Arvostelu: Into the Woods (2014)

INTO THE WOODS

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 7

Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon (2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.

Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.

Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.

Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.

Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.

Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.

Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios

Arvostelu: Woman of the Hour (2023)

WOMAN OF THE HOUR

Ohjaus: Anna Kendrick

Pääosissa: Anna Kendrick, Daniel Zovatto, Tony Hale, Nicolette Robinson, Autumn Best, Pete Holmes, Matt Visser, Jedidiah Goodacre, Kathryn Gallagher ja Kelley Jackle

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Woman of the Hour perustuu tositapahtumiin sarjamurhaaja Rodney Alcalan osallistumisesta deittiohjelmaan vuonna 1978. Ian McDonald kiinnostui tapauksesta ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen "Rodney and Sheryl", joka kiersi pitkään netissä Mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Netflix nappasi projektin ja aluksi Chloe Okuno valittiin ohjaajaksi, mutta Okuno jätti lopulta projektin, jolloin päärooliin valittu Anna Kendrick päätti kokeilla onneaan ohjaamisen parissa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "The Dating Game" ja Woman of the Hour sai maailmanensi-iltansa jo syyskuussa 2023 Toronton elokuvajuhlilla. Kunnon julkaisua on kuitenkin jouduttu odottamaan jopa vuosi. Yhdysvalloissa leffa pistettiin suoraan Netflixiin tämän vuoden lokakuussa, mutta Suomessa saimme elokuvan ihan teattereihin. En ollut tietoinen Alcalan tapauksesta, mutta kiinnostuin elokuvan premissistä, minkä lisäksi halusin nähdä, kuinka Kendrick pärjää kameran takana. Kävinkin katsomassa Woman of the Hourin heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1978 Sheryl Bradshaw yrittää saada itsensä läpi Hollywoodissa, mutta tuloksetta. Epätoivoisena oljenkortena hän hyväksyy keikan deittiohjelmassa, jossa hänen täytyy valita seuralainen kolmesta miehestä, tietämättä näiden ulkonäköä. Sheryl ei myöskään tiedä, että yksi näistä miehistä on seuraavaa uhriaan etsivä sarjamurhaaja Rodney Alcala.

Elokuvan pääroolissa nähdään tosiaan Anna Kendrick, jota olen pitänyt aina kelpo näyttelijänä ja sama jatkuu myös tässä. Kendrick näyttelee Sheryl Bradshaw'ta joka yrittää parhaansa mukaan breikata Hollywoodissa, mutta hän tulee kerta toisensa perään torjutuksi. Rahapulassa Sheryl päättää lopulta hyväksyä työkeikan deittiohjelma The Dating Gamen vieraana, tietämättä, että kyseessä voi olla erittäin kohtalokas päätös... Kendrick on roolissaan mainio, etenkin kun hänen hahmonsa rupeaa vihdoin keräämään rohkeuttaan ja yrittää ottaa laimean ohjelman omiin käsiinsä.

     Leffan todellisen vaikutuksen tekee kuitenkin Daniel Zovatto, jonka olen nähnyt aiemminkin, mutta joka ei ole ennen jättänyt oikein mitään vaikutusta. Tässä Zovatto onnistuu kuitenkin olemaan todella mieleenpainuva. Hän näyttelee siis Rodney Alcalaa, 1970-luvulla toiminutta sarjamurhaajaa, joka otti kohteekseen pääasiassa nuoria naisia. Zovatto esittää lahjakkaasti hahmonsa kahta eri puolta. Hän osaa olla äärimmäisen hurmaava, saaden katsojan ymmärtämään, miksi naiset ensiksi lumoutuvat tästä täysin. Mutta sitten Zovatto tuo Rodneyn toisen puolen esille, muuttuen silmänräpäyksessä hyytäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hale The Dating Gamea juontavana Edinä, Matt Visser ja Jedidiah Goodacre ohjelman kahtena muuna mieskandidaattina, Pete Holmes Sherylin naapurina Terrynä, sekä Nicolette Robinson, Autumn Best ja Kathryn Gallagher Rodneyn muina uhreina. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, erityisesti Best karkurityttönä, joka sattuu epäonnekseen törmäämään Rodneyyn.

Woman of the Hour oli itselleni hieman ristiriitainen katselukokemus, josta löytyi runsaasti kehuttavaa, mutta myös joitain selkeitä kritiikin aiheita, mitkä estivät leffaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Näyttelijät ansaitsevat kiitosta, kaikkien suorittaessa hommansa taitavasti läpi leffan. Elokuvan ilmapiiri on myös pääasiassa kohdillaan ja useat kohtaukset ovat onnistuneen ahdistavia - jopa näin miehenä, joka ei ole joutunut kokemaan sellaista ahdistelua, mitä leffassa näytetään ja mitä suurin piirtein jokainen nainen joutuu valitettavasti kokemaan elämässään. Elokuva on aiheensa kannalta hyvin ajankohtainen ja vaikka se sijoittuukin lähes 50 vuoden päähän menneisyyteen, eivät asiat ole juuri muuttuneet. Sen lisäksi, että leffa on kiinnostava tosi rikos -tarina, on se myös hyvä kuvaus järjestelmällisestä naisvihasta, jonka avulla Rodney pystyi toimimaan vuosia jäämättä kiinni ja jopa osallistumaan miljoonien katsojien seuraamaan televisio-ohjelmaan noin vain.

Elokuvan selkein vika on kuitenkin sen hieman kömpelö rakenne. Oli kyse käsikirjoituksesta tai leikkauksesta, leffan kerronta hyppii töksähdellen edestakaisin ajassa. Päätarina kertoo Sherylin osallistumisesta The Dating Gameen, mutta sen lisäksi leffa ujuttaa sekaan muiden naisten kohtaamisia Rodneyn kanssa. Lopputulos tuntuu kuin palapeliltä, jonka palat on pistetty väärille paikoille. Kokonaiskuvan voi erottaa, mutta jokin on silti vinksallaan. Leffa myös kokee vaikeuksia viedä nämä erilaiset juonikuviot päätökseensä, lähtien Sherylin kertomuksesta, joka loppuu kuin seinään.

Anna Kendrick hoitaa tonttinsa myös kameran takana osaavasti. Ohjaajana hän rakentaa pätevästi tunnelmaa ja saa näyttelijänsä antamaan kaikkensa. Woman of the Hour on teknisiltä ansioiltaankin pääasiassa oivallinen, vaikka leikkausta olisi voinut miettiä uudestaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja taidokkaat lavastajat ja puvustajat herättävät 1970-luvun lopun onnistuneesti takaisin henkiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Vielä Dan Romerin ja Mike Tuccillon tunnelmoivia musiikkeja väkevämpää on kuitenkin lähes totaali hiljaisuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Woman of the Hour, 2023, AGC Studios, Vertigo Entertainment, BondIt Media Capital, BoulderLight Pictures

Arvostelu: Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023)

TROLLS: BÄNDI KOOSSA

TROLLS BAND TOGETHER

Ohjaus: Walt Dohrn

Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn

Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.

Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.

     Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.

Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin (2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.

Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.

Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.

Yhteenveto: Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trolls Band Together, 2023, DreamWorks Animation

Arvostelu: ParaNorman (2012)

PARANORMAN

Ohjaus: Chris Butler ja Sam Fell 
Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Anna Kendrick, Christopher Mintz-Plasse, Tucker Albrizzi, Casey Affleck, Jeff Garlin, Leslie Mann, Elaine Stritch, John Goodman, Bernard Hill ja Jodelle Ferland
Genre: animaatio, seikkailu, kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

ParaNorman on Laika-yhtiön stop motion -animaatioelokuva. Elokuva lähti ohjaaja Chris Butlerin ideasta tehdä zombielokuva lapsille ja Laikalla kiinnostuttiin siitä. Animointi lähti liikkeelle vuonna 2009 ja pitkän uurastuksen jälkeen ParaNorman sai vihdoin maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta lipputuloiltaan se osoittautui pieneksi pettymykseksi. Leffa sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Annie-ehdokkuudet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse en käynyt katsomassa ParaNormania, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaan näin sen vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta paljon ja olen nähnyt sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ParaNormanin jälleen kerran ja arvostella sen.

Yksinäinen 11-vuotias Norman-poika pystyy näkemään ja puhumaan kummituksille, mutta kukaan ei usko häntä. Normanin täytyy kuitenkin hyödyntää taitoaan pelastaakseen kaupunkinsa, kun 300 vuotta vanha noidan kirous herättää seitsemän zombia haudoistaan aiheuttamaan kaaosta.

Kodi Smit-McPhee ääninäyttelee Normania, nuorta koululaispoikaa, jolla on kyky kommunikoida kuolleiden kanssa. Harmi vain, ettei kukaan muu kykene näkemään kummituksia, eikä kukaan siis usko Normania, minkä takia Norman on kiusattu ja ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonaan. Normanin läheisin sukulainenkin on hänen kuollut isoäitinsä (Elaine Stritch), jolle puhuminen on vieraannuttanut Normanin vanhemmistaan (Jeff Garlin ja Leslie Mann), sekä siskostaan Courtneysta (Anna Kendrick). Norman on erittäin pidettävä ja sympaattinen päähenkilö ja heti elokuvan alusta asti katsoja haluaa nähdä hänen osoittavan epäilijät vääriksi. Hahmon kanssa hyppääkin innolla seikkailuun, kun hänen täytyy pysäyttää noidan kirous, ennen kuin kuolleet alkavat tosissaan kävellä maan päällä. Normanin perheenjäsenet ovat ihan hilpeitä, vaikkakin hyvin tyypillisiä tapauksia. Äiti Sandra on huolissaan lapsestaan, kun taas isä Perry yrittää tsempata poikaa tekemään tavanomaisia lasten juttuja. Courtney taas on koulun suosituin tyttö, jolla on suosio noussut jopa liiaksi päähän, mikä saa hänet häpeämään veljeään entistä enemmän.

     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Normanin ainoa elävä kaveri Neil (Tucker Albrizzi), tämän lihaksikas isoveli Mitch (Casey Affleck), Normanin kiusaaja Alvin (Christopher Mintz-Plasse) ja Normanin erikoinen isosetä Prenderghast (John Goodman), joka näkee myös kuolleita ja antaakin Normanille tehtäväksi pysäyttää noidan kirouksen. Sivuhahmot tuovat hyvää huumoria zombiseikkailuun ja erityisesti herra Prenderghast on hauska tapaus.

Pidän todella paljon stop motion -tekniikalla tehdyistä animaatioista, jännittävästä kauhusta, hersyvästä komediasta ja mukaansatempaavan viihdyttävistä seikkailuista, joten kun ParaNorman onnistuu yhdistämään nämä samaan pakettiin, on lopputuloksena filmi, joka iskee minuun täysillä. Vielä kymmenen vuoden ja muutaman katselukerran jälkeen elokuva jaksaa ilahduttaa suuresti. Se on todella erilainen kaikesta muusta, jatkaen Laikan esikoisleffa Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) aloittamalla linjalla ja olemalla kauhua lapsille. Ja kun puhun kauhusta, en todellakaan tarkoita sellaista aikuisille tehtyä kauhuelokuvaa, vaan ala-asteen viimeisiä luokkia käyville lapsille ja siitä vanhemmille sopivaa kummituskertomusta, johon on otettu vaikutteita kauhuklassikoista - toki riemastuttavalla huumorilla höystettynä. Huumori ja "kauhu" kulkevat filmissä täydellisesti käsi kädessä ja sen aikana pääsevätkin nauramaan ja jännittämään niin lapset kuin aikuiset. Suorastaan rakastan sitä, kun perhe-elokuva uskaltaa olla synkempi ja karmivampi, eikä kulje turvallisimpia reittejä.

Ihastuttavan, humoristisesti hyytävän tunnelman lisäksi pidän todella paljon ParaNormanin tarinasta. Sekin on hyvin epätyypillinen, vaikka lähteekin aika tavanomaisista lähtökohdista liikkeelle. Chris Butlerin käsikirjoitus onnistuu yllättämään niin juonenkäänteillään kuin syvällisyyksillään. Elokuvalla on jotain oikeasti sanottavana ihmisluonteesta, sokeasta vihasta ja anteeksiannosta, mikä lisää filmin vaikuttavuutta. Kirsikkana kakun päällä toimii, kuinka tunteikas se lopulta onkaan, sillä katsoja on niin täysillä imeytynyt tarinan ja sen hahmojen vietäväksi. 

Käsikirjoituksen lisäksi Butler onnistuu myös ohjaajana, yhdessä Sam Fellin kanssa. Kaksikon rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen ja monisävyinen, tarjoten katsojalle vähän kaikenlaista leffan aikana. Kaksikon työstä näkyy rakkaus kauhuelokuvia kohtaan, mutta samalla tietoisuutta genrelle tyypillisistä hölmöistä puolista, joiden kustannuksella vitsaillaan osuvasti. Animoinniltaan ParaNorman on myös erinomainen, enkä voi muuta kuin ihailla Laikan tarkkaa, kärsivällistä ja häikäisevää työtä stop motion -tekniikan kanssa. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä (jopa monstereista on tehty huvittavia) ja heidän liikkeensä ovat sulavia. Kaupungin pienoismallilavasteet ovat upean yksityiskohtaiset. Värimaailma on näyttävä tietyssä kelmeässä alakuloisuudessaan. Hienojen visuaalisuuksien tukena toimii vahva äänimaisema hyvien tehosteiden ja tunnelmoivien musiikkien kera. Jon Brionin säveltämät musiikit lisäävät eri lajityyppien henkiä ja sisältävät tuttuja vivahteita ikonisista kauhusävelmistä. Jokaisen kauhufanin kasvoille leviää hymy, kun Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) tunnusmusiikki pärähtää hetkellisesti soimaan.

Yhteenveto: ParaNorman on aivan mahtava kauhukomedia, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva tarjoaa onnistuneen jännittäviä tilanteita, aidosti hilpeällä huumorilla höystettynä. Kummituskertomus vie täysillä mukanaan, eikä tylsää hetkeä löydy. Tarina ei kulje perinteisimpiä latuja ja leffa jaksaakin yllättää eri tavoin. Kertomus onnistuu olemaan myös liikuttava ja syvällinen teemojensa kanssa. Hahmot ovat mainiot ja katsoja on alusta alkaen sympaattisen Normanin puolella, valmiina lähtemään seikkailuun mukaan ja todistamaan poikaa nenänvartta pitkin katsovat epäilijät vääriksi. Animaatiojälki on läpikotaisin erinomaista. Laikan animaattorit pistävät toistamiseen parastaan hämmästyttävän luovuutensa ja kädenjälkiensä kanssa. Jo visuaalisen antinsa puolesta filmiä on ilo katsoa. Jos ParaNorman on siis jäänyt katsomatta, suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, sillä tämä elokuva jaksaa kyllä riemastuttaa kerta toisensa perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
ParaNorman, 2012, Laika Entertainment, Focus Features

Arvostelu: Stowaway (2021)

STOWAWAY

Ohjaus: Joe Penna

Pääosissa: Anna Kendrick, Toni Collette, Daniel Dae Kim ja Shamier Anderson

Genre: scifi, draama

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 13

Stowaway on Anna Kendrickin ja Toni Colletten tähdittämä avaruuselokuva. Elokuva lähti liikkeelle youtubettaja Joe Pennan ideasta, josta hän ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Ennen kuin hän päätti tehdä tekstistään elokuvan, hän päättikin tehdä Mads Mikkelsenin tähdittämän Arcticin (2018), minkä oli alunperin tarkoitus liittyä hänen vanhaan ideaansa. Kun hän sai sen valmiiksi, hän ryhtyi vihdoin tekemään aiemman suunnitelmansa pohjalta filmiä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Stowaway on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin, että Netflixiin olisi tulossa Kendrickin ja Colletten tähdittämä avaruusleffa ja katsoinkin Stowawayn heti ilmestymispäivänä.

Kolmihenkinen miehistö on matkalla Marsiin, kun he löytävät aluksestaan neljännen ihmisen. Aluksessa on kuitenkin tarvikkeita elossa pysymiseen vain kolmelle, joten miehistö kohtaa vaikean dilemman, mitä tehdä salamatkustajalle?

Marsiin matkalla olevaan miehistöön kuuluvat komentaja Marina Barnett (Toni Collette), lääkäri Zoe Levenson (Anna Kendrick) ja biologi David Kim (Daniel Dae Kim). Kaikki kolme näyttelijää ovat hyvin valittuja rooleihinsa. Dae Kim vakuuttaa tutkijana, Kendrick on hyvä ryhmän nuorimpana ja innokkaimpana jäsenenä ja Collettesta löytyy karismaa tiimin johtajaksi. Harmillisesti nämä hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia - etenkään Marina, josta selviää todella minimaalisesti mitään filmin aikana. Davidille ja Zoelle on kirjoitettu hieman taustatarinaa, mutta hekin jäävät lopulta aika tyhjiksi tyypeiksi.

     Mielenkiintoisin hahmo onkin aluksesta lähdön jälkeen löytyvä Michael Adams (Shamier Anderson), joka on ollut aluksessa tajuttomana ja kun hän herää, ei paluuta kotiin ole, vaan tiedossa olisi kahden vuoden Mars-reissu. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun hän yrittää käsitellä tapahtunutta ja mitä on edessä. Michaelista ilmenee muita hahmoja paremmin, mitä hänellä olisi odottamassa Maassa ja hahmoa kohtaan kokeekin hieman sääliä.

Stowaway on hyvin lupaava avaruuselokuva, mikä kuitenkin kariutuu muutamaan seikkaan. Ensinnäkin nämä hahmot eivät tosiaan vakuuta. Jos aluksessa olisi yli kymmenen henkilön miehistö, voisi ymmärtää, että osa jää hieman enemmän sivuun, mutta kun koko elokuvassa on vain neljä hahmoa, on outoa, ettei heistä saada tämän enempää irti. Kyseessä ei todellakaan ole mikään erityisen tapahtumarikas teos, joten on eritoten hassua, ettei Joe Penna ole halunnut panostaa ruudulla näkyviin ihmisiin kunnolla. Jo paremmat hahmot nostaisivat pisteitä. Toinen ongelma on, ettei leffa oikeastaan koskaan selitä, miksi Michael oli aluksessa. Tämä on asia, jonka kohdalla elokuva jopa vaatii sitä, että katsoja katsoisi asian sormien läpi, jotta lopputuloksesta voi nauttia.

Kolmas vika on elokuvan lopetus. Mitään spoilaamatta sanon vain, että loppu on niin tönkkö, että kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, sitä todella tajuaa, kuinka vähän oikeasti välitti filmin tapahtumista, näistä hahmoista, heidän tehtävästään ja heidän moraalisesta dilemmastaan. Elokuvan aikana moraalikysymys on tarpeeksi toimiva ja osittain filmin kantava voima. Voiko kolmikko työntää Michaelin avaruuteen kuolemaan, sillä aluksessa vain kolme voi selvitä? Entä onko kukaan kolmikosta uhrattavissa, vai onko jokainen liian tärkeä tehtävän onnistumisen kannalta? Väärä valinta voi johtaa kaikkien kuolemaan. Elokuva rakentuu eteenpäin hitaasti ja pohdiskellen, eikä siinä ole yksinään mitään vikaa. Jos lopputulema on kuitenkin näin mitäänsanomaton, tuntuu sen rakentelun olleen yhtä tyhjän kanssa. Sentään mukana on yksi tiivistunnelmainen kohtaus, johon liittyy kiipeämistä ja joka varmasti vangitsee katselijansa. Eipä Stowawaysta paljoa muuta jääkään käteen.

Ohjaajana Joe Penna tekee oivaa työtä rakentaessaan tunnelmaa. Hän pitää homman tarpeeksi mielenkiintoisena, ettei vajaan kahden tunnin kesto käy tylsäksi, vaikka tarina liikkuukin hitaasti eteenpäin. Käsikirjoittajana Penna ei kuitenkaan vakuuta. Hän teki paljon työtä kirjoittaja Ryan Morrisonin ja tieteilijä Scott Manleyn kanssa, jotta leffa olisi mahdollisimman tarkka tieteellisesti, mutta samalla hän jättää sekaan liian ison juoniaukon, eikä saa paljoa irti hahmoista. Tekniseltä toteutukseltaan Stowawaysta ei kuitenkaan löydy pahaa sanottavaa. Filmi on todella hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka paljon elokuvassa hyödynnetään pitkiä otoksia, joissa kamera seuraa hahmoja ympäri alusta tai pysyy vain paikoillaan, antaen näyttelijöiden tehdä työn. On myös hyvä ratkaisu, että kamera poistuu aluksesta avaruuteen vain, jos hahmotkin tekevät niin. Lavasteet, asut ja erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Hauschkan säveltämät musiikit tuovat pientä lisää leffan henkeen, mutta eivät koskaan erotu kunnolla edukseen.

Yhteenveto: Stowaway jää harmillisen keskinkertaiseksi avaruusdraamaksi hyvistä lähtökohdistaan huolimatta. Näyttelijäkaarti on täysin nappivalinta ja niin Kendrick, Collette, Dae Kim kuin Andersonkin sopivat hyvin rooleihinsa. Moraalinen dilemma on kiinnostava ja pistää katsojan pohtimaan, kuinka itse toimisi tässä tilanteessa - oli sitten yksi oikeasta miehistöstä tai vahingossa alukseen jäänyt henkilö. Ongelmia kuitenkin muodostuu siitä, ettei leffa viitsi selittää, miksi mukana ylipäätään on salamatkustaja, minkä lisäksi hahmoista saadaan valitettavan vähän mitään irti. Kestoa on lähes kaksi tuntia, eikä filmin aikana paljoa tapahdu, joten on erityisen outoa, kuinka tässä ei ole panostettu paremmin henkilöihin. Elokuvan äkillinen lopetus saa todella hoksaamaan, kuinka vähän filmin tapahtumista lopulta välittikään. Sentään tekninen toteutus on ihailtavaa ja mukaan mahtuu yksi tiivistunnelmainen kohtaus. Muuten Stowaway jää harmillisen vaisuksi avaruuselokuvaksi, jossa olisi ollut potentiaalia parempaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stowaway, 2021, RainMaker Films, Yale Productions, Augenschein Filmproduktion, Black Canopy Films, MMC Movies, Phiphen Pictures, RISE PICTURES, Stage 6 Films, XYZ Films

Arvostelu: Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020)

TROLLS: MAAILMANKIERTUE

TROLLS WORLD TOUR

Ohjaus: Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.

Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.

Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).

     Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.

Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.

Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.

Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.

Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.

Yhteenveto: Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation

Arvostelu: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010)

SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA

SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman
Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ei niin kauan sitten...
Salaperäisessä maassa...
Torontossa, Kanadassa...

Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?

Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot.
     Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.

Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.

Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.

Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.

Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!

Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.

Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.

Yhteenveto: Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions

Arvostelu: Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011)

TWILIGHT - AAMUNKOI, OSA 1

THE TWILIGHT SAGA: BREAKING DAWN - PART 1

Ohjaus: Bill Condon
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Kellan Lutz, Billy Burke, Sarah Clarke, Chaske Spencer, Julia Jones, Booboo Stewart, Anna Kendrick, Michael Welch, Justin Chon, Christian Serratos ja Michael Sheen
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin menestyskirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat huonosta palautteestaan huolimatta suuria hittejä, joten tietysti kirjasarjan viimeinenkin osa päätettiin kääntää elokuvaksi. Ja koska "Harry Potter" -kirjasarjan viimeinen osa päätettiin jakaa kahdeksi filmiksi, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011), Twilight-tekijät päättivät kokeilla samaa ja tehdä sittenkin vielä kaksi elokuvaa yhden päätösosan sijaan. Molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja huipennuksen aloitus, Twilight - Aamunkoi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2011. Edeltäjiensä tavoin kriitikot eivät lämmenneet sille, mutta filmi oli silti iso hitti fanien ansiosta. Itse näin elokuvan vasta seuraavana kesänä, kun se ilmestyi DVD:lle. Olin jollain tapaa pitänyt edellisistä osista, mutten kuitenkaan halunnut maksaa siitä, että näkisin uuden leffan teattereissa. Niinpä odotin filmin ilmestymistä ja silloin pidin sitä ihan hyvänä jatkumona. Katsoin leffan pariin otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2014, mutta sen jälkeen en ole Twilight-leffoihin koskenut. Kuitenkin viime aikoina olen pohtinut sarjan uudelleenkatselua, jotta tietäisin, mitä olen siitä oikeasti mieltä. Eräänä päivänä päätinkin katsoa alkuperäisen Twilight-filmin ja koska se oli kaikessa kehnoudessaan hauska, katsoin heti seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Ja koska Epäilys oli paikoitellen yllättävän viihdyttävä, katsoin seuraavana päivänä Aamunkoi, osa 1:n.

Bella Swan ja Edward Cullen menevät vihdoin naimisiin, mutta heidän häämatkansa keskeytyy ikävästi, kun Bella huomaa olevansa raskaana. Ihmissudet suuttuvat tilanteesta ja Jacob Blackin täytyy päättää, onko hän lojaali heimolleen vai Bellalle.

Kristen Stewart tarjoaa tähän mennessä parhaimman roolisuorituksensa Bellana. Hän ei vieläkään näyttele luontevasti tai osaa pitää suutansa kiinni ollessaan hiljaa, mutta muuten hän tekee parempaa työtä kuin aiemmin. Häissä ja häämatkalla hän onnistuu näyttämään muutamankin aidolta vaikuttavan hymyn. Elokuvan toisella puoliskolla Bella on jo pitkällä raskaudessaan, eikä Bella todellakaan voi hyvin, kun hänen sisällään on vampyyrivauva. Hahmo näyttää oikeasti kärsivän ja Stewart on jo kolmen leffan verran osoittanut sen tunteen tulevan häneltä luonnostaan. Bella on jälleen kerran avuton hahmo, joka vain tarvitsee muiden apua, mutta tällä kertaa siihen onneksi löytyy kunnon syy.
     Myös Edward-vampyyriä esittävä Robert Pattinson näyttää usein tuskaiselta. Tai sitten se on hänen tapansa näytellä huolestunutta, sillä se on hänen hahmonsa isoin tunnetila koko filmin aikana. Pattinson on useissa haastatteluissa kertonut inhonneensa Twilightien tekoa ja tässä leffassa sen voi huomata kaikkein parhaiten. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin paljoa tekemistä, sillä hänen hahmonsa on yllättävän paljon varjossa. Yhdessä kohtaa Edward pääsee avaamaan menneisyyttään, mutta siihen se jää.
     Taylor Lautnerin näyttelemä Jacob Black on ihan yhtä rasittava tyyppi kuin kahdessa aiemmassakin leffassa. Tällä kertaa hän ei yhtä sinnikkäästi yritä taivutella Bellaa itselleen, mutta osoittaa jatkuvasti negatiivisen mielipiteensä Bellan elämänvalinnoista. Lautner ei vieläkään tee kummoista työtä, miksi onkin outoa, että hän saa kenties eniten ruutuaikaa pääkolmikosta.
     Hääparin kummankin osapuolen perheenjäsenet osallistuvat tietty hääseremoniaan. Edwardin perhe - Carlisle-isä (Peter Facinelli), Esme-äiti (Elizabeth Reaser), Alice (Ashley Greene), Jasper (Jackson Rathbone), Rosalie (Nikki Reed) ja Emmett (Kellan Lutz) - nähdään tietty myös häiden jälkeen, mutta he joutuvat tyytymään osaan, missä heidän täytyy lähinnä seistä ja keskustella huolestuneina. Billy Burke on aina yhtä oivallinen Bellan isänä ja tässä osassa nähdään aiempia osia enemmän Sarah Clarken näyttelemää Bellan äitiä. Molempien osuudet ovat pienet, mutta ne tarjoavat kuitenkin ihan mukavat vanhempi-tytär -hetket.
     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja hahmoja. Edellisessä osassa vain nopeasti esitellyt ihmissusisisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) nousevat isompaan rooliin Jacobin tueksi. Jacobin isä Billy (Gil Birmingham) käy pari kertaa pistäytymässä filmissä, mutta susia johtava Sam Uley (Chaske Spencer) on edelleen tyhjentävä tapaus. Ja kuten aiemminkin, jos tyhjentävistä hahmoista puhutaan, myös Bellan luokkatoverit Jessica (Anna Kendrick), Eric (Justin Chon), Mike (Michael Welch) ja Angela (Christian Serratos) nähdään häävieraina. Kirjailija Stephenie Meyerinkin voi bongata häistä.

Twilight - Aamunkoi, osa 1:n näkeminen ei yllättäen edellytä sarjan edellisen osan, Twilight - Epäilyksen näkemistä, sillä elokuva ei ota lainkaan huomioon sen osan tapahtumia. Victorian ja pahojen vampyyrien hyökkäystä ei mainita sanallakaan, vaan leffa voisi olla suoraa jatkumoa Twilight - Uusikuulle. Se filmi päättyi siihen, kun Edward kosi Bellaa ja siitä voisi ihan hyvin siirtyä Aamunkoihin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten sarja on täynnä kaikenlaista täytettä, eikä oikea tarina etene mihinkään. Tämä on myös sääli, sillä Epäilys oli mielestäni tähän asti sarjan paras osa. Se on myös tämän jälkeen sarjan paras osa, sillä Aamunkoi, osa 1 ei ole kovin kummoinen tekele.

Elokuva kyllä alkaa ihan kivasti ja on hienoa, että tarina etenee vihdoin johonkin suuntaan. Bella ja Edward menevät vihdoin naimisiin ja on pakko myöntää, että häät ovat kelvosti toteutettu. Parasta antia ovat vieraiden kiusalliset puheet, joista kenties koko leffan tähtihetkeksi nousee Bellan isän puhe siitä, että Edwardin on parasta olla maailman paras aviomies tai muuten hän hyödyntää poliisitaitojaan jahdatessaan Edwardia maailman ääriin asti. Tästä siirrytään tietty häämatkaan ja ensimmäistä kertaa sarjan aikana alkaa tuntua siltä, että Stewartin ja Pattinsonin väliltä löytyisi jonkinlaista kemiaa! Häämatka on itse asiassa ihan kivaa, vaikkakin hyvin siirappista seurattavaa. Toisaalta, voiko häämatkaa kutsua onnistuneeksi, jos sen aikana romanssi ei muutu hieman imeläksi? Ensimmäisen kerran katsojana huomaa ajattelevansa, että onpas kiva, kun nämä kaksi löysivät toisensa - ehkä tämä sarja voisikin pysyä samalla viihdyttävyyden tasolla edellisen osan kanssa.

Ja sitten tunnelma synkistyy, kun Bella tulee raskaaksi tavallaan todella softcore-, mutta samalla hyvinkin rajun seksisession takia. Raskaudesta on tehty yllättävänkin kiinnostava, sillä kukaan ei voi tietää, millainen sekasikiöpentu Bellan sisällä kasvaa. On aivan pakko kehua maskeeraustiimiä, joka sai Bellan näyttämään aidosti sairaalta ja inhottavan laihalta. Ja kuten jo sanoin, Stewart näyttää yleensäkin tuskaiselta ja tässä hän voi hyödyntää sitä taitoa roolityössään, jolloin hän jopa sopii osaansa. Raskaus voisi olla mielenkiintoista, jos tilannetta ei olisi toteutettu näin hätäisesti ja jos leffa osaisi keskittyä olennaiseen. Mikä siinä on, että aina kun Twilightissa onnistutaan keksimään jotain hyvää, sitä ei osata käsitellä, vaan tarina lähtee sivuraiteille? Nimittäin sen sijaan, että elokuva keskittyisi Bellaan, se alkaa yhtäkkiä keskittymään Jacobiin. Tiedän kirjankin tekevän näin, sillä olen lukenut sen (se oli sellainen vaihe elämässäni...), muttei se silti ole järkevä idea. Tähän asti koko sarja on tapahtunut Bellan näkökulmasta, joten on typerää tässä kohtaa vaihtaa päähenkilö päätrion ärsyttävimpään hahmoon.

Twilight - Aamunkoi, osa 1:n toinen puolisko onkin aika pitkäveteistä katseltavaa. Menevä potentiaali valuu hukkaan - siis kirjaimellisesti hukkaan, sillä ihmissudet eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia tyyppejä tässä kuin vampyyrit, joiden bling bling -kyky on onneksi päätetty vähentää täysin minimiin. Tämän lisäksi elokuva alkaa käsittelemään aborttivaihtoehtoa hyvin yksipuolisesti. Sen sijaan, että leffa onnistuisi luomaan kunnon pohdintaa siitä, pitäisikö Bellan tehdä abortti, sillä on suuri vaara, että hän kuolee synnytykseen, elokuva vain toteaa, ettei abortti ole koskaan vaihtoehto. Siihen vielä päälle, kuinka leffa tuntuu painottavan, että seksi kuuluu vasta avioliittoon, luo elokuva oudon vanhahtavan kuvan parisuhteista nykypäivän nuorille. Noh, onneksi loppuun on saatu edes minimalista jännitettä mukaan, sillä ihmissudet eivät todellakaan pidä minkään vampyyrihybridin syntymistä hyvänä ideana.

Valitettavasti aiempien osien tavoin tässäkään ei voida käydä kunnon taistoa, vaan Twilighteille tyypillisellä tavalla jostain löytyy jokin hätäinen syy sille, ettei tappelua tarvitakaan. Jos tällä oli tarkoitus näyttää, ettei väkivalta ole mikään ratkaisu, on se hieman ristiriidassa sen kanssa, kuinka usein väkivahvat vampyyrit ja paidattomat ihmissudet pullistelevat lihaksiaan toisilleen muka-uhkaavina. Elokuva päättyy hyvin ennalta-arvattavasti ja se saa kyllä katsojan haluamaan jatkoa, muttei onnistu olemaan mitään muuta kuin rahastuksen vuoksi tehty väliosa. Ei siinä, jokseenkin lupaavan alkunsa takia Aamunkoi, osa 1 on ihan katsottava leffa, mutta on vaikeaa nähdä muuta syytä sille, että kirja piti jakaa kahtia kuin rahan varastaminen innokkailta fanitytöiltä. Viimeisen "Harry Potter" -kirjan jakaminen oli täysin perusteltua, sillä kirja on täynnä oleellista tietoa lähes tuhannen sivun verran, ettei sitä voinut tiivistää yhteen leffaan pilaamatta tarinaa. Tämän kirjan olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kahden ja puolen tunnin elokuvaan, sillä toisin kuin asiaa kirjoittava J. K. Rowling, Meyer osaa naputella pelkkää täytettä.

Elokuvan ohjausvastuu on jälleen kerran vaihtunut ja tällä kertaa puikoissa pyörii mm. uuden Beauty and the Beast - Kaunotar ja Hirviön (Beauty and the Beast - 2017) ohjannut Bill Condon. Jälleen on vaikea syyttää ohjaajaa leffan tasosta, kun ottaa huomioon lähdemateriaalin ja Melissa Rosenbergin työstämän käsikirjoituksen laadun. Condon on tehnyt parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu. Rosenbergin kirjoittamat kehnot repliikit eivät ole mitään uutta Twilight-sarjassa ja on varmasti ollut vaikeaa venyttää ohutta tarinaa kahdeksi elokuvaksi. Aamunkoi, osa 1 on kuitenkin kahden edeltäjänsä tavoin hyvin kuvattu ja tavallaan ihan hyvin leikattu. Vaikka filmi on pitkäveteinen, voisi tiivistäminen muuttaa sitä liian kiirehtiväksi. Maskeeraustiimiä ehdinkin jo kehua, mutten voi käsittää, miten ihmeessä elokuvasarjan efektit eivät ole kehittyneet, vaikka filmillä on tuplabudjetti edelliseen osaan verrattuna? Ihmissudet näyttävät kyllä usein paremmilta kuin aiemmin, mutta lähinnä silloin, kun vieressä ei ole ihmistä korostamassa suden digitaalisuutta. Kaikkein kamalin tehoste nähdään kuitenkin vasta ihan lopussa. Se aiheuttaa pahempia painajaisia kuin glitter-vampyyrit. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta ensimmäisen Twilightin säveltäneen Carter Burwellin musiikit eivät ole kummoiset. Burwell on tuonut takaisin tuttuja teemoja ensimmäisestä osasta, mutta mitkään uudet sävelmät eivät tee vaikutusta.

Edellisten osien tavoin myös Aamunkoi, osa 1:stä on olemassa pidennetty versio, jota ei ole kuitenkaan saatavilla Suomessa. Pidennetyssä versiossa filmi esimerkiksi alkaa eri tavalla, Volturien saadessa kutsun Bellan ja Edwardin häihin, minkä lisäksi myös häämatkaa ja loppuhuipennusta on pidennetty.

Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 1 alkaa menevästi, mutta puolen välin kohdalla voi jo huomata, että kyseessä on pelkkä rahastuksen takia tehty väliosa vailla kunnon tarinaa. Päähahmon vaihtaminen Bellasta Jacobiin on typerä ratkaisu, etenkin kun Bellasta on vihdoin tehty kiinnostava. Tästä suuri kiitos kuuluu tosin lahjakkaalle maskeeraustiimille, jotka tekivät huikeaa työtä saadessaan Bellan näyttämään riutuneelta. Elokuvan toinen puolisko on todella kehnosti toteutettu ja ilman huvittavia häähetkiä ja imelää häämatkaa (jolloin päätähdet Stewart ja Pattinson osoittavat vihdoin, että he olivat oikeastikin parisuhteessa) Aamunkoi, osa 1 olisi sarjan heikoin tekele. Tämä "kunnia" kuuluu yhä Uusikuulle, muttei tämä leffa kovin paljon parempi tai kiinnostavampi tekele ole. Jopa loppuhuipennuksesta on tehty laimea. Huonointa koko elokuvassa on kuitenkin eräs digihirvitys ihan lopussa, mikä saa katsojan silmät suurentumaan järkytyksestä. Miten yli 100 miljoonaa dollaria maksavassa megaleffassa voikin olla niin surkeita tehosteita... Suosittelen tätäkin Twilight-elokuvaa vain sarjan faneille. Muiden kannattaa pysyä kaukana koko leffasta. Sääli, sillä elokuvan alkupuolisko vaikuttaa ihan lupaavalta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla pohjustetaan sarjan päätösosaa. Siitä sitten lisää ensi viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1, 2011, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Total Entertainment, Sunswept Entertainment, TSBD Canada Productions, TSBD Louisana, TSBD Productions, Zohar International