Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä 2 (The Secret Life of Pets 2 - 2019)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ 2

THE SECRET LIFE OF PETS 2

Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.

Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa.
     Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen.
     Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.

Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta.
     Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.

Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.

Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus. Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios

Arvostelu: Blockers (2018)

BLOCKERS

Ohjaus: Kay Cannon
Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.

Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat.
     Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin.
     Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.

Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.

Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.

Yhteenveto: Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions

Arvostelu: Kiinni jäit! (Tag - 2018)

KIINNI JÄIT!

TAG

Ohjaus: Jeff Tomsic
Pääosissa: Ed Helms, Jake Johnson, Jon Hamm, Hannibal Buress, Annabelle Wallis, Isla Fisher, Jeremy Renner, Leslie Bibb, Rashida Jones ja Steve Berg
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Tag, eli suomalaisittain Kiinni jäit! perustuu The Wall Street Journalin tekemään artikkeliin kaveruksista, jotka ovat pelanneet hippaa vuosikymmenien ajan. Hyvin nopeasti artikkelin ilmestymisen jälkeen useat elokuvayhtiöt tekivät tarjouksia kääntää tarina filmiksi. Lopulta New Line Cinema ja Broken Road Productions saivat oikeudet elokuvaversioon ja alkoivat työstämään leffaa. Alunperin pääosissa oli tarkoitus esiintyä Will Ferrell ja Jack Black, mutta molemmat jättivät projektin. Kun uudet näyttelijät oli saatu roolitettua, kuvaukset alkoivat kesällä 2017, mutta keskeytyivät hetkeksi, kun yksi sen näyttelijöistä, Jeremy Renner mursi molemmat kätensä stuntin aikana. Lopulta kuvaukset saatiin päätökseen ja nyt Kiinni jäit! saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen ideasta. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria, sillä niissä yleensä näytetään parhaat palat komedioista. Meninkin katsomaan leffan lähinnä yllä näkyvän julisteen ja sen näyttelijöiden perusteella.

Kaverukset Hogan, Bob, Jerry, Chilli ja Sable ovat lapsuudesta asti leikkineet hippaa joka toukokuun ajan. Jerryä ei ole kuitenkaan koskaan saatu kiinni, mutta Hogan on varma, että tänä vuonna he nappaavat hänet.

Elokuvan kaveriviisikkona nähdään Ed Helms, Jon Hamm, Jake Johnson, Hannibal Buress ja Jeremy Renner, joista jälkimmäinen joutui onnettomuutensa takia jäämään pois Avengers: Infinity Warista (2018). Rennerin esittämä Jerry jää kaveruksista pienimpään rooliin, sillä hän on lähinnä päähenkilöiden kohde, eikä hahmo seikkaile ystäviensä mukana. Renner ei ole aiemmin vakuuttanut komediapuolella ja onkin hyvä, että se on otettu huomioon. Toimintarooleistaan tuttu Renner on mukana lähinnä vauhdikkaammissa kohtauksissa, juostessaan pakoon ja vältellessään hippakosketusta, eikä niinkään heittämässä vitsiä.
     Ed Helmsin näyttelemä Hogan on selvästi porukan innokkain hipan leikkijä. Vaikka Hoganilla on vaimo ja lapsia, ei se estä häntä metsästämästä ystäviään ties minkälaisissa valeasuissa. Anna-vaimo (Isla Fisher) ei muutenkaan estele miestään leikkimästä, vaan hän jopa liittyy kaverusten Jerry-jahtiin. Fisher näyttää muutaman kerran, ettei Annalle kannata ryttyillä, kun taas Helms sopii tuttuun tapaansa hieman nolomman hepun rooliin.
     Jon Hammin esittämä Bob Callahan on noussut ison yhtiön johtoon ja välillä hän näyttää pohdiskelevan, vaikuttaako aikuisen miehen leikkiminen yhtiön imagoon ja hänen korkeaan asemaansa. Callahan on silti suurimmaksi osaksi täysillä mukana, kuten on myös Jake Johnsonin näyttelemä pilviveikko Chilli. Ihan koko ajan jointti kädessä kulkeva Chilli on hauska tapaus ja Johnson on kelpo valinta osaan. Yllättäen kenties koomisin hahmo on kuitenkin mukana löntystävä Kevin Sable (Hannibal Buress), joka on porukan hiljaisin, mutta päästele sitäkin enemmän täysin outoja juttuja suustaan. Sablen filosofiset pohdinnat nostavat jatkuvasti hymyn huulille ja Buress hoitaa hommansa erinomaisesti.
     Anna-vaimon lisäksi kaveriporukan mukaan liittyy myös The Wall Street Journalin toimittaja Rebecca Crosby (tylsän roolin vetävä Annabelle Wallis). Vaikka Rebeccan hahmo on ymmärrettävästi mukana sen takia, että hän tekee kaveruksista jutun, minkä pohjalta itse elokuva tehtiin, on hahmo itsessään hyvin tylsä. Rebecca ei osallistu vauhdikkaisiin kohtauksiin, vaan roikkuu vain mukana. Pääasiassa hänen roolinsa on kysellä tarkentavia asioita kaverusten menneisyydestä, jotta katsojatkin saisivat tietää heistä lisää.
     Muita hahmoja filmissä ovat Jerryn morsian Susan (hieman ylipirteä Leslie Bibb), aika tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan tuova Cheryl (Rashida Jones tekee mitäänsanomattoman roolisuorituksen), sekä baarimikko Lou (Steve Berg), joka yrittää sinnikkäästi päästä osallistumaan hippaan.

Kiinni jäit! sisältää yhden mielenkiintoisimmista ja hauskimmista komediaideoista vähään aikaan, ja se, että tarina perustuu oikeaan kaveriporukkaan, tekee leffasta entistäkin kiinnostavamman. Tähän vielä päälle lisää sen, kuinka hippaleikki on toteutettu, nousee elokuva hyvinkin viihdyttäväksi kesäkomediaksi. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että touhu muuttuisi vain typeräksi koheltamiseksi, mutta yllätyin jatkuvasti, kuinka hilpeä ja ennen kaikkea vauhdikas elokuva onkaan. Äärimmäisyyksiin vietynä hippahan on oikein kunnon takaa-ajoa ja niin sitä leffassa myös kuvataan. Parissa kohtaa hahmot vain läpsivät toisiaan laiskasti, mutta pääasiassa meininki on nopeatempoista, kun hahmot juoksevat toisiaan karkuun ja yrittävät tehdä kaikkensa, jottei perässä juokseva saisi kiinni. Ja tarkoitan "kaikkensa", sillä välillä näyttää siltä, ettei muilla ihmisillä, toisten omaisuudella ja ikkunoilla ole mitään väliä - kunhan vain pääsee pakoon. Kiinni jäit! pistää jopa jotkut nykypäivän toimintaleffat nurkkaan häpeämään parin takaa-ajokohtauksensa ansiosta. Elokuvan parasta antia ovat kohtaukset, joissa Jerry käy päässään läpi, miten hän selviytyisi tilanteista voitokkaana, eikä hän pelkää käyttää kovia keinoja.

Toiminnallisuuden lisäksi elokuva on usein myös hyvin hauska. Leffa onnistuu paikoitellen olemaan oivaltava ja jopa yllätyksellinen huumorinsa kanssa, vaikka sortuu myös välillä käyttämään mitä laiskimpia vitsejä, jotka eivät ainakaan lehdistönäytöksessä saaneet aikaiseksi minkäänlaista reaktiota. Muuten katsojasta voi useinkin tuntua siltä kuin olisi tapahtumissa mukana ja juoksisi päänelikon kanssa Jerryn perässä, mutta vaikka päänelikko (sekä Rennerin Jerry) ovat mainioita sekä näyttelijöinä että hahmoina, tuntuvat he suurimmaksi osaksi ajasta yksilöiltä, eivätkä tiimiltä. Jokainen heistä on hyvä omillaan, mutta he eivät täysillä saa uskoteltua olevansa ystäviä muutaman vuosikymmenen takaa. Tavallaan ratkaisu toimii, sillä elokuvassa nouseekin pariin kertaan esille, että vuosien varrella kaverukset ovat viettäneet aikaa yhdessä pääasiassa hipan takia, eivätkä siksi, että he haluaisivat oikeasti kuulua toistensa elämään. Jerrykin sanoo kokevansa olon ulkopuoliseksi. Itse jäin silti kaipaamaan vahvemmin esille tuotua ystävyyttä. Tästä huolimatta viihdyin elokuvan parissa hymyssä suin loppuun asti. Tai ainakin melkein. Ihan viimeiset minuutit aiheuttivat pienen pettymyksen puolentoista tunnin nostatuksen jälkeen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jeff Tomsic, joka on aiemmin ohjannut lyhytleffoja ja televisiosarjoja. Kiinni jäit! onkin hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut koko illan elokuva ja esikoisleffana hyvä näyttö Tomsicin kyvyistä sekä komediatekijänä, että myös toiminnan ohjaajana. Tomsicia selvästi kiinnostaa tarina, missä on menoa ja meininkiä, sillä leffa on selvästi heikoimmillaan, kun hahmot pysähtyvät juttelemaan. Rob McKittrickin ja Mark Steilenin käsikirjoitus on muuten kelvollinen, mutta Cherylin ja muutenkin koko tylsän kolmiodraaman olisi voinut poistaa tarinasta. Suurimmaksi osaksi Kiinni jäit! on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutamat stuntit ovat hyvin toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole huomiota herättävät, eikä äänimaailma nouse kunnolla esille. Germaine Francon säveltämien musiikkien sijaan päähän jää soimaan jokin monista elokuvassa käytetyistä radiojumputuskappaleista.

Yhteenveto: Kiinni jäit! on oikein mainio ja viihdyttävän vauhdikas kesäkomedia. Elokuvan idea on loistava ja on hienoa, kuinka hippaa kuvataan kuin mitä jännittävintä takaa-ajoa. Hippakohtauksista ei tosiaan vauhtia puutu, minkä lisäksi ne ovat erittäin hilpeitä, minkä mahdollistaa päänelikon ja Jeremy Rennerin koomiset roolisuoritukset. Hassua kyllä, omaksi suosikikseni taisi nousta porukan hiljainen Sable, jonka kummallisen persoonan Hannibal Buress tuo täydellisesti esille. Sen sijaan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaantuovan Cherylin olisi voinut poistaa kokonaan ja toimittaja Rebeccasta olisi pitänyt tehdä selkeästi kiinnostavampi hahmo. Heistä huolimatta filmi saa katsojan jatkuvasti mukaansa hauskojen ja toiminnallisten kohtaustensa ansiosta. Ei Kiinni jäit! mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta jos etsitte kelpo huumorilla höystettyä viihdettä tänä kesänä, on elokuva täysin passeli siihen tarkoitukseen. Lopputekstit kannattaa jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään vielä jotain hilpeää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tag, 2018, New Line Cinema, Broken Road Productions

Arvostelu: The Disaster Artist (2017)

THE DISASTER ARTIST

Ohjaus: James Franco
Pääosissa: James Franco, Dave Franco, Seth Rogen, Ari Graynor, Alison Brie, Josh Hutcherson, Paul Scheer, Jacki Weaver, Jason Mantzoukas, Hannibal Buress, Zac Efron, Bryan Cranston ja Tommy Wiseau
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Tommy Wiseaun The Roomia (2003) pidetään kaikkien aikojen parhaimpana surkeana elokuvana. Leffan maineen takia se on noussut isoksi kultti-ilmiöksi, josta järjestetään edelleen teatterinäytöksiä ympäri maailman. Suosion takia elokuvassa näytellyt Greg Sestero kirjoitti yhdessä Tom Bissellin kanssa kirjan filmin teosta nimeltä "The Disaster Artist: My Life Inside The Room, the Greatest Bad Movie Ever Made" (2013). Vuonna 2014 Point Grey Pictures -yhtiö hankki elokuvaoikeudet kirjaan ja yhtiön omistaja Seth Rogen kysyi ystävältään James Francolta, olisiko tämä kiinnostunut leffan teosta. Franco luki kirjan ja katsoi The Roomin, minkä jälkeen hän alkoi innolla työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2015 ja lopulta The Disaster Artist sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017 South by Southwestin elokuvajuhlilla. Sen jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa ja se on alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Suomeen elokuva saapuu vasta nyt, alkuvuodesta 2018. Kun kuulin leffasta ensimmäisen kerran, se ei herättänyt erityisemmin huomiotani, sillä en ollut nähnyt The Roomia. Kuitenkin elokuvan suosion kasvaessa ja ensi-illan lähestyessä myös mielenkiintoni alkoi kasvaa. Tammikuun alussa kävin katsomassa The Roomin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä ja vaikken välttämättä halua enää koskaan nähdä sitä kuraa uudestaan, kiinnostuin vielä enemmän siitä, miten sellainen elokuva on ikinä saatu aikaiseksi? Alunperin minun oli tarkoitus odottaa ensi-iltaan asti, että näen leffan, sillä armeijani alkoi pari päivää The Room -näytöksen jälkeen, mutta koska se meni jo ensimmäisenä päivänä päin mäntyä, huomasin jo tammikuun toisella viikolla katsovani The Disaster Artistia sen lehdistönäytöksessä.

Nuori näyttelijänalku Greg Sestero tapaa mystisen Tommy Wiseaun, jonka kanssa hän päättää muuttaa Los Angelesiin ja aloittaa uran Hollywoodissa. Heidän "lahjansa" eivät kuitenkaan vakuuta ketään, joten he päättävät tehdä ihan oman elokuvansa, The Roomin.

Greg Sesteroa näyttelee Dave Franco, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Dave ei ole koskaan ennen erityisemmin tehnyt vaikutusta minuun, mutta tässä hän vihdoin osoittaa kuuluvansa veljensä tavoin elokuvien maailmaan. Dave tuo todella mainiosti esille Gregin innostuksen näyttelemistä kohtaan, mistä löytyy kuitenkin selkeää ramppikuumetta. Greg luottaa täysillä Tommyyn, joka tarjoaa hänelle ajatuksia loistokkaasta tulevaisuudesta Hollywoodissa. Vaikka Dave Franco osoittikin vihdoin olevansa kelpo näyttelijä, hän jää silti pahasti veljensä varjoon.
     James Franco on nimittäin aivan huikea erikoisena Tommy Wiseauna. Hän on omaksunut Tommyn olemuksen täydellisesti puhetyylistä eleisiin asti. Kyseessä on niitä rooleja, joissa näyttelijä muuttuu täysin hahmoksi, eikä vain esitä, mikä nostaa Jamesin suoraan vuoden parhaimpien näyttelijöiden joukkoon. Hienomman muuntautumisesta tekee se, ettei kukaan tiedä Tommyn taustoja, mutta silti James vaikuttaa olevan täysin perillä kaikesta. Hän saa luotua Tommyyn oivan mystisyyden ja pystyy tekemään erikoisia asioita, ilman että hänen roolityönsä menettää uskottavuutensa. Äärimmäisen huikeaa on myös nähdä, kuinka James näyttelee upeasti henkilöä, joka ei osaa näytellä. Vaikka katsojana nauraa usein Tommylle, kun tämä ei tiedä, miten elokuvia pitäisi tehdä, on James onnistunut tuomaan myös traagisuutta rooliin.
     Tommyn ja Gregin lisäksi muita isoja hahmoja ovat myös käsikirjoitusvastaava Sandy Schklair (James Francon kanssa usein näyttelevä Seth Rogen) ja Gregin tyttöystävä Amber (todellisuudessa Dave Francon vaimo Alison Brie). Rogen on erittäin hyvä Sandyn roolissa, joka yrittää takoa Tommyyn järkeä kuvauspaikalla, mutta joka huomaa, ettei oikeastaan mitään ole tehtävissä leffan pelastamiseksi. Briekin on hyvä, mutta hänen hahmonsa ei jää kovin hyvin mieleen. Lähinnä Amber vain yrittää saada Gregin poistumaan elokuvasta, jottei hänen uransa näyttelijänä pääty ennen kuin se ehtii edes alkaakaan.
     Francon veljesten lisäksi leffassa nähdään muitakin näyttelijöitä, jotka näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät The Roomissa. Ari Graynor esittää Juliette Daniellea, joka näyttelee Lisaa, Tommyn esittämän Johnnyn tulevaa vaimoa. Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson näyttelee Philip Haldimania, joka esittää kummallista Denny-naapuria. Jacki Weaver näyttelee Carolyn Minnottia, joka esittää Lisan äitiä. Nathan Fielder esittää Kyle Vogtia, joka esittää psykologi Peteriä ja Zac Efron esittää Dan Janjigiania, joka näyttelee huumediileri Chris-R:ää. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja etenkin Hutcherson sopii ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta täydellisesti Philipiksi, mutta harmillisesti heidän osuutensa jää todella pieneksi. On hauska nähdä näyttelijöiden näyttelevän näyttelijöitä näyttelemässä, mutta olisi heille toivonut hieman enemmänkin tekemistä.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Megan Mullally Gregin äitinä, Hannibal Buress ja Jason Mantzoukas kuvauskalusteita vuokraavana kaksikkona, Paul Scheer tympeänä kuvaajana ja Bryan Cranston omana itsenään. Leffassa esiintyy muitakin näyttelijöitä omana itsenään, mutta lähinnä haastatteluissa eikä itse tarinassa.

Tiettyjen hahmojen syventämisen puutteen lisäksi The Disaster Artistilla on pari muutakin ongelmaa, joista isoin on rytmitys. Paikoitellen elokuva nimittäin kulkee liian nopealla temmolla eteenpäin, kun toivoisi sen kertovan hieman tarkemmin, mitä tapahtuu. Esimerkiksi kun Tommy Wiseau tajuaa, että he voisivat tehdä ihka oman elokuvansa, eikä heidän tarvitse hakea töitä muilta tuotantoyhtiöiltä, filmi kulkee pikakelauksella koko suunnitteluosion läpi. Se on tavallaan hyvä näinkin, mutta siihen jää kaipaamaan jotain enemmän. Sen lisäksi myös itse kuvausosio hyppii hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, mistä päästään myös toiseen ongelmaan. Greg Sesteron kirjassa The Roomin teko on kuvailtu paljon inhottavammaksi prosessiksi, jossa työryhmät erosivat yksi toisensa perään ja jossa Tommy kohteli kaikkia todella ilkeästi. Elokuvassa taas on kyselty enemmän Tommyn mielipiteitä, jolloin kaikki on paljon mukavammin, vaikka vaikeita tilanteitakin löytyy useita. Kaksi erilaista näkökulmaa ovat valitettavasti johtaneet siihen, että välillä asiat sujuvat kivasti, aivan kuin Tommy selittäisi, mitä tapahtui ja paikoitellen Tommyn diktaattorimainen asenne ohjaajana nousee esille voimakkaasti ja tuntuu siltä kuin Greg kertoisi tilanteesta. Tämän takia leffasta löytyy pidempi jakso, jossa tunnelma vaihtuu hieman liikaa kohtauksesta toiseen. Muuten filmistä ei oikeastaan löydy pahaa sanottavaa. The Disaster Artist on itse asiassa jopa aivan mahtava elokuva!

Suurimmaksi osaksi leffan tunnelma on loistavasti luotu. Katsojana riemuitsee Tommyn ja Gregin kanssa, kun he lähtevät "valloittamaan" Hollywoodia ja suree heidän kanssaan, kun homma ei menekään suunnitellusti. Leffa nappaa erinomaisella aloituskohtauksella katsojan heti mukaansa ja näyttää, millaista menoa on luvassa. Läpi elokuvan saa nauraa useaan otteeseen ja sitä on muutenkin äärimmäisen mukava katsoa. Tommyn kohellukset ovat paikoitellen jopa hulvattomia ja välillä ei voi muuta kuin miettiä, tapahtuivatko nämä asiat muka ihan oikeasti? Ja vaikka kritisoinkin The Roomin suunnitteluprosessia ja kuvausosiota, löytyy niistä paljon hyvääkin. Vaikka eri kuvauskohtauksissa tuntuu olevan eri kertoja kuin toisissa, ovat ne silti yksittäisinä kohtauksina todella toimivia. The Roomin katsominen on lähestulkoon pakollista ennen tämän filmin näkemistä, sillä muuten monet hauskat ja kekseliäät kohdat menevät yli hilseen. Ilman sen näkemistä ei monien kuvauskohtausten hienoutta ymmärrä samalla lailla. On myös äärimmäisen upeaa, kuinka tätä elokuvaa varten tehtiin useita The Roomin kohtauksia uudestaan lähes samannäköisiksi, mistä huokuu suuri arvostus sitä aivan kauheaa tekelettä kohtaan.

Todella pitkään The Disaster Artistin aikana mietin, että kyseessä on "vain" erittäin hyvä elokuva. Vasta ihan loppupäässä, kun The Roomin ensi-ilta vihdoin koittaa, aloin pitää teosta mahtavana. Aluksi vain nauraa elokuvassa nähtävän yleisön kanssa, kuinka surkean filmin Tommy onkaan saanut aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa se nauru alkaa muuttua suruksi, kun näkee Tommyn istuvan yleisön keskellä. Etenkin siinä kohtauksessa James Francon roolisuoritus pääsee valloilleen, kun hän miettii, miksi ihmiset pilkkaavat hänen elokuvaansa - jotain mikä on hänelle äärimmäisen tärkeää. On myös traagista katsoa ahdistunutta Gregiä hänen vieressään, joka häpeillen miettii, pitäisikö hänen lähteä teatterista. Vaikka tiedän, että myös tätä kohtausta varten on otettu taiteellisia vapauksia, on lopetus silti erinomainen ja saa katsojan helposti liikuttumaan. Filmi sisältää muutenkin yllättävän koskettavia hetkiä, joita en odottanut näkeväni. Pari vuotta sitten ilmestyneen mahtavan Florencen (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin The Disaster Artist pistää katsojan pohtimaan, voiko sittenkään nauraa todella kököille jutuille, kun niiden tekijät ovat oikeasti uskoneet tekevänsä taidetta. Tässä elokuvassa on tosin se pohdintaa helpottava puoli, että filmi itse nauraa The Roomin huonoudelle.

Sen lisäksi, että James Franco näyttelee Tommy Wiseauta, hän on myös ohjannut The Disaster Artistin, samalla tavalla kuin Wiseau ohjasi The Roomin. Tai no, ei nyt ihan samalla tavalla, kun ottaa huomioon, että Franco osoittaa olevansa varteenotettava tekijä myös ohjaajana, eikä mokaa koko juttua täysin kuten Wiseau. Franco on saanut luotua hienon yhdistelmän yllättävän liikuttavaa draamaa ja itselleen perinteikästä kaverikomediaa. Yksi elokuvan suurimmista riemuista onkin katsella kahta veljestä esittämässä henkilöitä, jotka aikovat toteuttaa unelmansa yhdessä. Jos James ja Dave eivät olisi niin veljiä, ei Tommyn ja Gregin ystävyys välttämättä välittyisi samalla lailla. Käsikirjoituksesta vastaavat Scott Neustadter ja Michael H. Weber ovat tehneet todella oivallista työtä kerronnan ja repliikkien kanssa. The Disaster Artist on myös tekniseltä toteutukseltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä luodessaan The Roomin lavasteita uudestaan ja maskeeraustiimi on hienosti auttanut James Francoa omaksumaan Tommyn roolin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Dave Porterin musiikit toimivat hyvin elokuvan taustalla.

Yhteenveto: The Disaster Artist on loistokas yhdistelmä kaverikomediaa ja koskettavaa draamaa. Se nappaa mukaansa heti alussa, ja läpi kestonsa se ilahduttaa, liikuttaa ja herättää katsojien sisäisen luovuuden. Tunnelma on mahtavasti toteutettu, eikä filmi tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Itse asiassa parissa kohtaa leffa tuntuu jopa kiirehtivän hieman, jolloin toivoisi, että se kertoisi tapahtumia rauhallisemmin. Harmillisesti The Roomin kuvauksissa tunnelma tuntuu vaihtelevan kummallisesti, eikä kuvausosio ole täysin yhtenäinen hengeltään. Yksittäiset kohtaukset sen sisällä ovat kuitenkin niin hyviä, ettei heittelevä tunnelma haittaa liikaa. Loppuhuipennuksessa elokuva todella nousee aivan loistavaksi teokseksi, joka pistää katsojan hienosti miettimään, voiko kenenkään työlle nauraa, oli se kuinka surkea tahansa, jos sen tekijä on pistänyt koko sydämensä ja sielunsa peliin? Onneksi leffa itse kuitenkin nauraa, jolloin katsojana pystyy siihen helpommin, vaikka traaginen henki on usein läsnä. Filmin näyttelijät ovat hieman alikäytettyjä, mutta silti mainioita, etenkin vihdoin vaikutuksen tekevä Dave Francoa ja hänen veljensä James Franco, joka muuttuu täydellisesti Tommy Wiseauksi. Jamesin työ läpi leffan on huikeaa ja on suuri sääli, ettei hän saanut parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Suosittelen The Disaster Artistin näkemistä äärimmäisen lämpimästi kaikille, sillä se on erinomainen filmi. Sitä ennen kannattaa kuitenkin katsoa The Room, sillä vaikka se onkin kamala, monet tämän leffan viittauksista ja vitseistä menevät katsojalta muuten ohi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, jossa esiintyy aito Tommy Wiseau.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Disaster Artist, 2017, Good Universe, New Line Cinema, Point Grey Pictures, RabbitBandini Productions, Ramona Films, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions