Arvostelu: Millerit (We're the Millers - 2013)

MILLERIT

WE'RE THE MILLERS

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber

Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.

Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.

Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.

Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.

Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.

Yhteenveto: Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment

Arvostelu: Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003)

BRUCE - TAIVAANLAHJA

BRUCE ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Morgan Freeman, Jennifer Aniston, Philip Baker Hall, Catherine Bell, Steve Carell ja Lisa Ann Walter

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Bruce Almighty, eli suomalaisittain Bruce - taivaanlahja on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu löyhästi Robert Bauschin kirjaan Almighty Me vuodelta 1991. Mark O'Keefe ja Steve Koren kirjoittivat leffan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan siitä heti. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bruce - taivaanlahja sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellisesti iso menestys, vaikka se saikin hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja sen julkaisu kiellettiin Egyptissä, koska Jumala esitetään elokuvassa tavallisena miehenä. Itse näin Bruce - taivaanlahjan joskus lapsena, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Uutisankkurin työstä haaveileva Bruce Nolan uskoo elämänsä jatkuvien takaiskujen johtuvan siitä, että Jumala vihaa häntä. Eräänä päivänä Bruce tapaa itse Jumalan, joka päättää antaa Brucelle taivaalliset voimansa.

Jim Carrey nähdään elokuvan pääroolissa Bruce Nolanina, Eyewitness Newsilla työskentelevänä reportterina, joka haaveilee urasta uutisankkurina. Onni ei kuitenkaan tunnu olevan Brucen puolella, mistä hän syyttää Jumalaa, jona nähdään Morgan Freeman. Kuunneltuaan tarpeeksi Brucen valitusta, Jumala päättää näpäyttää Brucea ja antaa tälle voimansa. Carrey on loistovedossa läpi elokuvan, esiintyen sillä suurella määrällä energiaa, mitä hänestä on totuttu näkemään. Carreyta katsoessa ei voi kuin ihailla hänen komedialahjojaan, jotka muodostuvat hänen rytmitajustaan, verrattomasta elekielestään, hauskoista äänenkäytöistään, sekä Carreylle tavaramerkkimäisestä naamanvääntelystään. Freeman on myös nappivalinta omaan osaansa itse Jumalana. Freeman omistaa yhden Hollywoodin upeimmista äänistä ja hän on erittäin karismaattinen näyttelijä, joten kuka sopisikaan paremmin rooliin? Vaikken itse olekaan uskovainen, pidän kovasti siitä, kuinka Freeman tulkitsee Jumalaa. Freeman tekee hänestä hauskan hyvin eri tavalla kuin Carrey Brucesta, menemättä kuitenkaan koskaan jumalanpilkan puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Aniston Brucen tyttöystävänä Gracena ja Lisa Ann Walter Gracen siskona Debbienä, Philip Baker Hall Brucen pomona Jack Baylorina, sekä Steve Carell Brucen pahimpana kilpailijana Evan Baxterina. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä osissaan. Frendeistä (Friends - 1994-2004) tuttu Aniston ei pääse esittelemään komediakykyjään, Carreyn varastaessa show'n kaiken aikaa, mutta Carellille on onneksi mahdutettu yksi aivan hulvaton kohtaus.

Bruce - taivaanlahja taitaa jopa olla viimeinen todella hyvä Jim Carreyn tähdittämä komedia. Toki Carrey on tämän jälkeenkin esiintynyt muutamassa hyvässä filmissä, mutta sanoisin silti, että tähän päättyi hänen priima-aikansa komedioiden parissa. Ei Bruce - taivaanlahja ihan tavoita Carreyn ysärihittien, kuten Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan (Liar Liar - 1997) tasoa, mutta se on silti erittäin mainio ja hyvänmielinen hassuttelu. Nauraa saa useampaan otteeseen ja vähintään hymy pysyy huulilla suuren osan ajan leffasta.

Vaikken tosiaan olekaan uskovainen, olen aina pitänyt kiinnostavana kertomusta tavantallaajasta, joka saa käyttöönsä Jumalan voimat. Aluksi Bruce tietty hyödyntää niitä vain omaksi ilokseen ja on hupaisaa nähdä, mitä kaikkea hän keksiikään uusien kykyjensä kanssa. Leffassa leikitellään vekkulimaisesti raamatullisten juttujen kanssa, esimerkiksi kun Bruce jakaa autoruuhkan kahtia, vähän niin kuin Mooses jakoi Punaisenmeren. Tietty hommaan kuuluu myös opetuksia, eikä Jumalan leikkiminen ole niin mieleistä puuhaa kuin voisi kuvitella. Draamaa tuodaan oivallisesti mukaan, kun Brucen mahti nousee päähän ja alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen ja kun Brucen pitää ymmärtää Spider-Man - Hämähäkkimiehestäkin (Spider-Man - 2002) tunnettu opetus, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ace Ventura - lemmikkidekkarin (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) ja Valehtelija, valehtelijan ohjaaja Tom Shadyac, eli hän ja Carrey ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä. Shadyac saakin selvästi Carreyn pistämään parastaan komediapuolella ja hänen rakentamansa tunnelma on lystikäs. Steve Korenin, Mark O'Keefen ja Steve Oedekirkin käsikirjoitus on oivallinen. Kolmikko on rakentanut kertomuksen niin, ettei katsojan todellakaan tarvitse olla uskovainen, jotta leffasta voi nauttia. Bruce - taivaanlahja on myös hyvin kuvattu ja leikattu leffa. Siitä löytyy oivia lavasteita ja asuja, kuten myös kelpo erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin toteutettu John Debneyn pirteitä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Bruce - taivaanlahja on erittäin mainio ja hilpeä komedia, joka sisältää todella vekkulin tarinan. On hupaisaa seurata, kuinka maansa myynyt mattimeikäläinen alkaa toimia, kun itse Jumala antaa hänen käyttönsä taivaalliset voimansa - erityisesti, kun kyseistä mattimeikäläistä esittävä Jim Carrey on mahtavassa vireessä läpi elokuvan. Morgan Freeman taas istuu hyvin Jumalaksi mahtipontisen äänensä kanssa ja vaikka muut näyttelijät ovat kelvollisia osissaan, jäävät he väkisinkin pääkaksikon varjoon. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, mutta myös kelpo draamaa, kun jumalalliset voimat alkavatkin tehdä Brucelle hallaa. Elokuvasta löytyy hyviä opetuksia, minkä lisäksi Raamattua tuntevat voivat tunnistaa useita tuttuja juttuja, hauskasti modernisoituina. Bruce - taivaanlahja ei kuitenkaan vaadi uskonnollisuutta, jotta sen parissa voi pitää hauskaa. Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi kaikille Jim Carreyn hassuttelusta pitäville. Vaikka mies onkin tämän jälkeen tehnyt joitain hyviä filmejä, komedian puolella Bruce - taivaanlahja on mielestäni Carreyn viimeinen erittäin hyvä yksilö.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bruce Almighty, 2003, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Shady Acres Entertainment, Pit Bull Productions, O Entertainment

Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink

Arvostelu: Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011)

KAAMEAT POMOT

HORRIBLE BOSSES

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.

Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.

Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi.
     Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.

Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.

Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.

Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.

Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin (2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.

Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment

Arvostelu: Rautajätti (The Iron Giant - 1999)

RAUTAJÄTTI

THE IRON GIANT

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Eli Marienthal, Vin Diesel, Christopher McDonald, Harry Connick Jr., Jennifer Aniston ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia / Signature Edition: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: S

The Iron Giant, eli suomalaisittain Rautajätti perustuu Ted Hughesin lastenkirjaan "The Iron Man" vuodelta 1968. Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Des McAnuff luki kirjan ja uskoi, että siitä voisi tehdä erinomaisen elokuvan. Warner Bros. Entertainment tarttui heti projektiin ja sitä alettiin työstämään. Ohjaajaksi valittiin melko tuntematon Brad Bird, joka sai muokata alkuperäistä tarinaa kirjoittaessaan sitä elokuvaksi. Leffan nimi muutettiin "The Iron Manista" The Iron Giantiksi, joka ilmestyi kesällä 1999 (Suomessa vasta joulupäivänä). Kriitikot ylistivät elokuvaa ja monet sen nähneistä rakastuivat siihen. Harmillisesti kovin monet eivät nähneet sitä leffateatterissa. Rautajätin budjetti oli noin 80 miljoonaa dollaria ja se tuotti vain 30 miljoonaa dollaria, mikä teki siitä ison flopin. Elokuva on kuitenkin jäänyt elämään positiivisessa valossa. Ne, jotka ovat nähneet sen, pitivät siitä kovasti ja ovat vuosien varrella näyttäneet sitä tutuilleen. Itse en nähnyt Rautajättiä, kun se ilmestyi, sillä olin silloin vielä ihan pieni, mutta kun vihdoin näin sen, se nousi yhdeksi suosikeistani lapsena. Katsoin sen silloin muutaman kerran, mutta sen jälkeen kesti monia vuosia, kunnes näin sen uudestaan. Tämä johtui siitä, ettei elokuvaa löytynyt mistään DVD:nä. Kun sain Netflixin käyttööni vuonna 2014, ilahduin suuresti, sillä Rautajätti löytyi sieltä. Katsoinkin sen heti, minkä jälkeen näytin sen ystävälleni. Samalla aloin myös etsiä sitä DVD:nä divareista ja kirpputoreilta. Vasta syksyllä 2017 etsin sitä huuto.netistä, josta löysin sen ja ostin heti. Katsoin Rautajätin tyttöystäväni kanssa, joka ei ollut sitä nähnyt. Samalla päätin arvostella sen, jotta joku muukin innostuisi katsomaan yhden lapsuudensuosikeistani!

Hogarth-poika tapaa metsässä jättimäisen robotin, joka vaikuttaa aluksi pelottavalta, mutta osoittautuukin ystävälliseksi. Hogarthin täytyy piilotella uutta kaveriaan kaupunkiin saapuneelta agentti Mansleyltä, joka aikoo löytää ja tuhota Rautajätin.

Hogarth Hughes (Eli Marienthal) on nuori ja hieman ylivilkas poika. Hänellä ei vaikuta olevan kavereita, joten hän tuo kotiinsa milloin mitäkin metsästään löytämiä eläimiä. Hogarth on todella utelias, joten hän on välittömästi valmis tutkimaan, mitä kummallisia ääniä metsästä kuuluu. Hahmo ei energisyydestään huolimatta ole kuitenkaan ärsyttävä, vaan häneen on saatu ikuistettua lapsen into erinomaisesti. Hogarth on todella pidettävä päähenkilö alusta alkaen.
     Itse Rautajätti (äänenä vielä vuonna 1999 lähes tuntematon Vin Diesel) on erittäin kiehtova mysteeri. Elokuvan aikana ei koskaan selitetä mistä ja miksi yli kymmenmetrinen robotti on tullut Maahan. Jälkimmäiseen löytyy pientä selitystä, mutta aika mysteeriseksi hahmo kuitenkin jää. Rautajätti on äärimmäisen sympaattinen tyyppi, joka haluaisi sopeutua ihmisten elämään, muttei ymmärrä, miksei saa tehdä niin. Robotiksi Rautajätiltä löytyy paljon tunteita ja hänestä onkin tehty moniulotteisempi hahmo kuin monesta muusta elokuvassa.
     Elokuvan "pahis" on Selittämättömien ilmiöiden osastolla työskentelevä Kent Mansley (Christopher McDonald), joka uskoo uransa lähtevän kertaheitolla nousuun, jos hän saa napattua metallisen "uhkan". Hahmo on erittäin onnistunut, sillä hän luo hyvän jänniteen sille, pystyykö Hogarth pitämään uuden ystävänsä piilossa. Kent Mansley on myös pienesti pelottava, sillä hän on valmis tekemään ties mitä saadakseen Rautajätin tuhottua.
     Muita hahmoja leffassa ovat Hogarthin äiti (Jennifer Aniston), romusta taidetta valmistava Dean McCoppin (Harry Connick Jr.) ja kenraali Rogard (John Mahoney), joka ei usko Kentin höpinöitä metallisesta avaruusolennosta. Hogarthin äiti jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, mutta rento Dean on oikein kelpo tapaus. Hogarthin tavoin hänkin on aika yksinäinen, minkä takia heidän on helppo ystävystyä.

Rautajätistä voi helposti tulla mieleen Steven Spielbergin elokuva E.T. the Extra-Terrestrial (1982), sillä molemmissa nuori poika kohtaa avaruudesta saapuneen olennon, ystävystyy sen kanssa ja yrittää piilotella sitä armeijalta ja äidiltään. Tässä se olento on tosin PALJON isompi ja rautainen, mutta molempien leffojen juonissa on sama pohja. Jotkut lapsuudensuosikit eivät enää vanhemmalla iällä toimi, mutta onneksi tämä elokuva ei kuulu siihen sarjaan. Rautajätti on yhä aivan erinomainen filmi! Hogarthin ja Rautajätin ystävyydestä on saatu luotua niin voimakas, että elokuvaa voi kutsua kauniiksikin. Siinä on aidosti koskettavia hetkiä, kuten myös kunnon yllätyksiä. Eniten filmi yllättää sillä, miten hienosti siihen on saatu yhdisteltyä synkkiä asioita, mutta silti elokuva on todella lapsiystävällinen. Elokuva tapahtuu 1950-luvun lopulla ja siihen on saatu mukaan ydinsodan pelkoa. Erässä koulukohtauksessa lapsille näytetään televisiosta, miten pommitukselta pitää suojautua, ja itse Rautajättiä jotkut voivat pitää toisen valtion aseena. Myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailu otetaan hienosti huomioon. Ensimmäisen kerran, kun Hogarth näkee Rautajätin, hän henkäisee: "Sputnik!" Leffaan työstetty ajankuva on taidokkaasti toteutettu. 1950-luvun maailma erottaa sen upeasti muista animaatioista ja tarjoaa aikuisille paljon lisäsisältöä. Jo Hogarthin katsomaan kauhuelokuvaan on saatu hauskasti ajan henkeä, minkä lisäksi yllä olevasta julisteesta on tehty mainion vanhanaikainen.

Synkkyyden ja vakavien aiheiden vastapainona on ystävyyden lisäksi kevyt tunnelma. Erityisen hauskasta elokuvasta ei tosin ole kyse. Vitsit ovat lähinnä pieniä hassuja oivalluksia ja pöhköjä tilanteita, jotka tarjoavat tyytyväisiä hymähdyksiä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä elokuva nappaa niin tiukasti mukaansa. Leffa ei kestä edes puoltatoista tuntia, joten filmi tuntuu olevan ohi hetkessä. Se kuitenkin ehtii kertoa tarinansa alusta loppuun kunnolla. Vaikka haluaisinkin sen olevan hieman pidempi, en keksi kohtauksia, jotka vain parantaisivat sitä, joten Rautajätti on loistava juuri tällaisenaan. Vaikka mukana on järjettömän kokoinen robotti, elokuva on kuitenkin aika pieni kooltaan. Kuten leffan pituus, myös sen sisällä nähtävät koot ovat juuri sopivia. Vain loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta sekin osaa olla tarpeeksi pieni, jolloin elokuva ei muutu oudon yliampuvaksi. Huipennukseen on saatu upeasti liikuttavuutta ja jännitystä mukaan. Mukana on äärimmäisen iso yllätys, joka on todella pysäyttävä. Kokonaisuudessaan Rautajätti on loistovalinta koko perheen elokuvailtaan. Lapsille se tarjoaa ihanan ystävyyden, mukaansatempaavan seikkailun ja oivallisia opetuksia, kun taas aikuisille se tarjoaa mahtavasti toteutetun ajankuvan ja erikoisia yllätyksiä.

Rautajätti on myös erinomaisesti animoitu. Elokuva on pääasiassa käsin piirretty, mutta itse Rautajätti on toteutettu tietokoneella. Tämä on toteutettu aivan mielettömän hyvin, sillä vain robotin silmistä ja parista muusta asiasta loppuhuipennuksessa voi huomata, ettei hahmo ole käsin piirretty kuten muut hahmot. Jätti sulautuu ympäristöönsä täydellisesti. Muut henkilöt ovat pienesti Disneymäisiä, mutta tarpeeksi erilaisia, jottei leffaa katsoessaan luule näkevänsä Walt Disneyn animaatiota. Taustat ovat myös taidokkaasti toteutetut. Rautajätin ohjauksesta vastaa Brad Bird, joka oli aiemmin ohjannut vain Amazing Stories -sarjaa (1985-1987) ja Simpsonit -sarjaa (The Simpsons - 1989-) parin jakson verran. Tämä on siis Birdin esikoisohjaus elokuvien puolella ja hän onnistuu siinä mestarillisesti. Jos Bird ei olisi ohjannut Tomorrowland: A World Beyondin (2015), olisi hän mielestäni yksi parhaista ohjaajista, sillä hänen kolme muuta leffaansa, Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Rottatouille (Ratatouille - 2007) ja Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ovat myös aivan mahtavia! Elokuvan äänimaailma on taidokkaasti toteutettu ja Michael Kamen on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.

Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Signature Edition. Tämä versio on julkaistu Yhdysvalloissa ja muutamassa muussa maassa, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Siksi en olekaan nähnyt pidennettyä versiota, enkä tiedä, mitä uusia kohtauksia se sisältää.

Yhteenveto: Rautajätti on loistava ja koskettava scifikertomus ystävyydestä. Elokuva on todella lyhyt, mutta se onnistuu kertomaan tarinansa alusta loppuun kiirehtimättä. Filmi nappaa heti mukaansa ja se saa välittämään hahmoistaan, jolloin liikuttavat hetket todella toimivat. Elokuvan tunnelma on muutenkin upeasti luotu. Se saa jännittämään oikeissa kohdissa, mutta nostaa myös hymyn huulille vähän väliä. Oivallisia yllätyksiäkin on luvassa. Ajankuva on aivan mahtavasti toteutettu kaikin puolin visuaalisuuksista synkkiin teemoihin asti. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta silti tarpeeksi pieni, jotta se sopii muun leffan kokoon, mikä saa itse Rautajätin tuntumaan vielä isommalta. Elokuvan animointi on upeaa, eikä katsoja huomaa Rautajätin olevan tietokoneella tehty, jos sitä ei tiedä etukäteen. Äänimaailma on erinomainen sekä efektien että musiikkien puolesta. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut tekemään aivan mahtavan teoksen, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Ihan perheen pienimmille Rautajätti ei sovi tiettyjen aiheidensa takia, mutta ala-asteen aloittaville tämän voi jo näyttää. Jos leffa ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa se vilkaista, sillä näin hienon elokuvan pitäisi saada enemmän huomiota!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Iron Giant, 1999, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation

Arvostelu: Storks / Haikarat (2016)

STORKS (2016)

HAIKARAT

Ohjaus: Nicholas Stoller ja Doug Sweetland
Pääosissa: Andy Samberg, Katie Crown, Kelsey Grammer, Anton Starkman, Ty Burrell, Jennifer Aniston, Stephen Kramer Glickman, Keegan-Michael Key, Jordan Peele ja Danny Trejo
Genre: seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

1800-luvulla sukupuoliasioista ei erityisemmin puhuttu, joten kun lapset kysyivät uteliaina vanhemmiltaan, mistä vauvat tulevat, nämä vastasivat, että haikarat tuovat ne. Täysin tarkkaa lähtökohtaa sepitteelle on vaikea sanoa, mutta tarina on jäänyt elämään ja vauvoja kuljettavista haikaroista on tehty useita satuja. Uusimman sadun kertoo Warner Brosin animaatioyhtiö, jonka elokuva Storks, eli suomeksi Haikarat ilmestyi syksyllä 2016. Aihe kiinnosti minua hieman, mutta vielä enemmän minua kiinnosti nähdä elokuva sen takia, että yhtiö oli pari vuotta aiemmin tehnyt todella hyvän The LEGO Movien (2014). Yhtä mainiota teosta en odottanut, mutta ajattelin leffan olevan kuitenkin viihdyttävä. Valitettavasti elokuvan ainoa lehdistönäytös oli suomeksi dubattu ja kun menen sillä linjalla, että katson elokuvat aina niiden alkuperäiskielellä, en suostunut katsomaan leffaa siten, vaan päätin odottaa vuokrausmahdollisuutta. Nyt se on vihdoin koittanut ja kävin Makuunissa vuokraamassa leffan Blu-ray -formaatissa yhdessä Hell or High Waterin (2016) kanssa.

Haikarat ovat luopuneet vauvojen kuljettamisesta ja tekevät bisnestä toimittamalla tavaroita ympäri maailman. Kuitenkin eräänä päivänä uusi vauva putkahtaa ulos uunista, jolloin Junior-haikaran ja Tulip-orvon täytyy lähteä viemään vauvaa omistajilleen. Tämä täytyy tosin tehdä salassa, sillä haikaroiden kuljetusyhtiön pomo ei hyväksy tällaisia tilanteita tapahtuvaksi.

Päähahmona nähdään hieman itsekäs Junior (Andy Samberg), joka saa kuulla pääsevänsä haikaroiden kuljetusyhtiön, Kulmakauppa.comin uudeksi pomoksi. Tästä tulee hänelle äärimmäisen tärkeää ja hän tekeekin kaiken varmistaakseen, että hänestä todella tulee uusi johtaja. Koko vauva-asia voi pilata hänen mahdollisuutensa ja hän pelkää koko ajan, että hänet tullaan erottamaan. Tämän takia Junior tuntuu paikoitellen hieman ärsyttävältä ja toivoisi, että hän näkisi vihdoin omaa napaansa pidemmälle. Onneksi hahmo on kuitenkin koominen ja pääasiassa pidettävä, jolloin häntä jaksaa seurata. Silti kyseessä on leffan heikoin isossa roolissa oleva hahmo.
     Junioria auttava ja koko vauvaongelman aiheuttava Tulip-orpo (Katie Crown) joutui jäämään Kulmakauppa.comiin, sillä eräs haikaroista yritti pitää hänet, kun hän oli vielä vauva. Tapahtumaketjun seurauksena kukaan ei enää tiennyt, minne Tulip piti viedä, jolloin hän jäi asumaan haikaroiden kanssa. Hänen takiaan vauvojen kuljettaminen myös lopetettiin, minkä taakkaa hän joutuu kantamaan harteillaan. Hahmo on mielenkiintoinen, mutta on harmi, ettei leffassa hyödynnetä sitä seikkaa, ettei Tulip luultavasti tiedä, millaista ulkomaailmassa oikeasti on.
     Juniorista on tulossa Kulmakauppa.comin uusi pomo, sillä sen nykyinen, eli Hunter (Frasier-tähti, 1993-2004, Kelsey Grammer), on siirtymässä ylempiin tehtäviin. Jo ennen Hunterin näkemistä voi puheista päätellä, ettei hahmo ole kovin miellyttävä. Alusta asti katsojana tietää, että Hunterista tulee koitumaan ongelmia päähenkilöille. Onneksi hahmosta on saatu myös kierolla tavalla huvittava, sillä hän käyttää pikkulintuja julmasti eri asioihin, kuten stressileluina, golfpalloina ja Newtonin kehtona, jossa viisi pikkulintua roikkuvat vierekkäin naruista ja kun vasemmassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu muihin lintuihin, oikeassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu takaisin, jolloin vasemmassa päädyssä oleva heilahtaa jälleen jne. Minusta oli hienoa, että leffan pahiksesta oli tehty näin erikoisen koomisella tavalla sadisti... tai sadistisella tavalla koominen - miten sen nyt ottaa.
     Kulmakauppa.comissa toimii myös tärkeilevä pulu Pigeon Toady (Stephen Kramer Glickman), joka tuntuu käyvän vähän hitaalla, mutta on oikeasti ilkeä, jos sille tuulelle sattuu. Pigeon Toady yrittää päästä Hunterin suosioon ja koko vauvadilemma tuo hänelle hyvän tilaisuuden siihen. Hahmo on hauska, mutta muuttuu loppupuolella hieman rasittavaksi.
     Koko vauvaongelma alkaa, kun työinnokkaiden vanhempien (Ty Burrell ja Jennifer Aniston) poika Nate (Anton Starkman) kokee olevansa yksinäinen ja lähettää haikaroille kirjeen, jossa hän toivoo pikkuveljeä. Aluksi näytetään, kuinka ärsyttävän työkeskeisiä Naten vanhemmat ovat, jolloin kokee sääliä poikaa kohtaan. Leffan aikana Nate yrittää saada vanhempansa huomaamaan sekä itsensä että muun ulkomaailman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sudet, jotka vaikuttavat verenhimoisilta pedoilta, mutteivät kestä vauvan suloisuutta ja haluavatkin sen itselleen. Susiin on tuotu hauskuutta siten, että ne pystyvät rakentamaan kehoillaan erilaisia asioita, kuten siltoja, veneitä ja autoja. Tämä naurattaa useasti leffan aikana. Susista suurimmissa rooleissa ovat Alfa (Keegan-Michael Key) ja Beeta (Jordan Peele).
     Mukana on myös Danny Trejon ääninäyttelemä Jasper-haikara, joka aikoinaan yritti omia Tulipin itselleen, kun tämä oli vielä pelkkä vauva.

Haikaroiden alussa selitetään vauvankuljetuksesta ja kuinka bisnes muuttui tavallisten tavaroiden kuljetukseen. Kulmakauppa.comista on siis uusi Amazonin kaltainen verkkokauppa, joka myy tavaraa ympäri maailman. Idea on hauska ja mielenkiintoinen, jolloin tarinaan pääsee samantien mukaan. Tulip ei koe olevansa millään lailla hyödyksi bisnekselle, sillä hän ei osaa lentää. Hänet onkin laitettu vastaanottamaan vauvakirjeitä, joilla ei tosin tehdä enää mitään, joten niitä ei kukaan lähetä. Kuitenkin eräänä päivänä Naten kirje lähettämä saapuu, jolloin Tulip kokee tilaisuutensa tulleen ja pistää vauvakoneen käyntiin, mistä putkahtaakin ulos pinkkitukkainen pienokainen. Siipensä vahingoittanut Junior järkyttyy tästä, mutta tajuaa, että ainoa tapa selvittää asia, on viedä vauva omistajilleen. Näin alkaa kolmikon seikkailu, joka pitää mukanaan alusta loppuun. Leffassa on vain muutama kohta, joissa tunnelma notkahtaa, mutta se ei kuitenkaan kestä kauaa, vaan tunnelma tulee tyylikkäästi takaisin. Seikkailun tuntua on vahvasti mukana ja vähän väliä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan erilaisia vaaroja, jolloin katsojana jää varmasti seuraamaan tarinaa, eikä se käy oikeastaan koskaan tylsäksi - varsinkaan lapsille, joille tämä toimii varmasti.

Vaikka elokuvan idea kuulostaakin enemmän puhtaasti lastenleffalta ja monet trailerit viittasivat, että tämä on lähinnä perheen pienimmille tehty, ei näin kuitenkaan onneksi ole. Alusta asti aikuisetkin voivat kokea "riemua" Haikaroista, oli kyse sitten Kulmakauppa.comin ideasta tai Hunterin käytöksestä pikkulintuja kohtaan. Natea koskevat ongelmat, jotka ovat monissa perheissä todellisia, koskettavat vanhempia paremmin kuin lapsia. Lapsille tarjotaan hieman kohellusta ja hassuja tilanteita. Linnut eivät näe lasia ja tämä tuodaan hyvin esille, kun Junior yrittää juosta lasitehtaassa, törmäten jokaiseen mahdolliseen ikkunaan. Vanhemmat taas voivat naurahtaa, kun yhdessä kohtaa haikaroiden vauvabisneksen tuottavuuskeskustelussa mainitaan, että onhan niitä muitakin tapoja saada lapsia. Leffassa on tietty myös hieman dramaattisempia kohtia, joissa elokuvaan luodaan lisäsyvyyttä, sillä eihän koko juttu voi olla täynnä vauhtia ja komediaa. Erityisen jännittäviä tilanteita ei ole mukana. Susikohtauksen alku saattaa olla hieman karmiva lapsille, mutta kun susistakin tehdään hassuja, niin eipä siinä enää tarvitse säikkyä. Mukana on joitain heikompia hetkiä ja jotkut vitsit ovat typeriä, mutta niiden kohdalla täytyy muistaa, että Haikarat on kuitenkin lastenelokuva. Kokonaisuudessaan kyseessä on mainio animaatio, jonka katsoo mielellään uudestaankin. Kovin ihmeellinen se ei ole, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin.

Vielä on pakko sanoa, että kohtauksessa, jossa näytetään, kuinka vauvoja viedään vanhemmille, kannattaa katsoa tarkkaan, sillä voi yllättyä positiivisesti. Nopeatempoisessa kohtauksessa nimittäin voi nähdä mahdollisimman tavallisten heteroparien lisäksi yksinhuoltajan, homoparin ja lesboparin, minkä lisäksi hahmot edustavat eri etnisiä ryhmiä. Tällaista ei nähdä erityisen paljon lastenelokuvissa, joten onkin upeaa, miten tässä näin on tehty. Pariskuntia ei erityisesti korosteta, mikä on hienoa, sillä tällä tavalla näytetään, että kaikki rakkaus on normaalia, eikä yksittäisten vaikkapa homoparien takia tarvitse nostaa suurta kohua leffan ympärille, sillä homous on täysin tavallista. Hienointa onkin, että tämä on tehty lastenelokuvassa, jolloin perheen pienimmät näkevät, että on muitakin pariskuntia kuin vain äidit ja isät. Toivottavasti tällaista nähdään jatkossakin!

Haikarat on animoitu erittäin hienosti. Hahmot eivät ole kovin realistisen näköisiä, mutta se kuuluukin asiaan ja heidät on tyylitelty näyttämään hyviltä. Jotkut taustatkaan eivät ole mitä aidoimman näköiset, mutta se ei haittaa, sillä animointi on tehty todella yksityiskohtaisesti. Elokuva on myös upean värikäs. Ohjauksesta vastaavat Nicholas Stoller (joka myös käsikirjoitti Haikarat) ja Doug Sweetland. Ennen tätä Stoller on ohjannut mm. komediat Neighbors (2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (2016), kun taas Sweetlandille tämä on ensimmäinen ohjaustyö kokoillan elokuvassa. Kaksikko on hoitanut hommansa hyvin. Äänitehosteet ovat mainioita ja niillä on tehty leffaa rikkaammaksi. Musiikista vastaavat veljekset Jeff ja Mychael Danna, joiden sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää jälkikäteen mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Storks: Guide to Your New Baby", jossa Pigeon Toady näyttää, kuinka vauvan vaippa vaihdetaan, lyhytelokuva "The Master: A LEGO Ninjago Short", musiikkivideo "Kiss the Sky", sekä poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Haikarat on mainio animaatioelokuva, joka on täynnä vauhdikasta seikkailua ja vitsejä koko perheelle. Siinä on hyvä tarina ja toimivat hahmot, joista suosikeiksi voivat helposti nousta sudet. Tavat, joilla Hunter kohtelee pikkulintuja, ovat loistavia. Elokuva on animoitu hienosti ja se on todella värikäs. Jotkut kohdat ovat nerokkaita, mutta jotkut osiot ovat heikompia. Yleinen tunnelma kuitenkin toimii. Haikarat on pääasiassa tehty lapsille, mutta aikuisetkin voivat helposti nauttia siitä. Perheen pienimmille leffa tarjoaa hassuja tilanteita ja hahmoja, sekä hupsua kohellusta, kun taas aikuisia varten on mukana vitsejä, joita lapset eivät tajua. On hienoa, että vauvojenkuljetuskohtauksessa nähdään eri vähemmistöjä vanhempien joukossa, jolloin lapset näkevät, että voi olla muitakin vanhempia kuin vain äidistä ja isästä muodostuvat. Kokonaisuus on hyvä, muttei ihmeellinen. Elokuvan voi kuitenkin helposti katsoa uudestaan. Suosittelen elokuvaa perheen yhteiseen elokuvahetkeen, sekä kaikille lapsenmielisille. Jos mietitte, mitä tehdä perheen kanssa yhdessä, niin käykää vuokraamassa Haikarat, ostakaa karkkia ja viettäkää mukava leffailta!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.storks.wikia.com
Storks, 2016, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Office Christmas Party / Firman pikkujoulut (2016)

OFFICE CHRISTMAS PARTY (2016)

FIRMAN PIKKUJOULUT

Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck
Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer.

Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.

Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä.
     X-Men: Apocalypsessa (2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana.
     Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan.
     En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron.
     Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa.
     Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.

Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa.

Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.

Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...

Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment