Arvostelu: Millerit (We're the Millers - 2013)

MILLERIT

WE'RE THE MILLERS

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber

Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.

Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.

Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.

Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.

Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.

Yhteenveto: Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment

Arvostelu: Skyscraper (2018)

SKYSCRAPER

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller, McKenna Roberts, Noah Cottrell, Byron Mann, Adrian Holmes, Noah Taylor, Pablo Schreiber ja Hannah Quinlivan
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Skyscraperin teko alkoi vuonna 2016, kun Legendary Entertainment -yhtiö voitti kaupan, jolla he saivat leffan idean itselleen. Hyvin nopeasti yhtiö palkkasi Rawson Marshall Thurberin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, ja kun tarina oli kasassa, päätähdeksi valittiin Dwayne Johnson. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Skyscraper saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen trailerin. Vaikka idea vaikuttikin pöhköltä, löytyy Johnsonista tiettyä henkeä, miksi hänen leffojaan jaksaa katsella. Filmi vaikutti myös visuaalisesti tyylikkäältä ja jännittävän toiminnalliselta, jolloin aloin jopa hieman odottamaan elokuvan näkemistä. Vaikken uskonut näkeväni mitään tulevaa klassikkoa, menin positiivisin mielin katsomaan Skyscraperin, etenkin kun se näytettiin lehdistölle Finnkinon hienossa Scape-salissa 3D:nä!

Will Sawyerin työ on tarkistaa ennätyskorkean ja huipputeknologisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvallisuus. Eräänä iltana Pearlin tunkeutuu rikollisia, jotka sytyttävät rakennuksen tuleen. Willin perhe jää vangiksi palavaan rakennukseen ja Willin täytyy päästä sisälle Pearliin pelastaakseen perheensä.

Pääroolissa Will Sawyerina nähdään 2010-luvun äijien äijä, Dwayne "The Rock" Johnson, joka sopii rooliin täydellisesti. Ei Johnson mitään erityisen ihmeellistä roolityötä tarjoa, mutta on vaikea kuvitella ketään muuta yhtä vakuuttavaa toimintastaraa pääosaan. Johnsonin leffoissa on aina ollut hauskaa, mitä selityksiä tekijät ovat keksineet Johnsonin lihaksikkuudelle ja tässä hänen hahmonsa Will on entinen FBI-agentti. Monet Willin suorittamista tempuista vaativat myös erinomaista kuntoa, minkä takia rooliin onkin tarvittu Johnsonin kaltainen järkäle. Will ei kuitenkaan onneksi ole mikään supersankari, joka selviää helposti kaikista tilanteista, vaan hahmoon on onnistuttu tuomaan inhimmillistäviä tekijöitä. Parissa kohtaa hahmo esimerkiksi jää hetkeksi makaamaan, sillä hän on kaiken toiminnan takia aivan poikki ja hengästynyt. Tämän lisäksi Willin toinen jalka on amputoitu ja sen tilalla on proteesi, minkä takia Will ontuu hieman koko ajan. Proteesi tarjoaa mukaan lisäjännitystä ja sille on parissa kohtaa keksitty hauskoja hyödyntämistapoja.
     Sen lisäksi, että pidin kovasti, miten tarinan sankarista oli tehty haavoittuvainen ihminen, pidin erittäin paljon myös siitä, ettei Willin vaimosta ole tehty tavanomaista "neito pulassa" -hahmoa. Tällaisissa elokuvissa on paha tapa esittää sankarin rakas heikkona, mutta onneksi Willin Sarah-vaimosta (Scream-elokuvista, 1996-2011, tuttu Neve Campbell) ei ole kirjoitettu sellaista. Sarahille on annettu taustatarinaa, että hän toimi sotakirurgina ja on saanut taistelukoulutusta, minkä ansiosta hänkin voi kolkata roistot, jos he uhkaavat hänen lapsiaan. Sarah ei jää odottelemaan pelastavaa miestään, vaan yrittää itse keksiä ratkaisun ongelmaan, mikä oli hienoa. Campbell sopii osaansa mainiosti ja niin sopivat myös pariskunnan lapsia esittävät McKenna Roberts ja Noah Cottrell. Lapsille ei ole paljoa keksitty tekemistä, mutta he toimivat silti hyvin filmissä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Pearl-tornitalon rikas omistaja Zhao Min Ji (arvokkaana miljonäärinä uskottava Chin Han), Willin vanha FBI-kamu Ben (Pablo Schreiber ei vakuuta ennalta-arvattavassa roolissaan), Pearlin turvallisuuspäällikkö Okeke (Adrian Holmes), tympeä herra Pierce (ärsyttävän roolityön tekevä Noah Taylor), poliisiylikomisario Wu (tylsästi näyttelevä Byron Mann), sekä rikollisia johtava Kores Botha (mainion pahisroolin tekevä tanskalainen Roland Møller) ja tämän tärkein avustaja (tehokkaasta tappajasta uskottavasti käyvä Hannah Quinlivan).

Jo useamman kuukauden ajan sosiaalisessa mediassa on vitsailtu siitä, kuinka Skyscraperin idea muistuttaa hyvin paljon toimintaklassikkoa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). Jollain tapaa poliisiin liittyvä sankarimies yrittää pelastaa rakkaansa tornitalosta, minkä on ottanut haltuunsa ryhmä roistoja. Kieltämättä filmit sisältävät selkeitä samanlaisuuksia, mutta Skyscraper onnistuu silti olemaan pätevä oma teoksensa. Leffa ei todellakaan saavuta Die Hardin tasoa, mutta kyseessä on juuri sellaista mukavan toiminnallista ja jännittävää aivot narikkaan popcornviihdettä, mitä trailerit ovat lupailleet. Siirappista hahmoesittelyä ja muutamaa hidastempoisempaa kohtausta lukuunottamatta elokuva viihdytti minua läpi kestonsa ja oli jopa toimivampi kokonaisuus kuin mitä odotin. Filmi yllätti minut normaalia paremmalla päähenkilöllään ja tavallista rohkeammalla vaimohahmollaan, mikä on jo iso plussa. Miinusta taas tuo hieman roistojen juoni; miksi he haluavat vallata rakennuksen ja sytyttää sen tuleen? Toisaalta syy ajaa asiansa, niin kuin aika pitkälti kaikki leffassa. Muutamia pieniä viilauksia olisi voinut tehdä siellä täällä, mutta muuten on vaikea kuvitella, että Skyscraperista edes voisi tehdä tämän laadukkaampaa elokuvaa.

Leffassa onneksi riittää toimintakohtauksia, mutta vaikka tulitukset ja käsikähmät ovat hätäisestä leikkauksestaan huolimatta viihdyttäviä, parasta antia toiminnan osalta ovat tietysti hetket, jolloin Will joutuu olemaan satojen metrien korkeudella kiipeilemässä Pearlia pitkin. Ne ovat ehdottomasti filmin jännittävimpiä hetkiä ja vaikken ole koskaan kokenut omaavani korkeanpaikankammoa, vatsassani tuntui oudolta, kun näytettiin, kuinka korkealla Will roikuskelee. Täytyy myös todeta, että minulle täytyisi maksaa aika mojova summa, jotta suostuisin katsomaan Pearlin korkeimman kerroksen ikkunasta alas. Hyi hyi! Mutta palatakseni Willin seikkailuihin pilvenpiirtäjän seinällä, olisin toivonut samanlaisia hetkiä lisää. Filmi ei edes sisällä tappelua, joka käytäisiin rikkinäisen ikkunan vieressä, jolloin olisi vaarana, että hahmot putoavat kuolemaansa - mikä hukattu mahdollisuus! Yhdessä kiipeilykohtauksessa Skyscraper yrittää selkeästi päihittää ikoniseksi nousseen kohtauksen Mission: Impossible - Ghost Protocolista (2011), missä Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan lasiseinällä. Skyscraper kuitenkin epäonnistuu yrityksessään pahasti, vaikka nostaa panoksia lisäämällä roihuavan tulipalon. Sen lisäksi, että kohtaus on kuvattu ja leikattu kehnommin kuin Ghost Protocolin kohtaus, on leffoissa se vissi ero, että Cruise oikeasti kiipeili todellista rakennusta pitkin, kun taas Johnson kiipeili studiossa vihreää kangasta vasten, mikä muutettiin jälkituotannossa pilvenpiirtäjäksi. Tästä huolimatta kohtaus on kieltämättä jännittävä.

Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka teki pari vuotta sitten Dwayne Johnsonin kanssa komedian Central Intelligence (2016). Thurber onkin aiemmin tehnyt vain komedioita, mutta Skyscraperilla hän osoittaa taitavansa myös kelpo toiminnan. Thurberin käsikirjoitus sisältää muutamia hölmöjä hetkiä ja repliikkejä, sekä kliseitä, mutta nehän juuri kuuluvat toimintaleffoihin. Filmi on muuten oivallisesti kuvattu, mutta olisin silti kaivannut enemmän kuvia, jotka näyttävät kuinka korkealla hahmot ovatkaan. Pidin kuitenkin siitä, että aina välillä kuvataan maan tasalla olevia ihmisiä, jotka kauhistelevat Pearlin tapahtumia uutisten kautta. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta toimintakohtausten aikana se muuttuu liian kiirehtiväksi. Maskeeraukset ovat mainiosti toteutetut ja lavasteet ovat tyylikkäät. Visuaaliset tehosteet ovat monessa kohtaa näyttävät, mutta paikoitellen digiliekit ovat liiankin tietokoneella tehdyn näköiset. Ääniefektit ovat huikeat, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Skyscraper on oikein mainio viihdeleffa, jonka katsoo mielellään kesän kuumana päivänä viileässä teatterissa - vaikka elokuvan hahmoilla onkin aika kuumat oltavat. Leffan idea on hölmö, mutta toteutus on niin mukaansatempaava, että filmistä voi vain nauttia. Dwayne Johnson on nappivalinta päärooliin ja on hienoa, että hahmo ei ole pysäyttämätön supersankari, vaan hänelle on löydetty vikoja. On myös mahtavaa, ettei päähahmon vaimo ole tyypillisen avuton neitokainen, vaan Neve Campbellin Sarah-hahmo vetää turpaan siinä missä miehensäkin. Elokuva sisältää oivallisia - joskin kömpelöhkösti - leikattuja toimintakohtauksia ja parhaimmat jännitykset tarjoavat hetket, joissa Will kiipeilee Pearl-tornia pitkin. Ohjaaja Rawson Marshall Thurber on selkeästi toimintaleffansa katsonut ja kopioikin niitä täysin sujuvasti. Ei hän Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -leffan kaltaista klassikkoa saa luotua, mutta on Skyscraper silti katsomisen arvoinen, jos haluaa nähdä puhdasta viihdettä vajaan parin tunnin ajan. Korkeanpaikankammoisille elokuva voi olla hyvinkin hurja kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Skyscraper, 2018, Legendary Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions

Arvostelu: Central Intelligence (2016)

CENTRAL INTELLIGENCE (2016)

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Kevin Hart, Dwayne Johnson, Amy Ryan, Danielle Nicolet, Ryan Hansen, Aaron Paul, Thomas Kretschmann, Jason Bateman ja Melissa McCarthy
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Hart ja Dwayne "The Rock" Johnson eivät kuulu lempinäyttelijöihini. Vaikka he ovat olleet mukana ihan hyvissä elokuvissa, en ole koskaan vakuuttunut heidän suorituksistaan. Silti idea agenttikomediasta, jota he tähdittävät, vaikutti minusta mielenkiintoiselta. Nähdessäni julisteen, jossa sanaleikillä viitataan siihen, kuinka isokokoinen mies Johnson on ja kuinka lyhyt Hart on, mietin aluksi, että onpas huono vitsi. Lopulta elokuvan tunnuslause alkoikin toimia mielestäni ja aloin pitää sitä jopa hauskana. Kävin ennakkonäytöksessä juhannuksena katsomassa elokuvan. Tämä on toinen kerta, kun käyn ennakkonäytöksessä ja jälleen sinne pääsi ihan niin kuin muihinkin näytöksiin: ostamalla lipun.

Kirjanpitäjä Calvin Joyner törmää Facebookissa vanhaan koululaiseensa Robbie Weirdichtiin, joka on vaihtanut nimensä Bob Stoneksi. Bob pyytää Calvinia mukaan viettämään iltaa baariin ja ennen kuin Calvin tajuaakaan, hänet on kiskaistu mukaan CIA:n sekasotkuun.

Calvin Joyneria esittää Kevin Hart, joka tunnetaan komedianäyttelijääkin paremmin stand-up -koomikkona. Tässä elokuvassa hän on lähes kaiken aikaa todella kovaääninen ja ylinäyttelee paljon. Toisaalta se toimii. Hänen vaimoaan, Maggieta, näyttelee Danielle Nicolet.
     Showpainista Hollywood-bisnekseen päätynyt Dwayne "The Rock" Johnson, näyttelee Robbie Weirdichtia, eli Bob Stonea. Monissa toimintaelokuvissa, kuten Fast & Furious 5 (2011) näytellyt Johnson vetää jälleen lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin roolin, mutta tuo siihen oman lisäyksensä. Hahmo ei ole kaikkein fiksuin ja hän on omalla tavallaan yhä henkisesti samanlainen kuin mitä hänestä näytetään koululaisena. Saatan jopa pitää tätä hänen parhaana suorituksenaan, vaikka Hartin lisäksi myös Johnson ylinäyttelee tässä useasti.
     CIA-agentti Pamela Harrisia näyttelee Amy Ryan. Hahmo on todella samanlainen kuin monissa muissa tämänkaltaisissa elokuvissa. Hän jahtaa Stonea ja uskottelee Joynerille Stonen olevan pahis. Tavallaan kyseessä on aika tyhjä hahmo, mutta sen osaa arvatakin, jos Central Intelligencen kaltaisia elokuvia on nähnyt aiemminkin.
     Elokuvassa nähdään myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Aaron Paul Stonen entisenä agenttiparina Philinä. Jason Bateman esittää Robbieta kiusannutta Trevoria ja elokuvassa esiintyvät myös Melissa McCarthy ja Thomas Kretschmann, jotka tulivat minulle yllätyksinä.

Elokuva alkaa vuodesta 1996. Nuori, lihava Robbie tanssii suihkussa ja kiusaajat käyvät hänen kimppuunsa nauraen. Pakko sanoa, että Dwayne Johnsonin naama tietokoneella liitettynä jonkun pulskan skidin pärstään näytti todella huonolta. Siis erittäin huonolta. Varsinkin kun tällainen myötähäpeys tulee jo alussa, on vaikea kuvitella, että jatkosta seuraisi mitään hyvää. Robbie heitetään alasti täynnä ihmisiä olevan liikuntasalin lattialle, jossa on juuri valittu koulun suosituimmaksi oppilaaksi Calvin, joka tunnetaan myös nimellä "The Golden Jet". Kun muut nauravat Robbielle, Calvin tarjoaa The Golden Jet -takkinsa Robbielle peittämään tämän alapään. Eli nuorena suosittu oli Calvin ja kiusattu oli Robbie. Siitä hypätään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, jolloin Calvin on kirjanpitäjä, joka vihaa työtään ja Robbie on tehnyt itsestään muskelikimpun. Vaikka tämän muutoksen voi arvata tapahtuvan, niin on silti hienoa nähdä elokuvan kertovan, ettei teini-iän jutut kestä ikuisuutta. Jos on nyt vaikka yläasteella cool, niin tulevaisuudessa voi olla täysi nobody.

Elokuvasta voisi käsittää sellaisen sanoman, että jos sinua kiusataan koulussa ylipainon takia, niin voit Calvinin sanojen mukaan "laihduttaa kaksisataa kiloa ja tuoda ne kaksisataa kiloa takaisin lihasmassana" ja vetää kiusaajiasi turpaan. No ei, vaan elokuvan todellinen sanoma on, että itsensä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Jos muut eivät hyväksy, niin se on niiden ongelma. Jokaisen kuuluisi uskaltaa olla millainen ikinä onkin ja nauttia siitä, mikä on. Kiusaamista käsitellään elokuvassa useasti, sekä vakavasti, että myös koomisesti. Elokuvassa on siis oikeastaan hyvä sanoma.

Ai niin, eikös tämä ollut toiminta-agenttielokuva? Ei ole ensimmäinen kerta, kun CIA jahtaa elokuvassa omaa agenttiaan, joka on ryhtynyt omiin puuhiinsa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun tämä agentti ottaa mukaan jonkun, joka ei sopisi tilanteeseen yhtään. Aika perinteinen kaava elokuvassa loppujen lopuksi on, eikä kenellekään julisteen nähneelle tule yllätyksenä elokuvan agenttitarina. Jos elokuvan menee katsomaan tietämättä yhtään mitään siitä, niin voi yllättyä, kun yhtäkkiä aletaan ammuskelemaan. Elokuvasalin äänenkorkeus oli hieman "sopivan" yläpuolella ja välillä laukaukset kuuluivat todella kovaa. Toimintaa on aika paljon ja siihen sisältyy ampumisen lisäksi myös lähitappelua.

Ja onhan tämä myös komedia. Vitsiä tosiaan tehdään kiusaamisesta, vaikka sitä käsitelläänkin myös vakavasti. Dwayne Johnson on saatu hauskaksi, mutta Kevin Hart ei paljoa naurata. Monet hänen vitseistään koostuvat siitä, että hän on tummaihoinen. "En ole nähnyt sitä elokuvaa, koska olen musta." "Tuntuu siltä kuin olisin musta Will Smith." En tiedä johtuuko se, etten nauranut siitä, etten ymmärtänyt niitä juttuja vai siitä, että ne olivat vain niin huonoja vitsejä. Ja julisteen mukaisesti elokuvassa vitsaillaan siitä, kuinka Johnson on niin iso mies ja kuinka Hart on niin lyhyt. Monet vitseistä ovat viittauksia joihinkin tunnettuihin asioihin, kuten esimerkiksi elokuviin, näyttelijöihin tai sarjoihin. Yhdessä kohtaa Calvin heittää Bobille, että tämä on kuin Herkules. En sitten tiedä viitattiinko tässä siihen, että Dwayne Johnson esitti kyseistä hahmoa elokuvassa Hercules (2014).

Elokuva on kuvattu hyvin ja välillä jopa yllättävänkin hyvin. Alkupuolen toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeaa, mutta muuttuu toimivaksi loppupuolella. Musiikkina kuullaan pääosin elokuvan tunnusmusiikkia, joka on hidasta ja joka soitetaan vain muutamalla nuotilla. Äänitehosteet kuuluivat oikein hyvin, kun äänitasot salissa olivat hieman liian korkealla, mutta toisaalta etenkin aseiden pamaukset kuulostivat hyviltä. Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka on ohjannut mm. komediat Dodgeball: A True Underdog Story (2004) ja We're the Millers (2013). Ohjaustyönä Central Intelligence on hänen neljäs pitkä elokuva.

Yhteenveto: Central Intelligence on kelpo hupia, jonka katsoo ainakin kerran läpi tyytyväisenä ja se viihdyttää lähes koko elokuvan läpi. Siinä on hyvä sanoma, sopiva määrä toimintaa, sekä hyviä, että myös huonoja vitsejä. Dwayne Johnson tekee mielestäni uransa parhaan näyttelijäntyön, mutta Kevin Hart paikoitellen ärsyttää, kun puhuu niin kovaäänisesti. Suosittelen sitä komediaelokuvista pitäville, sekä Dwayne Johnsonin ja Kevin Hartin faneille. Yllättävää kyllä, suosittelisin ennemminkin mennä katsomaan tämän, kuin samana päivänä ensi-illassa olevan The BFG:n (2016) tai eilen ilmestyneen Independence Day: Resurgencen (2016). Jos mietitte kaveriporukan kanssa menevänne katsomaan jonkun komediaelokuvan, Central Intelligence on oiva vaihtoehto. Kyllähän tätä toisenkin osan katsoisi. Lopputekstien aikana nähdään hieman mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Central Intelligence, 2016, Universal Pictures, New Line Cinema, Bluegrass Films, Principato-Young Entertainment