Arvostelu: Takaikkuna (Rear Window - 1954)

TAKAIKKUNA

REAR WINDOW

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey, Raymond Burr, Judith Evelyn, Georgine Darcy, Ross Bagdasarian, Sara Berner, Frank Cady, Jesslyn Fax, Rand Harper, Havis Davenport ja Irene Winston

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Rear Window, eli suomalaisittain Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin novelliin It Had to Be Murder vuodelta 1942. Ohjaaja Alfred Hitchcock kiinnostui Woolrichin tekstistä ja päätti kääntää sen elokuvamuotoon. Elokuvaa varten rakennettiin valtavat lavasteet, Paramount-yhtiön siihen asti suurimmat, joiden vuoksi studiotiloista täytyi jopa purkaa lattia ja rakentaa lavaste kellarista lähtien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1953 ja lopulta Takaikkuna sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1954 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys). Vuosikymmenten varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Takaikkunaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Takaikkunan ensimmäistä kertaa joitakin vuosia sitten ja pidin sitä hienona teoksena. Olen jo pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Takaikkunan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Onnettomuuden jäljiltä ammattivalokuvaaja L. B. Jefferies lojuu kotonaan seitsemän viikkoa jalka kipsissä, ainoana hupinaan naapureiden puuhien seuraaminen takaikkunastaan. Kun mies eräänä päivänä näkee jotain hämärää tapahtuvan vastapäisessä talossa, hän päättää selvittää, mistä on kyse.

James Stewart tähdittää uransa toista Hitchcock-elokuvaa näppärän Köysi-jännärin (Rope - 1948) jälkeen. Stewart esittää L. B. Jefferiesiä, kavereille ihan vain Jeffiä, ammattivalokuvaajaa, joka on valokuvaustilanteessa joutunut onnettomuuteen, minkä takia hän lojuu nyt kotonaan jalka kipsissä jo useampaa viikkoa putkeen. Karismaattinen Stewart tulkitsee hyvin Jeffin totaalista tylsistymistä ja kuinka tämä jo ammatikseen ihmisten tekemisiä tarkkaileva mies antaa periksi kiinnostukselleen ja alkaa tirkistellä naapureitaan takaikkunastaan. Kun tämä johtaa mitä luultavimmin kauhistuttavan rikoksen havaitsemiseen, Jeff kokee pakkomiellettä selvittää asioiden todellinen laita. Stewart on erinomainen roolissaan ja hänen hahmonsa tavoin katsojankin on aivan pakko saada tietää, mitä naapurissa oikein tapahtuu?

     Elokuvassa nähdään myös Grace Kelly Lisana, johon kärttyisellä Jeffillä on vaikea suhde, Thelma Ritter Jeffin luona käyvänä hoitajana Stellana, Wendell Corey komisario Doylena, sekä muun muassa Raymond Burr, Irene Winston, Judith Evelyn, Ross Bagdasarian, Georgine Darcy, Rand Harper ja Sara Berner Jeffin naapureina, joita tämä tarkkailee päivät pitkät. Kelly on myös nappivalinta rooliinsa ja hänen ja Stewartin väliltä löytyy väkevää kemiaa, vaikka heidän hahmonsa tulevat täysin eri maailmoista. Ritter tarjoaa hyvää huumoria nasevia kommentteja laukovana hoitajana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata itse Hitchcockin pianistinaapurin asunnosta elokuvan alkupäässä.

Ei ole mikään ihme, että Alfred Hitchcockia tituleerataan usein jännityksen mestariksi. Hän on ylistyksensä ehdottomasti ansainnut ja Takaikkuna on yksi Hitchcockin lahjojen vakuuttavimmista esittelyistä. Kyseessä on aika lailla täydellinen elokuva, jossa jännitettä rakennetaan kaiken aikaa korkeammaksi, kunnes se huipennetaan piinaavan intensiivisessä finaalissa. Ei ole myöskään mikään ihme, että elokuvaa on kopioitu viimeisten 70 vuoden varrella useampaan otteeseen. Muun muassa Brian De Palman trilleri Kuolema tulee kahdesti (Body Double - 1984), Shia LaBeoufin tähdittämä Paranoia (Disturbia - 2007) ja viimeisimpänä Netflixin Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021) ovat paljon velkaa Takaikkunalle.

Elokuvan nerokkuus syntyy siitä, että sen päähenkilö ja samalla myös katsoja ovat jumissa Jeffin asunnossa. Kaikki päähahmon (ja samalla myös katsojan) saama informaatio tulee siitä, mitä Jeff näkee ikkunastaan. Tai mitä hän ei näe. Hitchcock hyödyntää tätä asetelmaa läpikotaisin fantastisesti ja kasvattelee tehokkaasti vainoharhaisuutta siitä, onko Jeff oikeassa aavistuksensa kanssa, vai onko hän käsittänyt jotain pahasti väärin? Tämä jossittelu alkaa takomaan myös katsojan takaraivossa. Harvoin elokuvat saavat näin vahvasti katsojansa tuntemaan siltä kuin olisi oikeasti paikan päällä ja eläisi päähenkilön pään sisällä. Elokuvassa vallitsee vahva moraalikysymys Jeffin tarkkailusta. Sitä toisaalta tietää, että ei pitäisi katsoa ja ihmisille pitäisi antaa rauhansa, mutta niin Jeff kuin lopulta katsojakaan ei voi välttää kiusausta.

Leffa ei kuitenkaan ole mikään pelkkä tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä, jossa joka sekunti katsoja joutuu olemaan varpaillaan, sydän tykyttäen ja hikipisarat valuen. Takaikkunaan mahtuu paljon hyvää huumoriakin, oli kyse sitten hieman hupsuista naapureista tai läpi elokuvan käytävistä nokkelista sanailuista. Romantiikkaakin löytyy ja Jeffin ja Lisan vaikeaa suhdetta kehitellään mainiosti läpi tarinan. Lukuun ottamatta yhtä hieman heikommin ikääntynyttä tehostetta loppuhuipennuksessa, kaikki yksinkertaisesti toimii täysillä. Niin naapurissa tapahtuvien epäilyttävien juttujen seuraaminen kuin hahmojen käymät keskustelut vaikkapa ihmissuhteistaan ovat vangitsevia ja vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Naapureiden puuhien seuraaminen on erittäin koukuttavaa jo ennen kuin jotain hämärää alkaa tapahtua. Kukapa ei olisi joskus jämähtänyt tuijottamaan ikkunastaan, mitä muut ihmiset tekevät? Kukapa ei olisi kiinnostunut tietämään, kuinka muut ihmiset elävät elämiään? Tuttuun tapaansa Hitchcock sukeltaa ihmisen mielen salatumpiin kolkkiin ja nostaa esille asioita, joista pelkkä puhuminenkin aiheutti elokuvan ilmestymisen aikaan paheksuntaa.

Hitchcockin mestarillisen ohjauksen apuna toimii John Michael Hayesin mahtava, Oscar-ehdokkuuden saanut ja mielestäni voiton ansaitseva käsikirjoitus. Hayes on kynäillyt erinomaisen ja esimerkillisen jännitystarinan, joka ei kuitenkaan lokeroidu vain yhteen genreen. Takaikkuna on teknisiltäkin ansioiltaan upea. Se on todella taidokkaasti kuvattu. Pitkät, naapureiden toimintaa seuraavat ja lopuksi Jeffin asuntoon takaikkunan kautta kulkevat kamera-ajot ovat näyttäviä. Talojen muodostama sisäpiha on aivan uskomaton lavaste usean täysin sisustetun asunnon, eri vuorokauden aikoja simuloivien valojen ja muutenkin häikäisevien yksityiskohtiensa kanssa. En ihmettele, jos katsojalle tulee täytenä yllätyksenä, ettei kyseessä olekaan aito sisäpiha New Yorkissa, sillä niin mielettömän hieno toteutus on! Myös äänityöskentely on vakuuttavaa. Franz Waxmanin musiikit elokuvan alussa ja lopussa tunnelmoivat oivallisesti ja muuten filmi käyttää äänimaailmassaan ulkoa ja eri asunnoista kantautuvia ääniä ja musiikkeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rear Window, 1954, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954)

SEITSEMÄN SAMURAITA

七人の侍

Ohjaus: Akira Kurosawa

Pääosissa: Takashi Shimura, Toshiro Mifune, Isao Kimura, Yoshio Inaba, Seiji Miyaguchi, Minoru Chiaki, Daisuke Katō, Kamatari Fujiwara, Yoshio Tsuchiya, Bokuzen Hidari, Keiko Tsushima, Kokuten Kōdō, Yoshio Kosugi, Shinpei Takagi ja Shin Otomo

Genre: draama, toiminta

Kesto: 3 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Seitsemän samuraita on Akira Kurosawan ohjaama, käsikirjoittama ja leikkaama elokuva. Kurosawa oli ollut vuosikaudet kiinnostunut samuraista ja halusi alun perin tehdä elokuvan, joka seuraisi yhden samurain elämää päivän verran. Kun hän luki tarinan kyläläisiä suojelleista samuraista, hän päätti muovata elokuvan kertomaan siitä. Aluksi samuraita oli tarkoitus olla kuusi, mutta Kurosawa tuli siihen tulokseen, että vakavamielisiksi luodut hahmot tarvitsisivat vielä yhden räväkämmän lisäyksen joukkoonsa. Toho-tuotantoyhtiö yritti saada Kurosawan kuvaamaan elokuvan studiollaan, mutta ohjaaja vaati autenttisten lavasteiden rakentamista Izun niemimaalle. Kuvaukset käynnistyivät Kurosawan toiveiden mukaisesti ja ne vietiin myös päätökseen, siitä huolimatta, että Toho keskeytti tuotannon parikin kertaa, kuvauspäivien lisääntyessä ja budjetin paisuessa ennätyksellisen suureksi. Lopulta Seitsemän samuraita sai maailmanensi-iltansa 26. huhtikuuta 1954 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti Japanissa ja siitä muodostui menestys myös muualla maailmalla seuraavina vuosina, kun se levitettiin aluksi lähes tunnin lyhyempänä ja sitten alkuperäisessä muodossaan. Aluksi elokuva sai hieman ailahtelevampaa palautetta kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään Seitsemää samuraita pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Se on ollut ehdolla lukuisista palkinnoista (muun muassa parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet) ja voittanutkin joitain, kuten Suomessa kaksi Jussi-palkintoa (paras ulkomaalainen ohjaus ja ulkomaalainen näyttelijä). Itse olen ollut tietoinen Seitsemästä samuraista vuosia ja katsoin elokuvan vihdoin viitisen vuotta sitten. Pidin siitä valtavasti ja olen jo jonkin aikaa pohtinut leffan katsomista uudelleen. Kun huomasin Seitsemän samuraita täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

1500-luvun Japanissa ryöstelijöiden ryhmä piinaa köyhää kylää, varastaen kyläläisten ruoat. Pelokkaat ja taistelutaidottomat kyläläiset eivät uskalla nousta vastarintaan, joten he päättävät pestata joukon samuraita suojelemaan heitä.

Elokuvan nimikkohahmot, eli ne seitsemän samuraita ovat iäkäs ja viisas ronin Kambei Shinada (parhaan ulkomaalaisen näyttelijän Jussi-palkinnon voittanut Takashi Shimura), tätä innokkaasti seuraava nuori Katsushiro (Isao Kimura), Kambein vanha ystävä Shichiroji (Daisuke Katō), lempeä jousiampuja Gorobei (Yoshio Inaba), tosikko Kyuzo (Seiji Miyaguchi), hupaisa Heihachi (Minoru Chiaki), sekä joukkoon väkisin tunkeva, eksentrinen Kikuchiyo (Toshiro Mifune). Hahmot ovat onnistuneen erilaisia persoonia toisistaan ja muodostavat siten toimivan poppoon, jonka mukaan hyppää mielellään. Vaikka osa saa enemmän ruutuaikaa kuin toiset, jokainen tuo silti merkittävän palasensa kokonaisuuteen. Jotkut suunnittelevat kylän puolustusstrategiaa, jotkut opettavat kyläläisille vaikkapa keihään käyttöä ja jotkut taas johtavat taistelua. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Parasta työtä tekee Takashi Shimura, joka istuu täydellisesti vanhan ja arvokkaan, mutta silti edelleen taistelukykyisen joukon johtajan osaan. Suosikkihahmokseni nousee kuitenkin kummallinen Kikuchiyo, joka vaikuttaisi aluksi riskivedolta ottaa mukaan ja joka ei tunnu ottavan hommaa tosissaan. Hahmo on elokuvan huumoriveikko, mutta hänestä löytyy myös muita puolia, syvyyttä ja jopa tragediaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat samuraiden suojelemat kyläläiset, joihin kuuluu muun muassa epäileväinen Manzo (Kamatari Fujiwara) ja hänen tyttärensä Shino (Keiko Tsushima), voimakastahtoinen Rikichi (Yoshio Tsuchiya), vanha Yohei (Bokuzen Hidari), sekä kylän vanhin (Kokuten Kōdō). Kyläläisetkin ovat oivallisen erilaisia tyyppejä, jotka suhtautuvat tilanteeseensa, sekä samuraiden palkkaamiseen eri tavoin. Pahisosastoa taas edustaa ryöstäjien joukko, jotka jäävät nimettömiksi. Ryöstäjät luovat tehokasta uhkaa ja heidän näyttelijänsä ovat parissa kohtauksessaan herkuttelevan katalia, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi rosvoiksi.

Tykkäsi Seitsemästä samuraista tai ei, sitä ei voi kieltää, etteikö kyseessä olisi yksi elokuvahistorian vaikutusvaltaisimmista teoksista, josta on tehty kopioita, lainauksia, kunnianosoituksia ja ties mitä viimeisten 70 vuoden aikana hurjat määrät. 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) on onnistunut uudelleenfilmatisointi, jossa tapahtumapaikaksi vaihtuukin villi länsi ja samuraiden paikalla ovat cowboyt. Pixarin Ötökän elämää -animaatio (A Bug's Life - 1998) on kuin lapsiystävällinen versio elokuvasta. Seitsemän samuraita ja muut Kurosawan työt toimivat George Lucasin inspiraationa, kun hän teki Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-), aina samuraita lainailevista jedeistä Kurosawan siirtymäleikkauksiin. The Mandalorian -sarjan (2019-) ykköskaudella nähdään selvästi Seitsemää samuraita matkiva jakso. Lukuisat muut ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Andrei Tarkovsky, Quentin Tarantino ja Steven Spielberg ovat luetelleet Kurosawan ja Seitsemän samuraita suurimmiksi innoittajikseen. Sen taistelukohtaukset olivat aikanaan hurja saavutus ja ne innoittivat useita elokuvantekijöitä aina Hollywoodin kulta-ajasta uudempiin filmeihin. Peter Jackson oli takuulla katsonut Seitsemän samurain kaatosateessa tapahtuvan loppuhuipennuksen Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) Helmien syvänteen taistelua tehdessään. Itse tarina puolustuskyvyttömien apuun kokoontuvista sankareista tuntuu nykyään tutulta, mutta Seitsemän samuraita nosti kuvion pinnalle. Jopa siis nykypäivän supersankarielokuvat, kuten The Avengers (2012) ovat velkaa tälle klassikolle. Zack Snyder on suoraan sanonut, että hän mietti Seitsemää samuraita, työstäessään Justice League -elokuvaansa (2021) osiota, jossa Batman etsii käsiinsä muut sankarit pelastaakseen maailman ja vielä selvemmin Snyder kopioi Seitsemää samuraita Rebel Moon -scifileffoissaan (2023-). Tällaisia sotilaiden liittoutumisia yhteisen asian puolesta nähtiin pian Seitsemän samurain ilmestymisen jälkeen etenkin sotaelokuvissa, kuten Navaronen tykeissä (The Guns of Navarone - 1961). Moni myös kokee, että elokuva loi tavan esitellä pääsankarin kohtauksessa, joka ei liity itse tarinaan millään lailla. Tällainen kohtaus muuttui tyypilliseksi avaukseksi James Bond -vakoojaleffoissa (1962-).

Ja syy siihen, että Seitsemällä samurailla on ollut näin hurja vaikutus elokuviin viimeisten 70 vuoden aikana on tietty se, että kyseessä on aivan mielettömän hienosti tehty elokuva. Tässä toimii aivan kaikki, lähtien toki sen tarinasta. Kuten sanoin, nykyään tällaisia sankareiden liittoutumisia nähdään toistuvasti, mutta vuoden 1954 elokuvamaailmassa sellainen oli jotain uutta. Kertomus on hyvin yksinkertainen ja juuri siksi niin pirun toimiva ja helppo toisintaa monenlaisissa muodoissa westerneistä supersankarielokuviin ja fantasiaseikkailuista lasten animaatioihin. Heti ensikohtauksessa esitellään kyläläisten hätä ja katsoja on saman tien heidän puolellaan. Kun ratkaisua ongelmaan on hetki puitu, käynnistyy samuraiden etsintä. Asiaa vaikeuttaa se, että osalla samuraista on itsellään maineena ryöstellä kyliä, sekä se, että suuri osa samuraista vaatii aikamoista palkkiota suojelutyöstä. Miten ihmeessä pelkkää riisiä ja viljaa tarjoamaan pystyvä kylä voisi saada ketään suojelemaan itseään?

Seitsemällä samurailla on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Hurja pituus yhdistettynä siihen, että kyseessä on mustavalkoinen japaninkielinen elokuva, tekee filmistä varmasti jollain tapaa luotaantyöntävän joillekin. Asiaa ei varmasti auta elokuvan maine yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Huolet ovat kuitenkin turhia. Kyseessä on yllättävänkin mukaansatempaava elokuva, aika ajoin jopa äärimmäisen viihdyttävä. On todella kiinnostavaa seurata, kun kyläläiset yrittävät pestata itselleen samuraita suojelemaan kyläänsä ja kun pääsemme tapaamaan näitä toinen toistaan kiinnostavampia sotureita. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin olisi itsekin paikan päällä, mitä vahvistaa se, kuinka taitavasti samuraiden välit rakennetaan. Heidän keskustelujaan jämähtää kuuntelemaan suurella mielenkiinnolla. Monet hahmojen kanssakäymisistä ovat myös todella hupaisia. Aika kuluu kuin siivillä ja yhtäkkiä jo huomaakin väliajan alkaneen elokuvan puolivälin merkiksi.

Siinä, missä elokuvan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä samuraiden kokoamiseen ja kylään saapumiseen, toinen puolisko keskittyy taisteluun valmistautumiseen ja itse taistoon ryöstelijöitä vastaan. Kyläläisten kouluttaminen on myös koukuttavaa seurattavaa ja sisältää hauskoja hetkiä. Samalla siinä kasvatellaan tehokkaasti jännitettä kohti suurta huipennusta, eikä se tuota pettymystä. Seitsemän samuraita tarjoaa yhden elokuvahistorian näyttävimmistä lopputaisteluista. Se on kohtaus kohtaukselta vaikuttavampi ja hurjempi, johtaen jännittäviin tilanteisiin, sekä yllättävänkin surumielisiin hetkiin. Se on myös teknisiltä aspekteiltaan erinomainen taidonnäyte kuvausta, stunt-työskentelyä, erikoistehosteita ja puitteita myöten. Kaatosade ja maan mutavelli vain tehostavat meininkiä. Kaiken huipentava otos vetää tehokkaasti hiljaiseksi, samalla kun ruutu muuttuu mustaksi ja "loppu" lävähtää kuvaan. Seitsemän samuraita ei ole vain elokuva, vaan se on suoranainen eeppinen elämys, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen. Ei siis ihme, että se inspiroi yhä vain uusia elokuvantekijöitä tänäkin päivänä.

Seitsemällä samurailla Akira Kurosawa todella osoittaa, miksi häntä pidetään elokuvateon mestarina. Hän hallitsi kaikki osa-alueet niin vakuuttavasti, yhdisteli eri osa-alueita toisiinsa ennennäkemättömin tavoin ja keksi kiehtovia uusia juttuja, jotka inspiroivat lukemattomia muita. Kurosawan ohjaus on erinomaista, niin näyttelijäohjauksen kuin tunnelman rakentamisen puolesta. Hänen käsikirjoituksensa on tarinansa kanssa vahva, täynnä hyviä hahmoja ja oivaa dialogia. Teemat toisten auttamisesta ja pahuuden nujertamisesta ovat aina voimakkaita ja ajankohtaisia. Kurosawa on myös leikannut elokuvan, rytmittäen liki kolme- ja puolituntisen filminsä esimerkillisesti. Toisaalta filmi etenee rauhassa omalla painollaan, toisaalta se on reipas ja mukaansatempaavan viihdyttävä. Tylsää hetkeä ei löydy. Lisäksi hänellä on silmää huikeille visuaalisuuksille. Kameratyöskentely on todella tyylikästä kuvasommittelusta kameran liikkeisiin. Kurosawa hyödyntää hienosti etu- ja taka-alaa, sekä täyttää elokuvansa useilla otoksilla, jotka tekisi mieli kehystää seinälle. Lavasteet ovat fantastiset ja asut mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Fumio Hayasakan säveltämät musiikit luovat lisätehoa tunnelmaan. Hayasaka sai aikaan parikin toisistaan erilaista ja mieleenpainuvaa melodiaa, joita saattaa jäädä hyräilemään filmin päätteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

七人の侍, 1954, Toho Company

Arvostelu: Godzilla (ゴジラ - 1954)

GODZILLA

ゴジラ

Ohjaus: Ishirō Honda 

Pääosissa: Akira Takarada, Momoko Kōchi, Akihiko Hirata, Takashi Shimura, Fuyuki Muramaki, Ren Yamamoto, Sachio Sakai, Toranosuke Ogawa, Haruo Nakajima ja Katsumi Tezuka

Genre: jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 3

Godzilla on japanilainen hirviöelokuva vuodelta 1954, joka aloitti valtavan elokuvasarjan, johon kuuluu jo lähes 40 teosta. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Tomoyuki Tanakan ideasta, kun hänen aiemmin suunniteltua projektia, yhteistyöelokuvaa Japanin ja Indonesian välillä ei onnistuttu tekemään. Juuri ilmestynyt Syvyyksien hirviö -leffa (The Beast from 20,000 Fathoms - 1953) herätti Tanakassa kiinnostuksen tehdä oman elokuvan jättimäisestä hirviöstä. Tanaka sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1954 työnimellä "Project G". Godzilla julkaistiin Japanissa lokakuussa 1954 ja kotimaassaan se oli valtava hitti. Yhdysvaltoihin elokuva vietiin erikoisena versiona, missä leikkausta tiivistettiin kymmenellä minuutilla ja mihin lisättiin kanadalaisnäyttelijä Raymond Burr, siinä toivossa, että siten leffa vetoaisi paremmin länsimaalaiseen yleisöön. Ja niin se myös teki, sillä leffa sai nimittäin murska-arviot Japanissa siihen asti, että sitä alettiin ylistämään Yhdysvalloissa. Vuosien varrella elokuvan maine onkin muuttunut typerästä monsterisekoilusta älykkääksi metaforaksi toisen maailmansodan tapahtumista Japanissa ja nykyään filmiä pidetään klassikkona. Itse näin alkuperäisen Godzillan vasta vuonna 2015, kun olin jo nähnyt sen Yhdysvalloissa tehdyt versiot, vuoden 1998 ja vuoden 2014 Godzillat. Silloin en täysin lämmennyt elokuvalle, mutta kun katsoin sen uudestaan viime vuonna, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastettani, aloin ihailla ja arvostaa teosta suuresti. Nyt kun Godzilla on jälleen tekemässä paluun valkokankaille, tällä kertaa taistelemaan toisen legendaarisen elokuvahirviön, King Kongin kanssa elokuvassa Godzilla vs. Kong (2021), päätin, että oli aika katsoa ja arvostella molempien monstereiden ensiesiintymisleffat. Katsoinkin alkuperäisen Godzillan samana päivänä, kun olin katsonut alkuperäisen King Kongin (1933).

Japanissa alkaa tapahtumaan kummia: laivat uppoavat mysteerisesti merellä ja rannikolla talot romahtavat keskellä yötä. Kun tutkijat yrittävät selvittää järjellistä syytä, professori Yamane uskoo, että kaiken takana on valtava esihistoriallinen olento, Godzilla, joka on herännyt ydinräjähdysten takia ja noussut esiin merenpohjasta.

Jättimäisen Godzilla-hirviön tuhoja pääsee kauhistelemaan aika mitäänsanomattomien hahmojen joukko, mutta yllättävää kyllä, tässä leffassa ei edes haittaa, että hahmot jäävät niin ontoiksi. Jokainen pääsee sentään osoittamaan mielipiteensä ja suhtautumisensa monsteriin edes jollain tavalla. On päättäväinen Ogata (Akira Takarada) ja tämän tyttöystävä Emiko (Momoko Kōchi), myyteistä kiehtoutunut ja mahdottomaankin uskova professori Yamane (Takashi Shimura), tiedemies Serizawa (Akihiko Hirata), Yamadan veljekset Masaji ja Shinkichi (Ren Yamamoto ja Toyoaki Suzuki), professori Tanabe (Fuyuki Murakami), sekä laivayhtiön johtaja (Toranosuke Ogawa). Hahmoista oikeastaan vain sympaattinen professori Yamane herättää katsojassa kiinnostusta, mutta muut ja etenkin heidän suhteet toisiinsa jäävät etäisiksi. Näyttelijät hoitavat kuitenkin pääasiassa roolinsa taidokkaasti ja välittävät hienosti hahmojensa pakokauhun tunteen.

Nykyään Godzilla-leffat tunnetaan lähinnä näyttävänä monsterihömppänä, joissa pääsee näkemään joko Godzillan pistämässä pilvenpiirtäjiä maan tasalle tai vetämässä muita hirviöitä turpaan. Uudemmat Godzillat ovat usein puhtaasti viihteellisempiä, eikä niitä katsoessa kauheasti tarvitse pohdiskella syvällisiä. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita vielä tässä alkuperäisessä, vuoden 1954 Godzillassa. Tässä Godzilla ei ole mikään sankari, joka nyrkkeilee muiden mörököllien kanssa ja herättää katsojassa innostusta, vaan jättilisko on itse se suuri ja paha hirviö, jota niin hahmojen kuin katsojien kuuluu pelätä. Kukaan ei hurraa tässä leffassa, kun Godzilla tuhoaa Tokiota ja ihmiset kuolevat sortuvien talojen alla. Elokuva on tarkoitettu katsottavaksi kauhuna (ja niinpä Suomen K3-ikäraja on aika kyseenalainen). Vielä pelkkä jättimäinen lisko-olio ei välttämättä aiheuta pelkoa, mutta kun tajuaa, mitä Godzilla tässä edustaa, alkaa kauhu jo muodostua.

On jopa erikoista, että hahmosta on vuosien varrella muodostunut lähes sankarimainen hirviö, sillä ensiesiintymisessään Godzilla kuvastaa tuohon aikaan japanilaisten suurta pelkoa: ydintuhoa. Hiroshiman ja Nagasakin pommittaminen atomipommeilla elokuussa 1945 oli järkyttävä tapahtuma, mikä traumatisoi Japania vakavasti. Pelko vastaavasta tai vielä pahemmasta joukkotuhosta oli pitkään läsnä ja Godzilla on näiden kauhukuvien kärjistymä, kävelevä ydintuhoase. Ydinpommien takia pitkäaikaisesta unestaan herännyt ja radioaktiivista atomihenkäystään hönkivä Godzilla on hyytävä ilmestys yhä lähes 70 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tuhokohtaukset ovat pysäyttäviä ja tiivistunnelmaisia. Se, mikä tunnetaan nykyään näyttävänä viihteenä, lähti liikkeelle joidenkin japanilaisten tapana käsitellä maan surua ja pelkoa. Yksi elokuvan upeimmista kohtauksista onkin, kun suuren tuhon jälkeen näemme seuraukset Japanin kansassa. Kohtaus onnistuu jopa liikuttamaan. Tämä yksinään tekee tästä alkuperäisestä Godzillasta enemmän kuin pelkän monsterirainan ja on nostanut sen korkealle klassikkoasemaan. Syvällinen puoli herättää pohdintaa katsojassa ja pitää tarinan vaikuttavana vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Elokuvan väkevyyttä lisää sen tietty dokumentaarinen tyyli, mikä saa tapahtumat tuntumaan todellisemmilta ja siten karmivammilta. Ishirō Hondan ohjaus on erinomaista ja on hienoa, että hän on oikeasti halunnut sanoa elokuvalla jotain, eikä ole vain tehnyt helppoa höttöä. Muutamia hieman aikaansa nähneitä puolia lukuunottamatta elokuvan tekniset asiat vakuuttavat edelleen. Siinä, missä King Kongissa nimikkohirviö toteutettiin nukeilla ja animaationa, Godzillassa hirviö on usein näyttelijä puvun sisällä. Vaikka joissain kohtauksissa onkin selvää, että kyseessä on asu, illuusio toimii silti läpi leffan. Tehoa lisäävät kuvakulmat, joissa korostetaan Godzillan valtavuutta hienoina pienoismalleina toteutettujen lavasteiden keskellä, sekä valaisu, jossa monsteri pidetään tarpeeksi pimeydessä, mutta silti juuri sopivasti näkyvissä. Efektit ovat yhä aika näyttävät, etenkin suurten tuhokohtausten aikana. Hienoja visuaalisuuksia tukee tietty onnistunut äänimaailma. Kun nykyään Godzillan karjaisut saavat hurraamaan, tässä ne vetävät hiljaiseksi. Akira Ifukuben säveltämät musiikit ovat pääasiassa painostavat, mutta mukana on myös aivan mahtava ja mahtipontinen tunnussävelmä, joka vain lisää elokuvan eeppisiä mittasuhteita.

Yhteenveto: Godzilla on erinomainen hirviökauhuelokuva, joka on paljon syvällisempi kuin yksikään sen lukuisista jatko-osista. Siinä, missä Godzilla tunnetaan nykyään lähes sankarimaisena olentona, tässä hirviö edustaa elokuvan ilmestymisen aikaan kenties japanilaisten suurinta pelkoa, ydintuhoa. Jättimäinen lisko on kuin kävelevä metafora, tuhoten kaiken tieltään niin suuren kokonsa kuin atomihenkäyksensä voimalla. Jännite pysyy yhä vuosikymmenten jälkeen korkealla ja tuhokohtaukset ovat pysäyttävää seurattavaa. Kohtaus niiden jälkeen, jossa koko Japanin kansa suree menetyksiä, on todella vaikuttava ja liikuttava. Leffan ihmishahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta ajavat asiansa kaiken keskellä. Itse Godzilla on yhä upea ilmestys. Vaikka katsoja hoksaa heti, että kyseessä on näyttelijä kumipuvussa, kuvakulmilla ja valaisulla herätetään vahva illuusio jättimäisestä monsterista. Erikoistehosteet ovat muutenkin kestäneet hyvin aikaa. Ishirō Hondan ohjaus on väkevää ja Akira Ifukuben säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten painostavista melodioista tai upean mahtipontisesta tunnusmusiikista. Godzilla on fantastinen teos, joka pyyhkii yhä lattioita jälkeenpäin ilmestyneillä filmatisoinneilla nimikkohirviöstä. Alkuperäisen King Kongin tavoin tämäkin on genrensä suurimpia klassikoita ja jos et ole monsterifanina niitä tai toista niistä nähnyt, suosittelen lämpimästi sivistämään itseäsi ennen uutta Godzilla vs. Kongia. Nyt jäädäänkin jännittämään, että kun nämä kaksi hirviölegendaa kohtaavat, kumpi kaatuu ja kumpi voittaa eeppisessä mittelössä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ゴジラ, 1954, Toho Film Co. Ltd