaikka esimerkiksi pakolliselta tuntuva kiusaajakuvio hoidetaan niin löysästi alta pois, että sen olisi voinut mieluummin tiputtaa jo käsikirjoitusvaiheessa.

Jos jostain en kuitenkaan täysin innostunut, niin elokuvan loppuhuipennuksesta. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että loppusuoralla käy kyllä selväksi, että tuottajana on toiminut J. J. Abrams, koska leffa tuntuu lankeavan Abramsin suosiman "mysteerilaatikkotarinan" sudenkuoppaan. Eli lähtökohdat ovat äärimmäisen lupaavat, alkupää koukuttaa tehokkaasti mukaansa ja pitkään homma toimii, mutta loppusuoralla alkaa tuntua siltä, ettei käsikirjoitukselle oikein keksitty loppua. Finaali ajaa asiansa, mutta muuten erittäin hyvän dinoviihteen jälkeen se on pienoinen antikliimaksi. Silti The End of Oak Streetista jäi hyvä maku suuhun ja toivon sille pelkkää menestystä, jotta näemme jatkossakin dinosauruksia myös muissa leffoissa kuin pelkissä Jurassic-rainoissa. Ja jotta studiot ottaisivat lisää vastaavia riskejä isomman budjetin alkuperäisideoiden kanssa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut David Robert Mitchell. The End of Oak Street ei ole kokonaisuutena yhtä eheä kuin miehen tunnetuin leffa It Follows, mutta se näyttää Mitchellin taidot myös vanhanaikaisen seikkailuviihteen parissa - unohtamatta niitä kauhuelementtejä. Teknisesti The End of Oak Street on mainio. Leffa on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja K12-ikärajan leffaksi sekaan on saatu jopa yllättävänkin rajuja maskeerauksia. Dinosaurukset ovat vaikuttavasti luotuja, mutta paikoitellen esihistoriallisista maisemista Flowervalen ympärillä paistaa tietynlainen digitaalisuus. Äänimaailma on väkevästi rakennettu dinosaurusten karjahduksia myöten ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit kuuluvat kuluneen leffavuoden parhaimmistoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The End of Oak Street, Yhdysvallat, 2026, Bad Robot, Good Fear Content, Jackson Pictures, Tommy Harper Productions, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: The Island (2005)

THE ISLAND

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.

The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.

Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.

Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.

Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products

Arvostelu: Robots (2005)

ROBOTS

Ohjaus: Chris Wedge

Pääosissa: Ewan McGregor, Robin Williams, Halle Berry, Greg Kinnear, Mel Brooks, Jim Broadbent, Amanda Bynes, Drew Carey, Jennifer Coolidge, Harland Williams, Stanley Tucci, Dianne Wiest, Paul Giamatti ja Chris Wedge

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Robots on Blue Sky Studiosin animaatioelokuva. 1990-luvun lopulla ohjaaja Chris Wedge ja kirjailija William Joyce suunnittelivat elokuvasovitusta Joycen joulukirjasta Santa Calls (1993), mutta kun projekti ei edennyt, kaksikko päätti tehdä animaatioleffan roboteista. Kaksikko esitteli ideansa 20th Century Foxin animaatiopuolta johtaneelle Chris Meledandrille, joka ei erityisemmin innostunut, mutta näytti silti idealle vihreää valoa. Kun Wedgen ohjaama Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) osoittautui jättihitiksi, robottileffan työstäminen lähti tosissaan käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi alkoi. Lopulta Robots sai maailmanensi-iltansa 6. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta. Itse joko kävin katsomassa leffan teatterissa, kun se saapui Suomeen tai näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Lapsena katsoin elokuvan useampaankin otteeseen, mutta aikuisiällä olen katsonut sen vain kerran, osana vuoden 2020 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Kun huomasin Robotsin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan taas uudestaan ja samalla arvostella sen.

Keksijäksi pyrkivä nuori robotti Rodney Copperbottom matkaa isoon Robotticityyn, tavatakseen idolinsa Bigweldin, vain huomatakseen, että kaupungin on ottanut valtaansa häikäilemätön Ratchet, joka pyrkii hankkiutumaan eroon ruosteisista ja varaosilla pärjäävistä roboteista.

Robotsin päähenkilö on Rodney Copperbottom (äänenä Ewan McGregor), nuori ja sinisilmäinen robotti, jonka unelmana on olla uusi suurkeksijä. Niinpä hän päättääkin pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja matkata pienestä Niittivaarasta suureen Robotticityyn toteuttamaan haaveitaan ja päätyy siinä samalla seikkailuun, jossa vaakalaudalla on kaikkien robottien kohtalo. Rodney on pidettävä päähahmo, jonka matkalle lähtee positiivisin mielin mukaan. Kun Rodney huomaa, millaisessa jamassa Robotticity on, hän päättää tehdä sen, minkä hän parhaiten osaa: korjata asiat.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rodneyn vanhemmat Herb (Stanley Tucci) ja Lydia (Dianne Wiest), Rodneyn keksijäidoli Bigweld (Mel Brooks), tämän bisneksen ja samalla Robotticityn vallan napannut Phineas T. Ratchet (Greg Kinnear) ja hänen katala äitinsä Madame Gasket (Jim Broadbent), Ratchetille työskentelevä Cappy (Halle Berry), sekä hölösuinen höhläbotti Fender (Robin Williams), hänen siskonsa Piper (Amanda Bynes) ja heidän tätinsä Fanny (Jennifer Coolidge). Ratchet on kelpo antagonisti ja hänen karmiva äitinsä on vielä sitäkin parempi uhka varaosien kanssa toimeentuleville roboteille. Lapsille Fender nousee taatusti suosikiksi, mutta aikuisille tämän häsläävän pönttöpään koheltaminen voi olla varsin raskasta seurattavaa. Robin Williamsille on tuskin edes annettu käsikirjoitusta, vaan hänet on todennäköisemmin vain pistetty äänityskoppiin ja sormet ristissä toivottu, että lopputuloksena olisi samanlaista komediakultaa kuin Aladdinin (1992) Lampunhenkenä. 

Robots on harmillisen epätasainen paketti, josta löytyy paljon toimivia asioita, mutta myös asioita, jotka estävät elokuvaa nousemaan täyteen potentiaaliinsa. Siinä on selvät juttunsa lapsikatsojille, mutta myös selvät juttunsa aikuisille katsojille. Yleensä pidän parhaina animaatioina juuri niitä, jotka onnistuvat viihdyttämään koko perhettä, mutta Robots tuntuu siltä, että se yrittää vuoronperään viihdyttää toista ikäryhmää, jättäen samalla toisen tylsistymään siinä vieressä. Etenkin komediansa puolesta elokuva hyppii joko todella lapsellisen sekoilun ja pieruhuumorin ja sitten taas aikuisille suunnattujen härskien vitsien välillä. Joko siis aikuinen pyörittelee silmiään tai saa päänsärkyä pitkistä mekastusosioista tai sitten joutuu vastaamaan jälkikasvulleen, miksi jokin repliikki oli niin pirun hauska.

Elokuvan tarina on kuitenkin oivallinen, erityisesti paperilla. On kiinnostavaa seurata Rodneyn matkaa tapaamaan idoliaan, etenkin kun tämä robottien maailma on niin mielikuvituksellisesti luotu. Toki Robotticityn julkinen liikenne lähennä hämmentää, mutta pääasiassa maailma on vekkulisti ja oivaltavasti suunniteltu. Aikuisille taas on luvassa hyvää heijastuspintaa ja etenkin näin vuoden 2025 Suomessa tuntuu turhankin tutulta, että vallassa olevat pyrkivät hankkiutumaan eroon huono-osaisista, joilla ei ole varaa heidän vaatimaan elämäntyyliin. Ratchet ja hänen äitinsä mieluummin heivaavat mielestään huonommat robotit romuttamolle kuin antavat näiden "pilata" katukuvaa. Valitettavasti tekijät eivät tuntuneet tietävän, kuinka viedä kertomusta tyydyttävästi päätökseen, jolloin koheltamisen kierrosnupit väännetään kaakkoon ja tietty leffa vielä päättyy suureen tanssinumeroon.

Visuaalisesti Robots näyttää edelleen yllättävänkin hyvältä, vaikka viimeisten 20 vuoden aikana animaatiopuolella on koettu aikamoisia harppauksia. Erilaiset hupsun näköiset robotit liikkuvat sulavasti ja robottien maailma on luotu todella yksityiskohtaisesti, oli kyse sitten upeista taustoista tai ihan vain siitä erosta, onko robotin pinta kiiltävä vai ruosteinen. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma äityy toisinaan aikamoiseksi rymistelyksi, oli kyse sitten äänitehosteista tai John Powellin pauhaavasta musiikista. Rauhallisempina hetkinä Powell kuitenkin tunnelmoi oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robots, 2005, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions

Arvostelu: Jack the Giant Slayer (2013)

JACK THE GIANT SLAYER

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Nicholas Hoult, Eleanor Tomlinson, Ewan McGregor, Stanley Tucci, Ian McShane, Bill Nighy, Eddie Marsan Ewen Bremner, Christopher Fairbank, John Kassir, Cornell John, Andrew Brooke, Angus Barnett, Ben Daniels, Warwick Davis, Tim Foley ja Tandi Wright

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Fee-fi-fo-fum!"

Jack the Giant Slayer perustuu englantilaisiin kansantaruihin Jaakko jättiläisentappaja (Jack the Giant Killer), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1711 ja Jaakko ja pavunvarsi (Jack and the Beanstalk), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1734. Darren Lemke ehdotti New Line Cinemalle, että yhtiö tekisi elokuvan Jaakko-satujen pohjalta, mistä yhtiö kiinnostui. Elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö Lemkestä D. J. Carusoon, Mark Bombackiin, ohjaaja Bryan Singeriin, Christopher McQuarrieen ja Dan Studneyhyn, kunnes kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 työnimellä "Jack the Giant Killer". Lopulta hieman muunnetun nimen kanssa Jack the Giant Slayer sai maailmanensi-iltansa 26. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen koulussa englanninkielen tunnilla lukuvuoden loppupäässä. Pidin elokuvaa aika keskinkertaisena fantasiaseikkailuna, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Jack the Giant Slayerin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cloisterin valtakunnassa asuva maatilan poika Jack saa haltuunsa taikapapuja. Kun niistä kasvava valtava pavunvarsi vie valtakunnan prinsessan mennessään taivaisiin, Jack ja kuninkaan sotilaat kiipeävät etsimään häntä... ja löytävät itsensä jättiläisten maailmasta!

Poika-elokuvalla (About a Boy - 2002) näyttelijäuransa aloittanut ja 2010-luvulla muun muassa X-Men: First Classilla (2011) kuuluisuuteen noussut Nicholas Hoult nähdään pääroolissa Jackina tai suomalaisittain Jaakkona. Jack on maalaispoika, joka haaveilee seikkailuista ja päätyykin sellaiselle, kun hän myy setänsä (Christopher Fairbank) hevosen papuja vastaan. Nämä pavut eivät ole mitään tavanomaisia yksilöitä, vaan niistä kasvaa jättimäinen pavunvarsi, joka ulottuu pilviin asti. Hoult on mainio valinta Jackiksi, josta alkaa filmin mittaan muodostumaan varsinainen sankaritapaus.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cloisterin valtakunnan kuningas Brahmwell (Ian McShane), hänen tyttärensä, prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson), kuninkaankaartin kapteeni Elmont (Ewan McGregor) ja hänen uskollinen soturinsa Crawe (Eddie Marsan), kuninkaan neuvonantaja, lordi Roderick (Stanley Tucci), sekä hänen assistenttinsa Wicke (Ewen Bremner). Jättiläisten päällikkönä, kaksipäisenä Fallonina taas kuullaan Bill Nighy ja John Kassir. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti. McShanesta ja Tomlinsonista löytyy arvokkuutta kuninkaallisiksi, McGregorissa on karismaa sotilaiden komentajaksi ja Tucci toimii lipevänä neuvonantajana. Nighyn ääni sopii täydellisesti pahojen jättiläisten johtajalle. Sivuhahmoista useampi jää kuitenkin aika sisällöttömiksi, miksi onkin elokuvan onni, että siihen on saatu palkattua näin hyviä esiintyjiä.

Ei Jack the Giant Slayer uusintakatselulla liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen miksikään loistoleffaksi vieläkään osoittautunut, mutta täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Siinä on selviä ongelmia pahvisista hahmoista yllätyksettömään tarinankerrontaan ja kehnoihin erikoistehosteisiin (puhutaan niistä tarkemmin vähän myöhemmin), mutta silti kyseessä on ihan passeli fantasiaseikkailu. Erityisesti pidän siitä, ettei tätäkin klassikkosadun filmatisointia tehty ylidramaattisesti synkistellen, kuten hieman tätä ennen ilmestyneiden Red Riding Hood - Punahilkan (Red Riding Hood - 2011) ja Lumikki ja metsästäjän (Snow White and the Huntsman - 2012) kohdalla pääsi käymään. Niihin harmaissa sävyissä murjottaviin rainoihin verrattuna Jack the Giant Slayer on varsin laadukas teos.

Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Siinä alustetaan hyvin taikapapujen ja jättiläisten maailman legendat, eikä aikaakaan, kun prinsessa Isabelle tempaistaan jo korkeuksiin jättiläisten luokse ja itse vaarallinen matka alkaa. Seikkailun henki on miellyttävästi läsnä läpi leffan ja siitä löytyy oivallisesti hyvien seikkailukertomusten aineksia jännittävistä tilanteista isoihin toimintakohtauksiin, huumoriin ja tietty romantiikkaan. Ei Houltin ja Tomlinsonin väliltä erityistä kemiaa löydy, mutta nuoret näyttelijät saavat silti aikaan tarpeeksi hyvän rakkaustarinan tyngän. Välillä jättiläiset tarjoavat jännittäviä tilanteita, toisinaan niitä hyödynnetään liikaa esimerkiksi pieruvitsien kautta, jotka vesittävät niiden uhkaavuutta. Kaikki johtaa kelvolliseen lopputaisteluun, sekä hieman hämmentävään viimeiseen minuuttiin, joka saa katsojan pohtimaan, että mistäs tässä nyt oli kyse?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Bryan Singer, joka tekee oivaa työtä tunnelman kanssa. Useiden käsikirjoittajien aikaansaamasta tekstistä ei syvällisyyksiä löydy, vaikka sitä kuinka kaivelisi, mutta se ajaa asiansa. Jack the Giant Slayer on mainiosti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät, puvut ovat läpikotaisin oivalliset ja maskeerauksetkin oivat, joskin parissa kohtaa itseäni hieman häiritsi, kuinka vähillä ruhjeilla hahmot tietyistä hetkistä selviävät, tekijöiden yrittäessä epätoivoisesti pitää filmiä lapsiystävällisenä. Ääniefektit rymistelevät tehokkaasti ja leikkaajanakin toimivan John Ottmanin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin. Elokuva kuitenkin kompastuu pahasti sen erikoistehosteisiin. Digitaalisesti tehdyt taustat ovat vielä ihan toimivia, mutta tietokoneilla tehdyt jättiläiset eivät missään kohtaa vakuuta. Ne ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä, mutta silti jotenkin aika kökköjä. Usein näyttää siltä kuin oikeat näyttelijät taistelisivat PlayStation 3:n videopeliörkkejä vastaan. On käsittämätöntä, että elokuva maksoi lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta efekteistä ei ole saatu tämän parempia. Kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneessä Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) nähtiin huomattavasti uskottavammin luotuja satuolentoja.

Yhteenveto: Jack the Giant Slayer on kelpo fantasiaseikkailu, joka kompuroi pahvisiin sivuhahmoihinsa ja heikkoihin erikoistehosteisiin. Elokuva vie passelisti mukanaan ja viihdyttää toimivasti läpi parin tunnin kestonsa. Leffa alustaa kertomuksensa ja hahmonsa tarpeeksi hyvin, eikä aikaakaan, kun he jo päätyvät seikkailuunsa. Seikkailu pitää sisällään kaikki oleelliset jutut vauhdikkaasta menosta, miekkataisteluista, hurjista hirviöistä ja huumorista nuoreen romantiikkaan - joskin Nicholas Houltin ja Eleanor Tomlinsonin väliltä ei kaksista kemiaa löydy. Muuten näyttelijät suoriutuvat vähintään kelvollisesti rooleistaan ja ohuiksi jäävät hahmot hyötyvät hyvistä näyttelijöistä. Elokuva on puitteiltaan oivallinen ja sen musiikit ovat mainiot, mutta leffan erikoistehosteet eivät vakuuta. Jättiläiset näyttivät jo kymmenen vuotta sitten videopelipahiksilta. Jack the Giant Slayerista löytyy selvät vikansa, mutta niistä huolimatta se on varsin menevä satuleffa, jonka voi sujuvasti katsoa ainakin kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jack the Giant Slayer, 2013, Warner Bros., New Line Cinema, Legendary Entertainment, Original Film, Bad Hat Harry Productions, Big Kid Pictures

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Selviytyminen (Lo imposible - 2012)

SELVIYTYMINEN

LO IMPOSIBLE

Ohjaus: J. A. Bayona

Pääosissa: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland, Samuel Joslin, Oaklee Pendergast, Johan Sundberg, Marta Etura, Sönke Möhring ja Geraldine Chaplin

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Lo imposible (The Impossible), eli suomalaisittain Selviytyminen perustuu tositapahtumiin 26. joulukuuta 2004 tapahtuneesta Intian valtameren maanjäristyksestä, mikä aiheutti valtavan tsunamin, mikä iski Kaakkois-Aasian rannikolle tuhoisalla voimalla. Elokuva lähti liikkeelle espanjalaisten elokuvayhtiöiden, Apaches Entertainmentin ja Telecinco Cineman yhteistyönä, mutta tuotanto laajeni kansainvälisempiin mittoihin ja se päätettiin toteuttaa englanniksi espanjankielen sijaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2010 ja lopulta Selviytyminen sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta, joskin jotkut kritisoivat sitä, että paikallisten thaimaalaisten sijaan elokuva keskittyikin eurooppalaisiin turisteihin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Selviytymistä, vaikka se oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2004 Bennettin perhe matkustaa joulunviettoon Khao Lakiin, Thaimaahan. Tapaninpäivänä perhejuhla muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi taisteluksi selviytymisestä, kun valtava tsunami iskee.

Elokuvan seuraama Bennettin perhe on osittain fiktiivinen ja osittain todellinen. Perheenjäsenet ja heidän koettelemuksensa perustuvat Belónin perheen kauhunhetkiin, kun he olivat lomalla Khao Lakissa tsunamin iskiessä. Kun espanjalaiset tekijät päättivät tehdä elokuvasta kansainvälisemmän, he muuttivat hahmot brittiläisiksi, jotta saisivat isoja tähtiä päärooleihin. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Naomi Watts ja Ewan McGregor näyttelevät Maria ja Henry Bennettiä, kun taas perheen lapsina, Lucasina, Thomasina ja Simonina nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Tom "Spider-Man" Holland, Paddingtoneistakin (2014-2017) tuttu Samuel Joslin ja Oaklee Pendergast. Lapsia myöten näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, tulkitessaan hahmojensa kauhuntunteita, kun he joutuvat hirvittävän tuhon keskelle. Watts on aivan mielettömän hyvä ja ehdottomasti palkintoehdokkuutensa ansainnut. McGregor on varsinkin erään puhelinsoiton aikana loistava. Holland osoittaa lahjakkuutensa jo tässä, mutta hänen hahmonsa käytös on paikoitellen hieman ärsyttävää.

Selviytyminen tekee alussa hieman kömpelöä työtä esitellessään Bennettin perhettä ja leffa hyppää kenties liiankin nopeasti "itse asiaan". Tsunami alkaa jo kymmenen minuutin kohdalla ja filmi kaipaisi kenties toiset kymmenen minuuttia sitä ennen rakentamaan perheen välejä toisiinsa paremmin, minkä lisäksi heidän mukavia lomapäiviä Thaimaassa olisi voinut näyttää hieman enemmän. Nyt tekijät lähinnä tyytyvät yhteen pallonpotkimishetkeen rannalla. Niinpä tsunamin iskiessä välitin lähinnä näyttelijöiden vaikuttavien roolisuoritusten ansiosta hahmojen kohtalosta, enkä niinkään itse hahmojen takia. Se minua ei kuitenkaan haittaa, että elokuva ei keskity thaimaalaiseen perheeseen. Jos kyseessä olisi thaimaalainen elokuva, olisi outoa, jos leffa kertoisi turistiperheestä, mutta kun Selviytyminen on eurooppalainen tuotanto, on ymmärrettävää, että he päättivät kertoa eurooppalaisista lomalla - etenkin kun Bennettin perheen tarina perustuu todellisen perheen koettelemuksiin.

Vaikka elokuva olisikin voinut käyttää tuplasti enemmän aikaa ennen tsunamia, niin kun tsunami osuu Khao Lakiin ja valtava vesimassa vyöryy kaiken läpi, leffa saa unohtamaan tämän ongelman, sillä kohtaus on niin hurjan vaikuttava. Sen lisäksi, että tsunamikohtaus on teknisesti huikean hyvin tehty, se on äärimmäisen jännittävä ja katsoja voi huomata pidättävänsä hengitystään, kun kauhulla seuraa hahmojen joutuvan erilleen toisistaan massiivisen vesivyöryn takia. Jo pelkän kauhistuttavan tsunamikohtauksen vuoksi Selviytyminen kannattaa katsoa. Kun eloonjääneet perheenjäsenet ryhtyvät loppuleffan ajaksi etsimään toisiaan tuhon ja kaaoksen keskeltä, ei jännite ole enää läheskään yhtä korkealla, mutta hahmot saavat pikkuhiljaa enemmän syvyyttä. Loppupäässä katsoja saattaa jopa herkistyä.

Elokuvan on ohjannut J. A. Bayona, joka rakentaa taidokkaasti tiivistä tunnelmaa ja tekee mestarillista työtä itse tsunamikohtauksen kanssa. Käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez olisi kuitenkin voinut käyttää ennen tsunamia enemmän aikaa hahmoihin. Tai kenties hän käyttikin, mutta Bayona päätti leikkauksessa ottaa ne hetket pois. Selviytyminen on todella näyttävästi kuvattu ja tuhottujen rakennusten, autojen ja puiden lavasteet veden keskellä ovat vaikuttavan karmivaa katseltavaa. Maskeeraukset ovat erinomaisia ja joidenkin ihmisten saamat vammat ovat jopa kuvottavia. Erikoistehosteet ovat upeat ja tsunamissa on hienosti yhdistelty digiefektejä ja oikeaa vettä ja pienoismalleja. Äänimaailmakin on onnistunut. Tsunamin aikana hyödynnetään tehokkaasti ääniefektejä ja mitä hahmot kuulevat. Kun Hollandin esittämän Lucasin päähän osuu jotain, hän menettää kuulonsa hetkeksi ja samalla elokuvastakin äänet vaimenevat lähes olemattomiin. Säveltäjä Fernando Velázquez tunnelmoi hyvin musiikeillaan, lisäten niin jännitettä kuin herkkyyttä.

Yhteenveto: Selviytyminen on onnistunut draamajännäri, jonka tsunamikohtaus on kaikessa karmivuudessaan todella vaikuttavasti toteutettu kaikin puolin. Katsojan sydän hakkaa, kun seuraa valtavan vesimassan pyyhkivän Khao Lakin yli ja erottaen Bennettin perheenjäsenet toisistaan. Kohtausta ennen toivoisi, että perhe saisi hieman enemmän aikaa, jotta hahmoja rakennettaisiin paremmin ja siten katsoja välittäisi heidän hurjista koettelemuksistaan tosissaan. Tsunamin jälkeen on vangitsevaa seurata, kun perheenjäsenet yrittävät kaaoksen keskeltä löytää toisensa. Lopulta elokuva onnistuu myös iskemään katsojansa tunteisiin. Näyttelijät suoriutuvat vakuuttavasti rooleistaan; niin konkarit Naomi Watts ja Ewan McGregor kuin tulokaslapset Tom Hollandin johdolla. J. A. Bayonan ohjaus on vahvaa ja teknisiltä ansioiltaan filmi on kestänyt hyvin aikaa. Selviytyminen ei ole helppoa katseltavaa, sillä sen kauhumaisuus syntyy todellisen maailman hurjuuksista, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lo imposible, 2012, Mediaset España, Summit Entertainment, Apaches Entertainment, Telecinco Cinema, Canal+ España, Películas la Trini, Instituto de la Cinematografía y de las Artes Audiovisuales, DragonCove Studios, VS Service, Intitut Valencìa de Cinematografia, Generalitat Valenciana

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions