Arvostelu: Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023)

TROLLS: BÄNDI KOOSSA

TROLLS BAND TOGETHER

Ohjaus: Walt Dohrn

Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn

Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.

Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.

     Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.

Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin (2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.

Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.

Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.

Yhteenveto: Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trolls Band Together, 2023, DreamWorks Animation

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020)

TROLLS: MAAILMANKIERTUE

TROLLS WORLD TOUR

Ohjaus: Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.

Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.

Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).

     Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.

Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.

Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.

Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.

Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.

Yhteenveto: Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation