Roommates (2026) - elokuva-arvostelu

ROOMMATES

Ohjaus: Chandler Levack

Näyttelijät: Sadie Sandler, Chloe East, Sarah Sherman, Natasha Lyonne, Nick Kroll, Storm Reid, Ivy Wolk, Billy Bryk, Aidan Langford, Janeane Garofalo, Carol Kane, Josh Segarra, Martin Herlihy ja Megan Thee Stallion

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 13

Roommates on Adam Sandlerin tyttären Sadie Sandlerin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 New Jerseyssä, samaan aikaan Sandlerin toisen tyttären Sunnyn tähdittämän Don't Say Good Luckin (2026) kanssa. Nyt Roommates on julkaistu Netflixissä, mutta itse en ole juuri odottanut leffan näkemistä. Elokuva tuntui etukäteen pelkältä Adam Sandlerin yritykseltä luoda tyttärelleen väkisin uraa Hollywoodissa. Toivoin kuitenkin, että elokuva olisi edes tarinaltaan hyvä ja hieman skeptisenä pistin Roommatesin pyörimään heti sen julkaisupäivänä.

Ujo Devon aloittaa collegen ja saa huonetoverikseen energisen Celesten. Aluksi tytöt tulevat erinomaisesti toimeen ja Devon uskoo vihdoin löytäneensä ensimmäisen todellisen ystävänsä, mutta kouluvuoden edetessä hän saakin nopeasti huomata, että Celestellä ei olekaan puhtaat jauhot pussissaan.

Adam Sandlerilla on diili lastensa kanssa, että hän ei varallisuudestaan huolimatta anna heille rahaa, vaan hänen mielestään tytärten tulee itse tehdä työt elantonsa eteen. Ei siinä, mielestäni tämä on varsin hyvä kasvatusmalli julkkisvanhemmalta... paitsi että, Sandlerin lasten työt ovat sitä, että mies palkkaa heidät näyttelemään omissa elokuvissaan. Sadie Sandler täyttää vasta 20 vuotta, mutta hän on ehtinyt näytellä jo 23:ssa elokuvassa ennen Roommatesia. Arvaatteko, kuinka monessa hänen isänsä on joko päätähti tai vähintään tuottaja? Jep, joka ikisessä. Ja tuottajana Sandler toimii myös tässä, antaen Sadien tähdittää leffaa. Kuten etukäteen epäilinkin, elokuva todella tuntuu Sandlerin yritykseltä tehdä myös tyttärestään elokuvatähteä, mutta Sadien puolustukseksi on pakko sanoa, että hän istuu kyllä oikein passelisti rooliinsa ujoksi Devoniksi, jolla ei ole koskaan ollut ystäviä ja joka aloittaakin jännittyneenä collegen, peläten saman ulkopuolelle jäämisen käyvän taas kerran.

     Elokuvassa nähdään myös Natasha Lyonne ja Nick Kroll Devonin vanhempina ja Aidan Langford hänen veljenään Alexina, Chloe East Devonin collegekämppiksenä Celestenä, Billy Bryk Devonin ihastuksenkohteena Michaelina, sekä Sarah Sherman collegen opinto-ohjaaja Schillinginä ja Storm Reid ja Ivy Wolk riitelevinä kämppiksinä Lunana ja Augustena, joille Schilling kertoo varoittavan tarinan Devonista ja Celestestä. Parhaan suorituksen tarjoaa East, joka oikein herkuttelee eksentrisenä ja yhä vain ikävämmäksi muuttuvana Celestenä, joskin hahmo jää lopulta harmillisen puolitiehen. Sherman, Reid ja Wolk ovat kuitenkin tuskastuttavan epähauskat ja heidän turhan osionsa olisi voinut leikata leffasta kokonaan.

Roommates ei pääse missään kohtaa eroon räikeästä nepotismipuolestaan, mitä ei auta nepotismia kritisoiva kuvio leffan aikana. Elokuva osoittautui silti ihan katsottavaksi kertakäyttökomediaksi, johon on ujutettu mukaan myös vivahteita psykologisesta trilleristä, kun Celesten teot ja manipuloiva käytös muuttuvat kierommiksi. Ihan The Roommate -kauhuelokuvan (2011) tasolle ei mennä, mutta kohtaus kohtaukselta katsojana epäilee yhä vain enemmän, että Celeste ei todennäköisesti olekaan niin hyvä ystävä kuin hän esittää olevansa. Tilanteen eskaloitumista on kiinnostavaa seurata, vaikka se kulkeekin turhan ennalta-arvattavia latuja, tarjoamatta juuri mitään yllättävää. Katsojan on nopeasti helppo hoksata, miten tarina tulee etenemään ja luultavasti myös huipentumaan.

Elokuvan todelliseksi ongelmaksi käy kuitenkin se, ettei se pääse oikeasti vauhtiin oikein missään osa-alueessa. Leffa ei ole erityisen hauska ja parhaimmillaan se tarjoaa vain muutamat huvittuneet hymähdykset. Vitsien taso on aika heikkoa, mistä kertoo esimerkiksi toistuva läppä erään hahmon mustasukkaisesta poikaystävästä, joka soittelee koko ajan, halutessaan tietää, onko paikalla muita poikia. Elokuva ei myöskään mene psykologisessa jännäriosastossa niin pitkälle kuin voisi toivoa. Ja koko hommaa tosiaan rikkoo se, että vähän väliä leikataan opinto-ohjaaja Schillingiin, joka kertoo tätä tarinaa Lunalle ja Augustelle. Tämä koko kuvio tuntuu totaalisen tarpeettomalta, joka ei tee muuta kuin jumittaa kerronnan jouhevuutta, pidentää leffan kestoa tarpeettomasti ja aiheuttaa pään pudistelua myötähäpeällisen huonoilla vitseillään ja näyttelijäsuorituksillaan. Heikkouksineenkin Roommates on silti ihan mukiinmenevä tapaus kertaalleen katsottavaksi.

Elokuvan on ohjannut Chandler Levack, joka rakentaa kelpo tunnelmaa ja saa näyttelijät irrottelemaan sopivasti. Jimmy Fowlien ja Ceara O'Sullivanin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ontuva ennalta-arvattavuutensa, löyhiksi jäävien motiivien ja vähiin jäävän huumorinsa puolesta. Teknisesti Roommates ajaa passelisti asiansa. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja efektitkin toimivat kelpuutettavasti. Äänimaailma kuulostaa hyvältä ja Ryan ja Hays Holladayn säveltämät musiikit tuovat toimivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roommates, Yhdysvallat, 2026, Happy Madison Productions, Netflix Studios, Range Media Partners

Scary Movie 2 (2001) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 2

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Näyttelijät: Anna Faris, Regina Hall, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Christopher Masterson, Kathleen Robinson, Tori Spelling, David Cross, Tim Curry, Chris Elliott, James Woods, Andy Richter, Richard Moll, Veronica Cartwright, Natasha Lyonne ja Beetlejuice

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvia parodioinut Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dimension Films -yhtiö ei ollut antanut lupaa jatko-osalle ennen kuin ensimmäinen todetaan menestykseksi ja kun näin kävi, yhtiö antoi tekijöille alle vuoden aikaa valmistaa kakkososan. Tuotanto oli lopulta niin kiireinen, että Wayansin veljekset, joiden työhön kuului näyttelemistä, ohjaamista, käsikirjoittamista ja tuottamista, eivät suostuneet palaamaan sarjaan enää. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Scary Movie 2 julkaistiin heinäkuussa 2001. Elokuva sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se oli silti hitti. Itse katsoin Scary Movie 2:n jo lapsena, pian ensimmäisen jälkeen ja pidin tästäkin leffasta. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan muutamankin kerran uusiksi, mutta mielipiteeni on muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin katsoa aiemmat Scary Moviet uudestaan ja pari viikkoa ykkösleffan jälkeen pistin Scary Movie 2:n pyörimään.

Stevenstonin verilöylystä selvinnyt Cindy Campbell ystävineen pestataan unettomuuskokeiluun vanhassa kartanossa. Yön aikana nuorille selviää, että talossa kummittelee.

Osa ensimmäisen Scary Movie -elokuvan tutuista hahmoista tekee paluun... siitäkin huolimatta, että jotkut heistä kuolivat. Ketään ei myöskään tunnu haittaavan, että Shawn Wayansin näyttelemä Ray paljastui yhdeksi leffan murhaajista. Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbellina, joka yrittää totutella uuteen elämään collegessa ja toipua aiemmista traumoistaan, kun hänet ystävineen pestataan erikoiseen kokeiluun. Mukaan lähtevät Rayn lisäksi myös tämän tyttöystävä, Regina Hallin näyttelemä Brenda ja tämän veli, Marlon Wayansin esittämä pilviveikko Shorty. Faris, Hall ja Wayansit ovat toistamiseen vekkulissa vedossa, ylinäytellen yhteen hiileen minkä ehtivät.

     Uusina tuttavuuksina leffassa tavataan nuoret Buddy (Christopher Masterson), Theo (Kathleen Robertson) ja Alex (Tori Spelling), jotka osallistuvat myös kokeiluun, jonka ovat järjestäneet professori Oldman (Tim Curry) ja tutkija Dwight (David Cross). Show'n varastaa epämuodostuneen kätensä kanssa sekoileva talonmies Hanson (Chris Elliott) ja nähdäänpä Manaajaa (The Exorcist - 1973) parodioivassa alkukohtauksessa myös James Woods ja Andy Richter pappeina, sekä nykyään Netflixin Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Natasha Lyonne riivattuna Megan-tyttönä. Alun perin manaajan osassa oli tarkoitus nähdä itse Marlon Brando, mutta tämä joutui sairautensa vuoksi jättäytymään roolista yhden kuvauspäivän jälkeen. Charlton Hestonia ja jopa presidentti Bill Clintonia kaavailtiin tilalle, ennen kuin Woods nappasi roolin.

Scary Movie 2 ei ole yhtä veikeä tapaus kuin edeltäjänsä, mutta se on silti ihan hassu leffa ja jos jostain elokuvaa voi kehua, niin siinä päätettiin parodioida hyvin erilaisia kauhuelokuvia kuin viimeksi. Siinä missä ensimmäinen Scary Movie vitsaili slashereiden, kuten Screamin (1996) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) kustannuksella, Scary Movie 2 ottaa käsittelyyn paranormaalit kauhuilut. Kuten jo kävikin selväksi, elokuva käynnistyy Manaaja-parodialla (mikä onkin leffan parasta antia) ja myöhemmin elokuvassa nähdään tuttuja juttuja muun muassa Poltergeistista (1982) ja Hannibalista (2001), pääjuonen mukaillessa The Haunting - paholaistaloa (The Haunting - 1999). Mukaan mahtuu parodiaa muistakin kuin kauhuleffoista, lopputaistelun matkiessa tällä kertaa Charlien enkeleitä (Charlie's Angels - 2000).

Toisin kuin loppuun asti viihdyttänyt ensimmäinen elokuva, Scary Movie 2:lta hiipuu lupsakkuus loppua kohti, minkä lisäksi siinä on muitakin kohtauksia, joista joko loppuu teho kesken kaiken tai jotka muuten vain venyttävät vitsiä aivan liian pitkäksi. Leffa ei myöskään yleisesti ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä ja sen huumori on entistä lapsellisempaa. Silti seasta löytyy hupaisat hetkensä ja vitsinsä, joiden takia leffan taso pyörii siellä keskinkertaisuuden tietämillä. Jos siis piti ensimmäisestä Scary Moviesta, luulisi kakkosenkin uppoavan edes jollain tasolla.

Keenen Ivory Wayans palasi ohjaamaan myös jatko-osan, mutta kun hänet pakotettiin työstämään leffa hirveässä kiireessä, hän ei suostunut enää tekemään seuraavia osia. Samaan ratkaisuun päätyivät muutkin Wayansin veljeksistä, näyttelijät Shawn ja Marlon, jotka vastaavat tälläkin kertaa käsikirjoituksesta usean muun tyypin kanssa. Kiirehditty tuotanto on taatusti suuri syy siihen, miksi monet vitseistä tuntuvat venytetyiltä ja miksi meno lässähtää loppua kohti. Scary Movie 2 on tekniseltä puoleltaan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, kummituskartanon lavasteet ovat oivalliset ja efektit ovat tarkoituksellisen käppäiset lisähuumorin takia. Äänimaailma on myös ihan menevästi rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 2, Yhdysvallat, 2001, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Arvostelu: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2 - 2025)

HURJA JENGI 2

THE BAD GUYS 2

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Craig Robinson, Marc Maron, Awkwafina, Anthony Ramos, Zazie Beetz, Danielle Brooks, Natasha Lyonne, Maria Bakalova, Alex Borstein, Richard Ayoade, Lilly Singh ja Omid Djalili

Genre: animaatio, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Aaron Blabeyn lastenkirjoihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty tulossa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit ja animaattorit kävivät töihin, samalla kuin toinen tiimi työsti Netflixiin jouluteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Hurjaa joulua! (The Bad Guys: A Very Bad Holiday - 2023) ja halloweenteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Kummituskeikka (The Bad Guys: Haunted Heist - 2024). Nyt Hurja jengi 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin. Pidin niin ensimmäisestä elokuvasta kuin myös Netflix-lyhäreistä ja kävinkin katsomassa Hurja jengi 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Lain kaidalle tielle siirtynyt Hurja jengi yrittää aloittaa uuden, rehellisen elämän, mutta heidän rikollinen taustansa palaa kummittelemaan, kun joku lavastaa heidät ryöstövyyhdistä.

Hurjan jengin tuttu rosvoviisikko herra Susi (äänenä Sam Rockwell), herra Hai (Craig Robinson), herra Käärme (Marc Maron), herra Piraija (Anthony Ramos) ja neiti Tarantella (Awkwafina) tekevät paluun, joskin he eivät ole enää rosvoja. Ykkösleffan päätteeksi hahmot päättivät nimittäin jättää rikollisen elämän taakseen ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tämä koituu kuitenkin odotettua haastavammaksi, kun esimerkiksi mikään paikka ei suostu palkkaamaan heitä töihin, heidän ryöstettyä kyseisen paikan joskus aiemmin. Hahmot ovat pääasiassa tutut mainiot itsensä, uudesta suunnastaan huolimatta. Susi yrittää pitää pakkaa kasassa, Tarantella hoitaa tekniset hommat edelleen, samalla kun Hai ja Piraija tarjoavat hyvää komediaa sekaan. Vain herra Käärme on muuttunut kummalliseksi, aloitettuaan ties mitä uusia harrastuksia, joita entinen herra Käärme olisi inhonnut.

     Myös Suden ihastuksenkohde Diana (Zazie Beetz) on jättänyt murtovarkaudet taakseen ja hän on onnistunut nousemaan kuvernööriksi. Poliisipäällikkö Luggins (Alex Bornstein) taas on saanut ylennyksen poliisikomentajaksi. Mutta eipä leffassa juuri tarinaa olisi, jos kaikki olisivat hyviksiä ja niinpä sekaan heitetään uusi konnakolmikko, johon kuuluvat lumileopardi Kitty Kat (Danielle Brooks), korppi Kuolo (Natasha Lyonne) ja villisika Saparo (Maria Bakalova), jotka lavastavat Suden, Hain, Käärmeen, Piraijan ja Tarantellan uuden rikosaallon aiheuttajiksi. Diana ja Luggins pysyvät oivallisina hahmoina ja uusina tuttavuuksina esiteltävä trio toimii myös mainiosti.

Hurja jengi 2 on jälleen osoitus siitä, että tässä on DreamWorksin se tämänhetkinen franchise, johon yhtiön kannattaa panostaa tosissaan ja unohtaa vaikkapa kehnot Trolls-rainat (2016-2023), Kung Fu Panda -sarjan (2008-) uudelleenlämmittelyn, sekä erityisesti Näin koulutat lohikäärmeesi -leffojen (How to Train Your Dragon - 2010-2019) tekemisen näyteltyinä versioina. Mielestäni Hurja jengi 2 on vielä edeltäjäänsä lystikkäämpi koko perheen elokuva, joka onnistuu tarjoamaan runsaasti vauhdikasta menoa ja meininkiä, ilman että homma muuttuu missään kohtaa aivottomaksi koheltamiseksi ja melskaamiseksi, mitä vastikään ilmestynyt ärsyttävä Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025) edusti. Vitsejä tarjotaan kaikenikäisille, oli kyse sitten visuaalisista hauskuutteluista tai hilpeistä repliikeistä. Tai yllättävänkin huvittavasta pieruepisodista. Itse elokuvaihmisenä hykertelin kuitenkin eniten sitä, että hahmojen jahtaama "MacGuffin" oli kirjaimellisesti nimetty macguffiniitiksi. 

On kiinnostavaa seurata, kuinka Susi, Hai, Käärme, Piraija ja Tarantella yrittävät päästä tavalliseen työelämään ja kuinka maailma ei ole valmis antamaan viisikolle anteeksi näiden aiempia tekoja. Kun heidät lavastetaan rikoksista, leffa lähtee vielä paremmin käyntiin, tarjoten monenmoista tapahtumaketjua, joista pari (alun takaa-ajo Kairossa ja myöhemmin karkumatka naurettavan yliampuvaksi äityvältä väkijoukolta) ovat todella mukaansatempaavaa seurattavaa. Loppuhuipennus paisuu todella lennokkaaksi ja sitä seuratessa kannattaa olla miettimättä, minkä villien asioiden toteutuminen olisi todellisuudessa täyttä mahdottomuutta. Loppupää vielä vihjailee kolmosleffasta, joka on jo työn alla ja minä sanon vain, että "antakaa palaa". Käyn mielelläni katsomassa Hurja jengi 3:n, kun sellainen saapuu teattereihin.

Visuaalisesti Hurja jengi 2 tarjoaa aikamoista silmäkarkkia, vaikka nykypäivälle ominainen "papu-suu" -tyyli vaivaa osaa ihmishahmoista. Eläinhahmot näyttävät kuitenkin hyviltä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja tosissaan animaattorit pääsevät valloilleen suurten toimintakohtausten aikana. Ykkösosan tapaan leffa myös yhdistelee hieman kaksi- ja kolmiulotteisuutta, mikä luo elokuvasarjalle kivan ulkoasun. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös tyylikästä. Lisäksi äänityöskentely on oivaa ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys 2, 2025, DreamWorks Animation, Scholastic Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: The Fantastic Four: First Steps (2025)

THE FANTASTIC FOUR: FIRST STEPS

Ohjaus: Matt Shakman

Pääosissa: Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn, Ebon Moss-Bachrach, Julia Garner, Natasha Lyonne, Ralph Ineson, Sarah Niles, Paul Walter Hauser, Matthew Wood, Mark Gatiss ja Ada Scott

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fantastic Four: First Steps on Marvelin elokuvauniversumin 37. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Hahmot ovat aiemmin esiintyneet useammassakin elokuvassa. Niistä ensimmäinen, The Fantastic Four (1994) ei ikinä saanut virallista julkaisua, mutta vuoden 2005 Fantastic Four oli niin menestynyt, että se sai jatko-osan Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). Jatko-osa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten leffasarja päätettiin käynnistää uusiksi elokuvalla Fantastic Four (2015), mutta se oli taloudellinen fiasko, jota fanit ja kriitikot halveksuivat. Hetkellisesti syntyi idea tehdä oma elokuvansa ryhmän arkkivihollisesta, Doctor Doomista, mutta tämä kaatui viimeistään maaliskuussa 2019, kun The Walt Disney Company osti aiemmat Fantastic Four -elokuvat tehneen 20th Century Fox -yhtiön, jolloin Disneyn omistama Marvel Studios pääsi vihdoin hyödyntämään hahmoja omissa elokuvissaan. Jo samana kesänä Marvel Studios ilmoitti uuden Fantastic Four -leffan olevan tekeillä. Alun perin uuden Spider-Man -trilogian ohjanneen Jon Wattsin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jätti projektin ja hänet korvattiin Matt Shakmanilla. Kun näyttelijät oli valittu ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko oli päättynyt, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Nyt The Fantastic Four: First Steps on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innoissani. Olen jo vuosia toivonut näkeväni tämän Marvelin alkuperäisen supersankaritiimin pääsevän vihdoin osaksi Marvelin elokuvauniversumia ja mielestäni leffan mainokset ovat näyttäneet lupaavilta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Fantastic Four: First Stepsin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa supersankariryhmä Fantastic Four kohtaa pahimman haasteensa, kun Maata lähestyy planeettoja syövä Galactus.

Avaruusmatkalta erikoiset voimat saaneina Fantastic Fourin jäseninä on aiemmin nähty muun muassa Jessica Albaa, Miles Telleriä, Chris Evansia ja John Krasinskia, mutta tällä kertaa hahmoja näyttelevät Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn ja Ebon Moss-Bachrach. Sarjoista The Mandalorian (2019-) ja The Last of Us (2023-) tuttu Pascal esittää huippuälykästä Reed "Mr. Fantastic" Richardsia, joka pystyy venyttämään vartaloaan yli-inhimillisesti. Esimerkiksi The Crown -sarjan (2016-2023) alkupäässä nähty Kirby nähdään Reedin vaimona Sue "Invisible Woman" Stormina, joka kykenee luomaan voimakenttiä ja muuttumaan näkymättömäksi. Stranger Thingsin (2016-2025) neloskaudella ihastuttanut Joseph Quinn näyttelee Suen veljeä Johnny "Human Torch" Stormia, joka hallitsee tulta. The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ebon Moss-Bachrach taas esittää pilotti Ben "The Thing" Grimmiä, jonka iho peittyi kiveen ja josta tuli väkivahva. Pascal, Kirby, Quinn ja Moss-Bachrach hyppäävät rooleihinsa onnistuneesti ja elokuva hyödyntää hyvin koko nelikkoa, nostaen nämä esille omiin tähtihetkiinsä pitkin leffaa. Pascalin ja Kirbyn väliltä löytyy hyvää kemiaa ja Quinn saa sopivasti monipuolisuutta vitsiniekka-Johnnyyn. Moss-Bachrach tuo hienovaraisesti esille hahmonsa epävarmuuksia ja hänen pehmeä äänensä ja luonteensa on hyvässä kontrastissa kovan ulkokuoren kanssa. Eikä pidä unohtaa nelikon uskollista robottiapuria H.E.R.B.I.E.:tä (äänenä Matthew Wood), joka on vihdoin kehdattu tuoda elokuvamuotoon.

     Vastaansa Fantastic Four saa maailmojen syöjä Galactusin (Ralph Ineson) ja tämän palvelijan, Shalla-Balin, eli Silver Surferin (Julia Garner). Toisin kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -leffassa, tämä Galactus ei ole mikään avaruuspilvi, vaan tämä hurja ikiaikainen olento esitetään tutussa sarjakuvallisessa komeudessaan. Galactusiin tuodaan toimivasti syvyyttä, jolloin hän ei ole pelkkä paha pahan vuoksi, minkä lisäksi myös Silver Surferissa päästään hyvin hopeisen pinnan alle.

Vaikka The Fantastic Four: First Steps ei ole jatkoa aiemmille Fantastic Four -elokuville, se luottaa siihen, että leffat (ja toki niiden lähdemateriaalina toimivat sarjakuvat) ovat tarpeeksi tuttuja katsojille, jottei uutuuselokuvan tarvitse lähteä näyttämään hahmojen alkuperää taas kerran uusiksi. Vastikään ilmestyneen DC-elokuva Supermanin (2025) tapaan elokuva kertoo nopeasti alussa, miten hahmot saivat voimansa, mutta heti leffan alussa nämä hahmot ovat jo toimineet muutaman vuoden ajan ja heitä pidetään suurina sankareina. Supermanin tapaan The Fantastic Four: First Steps myös hyppää täysin häpeilemättä sinne lähdemateriaalinsa juurille ja tarjoaa ilahduttavan värikkään supersankariseikkailun. Leffaa ei ole tehty samalla tosikkomaisella asenteella kuin vuoden 2015 mätäpaisetta, vaan se tarjoaa sinitrikoiset sankarinsa ja mahtipontisella kypärällä varustetun pääpahiksensa juuri niin yliampuvina kuin heidät alun perin esiteltiin, muuttumatta kuitenkaan miksikään hupsutteluksi.

Huumoria on kyllä tiedossa tuttuun Marvel-tyyliin, mutta elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitettä, eikä kestä kauaa, kun Silver Surfer jo saapuu kertomaan ihmiskunnalle, että planeettamme on valittu Galactusin seuraavaksi ateriaksi. Tästä alkaakin sankarinelikkomme epätoivoinen yritys pelastaa koko Maapallo tuholta. Kohtaamiset Galactusin ja Silver Surferin kanssa ovat tehokkaan jännittäviä; etenkin eräs avaruudessa tapahtuva takaa-ajo meinaa saada siirtymään penkin reunalle hikipisarat ohimoilla. Jännitettä kasvatetaan niin jatkuvilla takaiskuilla kuin myös mielenkiintoisella eettisellä dilemmalla, joka ryhmän eteen heitetään. Vaikka panoksena on koko planeetan kohtalo, leffasta on saatu mainion intiimi ja perhekeskeinen. Tässä kohtaa tätä arvostelua pitäisi jo olla sanomattakin selvää, mutta todetaan se nyt vielä, jos asia on jäänyt joltakulta epäselväksi: The Fantastic Four: First Steps on paras elokuva, joka tästä tiimistä on saatu aikaiseksi. En malta odottaa, että hahmoja päästään hyödyntämään enemmän laajemmassa Marvelin elokuvauniversumissa.

Elokuvan on ohjannut Matt Shakman, joka teki Marvelille aiemmin mahtavan WandaVision-sarjan (2021). Shakman rakentaa tunnelmaa hyvin, leikkien sopivasti sarjakuvamaisuuden ja maailmanlopun enteilyn välillä. Käsikirjoitusta ovat olleet rustaamassa Josh Friedman, Eric Pearson, Jeff Kaplan ja Ian Springer, joilla on nähtävästi ollut visiona vielä isompi leffa, jota on kuitenkin tekijöiden mukaan leikkaushuoneessa lopulta saksittu. Jos The Fantastic Four: First Stepsissä jokin tökkii, niin sen rytmitys. Elokuva kestää alle kaksi tuntia ja välillä tämä on johtanut kiirehtimiseen, sekä harmillisesti myös John Malkovichin roolin poistamiseen kokonaan. Leffasta voi toisinaan selvästi sanoa, että tästä puuttuu nyt jotain.

Teknisiltä ansioiltaan elokuva on muutenkin hitusen ailahteleva. Kameratyöskentely on oivaa, mutta tietokonetehosteet saavat leffan näyttämään paikoitellen videopeliltä, eivätkä esimerkiksi Johnnyn tuliefektit juuri vakuuta. Jos jostain kuitenkin pidin valtavasti, niin elokuvaan luodusta maailmasta. The Fantastic Four: First Steps on nimittäin osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta se ei tapahdu samassa maailmassa muiden leffojen kanssa, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, Maa-828:ssa. Tämä maailma on ihastuttavan retrofuturistinen, yhdistellen näyttävästi 1960-luvun estetiikkaa tuon ajan visioihin mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit nousevat kirkkaasti Marvel-musiikkien kärkikahinoihin. Kun Marvel-leffojen musiikit ovat usein lähinnä taustameteliä, Giacchino on saanut aikaiseksi suorastaan riemastuttavaa jälkeä ja hyvänmielinen tunnusmelodia jääkin päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista etenkin ensimmäinen täytyy jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fantastic Four: First Steps, 2025, Marvel Studios, 20th Century Studios

Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces