Ride or Die, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

RIDE OR DIE - KAUSI 1

Luoja: Tessa Coates

Näyttelijät: Hannah Waddingham, Octavia Spencer, Calam Lynch, Savannah Steyn, Ed Skrein, Sylvia Hoeks, Bill Nighy, Jamie Parker, Jacky Ido ja Cathy Tyson

Genre: toiminta, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ride or Die on Amazonin uusi toimintasarja. Tessa Coates ryhtyi kehittelemään sarjaa vuonna 2023 ja sai muun muassa Amazon MGM Studiosin ja Skydance Televisionin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Ride or Dien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta sen päätähtien takia ja ryhdyinkin katsomaan Ride or Dieta heti sen julkaisupäivänä.

Kansanedustajan vaimo Debbie päätyy hurjan ajojahdin keskelle, kun paljastuu, että hänen paras ystävänsä Judith on todellisuudessa kylmä palkkatappaja.

Octavia Spencer näyttelee Debbie Claybornea, kansanedustaja Davidin (Jamie Parker) vaimoa, joka on mukana parlamenttitapahtumissa ja järjestää viikottain kaveripiirinsä lukukerhoa. Hänen paras ystävänsä Judith Burton (Hannah Waddingham) vaikuttaa tuiki tavalliselta tilintarkastajalta, mutta todellisuudessa nainen onkin Whiptail, armoton ja tehokas palkkatappaja. Kun tämä paljastuu Debbielle, kaksikko joutuu lähtemään yhdessä karkuteille, perässään useampi eri taho, Whiptailin pomoista lähtien. Spencer ja Waddingham ovat nappivalinnat rooleihinsa. Spencer tulkitsee hyvin hahmonsa alun hätääntymistä, mutta jakso jaksolta myös Debbien totuttelua uuteen elämäänsä tien päällä, olan yli vilkuillen. Waddingham taas istuu hyvin viekkaan tappajan rooliin, joka alkaa kuitenkin kauden edetessä miettimään elämänvalintojaan uudelleen. Hahmot ovat oivalliset ja näyttelijäkaksikon kemiat kohtaavat täydellisesti.

     Sarjassa nähdään myös Bill Nighy Whiptailin palkkaavan organisaation johtajana, Calam Lynch Whiptailin assistenttina Samina, Savannah Steyn Whiptailin asespesialistina ja tekniikkaguruna Queeniena, Sylvia Hoeks kaksikkoa jahtaavana tappaja Anana, Ed Skrein rikollisjärjestöön kuuluvana Billynä, sekä Jacky Ido Interpol-agentti Jacquesina. Sivunäyttelijät ja heidän esittämänsä hahmot ajavat asiansa, mutta esimerkiksi Samin ja Queenien välinen suhdesotku ei jaksanut juuri kiinnostaa minua.

Ride or Die ehdottomasti hyötyy paljon mainioista päätähdistään Hannah Waddinghamista ja Octavia Spenceristä, heidän välisestä kemiastaan, sekä heidän hyvistä hahmoistaan. Nimittäin heidän ympärille kyhätty tarina ei ole kovin kaksinen ja suuren osan ajasta Waddingham ja Spencer kannattelevat kahdestaan koko sarjaa harteillaan. Avausjakso on vielä lupaava, kun hahmot esitellään ja Judithin ja Debbien vuosia kestänyt ystävyytensä kokee aikamoisen kolauksen, kun Debbielle käy selväksi Judithin todellinen ammatti. Hyvistä lähtökohdista huolimatta pakomatka ei kuitenkaan jaksa napata mukaansa.

Judithin - tai siis Whiptailin - ja Debbien vaikeaksi muuttuvan ystävyyden muovautumista on mielenkiintoista seurata, mutta lähes kaikki heidän ympärillään tuntuu suorastaan yhdentekevältä. Whiptailin menneisyyteen liittyy ihan kiinnostavia puolia, joita nainen ryhtyy ensimmäistä kertaa pohtimaan eri kantilta. Mutta takaa-ajot, yritykset selvittää vihollisten todelliset aikomukset ja muu tavanomaisempi vakoojameno jättää aika kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta eivät erityisen jännittäviä. Huumoripuoli on myös ailahtelevaa. Kaiken kaikkiaan Ride or Die osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi uutuussarjaksi, jolta olisin toivonut paljon enemmän mainion pääkaksikon takia. Jos Amazon päättää lakkauttaa sarjan tähän avauskauteen, en olisi yllättynyt, enkä myöskään pettynyt.

Tuotantokauden ohjaajien työ on hitusen lepsua, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin ailahtelevat aikaansaannokset. Lukuun ottamatta joitain keskeneräisiltä näyttäviä digiefektejä, teknisesti Ride or Die on sentään passeli. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma rymistelee toimivasti ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat varsin tyypilliseen vakoojatyyliin taustalla. Yksi suosikkijutuistani sarjassa on sen alkutekstikappaleena toimiva Gin Wigmoren Kill of the Night.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Ride or Die season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ride or Die, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Double Dream, Orit Entertainment, Paramount Television Studios, Skydance Television, Stillking Films

Running Point, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

RUNNING POINT - KAUSI 2

Luojat: Elaine Ko, Mindy Kaling, Ike Barinholtz ja David Stassen

Näyttelijät: Kate Hudson, Scott MacArthur, Drew Tarver, Brenda Song, Fabrizio Guido, Justin Theroux, Max Greenfield, Chet Hanks, Ray Romano, Toby Sandeman, Uche Agada, Jay Ellis, Jon Glaser, Marissa Reyes, Scott Evans, Ken Marino, Aliyah Turner, Jake Picking, Ike Barinholtz, Octavia Spencer ja Scott Speedman

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Elaine Kon, Mindy Kalingin, Ike Barinholtzin ja David Stassenin luoma urheilukomediasarja Running Point nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Running Pointin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan avauskautta yllättävänkin hyvänä ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Running Pointin toisen kauden läpi pian sen julkaisun jälkeen.

Isla Gordon yrittää saada koripallojoukkue Los Angeles Wavesin uuteen nousuun, kun ongelmia saapuu luomaan vieroituksesta päässyt isoveli Cam.

Kate Hudson palaa rooliinsa Isla Gordoniksi, joka ylennettiin Running Pointin avauskaudella Los Angeles Waves -koripallojoukkueen johtajaksi ja joka voitti lopulta arvostuksen pelaajien keskuudessa. Kaikki ei kuitenkaan suju hyvin, koska kun koripallo vie naisen kaiken ajan, parisuhde Levin (Max Greenfield) kanssa kärsii. Lisäksi Waves on valmentajaa vailla, Jayn (Jay Ellis) muutettua Bostoniin ja isoin ongelma on vieroituksesta paluun tehnyt Cam-veli (Justin Theroux), joka yrittää omia Wavesin takaisin itselleen. Hudson jatkaa oivaa suorittamistaan ja tulkitsee hyvin hahmonsa stressin kasvua, erilaisten ongelmien nostellessa päätään sieltä ja täältä. Greenfield toimii turhautuneena poikaystävänä ja Theroux tekee Camista sopivan ärsyttävän.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Islan ja Camin veljet Ness (Scott MacArthur) ja Sandy (Drew Tarver), sekä salasuhteesta syntynyt velipuoli Jackie (Fabrizio Guido), Islan assistentti Ali (Brenda Song) ja pelaajat Travis (Chet Hanks), Marcus (Toby Sandeman) ja Dyson (Uche Agada), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee muun muassa valmentaja Norm Stinsonin (Ray Romano), varakkaan Al Fleischmanin (Ken Marino) ja Gordonien serkun Bennyn (Ike Barinholtz). Osa tutuista hahmoista saa tilaa kehittyä ja Wavesin pelaajat pääsevät paremmin esille kuin viimeksi. Romano hyppää toimivasti menoon mukaan uutena valmentajana, kun taas yksi sarjan luojista Barinholtz on kirjoittanut itselleen kiusallisen epähauskan hahmon.

Running Pointin toinen tuotantokausi oli mielestäni pienoinen pettymys yllättävän mainion ykköskauden jälkeen. On tosiaan kiinnostavaa seurata, kuinka Isla yrittää setviä tiensä läpi uusien vaikeuksien ja paineiden, mutta meno ei ole yhtä mukaansatempaavaa ja hauskaa kuin viimeksi. Islan ja Camin välinen konflikti on kelvollisesti rakennettu, mutta se voisi päästä vieläkin isommin vauhtiin, sotkien oikein tosissaan Wavesin järjestystä ja samalla mahdollisuuksia pärjätä isoissa kilpailuissa. Sille saadaan kuitenkin tällä kaudella oiva huipennus, mikä myös jättää uteliaana odottamaan, kuinka homma etenee mahdollisella kolmannella tuotantokaudella.

Tuotantokauden kymmenen jakson varrelle on keksitty monenlaista uuden valmentajan mukaan tuomisesta bondaamiseen pelaajien kanssa, sekä Islan rakkauselämän suhdesotkuja, kun tunteet Leviin ovat viilentyneet, mutta samalla tunteet Bostoniin lähtenyttä Jayta kohtaan ovat kuumentuneet. Tämä kaikki viihdyttää mukiinmenevästi ja puolen tunnin jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Kausi ei kuitenkaan naurata yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä siinä nähdä samanlaisia huippuhetkiä kuin vaikkapa korni ja kiusallinen, mutta silti sydäntä lämmittävä rakkaudentunnustus kesken pelin viime kaudella. Omasta mielestäni kauden parempaa antia on taukojen aikana esiintyvän tanssitiimin lakko paremman palkan perässä, mikä pistää tosissaan Islan pasmat sekaisin. Haluaako hän olla asemassaan isänsä ja isoveljensä kaltainen bisneshahmo, vai pystyykö hän yhä pitämään kiinni feministisyydestään?

Teknisesti Running Pointin toinen kausi on pääasiassa oivallinen, mutta itseäni nauratti paljon, kuinka kauden muutamat Kanadaan sijoittuvat kohtaukset on värimääritelty yliampuvan sinertäviksi. Usein yhdysvaltalaisissa tuotannoissa Meksiko esitetään kellertävällä värimaailmalla, mutta enpä ole aiemmin nähnyt, että Kanadan "hyisevä kylmyys" tulkittaisiin sinisellä kuvalla. Kameratyöskentely on kuitenkin pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joseph Stephensin, Siddhartha Khoslan ja Alan DeMossin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Running Point, Yhdysvallat, 2025-, 23/34 Productions, 3 Arts Entertainment, Kaling International, The Fusion Media, Warner Bros. Television

Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.

Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.

Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ

Arvostelu: Thunder Force (2021)

THUNDER FORCE

Ohjaus: Ben Falcone

Pääosissa: Melissa McCarthy, Octavia Spencer, Bobby Cannavale, Pom Klementieff, Jason Bateman, Taylor Mosby, Melissa Leo ja Kevin Dunn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Thunder Force on Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin tähdittämä supersankarikomedia. McCarthyn mies Ben Falcone työsti elokuvan käsikirjoituksen ja ryhtyi sen ohjaajaksi, saatuaan idean läpi Netflixillä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt Thunder Force on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin yllä olevan julisteen. McCarthy on mielestäni hauska koomikko ja Spencer parhaimmillaan upea näyttelijä, joten halusin nähdä, mitä he tekevät supersankarikomediassa. Katsoinkin Thunder Forcen heti, kun se julkaistiin Netflixissä... ja jo ennen puolta tuntia kaduin päätöstäni...

Vuonna 1983 joukko konniksi kutsuttuja sosiopaatteja sai itselleen supervoimat ja ryhtyi terrorisoimaan maailmaa. Konnien hyökkäyksestä selvinnyt huippuälykäs Emily on vuosien aikana kehitellyt seerumin, jolla muutkin voisi muuttaa superihmisiksi, puolustamaan maailmaa konnilta. Valitettavasti seerumin ottaa vahingossa Emilyn entinen koulukaveri, kömpelö Lydia.

Kuten alussa sanoin, minä pidän niin Melissa McCarthysta kuin Octavia Spenceristä näyttelijöinä, vaikka molemmilla on kieltämättä ollut omat hutilyöntinsä. McCarthy on erittäin hauska Morsiusneidoissa (Bridesmaids - 2011), Väärissä papereissa (Identity Thief - 2013) ja Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), kun taas Spencer on osoittanut hienot lahjansa esimerkiksi Piioissa (The Help - 2011), Snowpiercerissä (2013) ja Hidden Figures - Varjoon jääneissä (Hidden Figures - 2016). Siksi minua harmittaakin suuresti sanoa, että Thunder Forcessa kumpikin tekee yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Spencer näyttelee ylifiksua Emilyä, joka on kehitellyt supervoimat antavan aineen, kun taas McCarthy esittää tämän töpeksivää kaveria Lydiaa, joka vahingossa ottaa seerumin ja saa yli-inhimillisiä voimia. Spencer alisuoriutuu pahasti ja tarjoaa täysin elottoman roolityön mitä tylsimmässä roolissa. McCarthy sitten taas sekoilee kaverinsakin puolesta ja käy nopeasti katsojan hermoille.

     Elokuvassa nähdään myös Taylor Mosby Emilyn tyttärenä Tracyna, Melissa Leo Emilyn assistenttina Alliena, Bobby Cannavale pormestariksi pyrkivänä William "Kuningas" Stevensinä, sekä Pom Klementieff ja Jason Bateman supervoimia omaavina konnina. Leo on Spencerin tavoin aika tylsä osassaan, mutta Mosbysta sentään näkyy intoa leffaa kohtaan. Cannavale on kaamean huono "Kuninkaana", jonka todellisen luonteen arvaa välittömästi. Guardians of the Galaxy -leffoista (2014-) tuttu Klementieff saa harmillisen mitäänsanomattoman roolin vähäpuheisena Laserina, mutta Bateman onnistuu tarjoamaan elokuvan ainoat naurut Rapuna, miehenä, jolla on ravun sakset käsien tilalla. On erittäin lystikäs näky, kun Bateman pakenee taistelusta sivuttain kävellen ja saksiaan napsuttaen. Näyn kruunaa Batemanin hämmentynyt ilme, että mihin ihmeeseen hän oikein suostui mukaan?

Thunder Force on yksi epähauskimmista komediaelokuvista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Jason Batemanin rapuhahmoa lukuunottamatta en nauranut millekään koko leffan aikana. Välillä jopa tuntui siltä, että tekijät eivät edes yrittäneet saada aikaiseksi hauskaa komediaa. McCarthy on ainoa, joka yrittää kovasti olla hauska kaikkien muidenkin puolesta, mutta yritys tuntuu lähinnä epätoivoiselta improvisaatiolta, jolla leffaan saisi edes jotain huumorintynkää. Pääasiassa menosta aiheutuu vain epämiellyttävää ja kiusallista tunnetta katsojalle. Pidän siitä, kun komedioissa huumori perustuu myötähäpeään, kuten vaikkapa Mr. Beanin kohelluksissa tai Boratin aiheuttamissa tilanteissa. Tämä on eri asia. Se ei ole hauskaa, että katsojaa hävettää suunnattomasti näyttelijöiden ja kuvausryhmän puolesta, että he suostuivat tällaiseen roskaan.

Hauskuuden puutteen voisi edes jotenkin antaa anteeksi, jos elokuva sisältäisi mielenkiintoisen tarinan ja täyttäisi sen hyvillä hahmoilla. Thunder Forcesta on turha etsiä kumpaakaan. Nämä ilkikuriset "konnat" eivät tarjoa mitään uhkaa, eikä siis mikään heistä johtuva leffassa hetkauta katsojaa. Emilyn nousu lapsuudesta nykyiseen asemaansa voisi olla kiinnostava, mutta elokuva hyppää sen yli kokonaan. Lydian saadessa voimansa, elokuva käyttää liiankin pitkän ajan voimien testailuun. Vähän väliä voi huomata vilkaisseensa, kauanko leffa vielä kestää? Elokuvan ensimmäisen puolikkaan ajan tuntui siltä, ettei leffa ikinä lähde käyntiin ja toisen puolikkaan ajan rupesi tuntumaan siltä, ettei se koskaan pääty. Toimintakohtaukset ovat arvattavasti aika säälittävää kohellusta, eikä loppuhuipennukseen onnistuta rakentamaan minkäänlaisia panoksia. Thunder Force -supersankaritiimin saama suosio ei tunnu koskaan ansaitulta, koska he eivät tee oikein mitään sen eteen. Juoni kulkee tietyllä tavalla eteenpäin vain, koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä siksi, että hahmoilla olisi oikeasti vaikutusta puskea sitä eteenpäin.

Niin ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastaa McCarthyn mies Ben Falcone, joka ei vakuuta yhtään kummallakaan osa-alueella. Falconen ohjaus on todella laiskaa, eikä hän saa kenestäkään muusta mitään irti. Hänen vaimonsa yrittää selvästi tsempata muita, mutta turhaan. Falconen teksti on erityisen surkea, eikä se sisällä mitään kiinnostavaa. Batemaninkin hilpeys syntyy lähinnä hänen kyllästyneestä ilmeestään ja kökösti tehdyistä rapukäsistä. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, lavasteet ovat kelvolliset, päähenkilöiden superasut ovat tarpeeksi menevät ja komediarainaksi erikoistehosteet ajavat asiansa. Äänimaailmakin on ihan hyvin pistetty kasaan, vaikka Fil Eislerin säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lähinnä päähän jää soimaan Sealin kappale Kiss From a Rose. 

Yhteenveto: Thunder Force on surkea komediaräpellys, jota katsoessa on vaikea olla tylsistymättä tai häpeämättä koko työryhmän puolesta. Elokuvan ainoa hauska juttu on nähdä Jason Bateman kökköjen rapukäsien kanssa juoksemassa pakoon, kasvoillaan ilme, joka viestii vahvasti sitä, että häntä kaduttaa leffaan suostuminen. Melissa McCarthy yrittää epätoivoisesti sekoillen tuoda mukaan komediaa, mutta turhaan. Kyseessä on yksi epähauskimmista komedioista aikoihin. Leffassa ei oikein toimi muutenkaan mikään osa-alue. Sen ohjaus on kömpelöä, käsikirjoitus aikamoinen sekasotku, juonenkuljetus pitkästyttävää, toimintakohtaukset mitäänsanomattomia ja näytteleminen parhaimmillaankin keskinkertaista. Miten ihmeessä Octavia Spencer voi tehdä näin tylsää työtä? Thunder Force on kaiken kaikkiaan säälittävä komediaräpellys, minkä on vaikea kuvitella tarjoavan riemua kenellekään. Se ei edes onnistu olemaan minkäänlainen parodia supersankarigenrestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunder Force, 2021, Netflix, Marc Platt Productions

Arvostelu: Kuka pelkää noitia (The Witches - 2020)

KUKA PELKÄÄ NOITIA

THE WITCHES

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Jahzir Kadeem Bruno, Octavia Spencer, Anne Hathaway, Codie-Lei Eastick, Kristin Chenoweth, Stanley Tucci, Josette Simon ja Chris Rock

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

The Witches, eli suomalaisittain Kuka pelkää noitia perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1990 ilmestyi elokuvasovitus kirjan pohjalta, monia lapsia traumatisoinut Kuka pelkää noitia (The Witches). Vuonna 2008 Guillermo del Toro ryhtyi suunnittelemaan animaatioelokuvaa kirjan pohjalta, mutta projekti ei vielä silloin edennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin del Toro alkoi työstämään näyteltyä filmiä Robert Zemeckisin ja Alfonso Cuarónin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Kuka pelkää noitia julkaistiin esimerkiksi Yhdysvalloissa suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2020. Nyt elokuva saapuu pikkuhiljaa myös Suomeen niissä paikoissa, joissa elokuvateatterit ovat auki. Itse olin etukäteen varautunut leffan suhteen. Vanha filmi tai alkuperäinen kirja eivät olleet minulle tuttuja, joten minua kiinnosti nähdä, mistä on kyse. Näkemäni mainokset filmistä eivät kuitenkaan lupailleet kovin hyvää. Meninkin ristiriitaisin ajatuksin katsomaan elokuvaa ja myös poistuin näytöksestä aika ristiriitaisin miettein.

Alabamassa vuonna 1968 nuori poika menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa ja muuttaa isoäitinsä luokse asumaan. Siellä poika saa tietää lapsia vihaavien noitien olevan todellisia ja että noidat yrittävät juonitella suunnitelmaa kaikkien lasten tuhoamiseksi.

Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Jahzir Kadeem Bruno näyttelee päähenkilöä, nimetöntä poikaa, joka jää heti alussa orvoksi ja muuttaa mahtavan Octavia Spencerin esittämän isoäidin luokse. Bruno pärjää oikein mainiosti pääosassa ja hänestä löytyy sellaista riemua, mikä tarttuu katsojaankin, jolloin tähän noitien täyteiseen seikkailuun lähtee aluksi erittäin mielellään mukaan. Bruno myös tulkitsee alussa taidokkaasti hahmonsa kokemaa traumaa. Spencer on herttainen pojan isoäitinä, joka myös löytää itsensä jossain kohtaa noitien keskeltä. Spencerin ja Brunon väliseen isoäiti-lapsenlapsi-suhteeseen on saatu oikeaa sydäntä mukaan.

     Elokuvassa mukana ovat myös koomikko Chris Rock tarinan kertojana, hilpeä Stanley Tucci hotellinomistaja Stringerinä, Codie-Lei Eastick herkkuja rakastavana Bruno-poikana, sekä Anne Hathaway noitien ylijohtajana. Rockin kertojaääni on hieman erikoinen ratkaisu ja vaikka Rockissa riittää intoa, on hänen äänensä paikoitellen häiritsevänkin energinen. Tucci on tuttuun tapaansa oivallinen, mutta Hathaway järkyttää sillä, kuinka surkean roolityön hän voikaan tehdä. Siis huhhuh, kuinka huono Hathaway on tässä leffassa! Hänen erilaisia eurooppalaisia aksentteja yhdistelevä korostuksensa on jo itsessään naurettavan huono, mutta kun siihen lisätään vielä päälle kiusallista ylinäyttelemisestä ja kehnoilla digiefekteillä korostettuja ruumiinosia, tuntuu usein siltä kuin Hathaway yrittäisi tahallaan pilata koko filmin.

Kuka pelkää noitia on varmasti erittäin toimiva paketti kohderyhmälleen, eli ala-asteella oleville lapsille. On fantasiaa ja tiettyä seikkailun tunnetta, sekä hieman karmivampia kohtauksia. Noitien paljastaessa todelliset ulkomuotonsa, voi meno äityä lapsien mielestä oikeasti hurjaksi. Huumoria on kuitenkin paljon ja aikuiskatsojakin saattaa hörähtää pariin otteeseen. Silti täytyy sanoa, että kun elokuvan taustalla pyörii Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko, niin miten ihmeessä tästä ei saatu tämän parempaa leffaa? Aikoinaan mahtavia teoksia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on kyllä luisunut alamäkeen 2000-luvulla, eikä fantasia ole hänelle genrenä tutuimmasta päästä. Kuitenkin Pan's Labyrinthista (El Laberinto del fauno - 2006) ja The Shape of Waterista (2017) tunnetun del Toron ja Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjanneen Cuarónin olisi voinut odottaa auttavan aidosti hyvän fantasiaseikkailun rakentamisessa.

Elokuva ajaa asiansa ihan kivasti ja toimii menevänä kertakäyttöhömppänä, vaikka Hathaway alkaisi kuinka tympiä leffan aikana. Jokin siitä jää silti uupumaan. Sitä todellista nostatusta ja koukkua ei löydy. Noidat esitellään karmivina ja häijyinä olentoina, mutta lopputulos ei vakuuta - etenkin kun Hathawayta lukuunottamatta muut noidat eivät tee yhtään mitään hyödyllistä. Herkiksi tarkoitetut hetket eivät aiheuta toivottua tunnereaktiota ja lopun ratkaisut jäävät lähinnä hyviksi ideoiksi. Eniten kenties ärsyttää lasten aliarvioiminen. Hahmot selittävät jatkuvasti mitä ilmiselvimpiä asioita. Etenkin kohtauksessa, missä noitien johtaja kertoo muille noidille ilkikurisesta suunnitelmastaan, piilossa kuunteleva päähenkilö pistetään kaiken aikaa toistamaan ääneen sen, mitä juuri tuli nähtyä tai kuultua. Kun Zemeckis ja del Toro vieläpä ovat vastuussa käsikirjoituksesta, on häkellyttävää, että tällaista laiskuutta on rustattu mukaan.

Viime vuosituhannella useita loistoleffoja tehnyt Zemeckis ei todellakaan ole ollut parhaimmillaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Joko motion capture -animaatioteknologian kanssa temppuileva tai tylsähköjä draamoja tehtaileva Zemeckis on pelkkä varjo entisestä elokuvantekijästä, mikä on surullista. Kuka pelkää noitia on yksi tällainen keskinkertainen tuotos lisää herran alati heikkenevään filmografiaan. Edes tekninen toteutus ei täysin vakuuta huippunimistä huolimatta. Kuvaus on sujuvaa, leikkauksessa on hyödynnetty tyylikkäitä siirtymiä ja lavasteetkin ovat oivalliset. Heikot erikoistehosteet saavat leffan kuitenkin näyttämään yli kymmenen vuotta vanhemmalta. Puhuvat hiiret näyttävät siltä kuin ne olisi animoitu vuonna 2006. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Zemeckisin luottosäveltäjä Alan Silvestrin satumaiset musiikit ovat kenties jopa parasta elokuvassa.

Yhteenveto: Kuka pelkää noitia saattaa iskeä kohderyhmäänsä, ala-asteikäisiin lapsiin, mutta jättää luultavasti monet muut kylmäksi. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta filmi on aika keskinkertainen fantasiaseikkailu, mikä ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Noidat tarjoavat uhkaavuuden tunnetta oikeastaan vain lapsille, eikä huumorikaan luultavasti erityisemmin iske vanhempiin. Erityisen ärsyttävää on, kuinka elokuva tuntuu jatkuvasti aliarvioivan lapsikatsojaa, selittämällä monta kertaa samat asiat. Tuntuu välillä jopa siltä, että leffa ei pidä katsojiaan kovin fiksuina. Kaikki tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla anteeksiannettavaa, kun näitä vertaa Anne Hathawayhin, joka tekee aika varmasti uransa surkeimman roolisuorituksen noitien ylijohtajana. Aivan kaameilla aksenteilla puhuvaa ja koko ajan ylinäyttelevää Hathawayta on jopa tuskastuttavan kiusallista katsoa ja elokuva paranee aina huomattavasti, kun hän ei ole ruudulla. Muut näyttelijät tekevät sentään ihan kelpo työtä. Jahzir Kadeem Bruno on selvästi riemuissaan roolistaan, Octavia Spencer on täynnä sydäntä hänen isoäitinään ja Stanley Tucci on hilpeä hotellinomistajana. Erikoistehosteet näyttävät useita vuosia vanhoilta ja jättää halvan maun katsojalle. Vaikka Kuka pelkää noitia toimii aika varmasti kohdeyleisölleen, on silti käsittämätöntä, ettei Robert Zemeckisin, Guillermo del Toron ja Alfonso Cuarónin kaltainen kolmikko ole tämän parempaan pystynyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Witches, 2020, Warner Bros., ImageMovers, Double Dare You, Esperanto Filmoj, The Jim Henson Company, Necropia Entertainment

Arvostelu: Snowpiercer (2013)

SNOWPIERCER

Ohjaus: Bong Joon-ho
Pääosissa: Chris Evans, Song Kang-ho, Jamie Bell, Octavia Spencer, Tilda Swinton, Go Ah-sung, John Hurt, Ewen Bremner, Alison Pill, Vlad Ivanov, Luke Pasquliano, Adnan Hasković, Clark Middleton ja Ed Harris
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Snowpiercer perustuu Jacques Lobin, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige vuodelta 1982. Eteläkorelainen ohjaaja Bong Joon-ho löysi sarjakuvan vuonna 2005 ja luki sen kannesta kanteen heti kaupan ulkopuolella. Bong alkoi välittömästi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvan pohjalta ja sai myös ohjaajakaverinsa Park Chan-wookin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja Bong aloitti käsikirjoituksen teon. Hän tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että haluaa tehdä sen Etelä-Korean ulkopuolella ja alkoikin miettimään mahdollisuuksia tehdä elokuva joko Amerikassa tai Euroopassa. Bong saikin vakuutettua tsekkiläisen tuottajan ja leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Näyttelijöiksi Bong sai isoja Hollywood-nimiä ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2012. Snowpiercer sai ensiesityksensä heinäkuussa 2013 Etelä-Koreassa, minkä jälkeen se alkoi hitaasti saamaan teatterilevitystä muihinkin maihin. Yhdysvalloissa syntyi ongelmia, sillä sen levityksen oli tarkoitus hoitua The Weinstein Companyn kautta, mutta yhtiön tuottaja (nykyään vankeustuomiota lusiva) Harvey Weinstein oli sitä mieltä, että elokuvaan pitäisi tehdä isoja muutoksia ennen sen esittämistä Yhdysvalloissa. Internetissä alkoi kampanja tätä vastaan, mutta yhtiö päätti muutosten sijaan myydä levitysoikeudet Radius-TWC:lle, mikä johti huomattavasti pienempään levitykseen. Elokuva ei ollutkaan mikään valtava menestys, mutta se sai paljon kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Suomeen Snowpiercer saapui kesällä 2014 ja itse kävin katsomassa sen elokuvateatterissa tätini kanssa ensi-iltaviikonloppuna. Pidin leffasta todella paljon ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Nyt kun Netflixiin on ilmestymässä uusi Snowpiercer-televisiosarja (2020-), päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

Vuonna 2031 ihmiskunnan yritys päihittää ilmastonmuutos on aiheuttanut uuden jääkauden. Ihmiskunnan rippeet matkustavat ääriolosuhteita kestävällä, koko Maapalloa kiertävällä junalla. Rikkaat asuvat hulppeissa olosuhteissa ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu junan perään. Perän asukit suunnittelevat kuitenkin vallankumousta...

Captain American roolista parhaiten tunnettu Chris Evans näyttelee Curtisia, yhtä junan peräpään epäonnisista, joka lähtee johtamaan kapinaa rikkaita vastaan. Vaikka Evans sopiikin edellämainitun patrioottisankarin osaan, hän tekee kenties uransa vahvimman roolisuorituksen tässä. Tärkeä vaikuttaja on se, kuinka hienosti Curtis on kirjoitettu. Hahmosta oppii pitkin elokuvaa uutta, mikä syventää häntä entisestään. Katsoja on välittömästi mukana Curtisin juonessa ja valmiina vallankumoukseen.
     Muita kapinaan osallistuvia ovat mm. John Hurtin näyttelemä vanha Gilliam, joka toimii usein viisauden äänenä, Jamie Bellin esittämä nuori Edgar, joka on innokas taistelemaan Curtisin vierellä, sekä Octavia Spencerin näyttelemä Tanya ja Ewen Bremnerin esittämä Andrew, joiden molempien lapset on viety heiltä junan etuosaan ties mihin tarkoitukseen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ohjaaja Bongin luottonäyttelijä Song Kang-hon näyttelemä turvallisuusekspertti Namgoong Minsoo ja tämän tytär, Yona (Go Ah-sung). Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja jokaisella on tärkeä roolinsa vallankumouksen keskellä. Hurt sopii täydellisesti vanhan mentorin osaan, kun taas Bell on nappivalinta Curtisin tarmokkaaksi apuriksi. Bremner ja etenkin loistava Spencer tuovat riipaisevasti esiin lapsen menetyksen tunteen. Song ja Go ovat mainiot isänä ja tyttärenä, joilla on oma suunnitelmansa tapahtumavyyhdin aikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton pastori Masonina, todella eksentrisenä persoonana, joka pitää junan luojaa ja kuljettajaa, herra Wilfordia (Ed Harris) suorastaan jumalaisena. Swinton on fantastisen hyvä räikeässä roolissaan, tuoden mukaan ilkikurisen pikimustaa huumoria kurjuuden keskelle.

Snowpiercer ei todellakaan ole mikään tavanomainen scifitoimintaelokuva, mitä olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Hollywoodin tekemänä. Leffassa on kyllä iskevää toimintaa, mukaansatempaavaa jännitystä ja eeppisyyttä, mutta ne eivät todellakaan ole elokuvan keskiössä. Elokuvan hienous syntyy sen ajatuksia herättävästä kertomuksesta, missä todella syvennytään yhteiskunnan ongelmiin upein (vaikkakin usein kauhein) metaforin. Heti elokuvan alku pohtii ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tapaa sotkea asioita entistä pahemmin, yrittäessään korjata omia virheitään. Junassa taas korostuvat maailmaa piinaavat luokkaerot. Köyhät elävät hirveissä olosuhteissa, syöden pelkkiä rippeitä, kun taas rikkaat viettävät aikaansa eri asioista nauttien ja hienojen aterioiden kera. Tämän junan ensimmäinen luokka jättää kaikki muut junat varjoonsa kaikenlaisilla käsittämättömillä luksusjutuilla. Matkallaan kohti junan etuosaa ja moottoria kapinaryhmä näkeekin monenlaista täysin absurdia asiaa. Normaalisti katsojana ihailisi junan hulppeutta, mutta kun kaikki esitetään köyhien näkökulmasta, katsojakin näkee lähinnä kurjan puolen.

Matkaan sisältyy todella paljon erilaisia kohtaamisia, jotka vain lisäävät elokuvalle syvyyttä. Jokainen uusi vaunu tarjoaa jotain uutta, oli kyse sitten jostain ihmeteltävästä asiasta, jostain absurdista ja oudon hupaisasta tai jostain todella kauheasta. Jännitystä rakennetaan taitavasti jo sillä, ettei koskaan oikein tiedä, mitä seuraavasta vaunusta löytyy. Heti alkupäässä nähtävä teurastamo johtaa aikamoiseen verilöylyyn. Elokuva ei todellakaan halua säästellä katsojaansa, vaan se tarjoaa todella epämiellyttäviä hetkiä. Kun toiminta alkaa, on se brutaalia ja eri luokka-asteiden vihan toisiaan kohtaan voi aistia jokaikisestä vimmaisesta lyönnistä. Samalla kaiken kurjuuden keskellä tuikkii toivon kipinä, mikä pitää päähahmoja liikkeessä silloinkin, kun vastassa olisi joukko teurastajia kirveet kädessä. Tunnelma on muutenkin erinomaisesti luotu läpi elokuvan. Ohjaaja Bong Joon-ho tietää tasan tarkkaan, milloin hieroa kurjuutta katsojan naamaan ja milloin taas esittää asioita kieron huumorin kautta. Hän tuo mukaan paljon painavaa asiaa, mutta helpottaa sen nielemistä todella koukuttavalla ja eeppisellä scifiseikkailulla.

Huikean ohjauksen ja kiehtovan käsikirjoituksen lisäksi Snowpiercer on myös tekninen taidonnäyte. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu. Samanaikaisesti karut että kauniit jäiset maisemaotokset, tiivistunnelmaiset kamera-ajot junassa ja kaaosta kuvastava käsivarakuva toimintakohtausten aikana tuovat kaikki oman lisänsä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, ja kaikki loksahtaa napakasti yhteen leikkauksessa. Valaisu ja värityö ovat esimerkillistä ja etenkin alkupäässä junan synkässä takaosassa on mietitty todella tarkkaan, mitä näytetään ja mikä jää piiloon pimeyteen. Mitä edemmäs junassa päästään, sitä valoisammaksi ja värikkäämmäksi elokuva muuttuu. Eri vaunujen lavasteet ovat upeat ja niiden tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Myös maskeeraukset ja puvut ovat onnistuneesti toteutetut. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän näyttävät vain 40 miljoonan dollarin elokuvaksi. Äänimaailma on loistokas ja tunnelmaa vain vahvistavat Marco Beltramin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Snowpiercer on erinomainen, ajatuksia tosissaan herättelevä scifitoimintaelokuva. Leffa pureutuu iskevästi yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kritisoi niin luokkaeroja kuin ilmastonmuutosta. Itse juna kuvastaa täydellisesti luokkaeroja, rikkaiden viettäessä luksusaikaa kirjaimellisesti ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu hirveisiin oltaviin junan perälle. Hirveyksiä ei peitellä tai kaunistella, vaan leffasta löytyy useita epämiellyttäviä juttuja ja hetkiä. Katsoja onkin heti valmis nousemaan kapinaan köyhien kanssa. Matka kohti junan etuosaa tarjoaa paljon erilaisia asioita ja jokainen vaunu on oma ihmeensä. Aika ei todellakaan käy tylsäksi, etenkään kun tarina on näin mukaansatempaava. Jännite pidetään kaiken aikaa korkealla, mutta mukaan mahtuu myös paljon kieroa huumoria. Näyttelijät ovat läpikotaisin mahtavia. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Ohjaaja Bong Joon-ho on onnistunut luomaan äärimmäisen kiehtovan scifiseikkailun, josta löytyy tyylikästä ja brutaalia toimintaa, sekä eeppisyyttä, mutta mikä on myös erittäin syvällinen teemoissaan. Elokuvasta löytääkin uusia puolia joka katselukerralla. Snowpiecer saattaa olla suosikkielokuvani sen ilmestymisvuodelta ja suosittelenkin sen katsomista, jos haluatte nähdä ajatuksia herättävän, synkän scifiteoksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snowpiercer, 2013, Moho Film, Opus Pictures, Stillking Films, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, SnowPiercer, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment, Union Investment Partners

Arvostelu: Eteenpäin (Onward - 2020)

ETEENPÄIN

ONWARD

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Tom Holland, Chris Pratt, Julia Louis-Dreyfus, Octavia Spencer, Mel Rodriguez, Ali Wong, Lena Waithe ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Onward, eli suomalaisittain Eteenpäin on Pixarin uusi animaatioelokuva ja sen tarina pohjautuu ohjaaja Dan Scanlonin lapsuuteen, kun hänen piti olla veljensä tukena, heidän isänsä menehdyttyä. Yhtiö ilmoitti elokuvasta vuonna 2017 ja äänitykset alkoivat joulukuussa 2018. Animointityö lähti liikkeelle ja nyt Eteenpäin saa ensi-iltansa. Ja kerrankin samaan aikaan Yhdysvaltojen kanssa! Olen jo monta vuotta valittanut siitä, että Pixarin elokuvat ilmestyvät aina Suomessa kaksi tai kolme kuukautta myöhässä, mutta vihdoin pääsemme näkemään uutuusleffan oikeaan aikaan! Itse rakastan suurta osaa Pixarin elokuvista ja olen aina innoissani, kun tiedän yhtiön julkaisevan uuden elokuvan. On siis varmaan selvää, että Eteenpäin on/oli yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta. Menin kovin odotuksin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen, enkä todellakaan pettynyt!

Teini-ikäiset haltiaveljekset Iikka ja Aaro elävät fantasiamaailmassa, missä entisaikojen taiat on unohdettu teknologian myötä. Veljet saavat käsiinsä taikasauvan, millä he voisivat herättää edesmenneen isänsä takaisin yhdeksi päiväksi. Loitsu menee kuitenkin pieleen ja vain isän jalat palaavat takaisin! Iikalla ja Aarolla on vuorokausi aikaa keksiä, kuinka saavat loputkin isästään palaamaan.

Marvel-tähdet Tom Holland ja Chris Pratt ääninäyttelevät elokuvan päähahmoja, haltiaveljeksiä Iikka ja Aaro Kajastusta. Iikka on epävarma ja ujo nuorukainen, joka pelkää, mitä muut ajattelevat hänestä, kun taas Aaro on energinen ja heittäytyvä isoveli, jota ei kiinnosta, että monet koulusta pitävät häntä outona. Veljet ovat erilaiset toisistaan ja siksi tietty täydellinen parivaljakko, jonka kanssa lähtee enemmän kuin mielellään seikkailemaan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitetut ja heitä kehitetään pitkin leffaa taidokkaasti.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Iikan ja Aaron äiti Laura (Julia Louis-Dreyfus), kentaurikonstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez), leijonan, lepakon ja skorpionin yhdistelmä Mantikori (Octavia Spencer), sekä kovat prätkäkeijut. Sivuhahmotkin ovat mainioita tapauksia, jotka tarjoavat niin huumoria kuin lisäsyvennystä mukaan. Oma hahmonsa on tietty myös henkiinherätetyt Aaron ja Iikan isän jalat. Jaloilla ei keksitä vain hauskoja hetkiä, vaan elokuvantekijät ovat saaneet niistä kunnollisen persoonan, joka onnistuu välittämään tunteita hienovaraisin tavoin. Isän jalkojen käyttö on jälleen yksi esimerkki Pixarin esimerkillisestä mielikuvituksesta, luovuudesta ja nerokkuudesta.

Eteenpäin nappaa heti alussa mukaansa kiehtovan maailmansa ansiosta. Olen usein esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003) katsoessani pohtinut, mitä näille fantasiamaailmoille tapahtuisi, jos teknologia edistyisi niissä? Pixar on näköjään pohdiskellut samaa, sillä Eteenpäin näyttää juuri sen: fantasiamaailman, mitä asuttavat haltiat, peikot, kentaurit ja keijut, jotka ovat unohtaneet taian ja esi-isiensä taidot. Keijut eivät osaa lentää ja kentauritkin ajavat autoa. Maailmaa esitellään läpi leffan ja jatkuvasti on hauska huomata veikeitä ideoita, millä meidän maailmastamme on otettu asioita ja muutettu niitä satumaisemmiksi. Esimerkiksi bensa-asemalla myydäänkin suokaasua. Naurut tarjoavat myös kujakissamaisesti käyttäytyvät yksisarviset.

Maailman lisäksi itse tarinakin vangitsee katsojan. Pixarin tuttuun tapaan tämäkin leffa punoo ovelasti tunnesidettä katsojan ja hahmojen sekä tapahtumien välille, jotta asioilla tuntuu oikeasti olevan suuri merkitys. Mitä pidemmälle vuorokausi etenee ilman, että isästä näkyy yhtään enempää kuin jalat, sitä epätoivoisemmaksi katsojakin muuttuu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä kaiken aikaa ja Aaron tavoin voi itsekin innostua kaikenlaisista vaaroista ja pulmista, mitä veljekset joutuvat ratkaisemaan etsiessään keinoa palauttaa isänsä kokonaiseksi. Luvassa on paljon vauhtia ja erittäin viihdyttäviä tilanteita. Lapsille filmi tarjoaa sopivasti jännitystäkin. Aikuiskatsojankin sydän hakkaa veljien onnistumisen puolesta. Elokuva kuitenkin osaa aina rauhoittua ja keskittyä siihen, mikä on tärkeintä. Tunnepuoli on vahva ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on kyynelhanojen aukeaminen odotettavissa. Minä en yleensä itke leffoissa, mutta nämä tekijät tietävät aina, kuinka iskeä minua suoraan sydämeen. Koskettavat osiot nostavat elokuvan mahtavuutta entisestään.

Visuaalisesti Eteenpäin on tietty todella upea teos. Animaatiojälki on jälleen kerran ilmiömäistä ja elokuva pursuaa yksityiskohtia niin paljon, että suu loksahtaa helposti auki kaikkea ihaillessa. Monet maisemat ovat niin tarkasti tehtyjä, että voisi luulla niiden olevan aitoa luontokuvaa. Mukana ei ole ainuttakaan kiireellä tehtyä kuvaa, vaan kaikkeen on panostettu. Äärimmäisen tärkeää on tietty, että elokuvan käsikirjoitukseen on myös panostettu. Dan Scanlonin, Jason Headleyn ja Keith Buninin teksti on erittäin hyvä ja se sisältää oivaa pohdiskelua unohdetuista osaamisista ja tavoista. Fantasiaolennoista kertovan leffan teko ei ole ohjaaja-käsikirjoittaja Scanlonille suinkaan uutta, vaan hän myös ohjasi Pixarin animaation Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013). Eteenpäin on selvästi se parempi teos näistä kahdesta ja Scanlon pitää pakettia hienosti kasassa, rakentaen tunnelmaa taiturimaisesti. Toimivan lisän tunnelmaan tuovat myös Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Eteenpäin on loistava fantasiaseikkailu, mikä tarjoaa Pixarin tuttuun tapaan vahvoja tunteita ja häikäisevää animaatiota. Elokuvan maailma on kiehtovasti luotu ja on veikeä nähdä, kuinka fantastisia elementtejä ja tosimaailmaa yhdistellään. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja elokuva tempaiseekin mukaansa heti alusta alkaen. Itse tarina on monella tapaa hyvin omaperäinen ja siitä saadaan revittyä mahtavia ideoita kaiken aikaa. Päähahmot Iikka ja Aaro ovat mainiot tapaukset ja heidän kehityskaarensa ovat erinomaisesti toteutetut. Pixarin luovuus ja mielikuvituksellisuus ilmenee hienosti siinä, kuinka heidän isänsä jaloista on onnistuttu tekemään kunnon hahmo. Hyvää huumoria on luvassa paljon ja jännittääkin saa. Ja kun kyseessä on Pixar, on herkistyminen taattua. Animaatiojälki on uskomattoman upeaa. Kaikin puolin Pixar jatkaa onnistumisten putkea Cocon (2017), Ihmeperhe 2:n (Incredibles 2 - 2018) ja Toy Story 4:n (2019) jälkeen ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Todella toivon, että myös yhtiön seuraava teos, jo tänä syksynä ilmestyvä Soul - sielun syövereissä (Soul - 2020) jatkaa samalla linjalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Onward, 2020, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Eläintohtori Dolittle (Dolittle - 2020)

ELÄINTOHTORI DOLITTLE

DOLITTLE

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.

Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.

Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille.
     Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.

Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.

Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.

On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.

Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures