Arvostelu: Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä (Mrs. Doubtfire - 1993)

MRS. DOUBTFIRE - ISÄ SISÄKKÖNÄ

MRS. DOUBTFIRE

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Robin Williams, Sally Field, Lisa Jakub, Matthew Lawrence, Mara Wilson, Pierce Brosnan, Harvey Fierstein, Robert Prosky, Anne Haney ja Scott Capurro
Genre: komedia, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä perustuu Anne Finen kirjaan "Madame Doubtfire" vuodelta 1987. Kun elokuva alunperin ilmestyi, se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista osa piti leffaa mainiona ja joista osa ei pitänyt siitä yhtään. Muuten filmi oli kuitenkin todella suosittu ja se oli iso kassamagneetti, jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Jurassic Parkin (1993) jälkeen! Ristiriitaisista arvioista huolimatta elokuva voitti Golden Globeseissa Parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, minkä lisäksi myös edesmennyt päätähti Robin Williams sai palkinnon roolistaan. Elokuva voitti myös sekä Oscar- että BAFTA-palkinnot maskeerauksistaan. Nykyään leffaa pidetään jopa jonkinlaisena klassikkona omassa lajityypissään. Itse näin Mrs. Doubtfiren lapsena varmaankin pariin otteeseen, minkä lisäksi olen jäänyt katsomaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Viime katselukerrasta oli kuitenkin ehtinyt kulua vuosia, ennen kuin jälleen katsoin elokuvan uudestaan. Olin jo pitkään halunnut nähdä leffan ja eräänä viikonloppuna päätimmekin tyttöystäväni (joka ei ollut filmiä nähnyt) kanssa katsoa sen. Elokuva oli paljon parempi kuin muistin, joten jo ennen kuin se oli päättynyt, tiesin, että minun oli pakko kirjoittaa siitä.

Daniel menettää työnsä näyttelijänä ja hänen vaimonsa eroaa hänestä ja saa lasten yksinhuoltajuuden. Daniel ei kykene olemaan erossa lapsistaan ja kuullessaan, että hänen ex-vaimonsa etsii lapsille hoitajaa, hän päättää hyödyntää näyttelijätaitojaan ja ottaa homman vastaan valeasussa rouva Doubtfirenä.

Daniel Hillardia, eli rouva Doubtfirea näyttelee tosiaan erinomainen Robin Williams, joka on aivan mahtava roolissaan. Daniel on ääninäyttelijä, joka osaa luoda ties minkälaisia hahmoja äänellään ja olen täysin varma, että Williams oikeasti esitti kaikki erilaiset äänet. Daniel on erittäin rento ja hauska mies, joka rakastaa lapsiaan. Doubtfire on sen sijaan tiukempi vanha rouva, joka on kuitenkin mukava ja jolla on pehmeä ääni. Vaikka Daniel ja rouva Doubtfire ovat täysin erilaiset luonteiltaan Williams saa upeasti heidät tuntumaan samalta henkilöltä. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat loistavia, joten hän varastaa show'n kaiken aikaa.
     Danielin ex-vaimoa, Mirandaa esittää Sally Field, joka on vanhempana paljon tiukempi kuin lasten isä. Koska Miranda ei kohtele Danielia kovin hyvin, on hänestä vaikea pitää, vaikka jotkut voivatkin samaistua hänen asemaansa. Vaikka Miranda on tiukka, rakastaa hänkin suuresti lapsiaan ja parissa kohtaa häntä käy hieman sääliksi, kun lapset eivät halua olla tekemisissä äitinsä kanssa, vaan haluavat vain isänsä takaisin. Field on mainio roolissaan.
     Danielin ja Mirandan lapsia ovat Lydia (Lisa Jakub), Chris (Matthew Lawrence) ja pieni Natalie (Mary Wilson). Lydiasta oikein huokuu teini-ikä, sillä hän ei välillä vaikuta pitävän mistään. Chris on stereotyyppisesti sporttinen poika, joka pelaa jalkapalloa. Natalie on sympaattinen pieni tyttö, joka kaipaa isäänsä ja jonka mielestä rouva Doubtfire on hassu mummeli. Lapsinäyttelijät suoriutuvat osistaan ihan hyvin, mutta yksikään ei ole kovin ihmeellinen.
     Elokuvassa nähdään myös entinen agentti 007 James Bond, eli Pierce Brosnan, joka esittää ylimielistä ja rikasta Stuartia, sekä Harvey Fierstein Danielin Frank-veljenä, Scott Capurro Frankin poikaystävänä, Robert Prosky televisioyhtiön johtajana ja Anne Haney epämiellyttävänä rouva Sellnerinä, jonka tehtävä on vahtia, että Daniel saa elämänsä raiteilleen, jotta tämä voisi tavata lapsiaan.

Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä on täynnä erilaisia tunteita. Ensinnäkin se on todella hauska, vaikkei mikään erityisen hulvaton olekaan. Hauskinta koko leffassa on tietysti Robin Williams, jonka kohellukselle ei voi olla nauramatta. Toiseksi siinä on erittäin mukavan lämmin henki ja siitä löytyy paljon sydäntä. Läpi elokuvan voi tuntea, kuinka suuresti Daniel rakastaa lapsiaan ja kuinka paljon häntä sattuu se, ettei hän voi tavata heitä omana itsenään kuin kerran viikossa parin tunnin ajan - ja silloinkin lapset tuodaan hänen luokseen myöhässä ja haetaan etuajassa. Kolmanneksi elokuvan aikana saa usein jännittää, mokaako Daniel jossain kohtaa niin pahasti, että hän jää kiinni rouva Doubtfiren esittämisestä, mikä voisi johtaa siihen, ettei hän saa tavata lapsiaan vuosiin. Riski hänen puuhassaan on siis suuri. Neljänneksi, vaikka transvestisuus onkin täysin hyväksyttävää, tuntuu se hieman häiriintyneeltä, että mies keksii vaihtaa sukupuolensa ja persoonansa vanhaksi tädiksi, jotta voi viettää aikaa lastensa kanssa. Sillä vaikka katsoja kannustaakin Danielia onnistumaan, kun tilannetta miettii Mirandan näkökulmasta, niin olisihan se hirveää, jos huomaisi, että lastenhoitajanainen paljastuukin omaksi ex-mieheksi! On huolestuttavaa kuitenkin huomata, että tämä leffa tuli yli 25 vuotta sitten, mutta suhtautuminen transvestisuuteen ei ole hirveästi muuttunut. Joillekin se on niin normaalia, etteivät he edes ihmettele koko asiaa, kun taas jotkut ovat valmiita soittamaan poliisit heti, kun tajuavat, että heidän tuntemansa nainen onkin mies.

Elokuvassa on myös hienon koskettavia hetkiä, kuten myös onnellisia ja onkin loistavaa, miten sen tunteet välittyvät katsojille. Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä on erittäin mainio elokuva, joka sopii erinomaisesti koko perheen elokuvahetkeen, vaikkakin nykypäivänä jotkut leffan kohtaukset ja vitsit eivät ole täysin lapsille sopivia. Mukana oli pari hetkeä, joista oikein yllätyin, että saiko aikoinaan laittaa sellaisia juttuja lastenelokuviin? Toisaalta se, että mukana on myös selkeitä aikuisille suunnattuja juttuja, vain parantaa tunnetta koko perheelle suunnatusta filmistä, josta voi nauttia minkä ikäinen tahansa. Isoin miinukseni leffalle on sen pituus, sillä vähän yli kahden tunnin kestoon mahtuu pientä tyhjäkäyntiä, jolloin elokuva pyörii, mutta tarina ei tunnu etenevän lainkaan. Filmistä voisi pätkiä pieniä hetkiä sieltä täältä, jolloin se olisi noin vartin lyhyempänä tiiviimpi teos. Jo tällaisenaan se on kyllä todella hyvä leffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Mrs. Doubtfiren aikana kokee niin paljon erilaisia tunteita yllättävän ihanalla tavalla, että siitä on vaikea olla pitämättä.

Leffan ohjauksesta vastaa Chris Columbus, joka onkin hyvin tunnettu koko perheen elokuvien ohjaajana. Hänen aiempia töitään ovat olleet mm. Yksin kotona (Home Alone - 1990) ja sen jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992), minkä lisäksi hänet tunnetaan nykyään parhaiten Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002) ohjaajana. Kyseessä on siis lajityyppi, jonka Columbus taitaa hienosti ja näyttää osaamisensa myös tässä. Käsikirjoittajat Randi Mayem Singer ja Leslie Dixon ovat onnistuneet luomaan hauskan tekstin, joka pitää otteessaan. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä tosiaan pientä tiivistämistä. Maskeeraus on erinomaista. Rouva Doubtfire on toteutettu mielettömän hyvin ja Robin Williams on saatu hienosti näyttämään vanhalta naiselta, vaikka tietyt tutut piirteet ovatkin mukana. Äänimaailma on oikein kelpo, mutta harmillisesti Howard Shoren säveltämät musiikit eivät millään jää mieleen.

Yhteenveto: Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä on lämmin, hauska ja koskettava draamakomedia koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Elokuva saa nauramaan, jännittämään ja liikuttumaan oivallisesti. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka leffa on hieman liian pitkä, pitää se kuitenkin otteessaan loppuun asti. Robin Williams on erinomainen valinta päärooliin ja hän loistaa sekä Danielina että rouva Doubtfirena. Rouva Doubtfire on muutenkin upeasti toteutettu hahmo aina maskeerauksista puvustukseen asti. Muutkin näyttelijät ovat toimivia, mutta yksikään ei ole yhtä hyvä kuin Williams. Elokuvasta löytyy paljon sydäntä, jolloin sitä on todella miellyttävää katsella ja ihmettelen suuresti, jos siitä ei pidä lainkaan. Suosittelenkin Mrs. Doubtfiren katsomista kaikille, sillä siinä on jotain jokaiselle sukupolvelle. Vuonna 2001 leffalle mietittiin jatko-osaa, mutta se pistettiin jatkuvasti jäihin ja herätettiin sitten takaisin tuotantoon. Kuitenkin Robin Williamsin kuollessa vuonna 2014, jatkosuunnitelmat lopetettiin kokonaan, mikä on täydellinen päätös, sillä elokuva ei todellakaan tarvitse jatko-osaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Mrs. Doubtfire, 1993, Twentieth Century Fox Film Corporation, Blue Wolf Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - Rogue Nation (2015)

MISSION: IMPOSSIBLE - ROGUE NATION

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Rebecca Ferguson, Jeremy Renner, Ving Rhames, Sean Harris, Alec Baldwin, Simon McBurney ja Jens Hultén
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Suositun Mission: Impossible -televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible) vuonna 1996. Leffa oli hitti, muttei muuten saanut kovin positiivista palautetta. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli vielä isompi kassamagneetti, mutta se sai vielä heikommat arvosanat, eikä M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) ollut enää samanlainen menestys. Kolmas osa sai kuitenkin kriitikoilta ja yleisöltä paremman vastaanoton kuin edeltäjät, jolloin sarjaa jatkettiin. Neljäs leffa Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) menestyi edeltäjiään paremmin, minkä lisäksi se yllätti monet sillä, kuinka hieno toimintateos se oli. Viidennen osan teko lähtikin nopeasti liikkeelle ja vuonna 2013 paljastettiin, että sarjan ohjaus oli jälleen vaihtunut ja tällä kertaa homman hoitaisi Christopher McQuarrie. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja Mission: Impossible - Rogue Nation ilmestyi noin vuotta myöhemmin. Tämäkin elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi monet olivat jälleen yllättyneitä, kuinka mainio se oli ja se sai paljon kehuja. Itse kävin katsomassa Rogue Nationin sen ensi-iltapäivänä yhdessä tätini ja isäni kanssa. Pidin elokuvasta, mutta se ei ollut täysin sitä, mitä odotin. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, kun sain sen Blu-rayna ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin. Nyt kun sarja on saamassa taas jatkoa, oli aika katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin kaikki viisi osaa alle viikossa, Rogue Nationin päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Ghost Protocolin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III ja Mission: Impossible - Ghost Protocol!

IMF lopetetaan ja CIA etsintäkuuluttaa Ethan Huntin, joka yrittää selvittää, mikä on Syndikaatti-järjestö ja miten sen saa pysäytettyä.

Tom Cruise on jälleen agentti Ethan Hunt, joka on saatu pysymään aika lailla samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hieman synkempi, mutta määrätietoinen Ethan on loistava agentti, joka on valmis tekemään mitä tahansa suorittaakseen tehtävän ja nyt hän vielä joutuu hommiin yksin. Cruise onnistuu tuttuun tapaansa erinomaisesti pääosassa ja hänen huimapäisyydelleen on pakko antaa hatunnosto taas kerran, sillä tällä kertaa hän roikkuu oikean lentokoneen sivulla, kun se nousee ilmaan ja vedenalaista kohtausta kuvatessa hän pidätti henkeään kuusi minuuttia putkeen, jotta tilanne olisi jännittävämpi. Varsinkin lentokonestuntti herätti huomiota, sillä sellaiset kohdat toteutetaan yleensä studiossa, mutta ei Tom Cruisen tapauksessa. Hän jälleen kerran vaati, että hänet oikeasti kiinnitetään lentokoneen kylkeen, kun se nousee vauhdilla yli kilometrin korkeuteen - ja vieläpä ilman laskuvarjoa, jolloin jos turvavaijerit pettäisivät, hän putoaisi maahan ja kuolisi! Ja kohta kuvattiin kahdeksan kertaa, ennen kuin Cruise oli tyytyväinen! Kuinka moni muu uskaltaisi ryhtyä sellaiseen?
     Edellisistä elokuvista tutut koominen teknikko Benji (Simon Pegg), vakava analyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja leppoisa hakkeri Luther (Ving Rhames) tekevät paluun, mutteivät tuttuun tyyliinsä kuulumalla Ethanin tiimiin. Brandt esimerkiksi päätyy CIA:n hommiin, jotka yrittävät saada Ethanin kiinni. Lutherin rooli taas on olla tietokoneensa äärellä aina, kun on tarpeellista. Benjin osuutta sen sijaan on kasvatettu ja hän päätyy Ethanin mukaan jahtaamaan Syndikaattia. Benjiä on muutettu vakavammaksi, mikä sujuu yllättävän hyvin pääasiassa komediarooleja esittävältä Peggiltä. Muutamat vitsit häneltä tietty löytyy, mutta erikoisen tosikkona hän kulkee läpi leffan. Rhames on tuttuun tyyliinsä mainion mukava Lutherina, mutta Rennerin suoritus tuntuu jokseenkin etäiseltä.
     Siinä missä sarjan ohjaaja vaihtuu joka elokuvan myötä, myös sarjan naistähti tuppaa olemaan eri joka leffassa. Tällä kertaa se on Rebecca Fergusonin näyttelemä Isla Faust, jolle on luotu mielenkiintoinen tausta, joka luo oman juonikuvion mukaan tarinaan. Islaa seuraa kiinnostuneena, sillä hän vaikuttaa usein aika mysteeriseltä tapaukselta. Ferguson on kelpo valinta rooliin ja uskottava toimintakohtauksissa.

Elokuvan pahista, eli Syndikaatin johtohahmo Solomon Lanea esittää Sean Harris, joka on oivallinen valinta rooliin jo pelkän äänensä ansiosta. Harrisilla on erikoisen käheä ääni, joka on tavallaan jopa hieman hypnoottista kuultavaa. Hänen olemuksensa sopii myös rauhallisen julmalle roistolle. Valitettavasti Solomon Lane ei ole erityisen hyvin kirjoitettu hahmo. Hän ei elokuvan aikana tee ruudulla oikein mitään erikoista, vaan hän vain ilmestyy välillä selittämään jotain, jolloin kiinnostus häntä kohtaan katoilee, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Leffassa nähdään myös Alec Baldwin CIA:n johtaja Alan Hunleyna, joka haluaa saada Ethanin vangittua, Simon McBurney MI6:n johtaja Atleena ja Jens Hultén Janik "Luutohtori" Vinterinä, eli Solomonin julmana kätyrinä. Valitettavasti yksikään näistä kolmesta hahmosta ei ole kovin kummoinen, eikä Hunley anna tarpeeksi syitä, miksi hän kokisi Ethanin äärimmäisen vakavana uhkana, ottaen huomioon, että hän tietää Ethanin pelastaneen maailman pariin kertaan.

Ensimmäistä kertaa leffaa katsoessani olin lievästi pettynyt, sillä heti aloituskohtaus sisältää etukäteen suuresti hehkutetun lentokonepätkän. Olin toivonut, että se olisi sijoitettu leffan puoleen väliin, kuten edellisen osan hurja stuntti Dubain Burj Khalifa -rakennuksessa tai loppuhuipennukseen, mutta se nähdäänkin jo ennen alkutekstejä. Uudelleen katsottuna kohtaus kuitenkin toimii alussa, sillä se pistää katsojan samantien mahdottomalta tuntuvan tilanteen äärelle, mistä sarjassa pitääkin olla kyse. Nykyään harmittelen vain sitä, että kuva, jossa lentokone nousee ilmaan Ethan Hunt kyljessään kiinni, leikataan liian lyhyeksi. Kuvan olisi pitänyt kestää huomattavasti kauemmin, jotta siinä olisi oikein korostettu, että siinä se Cruise ihan oikeasti roikkuu! Kohtaus myös loppuu todella lyhyeen. Valitettavasti Mission: Impossible - Rogue Nation myös jatkuu herättäen ristiriitaisia tunteita. Yhtäkkiä IMF on taas lopetettu, vaikka se saatiin juuri viime leffan lopussa takaisin toimintaan. Ja tämä lopetus johtuu vielä lähes samasta syystä kuin Ghost Protocolissa, eli Kremlissä tapahtuneesta pommi-iskusta.

Siitä sitten hypätään puoli vuotta eteenpäin tapahtumissa, kun CIA yrittää saada kiinni Ethan Huntin, joka on kasvattanut parran korostaakseen kulunutta aikaa. Kuitenkin heti seuraavan kerran, kun Ethan nähdään, on parta kadonnut ja tuttu tyyli taas esillä. Elokuvan ensimmäinen oikeasti mielenkiintoinen kohtaus on Wienin ooppera, johon on saatu oivaa jännitettä mukaan. Vasta puolen välin vedenalaisessa kohtauksessa Rogue Nation oikeasti nappaa katsojastaan kiinni ja pistää jännittämään, mitä Ethanille käy, kun hän joutuu olemaan hengittämättä useita minuutteja? Parasta koko filmissä on kuitenkin vauhdikas moottoripyörätakaa-ajo, joka on todella vaikuttavasti toteutettu ja saa katsojan säpsähtelemään, kun ajajat kallistavat pyöräänsä mutkissa niin voimakkaasti, että osuvat melkein maahan jaloillaan. Harmillisesti elokuva ei pidä löytämäänsä hienoutta yllä, vaan vajoaa yllättävän unohdettavaksi loppuhuipennukseksi.

Yksi Mission: Impossible - Rogue Nationin suurimmista ongelmista on, ettei siihen ole luotu oikeaa jännitettä mukaan, jolloin tehtävä ei tunnu mahdottomalta. Edellisessä leffassa mahdottomuutta lisäsi se, että lähes kaikki tiimin käyttämät laitteet olivat epäkunnossa ja tiimin täytyi jatkuvasti keksiä varasuunnitelmia. Tässä laitteita ei oikeastaan ole, mutta ne jotka ovat mukana, toimivat. Kaikki tuntuu onnistuvan hieman liian helposti, vaikka takaiskujakin on luvassa. Tarina ei myöskään jostain syystä hyödynnä kunnolla sitä, että Ethania jahdataan. Mainiota lisäjännitystä toisi mukaan vaikkapa se, jos CIA:n joukot saapuisivat vähän väliä paikalle hankaloittamaan tilanteita, kuten Ghost Protocolissa venäläinen poliisihahmo teki. Syndikaattikin tuottaa pettymyksen, sillä aluksi siitä puhutaan kuin se olisi Mission: Impossiblen versio James Bond -leffojen (1962-) SPECTRE-järjestöstä, jolla on pahiksia soluttautuneena kaikkialle, mutta lopulta Syndikaatti vaikuttaakin olevan vain pieni muutaman ihmisen joukko. Kokonaisuutena Rogue Nation on kuitenkin tarpeeksi viihdyttävä ja toiminnallinen, jotta sitä voi oikein hyväksi kutsua, mutta se on hieman liian pitkä, eikä se tarjoa samalla lailla tunteita, jotta se nousisi lähellekään kahden edeltäjänsä loistavaa tasoa.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa ohjaajana toimii Christopher McQuarrie, joka ohjasi Tom Cruisea jo muutamaa vuotta aiemmin elokuvassa Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher - 2012). McQuarriella on selvästi silmää toimintakohtauksille, mutta muissa tarinaa eteenpäin vievissä kohdissa hän ei ihan onnistu. Hän myös käsikirjoitti elokuvan, minkä olisi voinut hoitaa joku toinen. Mission: Impossible - Rogue Nation on kuvattu todella taidokkaasti. Etenkin suuri moottoripyörätakaa-ajo näyttää upealta. Leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä sieltä täältä. Voi tietty olla, että kun elokuvan ensi-iltaa päätettiin aikaistaa puolella vuodella, jotta se ei kilpailisi Spectren (2015) ja Star Wars: The Force Awakensin (2015) kanssa, jälkituotanto piti tehdä kiireellä, eikä leikkauksen hiomiseen voitu käyttää tarvittavaa aikaa. Myös muutamat digiefektit näyttävät siltä, että niihin olisi pitänyt käyttää enemmän aikaa. Äänimaailma on kuitenkin mahtava ja Joe Kraemerin musiikit toimivat erittäin hyvin. Lalo Schifrinin säveltämä teemamusiikki kuullaan tietysti tässäkin ja on jälleen vaara, että se jää soimaan päässä loppupäiväksi... tai no, sanotaan loppuviikoksi.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Rogue Nation on oikein hyvä elokuva, mutta siitä puuttuu tietty jännite, jolloin tarinan lopputulos ei kiinnosta niin paljon kuin toivoisi. Alun lentokonestuntti on vaikuttava, mutta sen jälkeen kestää kauan, kunnes filmi nappaa katsojansa taas mukaansa. Jälleen kerran Mission: Impossible -leffan parasta antia on puoliväli, tällä kertaa oivallisen sukelluskohtauksen ja huiman moottoripyörätakaa-ajon ansiosta. Valitettavasti elokuva ei saa pidettyä löytämäänsä hienoa tasoa ja sen loppupää on aika unohdettava. Teos on myös liian pitkä, minkä lisäksi itseäni harmittaa, että Syndikaatti-järjestö jää lopulta mitäänsanomattomaksi. Näyttelijät ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi mainioita. Tom Cruise on tietty erinomainen pääosassa ja on kiinnostavaa nähdä Simon Pegg vakavampana kuin yleensä. Rebecca Ferguson on mainio naistähti ja Sean Harris on oiva valinta pahikseksi, vaikka hänen hahmonsa ei ole kovin kummoinen. Ohjaajakäsikirjoittaja Christopher McQuarrie olisi voinut siis työstää leffaa pidempään. Pääasiassa tekninen toteutus on tehty hyvin, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole ihan parhaimmasta päästä. Jos pidit aiemmista sarjan elokuvista, niin kannattaa myös Mission: Impossible - Rogue Nation katsoa, vaikka se onkin pieni pettymys kahden edeltäjänsä jälkeen. Mukana on kuitenkin tarpeeksi onnistuneita asioita, jotta sitä voi kutsua hyväksi. Toivon vain, että sarjan kuudes osa olisi parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Rogue Nation, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, China Movie Channel, Alibaba Pictures Group, Odin, TC Productions

Arvostelu: Hotel Artemis (2018)

HOTEL ARTEMIS

Ohjaus: Drew Pearce
Pääosissa: Jodie Foster, Sterling K. Brown, Sofia Boutella, Dave Bautista, Charlie Day, Brian Tyree Henry, Zachary Quinto, Jenny Slate ja Jeff Goldblum
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Hotel Artemis on käsikirjoittaja-ohjaaja Drew Pearcen esikoiselokuva. Saatuaan idean leffaan Pearce kauppasi sitä eri yhtiöille, kunnes Lionsgate innostui siitä ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja lopulta Hotel Artemis sai ensi-iltansa useissa maissa jo kesäkuun alussa 2018. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. En erityisemmin tiennyt, mitä ajatella, kun menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen. Elokuva sisälsi vaikuttavan näyttelijäkaartin, mutta en ollut kuullut lainkaan kehuja, vaan lähinnä vain hyvin keskinkertaista palautetta. Toivoin leffan yllättävän positiivisesti, mutta olin silti varautunut, istuessani elokuvateatterin salissa odottamassa Hotel Artemiksen alkamista.

Vuonna 2028 hotelli Artemis on rikollisten turvapaikka vesipulan aiheuttamien mellakoiden täyttämässä Los Angelesissa. Mellakoiden pahentuessa hotellia johtava hoitaja Thomas joutuu kokemaan tavallista rankemman päivän...

Hotelli Artemista pyörittävän hoitaja Thomasin roolissa nähdään Jodie Foster, joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa sitten vuoden 2013 Elysiumin. Ja onpas erittäin mukava nähdä Foster pitkästä aikaa näyttelemässä ja osoittamassa lahjakkuuttaan! Foster varastaa show'n hienolla roolityöllään, eikä häneltä heikkoa hetkeä löydy. Näyttelijä puhuu nopeasti, mutta selkeästi ja tekee paljon ilmeillään ja eleillään. Hoitaja Thomas on kiireinen hahmo, joka on nähnyt paljon elämänsä aikana, minkä takia hotellin pyörittäminen sujuu häneltä helposti. Leffan aikana hahmolle luodaan kiinnostavaa taustaa, mikä avaa paremmin katsojille, miksi hän on päätynyt tällaiseen bisnekseen.
     Elokuvan aikana hotelli Artemiksessa käy erilaisia rikollisia, joilla on omat syynsä vierailulleen. Sterling K. Brown näyttelee Shermania, joka veljensä Honolulun (Brian Tyree Henry) kanssa pakenee poliiseja pieleen menneen ryöstökeikan jälkeen. Sofia Boutella taas on salamurhaaja Nizza ja Charlie Day on jostain syystä roolitettu aseita kauppaavaksi Acapulcoksi. Vaikka Day sopiikin paremmin rikollisesti rahaa tekeväksi kuin puhtaaksi tappajaksi, ei hänen roolityönsä ole kaksinen. Day lähinnä puhuu ärsyttävän kovaan ääneen läpi leffan ja valittaa ties mistä. Boutella sen sijaan on jo useasti aiemmin osoittanut uskottavuutensa toimintarooleissa ja siksi hän sopiikin täydellisesti salamurhaajaksi. Onkin vain sääli, että Boutella tuntuu jatkuvasti jäävän joka leffassa vastanäyttelijöidensä varjoon. Brown on oikein mainio hahmona, joka on tehnyt pahoja asioita, mutta joka ei selkeästi ole oikeasti paha ihminen. Näin katsojan on helpompi samaistua häneen. Honolulu-veli ei valitettavasti pääse paljoa esille, mutta Henry on kelpo kohtauksissaan.
     Filmissä nähdään myös Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu Dave "Drax" Bautista hoitaja Thomasia auttavana Everestinä, joka on samalla sekä toinen hoitaja että paikan turvamies ison kokonsa takia; sekä erinomainen Jeff Goldblum alamaailman pelätyimpänä mafiapomona, Susikinginä (kyllä, häntä ihan tosissaan kutsutaan Susikingiksi) ja uusista Star Trek -leffoista (2009-2016) tuttu Zachary "Spock" Quinto hänen yli-innokkaana rikollispoikanaan. Bautista näyttää jälleen, ettei hän ole pelkkää muskelia, vaan myös varteenotettava näyttelijä, mutta Quinton roolityö jättää kylmäksi. On myös harmi, kuinka alikäytetty Goldblum lopulta on.

Hotel Artemiksen ehdottomasti parasta antia on sen maailma. Dystopinen tulevaisuuskuva ei tietenkään ole mitään uutta, mutta elokuva todella panostaa saadakseen maailmansa tuntumaan mahdollisimman todelliselta. Eräs megayhtiö pihtailee vesivarantojensa kanssa, mikä ajaa kansan riehuvaan mielenosoitukseen, mikä aiheuttaa vakavia vahinkoja monille ihmisille sekä rakennuksille. Hotelli Artemiksen katolla tapahtuvien kohtausten aikana nähtävät taustat ovat vaikuttavia, kun kaukana voi nähdä riehuvia tulipaloja ja satunnaisia ohjuksia osumassa helikoptereihin, jotka lentävät päin pilvenpiirtäjiä. Vaikka filmi näyttää usein olevan tätä päivää, tulee vuosi 2028 hienosti esille pienillä jutuilla, kuten hologrammeilla sekä poliisien robottimaisilla asusteilla. Myös itse hotelli on erinomaisesti luotu paikka. Tämäkään ei ole kovin uusi idea ja samanlainen rikollisten turvapaikka on nähty lähivuosina esimerkiksi John Wickissä (2014), mutta se, että lähes koko filmi tapahtuu hotellin sisällä, tuo mukaan tarpeeksi raikkautta ja kiehtovuutta. Mielenkiintoisia ovat tosiaan hotellin väkikin, vaikka heistä päästään myös elokuvan heikompaan puoleen.

Filmin jokaiselle hahmolle on nimittäin pyritty luomaan mutkikas juonikuvio, jolloin elokuva kertoo useita tarinoita samaan aikaan, jotka lopulta joko nivoutuvat yhteen tai jäävät johonkin puolitiehen. Hotel Artemiksella on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa näin monta juonikuviota päällekäin. Siksi ei olekaan ihme, että kaikkia niitä ei voida käsitellä kunnolla. Leffa olisi selkeästi kokonaisempi teos, jos siitä olisi karsittu edes pari juonikuviota pois. Eri kuvioiden seuraamista onneksi helpottaa se, että leffa tapahtuu yhden päivän ja yön aikana, jolloin se kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin, eikä muutamaa kohtaa lukuunottamatta hypi ajassa taaksepäin. Yksi ainoa vuorokausi on hyvä ratkaisu myös siksi, että näin se tarjoaa katsojalle lyhyen katsauksen ohjaajakäsikirjoittaja Pearcen pelottavaan tulevaisuuden kuvaan. Filmi luo oivallisesti jännitettä, kun ei voi olla täysin varma, mistä syistä eri rikolliset ovat vierailulla ja kun suuri mellakka lähestyy hitaasti kohti hotellia soihdut ja tuliaseet koholla. Mellakat tuovat jännitettä myös sillä, että niiden takia sähköt katkeilevat vähän väliä, mikä aiheuttaa ongelmia hotellissa. Jatkuvasta taustalla kuuluvasta tykityksestä huolimatta leffa sisältää valitettavan vähän toimintaa. Mukana on pari hassua tyylikästä toimintakohtausta, mutta haahuilevan puolen välin paikkeilla se olisi kaivannut hieman lisäpuhtia vaikkapa nyrkkitappelun muodossa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Drew Pearce, joka tekee esikoiselokuvassaan oikein kelpoa työtä. Pearce on onnistunut luomaan kiehtovan maailman ja mielenkiintoisen tarinan. Harmi vain, että tuntuu siltä kuin hän olisi kiirehtinyt läpi käsikirjoitusvaiheen, jotta pääsisi vihdoin toimimaan ohjaajana kuvaustilanteessa, jolloin mukaan on päätynyt outoja aukkoja, jotka olisi voinut paikata todella helposti keskittymällä. Pearcen kirjoittamat repliikit ovat kuitenkin mainioita, etenkin Jodie Fosterin höpöttäminä. Hotel Artemis on tekniseltä toteutukseltaan erittäin tyylikkään näköinen. Itse hotellin lavasteet ovat upean näyttävät ja hotelliin - kuten muuhunkin maailmaan - on saatu todentuntua tekemällä paikoista kuluneita, mikä jo automaattisesti herättää ajatuksen katsojan päässä, että näissä paikoissa olisi asuttu vuosikymmeniä. Maailmaa esittelee taiturimainen kuvaus ja on hienoa, ettei leikkauksessa ole pätkitty toimintakohtauksia sekaviksi. Maskeeraukset ovat oivallisia, kuten on myös puvustus. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävänkin näyttävät vaivaiset 15 miljoonaa dollaria maksaneeksi teokseksi. Äänimaailma on hienosti rakennettu hotellin sisällä kuuluvista äänistä aina ulkona kaikuviin mellakan synnyttämiin ääniin asti. Musiikit säveltäneen Cliff Martinezin työ pääsee usein hyvin esille ja hän on onnistunut luomaan mukavaa tunnelmointia.

Yhteenveto: Hotel Artemis on kelpo esikoisohjaus Drew Pearcelta, mutta jos Pearce olisi panostanut kunnolla myös käsikirjoitukseen, olisi elokuva vielä parempi. Suuri määrä erilaisia juonikuvioita tekee leffasta paikoitellen turhan raskasta seurattavaa, eikä vaivaiset puolitoista tuntia kestävä filmi tietenkään pysty viemään kaikkia kuvioita loppuun saakka. Käsikirjoituksensa ongelmia Pearce kuitenkin korjailee kiehtovalla maailmallaan. Hotelli Artemis on todella mielenkiintoinen ja yllättävän todentuntuinen paikka. Ulkona riehuvat mellakat lisäävät tarinaan jännitystä ja katsoja odottaa kiinnostuneena, miten käy, kun mellakat pääsevät hotellille asti. Valitettavasti filmi säästelee liikaa toiminnassa yrittäessään epätoivoisesti punoa juonen lankoja yhteen. Etenkin puoliväli kaipaisi pientä mäiskettä. Visuaalisesti filmi on kuitenkin erittäin tyylikäs aina hienoista lavasteista mainioon kuvaukseen. Näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta oivallista työtä. Bautista ja Boutella osoittavat jälleen kuuluvansa toimintarooleihin, mutta filmin todellinen tähti on loistava Jodie Foster, joka voisi tehdä leffoja useammin kuin viiden vuoden välein. Jos olet kiinnostunut ankeista tulevaisuudenkuvista ja haluat pitkästä aikaa nähdä elokuvan rikollisten näkökulmasta, voi Hotel Artemis sopia sinulle. Jo näyttelijäkaartinsa takia se kannattaa vilkaista, muttei elokuvan takia välttämättä kannata ihan leffateattereihin asti raahautua. Lopputekstien aikana nähdään vielä todella lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hotel Artemis, 2018, The Ink Factory, Marc Platt Productions, Point of No Return

Arvostelu: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971)

KELLOPELIAPPELSIINI

A CLOCKWORK ORANGE

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Warren Clarke, James Marcus, Michael Tarn, Patrick Magee, Anthony Sharp, Michael Bates, Carl Duering, Madge Ryan, Aubrey Morris, Philip Stone ja Sheila Raynor
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

A Clockwork Orange, eli suomeksi Kellopeliappelsiini perustuu Anthony Burgessin samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Terry Southern työsti kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja esitteli sen ohjaaja Stanley Kubrickille, joka ei kuitenkaan kiinnostunut siitä. Vasta kun Kubrickin vaimo kehotti häntä lukemaan itse kirjan, Kubrick rakastui teokseen ja päätti tehdä siitä filmin. Kellopeliappelsiini sai ensi-iltansa joulukuussa 1971 (laajemmin maailmalla vasta seuraavana vuonna) ja vaikka se tienasi Yhdysvalloissa "vain" 26 miljoonaa dollaria, oli se silti hitti, kun sitä vertasi kahden miljoonan budjettiin. Se oli todella suosittu etenkin Ranskassa, minkä lisäksi monet kriitikot ihailivat sitä. Leffa sai palkintoja, sekä useita palkintoehdokkuuksia, kuten neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus ja paras leikkaus). Elokuvaa myös kritisoitiin, sillä jotkut kokivat sen ihannoivan ääriväkivaltaa ja fasismia. Tätä tapahtui varsinkin Briteissä, jossa se jouduttiin poistamaan levityksestä. Vasta Kubrickin kuoltua vuonna 1999, leffaa on alettu näyttämään kunnolla sielläkin. Nykypäivänä Kellopeliappelsiinia pidetään tietty klassikkona ja monet ovat ainakin kuulleet sen nimen tai ovat nähneet kuvan, jossa leffan päähenkilöllä on päässään laite, jolla hänen silmänsä pakotetaan auki. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa keväällä 2016 ja pidin sitä todella kummallisena. Ostin sen Blu-rayna, kun halvalla lähti ja miettiessäni, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2018, Kellopeliappelsiini tuli mieleeni ja päätin arvostella sen.

Väkivaltaa, seksiä ja Ludwig van Beethovenin musiikkia rakastava Alex DeLarge joutuu vankilaan murhasta. Päästäkseen sieltä pois Alex suostuu uuteen hoitomenetelmään, jolla hänen pahat tapansa parannettaisiin.

Malcolm McDowell näyttelee Alex DeLargea, joka ei todellakaan ole kovin miellyttävä tyyppi. Hän on itse asiassa todella erikoisen vastenmielinen tapaus, jonka takia hänestä on aluksi todella vaikea pitää. Kaikessa kieroudessaan Alexista löytyy kuitenkin asioita, joiden takia hänen tarinaansa on vain pakko seurata. Suurin asia on tietysti McDowellin huikea roolityö. Väärällä näyttelijävalinnalla hahmo ei välttämättä toimisi lainkaan, mutta McDowell on erinomainen roolissaan läpi leffan ja varastaa show'n jatkuvasti. Häneltä ei löydy lainkaan heikkoa hetkeä, vaan hän valtaa ruudun eleillään, ilmeillään ja jopa pelkällä katseellaan. Alexin puhetapa on todella kummallinen ja hän käyttää erikoisia sanoja, jotka ovat paikoitellen hauskoja, mutta ne vain lisäävät hahmon voimaa. Alex on myös todella arvaamaton tapaus, jolloin katsojana jännittää, mitä hän seuraavaksi tekee?
     Alex ei kuitenkaan hoida rikollisia puuhia yksin, vaan hänellä on apunaan kolme "drugaa", eli Georgie (James Marcus), Dim (Warren Clarke) ja Pete (Michael Tarn). "Drugista" parhaiten jää mieleen älämölöttäjä Dim, joka ei ole fiksuimmasta päästä. Georgiella on yksi selkeä hetkensä, mutta Pete jää täysin sivuun, eikä hän taida edes sanoa sanaakaan koko elokuvan aikana! Hahmot eivät ole kovin muistettavia ja katsoja muistaa jälkikäteen vain sen, että Alexilla oli kolme kaveria.
     Elokuvassa nähdään myös Sheila Raynor ja Philip Stone Alexin vanhempina, Aubrey Morris Alexin hämäränä valvojana herra Deltoidina, Patrick Magee Frank-kirjailijana, Michael Bates vanginvartijana, Anthony Sharp sisäministerinä, sekä Carl Duering ja Madge Ryan tohtoreina, jotka yrittävät hoitaa Alexia.

Kellopeliappelsiini on alusta alkaen kiero kuten päähenkilönsäkin. Läpi kestonsa elokuvassa on jotain todella häiriintynyttä ja hieman jopa epämiellyttävää tunnelmaa, mutta se on tavallaan myös erittäin lumoava, jolloin sen katsomista ei voi lopettaa. Filmin inhottavuus on samalla sen upeus, jolloin katsoja haluaa nähdä lisää ikäviä asioita. Vaikka Alex onkin kauhea persoona, tuntuu silti pahalta, kun hän joutuu vankilaan ja sitä kautta hoidettavaksi. Hoitoprosessi vasta hirveältä tuntuukin ja saa katsojan todella epämiellyttävän tunteen valtaan. Kellopeliappelsiinia ei todellakaan ole siis helppo katsoa, vaan se saa vähän väliä aikaan kauhistusta ja ahdistusta. Joillekin se voi olla niin pahaa, että he eivät kykene katsomaan filmiä loppuun, kun taas jotkut rakastavat teoksen hirveyttä. Elokuva ei itsessään ole todellakaan hirveä, vaikka se sisältää hirveitä tapahtumia, hahmoja ja asioita. Kyseessä on upea elokuva, joka saa katsojan ajattelemaan tarkemmin yhteiskuntaa ja sitä, mikä todella on oikein? Vaikka Alex onkin paha ihminen, onko se silti oikein, että häntä suorastaan kidutetaan, jotta hänestä saisi aikaan hyvän ihmisen? Alexin "pahuus" onkin elokuvan pääpointti. Heti alussa herra Deltoid kysyy, mikä Alexista oikein tekee sellaisen kuin hän on ja siihen filmissä etsitään vastausta. Ei kuitenkaan suoraan, vaan sen löytäminen selittyy taustalla, kunnes se lopulta näytetään katsojille peukut pystyssä aplodien ja salamavalojen kera.

Vaikka elokuvasta löytyy paljon hienoja pohdiskeluja, on siinä myös pieniä heikkouksia. Alexia lukuunottamatta leffan hahmot ovat unohdettavia ja aika yksiulotteisia. Pari kohtausta ovat hieman pitkäveteisiä ja niitä olisi voinut tiivistää hieman. On kuitenkin hienoa, että hoitokohtaukset kestävät kauan ja täytyy nostaa hattua, että tekijöillä oli munaa saada katsojat ahdistumaan pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Heikkoudet ovat kuitenkin todella pieniä loppujen lopuksi ja Kellopeliappelsiini onkin aivan mielettömän hieno teos, joka jokaisen täytyy ainakin kerran katsoa. Joidenkin mielestä filmi on vain aivotonta väkivallan ihannoimista, mutta sitä se ei ole. Elokuva on psykologinen trilleri, joka pistää katsojat miettimään ja kauhistelemaan maailmaa. Vaikka leffasta näkyy selvästi se, että se on tehty 1970-luvulla, on sen sisältö kuitenkin hienon ajaton, jolloin sitä voi pitää nykypäivänäkin uskottavana.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut suuresti arvostettu Stanley Kubrick, joka on tehnyt mm. elokuvat Spartacus (1960), Hohto (The Shining - 1980) ja 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), johon tässä leffassa löytyy viittaus. Levykauppakohtauksessa on nimittäin näkyvissä kyseisen scifiteoksen soundtrack. Kubrick on tunnetusti perfektionisti ja hän saattoi kuvata saman jutun uudestaan monen monta kertaa, kunnes sai mielestään täydellisen kuvan. Tällainen voi olla suuresti ärsyttävää kuvaustilanteessa, mutta se on myös ihailtavaa ja ymmärrettävää. Kun sitä leffaa kerran tehdään, niin miksei sitä tekisi parhaalla mahdollisella tavalla? Elokuva onkin täynnä upeasti tyyliteltyjä kuvia ja hetkiä, joista huomaa, että ne ovat tarkkaan mietittyjä. Leffan taiteellisuus tulee usein esille kuvista ja Kubrickin tyylistä. Äänimaailma on oivallinen ja elokuvassa käytetyt musiikit ovat upeita. Ludwig vanin, eli siis Beethovenin fani kun Alex on, filmissä tietty käytetään Beethovenin sävellyksiä; etenkin yhdeksättä sinfoniaa ja sen neljättä osaa. Mukana on myös Laulavat sadepisarat -musikaalin (Singin' in the Rain - 1952) nimikkokappale. Pääasiassa leffasta kuitenkin jää päähän soimaan useasti kuultava "Music for the Funeral of Queen Mary".

Yhteenveto: Kellopeliappelsiini on erinomainen ja todella häiriintynyt elokuva. Leffa voi helposti saada katsojansa ahdistumaan, mutta se myös vangitsee näkijänsä, jolloin se on pakko katsoa loppuun asti. Jotkut jutut ovat kauhistuttavia, mutta niihin on saatu myös pohdiskelevaa sisältöä, jolloin katsoja päättyy miettimään, mikä on oikein? Leffan aikana mietitään maailmaa ja sen vaikutusta ihmisiin, mikä on oiva aihe nykypäivänäkin. Elokuvan repliikit ovat hauskan upeasti kirjoitetut ja siihen vielä päälle Malcolm McDowellin loistokas roolityö Alex DeLargena, niin ei voi muuta kuin jäädä ihailemaan näkemäänsä! Filmistä löytyy pieniä heikkouksia, mutta muuten kyseessä on huikean hyvä elokuva, joka kannattaa ainakin kerran elämässä nähdä. Herkimmille Kellopeliappelsiini voi olla vähän liikaa, mutta on varmasti myös niitä, jotka rakastuvat teoksen hirveisiin puoliin, sillä ne eivät ole vain hirveyttä hirveyden vuoksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.inverse.com
A Clockwork Orange, 1971, Warner Bros. Pictures, Hawk Films

Arvostelu: Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

MISSION: IMPOSSIBLE - GHOST PROTOCOL

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Jeremy Renner, Paula Patton, Michael Nyqvist, Samuli Edelmann, Vladimir Mashkov, Léa Seydoux ja Tom Wilkinson
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuositun televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin vuonna 1996 elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible). Menestyksestään huolimatta leffa ei ollut kovin pidetty sarjan fanien keskuudessa. Jatkoa sille kuitenkin tehtiin. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai edeltäjäänsä heikomman vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli vihdoin pidetty elokuva, mutta se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jatkoa oli silti luvassa. Vuonna 2009 alkoi neljännen osan työstäminen. Edellisen osan ohjannut J. J. Abrams ilmoitti, ettei ehdi ohjata seuraavaa leffaa, joten hänet korvasi Brad Bird. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2010 ja lopulta Mission: Impossible - Ghost Protocol sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä todella paljon. Monet olivat jopa äärimmäisen hämmästyneitä, että sarjan neljäs osa oli parempi kuin edeltäjänsä, sillä sellaista ei kovin usein tapahdu. Suomeen leffa saapui vasta helmikuussa 2012, mikä harmitti minua suuresti, mutta olin silti innoissani, sillä se oli sarjan ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Kävin katsomassa sen tätini kanssa ja pidin sitä mahtavana. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi ennen viidennen osan, Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ilmestymistä. Nyt kun sarja on saamassa kuudennen osan, Mission: Impossible - Fallout (2018) oli aika valmistautua ja katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin Ghost Protocolin päivää kolmannen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ja M:i:III - Vaarallinen tehtävä III!

Operaatio Kremlissä menee pahasti pieleen ja siellä tapahtuvan räjähdyksen seurauksena IMF lopetetaan. Agentti Ethan Huntin täytyy tiiminsä kanssa selvittää, kuka oli pommi-iskun takana.

Ethan Huntin roolissa nähdään tietysti yhä Tom Cruise, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Hahmon yhdistelmä kekseliäisyyttä ja toiminnallisuutta on saatu mukaan edellisestä osasta, jolloin on kiehtovaa seurata Ethanin tekoja. Hahmoa on kuitenkin synkennetty hieman, eikä hän ole enää onnellisesti parisuhteessa Michelle Monaghanin näyttelemän Julian kanssa. Huumoriakin kyllä löytyy, sekä Cruisen tuttu virne. Vaikkei Tom Cruise olisi mielestänne kovin hyvä näyttelijä, niin on teidän pakko kuitenkin nostaa hattua hänelle, sillä tässä elokuvassa hän suorittaa yhden hulluimmista stunteista koskaan, jota ei kovin moni uskaltaisi tehdä: hän kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan seinää pitkin noin kahdensadan metrin korkeudella! Kuvauksissa Cruisella oli kyllä turvavaljaat, mutta se ei silti poista sitä asiaa, että hän ihan oikeasti kiipeili talon seinää pitkin, juoksi talon kylkeä alaspäin ja ties mitä muuta hullua! Kohtauksen olisi voinut toteuttaa studiossa vihreää kangasta vasten, mutta Cruise vaati, että se tehdään aidosti Dubaissa.
     Tällä kertaa Ethanin tiimiin kuuluvat edellisestä elokuvasta tuttu teknikko Benji (Simon Pegg), IMF:n pääanalyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja agentti Jane Carter (Paula Patton). Vaikka tiimiin ei kuulukaan edeltäjien tapaan Ving Rhamesin esittämää Lutheria, on tiimi silti kokonaisuutena elokuvasarjan paras, sillä jokaisella hahmolla on ihan oikeasti tarkoitus. Jokaiselle on myös luotu taustatarinaa, jolloin he tuntuvat kunnon henkilöiltä, eivätkä vain tyypeiltä, jotka auttavat Ethania taidoillaan. Benji on tietty leffan huumorihahmo, mikä sujuu Peggiltä vaivatta. Jane on sarjan ensimmäinen kunnon naissankari, vaikka joutuukin hyödyntämään myös ulkonäköään taistelutaitojensa ohessa. Brandt ei tunnu olevan tottunut tehtävien suorittamiseen, eikä siksi uskalla lähteä samalla lailla mukaan hommiin. Näyttelijäkolmikko suoriutuu mainiosti rooleistaan ja tiimissä on oivallinen kemia läpi filmin.
     Elokuvan pahis on edesmenneen ruotsalaisnäyttelijä Michael Nyqvistin esittämä Kurt Hendricks. Vaikka Nyqvist on hyvä näyttelijä ja Hendricksin aikeet ydinaseiden kanssa tuntuvat vaarallisilta, on hahmo jokseenkin tylsä, sillä häntä ei näytetä kovin usein, eikä hänen motiivejaan kunnolla selitetä leffan aikana. Elokuvan jälkeen harmittaakin, miten vähän Nyqvist pääsee esille.
     Suomalaisille yksi leffan hienoimmista asioista on, että siinä on mukana Samuli Edelmann! Hän esittää Hendricksin Wistrom-kätyriä ja vaikkei tämäkään roistohahmo ole kovin kummoinen, on silti hienoa nähdä suomalainen näyttelijä isossa Hollywood-tuotannossa. Tavallaan se on myös äärimmäisen kummallista katsoa, kun Edelmann juoksee Cruisea pakoon tai kun hän tappelee Rennerin kanssa, mutta on se silti siistiä! Edelmann suoriutuu roolistaan hyvin, eikä hänen suomienglantinsa ole edes kovin tönkköä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat tyly salamurhaaja Moreau (Léa Seydoux), nimetön IMF-johtaja (Tom Wilkinson) ja venäläispoliisi Sidorov (Vladimir Mashkov), joka jahtaa Ethanin tiimiä. Seydoux nähtiin muutama vuosi myöhemmin agenttifilmi Spectressä (2015) Bond-tyttönä, mutta tähän leffaan hän sopii paremmin, sillä Seydoux vaikuttaa aina olevan etäisen kylmä, mikä toimii salamurhaajahahmolla. Leffassa nähdään myös pari tuttua naamaa edellisistä osista...

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n tavoin myös Ghost Protocol nappaa katsojansa välittömästi mukaansa siirtymällä suoraan vauhdikkaaseen toimintaan. Toinen kohtaus lisää mielenkiintoa entisestään, sillä jostain syystä Ethan Hunt on päätynyt vankilaan ja hänet täytyy pelastaa sieltä. Ei aikaakaan, kun itse tehtävä alkaa ja tiimi lähtee Kremliin. Jo tähän kohtaukseen on saatu luotua upeaa jännitettä, varsinkin kun yhdessä kohtaa hyödynnetään mestarillisesti hiljaisuutta, jolloin katsojakin huomaa seuraavansa tapahtumia hiirenhiljaa paikoillaan, jottei mikään menisi ohi. Kohtaus tarjoaa elokuvan ensimmäiset nokkelat keksinnöt, jolloin ei voi olla ihailematta tekijöiden mielikuvitusta. Kun tiimin jäsenet (ja katsojat) saavat tietää, että leffan pahiksella on mahdollisuus aloittaa suuri ydinsota eri valtioiden välillä, elokuvaan syntyy välittömästi uhkaava jännite, mikä pidetään yllä koko leffan keston. Edellisen leffan ongelmana oli, ettei sen "vaarallista" Jäniksenkäpälää selitetty kunnolla, jolloin sen päätyminen rikollisten käsiin ei tuntunut kovin kummoiselta. Tässä filmissä on kuitenkin päivänselvää, mitä ydinsodalla voi saada aikaiseksi ja se saa kannustamaan Ethania ja tämän tiimiä onnistumaan.

Läpi elokuvan kulkee tunnelma siitä, että tehtävä on pakko suorittaa kiireellä, eikä laiskottelulle ole aikaa, sillä muuten sadat miljoonat ihmiset kuolevat. Filmi ei kuitenkaan kiirehdi, vaan se on rytmitetty erittäin taitavasti. Elokuva on täynnä toimintaa ja vieläpä erinomaisesti toteutettua, joten mukana ei ole tylsiä kohtia. Tarpeelliset hengähdystauot hyödynnetään hahmojen taustojen tarkentamiseen, jolloin hitaammatkin kohdat ovat kiehtovia. Toiminnallisemmat kohtaukset vasta kiehtovia ovatkin. Edellisten osien tapaan myös Ghost Protocolin paras osio nähdään noin puolessa välissä elokuvaa, kun tiimi matkaa Dubaihin. Siellä sijaitsevassa Burj Khalifassa Ethan Hunt tosiaan joutuu kiipeilemään seinää pitkin ja vaikka olen nähnyt leffan muutaman kerran, kohtaus saa minut aina jännittämään Ethanin puolesta, sillä niin voimakkaasti kohtauksen tunnelma on rakennettu. Kyseessä on yksi hienoimmista stunttikohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt. Dubai-osuuden hienoukset eivät kuitenkaan lopu siihen, sillä mukana on pari muutakin todella jännittävää hetkeä, joista yksi on vauhdikas takaa-ajo ja toinen on rauhallinen keskustelukohtaus.

Mission: Impossible - Ghost Protocol on selvästi tähän mennessä sarjan jännittävin elokuva, sillä ensimmäistä kertaa sarjan aikana tehtävä on todella saatu tuntumaan mahdottomalta ja se saa aiemmat operaatiot vaikuttamaan vain hankalilta. Onnistumista vaikeuttaa etenkin se, että kaiken maailman huikeat agenttivempaimet eivät toimi tuttuun tyyliinsä, jolloin läpi leffan tiimin täytyy keksiä lennosta uusia suunnitelmia. He eivät myöskään voi saada mistään uusia laitteita tai muuta tukea, IMF:n ollessa suljettu. Valitettavasti filmin taso laskee hieman Dubai-osuuden jälkeen ja vaikka mukana on yhä jännite tehtävän onnistumisesta ja loppuhuipennuksessa nähdään muutama todella hyvä hetki, ei teos löydä Dubai-osion hienoutta. Se ei ole mikään ihme, sillä Burj Khalifa -kohtausta on äärimmäisen vaikea päihittää. Kokonaisuus voisikin toimia paremmin, jos Dubai-osion saisi muutettua loppuhuipennukseksi ja oikean huipennuksen siirtäisi muutettuna puoleen väliin. Voi myös olla, että siten elokuva olisikin heikompi, joten on ehkä ihan hyvä, että tarina kulkee näin. Joka tapauksessa kyseessä on tähän mennessä paras Mission: Impossible -elokuva.

Sarjan ohjaajana toimii tällä kertaa Brad Bird, joka on aiemmin ohjannut vain animaatioita, kuten Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ja Rottatouille (Ratatouille - 2007). Leffasta ei kuitenkaan huomaa lainkaan, että kyseessä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä näyttelijöiden kanssa eri kuvauslokaatioissa, vaan hän tekee erinomaista työtä ja on luonut upean tunnelman. Josh Appelcaumin ja André Nemecin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, vaikka he olisivat voineet kirjoittaa pahiksesta kiinnostavamman. Vitsit eivät myöskään ole mitä parhaimmat, mutta tuovat kelpoa kevennystä. Ghost Protocol on kuvattu todella tyylikkäästi ja se on muutenkin visuaalisesti näyttävä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Valaisu, lavasteet, maskeeraukset ja efektit ovat taidokkaasti toteutetut. Edellisen osan musiikit säveltänyt Michael Giacchino on säveltänyt myös tämän elokuvan musiikit ja hän on onnistunut fantastisesti. Musiikki tuo huikeasti lisäyksensä tunnelmaan. Lalo Schifrinin mahtava tunnusmusiikki on tietysti mukana ja se jää varmasti loppupäiväksi soimaan päässä.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Ghost Protocol on erinomainen agenttiseikkailu, joka kohoaa jopa edellisen osan yläpuolelle. Harmillisesti sen pahis ei ole kovin kiinnostava, vaikka Nyqvist onkin mainio näyttelijä, minkä lisäksi loppuhuipennus tuntuu laimeahkolta täydellisyyttä hipovan Dubai-osion jälkeen. Muuten filmi nappaa mukaansa heti alussa ja tuntuu vihdoin siltä kuin Ethan Huntin ja tämän tiimin tehtävä todella olisi mahdoton. Erilaisia jännityshetkiä luodaan jatkuvasti mukaan, jolloin leffa ei päästä irti katsojasta ja tunnelmaan on upeasti saatu mukaan kiireellisyyttä, vaikkei elokuva itse kiirehdi. Kun tiimi ei voi saada mistään tukea tai uusia vempaimia rikkinäisten tilalle, täytyy heidän jatkuvasti keksiä lennosta uusia suunnitelmia, mikä tekee leffasta entistäkin jännittävämmän. Myös huumoria on ihan toimivasti mukana. Ohjaaja Brad Bird on siirtynyt animaatioiden parista näyteltyihin elokuviin niin sujuvasti, että tuntuu kuin hän olisi vanha konkari. Tekninen toteutus on loistokasta ja näyttelijät ovat todella oivallisia rooleissaan. Ethanin tiimi on vihdoin saatu juuri oikeaksi ja jokaisesta tiimiläisestä on tehty mielenkiintoinen. Jos pidit edellisistä osista tai yleisesti toimintaelokuvista, jotka ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mukaansatempaavan jännittäviä ja täynnä nokkeluutta, niin todellakin kannattaa katsoa Mission: Impossible - Ghost Protocol. Se on selvästi sarjan paras osa ja ihmettelen, jos joskus vielä tulee sitä parempi Mission: Impossible -filmi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017 - Muokattu 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Mission: Impossible - Ghost Protocol, 2011, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions, Bad Robot

Arvostelu: Mamma Mia! Here We Go Again (2018)

MAMMA MIA! HERE WE GO AGAIN

Ohjaus: Ol Parker
Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep
Genre: musikaali, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!

Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.

Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen.
     Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle.
     Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.

Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa.
     Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.

Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.

Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.

Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.

Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.

Yhteenveto: Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Kiinni jäit! (Tag - 2018)

KIINNI JÄIT!

TAG

Ohjaus: Jeff Tomsic
Pääosissa: Ed Helms, Jake Johnson, Jon Hamm, Hannibal Buress, Annabelle Wallis, Isla Fisher, Jeremy Renner, Leslie Bibb, Rashida Jones ja Steve Berg
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Tag, eli suomalaisittain Kiinni jäit! perustuu The Wall Street Journalin tekemään artikkeliin kaveruksista, jotka ovat pelanneet hippaa vuosikymmenien ajan. Hyvin nopeasti artikkelin ilmestymisen jälkeen useat elokuvayhtiöt tekivät tarjouksia kääntää tarina filmiksi. Lopulta New Line Cinema ja Broken Road Productions saivat oikeudet elokuvaversioon ja alkoivat työstämään leffaa. Alunperin pääosissa oli tarkoitus esiintyä Will Ferrell ja Jack Black, mutta molemmat jättivät projektin. Kun uudet näyttelijät oli saatu roolitettua, kuvaukset alkoivat kesällä 2017, mutta keskeytyivät hetkeksi, kun yksi sen näyttelijöistä, Jeremy Renner mursi molemmat kätensä stuntin aikana. Lopulta kuvaukset saatiin päätökseen ja nyt Kiinni jäit! saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen ideasta. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria, sillä niissä yleensä näytetään parhaat palat komedioista. Meninkin katsomaan leffan lähinnä yllä näkyvän julisteen ja sen näyttelijöiden perusteella.

Kaverukset Hogan, Bob, Jerry, Chilli ja Sable ovat lapsuudesta asti leikkineet hippaa joka toukokuun ajan. Jerryä ei ole kuitenkaan koskaan saatu kiinni, mutta Hogan on varma, että tänä vuonna he nappaavat hänet.

Elokuvan kaveriviisikkona nähdään Ed Helms, Jon Hamm, Jake Johnson, Hannibal Buress ja Jeremy Renner, joista jälkimmäinen joutui onnettomuutensa takia jäämään pois Avengers: Infinity Warista (2018). Rennerin esittämä Jerry jää kaveruksista pienimpään rooliin, sillä hän on lähinnä päähenkilöiden kohde, eikä hahmo seikkaile ystäviensä mukana. Renner ei ole aiemmin vakuuttanut komediapuolella ja onkin hyvä, että se on otettu huomioon. Toimintarooleistaan tuttu Renner on mukana lähinnä vauhdikkaammissa kohtauksissa, juostessaan pakoon ja vältellessään hippakosketusta, eikä niinkään heittämässä vitsiä.
     Ed Helmsin näyttelemä Hogan on selvästi porukan innokkain hipan leikkijä. Vaikka Hoganilla on vaimo ja lapsia, ei se estä häntä metsästämästä ystäviään ties minkälaisissa valeasuissa. Anna-vaimo (Isla Fisher) ei muutenkaan estele miestään leikkimästä, vaan hän jopa liittyy kaverusten Jerry-jahtiin. Fisher näyttää muutaman kerran, ettei Annalle kannata ryttyillä, kun taas Helms sopii tuttuun tapaansa hieman nolomman hepun rooliin.
     Jon Hammin esittämä Bob Callahan on noussut ison yhtiön johtoon ja välillä hän näyttää pohdiskelevan, vaikuttaako aikuisen miehen leikkiminen yhtiön imagoon ja hänen korkeaan asemaansa. Callahan on silti suurimmaksi osaksi täysillä mukana, kuten on myös Jake Johnsonin näyttelemä pilviveikko Chilli. Ihan koko ajan jointti kädessä kulkeva Chilli on hauska tapaus ja Johnson on kelpo valinta osaan. Yllättäen kenties koomisin hahmo on kuitenkin mukana löntystävä Kevin Sable (Hannibal Buress), joka on porukan hiljaisin, mutta päästele sitäkin enemmän täysin outoja juttuja suustaan. Sablen filosofiset pohdinnat nostavat jatkuvasti hymyn huulille ja Buress hoitaa hommansa erinomaisesti.
     Anna-vaimon lisäksi kaveriporukan mukaan liittyy myös The Wall Street Journalin toimittaja Rebecca Crosby (tylsän roolin vetävä Annabelle Wallis). Vaikka Rebeccan hahmo on ymmärrettävästi mukana sen takia, että hän tekee kaveruksista jutun, minkä pohjalta itse elokuva tehtiin, on hahmo itsessään hyvin tylsä. Rebecca ei osallistu vauhdikkaisiin kohtauksiin, vaan roikkuu vain mukana. Pääasiassa hänen roolinsa on kysellä tarkentavia asioita kaverusten menneisyydestä, jotta katsojatkin saisivat tietää heistä lisää.
     Muita hahmoja filmissä ovat Jerryn morsian Susan (hieman ylipirteä Leslie Bibb), aika tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan tuova Cheryl (Rashida Jones tekee mitäänsanomattoman roolisuorituksen), sekä baarimikko Lou (Steve Berg), joka yrittää sinnikkäästi päästä osallistumaan hippaan.

Kiinni jäit! sisältää yhden mielenkiintoisimmista ja hauskimmista komediaideoista vähään aikaan, ja se, että tarina perustuu oikeaan kaveriporukkaan, tekee leffasta entistäkin kiinnostavamman. Tähän vielä päälle lisää sen, kuinka hippaleikki on toteutettu, nousee elokuva hyvinkin viihdyttäväksi kesäkomediaksi. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että touhu muuttuisi vain typeräksi koheltamiseksi, mutta yllätyin jatkuvasti, kuinka hilpeä ja ennen kaikkea vauhdikas elokuva onkaan. Äärimmäisyyksiin vietynä hippahan on oikein kunnon takaa-ajoa ja niin sitä leffassa myös kuvataan. Parissa kohtaa hahmot vain läpsivät toisiaan laiskasti, mutta pääasiassa meininki on nopeatempoista, kun hahmot juoksevat toisiaan karkuun ja yrittävät tehdä kaikkensa, jottei perässä juokseva saisi kiinni. Ja tarkoitan "kaikkensa", sillä välillä näyttää siltä, ettei muilla ihmisillä, toisten omaisuudella ja ikkunoilla ole mitään väliä - kunhan vain pääsee pakoon. Kiinni jäit! pistää jopa jotkut nykypäivän toimintaleffat nurkkaan häpeämään parin takaa-ajokohtauksensa ansiosta. Elokuvan parasta antia ovat kohtaukset, joissa Jerry käy päässään läpi, miten hän selviytyisi tilanteista voitokkaana, eikä hän pelkää käyttää kovia keinoja.

Toiminnallisuuden lisäksi elokuva on usein myös hyvin hauska. Leffa onnistuu paikoitellen olemaan oivaltava ja jopa yllätyksellinen huumorinsa kanssa, vaikka sortuu myös välillä käyttämään mitä laiskimpia vitsejä, jotka eivät ainakaan lehdistönäytöksessä saaneet aikaiseksi minkäänlaista reaktiota. Muuten katsojasta voi useinkin tuntua siltä kuin olisi tapahtumissa mukana ja juoksisi päänelikon kanssa Jerryn perässä, mutta vaikka päänelikko (sekä Rennerin Jerry) ovat mainioita sekä näyttelijöinä että hahmoina, tuntuvat he suurimmaksi osaksi ajasta yksilöiltä, eivätkä tiimiltä. Jokainen heistä on hyvä omillaan, mutta he eivät täysillä saa uskoteltua olevansa ystäviä muutaman vuosikymmenen takaa. Tavallaan ratkaisu toimii, sillä elokuvassa nouseekin pariin kertaan esille, että vuosien varrella kaverukset ovat viettäneet aikaa yhdessä pääasiassa hipan takia, eivätkä siksi, että he haluaisivat oikeasti kuulua toistensa elämään. Jerrykin sanoo kokevansa olon ulkopuoliseksi. Itse jäin silti kaipaamaan vahvemmin esille tuotua ystävyyttä. Tästä huolimatta viihdyin elokuvan parissa hymyssä suin loppuun asti. Tai ainakin melkein. Ihan viimeiset minuutit aiheuttivat pienen pettymyksen puolentoista tunnin nostatuksen jälkeen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jeff Tomsic, joka on aiemmin ohjannut lyhytleffoja ja televisiosarjoja. Kiinni jäit! onkin hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut koko illan elokuva ja esikoisleffana hyvä näyttö Tomsicin kyvyistä sekä komediatekijänä, että myös toiminnan ohjaajana. Tomsicia selvästi kiinnostaa tarina, missä on menoa ja meininkiä, sillä leffa on selvästi heikoimmillaan, kun hahmot pysähtyvät juttelemaan. Rob McKittrickin ja Mark Steilenin käsikirjoitus on muuten kelvollinen, mutta Cherylin ja muutenkin koko tylsän kolmiodraaman olisi voinut poistaa tarinasta. Suurimmaksi osaksi Kiinni jäit! on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutamat stuntit ovat hyvin toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole huomiota herättävät, eikä äänimaailma nouse kunnolla esille. Germaine Francon säveltämien musiikkien sijaan päähän jää soimaan jokin monista elokuvassa käytetyistä radiojumputuskappaleista.

Yhteenveto: Kiinni jäit! on oikein mainio ja viihdyttävän vauhdikas kesäkomedia. Elokuvan idea on loistava ja on hienoa, kuinka hippaa kuvataan kuin mitä jännittävintä takaa-ajoa. Hippakohtauksista ei tosiaan vauhtia puutu, minkä lisäksi ne ovat erittäin hilpeitä, minkä mahdollistaa päänelikon ja Jeremy Rennerin koomiset roolisuoritukset. Hassua kyllä, omaksi suosikikseni taisi nousta porukan hiljainen Sable, jonka kummallisen persoonan Hannibal Buress tuo täydellisesti esille. Sen sijaan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaantuovan Cherylin olisi voinut poistaa kokonaan ja toimittaja Rebeccasta olisi pitänyt tehdä selkeästi kiinnostavampi hahmo. Heistä huolimatta filmi saa katsojan jatkuvasti mukaansa hauskojen ja toiminnallisten kohtaustensa ansiosta. Ei Kiinni jäit! mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta jos etsitte kelpo huumorilla höystettyä viihdettä tänä kesänä, on elokuva täysin passeli siihen tarkoitukseen. Lopputekstit kannattaa jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään vielä jotain hilpeää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tag, 2018, New Line Cinema, Broken Road Productions