Näyttelijät: Leslie Mann, Michelle Buteau, Anna Faris, Isla Fisher, Adam Demos, Erika Heynatz, Dominic Ona-Ariki ja Courtney Clarke
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12
Spa Weekend on uusi komediaelokuva. Jon Lucas ja Scott Moore kirjoittivat leffan ja saivat tuottaja Suzanne Toddin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Spa Weekend on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta etukäteen, mutta ajattelin, että kenties se voisi tarjota edes parit kivat naurut ja kävinkin ihan hyvillä mielin katsomassa Spa Weekendin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Arkeensa kyllästyneet lapsuudenystävät päättävät ottaa kunnon irtioton ja he matkaavat luksuskylpylään viikonlopun viettoon.
Spa Weekend kertoo neljästä naisesta, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti. On lakitöihinsä uppoutunut yksinhuoltajaäiti Jane (Leslie Mann), vihanhallintaongelmien kanssa kamppaileva Coco (Michelle Buteau), tympeää pomoaan kaiken aikaa nöyristelevä Sophie (Anna Faris) ja sekopäinen, säännöistä vähät välittävä Mel (Isla Fisher). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan ja muodostavat veikeän nelikon, joiden kanssa lähtee mielellään rentoutumaan luksuskylpylään. Mann, Buteau ja Faris ovat oivallisia rooleissaan ja he tuntuvat aidoilta, tosielämän ystävyksiltä. Leffan varastaa nimiinsä kuitenkin Fisher, joka irrottelee täysillä Melinä. Hahmo tanssahtelee sillä rajalla, onko hänen totaali estottomuus ärsyttävää, mutta Fisher onnistuu pitämään Melin hupaisana monista persoonallisuusvioista huolimatta.
Elokuvassa nähdään myös Dominic Ona-Ariki Cocon ex-miehenä Rogerina, Erika Heynatz kylpylän omistavana Shantina, sekä Adam Demos joogaopettaja Kaina, johon kylpylän naiset toki iskevät silmänsä. Sivunäyttelijätkin toimivat rooleissaan, mutta on Spa Weekend silti nimenomaan Mannin, Buteaun, Farisin ja Fisherin show.
Odotukseni Spa Weekendia kohtaan eivät olleet järin korkeat ja vaikka vastassa ei ollutkaan mikään uusi genreklassikko, mielsin elokuvan silti oikein viihdyttäväksi ja hupaisaksi komediaksi, jonka katsoin ainakin kertaalleen täysin sujuvasti. Neljä päähenkilöä ovat tosiaan oivalliset ja toimivan erilaiset toisistaan, jolloin heidän ympärille voi helposti rakentaa erilaisia skenaarioita. Luksuskylpylä antaa hyvät raamit näille skenaarioille ja vaikka kestoa on vain muutaman minuutin päälle puolitoista tuntia, ehtii siihen mahtua jos jonkinlaista sekoilua vuohimeditaatiosta golfkärry-takaa-ajoihin ja miesstrippareista mutasotaan.
Elokuva naurattaa passelisti pitkin kestoaan ja hupsuttelu pysyy tietyssä irvokkuudessaankin hyvän maun rajoissa niin, ettei meno äidy miksikään rasittavaksi koheltamiseksi. Kaiken keskiössä on kuitenkin nämä neljä naista ja heidän kelpo kehityksensä viikonlopun aikana. Itse kukin pistetään miettimään elämäänsä ja arvomaailmojaan uudestaan. Onko tärkeintä menestys töissä, vai itselle rakkaat ihmiset? Oikeastaan ainoana selvänä kömmähdyksenä pidin ennen loppuhuipennusta nähtävää pakollista riitaa ystävien välillä, joka tuntuu tällaisiin elokuviin laissa säädetyltä käännekohdalta. Pikainen draamailu hidastaa muuten kivaa menoa, mutta onneksi finaali on taas menevää höpsöilyä.
Käsikirjoittajakaksikko Jon Lucas ja Scott Moore ovat myös ohjanneet elokuvan, eikä kyseessä tosiaan ole ensimmäinen uranaisten irrottelusta kertova leffa, jonka he ovat tehneet - kuuluuhan miesten filmografiaan kymmenen vuoden takainen Bad Moms (2016). Lucas ja Moore hoitavat tonttinsa passelisti ja kuvaavat hyvin arjen turhautumista, minkä lisäksi on hienoa, että he uskaltavat tehdä näistä naisista ronskejakin. Spa Weekend on myös ihan hyvin kuvattu. Kylpylän lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja äänityöskentelykin toimii Philip Whiten säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12
The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.
Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.
Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.
Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.
Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.
Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.
Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation
Ohjaus: Chris Butler ja Sam Fell Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Anna Kendrick, Christopher Mintz-Plasse, Tucker Albrizzi, Casey Affleck, Jeff Garlin, Leslie Mann, Elaine Stritch, John Goodman, Bernard Hill ja Jodelle Ferland Genre: animaatio, seikkailu, kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
ParaNorman on Laika-yhtiön stop motion -animaatioelokuva. Elokuva lähti ohjaaja Chris Butlerin ideasta tehdä zombielokuva lapsille ja Laikalla kiinnostuttiin siitä. Animointi lähti liikkeelle vuonna 2009 ja pitkän uurastuksen jälkeen ParaNorman sai vihdoin maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta lipputuloiltaan se osoittautui pieneksi pettymykseksi. Leffa sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Annie-ehdokkuudet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse en käynyt katsomassa ParaNormania, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaan näin sen vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta paljon ja olen nähnyt sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ParaNormanin jälleen kerran ja arvostella sen.
Yksinäinen 11-vuotias Norman-poika pystyy näkemään ja puhumaan kummituksille, mutta kukaan ei usko häntä. Normanin täytyy kuitenkin hyödyntää taitoaan pelastaakseen kaupunkinsa, kun 300 vuotta vanha noidan kirous herättää seitsemän zombia haudoistaan aiheuttamaan kaaosta.
Kodi Smit-McPhee ääninäyttelee Normania, nuorta koululaispoikaa, jolla on kyky kommunikoida kuolleiden kanssa. Harmi vain, ettei kukaan muu kykene näkemään kummituksia, eikä kukaan siis usko Normania, minkä takia Norman on kiusattu ja ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonaan. Normanin läheisin sukulainenkin on hänen kuollut isoäitinsä (Elaine Stritch), jolle puhuminen on vieraannuttanut Normanin vanhemmistaan (Jeff Garlin ja Leslie Mann), sekä siskostaan Courtneysta (Anna Kendrick). Norman on erittäin pidettävä ja sympaattinen päähenkilö ja heti elokuvan alusta asti katsoja haluaa nähdä hänen osoittavan epäilijät vääriksi. Hahmon kanssa hyppääkin innolla seikkailuun, kun hänen täytyy pysäyttää noidan kirous, ennen kuin kuolleet alkavat tosissaan kävellä maan päällä. Normanin perheenjäsenet ovat ihan hilpeitä, vaikkakin hyvin tyypillisiä tapauksia. Äiti Sandra on huolissaan lapsestaan, kun taas isä Perry yrittää tsempata poikaa tekemään tavanomaisia lasten juttuja. Courtney taas on koulun suosituin tyttö, jolla on suosio noussut jopa liiaksi päähän, mikä saa hänet häpeämään veljeään entistä enemmän.
Muita hahmoja filmissä ovat mm. Normanin ainoa elävä kaveri Neil (Tucker Albrizzi), tämän lihaksikas isoveli Mitch (Casey Affleck), Normanin kiusaaja Alvin (Christopher Mintz-Plasse) ja Normanin erikoinen isosetä Prenderghast (John Goodman), joka näkee myös kuolleita ja antaakin Normanille tehtäväksi pysäyttää noidan kirouksen. Sivuhahmot tuovat hyvää huumoria zombiseikkailuun ja erityisesti herra Prenderghast on hauska tapaus.
Pidän todella paljon stop motion -tekniikalla tehdyistä animaatioista, jännittävästä kauhusta, hersyvästä komediasta ja mukaansatempaavan viihdyttävistä seikkailuista, joten kun ParaNorman onnistuu yhdistämään nämä samaan pakettiin, on lopputuloksena filmi, joka iskee minuun täysillä. Vielä kymmenen vuoden ja muutaman katselukerran jälkeen elokuva jaksaa ilahduttaa suuresti. Se on todella erilainen kaikesta muusta, jatkaen Laikan esikoisleffaCoraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) aloittamalla linjalla ja olemalla kauhua lapsille. Ja kun puhun kauhusta, en todellakaan tarkoita sellaista aikuisille tehtyä kauhuelokuvaa, vaan ala-asteen viimeisiä luokkia käyville lapsille ja siitä vanhemmille sopivaa kummituskertomusta, johon on otettu vaikutteita kauhuklassikoista - toki riemastuttavalla huumorilla höystettynä. Huumori ja "kauhu" kulkevat filmissä täydellisesti käsi kädessä ja sen aikana pääsevätkin nauramaan ja jännittämään niin lapset kuin aikuiset. Suorastaan rakastan sitä, kun perhe-elokuva uskaltaa olla synkempi ja karmivampi, eikä kulje turvallisimpia reittejä.
Ihastuttavan, humoristisesti hyytävän tunnelman lisäksi pidän todella paljon ParaNormanin tarinasta. Sekin on hyvin epätyypillinen, vaikka lähteekin aika tavanomaisista lähtökohdista liikkeelle. Chris Butlerin käsikirjoitus onnistuu yllättämään niin juonenkäänteillään kuin syvällisyyksillään. Elokuvalla on jotain oikeasti sanottavana ihmisluonteesta, sokeasta vihasta ja anteeksiannosta, mikä lisää filmin vaikuttavuutta. Kirsikkana kakun päällä toimii, kuinka tunteikas se lopulta onkaan, sillä katsoja on niin täysillä imeytynyt tarinan ja sen hahmojen vietäväksi.
Käsikirjoituksen lisäksi Butler onnistuu myös ohjaajana, yhdessä Sam Fellin kanssa. Kaksikon rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen ja monisävyinen, tarjoten katsojalle vähän kaikenlaista leffan aikana. Kaksikon työstä näkyy rakkaus kauhuelokuvia kohtaan, mutta samalla tietoisuutta genrelle tyypillisistä hölmöistä puolista, joiden kustannuksella vitsaillaan osuvasti. Animoinniltaan ParaNorman on myös erinomainen, enkä voi muuta kuin ihailla Laikan tarkkaa, kärsivällistä ja häikäisevää työtä stop motion -tekniikan kanssa. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä (jopa monstereista on tehty huvittavia) ja heidän liikkeensä ovat sulavia. Kaupungin pienoismallilavasteet ovat upean yksityiskohtaiset. Värimaailma on näyttävä tietyssä kelmeässä alakuloisuudessaan. Hienojen visuaalisuuksien tukena toimii vahva äänimaisema hyvien tehosteiden ja tunnelmoivien musiikkien kera. Jon Brionin säveltämät musiikit lisäävät eri lajityyppien henkiä ja sisältävät tuttuja vivahteita ikonisista kauhusävelmistä. Jokaisen kauhufanin kasvoille leviää hymy, kun Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) tunnusmusiikki pärähtää hetkellisesti soimaan.
Yhteenveto:ParaNorman on aivan mahtava kauhukomedia, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva tarjoaa onnistuneen jännittäviä tilanteita, aidosti hilpeällä huumorilla höystettynä. Kummituskertomus vie täysillä mukanaan, eikä tylsää hetkeä löydy. Tarina ei kulje perinteisimpiä latuja ja leffa jaksaakin yllättää eri tavoin. Kertomus onnistuu olemaan myös liikuttava ja syvällinen teemojensa kanssa. Hahmot ovat mainiot ja katsoja on alusta alkaen sympaattisen Normanin puolella, valmiina lähtemään seikkailuun mukaan ja todistamaan poikaa nenänvartta pitkin katsovat epäilijät vääriksi. Animaatiojälki on läpikotaisin erinomaista. Laikan animaattorit pistävät toistamiseen parastaan hämmästyttävän luovuutensa ja kädenjälkiensä kanssa. Jo visuaalisen antinsa puolesta filmiä on ilo katsoa. Jos ParaNorman on siis jäänyt katsomatta, suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, sillä tämä elokuva jaksaa kyllä riemastuttaa kerta toisensa perään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
ParaNorman, 2012, Laika Entertainment, Focus Features
Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Peter Dinklage, Leslie Mann, Kelly Marie Tran ja Kailey Crawford
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Croodit(The Croods - 2013) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tuotannossa tapahtui kuitenkin ongelmia, joiden takia ensi-iltaa siirreltiin useaan otteeseen. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2017, mutta esimerkiksi ohjaajan vaihduttua, DreamWorksin siirryttyä Comcastin omistukseen ja yhtiön itse kertoessa yhdessä kohtaa filmin olevan peruttu, uusia ensi-iltapäiviä on ilmoitettu vuosien varrella useampi. Vasta loppuvuodesta 2017 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja Yhdysvalloissa Croodit: Uusi aika sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2020. Suomessa ehdittiin ennen joulua esittää muutama näytös leffasta joillakin paikkakunnilla, mutta vasta nyt Croodit: Uusi aika on oikeasti ilmestynyt meidänkin elokuvateattereihimme. Itse pidin ensimmäisestä Croodit-elokuvasta, mutten kokenut sen välttämättä tarvitsevan jatkoa. Olinkin jopa yllättynyt, kun jatko-osan ensimmäinen traileri julkaistiin, luultuani pitkään, että Croodit oli nopeasti unohdettu lastenleffa, jolle ei olisi enää edes kannattavaa tehdä jatkoa. Tästä huolimatta menin ihan positiivisin mielin katsomaan Croodit: Uuden ajan, kun se oli ilmestynyt elokuvateattereihin.
Croodien luolamiesperhe etsii Kundin kanssa paratiisikotia, kun he päätyvät kehittyneemmän perheen, Paremmaisten hulppeaan kotiin. Paremmaiset vaikuttavat ottavan Croodit avosylin vastaan, mutta vähitellen käy selväksi, että perheellä on omat taka-ajatuksensa.
Tutut Croodien luolamiesperheen jäsenet tekevät tietty paluun jatko-osassa. Ugi-isä (äänenä Nicolas Cage) on samanlainen varman päälle huolehtija kuin ennenkin, eikä hän ole vieläkään lämmennyt perheen matkaan liittyneelle Kundille (Ryan Reynolds), joka on nyt suhteessa Ugin tyttären Eepin (Emma Stone) kanssa. Eep ja Kundi vieläpä haaveilevat lähtevänsä omalle seikkailulleen ihan vain kahdestaan, mikä ärsyttää Ugia entisestään. Gugga-äiti (Catherine Keener) pääsee esille vain hetkittäin, mutta hänen tyhmä poikansa Thunk (Clark Duke) ja äksy tyttärensä Sandy (Kailey Crawford) saavat passelisti ruutuaikaa. Perheen mukana kulkeva mummo-Crood (Cloris Leachman) varastaa show'n jälleen useampaankin otteeseen ja kyyninen isoäiti murjoo jotkut elokuvan hauskimmista vitseistä. Lisäksi matkassa ovat tietty Kundin vyönä toimiva laiskiainen Remmi (Chris Sanders), Thunkin lemmikkilisko Koiska ja jättimäinen kissaolento Pullero.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Croodien kohtaama uusi perhe Paremmaiset, johon kuuluvat Aarre-isä (Peter Dinklage), Helmi-äiti (Leslie Mann), sekä heidän tyttärensä Aamu (Kelly Marie Tran), jota vanhemmat haluavat suojella kaikelta mahdolliselta, rakentaen jopa korkean muurin kotitilansa ympärille. Paremmaiset ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin Croodit. He eivät asu luolissa, vaan ovat rakentaneet kunnon paratiisin itselleen, hyödyntäen veikeästi modernia teknologiaa mukailevia keksintöjä. Hahmot ovat kelpo lisäys tarinaan ja tuovat sujuvaa konfliktia mukaan.
DreamWorks vaikuttaisi nykyään haluavan kokeilla, mistä kaikista vanhemmista animaatioelokuvistaan saisi väännettyä jatko-osat, sen sijaan että yhtiö keksisi uusia filmejä. Viime vuonna ilmestyi Trollsin(2016) jatko-osa Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), ja seuraavina elokuvina yhtiöltä on tulossa Spirit - villin ja vapaan(Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), The Boss Babyn (2017) jatko-osa The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business), sekä Saapasjalkakissan (Puss in Boots - 2011) jatko-osa Saapasjalkakissa 2 (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Nyt on ilmestynyt Croodit: Uusi aika ja vielä elokuvan näkemisenkin jälkeen kummastelen hieman, miksi Croodeille piti tehdä jatkoa? Kundin taustan avaamista lukuunottamatta jatko-osa ei paljoa uutta tuo pöytään. Elokuva on ihan mukiinmenevää komediaseikkailuviihdettä koko perheelle, mutta eipä siitä oikein jää mitään käteen. Opetuksetkin ovat pitkälti samat kuin viimeksi.
Siitä huolimatta, että elokuva tuntuu helpon rahan perässä tehdyltä, se tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen jaksaa katsoa ainakin kertaalleen sujuvasti alusta loppuun. Huumoria on mukana paljon ja vaikka se on suunnattu enemmän perheen pienemmille, löytyy seasta useampikin juttu, jotka saavat aikuisen vähintään hymähtämään. Muutamat kunnon naurut leffa onnistui minulle tarjoamaan. Nämä kelpo vitsit, sekä Croodin perheen pidettävät hahmot pitävätkin mielenkiintoa yllä silloin, kun tarina ei niin tee. Vaikka on toisaalta kiinnostavaa, kun Croodeille esitellään huomattavasti hulppeampi tapa elää, tarinan puolesta leffa tuntuu jotenkin jämähtävän paikoilleen, kun Paremmaiset on esitelty. Vasta hieman ennen loppuhuipennusta elokuvan todellinen koukku iskee, mutta siinä kohtaa on vähän myöhäistä. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoksi mekastukseksi, mutta silloinkin leffa onnistuu viihdyttämään tarpeeksi.
Jos jossain Croodit: Uusi aika ylittää ensimmäisen elokuvan, niin animaation laadussa. Elokuva näyttää todella hyvältä ja sitä on miellyttävää katsoa. Tylsän rusehtavien ja harmaiden luolien sijaan leffa täyttää ruutunsa vaikuttavalla värien loisteella ja luontomaisemat ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Jälleen on hilpeää bongailla animaattoreiden erikoisia eläinluomuksia, joissa yhdistellään todella kummallisesti eri lajeja toisiinsa. On esimerkiksi lehmien ja elefanttien sekoituksia, sekä sikojen ja alligaattoreiden yhdistelmiä. Oivaa visuaalista ilmettä tukee hyvä äänimaailma. Efektit toimivat mainiosti ja Mark Mothersbaugh tuo hyvää seikkailun henkeä musiikeillaan. Dan ja Kevin Hagemanin, Paul Fisherin ja Bob Loganin käsikirjoitus vain vaatisi enemmän potkua, jotta ensikertalaisohjaaja Joel Crawford saisi enemmän aikaan filmillä.
Yhteenveto:Croodit: Uusi aika on ihan menevä koko perheen animaatioseikkailu, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti kerran. Croodien perheenjäsenet ovat yhä vekkulimaisia tapauksia, joten heidän toimiaan on hilpeää seurata, vaikka tarina onkin hieman onneton. Vasta vähän ennen loppuhuipennusta filmi tuntuu vihdoin saavan napattua mukaansa. Puolen välin paikkeilla tarina junnaa tosissaan paikoillaan. Huipennus taas paisuu turhankin massiiviseksi meuhkaamiseksi. Hauskoja juttuja on luvassa kaikenikäisille ja lapsia parit hetket voivat jopa hieman jännittää. Animaatiojälki on loistokas ja kenties jopa parasta leffassa. Harmi, että elokuva ylittää ensimmäisen osan vain animaation laadussa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt hioa lisää, sillä tällaisenaan se tuntuu aika tyngältä. Croodit: Uudesta ajasta huokuu tietty rahastuksen maku, mutta on se silti passelia koko perheen viihdettä, jonka parissa saa mukavasti kulutettua puolisentoista tuntia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ohjaus: Kay Cannon Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn Genre: komedia Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 12
Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.
Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat. Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin. Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.
Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.
Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.
Yhteenveto:Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions
Ohjaus: Christian Ditter Pääosissa: Dakota Johnson, Rebel Wilson, Leslie Mann, Alison Brie, Anders Holm, Damon Wayans Jr ja Nicholas Braun Genre: komedia Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Tämän vuoden ystävänpäivänä ilmestyi jotain sekä miehille että naisille. Stereotypisesti miehille tarjottiin toimintaa Deadpoolin (2016) muodossa, kun taas yhtä stereotypisesti naisille ilmestyi romanttinen komedia nimeltä How to Be Single. Ei ole vaikea arvata, kumman kävin itse katsomassa elokuvateattereissa... Nyt kuitenkin yli puoli vuotta myöhemmin etsin Makuunista itselleni jotain katsottavaa ja mukaani lähti How to Be Single. Olin kuullut siitä positiivista palautetta joiltain tytöiltä, mutta muuten en ollut lukenut siitä arvosteluita. Elokuva perustuu Liz Tuccillon samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Hyvin ennakkoluuloisesti ajattelin, ettei tämä olisi varsinaisesti "minun elokuvani", mutta toivoin, että tämä voisi jollain lailla yllättää minut. Yritin olla hengessä mukana katsoessani How to Be Singlea ja söin jäätelöä suoraan purkista (valitettavasti kyseessä ei ollut oikeaoppisesti Ben & Jerry's, sillä en erityisemmin pidä yhtiön jäätelöistä), löhöten samalla nojatuolissa, jotta varmasti kaikki leukani pääsisivät esille.
Nuoret naiset yrittävät selvittää sinkkuuden salaisuuksia New Yorkissa.
Pääosassa elokuvassa nähdään Fifty Shades of Greysta (2015) tuttu Dakota Johnson Alicena, joka saapuu New Yorkiin "etsimään itseään". Alice ei ole miesten iskemisessä parhaimmasta päästä ja onkin alkupuolella lähinnä nolo baaritilanteissa. Mielestäni Johnson ei ole kovin kummoinen näyttelijä, eikä tässäkään erityisemmin vakuuta. Rebel Wilson esittää Robinia, jonka elämäntavat sisältävät lähinnä sitä, että miehiä isketään baareista joka ilta ja joka aamu herätään eri henkilön vierestä. Robin on bilehiletyyppiä, joka ei jaksa vastuuta. Wilson ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, enkä ymmärrä, miten hän on edes päässyt elokuviin mukaan, sillä hän ei ole edes hauska. Leslie Mann näyttelee Alicen siskoa Megiä, joka on lääkärinä auttanut useita naisia synnyttämään lapsia ja haaveilee itsekin lapsen saannista. Häntä tosin ei hirveästi innostaa miehen tapaaminen, joten hän yrittää keksiä keinoja keinohedelmöitykseen. Mann on roolissaan ihan hyvä. Alison Brie näyttelee Lucya, joka yrittää etsiä juuri tietynlaista miestä ja onkin mukana useilla deittisivustoilla, joihin hän on asettanut todella korkeat vaatimukset. Naisnelikosta Brie on mielestäni näyttelijänä paras, muttei oikeastaan liity kolmen muun hahmon tarinaan. Miesvoimaa elokuvassa edustavat baarimikko Tom (Anders Holm), sinkkuisä David (Damon Wayans Jr) ja Alicen ex-mies Josh (Nicholas Braun). Tomin hahmo on selkeästi mielenkiintoisin ja tapa, jolla hän saa naiset helposti pois asunnostaan aamuisin, on nokkela.
Alice päättää ottaa taukoa Joshista, jotta voi hetken aikaa keskittyä sinkkuelämään suurkaupungissa, jonka jälkeen hän tietäisi, onko Josh se, kenet hän todella haluaa. Alice saa uuden työpaikan, jossa hän tapaa Robinin, joka vie hänet jo ensimmäisenä iltana juhlimaan. Robin yrittää opettaa Alicelle, kuinka naisen kuuluisi elää vapaata elämää, kuinka joka ilta kaadetaan eri mies sänkyyn ja kuinka voi saada kaiken haluamansa laillisesti ilman, että maksaa mistään. Samaan aikaan Meg etsii sopivaa miestä keinohedelmöitystä varten ja Lucylla on hieman säpinää asuntonsa alakerrassa sijaitsevassa baarissa työskentelevän Tomin kanssa.
Elokuvan alkupuoli on ihan menevää hömppää, mutta valitettavasti hömppätaso ei jaksa kantaa loppuun asti. How to Be Single on lähes kahden tunnin kestollaan liian pitkä elokuva. Se on tehty juurikin sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, enkä usko, että muut siitä kovin paljoa iloa löytävät. Toivoin, että se olisi hauska, mutta nauroin vain tasan kolme kertaa elokuvan aikana. Pakko myöntää, että ne kerrat, kun nauroin, niin nauroin ihan kunnolla ääneen, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain muutama. Jossain kohtaa mukaan on tietenkin tungettu pakollista draamantynkää, sillä eihän kaiken aikaa voi vain bailata. Tulee hetki, jolloin pitää alkaa ottaa vastuuta teoistaan. How to Be Single ei kovin paljoa yritä koskettaa katsojaa, vaikka siinä onkin mukana jonkinlainen opetustarina, mikä kuuluu lajityypin edustajien elokuviin. Lopputuloksena on heikko elokuva, jonka katsoo kyllä ongelmitta kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä toistamiseen.
Elokuvan on ohjannut saksalainen Christian Ditter, joka on tätä ennen tehnyt elokuvia lähinnä Saksassa. How to Be Single on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, mutta siitä olisi voitu tiivistää joitain juttuja pois. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole, mutta muutamia toimivia grafiikoita on välillä nähtävissä. Fil Eisler on tehnyt elokuvan omat musiikit, mutta ne hukkuvat täysin useiden valmiiden kappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty.
Yhteenveto:How to Be Single on varmaan ihan toimiva pätkä sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, mutta itselleni se ei vain kolahtanut. Ne kerrat, kun elokuva sai minut nauramaan, nauroin kunnolla, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain kolme. Dakota Johnson ei oikein vakuuta pääosassa ja Rebel Wilson on tuttuun tapaansa ärsyttävä. Lucyn ja Tomin juttu on ihan mielenkiintoinen. Elokuvassa on aika perinteinen kaava, joten se sopii juuri hyvin lajityyppiinsä. Suosittelen tätä tosiaan lähinnä nuorille naisille, enkä usko, että kovin monille miehille tämä toimisi. How to Be Single on selkeästi suunnattu juuri tietylle ikäryhmälle, joten kovin vanhatkaan henkilöt eivät tästä mitä luultavimmin koe riemua. Vaikka elokuvan ikäraja on 7, niin mielestäni sen seksiteemat eivät vielä kuulu koulun vasta aloittaneille lapsille. Kyllähän elokuvan katsoi kerran ja aika harmiton se oli, mutta silti kyseessää on heikko pätkä.
Kirjoittanut: Joonatan, 13.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
How to Be Single, 2016, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer Pictures, Flower Films, Wrigley Pictures
Ohjaus: John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein Pääosissa: Ed Helms, Christina Applegate, Skyler Gisondo, Steele Stebbins, Chris Hemsworth, Leslie Mann, Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Charlie Day, Norman Reedus, Catherine Missal ja Michael Peña Genre: komedia Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 12
Chevy Chasen tähdittämät komediat Faijalla hommat hanskassa(National Lampoon's Vacation - 1983) ja sen jatko-osat Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985), Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989) ja Vegas vie voiton (Vegas Vacation - 1997) ovat varmasti monille tuttuja. Kasarilapsille kolme ensimmäistä ovat jollain lailla enemmän tai vähemmän tärkeitä ja he ovatkin omille muksuilleen näyttäneet niitä myöhemmin. Koska edellisestä Loma-elokuvasta on jo aikaa monta vuotta ja elämme uudelleenfilmatisointien ja jatko-osien aikaa, niin tietysti myös tämä elokuvasarja piti tuoda 2000-luvulle. Kävin viime vuonna katsomassa uuden Loman elokuvateatterissa ja nyt katsoin sen uudestaan Blu-raylta, sillä nyt on juhannus ja silloin monet lähtevät yleensä lomalle täällä Suomessa.
Rusty Griswold huomaa, että hänen perheensä on tyytymätön aiempien vuosien lomasuunnitelmiin, joten hän päättää viedä heidät Walley World -teemapuistoon, jossa itse kävi lapsena. Kaikki ei kuitenkaan mene matkalla ihan niin kuin olisi voinut toivoa...
Chevy Chasen roolin hölmöilevänä isänä on korvannut Ed Helms, joka esittää Rustya. Rusty on Chasen näyttelemän Clark Griswoldin poika. Helms suorituu osastaan hyvin ja hahmosta huomaa, että Helms on halunnut tehdä monet asiat kuin Chevy Chase alkuperäisissä Loma-elokuvissa. Rustyn parempaa puoliskoa, eli hänen vaimoaan Debbie Griswoldia näyttelee Christina Applegate. Hahmo on aika tylsä, kunnes paljastuu hahmon nuorisotausta, mikä tuo onnistuneesti sisältöä hahmoon. Skyler Grisondo näyttelee Rustyn ja Debbien vanhinta poikaa, Jamesia. James on monille nuorille todella lähestyttävä hahmo. Hän etsii paikkaansa maailmassa, joutuu kestämään veljeään ja yrittää tehdä vaikutusta tyttöön. Jamesin mielenkiinnon kohteena, Adenana, nähdään Catherine Missal. Nuorempaa veljeksistä, Keviniä, esittää Steele Stebbins. Kevinin rooli on yksiulotteisempi kuin Jamesin ja hän jää hieman taka-alalle. Monet voivat samaistua Kevinin osalta siihen, että lähes jokainen meistä tietää jonkun joka on tai on ollut Kevinin kaltainen. Rustyn siskoa, Audreyta, näyttelee Leslie Mann, joka kuitenkin jää kohtauksissaan Chris Hemsworthin esittämän Stonen varjoon. Hemsworth pääsee kunnolla revittelemään elokuvassa ja huomaa, että hänestä on varmasti välillä mukava esittää jotain muutakin kuin Thoria. Alkuperäisistä Vacationeista tutut Chevy Chase ja Beverly D'Angelo ovat tietenkin mukana myös tässä elokuvassa, vaikka heidän roolinsa onkin todella pieni. Elokuvassa esiintyy heidän lisäkseen myös tuttuja naamoja, kuten The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Norman Reedus, Ant-Manista (2015) tuttu Michael Peña ja Kaameat pomot -elokuvista (Horrible Bosses - 2011-2014) tuttu Charlie Day.
Monille tosiaan tuli ensimmäisenä mieleen, miksi tämä elokuva täytyi tehdä, kun alkuperäinen on jo komediaklassikko? Vacationia tehdessä on selkeästi mietitty juuri tätä ja se ei yritäkään olla kovin erilainen kuin alkuperäinen. Isä toilailee, äiti joutuu sietämään ja lapset katsovat nolona vierestä. Elokuvassa on kuitenkin dialogi, jossa juurikin sanotaan, että tämä on täysin eri loma kuin alkuperäinen, johon James sanoo, ettei ole edes kuullut alkuperäisestä lomasta. Tällä on selkeästi yritetty herättää uuden sukupolven kiinnostus sarjaan. Saa nähdä kehkeytyykö tästä uusi elokuvasarja, vai jäikö tämä vain yksittäiseksi jatko-osaksi.
Elokuvan vitsit koostuvat pääosin toilailusta ja huumorista, joka saattaa raivostuttaa monia. Rasistisia heittoja on elokuvassa paljon ja ne jokainen katsoja ottaa, miten ottaa. Loppujen lopuksi kaikki seksistisetkin vitsit elokuvassa ovat vain niin pahoja, kuin mitä ne omassa päässään ajattelee. Omasta mielestäni Vacation on jopa yllättävän hauska elokuva ja elokuvateatterissa nauroin kaiken aikaa. Nyt katsoessani sen uudelleen, muistin monet kohdat, jolloin en nauranut samalla lailla, mutta se viihdytti silti erinomaisesti alusta loppuun. Alussa ja lopussa nähdään valokuvia muista lomista, joissa tapahtuu outouksia. Alun kuvat saavat katsojan hyvin oikeaan tunnelmaan. Monien komedioiden ongelmana on, että ne vakavoituvat liikaa loppua kohti, mutta tämä säilyttää hauskuutensa loppuun saakka.
Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kamera heiluu hieman tarpeettomasti. Leikkaus on myös todella sujuvaa. Elokuvan on ohjannut kaksikko John Francis Daley ja Jonathan M. Goldstein, joille tämä on ohjaajina ensimmäinen pitkä elokuva. He ovat aiemmin tehneet yhdessä lyhytelokuvat What Babies Do ja Audio Tour. Tietysti Lindsey Buckinghamin kappale Holiday Road on mukana myös tässäkin Lomassa.
Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on kymmenen minuuttia kestävä Return to Walley World ja lähes kaksikymmentä minuuttia kestävä The Griswold Odyssey, jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.
Yhteenveto:Loma on yllättävän hauska ja toimiva komedia. Se on tietoinen siitä, että se on aika lailla sama pätkä kuin alkuperäinen, jolla ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan mitään väliä. Konsepti toimii, niin miksi sitä muuttaa mihinkään. Ensimmäisellä kerralla saa nauraa alusta loppuun ja toisella kerralla parhaat vitsit toimivat hyvin. Monet vitseistä ovat rankkoja ja jollain tapaa "väärin", mutta se niissä onkin hienoa ja rohkeaa. Suosittelen elokuvaa komedioiden ystäville ja alkuperäisten Lomien faneille, vaikka monille tämä voikin olla "pyhäinhäväistys". Toivon, että tälle tehtäisiin jatkoa. Toivottavasti teidän juhannus- ja kesämatkanne sujuvat paremmin kuin Griswoldeilla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thesecondtake.com
Vacation, 2015, Warner Bros Pictures, New Line Cinema, BenderSpink, David Dobkin Productions
