Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7
Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit(The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2(The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä(Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.
Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.
Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.
Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.
Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.
Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.
Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.
Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.
Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium
Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7
Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon(2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä(Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.
Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.
Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.
Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.
Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.
Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.
Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.
Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger Genre: seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.
1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.
Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa(Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin. Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.
Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.
Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.
Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.
Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.
Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini(Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.
Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.
Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.
Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.
Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.
Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.
Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.
Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle.
Yhteenveto:Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment
Ohjaus: Walt Dohrn Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls(2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.
Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.
Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).
Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.
Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.
Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.
Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.
Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.
Yhteenveto:Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation
Ohjaus: Tom Hooper Pääosissa: Francesca Hayward, Laurie Davidson, James Corden, Rebel Wilson, Judi Dench, Idris Elba, Jason Deluro, Ian McKellen, Taylor Swift, Robbie Fairchild, Jennifer Hudson, Danny Collins, Naoimh Morgan ja Ray Winstone Genre: musikaali, animaatio Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Cats perustuu Andrew Lloyd Webberin samannimiseen musikaaliin, mikä taas pohjautuu T. S. Eliotin runokokoelmaan "Old Possum's Book of Practical Cats" vuodelta 1939. Webberin musikaaliesitys on nauttinut suuresta suosiosta ilmestymisvuodestaan 1981 asti ja sitä on esitetty suurilla näyttämöillä ympäri maailman. Jo 1990-luvulla Amblimation-yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvaa musikaalin pohjalta, mutta kun yhtiö suljettiin, projekti jäi tekemättä. Universal Pictures osti musikaalin elokuvaoikeudet ja vuonna 2013 alkoi vihjailu siitä, että studio oli tekemässä leffaa. Lopulta elokuvan teko vahvistettiin ja kuvaukset alkoivat joulukuussa 2018. Catsin traileri julkaistiin vihdoin viime kesänä ja siitä lähtien leffa on joutunut suuren pilkan kohteeksi. Filmin visuaalista ilmettä on haukuttu ja sen on sanottu olevan jopa karmiva. Trailereilla on YouTubessa enemmän peukkuja alaspäin kuin ylöspäin ja kun kriitikoiden arvioita alkoi ilmestyä internetiin, olivat ne lähinnä negatiivisia. Catsin mainetta ei ole yhtään parantanut se, että kun se ilmestyi jo ennen joulua Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, oli se suuri floppi lippuluukuilla, minkä lisäksi noin viikkoa myöhemmin Universal ilmoitti lähettävänsä teattereihin uuden kopion elokuvasta, minkä tehosteita on muuteltu. Yhtiö oli myös aluksi lisännyt elokuvan Oscar-akatemian katseltavaksi palkintojenjakoa varten, mutta ihan vuoden lopulla yhtiö oli poistanut elokuvan Akatemialta. Elokuvaa on siis pidetty yhtenä vuosikymmenen pahimpana fiaskona jo ennen kuin se edes saapuu Suomen teattereihin. Itse olin järkyttynyt, kun näin Catsin trailerin ja olen viimeisen puolen vuoden aikana vain pelännyt pahinta. Kuitenkin mitä enemmän olen elokuvasta lukenut juttuja, sitä enemmän olen halunnut nähdä lopputuloksen omin silmin. Meninkin katsomaan Catsin uudenvuodenaattona sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa, missä elokuvan kammottavuus pääsi oikein tosissaan korostumaan. Kuvasimme Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubessa Vernus-kanavaa pyörittävän kaverini kanssa Catsista arviovideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on valmis.
Öisessä Lontoossa kissa nimeltä Victoria hylätään kujalle. Siellä Victoria kohtaa erilaisia katteja ja kolleja, jotka valmistautuvat jokavuotiseen jellikki-kilpailuun, minkä voittaja pääsee kissojen taivaaseen ja jolle annetaan uusi elämä.
Elokuvan pääosassa Victoria-kissana nähdään balettitanssija Francesca Hayward, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Haywardista paistaa kyllä into tehdä tämä elokuva ja hän lähtee tanssin pyörteeseen taidokkaasti, mutta hänen hahmonsa jää todella latteaksi. Victoria on hylätty kissa, joka erään laulunsa mukaan etsii paikkaansa maailmassa. Tämä juonikuvio on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja lähinnä Victoria vain katsoo sivusta, kun leffa esittelee muita kissoja. Muita kissahahmoja leffassa ovat mm. James Cordenin esittämä Bustopher Jones, Rebel Wilsonin esittämä Jennyanydots, Jason Derulon näyttelemä Rum Tum Tugger, Jennifer Hudsonin esittämä hylätty Grizabella, Idris Elban näyttelemä paha Macavity, tätä auttava Taylor Swiftin esittämä Bombalurina, sekä kunnon näyttelijäkonkarit Ian McKellen teatterikissa Gusina, sekä Judi Dench jellikkejä johtavana Deuteronomyna. Omaa ohjelmaansa juontava Corden ei ole kummoinen näyttelijä, vaan hän lähinnä ärsyttää Bustopherina. Ailahtelevaisia roolitöitä tekevä Wilson on myös rasittava. Derulon tungettelee turhankin lähelle kameraa, kun taas Hudson joutuu itkemään läpi leffan niin, että räkä valuu nenästä suuhun. Enkä edes vitsaile. Elba on aina hyvä vaihtoehto pahikseksi, mutta hänen hahmonsa Macavity on lopulta todella mitäänsanomaton tyyppi. Swift osaa laulaa ja siihen hänen osuutensa jääkin. McKelleniä ja Denchiä taas lähinnä säälin heidän jokaisessa kohtauksessaan. McKellenin alkaessa laulamaan, voivottelin mielessäni, että "reppana, olet tätä parempi, älä tee näin". Dench taas näyttää lopun myötähäpeällisessä monologissaan siltä kuin hän vain pyörittelisi palkkashekkiä päässään, jotta pystyy puhumaan kamalat repliikkinsä läpi.
Jos joku ei vielä tiennyt, Cats-elokuvan kissat on toteutettu niin, että ihmiset ovat näytelleet koko elokuvan ja heidät on digitaalisesti muokattu näyttämään kissamaisilta. Kaikilla on turkit, suipot korvat, hännät ja viikset. Ja toteutus on aivan järkyttävä. Jo leffan ensimmäinen traileri shokeerasi maailmaa sillä, kuinka kammottavilta nämä kissat näyttävät. Nämä katit ovat kuin pahimmista painajaisista. Ja vaikka efektejä on tekijöiden mukaan päivitelty pariinkin otteeseen, ovat kissat edelleen hirvittävä ilmestys. Animoinnissa on jotain vialla ja hahmojen turkit ovat usein suttuisasti toteutetut. Ihmiskasvot näyttävät välillä leijuvan kissapäässä todella friikinnäköisesti - aivan kuin Snapchat-filtterit.
Eikä pelkkä animointi ole ongelma, vaan se, miten näyttelijät näitä kissoja esittävät. Tarkoitus on kai saada hahmot tuntumaan eläimellisiltä, mutta heidän liikkeensä ja tapansa tulla toisten lähelle keskustelujen ja laulujen aikana aiheuttaa lähinnä erittäin epämukavan olon katsojalle. Minua ihan oikeasti ahdisti välillä katsoa tätä. Olin myös todella hämmentynyt siitä, kuinka himokkaasti kissat katselevat toisiaan. He tanssivat toistensa luokse viettelevästi ja käyttäytyvät kuin pahimman kiima-ajan keskellä. Kissojen välillä on vahvaa seksuaalista jännitettä, enkä tiedä, oliko tämä tarkoituksellista vai ei. Olen kuitenkin pohtinut teorian, että elokuvan tanssinumerot ovat todellisuudessa vain vertauskuva kissojen orgiajuhlille.
Ja niin, tämän on kai tarkoitus olla koko perheen elokuva.
Andrew Lloyd Webberin musikaaliesityksen tavoin myös Cats-elokuva on tietty musikaali. Leffan nähtyäni olen hieman hämmentynyt, mihin musikaalin suuri suosio perustuu, sillä mielestäni yksikään kappaleista ei ollut kovinkaan erityinen. Laulajat kyllä osaavat pääasiassa hommansa (paitsi Dench ja McKellen, joiden lauluhetket saavat pyörimään penkissä kiusaantuneena), mutta laulut itsessään ovat aika tylsiä. Pääasiassa laulujen kautta vain esitellään eri kissat. Hahmoille ei vaivauduta luomaan kunnon sisältöä, vaan jokaisen laulussa esitellään jokaiselle jokin tietty piirre, mikä määrittää heidät täysin. Cordenin hahmon kohdalla lauletaan, kuinka Bustopher Jones on lihava kissa, koska hän syö aina. Ja siinä on kaikki, mitä hahmolla on tarjottavana. Wilsonin kohdalla lauletaan, kuinka Jennyanydots on kömpelö kissa. Grizabella on surullinen kissa. Gus on teatterikissa. Ja nämä kissat ovat jotain, mitä kutsutaan "jellikiksi" - mitä ikinä se sitten tarkoittaa. Ensimmäisen vartin aikana tuota sanaa hoetaan raivostuttavuuteen asti. Ei siis kestänyt kauaa, kun jo tajusin, ettei itse leffa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin surkeat trailerit.
Voin kuvitella, että live-esityksenä katseltuna Cats voi olla tyylikäs show. On varmasti vaikuttavaa nähdä nämä jättimäiset lavasteet ja oivalliset tanssikoreografiat suoraan silmien edessä, eikä näyttämöllä kissoiksi puetut ihmiset edes erityisemmin häiritse. Teatterielämyksenä Cats voi siis olla mainio, mutta elokuvaksi se ei käänny sitten millään. Kun filmin tarjoama show on lähinnä traumatisoiva pelottavien ja kiimaisten kissojensa vuoksi ja ruma kökköjen tehosteidensa takia, jää elokuvan onnistuminen sen varaan, että sen tarina toimisi. Mutta Catsista hädintuskin löytyy tarinaa! Kissojen "jellikki"-kisa ja jonkinsortin taivaaseen pääsy on todella löyhä kertomus, mutta lähinnä elokuva on vain sitä, että uusia hahmoja esitellään liian pitkiksi venytettyjen musikaalinumeroiden kautta, minkä jälkeen hahmoille ei keksitäkään enää mitään käyttöä. Sitten taas uusi hahmo ja uusi laulu jne. jne. jne. Kun ensimmäisen tunnin aikana pääsee yli kissojen järkyttävästä ulkonäöstä, tulee huomattua, kuinka tylsä elokuva on kyseessä. Mukaan pakotetut vitsit ovat vielä toinen toistaan surkeampia ja niiden taso on tyyliä "veikö kissa kielesi?" ja "nostetaan kissa pöydälle". Ainoan kerran naurahdin, kun Jennyanydots pohtii, onko yksi mieskissoista leikattu, kun tämä laulaa niin korkealta.
Catsia katsoessa en voinut olla ihmettelemättä, miten tällainen on voinut päästä läpi ja saanut teatterilevityksen? Eivätkö tekijät ole missään kohtaa ajatelleet, että tämä voisi olla suuri virhe? Eikö kukaan työryhmästä sanonut, että kissat näyttävät karmivilta ja oudoilta, eikä kukaan luultavasti pidä filmin visuaalisesta ilmeestä? Tai että perheleffaksi tämä sisältää liian vahvaa seksuaalista virettä? Luottiko studio niin täysillä musikaalin suosioon, että uskoivat leffaversion vetävän katsojia ihan vain sen ansiosta? Jos ei tässä kohtaa käynyt jo selväksi, minä inhosin tätä elokuvaa ja sen katsomista. En ole pitkään aikaan hävennyt ja tuskastunut leffateatterissa näin paljon kuin Catsia katsoessa.
Lisäksi ihmettelen kovasti, miten noin kymmenen vuotta sitten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot upealla Kuninkaan puheella(The King's Speech - 2010) voittanut Tom Hooper on päätynyt tekemään jotain tällaista ja vielä näin huonosti. Hooperin ohjaus on kömpelöä läpi leffan, eikä hän tunnu tietävän, kuinka käsitellä musikaalia täynnä tanssimista ja laulua. Hooper ei tavoita lainkaan mitään maagisuutta, mitä tähän on varmasti toivottu, eikä muutenkaan tee kummoista työtä tunnelman kanssa. Hänen ja Lee Hallin käsikirjoitus vasta kehno onkin. Koska en ole musikaaliesitystä nähnyt, en osaa sanoa, ovatko hahmot siinäkin näin yksiulotteisen tylsiä ja onko esitys yhtä tarinaton. Sentään Cats on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu ja musikaalinumeroiden aikana löytyy tempoon istuvaa leikkausta. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä rakentaessaan jättikokoisia esineitä, jotta ihmisten tavarat olisivat kissojen silmissä valtavia. Ja sitten efektitiimi on tullut paikalle ja pilannut ne vähätkin hyvät puolet.
Yhteenveto:Cats on kammottava ja painajaismainen musikaalifiasko. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä tekijät oikein tuumasivat leffaa tehdessään ja hävetä aika lailla kaikkea, mitä kuvassa tapahtuu. Leffa on äärimmäisen kiusallinen surkean toteutuksensa takia. Ihmisten ja kissojen sekoitukset ovat hirvittävät ilmestykset ja niistä paistaa kömpelö digitaalisuus. Ihmiskasvot eivät ole täysin lukittuneita kissapäihin, vaan ihmispiirteet välillä leijuvat hieman pään edessä. Tämän lisäksi kissat aiheuttavat katsojalle todella epämiellyttävän tunteen liikehdinnällään ja katseillaan, jotka ovat hämmentävän himokkaita ja vietteleviä. Aivan kuin kaikilla hahmoilla olisi paha kiima-aika meneillään. Ja tämän pitäisi olla koko perheen leffa! Tanssikoreografiat ovat sentään tyylikkäät, mutta laulut eivät ole kaksisia ja ne jäävät nopeasti unholaan. Lähinnä ylipitkissä lauluissa vain esitellään hahmoja, joita ei lopulta käytetä mihinkään. Hahmot ovat läpikotaisin tylsiä ja yksiulotteisia, eivätkä heidän näyttelijänsäkään vakuuta. Judi Dench ja Ian McKellen saavat lähinnä nolostumaan, Idris Elba ei pääse hyödyntämään taitojaan laimean pahiksen osassa, ja James Corden ja Rebel Wilson lähinnä ärsyttävät. Uusi tulokas Francesca Hayward näyttää intoa projektia kohtaan, mutta hänen hahmonsa jää mitäänsanomattomaksi sivustakatsojaksi, jonka kehityskaari on kehnosti toteutettu. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä löyhä juonikuvio jellikki-kilpailusta jaksa kiinnostaa. On aivan käsittämätöntä, että kymmenen vuotta sitten todella hienon Kuninkaan puheen ohjaaja on lähtenyt näin hurjaan alamäkeen tasossa. Cats on ruma, kiusallinen, pitkästyttävä ja kaikin puolin erittäin kökkö raina. Suosittelen kaikkia pysymään tästä kaukana, mutta samalla olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokea tämä hirvitys. Mielenkiinnolla odotan, muodostuuko Catsille kulttimaine niin kamalana roskana, että jotkut rakastavat sitä juuri siksi. Kylläpä lähti tämä elokuvavuosi hyvin käyntiin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cats, 2019, Working Title Films, Amblin Entertainment, Perfect World Pictures, The Really Useful Group, Monumental Pictures
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.
Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.
Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään. Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi. Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.
Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.
Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.
Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".
Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.
Yhteenveto:Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW
Ohjaus: Gary Ross Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning Genre: rikos, komedia Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset(Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve(2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!
Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...
Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona. Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa. Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?
Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.
Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.
Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.
Yhteenveto:Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures
