Super Troopers 2 (2018) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 2

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Kevin Heffernan, Brian Cox, Rob Lowe, Emmanuelle Chriqui, Tyler Labine, Will Sasso, Hayes MacArthur, Marisa Coughlan, Lynda Carter, Paul Walter Hauser, Seann William Scott, Damon Wayans Jr., Jim Gaffigan, Clifton Collins Jr., Jimmy Tatro ja Fred Savage

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän Super Troopers - aina valmiina! -elokuva (Super Troopers - 2001) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta pienimuotoinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Aluksi ryhmä suunnitteli työstävänsä esiosan nimeltä "Super Troopers '76", joka olisi kertonut hahmojen isistä, mutta sitten suunnitelmat vaihtuivat jatko-osaan, jossa hahmot olisivat peitetehtävissä metsureina. Käsikirjoitus muovautui vielä useaan otteeseen vuosien varrella. Ongelmaksi muodostui kuitenkin rahoitus ja lopulta Broken Lizard turvautui joukkorahoitukseen Indiegogo-sivun kautta, missä fanit pystyivät tekemään lahjoituksia ja edut vaihtelivat lahjoituksen suuruuden mukaan leffalipusta pieneen rooliin elokuvassa. Tekijät onnistuivat keräämään lähes viisi miljoonaa dollaria, minkä päälle he saivat muualta vielä kahdeksan miljoonaa, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2016. Lopulta Super Troopers 2 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2018. Tämäkään leffa ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se oli taloudellisesti pieni menestys. Itse en ollut kuullutkaan aiemmin Super Troopers -leffoista, mutta nyt kun sarja on saamassa jo kolmannen osansa, Super Trooper 3:n (2026), päätin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäistä leffaa ihan hupaisana, mutta aloitin jatko-osan hieman skeptisenä, epäillen että lähes 20 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Kun käy ilmi, että pieni osa Kanadasta kuuluukin Yhdysvalloille, alueelle tarvitaan tilapäisiä lainvalvojia. Pestin saavat vuosia sitten potkut saaneet O'Hagenin johtamat liikkuvat poliisit.

Broken Lizardin jäsenet, eli Jay Chandrasekhar, Steve Lemme, Paul Soter, Erik Stolhanske ja Kevin Heffernan palaavat tuttuihin rooleihinsa Thornyksi, Maciksi, Fosteriksi, Rabbitiksi ja Farvaksi, jotka saivat vuosia sitten potkut työstään liikkuvan poliisin lainvalvojina. Hahmot ovat päätyneet eri poluille, mutta pitävät yhä tiiviisti yhteyttä toisiinsa - jopa Farvaan, josta kukaan ei tykkää. Kun aiemmin Kanadaan kuulunut alue todetaankin osaksi Yhdysvaltoja, viisikko saa pestin alueen tilapäisinä poliiseina. Chandrasekhar, Lemme, Soter, Stolhanske ja Heffernan palaavat selvästi riemuissaan rooleihinsa ja heistä löytyy yhä yhtä paljon energiaa kuin lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin, ensimmäistä leffaa tehdessään. Hahmot ovat samat vanhat tutut, niin positiivisine kuin negatiivisinekin puolineen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Brian Cox kapteeni John O'Hagenina, Marisa Coughlan Fosterin tyttöystävänä, poliisi Ursula Hansenina ja Lynda Carter Vermontin kuvernöörinä Jessmanina, kun taas uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Yhdysvalloille siirtyneen alueen kaupungin pormestari Guy Le Francin (Rob Lowe), Kanadan ja Yhdysvaltojen väleihin keskittyvän Genevieve Auboisin (Emmanuelle Chriqui), sekä kanadalaiset ratsupoliisit Bellefuillen (Tyler Labine), Archambaultin (Will Sasso) ja Podienin (Hayes MacArthur), joiden suhtautuminen aluemuutokseen on hyvin vaihteleva. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Cox alaisilleen silmiä pyörittelevänä, mutta toisinaan heidän temppuihinsa mukaan lähtevänä O'Hagenina.

Vuosia alkuperäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen tehdyt komediajatko-osat eivät yleisesti nauti järin mairittelevasta maineesta. Elokuvat, kuten Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), Zoolander 2 (2016) ja Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016) tuottivat monille pitkään odottaneille faneille pettymyksen, eivätkä ne omastakaan mielestäni millään yllä alkuperäisten genreklassikoidensa tasolle. Super Trooper - aina valmiina! oli mielestäni ihan hupaisa, muttei silti mielestäni mikään erityisen loistava tai hulvaton tapaus. Yllätyksekseni taisin jopa pitää jatko-osasta hitusen enemmän. Ainakin nauroin tämän elokuvan parissa useammin. Elokuva on täynnä hulvattomia tilanteita, joista moni aiheuttaa aikamoista myötähäpeää juuri oikealla tavalla.

Kuten monet muutkin komediajatko-osat, myös Super Troopers 2 rakentuu samanlaisten ideoiden varaan kuin edeltäjänsä. On päähahmojen ja toisen poliisiryhmän välistä kahnausta, on maantiellä tehtyjä kepposia ja onpa myös romanttinen sivujuonikuvio yhden päähenkilön ja uuden naishahmon välillä. Mielestäni tällä kertaa nämä tutut jutut hoidettiin piirun verran paremmin, minkä lisäksi pidin myös leffan isommasta Yhdysvaltojen ja Kanadan välisestä konfliktista. Molemmat maat pitävät itseään parempana ja leffa heittääkin hyvää vitsiä molempien kustannuksella. Mukaan hivuttautuva tarina löydetyistä huumekätköistä tuntuu hauskan hassuttelun keskellä siltä pakolliselta pahalta ja leffan tylsimmältä aspektilta, mutta ajaa se asiansa. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, voiko jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen tehty kolmososa toimia, vai onko luvassa pelkkä laiska rahastus...

Edellisosan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar on ohjannut Super Troopers 2:n, pitäen lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä. Käsikirjoituksesta vastaa tietty itse pääviisikko ja he ovat keksineet monenlaisia hauskoja skenaarioita. Myös teknisesti leffa toimii. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin sujuvasti rakennettu, vaikkei Eagles of Death Metal -yhtyeen musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers 2, Yhdysvallat, 2018, Broken Lizard Industries, Votiv Films, Cataland Films, Heretical Reason Productions, Needle's Eye Productions, Tall Pines Entertainment

Balls Up (2026) - elokuva-arvostelu

BALLS UP

Ohjaus: Peter Farrelly

Näyttelijät: Mark Wahlberg, Paul Walter Hauser, Benjamin Bratt, Molly Shannon, Sacha Baron Cohen, Luciano Szafir, Daniela Melchior, Eva De Dominici, Chelsey Crisp ja Eric André

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Balls Up on Mark Wahlbergin ja Paul Walter Hauserin tähdittämä komediaelokuva. Rhett Reese ja Paul Wernick työstivät leffan käsikirjoituksen ja Peter Farrelly hyppäsi mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Balls Up on saapunut Amazon Prime Videoon. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähtien takia ja mielenkiintoni vain kasvoi, kun luin mistä leffassa onkaan kyse. Pari päivää ilmestymisensä jälkeen katsoin vihdoin Balls Upin.

Aiheutettuaan vahingossa Brasilian häviön jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaaliottelussa, kondomimyyjät Brad ja Elijah yrittävät keksiä keinon päästäkseen kotiin, ennen kuin miljoonat vihaiset brasilialaiset kostavat heille.

Mark Wahlberg ja Paul Walter Hauser näyttelevät Brad Lewisonia ja Elijah DeBellia, jotka työskentelevät kondomifirma Regal Bluessa. Elijah on juuri kehitellyt mullistavan uuden kondomin, joka vedetään myös kivesten ylle ja supermyyjä Brad on onnistunut tekemään tuotteesta Brasiliassa järjestettävien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen ykköstuotteen. Kaksikko onnistuu kuitenkin mokaamaan aika lailla ja huomaa pian pakenevansa periaatteessa koko Brasilian kansaa, jotka ovat vihaisia pilatusta loppuottelusta. Wahlberg ja Hauser ovat hupaisassa vedossa ja heidän dynamiikkansa toimii mainiosti. Brad ja Elijah eivät aluksi juuri pidä toisistaan, mutta heidän on tehtävä yhteistyötä, mikäli he mielivät palaavansa takaisin Yhdysvaltoihin elävinä.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Shannon Bradin ja Elijahin pomona Burgessina, Benjamin Bratt kondomikaupat tekevänä Santosina, Daniela Melchior asianajaja Antoniana, Luciano Szafir Brasilian puolustusministeri Cristosina, Sacha Baron Cohen huumeparoni Pavio Curto Bündchenina, sekä Chelsey Crisp ja Eric André sademetsää suojelevina Juliena ja Aaronina. Sivunäyttelijöistä parhaassa vedossa on vähemmän yllättäen Baron Cohen eksentrisenä huumekartellin johtajana. Hän tekee hahmosta sekä hauskan että uhkaavan. Muutkin sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti.

Kuten jo leffan juonikuvauksesta voi päätellä, Balls Up on varsin pöljä leffa, mutta sopivassa mielentilassa se on pääasiassa oikein viihdyttävä. Elokuvan alkupää, kun Elijahin suunnittelema kondomi vasta esitellään ja kun pääkaksikko möhlii jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaaliottelussa oikein tosissaan, on hulvatonta seurattavaa ja odotin innolla näkeväni, mihin tämä absurdi selviytymistaistelu johtaisi. Luvassa on varsin hilpeitä tilanteita, joista etenkin visiitti huumeparoni Pavio Curto Bündchenin luona naurattaa, samalla kun tietty jännite pysyy yllä vastapuolen hahmojen arvaamattomuuden takia.

Balls Up ei kuitenkaan täysin onnistu kantamaan koko kestoaan, vaan sen teho hiipuu toisella puoliskolla. Mukana on yhä ihan hilpeitä juttuja, mutta naurut vähenevät skenaario skenaariolta. Monen kohtauksen ongelmaksi koituu myös se, että niitä venytetään liian kauan, kun ne toimisivat paremmin lyhyempinä, eikä meiningin energiakaan laskisi samalla lailla. Lopulta hauskinta taitaa olla, kuinka monia käyttötarkoituksia uudenlaiselle kondomille löytyy leffan aikana - siis tietty kaikkea muuta paitsi, mihin se olisi tarkoitettu. Balls Up on hölmöydessään ihan kelpo viihdettä, kunhan siltä ei odota mitään muuta kuin pöhköilyä. Tietyin viilauksin siitä olisi voinut saada vielä hauskemman paketin, mutta toimi leffa jo tällaisenaan tarpeeksi menevästi.

Elokuvan on ohjannut Peter Farrelly, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa yksi suosikkikomedioistani Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), kun taas käsikirjoituksesta vastaavat Rhett Reese ja Paul Wernick, jotka ovat aiemmin kirjoittaneet esimerkiksi Zombielandin (2009) ja Deadpoolin (2016). Balls Up ei todellakaan yllä miesten parhaiden töiden tasolle, mutta siitä löytyy hetkittäin näyttöä kolmikon vekkulista huumorintajusta. Teknisesti leffa on kelvollinen, vaikka leikkauksessa onkin tiivistämisen varaa. Kameratyöskentely on menevää, lavasteet ovat oivat, asut mainiot ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Dave Palmerin säveltämät musiikit säestävät tätä pakomatkaa hyvin. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Balls Up www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Balls Up, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Reese Wernick Productions, Skydance Media

Arvostelu: Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025)

SPRINGSTEEN: DELIVER ME FROM NOWHERE

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Odessa Young, Paul Walter Hauser, Stephen Graham, Gaby Hoffmann, Marc Maron, David Krumholtz, Harrison Gilbertson, Grace Gummer, Chris Jaymes, Johnny Cannizzaro ja Brian Chase

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Springsteen: Deliver Me from Nowhere perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere: The Making of Bruce Springsteen's Nebraska vuodelta 2023, joka perustuu erääseen vaiheeseen muusikko Bruce Springsteenin elämässä. Tuottajakaksikko Eric Robinson ja Ellen Goldsmith-Vein lukivat kirjan ja veivät sen ohjaaja Scott Cooperille, joka innostui ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Springsteen: Deliver Me from Nowhere on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Bruce Springsteen ei ole erityisen tuttu tapaus, lukuun ottamatta muutamaa kappaletta ja sitä tietoa, että mies vetää älyttömän pitkiä konsertteja (miehen pisin keikka on vuoden 2012 konsertti Helsingin Olympiastadionilla, joka kesti yli neljä tuntia). En ollut erityisen kiinnostunut, kun luin, että olisi tulossa taas yksi muusikosta kertova elämäkertaleffa, mutta kävin silti katsomassa Springsteen: Deliver Me from Nowheren sen ensi-iltaviikonloppuna.

On vuosi 1981. Bruce Springsteen on juuri saanut päätökseen suursuositun The River -kiertueensa ja palaa kotiin. Kun levy-yhtiö ja manageri alkavat kysellä uuden musiikin perään, menestyshittien toivossa, masentunut Bruce alkaakin työstää itselleen huomattavasti henkilökohtaisempaa akustista levyä.

Päärooliin Bruce Springsteeniksi valikoitui The Bear -sarjan (2022-) tähti Jeremy Allen White, jota on muutenkin nähty enemmän television puolella. White on erittäin lahjakas näyttelijä ja hän suoriutuu vakuuttavasti roolistaan Brucena. Elokuva ei lähde maalailemaan miehestä vain suurta maailmantähteä, vaan haluaa syventyä siihen, kuka Bruce on "Pomo"-nimen takana. Leffa syventyy Brucen mielenterveysongelmiin, joihin on vaikuttanut suuresti hankala lapsuus alkoholisti-isän (Stephen Graham) kanssa. Bruce ei ole erityisen sinut suosionsa kanssa, eikä ole antanut maineen nousta päähänsä. Erilaiset paineet alkavat kuitenkin olla liikaa ja hän päätyykin tekemään jotain hyvin erilaista seuraavana projektinaan. White tulkitsee mainiosti Brucen vaikeaa mielenmaisemaa, vaikka toisinaan ohjauksen ja käsikirjoituksen puolesta herra jätetäänkin turhan etäiseksi. Graham suoriutuu myös onnistuneesti osastaan isänä, joka kamppailee omien demoniensa kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Gaby Hoffman Brucen äitinä Adelena, Jeremy Strong Brucen managerina Jon Landauna, David Krumholtz levy-yhtiön pomona Al Tellerinä, Paul Walter Hauser Brucen äänittäjänä Mike Batlanina, sekä Odessa Young Faye Romanona, jonka Bruce tapaa erään esityksensä jälkeen ja jota kohtaan miehellä alkaa muodostua tunteita. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Strongin näyttelemä Landau on mielenkiintoinen tapaus, tämän pyrkiessä uskomaan Bruceen silloinkin, kun Bruce tarjoaa miehelle musiikkia, jonka Landau tietää olevan lähes mahdotonta myydä levy-yhtiölle.

Springsteen: Deliver Me from Nowhere on osa lähes loputtomalta tuntuvaa muusikoista kertovien elämäkertaelokuvien tulvaa. Aiemmin tänä vuonna Suomeen rantautuivat Bob Dylan -leffa A Complete Unknown (2024) ja Robbie Williams -filmi Better Man (2024). Ensi vuonna on luvassa elokuvia Michael Jacksonista ja Kaija Koosta, minkä lisäksi Sam Mendes työstää parhaillaan jopa neljää elokuvaa The Beatlesista. Nämä artistileffat ovat tämän hetken juttu ja tuntuu, että jokaisen elokuvastudion pitää päästä osingoille tästä trendistä, ennen kuin se lopahtaa. Mutta kun näitä elokuvia ilmestyy kuin sieniä sateella, on niiden vaikea enää tehdä sellaista vaikutusta kuin vielä 2010-luvulla, kun niitä nähtiin vain muutama koko vuosikymmenen aikana.

Bruce Springsteenin leffan kanssa on onneksi päätetty lähestyä aihetta erilaisesta vinkkelistä. Elokuva ei kerro Brucen matkasta tähteyteen tai sisällä useita toisintoja miehen tunnetuimmista konserteista. Deliver Me from Nowhere on paljon intiimimpi tarina, joka kertoo Brucelle vaikeasta ajasta, kun kasvava suosio, levy-yhtiön asettamat paineet, vanhat perhetraumat ja uusi rakkaus olivat liikaa. Levy-yhtiö halusi päästä rahastamaan Bruce Springsteenillä oikein huolella ja kyseli jatkuvasti seuraavien potentiaalisten hittien perään, mutta Bruce löysikin inspiraatiota ihan muualta ja ryhtyi tekemään musiikkia pahan olonsa keskellä. Nebraska-projekti olisi hänelle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, mutta saisi bisnespamppujen polvet tutisemaan, että "eihän tätä voi myydä".

On kiinnostavaa nähdä näin jotenkin pienimuotoinen elokuva miehestä, joka tunnetaan mammuttimaisista stadionkeikoistaan. Kontrasti on oivallinen, mutta itse leffa jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Se ei pureudu aiheeseensa niin syvälle kuin voisi toivoa, jolloin elokuva ei ihan tarjoa sellaista tunnevyöryä kuin se hiotumpana voisi. Välillä tuntuu, etteivät elokuvan eri palikat täysin loksahtele paikoilleen. Lisäksi leffan ongelmaksi muodostuu se, että kun näitä muusikkoelokuvia tulee nykyään ovista ja ikkunoista, tuntuu se hieman poikkeavan lähestymistapansakin kanssa toisinaan turhan tutulta. Perhetraumat, hankalat suhteet, sekä taiteilijasielun ja rahaa janoavan yhtiön yhteentörmäykset löytyvät lähes jokaisesta tällaisesta elokuvasta. Toki ne kuuluvat näiden ihmisten elämiin, mutta kun näitä enemmän tai vähemmän samanlaisia elokuvia ilmestyy vähän väliä, alkaa homma pikkuhiljaa kostautua. Tehdäänkö näitä leffoja aidosta palosta näitä artisteja kohtaan, vai vain koska nämä muusikkoleffat olivat trendikkäitä pari vuotta sitten?

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Scott Cooper, jonka tunnetuin työ Crazy Heart (2009) kertoi myös muusikosta, joskin fiktiivisestä sellaisesta. Cooperin työ on oivallista, paikoitellen jopa väkevää, mutta silti jotain jää uupumaan. Teknisesti Springsteen: Deliver Me from Nowhere on pääasiassa pätevä. Se on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on toisinaan hieman takkuilevaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailmakin hyvin rakennettu. Jeremy Allen White suoriutuu passelisti Bruce Springsteenin lauluista, oli kyse sitten räväkämmästä Born in the U.S.A. -megahitistä tai Nebraska-albumin herkemmistä kappaleista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Springsteen: Deliver Me from Nowhere, 2025, Bluegrass Films, Gotham Group

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: The Fantastic Four: First Steps (2025)

THE FANTASTIC FOUR: FIRST STEPS

Ohjaus: Matt Shakman

Pääosissa: Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn, Ebon Moss-Bachrach, Julia Garner, Natasha Lyonne, Ralph Ineson, Sarah Niles, Paul Walter Hauser, Matthew Wood, Mark Gatiss ja Ada Scott

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fantastic Four: First Steps on Marvelin elokuvauniversumin 37. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Hahmot ovat aiemmin esiintyneet useammassakin elokuvassa. Niistä ensimmäinen, The Fantastic Four (1994) ei ikinä saanut virallista julkaisua, mutta vuoden 2005 Fantastic Four oli niin menestynyt, että se sai jatko-osan Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). Jatko-osa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten leffasarja päätettiin käynnistää uusiksi elokuvalla Fantastic Four (2015), mutta se oli taloudellinen fiasko, jota fanit ja kriitikot halveksuivat. Hetkellisesti syntyi idea tehdä oma elokuvansa ryhmän arkkivihollisesta, Doctor Doomista, mutta tämä kaatui viimeistään maaliskuussa 2019, kun The Walt Disney Company osti aiemmat Fantastic Four -elokuvat tehneen 20th Century Fox -yhtiön, jolloin Disneyn omistama Marvel Studios pääsi vihdoin hyödyntämään hahmoja omissa elokuvissaan. Jo samana kesänä Marvel Studios ilmoitti uuden Fantastic Four -leffan olevan tekeillä. Alun perin uuden Spider-Man -trilogian ohjanneen Jon Wattsin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jätti projektin ja hänet korvattiin Matt Shakmanilla. Kun näyttelijät oli valittu ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko oli päättynyt, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Nyt The Fantastic Four: First Steps on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innoissani. Olen jo vuosia toivonut näkeväni tämän Marvelin alkuperäisen supersankaritiimin pääsevän vihdoin osaksi Marvelin elokuvauniversumia ja mielestäni leffan mainokset ovat näyttäneet lupaavilta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Fantastic Four: First Stepsin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa supersankariryhmä Fantastic Four kohtaa pahimman haasteensa, kun Maata lähestyy planeettoja syövä Galactus.

Avaruusmatkalta erikoiset voimat saaneina Fantastic Fourin jäseninä on aiemmin nähty muun muassa Jessica Albaa, Miles Telleriä, Chris Evansia ja John Krasinskia, mutta tällä kertaa hahmoja näyttelevät Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn ja Ebon Moss-Bachrach. Sarjoista The Mandalorian (2019-) ja The Last of Us (2023-) tuttu Pascal esittää huippuälykästä Reed "Mr. Fantastic" Richardsia, joka pystyy venyttämään vartaloaan yli-inhimillisesti. Esimerkiksi The Crown -sarjan (2016-2023) alkupäässä nähty Kirby nähdään Reedin vaimona Sue "Invisible Woman" Stormina, joka kykenee luomaan voimakenttiä ja muuttumaan näkymättömäksi. Stranger Thingsin (2016-2025) neloskaudella ihastuttanut Joseph Quinn näyttelee Suen veljeä Johnny "Human Torch" Stormia, joka hallitsee tulta. The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ebon Moss-Bachrach taas esittää pilotti Ben "The Thing" Grimmiä, jonka iho peittyi kiveen ja josta tuli väkivahva. Pascal, Kirby, Quinn ja Moss-Bachrach hyppäävät rooleihinsa onnistuneesti ja elokuva hyödyntää hyvin koko nelikkoa, nostaen nämä esille omiin tähtihetkiinsä pitkin leffaa. Pascalin ja Kirbyn väliltä löytyy hyvää kemiaa ja Quinn saa sopivasti monipuolisuutta vitsiniekka-Johnnyyn. Moss-Bachrach tuo hienovaraisesti esille hahmonsa epävarmuuksia ja hänen pehmeä äänensä ja luonteensa on hyvässä kontrastissa kovan ulkokuoren kanssa. Eikä pidä unohtaa nelikon uskollista robottiapuria H.E.R.B.I.E.:tä (äänenä Matthew Wood), joka on vihdoin kehdattu tuoda elokuvamuotoon.

     Vastaansa Fantastic Four saa maailmojen syöjä Galactusin (Ralph Ineson) ja tämän palvelijan, Shalla-Balin, eli Silver Surferin (Julia Garner). Toisin kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -leffassa, tämä Galactus ei ole mikään avaruuspilvi, vaan tämä hurja ikiaikainen olento esitetään tutussa sarjakuvallisessa komeudessaan. Galactusiin tuodaan toimivasti syvyyttä, jolloin hän ei ole pelkkä paha pahan vuoksi, minkä lisäksi myös Silver Surferissa päästään hyvin hopeisen pinnan alle.

Vaikka The Fantastic Four: First Steps ei ole jatkoa aiemmille Fantastic Four -elokuville, se luottaa siihen, että leffat (ja toki niiden lähdemateriaalina toimivat sarjakuvat) ovat tarpeeksi tuttuja katsojille, jottei uutuuselokuvan tarvitse lähteä näyttämään hahmojen alkuperää taas kerran uusiksi. Vastikään ilmestyneen DC-elokuva Supermanin (2025) tapaan elokuva kertoo nopeasti alussa, miten hahmot saivat voimansa, mutta heti leffan alussa nämä hahmot ovat jo toimineet muutaman vuoden ajan ja heitä pidetään suurina sankareina. Supermanin tapaan The Fantastic Four: First Steps myös hyppää täysin häpeilemättä sinne lähdemateriaalinsa juurille ja tarjoaa ilahduttavan värikkään supersankariseikkailun. Leffaa ei ole tehty samalla tosikkomaisella asenteella kuin vuoden 2015 mätäpaisetta, vaan se tarjoaa sinitrikoiset sankarinsa ja mahtipontisella kypärällä varustetun pääpahiksensa juuri niin yliampuvina kuin heidät alun perin esiteltiin, muuttumatta kuitenkaan miksikään hupsutteluksi.

Huumoria on kyllä tiedossa tuttuun Marvel-tyyliin, mutta elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitettä, eikä kestä kauaa, kun Silver Surfer jo saapuu kertomaan ihmiskunnalle, että planeettamme on valittu Galactusin seuraavaksi ateriaksi. Tästä alkaakin sankarinelikkomme epätoivoinen yritys pelastaa koko Maapallo tuholta. Kohtaamiset Galactusin ja Silver Surferin kanssa ovat tehokkaan jännittäviä; etenkin eräs avaruudessa tapahtuva takaa-ajo meinaa saada siirtymään penkin reunalle hikipisarat ohimoilla. Jännitettä kasvatetaan niin jatkuvilla takaiskuilla kuin myös mielenkiintoisella eettisellä dilemmalla, joka ryhmän eteen heitetään. Vaikka panoksena on koko planeetan kohtalo, leffasta on saatu mainion intiimi ja perhekeskeinen. Tässä kohtaa tätä arvostelua pitäisi jo olla sanomattakin selvää, mutta todetaan se nyt vielä, jos asia on jäänyt joltakulta epäselväksi: The Fantastic Four: First Steps on paras elokuva, joka tästä tiimistä on saatu aikaiseksi. En malta odottaa, että hahmoja päästään hyödyntämään enemmän laajemmassa Marvelin elokuvauniversumissa.

Elokuvan on ohjannut Matt Shakman, joka teki Marvelille aiemmin mahtavan WandaVision-sarjan (2021). Shakman rakentaa tunnelmaa hyvin, leikkien sopivasti sarjakuvamaisuuden ja maailmanlopun enteilyn välillä. Käsikirjoitusta ovat olleet rustaamassa Josh Friedman, Eric Pearson, Jeff Kaplan ja Ian Springer, joilla on nähtävästi ollut visiona vielä isompi leffa, jota on kuitenkin tekijöiden mukaan leikkaushuoneessa lopulta saksittu. Jos The Fantastic Four: First Stepsissä jokin tökkii, niin sen rytmitys. Elokuva kestää alle kaksi tuntia ja välillä tämä on johtanut kiirehtimiseen, sekä harmillisesti myös John Malkovichin roolin poistamiseen kokonaan. Leffasta voi toisinaan selvästi sanoa, että tästä puuttuu nyt jotain.

Teknisiltä ansioiltaan elokuva on muutenkin hitusen ailahteleva. Kameratyöskentely on oivaa, mutta tietokonetehosteet saavat leffan näyttämään paikoitellen videopeliltä, eivätkä esimerkiksi Johnnyn tuliefektit juuri vakuuta. Jos jostain kuitenkin pidin valtavasti, niin elokuvaan luodusta maailmasta. The Fantastic Four: First Steps on nimittäin osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta se ei tapahdu samassa maailmassa muiden leffojen kanssa, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, Maa-828:ssa. Tämä maailma on ihastuttavan retrofuturistinen, yhdistellen näyttävästi 1960-luvun estetiikkaa tuon ajan visioihin mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit nousevat kirkkaasti Marvel-musiikkien kärkikahinoihin. Kun Marvel-leffojen musiikit ovat usein lähinnä taustameteliä, Giacchino on saanut aikaiseksi suorastaan riemastuttavaa jälkeä ja hyvänmielinen tunnusmelodia jääkin päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista etenkin ensimmäinen täytyy jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fantastic Four: First Steps, 2025, Marvel Studios, 20th Century Studios

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT

Ohjaus: Kelsey Mann

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.

Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.

     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.

Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.

Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation

Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Da 5 Bloods (2020)

DA 5 BLOODS

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: Delroy Lindo, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Jonathan Majors, Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser, Jasper Pääkkönen, Jean Reno, Lê Y Lan, Johnny Trí Nguyễn ja Chadwick Boseman
Genre: draama, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Da 5 Bloods on Spike Leen uusi elokuva - tai kuten hän tykkää niitä kutsua, "jointti". Elokuva lähti alunperin Danny Bilsonin ja Paul De Meon työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "The Last Tour", mitä he yrittivät kaupitella eteenpäin ja saivatkin ohjaaja Oliver Stonen kiinnostumaan siitä. Kuitenkin kun Stone jätti projektin ja Lee hyppäsi kyytiin, hän päätti muokata tekstiä oikein kunnolla. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja alunperin Da 5 Bloodsin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä olisi esitetty rajoitetusti teattereissa, kunnes se olisi julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Koronaviruksen takia Cannes kuitenkin peruttiin ja teatterit sulkeutuivat, joten elokuva päätettiin julkaista suoraan Netflixissä. Itse kiinnostuin Da 5 Bloodsista heti, kun kuulin siitä ja että kyseessä olisi Leen elokuva. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se julkaistiin Netflixiin.

Vietnamin sodan veteraaniystävykset palaavat vuosikymmenien jälkeen takaisin Vietnamiin, etsiäkseen siellä kuolleen ystävänsä jäänteet, sekä heidän hautaamansa kulta-arkun, minkä sisältö tekisi heistä miljonäärejä.

Elokuvan veteraaniystävykset ovat Delroy Lindon näyttelemä Paul, Clarke Petersin esittämä Otis, Norm Lewisin näyttelemä Eddie ja Isiah Whitlock Jr:n esittämä Melvin, jotka kutsuvat toisiaan "Bloodeiksi", kuvastaen heidän voimakasta sidettään sodan seurauksena. Aluksi hahmot ovat hilpeitä kaveruksia, jotka iloitsevat jälleennäkemisestään ja odottavat innolla uudenlaista seikkailuaan Vietnamin viidakoissa, etsien viidennen "Bloodin", eli sodassa kuolleen ystävänsä Norman (Chadwick "Black Panther" Boseman) jäänteitä, sekä aikamoista aarretta. Kuitenkin kun moderni maailma jätetään taakse ja päästään viidakkoon, jokaisen luonne alkaa puskea vahvemmin näkyville. Sotatraumat kaivautuvat esille, eikä mieli välttämättä täysin enää rekisteröi, mitä aikakautta eletään. Yksi elokuvan isoimmista vahvuuksista onkin, kuinka upeasti siinä näytetään sodan vaikutus hahmoissa ja etenkin kuinka huikeita Lindon, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. ovat rooleissaan. He vakuuttavat ystävinä, jotka ovat tunteneet suuren osan elämästään, kuten myös sodasta palanneina yksilöinä, joiden arvet eivät ole kadonneet minnekään.

Lisäksi leffassa nähdään myös Jonathan Majors Paulin poikana Davidina, Johnny Trí Nguyễn ystävyksiä auttavana Vinhinä, Lê Y Lan Otisin sodan aikaisena rakkaana Tiêninä, Jean Reno kullasta rahaa maksavana Desrochena, sekä Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser ja Suomen oma Jasper Pääkkönen sodan aikaisia miinoja etsivänä joukkona. Pääkkönen jopa esittää suomalaista hahmoa, Seppoa ja pääsee lausumaan pari repliikkiä suomeksi! Hän ja Hauser esiintyivät Spike Leen edellisessä filmissä, BlacKkKlansmanissa (2018), mutta tällä kertaa he eivät onneksi ole mitään Ku Klux Klanin jäseniä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja on muuten mahtavaa nähdä Jean Renoa pitkästä aikaa leffassa!

On olemassa useita elokuvia, joissa näytetään Vietnamin sodan vaikutuksia amerikkalaisiin sotilaisiin, kun he palaavat takaisin kotiin. Esimerkiksi alkuperäinen Rambo-leffa Taistelija (First Blood - 1982) oli kaiken vauhdikkaan räiskimisen ohessa hieno analyysi tästä. Da 5 Bloods taas näyttää, miten käy, kun nämä sotaveteraanit päätyvät takaisin Vietnamiin vuosia myöhemmin ja muistojen tulva täyttää mielen, hämärryttäen totuutta. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) heitti myös hahmon takaisin Vietnamiin, mutta lähinnä yrityksenä muokata historiaa ja esittää jenkit sankarillisina sodan voittajina. Ei siis ihme, että Da 5 Bloodsissa naljaillaan kyseisen leffan kustannuksella. Elokuvasta löytyy muitakin selviä viittauksia muihin Vietnamin sotaan liittyviin leffoihin. Ilmestyskirja. Nyt -mestariteoksen (Apocalypse Now - 1978) viittauksia ei voi olla huomaamatta, vaikkei itse leffaa olisikaan nähnyt. Vahvoine viittauksineenkin Da 5 Bloods seisoo tukevasti omilla vahvoilla jaloillaan. Spike Lee ei ole hienovarainen ohjaaja, joten ei ihme, etteivät hänen viittauksensakaan ole. Lee ei vieläkään lähde kevyelle linjalle, vaan heittää katsojansa aikamoiseen kyytiin jälleen kerran.

Sen lisäksi, että Lee pohtii, mitä sotaveteraaneille käy, kun he joutuvat takaisin näihin maisemiin, hän myös kailottaa suurella vimmalla, ettei maailma ole muuttunut vuosien varrella kunnolla, jotta nämä vanhat arvet edes voisivat parantua. BlacKkKlansmanin tavoin Lee esittää vertauksia menneisyydestä ja nykypäivästä, kysyen katsojilta, olemmeko oikeasti menneet parempaan suuntaan? Lee hyödyntää paljon oikeaa uutiskuvaa, sekä kuvia sodan aiheuttamista karmeuksista, eikä todellakaan halua päästää katsojaa helpolla. Lisäksi hän tekee taas päivänselväksi, ettei pahemmin piittaa Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Joillekin Leen isot kannanotot näkyvät liian yliampuvana poliittisena aktivismina, mutta itse ihailen suuresti Leetä ja hänen voimakkuuttaan elokuvissaan. Hän ei lähde nössöilemään, vaan takoo nyrkillä pöytää, vaatien muutosta ja ihmisten heräämistä karuun todellisuuteen. Minua häiritsi ainoastaan kohtaus, missä eräs hahmoista alkaa puhumaan suoraan kameraa kohti. Hahmo olisi mielestäni voinut puhua täysin samat asiat, muttei rikkoen neljättä seinää. Toisaalta kun kyseessä on Spike Lee, voiko muutakaan odottaa? Hän todella osaa tehdä päälleliimaavuuden tyylikkäästi ja kunnon asenteella.

Da 5 Bloods ei kuitenkaan ole pelkkää poliittista kannanottoa, eikä sen hienous synny vain Leen rohkeasta tavasta esittää näkemyksiään, vaan näiden hahmojen matka todella on voimakas ja vaikuttava. Kun matka ei sujukaan toivotulla tavalla, näiden sotaveteraanien todellinen luonne alkaa puskemaan yhä enemmän esille ja konflikteja syntyy herkästi. Jännitystä rakennetaan monella tapaa ja etenkin noin puolessa välissä on niinkin piinaavaksi ja painostavaksi luotu kohtaus, että katsojallakin alkaa valumaan hiki. Läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi oikeastikin etsintäretkellä mukana. Aluksi mahtavalta seikkailulta kuulostava reissu alkaa saamaan uusia, synkempiä puolia, kun uusia asioita paljastuu niin hahmoista kuin itse kullasta. Elokuva pistää niin hahmonsa kuin katsojansa pohtimaan oikeaa ja väärää. Moraalisesti arveluttavia asioita tapahtuu ja vähitellen huomaa pohtivansa, että ehkä he eivät olekaan tämän aarteen arvoisia. Da 5 Bloodsilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mutta vain muutamassa kohtaa se tuntui minusta siltä, että sitä pitäisi tiivistää hieman. Näiden hahmojen matkaan (niin etsintäreissuun kuin henkiseenkin matkaan) uppoutuu niin vahvasti, että aluksi pitkältä vaikuttava kesto on pian ohi. Karujenkin hetkien lomassa leffasta löytyy jotain kaunista ja koskettavaa.

Spike Lee osoittaa jälleen vahvuutensa ohjaajana ja puskeekin mukaan paljon omia taiteellisuuksiaan. Lisäksi hän on tehnyt hyvää työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Danny Bilsonin, Paul De Meon ja Kevin Willmottin kanssa. Da 5 Bloods on hienosti kuvattu. Monet maisemaotokset Vietnamista ovat huikean näyttäviä, mutta kamera myös menee oikein lähelle hahmoja esittelemään valuvia hikipisaroita. Visuaalisuuksissa iskevintä on kuitenkin kuvasuhteilla kikkailu. Sen lisäksi, että sota-ajan takaumat esitetään lähes neliömäisessä kuvasuhteessa, esittäen sen ajan tyyliä, vaikutuin siitä, että viidakko-osuuden alkaessa kuva laajenee lisää, näyttäen hahmojen avautumista, kun he poistuvat nykypäivän maisemista. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta takaumissa hieman häiritsee, ettei iäkkäitä näyttelijöitä ole maskeerattu yhtään nuoremmiksi, vaan yli 60-vuotiaat Lindo, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. kulkevat sotavarusteissa sellaisinaan, vaikka heidän on selvästi tarkoitus olla 20-30-vuotiaita. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Terence Blanchard tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Da 5 Bloods on jälleen kerran mahtava jointti Spike Leeltä, jota ei vieläkään kiinnosta tehdä kevyttä viihdettä tai päästää katsojaansa helpolla. Leellä on paljon sanottavaa maailman menosta, mustien kohtelusta, Vietnamin sodasta ja Yhdysvaltojen presidentistä, eikä hän jaksa olla hienovarainen tuntemuksiensa kanssa. Lee puskee asiaansa läpi ihailtavalla vimmalla ja voimakkuudella. Vahvojen aiheiden lisäksi elokuva on myös todella koukuttava matka, niin hahmojen tekojen kuin heidän henkisenkin matkansa kautta. Moraali pistetään koetukselle ja kaikki pistetään yhä vain vaikeampien tilanteiden äärelle. Jossain kohtaa jännitys nostetaan aivan tappiin asti, luoden yhden vuoden tiivistunnelmaisimmista kohtauksista. Kertomus pitää tiukasti mukanaan läpi kahden ja puolen tunnin keston. Tätä vain vahvistavat upeat näyttelijäsuoritukset ja erinomainen tekninen toteutus. Lähinnä vain parissa kohtauksessa suoraan kameralle puhuminen häiritsee. Da 5 Bloods ei todellakaan ole elokuva, mikä miellyttäisi kaikkia, mutta eipä Spike Lee pyrikään siihen. Se voi kuitenkin hyvinkin olla yksi vuoden merkittävimmistä elokuvatapauksista, mikä saa suosittelemaan kokeilemaan sen katselua. Eipä olisi leffa muuten voinut ilmestyä parempaan aikaan. Black Lives Matter.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Da 5 Bloods, 2020, 40 Acres & A Mule Filmworks