Kätyrit & Monsterit (Minions & Monsters - 2026) - elokuva-arvostelu

KÄTYRIT & MONSTERIT

MINIONS & MONSTERS

Ohjaus: Pierre Coffin

Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.

Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.

Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.

     Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.

Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta (1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.

Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.

Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions & Monsters, Yhdysvallat, 2026, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg

Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink