How I Met Your Father, kausi 1 (2022) - sarja-arvostelu

HOW I MET YOUR FATHER - KAUSI 1

Luojat: Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger

Näyttelijät: Hilary Duff, Francia Raisa, Christopher Lowell, Tom Ainsley, Suraj Sharma, Tien Tran, Kim Cattrall, Daniel Augustin, Ashley Reyes, Leighton Meester, Josh Peck, Aby James, Paget Brewster, Kyle MacLachlan, Laura Bell Bundy, Joe Nieves ja Cobie Smulders

Genre: komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 28 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother - 2005-2014) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Bays ja Thomas kynäilivät Emily Spiveyn ja Greta Gerwigin kanssa pilottijakson jatkosarjalle "How I Met Your Dad", jossa oltaisiin nähty Gerwig ja Meg Ryan. Pilottijakso kuvattiin, mutta CBS-kanava hylkäsi sen. Sen sijaan CBS tilasi Isaac Aptakerilta ja Elizabeth Bergeriltä oman pilotin samanlaisen idean pohjalta. Aptakerin ja Bergerin kiireiden This Is Us -sarjan (2016-2022) parissa kuitenkin viivästytti tuotantoa ja vasta alkuvuodesta 2021 he vapautuivat työstämään Ensisilmäyksellä-sisarsarjaa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja How I Met Your Fatherin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2022 (Suomeen sarja saapui myöhemmin Disney+ -palvelun kautta). Sarja sai nuivan vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut erityinen katsojatilastohittikään, mutta se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen Emmy-palkinnot. Kun viime syksynä päätin katsoa ja arvostella Ensisilmäyksellä-sarjan läpi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa myös How I Met Your Fatherin siihen perään - siitäkin huolimatta, että inhosin alkuperäissarjan loppuratkaisua, ja tiesin etukäteen että tämä uusi sarja tulisi jäämään kesken.

Vuonna 2050 Sophie Tompkins kertoo pojalleen, kuinka tapasi hänen isänsä.

How I Met Your Father ei jatka Ensisilmäyksellä-sarjan tuttujen hahmojen tarinaa (onneksi, sillä Tedin, Barneyn ja Robinin tarinakaaret pilattiin jo alkuperäissarjan lopuksi niin huolellisesti), vaan esittelee täysin uuden hahmokattauksen. Sinkkuelämää-sarjasta (Sex and the City - 1998-2004) tuttu Kim Cattrall näyttelee Sophie Tompkinsia, joka kertoo pojalleen, kuinka tapasi tämän isän. Tarinassa nuorta Sophieta esittää Hilary Duff. Sophie on tosirakkaudesta haaveileva taiteilijasielu, joka haluaisi rohkaistua valokuvaajana joskus myymään otoksiaan taideteoksina. Duff sopii passelisti osaansa, mutta eipä Sophie vielä tällä avauskaudella ollut mielestäni erityisen kiinnostava tai hauska tyyppi.

     Sophien lähipiiriin kuuluvat hänen paras ystävänsä ja kämppiksensä Valentina (Francia Raisa), tämän uusi brittipoikaystävä Charlie (Tom Ainsley), baaria pyörittävä Sid (Suraj Sharma) ja hänen tyttöystävänsä Hannah (Ashley Reyes), Sidin kämppis Jesse (Christopher Lowell) ja hänen adoptiosiskonsa Ellen (Tien Tran). Sophien tapaan suuri osa sivuhahmoistakaan ei tehnyt juuri vaikutusta, mutta kaikki enemmän tai vähemmän ajavat asiansa. Sid ja Hannah jäävät hieman tylsiksi, kun taas Ainsley ja Tran yrittävät kiusallisenkin liikaa rooleissaan Charliena ja Elleninä, eivätkä he ole läheskään niin hulvattoman hauskoja kuin he vaikuttavat luulevan olevansa.

Kuten etukäteen osasin odottaa, How I Met Your Father on todella turha rahastus hittikomediasarjan pohjalta, mutta ei se onneksi ole sieltä huonoimmasta päästä. Hahmot eivät vielä toistaiseksi säväyttäneet ja parit alkuperäissarjan hahmojen cameot tuntuvat kömpelön päälleliimatuilta, kun itselleni olisi oikein hyvin riittänyt se, että Sid ja Jesse asuvat tutussa asunnossa. Tavallaan minua jopa harmitti, että sarjan on pakko olla lisäosa jollekin aiemmalle komediasarjalle, kun se voisi pienin muutoksin olla täysin oma juttunsa. Ensisilmäyksellä kun ei keksinyt New Yorkissa asuvien kaverusten ja heidän suhdesotkujen puimisesta kertovien komediasarjojen konseptia. Nimeä muuttamalla ja iäkkään, tarinaa kertovan Sophien poistamisella How I Met Your Father voisi olla oma juttunsa ja siten jopa omalla tavallaan viehättävä jäänne ajalta, kun läpinaurettuja tilannekomediasarjoja vielä tehtiin.

Nyt sisarsarjana How I Met Your Fatheria painaa se, että se kierrättää vanhaa ideaa, mutta huomattavasti ponnettomammin. Sarja ei pääse vauhtiin, kun se on kiinni Ensisilmäyksellä-sarjan kuvioiden toistossa. Avauskausi jääkin lähinnä vain ihan kivaksi. Sen kymmenen vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa katsoo kyllä helposti läpi, mutta eivätpä nämä hahmot ja heidän kuvionsa tosiaan kunnolla nappaa mukaansa. Sieltä täältä löytyy hauskoja heittoja, mutta muuten huumoriosastokin jää lähinnä semihuvittuneiden hymähdysten tasolle.

Tuotantokauden ohjaajat (suurimman osan Ensisilmäyksellä-sarjasta ohjannut Pamela Fryman on ohjannut myös puolet tämän sarjan avauskaudesta) pitävät kivan kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, mutta Isaac Aptakerin ja Elizabeth Bergerin johdolla toimiva käsikirjoitustiimi ei saa aikaiseksi järin kiinnostavia hahmoja tai omaperäisiä kuvioita. Teknisesti How I Met Your Father on kuitenkin pätevästi tehty. Kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä - niin vanhat tutut lokaatiot kuin uudet ympäristöt - ja puvustuskin on oivallista. Äänimaailma on kelvollisesti kasattu, joskin Jeff Cardonin säveltämät musiikit toimivat lähinnä vain merkkeinä kohtausten vaihdoista. Tunnuskappaleena toimii tässäkin sarjassa Hey, Beautiful, joskin Lennon Stellan esittämänä alkuperäisen The Solidsin sijaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

How I Met Your Father, Yhdysvallat, 2022-2023, 20th Television, Bays Thomas Productions, Hulu Originals, The Walk-Up Company

Ensisilmäyksellä, kausi 9 (How I Met Your Mother - 2013-2014) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 9

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Jason Segel, Alyson Hannigan, Cristin Milioti, Robert Belushi, Marshall Manesh, William Zabka, Wayne Brady, Sherri Shepherd, Frances Conroy, Tim Gunn, Joe Nieves, Cristine Rose, Anna Camp, Ray Wise, John Lithgow, Lin-Manuel Miranda, Sarah Chalke, Ashley Williams, Bill Fagerbakke, Lucy Hale, Kyle MacLachlan, Jorge Garcia, Jennifer Morrison, Kal Penn, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs ja kahdeksas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Yksi sarjan päätähdistä, Jason Segel meinasi tosin jättää sarjan, sillä hänen elokuvauransa oli tuossa kohtaa lähtenyt nousuun, mutta kun tekijät päättivät, että yhdeksäs kausi veisi tarinan päätökseensä, hän suostui palaamaan vielä viimeiselle kaudelle. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan yhdeksäs ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2013. Kausi voitti parhaan kuvauksen Emmy-palkinnon, minkä lisäksi suuri osa jaksoista sai positiivista palautetta. Sarjan lopetus sai kuitenkin murkavastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta ja nykyään sarjan lopetusta pidetään jopa yhtenä televisiohistorian huonoimmista. Itse olin tosiaan aiemmin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja Ensisilmäyksellä-sarjasta ja vasta kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Aloitin finaalikauden katsomisen jännittyneenä, sillä olin jo vuosia kuullut haukkuja sarjan lopetuksesta.

Samalla kun viisikko valmistautuu Barneyn ja Robinin häihin, Lily ja Marshall riitelevät Italiaan muuttamisesta. Häissä Ted kohtaa naisen, joka muuttaa hänen elämänsä.

Ensisilmäyksellä-sarjan tuttu kaveriviisikko tekee paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Barney Stinson (Neil Patrick Harris) ja Robin Scherbatsky (Cobie Smulders) valmistautuvat häihinsä, jännittäen tulevaisuutta eri tavoin. Lily Aldrinin (Alyson Hannigan) ja Marshall Eriksenin (Jason Segel) rakkaus kuitenkin rakoilee, sillä Marshall ei ole innostunut Italiaan muuttamisesta Lilyn uuden työn takia, minkä lisäksi mies ei ole vielä paljastanut vaimolleen saamastaan tuomaripestistä. Kaiken tämän keskellä Ted Mosby (Josh Radnor) pohtii omaa rakkauselämäänsä, tietämättä että tulevat häät muuttaisivat hänen elämänsä radikaalisti. Radnor, Harris, Smulders, Hannigan ja Segel ovat edelleen mainiot rooleissaan, mutta en tykännyt siitä, kuinka muutaman hahmon tarinat viedään lopulta päätökseensä ja kuinka tympeästi hahmoja loppusuoralla kohdellaan.

     Monet muutkin tutut, kuten Barneyn veli James (Wayne Brady), Barneyn vanhemmat Loretta (Frances Conroy) ja Jerome (John Lithgow), Robinin isä Robin Sr. (Ray Wise), limusiinikuski Ranjit (Marshall Manesh), Marshallin äiti Judy (Suzie Plakson), Kapteeni (Kyle MacLachlan), sekä Tedin exät kuten Victoria (Ashley Williams) ja Stella (Sarah Chalke) nähdään vielä viimeisen kerran, samalla kun joukkoon liittyy vihdoin ja viimein Tedin tuleva vaimo ja tämän lasten äiti, jonka näyttelijäksi paljastettiin kahdeksannen kauden lopussa Cristin Milioti. Milioti on täydellinen valinta äidin näyttelijäksi ja hahmo on kaiken odotuksen arvoinen. Valitettavasti se, miten tätäkin hahmoa kohdellaan sarjan lopussa, pistää vihaksi.

Ensisilmäyksellä-sarjan viimeinen tuotantokausi on hyvin erilainen aiempiin kausiin verrattuna. Siinä, missä kahdeksan edellistä kautta kertoivat aina suunnilleen vuoden tapahtumat syksystä kesään, finaalikausi tapahtuu pääasiassa vain Robinin ja Barneyn hääviikonlopun aikana, kertoen monenlaisia skenaarioita joita ehtii vielä tapahtua ja palaamalla toisinaan takaumien kautta menneisyyteen. Osittain ratkaisu toimii ja osittain ei. Toisaalta tällainen venytys johtaa todella turhiin jaksoihin, joista eräs riimitellen etenevä iltasatujakso teki nopeasti mieli hypätä yli. Toisaalta taas pidin siitä, että tekijät venyttämällä venyttävät odotusta itse hääseremoniaan, ja Tedin ja äitihahmon kohtaamiseen ja nämä hetket ovat onneksi odotuksen arvoiset. Barneyn ja Robinin suhde tuntuu vihdoin ansaitulta ja Barneyn kehityskaari lipevästä naistenmiehestä rakastavaksi aviomieheksi on erinomainen. Ted oppii vihdoin päästämään irti Robinista ja tätä käsittelevä jakso on niin kaunis kuin kypsäkin. Ja onneksi se pääjuttu, eli Tedin ja äidin ensitapaaminen on aidosti suloinen.

Ja siihen sarja olisi pitänyt ymmärtää lopettaa.

Sillä se, mitä yhdeksäs kausi tekee kaksiosaisessa finaalijaksossaan, on jotain niin anteeksiantamatonta vittuilua koko fanikuntaa kohtaan, että ratkaisujen pelkkä ajattelu pistää vihaksi. Ensisilmäyksellä päättää ihan viime metreillä tuhota aivan kaiken, mitä se on kausiensa aikana rakentanut. Hahmojen kehityskaaret heitetään roskakoriin ja ylipäätään koko sarjan pointti tuikataan tuleen. En voinut muuta kuin tuijottaa pöyristyneenä, kuinka päätösjakso näyttää keskisormea periaatteessa kaikille. Carter Bays ja Craig Thomas ovat liiankin epätoivoisesti päättäneet shokeerata katsojan tekemällä totaalisia u-käännöksiä, joista eräs tekee koko yhdeksännen kauden häätarinasta täysin yhdentekevän. Nähtävästi ne ärsyttävimmät vedot johtuivat siitä, että Bays ja Thomas kuvasivat tulevaisuuteen sijoittuvat osiot Tedin lapsia esittävien Lyndsy Fonsecan ja David Henrien kanssa jo vuosia aiemmin, jotta he eivät ikääntyisi, eikä heidän kohtauksiaan pystynyt enää kuvaamaan uusiksi. Baysin ja Thomasin olisi pitänyt tajuta, että he olivat lähteneet kuljettamaan tarinaansa ja hahmojaan eri suuntaan, poispäin heidän alkuperäisestä visiostaan, eikä vanha lopetus enää toimikaan kaiken kypsyttelyn jälkeen.

En yhtään ihmettele, että tätä finaalia pidetään yhtenä koko televisiosarjahistorian huonoimmista - jopa Radnor ja Hannigan ovat jälkikäteen myöntäneet, ettei se toiminut ja julkaistiinpa DVD:llä vaihtoehtoinen loppu, kun Bays ja Thomas tajusivat, mitä olivatkaan menneet tekemään. Mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä. Sarjan huipennus on totaalinen tarinankerronnallinen epäonnistuminen, joka pitää pilkkanaan kaikkia, jotka olivat tuhlanneet elämästään pitkän ajan tämän viisikon seuraamiseen. Nyt tietäen, miten kertakaikkisen typerästi ja suorastaan loukkaavasti Ensisilmäyksellä lopulta päättyy, en ole varma haluanko koskaan katsoa sarjaa uudelleen.

Pamela Fryman on ohjannut tuotantokauden kaikki jaksot ja jos jotakuta pitää kehua, niin Frymania, joka yrittää parhaansa pitääkseen tunnelman korkealla silloin, kun käsikirjoittajien aikaansaannokset saavat näkemään punaista. On myös hatunnoston arvoinen juttu, että Fryman ohjasi sarjan 208:sta jaksosta lopulta jopa 196 jaksoa, mikä on täysin poikkeuksellinen temppu televisiohistoriassa! Teknisesti Ensisilmäyksellä sentään pitää tasonsa. Finaalikausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. The Solidsin Hey, Beautiful -kappale on viimeiseen asti mahtava tunnusbiisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Ensisilmäyksellä, kausi 8 (How I Met Your Mother - 2012-2013) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 8

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Alyson Hannigan, Jason Segel, Becki Newton, Ashley Williams, Michael Trucco, Ellen D. Williams, Marshall Manesh, Chris Elliott, Kyle MacLachlan, Thomas Lennon, Joe Manganiello, Ray Wise, Frances Conroy, Mike Tyson, Seth Green, Ralph Macchio, William Zabka, Keegan-Michael Key, Bob Saget, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Cristin Milioti

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja Ensisilmäyksellä-sarjan kahdeksannen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Kausi piti katsojaluvut korkeina ja se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen Emmy-palkinnot, mutta kriitikoilta kausi sai nihkeän vastaanoton. Kuten olen kertonut, olin aiemmin nähnyt yksittäisiä jaksoja sarjasta, mutten ollut ennen innostunut näkemästäni. Kuitenkin kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen vihdoin kokonaan läpi. Pidin paljon sarjan seitsemästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kahdeksannen kauden katselun positiivisin mielin.

Ted yrittää uudestaan Victorian kanssa. Barney yrittää salata Quinnilta seurustelleensa Robinin kanssa. Lily ja Marshall totuttelevat uuteen elämäänsä vanhempina.

Ensisilmäyksellä-sarjan tutut hahmot nähdään jälleen kerran ja he ovat aikamoisten suhdekoukeroiden keskellä. Ted (Josh Radnor) päätti kokeilla Victorian (Ashley Williams) kanssa uudestaan, tietämättä, että nainen oli juuri menossa naimisiin ja karkasi häistään Tedin takia. Barney (Neil Patrick Harris) seurustelee strippari Quinnin (Becki Newton) kanssa ja Robin (Cobie Smulders) deittailee nyt Nickin (Michael Trucco) kanssa. Omituisena ratkaisuna sarja meni tosin jo edellisellä kaudella paljastamaan, että Barney ja Robin ovatkin tulevaisuudessa menossa naimisiin. Lily (Alyson Hannigan) ja Marshall (Jason Segel) taas yrittävät totutella uuteen elämäänsä vanhempina, Lilyn synnytettyä pariskunnan esikoislapsen, Marvin-pojan seitsemännen kauden päätteeksi. Radnor, Harris, Smulders, Hannigan ja Segel ovat edelleen hyvässä vedossa. Myös Williams ja Newton suoriutuvat mainiosti osistaan. Ted tuntuu hahmona edelleen turhauttavasti junnaavan paikoillaan, kun taas muita nelikosta viedään hyvin eteenpäin.

     Kaudella nähdään myös muun muassa Chris Elliott Lilyn isänä, Kyle MacLachlan paluun tekevänä Kapteenina, Joe Manganiello Marshallin kaverina Bradina, sekä tietty Marshall Manesh vanhana kunnon taksikuski Ranjitina. Vieraileviin tähtiin kuuluvat esimerkiksi The Karate Kid -kasariklassikon (1984) tähdet Ralph Macchio ja William Zabka. Huvittavaa kyllä, ilman heidän esiintymistään tässä sarjassa emme välttämättä olisi ikinä saaneet mahtavaa Cobra Kai -sarjaa (2018-2025).

Ymmärrän hyvin, miksi Ensisilmäyksellä-sarjan kahdeksas kausi sai heikomman vastaanoton kriitikoilta kuin aiemmat kaudet. Kyseessä on selvästi sarjan ontuvin kausi tähän mennessä, mutta ei se tarkoita, että kausi olisi suorastaan huono. Kauden ongelmaksi muodostuu se, että tekijät ovat menneet jo paljastamaan lopputuloksen. Katsojilla on jo tiedossa, että Barney ja Robin tulevat menemään naimisiin, joten sitten sitä vain odottaa, kuinka Quinn ja Nick poistetaan kuvioista ja miten Barney ja Robin palaavat yhteen. Onhan se kiinnostavaa seurattavaa, mutta itseäni harmitti tietää lopputulos jo ennen kuin kausi edes alkoi. Vielä harmittavampaa on, että kausi ei edes yllä itse häihin asti, siitäkin huolimatta, että niistä ryhdyttiin vihjailemaan jo kaksi tuotantokautta sitten.

Muuten kausi toimii passelisti, vaikka sekaan mahtuukin muutamia hieman väsähtäneitä jaksoja. Mielestäni erityisesti kauden 20. jakso oli suorastaan kehno, pääasiassa siksi, että sen tapahtumat eivät oikeasti tapahdukaan ja se on aika kömpelöä pohjustusta seuraavalle, sarjan huipentavalle kaudelle. Mutta sitten taas pari jaksoa myöhemmin nähtävät Barneyn polttarit on aivan mahtava jakso. Lilyn ja Marshallin vauva-arkea on kiinnostavaa seurata ja kaikista näistä kommelluksista irtoaa pääasiassa hyvää huumoria. Nyt jäänkin mielenkiinnolla ja jännityksellä odottamaan, kuinka tarina viedään päätökseen. Ensisilmäyksellä-sarja on usein nostettu esiin, kun puhutaan televisiohistorian huonoimmista lopetuksista, joten saapa nähdä, mitä siellä on oikein luvassa...

Pamela Fryman on jälleen yhtä jaksoa lukuun ottamatta ohjannut koko tuotantokauden ja pitää hyvin hupaisaa ilmapiiriä yllä, joskin käsikirjoitustiimi takeltelee enemmän kuin ennen. Teknisesti Ensisilmäyksellä pitää yhä kutinsa. Kahdeksas kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat tietty mainiot, puvustus on oivallista ja äänityöskentelykin pätevää. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Ensisilmäyksellä, kausi 6 (How I Met Your Mother - 2010-2011) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 6

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Jason Segel, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Bob Odenkirk, Jennifer Morrison, Laura Bell Bundy, Kyle MacLachlan, Bill Fagerbakke, Ned Rolsma, Frances Conroy, John Lithgow, Katy Perry, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Craig Thomasin ja Carter Baysin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesällä 2010 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan kuudennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, kriitikot kehuivat tuotantokautta ja kausi sai viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, lavastus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse olin aiemmin nähnyt joitain yksittäisiä Ensisilmäyksellä-jaksoja, mutten ollut koskaan katsonut sarjaa kokonaan. Kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin viidestä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kuudennen kauden katselun positiivisin mielin.

Ted tapaa uuden naisen, joka saa hänet kyseenalaistamaan moraalinsa arkkitehtinä, Robininkin pohtiessa töitään uudelleen. Lily ja Marshall yrittävät saada lapsen, samalla kun Barney etsii oikeaa isäänsä.

Sarjan tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja tähän kaveriviisikkoon syvennytään tällä kaudella kenties paremmin kuin koskaan ennen. Josh Radnorin näyttelemä Ted Mosby pistetään ahtaalle, kun hän saa sittenkin pestin Goliath National Bankin arkkitehtinä. Projekti vain tarkoittaisi sitä, että historiallinen newyorkilainen rakennus pitäisi purkaa alta pois. Haastavammaksi tilanteen tekee, kun Ted tapaa uuden naisen, Zoeyn (Jennifer Morrison) ja ihastuu tähän, mutta Zoey paljastuukin aktivistiksi, joka protestoi GNB:tä vastaan rakennuksen pelastamisen puolesta. Cobie Smuldersin esittämällä Robin Scherbatskyllä on myös ollut ryppyjä rakkaudessa. Hän hylkäsi hulppean työtarjouksen, jotta voisi jäädä juontamaan aamuohjelmaa Don Frankin (Benjamin Koldyke) kanssa, mutta Donille tarjottiin samaa pestiä Robinin jälkeen ja Don tarttui tähän, jolloin Robin jäi huonompaan työhönsä ja ilman Donia. Nähtyään viimeisenkin kaksoisolentonsa, Jason Segelin ja Alyson Hanniganin näyttelemät Marshall Eriksen ja Lily Aldrin päättivät vihdoin hankkia lapsen, mutta homma ei sujukaan toivotulla tavalla. Neil Patrick Harrisin esittämä Barney Stinson puolestaan alkaa ensi kertaa tosissaan kyseenalaistamaan äitinsä (Frances Conroy) kertomukset isästään ja päättää vihdoin selvittää, kuka tämä mysteerimies on oikeasti olevinaan. Niin hahmoviisikko kuin heidän näyttelijänsä toimivat edelleen mainiosti. Etenkin Segel pääsee tällä kaudella vakuuttamaan uudella tavalla, kun Marshall joutuu kohtaamaan suuren tragedian.

Hieman heikomman viidennen tuotantokauden jälkeen Ensisilmäyksellä palaa ruotuun kuudennella kaudellaan, tarjoten jopa sarjan tähän asti parhaita juttuja. Kuten jo sanoin, tämä kausi syventää ja jopa haastaa pääviisikkoa täysin uudella tavalla, tuoden tiettyä uutta potkua sarjaan. Tedin ja Zoeyn suhteen tietää heti kättelyssä olevan huonolla pohjalla, mutta tämä tuo Tedistä esille monimutkikkaampia puolia, joiden avautumista ja käsittelyä on kiinnostavaa seurata. On myös kiinnostavaa seurata, kun aivan mahtavan tragikoomisen kakkosjakson myötä Barney alkaa tosissaan haluta selvittää, kuka hänen oikea isänsä on ja miksi tämä hylkäsi Barneyn tämän ollessa vielä pieni lapsi. Kun tätä sovinistista naistenmiesimagoa rikotaan, alta paljastuu entistäkin mielenkiintoisempi tyyppi. Kausi myös kokeilee kepillä jäätä ja että voiko komedian sekaan tuoda ihan kunnon draamaa. Vaikka tästäkin löytyy vitsinsä, tekijät ovat myös tienneet, milloin pysyä vakavina ja kausi iskee eri tavalla tunteisiin kuin aiemmat.

Isompien tarinakaarten lisäksi kausi sisältää myös perinteikkäämpään tapaan irrallisempia jaksoja, omine kommelluksineen. Vaikka kausi onkin pullollaan hyviä ja hauskoja jaksoja, kuutoskauden kirkkaaksi tähtijaksoksi nimeän neljännen jakson, Subway Warsin, jossa hahmot ovat eri mieltä siitä, kuinka New Yorkissa on nopeinta liikkua - kävellen, metrolla, bussilla, vai taksilla - ja he päättävätkin pistää asian testiin, kisaamalla eri keinoin MacLaren's Pubista erääseen ravintolaan, missä on bongattu elokuvaohjaaja Woody Allen. Jakso on aivan hillittömän hauska ja hieman Allenin tyyliä mukaillen pistetty kasaan.

Yhtä jaksoa lukuun ottamatta Pamela Fryman on ohjannut koko muun tuotantokauden ja hänenkin työssään on uutta potkua, mitä varmasti auttaa käsikirjoitustiimin vahvemmat ja hauskemmat tekstit kuin viime kaudella. Tämäkin Ensisilmäyksellä-tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on mainiota musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Fallout, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

FALLOUT - KAUSI 2

Luojat: Graham Wagner ja Geneva Robertson-Dworet

Näyttelijät: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Moisés Arias, Frances Turner, Kyle MacLachlan, Leslie Uggams, Johnny Pemberton, Annabel O'Hagan, Macaulay Culkin, Dave Register, Justin Theroux, Kumail Nanjiani, Michael Cristofer, Xelia Mendes-Jones, Martha Kelly, Jon Gries, Jon Daly, Sarita Choudhury, Michael Esper, Zach Cherry, Ron Perlman ja Clancy Brown

Genre: toiminta, draama, komedia, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva televisiosarja Fallout nousi suureen suosioon heti, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Falloutin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Minä en ole koskaan pelannut Fallout-pelejä, mutta pidin valtavan paljon televisiosarjan avauskaudesta ja olen innokkaasti odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Lucy ja Kalmio jahtaavat erämaassa Lucyn isää Hankia, samalla kun Norm yrittää selvittää holvien salaisuuksia.

Falloutin tutut hahmot tekevät paluun. Ykköskaudella holvilainen Lucy MacLean (Ella Purnell) nousi maan pinnalle etsimään siepattua isäänsä Hankia (Kyle MacLachlan), vain saadakseen tietää tämän olleen osasyyllinen maapallon ydintuhoon. Nyt Lucy on lyöttäytynyt yhteen kuolemattomaksi kalmioksi muuttuneen Cooper Howardin (Walton Goggins) kanssa, jolla on omat kanat kynittävänään Hankin kanssa. Holveihin jäänyt Lucyn veli Norm (Moisés Arias) löysi puolestaan aikamoisia paljastuksia holvien todellisesta tarkoituksesta, mutta jäi vangiksi. Samaan aikaan Teräksen veljeskunnan ritariksi lyöty Maximus (Aaron Moten) päätyy omien tutkimustensa äärelle, kun käy ilmi, että vanhimmat suunnittelevat sisällissotaa. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan. Purnell on yhä tykättävä sinisilmäisenä, mutta hissuksiin kovaa kuorta kasvattavana Lucyna. Maximuksen puolesta on ylpeä, tämän noustua haaveilemaansa asemaan. Goggins on tälläkin kertaa vakuuttavin kameran edessä, tulkiten hyvin niin takaumissa Cooperin vaikeaa suhtautumista saamiinsa tietoihin tulevasta tuhosta kuin tulevaisuudessa Kalmion kylmää ja katkeroitunutta luonnetta.

     Kakkoskaudella mukaan hyppäävät muun muassa Justin Theroux hämäränä Robert Housena, joka on kehitellyt keinon ottaa ihmisten mielet haltuunsa, Kumail Nanjiani Teräksen veljeskuntaan kuuluvana Xander Harknessina ja Macaulay Culkin roomalaislegioonia ihannoivan ja matkivan poppoon korkea-arvoisena sotilaana Lacerta Legatena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja onpa kivaa nähdä pitkästä aikaa Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttua Culkinia jossain.

Fallout ei tosiaan ole pelinä minulle järin tuttu, mutta pidin avauskaudesta valtavan paljon. Hahmot olivat mahtavia, postapokalyptinen maailma upeasti luotu, ilmapiiri oli vekkuli kierossa huumorissaan, jännityksessään ja vahvassa draamassaan, ja jokainen jakso jaksoi yllättää jollain tapaa, oli kyse sitten mutanttimonstereista, verisyydestä tai hulvattoman kiusallisista sosiaalisista kanssakäymisistä. Falloutin ykköskausi oli siis kaikin puolin erinomainen paketti. Kakkoskausi ei harmillisesti mielestäni yllä samalle korkealle tasolle, mutta on se silti erittäin hyvää, paikoitellen jopa loistokasta jatkoa.

Tietty yllätyselementti on toki poissa nyt, kun homman juju on käynyt selväksi, mutta jaksaa jatkokausi silti silloin tällöin kiskoa mattoa jalkojen alta, mitä tulee tähän hullunkuriseen maailmaan tai niihin julmiin syihin, miksi maailma muuttui tällaiseksi. Tarina etenee jälleen kahdella aikajanalla, syventäen asioita entisestään. Kausi kallistuu vahvemmin draaman ja jännityksen puoleen, mutta löytyy seasta yhä hetkittäin niitä ilahduttavan omituisella tavalla hauskojakin hetkiä. Hahmoihin syvennytään myös lisää ja he ovatkin edelleen iso syy sille, miksi uuden jakson kimppuun halusi hypätä heti julkaisupäivän aamulla. Samaa koukuttavuutta ei tällä kaudella pääse kuitenkaan muodostumaan, mikä saisi oikein vesi kielellä odottamaan jatkoa niin kuin viimeksi. Vaikkei Falloutin toinen tuotantokausi ollutkaan sellainen riemuvoitto kuin fantastisen ykköskauden jäljiltä toivoin, pidin näkemästäni silti ja odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä jo työn alla oleva kolmoskausi tuo tullessaan. Kenties sitä odotellessa tutustuisin myös niihin videopeleihin...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät leikittelevää ilmapiiriä hyvin yllä, samalla kun käsikirjoitustiimi kuljettaa hahmoja ja tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan. Teknisesti Fallout jatkaa vakuuttamistaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi sen karu mutta kiehtova retrofuturistinen maailmanloppu on jälleen upeasti luotu näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja erinomaista maskeerausta myöten. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja pidin erityisesti siitä, että kaudella esiintyvä deathclaw-hirviö on toteutettu pääasiassa suurella nukella ja viimeistelty digiefektien avulla, sen sijaan, että kyse olisi pelkästään tietokonetehosteilla luodusta mörököllistä. Äänimaailma rymistelee myös mainiosti ja niin Ramin Djawadin säveltämät musiikit kuin jaksojen varrelle valitut kappaleet säestävät menoa oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Fallout season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Fallout, Yhdysvallat, 2024-, Amazon Studios, Amazon MGM Studios, Bethesda Game Studios, Bethesda Softworks, Kilter Films, Big Indie Pictures

Arvostelu: Blink Twice (2024)

BLINK TWICE

Ohjaus: Zoë Kravitz

Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...

I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.

Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.

Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.

Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT

Ohjaus: Kelsey Mann

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.

Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.

     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.

Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.

Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions