DTF St. Louis (2026) - sarja-arvostelu

DTF ST. LOUIS

Luoja: Steven Conrad

Näyttelijät: Jason Bateman, David Harbour, Linda Cardellini, Richard Jenkins, Joy Sunday, Arlan Ruf, Peter Sarsgaard, Wynn Everett, Aizley Ford, Maddyn Kendall ja Chris Perfetti

Genre: draama

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

DTF St. Louis on Steven Conradin luoma minisarja. Alun perin Conrad ryhtyi työstämään sarjaa The New Yorker -lehden artikkelin My Dentist's Murder Trial: Adultery, False Identities, and a Lethal Sedationin pohjalta ja toiseen päärooleista kiinnitettiin Pedro Pascal. Kuitenkin vuonna 2024 Pascal jättäytyi pois sarjasta ja Conrad työsti tarinan uudelleen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja nyt DTF St. Louis on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Kiinnostuin sarjasta sen näyttelijäkaartin takia ja ryhdyinkin katsomaan DTF St. Louisia heti sen avausjakson julkaisupäivänä.

Kun St. Louisissa paikallisuutisten viittomakielitulkki Floyd Smernitch löydetään kuolleena, alkaa tutkimus siitä, mitä miehelle oikein tapahtui?

David Harbour näyttelee Floyd Smernitchiä, joka työskentelee St. Louisin uutiskanavalla viittomakielitulkkina. Floyd on naimisissa Linda Cardellinin esittämän Carolin kanssa ja toimii adoptioisänä Carolin edellisestä suhteesta syntyneelle Richard-pojalle (Arlan Ruf). Päällisin puolin kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta Floydia on jo pitkään vaivanneet erilaiset asiat, jotka nousevat jälkikäteen esille, kun mies löydetään kuolleena. Harbour on erittäin mainio osassaan ja tulkitsee vakuuttavasti, kuinka hänen hahmonsa kamppailee mielenterveysongelmien, kuten huonon itsetunnon kanssa. Cardellini ja Rufkin ovat oikein hyvät vaimona ja poikapuolena, joista löytyy myös erilaisia syvyyksiä jaksojen edetessä.

     Merkittävissä rooleissa ovat myös Jason Bateman uutiskanavan säätiedottaja Clark Forrestina, jonka kanssa Floyd ystävystyy, sekä Richard Jenkins ja Joy Sunday Homerina ja Plumbina, kahtena rikostutkijana, jotka ryhtyvät selvittämään Floydin kuolemaa. Bateman on loistavassa vedossa Clarkina ja hänen ja Harbourin väliset kemiat kohtaavat täydellisesti. Jenkins ja Sunday muodostavat myös oivallisen parivaljakon kahtena hyvin erilaisista lähtökohdista tulevana poliisina, jotka auttavat toisiaan näkemään tapauksen eri valoissa.

DTF St. Louis osoittautui yhdeksi alkuvuoden parhaista uutuussarjoista. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat väkevässä vedossa ja heidän hahmonsa ovat niin kiinnostavia kuin moniulotteisia, minisarja nappaa nopeasti koukkuunsa. Floydin kuolema käynnistää vahvan mysteerin, jonka pariin oli pakko päästä palaamaan aina maanantaisin, kun uusi jakso saapui HBO Maxin valikoimaan. Kyse ei todellakaan ole mistään tavanomaisesta murhatutkimuksesta, vaan sarja jaksaa ilahduttavasti nykiä mattoa katsojan jalkojen alta ja yllättää kerta toisensa perään ratkaisuillaan. Aina, kun ehtii luulla ratkaisseensa jutun, sarja kääntääkin ovelasti suuntaansa, jättäen arvelemaan yhä enemmän jakso toisensa perään.

Parasta sarjassa on kuitenkin Floydin ja Clarkin ystävyys. Tällaisia miesten välille muodostuvia totaalisen avoimia ja tukevia ystävyyksiä ei juuri näe tosielämässä tai television puolella. Miehet löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heistä tulee toistensa tukivoima kaikissa asioissa, oli kyse sitten kotielämän pohdiskelussa, itsetunnon kasvattamisessa tai muutenkin elämän raiteille saamisessa. Tähän ystävyyteenkin liittyy erittäin yllättäviä puolia, mutta se jaksaa kaiken aikaa säteillä ehtaa lämpöä, nostattaen vähän väliä hymyn katsojan kasvoille. Samalla sarjassa käsiteltävät vaikeammat aiheet, kuten masennus tarjoavat aitoa traagisuutta ja herkkyyttä. Kaikki katsojat eivät välttämättä lämpene tarinan loppuratkaisulle, mutta minulle se vain sementoi DTF St. Louisin aseman yhtenä vuoden 2026 parhaista sarjoista tähän mennessä.

Steven Conrad on niin ohjannut kuin käsikirjoittanut koko sarjan ja tekee läpikotaisin väkevää työtä. Hänen tekstinsä ovat oivaltavia ja rakentamansa tunnelma sopivan monitahoinen. DTF St. Louis on myös taitavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Alex Wurmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla ja The 5th Dimensionin Let the Sunshine In on nappivalinta alkutekstibiisiksi - sen sanoitus kun sopii sekä masennuksesta eroon pääsemiseen, että hahmojen työhön säätiedottajina. Musiikkipuolen parasta antia on kuitenkin Floydin ja Clarkin täysin puskista tuleva Thunder Boys -räppi, joka ei muuten ihan hetkeen lähdekään pois päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

DTF St. Louis, Yhdysvallat, 2026, Aggregate Films, Bravo Axolot, Escape Artists, MGM Television

Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO

LEGALLY BLONDE

Ohjaus: Robert Luketic

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Matthew Davis, Selma Blair, Luke Wilson, Victor Garber, Jennifer Coolidge, Holland Taylor, Ali Larter, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Osgood Perkins, Linda Cardellini, Meredith Scott Lynn ja Francesca P. Roberts

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 3

Legally Blonde, eli suomalaisittain Blondin kosto perustuu Amanda Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Brown työsti kirjan omien kokemustensa pohjalta, opiskeltuaan lakia Stanfordin yliopistossa. Brown kaupitteli tekstiään sinne ja tänne, mutta vasta kun hän printtasi sen vaaleanpunaiselle paperille, niin kustantamot kuin elokuvastudiot kiinnostuivat. Tuottaja Marc Platt ihastui lukemaansa ja otti heti yhteyttä Browniin, auttaen häntä ensin tekemään diilin kirjan julkaisusta ja sitten ostaen kirjan filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2000 ja lopulta Blondin kosto sai ensi-iltansa heinäkuussa 2001. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Blondin koston vasta pari vuotta sitten. Olin ollut lapsesta asti todella skeptinen elokuvaa kohtaan, ajatellen, ettei se olisi yhtään minun juttuni. Kuitenkin kun katsoimme sen työporukkani kanssa, yllätyin valtavasti siitä, että elokuva oli jotain ihan muuta kuin olin etukäteen odottanut. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa niin alkuperäisen Blondin koston uudelleen kuin vihdoin myös sen jatko-osat ja samalla arvostella ne.

Kun blondin Elle Woodsin poikaystävä jättää tytön, päästyään Harvardin lakiopistoon ja pitäessään Elleä liian tyhmänä seurustelukumppanina vakavissa piireissä, Elle päättää todistaa hänet vääräksi ja hakee itsekin Harvardiin.

Päärooliin Elle Woodsiksi oli ehdolla muun muassa Charlize Theron, Gwyneth Paltrow, Jennifer Love Hewitt ja Alicia Silverstone, mutta rooli meni lopulta Reese Witherspoonille, ohjaaja Robert Luketicin kokiessa hänen olevan ainoa oikea valinta. Luketicin vainu oli oikea ja Witherspoon onkin erinomaisessa vedossa leffassa. Hahmona Elle vaikuttaa ensitapaamisella mitä stereotyyppisimmältä blondilta. Hän ei tunnu olevan järin fiksu ja häntä kiinnostavat lähinnä sellaiset todella tyttömäiset jutut, kuten shoppailu, kynsien ja hiusten laittelu, sekä vaaleanpunainen väri. Kuitenkin kun Ellen poikaystävä Warner (Matthew Davis) jättää hänet päästyään opiskelemaan Harvardissa ja kokiessaan tarvitsevansa vakavammin otettavan tyttöystävän, Elle päättää todistaa epäilijänsä vääriksi ja hakee myös Harvardiin - päästen sisään hyvin pistein! Tästä alkaakin aikamoinen kehityskaari, jonka varrella Elle alkaa hoksata, että hänestä löytyy paljon enemmän kuin hän itsekään oli ajatellut. Witherspoon tulkitsee hahmonsa muovautumista täydellisesti, ollen mainio niin alun bimbona kuin loppusuoran lakitietäjänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen bestiksinä Margotina ja Serenana, Luke Wilson, Selma Blair, Osgood Perkins ja Meredith Scott Lynn Harvardin muina lakiopiskelijoina Emmettinä, Vivianina, Davidina ja Enidinä, Victor Garber ja Holland Taylor professoreina Callahanina ja Stromwellina, Jennifer Coolidge kynsistudiolla työskentelevänä Paulettena ja Bruce Thomas tämän ihastuksenkohteena, nimettömänä UPS-lähettinä, sekä Ali Larter miehensä murhasta epäiltynä Brookena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Taylor hieman uhkaavana mutta silti pidettävänä professorina Stromwellina.

Kuten sen päähenkilöä, myös itse elokuvaa, Blondin kostoa on etukäteen helppo pitää varsin tyhmänä, eikä järin vakavasti otettavana. Ja sellaisena se nähtävästi piti alun perin kaupitella Metro-Goldwyn-Mayerille ja käsikirjoitusta muovattiin lopulliseen muotoonsa vasta, kun vihreää valoa oli jo näytetty. Ja kuten Ellen epäilijät, myös Blondin koston epäilijät osoitetaan nopeasti vääriksi, sillä jonkin vaaleanpunaiseen hattaraan ympäröidyn bimboleffan sijaan vastassa onkin yllättävän fiksu elokuva ja aikamoinen feministinen mestariteos. Witherspoon onkin vuosia myöhemmin kertonut, että saa edelleen kuulla tuntemattomilta naisilta, että he uskalsivat hakea opiskelemaan lakia nähtyään tämän elokuvan.

Blondin koston voi katsoa puhtaasti komediana ja se toimii hyvin silloinkin. Elokuva on varsin hupaisa, erityisesti kun Elle pääsee kuin pääseekin Harvardiin, mutta saa nopeasti huomata, että hänen aikansa koulun suosituimpana tyttönä ovat menneisyyttä. Elleä kannustaa päihittämään esteensä ja näyttämään muille, mistä hänet on todellisuudessa tehty. Mutta sitten elokuva vain paranee, kun siitä kaivaa syvemmältä ja huomaa, että leffa kuvastaa onnistuneesti naisten vaikeutta pärjätä miesvoittoisilla aloilla ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. On hienoa, kuinka leffa ryhtyy rikkomaan kliseitä ja kuinka romanttiselta komedialta vaikuttanut tarina unohtaa hissuksiin koko kundin, Ellen alkaessa tavoitella uraansa. Ja vielä hienompaa on, että vaikka Ellestä kuoriutuu vähitellen taitava asianajaja, hän ei menetä kiinnostusta niihin tyttömäisiin juttuihin, kuten kynsien laittoon ja pinkkiin. Blondin kosto ja sen päähenkilö tekivät aikamoisen tempun, enkä yhtään ihmettele, miksi se nousi nopeasti niin inspiroivaan ja ikoniseen asemaan. Se on edelleen ajankohtainen, niin hyvässä kuin hetkittäin myös pahassa ja kerta kaikkiaan loistava komedia.

Ohjaaja Robert Luketic pitää mainiota ilmapiiriä onnistuneesti yllä läpi leffan, kun taas Karen McCullah Lutzin ja Kirsten Smithin käsikirjoitus jaksaa yllättää vähän väliä oveluudellaan ja kommentaarillaan. Lisäksi Blondin kosto on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Vain puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka, eikä aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hauskan kontrastin tylsän arkisten muiden hahmojen ja kaiken pinkkiin vuoranneen Ellen välillä. Jopa Ellen läppäri erottuu oppitunneilla harmaiden seasta. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty ja Rolfe Kentin musiikit tuovat kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde, Yhdysvallat, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions

Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster

Arvostelu: Green Book (2018)

GREEN BOOK

Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Dimeter Marinov, Mike Hatton, Iqbal Theba, Sebastian Maniscalco ja Joe Cortese
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Green Book pohjautuu tositarinaan muusikko Don Shirleyn ja hänen kuskinsa Frank "Tony Lip" Vallelongan ystävyydestä ja sen nimi viittaa Victor Hugo Greenin kirjaan "The Negro Motorist Green Bookiin" (1936-1966), mikä sisältää motelleja ja ravintoloita, joissa tummaihoiset saivat syödä 1900-luvun puolessa välissä. Ohjaaja Peter Farrelly ja käsikirjoittaja Brian Hayes Currie kiinnostuivat tarinasta ja saivat Tony Lipin pojan, Nick Vallelongan työstämään elokuvaa heidän kanssaan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Green Book sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty eri festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta todellinen mielenkiintoni syttyi, kun elokuva voitti kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miessivuosa ja paras käsikirjoitus). Aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä ja iloitsin, kun Finnkino näytti siitä ennakkonäytöksen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1962 tummaihoinen muusikko Don Shirley palkkaa amerikkalais-italialaisen Tony Lipin kuskiksi kiertueelleen läpi Yhdysvaltojen rasistisen eteläpuoliskon.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Viggo Mortensen näyttelee Frank "Tony Lip" Vallelongaa, joka pääasiassa selvittää ongelmansa tinttaamalla jotakuta turpaan. Tony Lip on aika äkkipikainen, mutta samalla hän haluaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämän pienistä iloista. Etenkin syöminen on selvästi todella tärkeää Tonylle. Hän on kuitenkin aluksi aikamoinen rasisti, minkä vuoksi hän ei täysin innostu työskentelystä tummaihoiselle. Rasistisuudesta huolimatta Tony on aivan mahtavasti kirjoitettu hahmo ja muuten äärimmäisen hauska tapaus. Tätä vain lisää Mortensenin huikea roolisuoritus. Mortensen on suorastaan täydellinen Tonyna ja hän pistää kaikkensa peliin joka ikisessä kohtauksessa. Tony on erittäin avoin tapaus, joka hyödyntää koko kehoaan puhuessaan ja Mortensen saa tämän tuntumaan täysin luontevalta, eikä koskaan vaikuta vain stereotyyppiseltä kuvaukselta italialaisesta.
     Mahershala Alin näyttelemä pianisti Shirley on taas Tonyn täysi vastakohta. Shirley pitää hiljaisuudesta ja omassa rauhassa pohdiskelusta, eikä hän hienona miehenä voisi kuvitellakaan elävänsä kuin Tony. Tämä tekee hahmoista tietty parhaan mahdollisen parivaljakon ja on loistavaa päästä seuraamaan näiden kahden hahmon sanailua pitkän matkansa aikana - kuinka he oppivat toisistaan ja itsestään koko ajan jotain uutta. Viime vuosien aikana maailmanmaineeseen noussut Ali osoittaa jälleen suuren lahjakkuutensa ja hänkin on nappivalinta rooliinsa. Ali tekee Shirleystä kiehtovan hiljaisuudessaan ja todella vakuuttaa, kun Shirley pääsee pianon taakse. Ali voitti roolistaan jo parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja voi hyvin olla, että sama käy myös Oscareissa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonyn vaimo Dolores (Linda Cardellini antaa kaikkensa sillä vähällä ruutuajalla, mitä hänelle on annettu), Shirleyn bändikaverit Oleg (Dimeter Marinov) ja George (Mike Hatton), Shirleyn kotiassistentti Amit (Iqbal Theba), sekä Tonyn muut sukulaiset, joista monia esittää aidot Vallelongan suvun jäsenet.

Olin hyvin varma siitä, että tulen näkemään mainion elokuvan, kun istuin alas katsomaan Green Bookia. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua siihen mestariteokseen, minkä näin. Tammikuu, vuoden ensimmäinen kuukausi, on vasta puolessa välissä, mutta sanon jo nyt, että 2019 täytyy tarjota aikamoisia elokuvia, jotta tämä leffa putoaisi vuoden parhaiden filmien kärjestä. Green Book sisältää aivan mielettömän käsikirjoituksen, minkä Viggo Mortensen ja Mahershala Ali herättävät huikealla tavalla henkiin. Elokuva on täynnä mitä mahtavimpia kohtauksia, Tonyn kuljettaessa Shirleytä Yhdysvaltojen halki. Kuten jo sanoin, on todella kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka Tony ja Shirley keskustelevat matkan aikana ja oppivat toisistaan ja itsestään jotain uutta. Hahmot ovat täysin erilaiset toisistaan ja siksi tukevat toisiaan täydellisesti. Hahmojen kehittäminen ja syventäminen tapahtuu mitä parhaimmalla tavalla ja kaksikosta alkaa tosissaan välittämään tarinan kulkiessa eteenpäin.

Olin erittäin yllättynyt myös siitä, kuinka hauska elokuva Green Book onkaan - Tonyn ja Shirleyn nokkela sanailu on usein jopa hulvatonta, etenkin kohtauksessa, missä Tony yrittää saada Shirleyn syömään Kentucky Fried Chickenin kanaa. Läpi leffan saa hekotella sekä osuville vitseille, että fyysiselle komedialle. Vastapainona huumorille elokuvasta löytyy myös painavaa sanaa rasismista, mikä on kirjoitettu mukaan upeasti. On äärimmäisen karua nähdä, kuinka Shirley nousee lavalle esiintymään ja yleisö antaa isot aplodit, minkä jälkeen he alkavat kohdella Shirleytä kuin likaista palvelijaa. Tonyn kanssa katsoja ihmettelee, kuinka Shirley kestää yleisöä ilta toisensa perään, mutta samalla on todella huikeaa nähdä, miten kohtelu vaikuttaa Shirleyhyn. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä suuremmalla vimmalla hän taiteilee pianonsa ääressä, mikä johtaa äärimmäisen vaikuttaviin hetkiin. Traagisemmat hetket ovat sydäntäsärkeviä, mitä vahvistaa se, kuinka mestarillisesti päähenkilöt on kirjoitettu ja näytelty. Huumoripuoli taas nostaa huulille leveän hymyn, mikä palaa joka kerta kasvoille, kun elokuvaa muistelee jälkikäteen. Harvemmin tekee mieli taputtaa elokuvan jälkeen, mutta nyt käytiin niin lähellä täydellisyyttä, että olisin lopussa hurrannut... kunhan joku muu olisi uskaltanut tehdä sen ensin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka tunnetuin työ on aika varmasti Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä hittikomedia Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), minkä jälkeen hän on tehnyt myös mm. komediat Sekaisin Marista (There's Something About Mary - 1998), Hall Pass - Lupa rellestää (Hall Pass - 2011) ja Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014). Onkin aika vaikea kuvitella, että Farrelly olisi siirtynyt pissa-kakka-häröilyhuumorista tällaiseen syvällisempään ja nokkelalla tavalla hupaisaan teokseen, mutta ihme kyllä, Farrelly hoitaa hommansa taiturimaisesti. Green Book on myös kuvattu ja leikattu todella taidokkaasti. Rytmitys on täysin kohdillaan ja vaikkei mukana ole mitään hurjia kameratemppuja, löytyy kuvauksesta paljon ihailtavaakin, mitä lisää tyylikäs valaisu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä luodessaan 1960-lukua uudestaan ja elokuvaan onkin saatu hyvin vanhanaikainen henki. Äänimaailmassa suorastaan rakastuin siihen, kuinka yhdessä kohtaa leikataan aplodeista kaatosateeseen. Säveltäjä Kris Bowersin työstämät musiikit luovat lisää ajan henkeä ja sopivat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: Green Book on kaikin puolin huikean hieno elokuva. Peter Farrellyn, Brian Hayes Currien ja Nick Vallelongan käsikirjoitus on aivan mahtava ja se herää fantastisesti eloon Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin täydellisten roolisuoritusten voimin. Jokainen kaksikon kohtauksista on vangitseva ja joko hauska tai koskettava. Sanailu hahmojen välillä on mitä parhainta ja matkaa voisi helposti katsoa vielä kauemminkin. Mukaan on saatu myös äärimmäisen vaikuttavia hetkiä ja tärkeää sanomaa rasismin hirveydestä. Elokuva käsittelee rankkaa aihettaan mestarillisesti, herättäen paljon ajatuksia, ilman että se muuttuu vain saarnaamiseksi. Leffa on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu ja etenkin 1960-luvun ajankuva on upeasti luotu. Green Book tulee aivan varmasti joulukuun lopussa löytymään vuoden 2019 parhaiden elokuvien listalta. Kyseessä on mestariteos, luultavasti paras road trip -leffa, minkä olen koskaan nähnyt ja varmasti vahva kilpailija parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että suosittelen leffaa aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Green Book, 2018, Participant Media, DreamWorks Pictures, Amblin Pictures, Innisfee Pictures, Wessler Entertainment

Arvostelu: Daddy's Home 2 (2017)

DADDY'S HOME 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!

Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.

Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään.
     Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin.
     Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta.
     Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...

Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan.

Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.

Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.

Yhteenveto: Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions

Arvostelu: The Founder (2016)

THE FOUNDER (2016)

Ohjaus: John Lee Hancock
Pääosissa: Michael Keaton, Nick Offerman, John Carroll Lynch, Laura Dern, Kate Kneeland, Patrick Wilson, Linda Cardellini ja B.J. Novak
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

En tiedä miksi, mutta kun kuulin, että pikaruokaketju McDonald'sista on tulossa elokuva, oletin heti, että se olisi animaatioelokuva elävistä hampurilaisista, ranskalaisista perunoista sun muista ruoista. Se saattoi johtua viime syksyn Sausage Partysta (2016) ja tänä syksynä ilmestyvästä The Emoji Moviesta (2017), mutta olihan se silti todella outoa. Saadessani selville, että kyseessä on tositapahtumiin perustuva elokuva, joka kertoo McDonald'sin syntyajoista, kiinnostuin todella paljon. Kyseessä on yksi maailman suurimmista ravintolaketjuista ja onkin ihme, jos aiheesta ei oikeasti ole tehty elokuvaa aiemmin. En tunne ketään, joka ei olisi koskaan joko syönyt McDonald'sissa tai edes käynyt ravintolan sisällä. Jo pelkkä nimi on tunnettu todella useissa paikoissa ympäri maailman, kuten myös McDonald'sin keltainen M-kirjain. Itse käyn McDonald'sissa useammin kuin kai pitäisi, mutta niinhän se vain on, että sieltä saa nopeasti ja halvalla jotain äkkinäiseen nälkään. Kun näin The Founderin trailerin, tajusin, etten ihan oikeasti tiedä, mistä ravintolaketju on saanut alkunsa ja odotin vielä enemmän näkeväni elokuvan. En odottanut ihmeitä, mutta mielenkiinnolla kävin katsomassa elokuvan.

Kaiken maailman asioita kauppaava Ray Kroc päätyy syömään McDonaldin veljesten hampurilaisravintolassa ja innostuu pikaruokakonseptista niin paljon, että hän haluaa tehdä ravintolasta maanlaajuisen. Valitettavasti Ray tähtää paljon suurempiin kuin McDonaldin veljekset, joten kiistahan siitä syntyy.

Ray Krocina nähdään Michael Keaton, joka sopii rooliin erinomaisesti. Raysta löytyvät Keatonin perinteiset ilmeilyt ja elekieli, jotka tuntuvat joskus yliampuvilta, mutta innokkaan Rayn rooliin ne istuvat. Aluksi Ray vaikuttaa rehdiltä tyypiltä, joka innostuu kaikesta erikoisesta ja haluaa olla niissä erikoisuuksissa mukana. McDonald'sin kohdalla Ray osuu kultasuoneen ja tajutessaan sen, hän haluaa aina vain enemmän ja enemmän valtaa ravintolaketjusta. Hän käyttää jokaisen tilaisuuden markkinoidakseen ravintolaa ja kasvattaakseen sen suosiota. Kuten kaikki tietävät, McDonald's nousee nopealla sykkeellä kansan suosioon ja siitä vasta Ray nauttiikin. Jopa niin paljon, ettei häntä enää kiinnosta alkuperäinen sopimus McDonaldin veljesten kanssa ja Ray muuttuukin elokuvan aikana jopa aika inhottavaksi. Rayn sihteeri Junena nähdään Kate Kneeland.
     McDonaldin veljeksinä, eli Dickina ja Macina nähdään Nick Offerman ja John Carroll Lynch. Veljekset ovat aika erilaisia: Dick on päättäväisempi ja kiivaampi, kun taas Mac on rauhallisempi ja joutuu välillä rauhoittelemaan veljeään. Dick ärsyyntyy Rayn toiminnasta, muttei tunnu voivan asialle mitään. Myös Macia häiritsee tilanne, johon he joutuvat, mutta yrittää silti pysyä tyynenä. Sekä Offerman että Lynch ovat mainioita rooleissaan ja heitä olisi voinut näyttää enemmän. Elokuvan aikana katsoja kokee usein sääliä veljeksiä kohtaan.
     Rayn vaimoa, Ethel Krocia näyttelee Jurassic Parkista (1993) tuttu Laura Dern. Ethel ei ole erityisen innoissaan siitä, että hänen miehensä on jälleen löytänyt uuden asian, sillä kun Ray innostuu jostain, hän ei muusta puhukaan. Ainoa asia, mistä kotona enää kuulee, on McDonald's. Ei mikään ihme, että Ethelilla alkaa palaa hermot Rayhin, etenkin kun Ray ei huomioi Ethelin avunantoa. Dern on hyvä roolissaan, mutta hahmo jää selkeästi taka-alalle. Elokuvassa nähdään myös Patrick Wilson Rollie Smithina, joka on myös kiinnostunut McDonald'sista, Linda Cardellini Joan Smithina, Rollien vaimona, johon Ray iskee silmänsä ja B.J. Novak Harry J. Sonnebornina, joka saa Rayn tekemään, mitä ikinä Ray haluaa.

"McDonald'sista voisi tulla uusi amerikkalainen kirkko!" sanoo Ray Kroc innostuessaan ketjusta. Ottaen huomioon kuinka paljon Yhdysvalloissa on ylipainoisia, Rayn sanomasta tuli todellista. Nykyään ravintolaketju ei kuitenkaan ole samassa arvossa kuin aiemmin. Useat sadat ravintolat ympäri maailmaa, oheistuotteet, jättimäinen mainonta ja halvat hinnat. Tästä vain yksi asia vastasi sitä, mitä alkuperäiseen veljesten perustamaan ravintolaan kuului. Elokuvan aikana käy selville, ettei nykypäivän McDonald's ole lähelläkään sitä, mikä sen kuului alunperin olla. Elokuvan mukaan ravintolaketju ruokkii joka päivä yhden prosentin koko maailman väestöstä ja se on jo miljoonia ihmisiä päivittäin! Nykypäivänä McDonald's edustaa lähinnä paikkaa, josta saa helposti, nopeasti ja halvalla roskaruokaa, joka ei ole hyvästä, mutta on silti hyvää. Jos kertoo saaneensa työpaikan McDonald'silta, niin ei katsota kovin hyvällä. Ihmiset heittävät vitsiä siitä, etteivät koskaan saa mitään kunnon työpaikkaa ja huomaavat päätyneensä 'Mäkkärin' kassalle. Vaikka McDonald's on järjettömän kovassa huudossa, ei se erityisen arvostettu ravintolaketju ole.

Toisin oli 1950-luvulla, kun ensimmäiset McDonald'sit pistettiin toimintaan muutamissa Yhdysvaltain kaupungeissa. Silloin lähinnä drive-in -tyylillä toimiva ravintola oli arvostettu uusi juttu, joka mullisti ravintoloissa käynnin. Ravintolasta sai ruokaa mukaansa alle minuutissa (mikä ei nykypäivänä ole täysin mahdollista) ja siitä keskusteleminen oli tyylikästä. McDonaldin veljekset nauttivat suosiosta hillitysti. Tietenkin heitä innosti, kun joku saapuu täpinöissään paikalle, valmiina pistämään McDonald'sin maailmankartalle niin, että tuntuu, vaikka epäilyjäkin on aluksi, sillä muutamat laajennuskokeilut olivat epäonnistuneet. Ray Krocilla innostus vain menee täysin yli ja vaikka hän puhuu McDonald's-perheestä, hän unohtaa täysin sen, mistä koko juttu lähti liikkeelle. Ray muuttuu sokeaksi kaikelle muulle, eikä hän kykene tekemään enää muuta kuin kasvattamaan ravintolaketjua, vaikka se rikkoisi hänen sopimustaan ja olisi vastoin veljesten tahtoa. Elokuvan aikana tuntui pahalta, kun tajusi, että on vuosia syönyt ravintoloissa, joiden tyyli hyödyntää väärin alkuperäistä ideaa. Koko ravintolaketju alkoi tuntua huijaukselta. Silti on pakko myöntää, että hampurilaisten näkeminen tuotti minulle nälän ja kävinkin heti elokuvan jälkeen syömässä pari euron juustoa...

The Founderin näytöksen jälkeen kuulin jonkun paikalla olleen sanovan, että leffa tuntui pelkältä mainokselta McDonald'sille. Itse olen täysin eri mieltä. Ottaen huomioon, että elokuva aiheutti minut näkemään nykyisen McDonald'sin mulkun firmana, ei voi oikeastaan sanoa, että The Founder olisi kovin eduksi ravintolaketjun maineelle. Toisaalta kävin elokuvan jälkeen McDonald'sissa, joten sinänsä sen voisi kai ottaa mainoksena. Joka tapauksessa mielestäni on yllättävän hyvä elokuva. Siis todella hyvä elokuva. Sen tunnelma toimii läpi keston ja tarina on oikeasti mielenkiintoinen. Minut jopa yllätti, ettei The Founder ollutkaan kuin Happy Meal, joka on täynnä hyvää ja josta saa jopa lelun mukaan. Iloisuutta on kyllä ja nauraa saa, mutta synkkyyttä löytyy. Heikkoja hetkiä on mukana vain muutama. Heti alun kohdalla tajuaa katsovansa hyvää leffaa ja voi vain toivoa, että taso pysyy loppuun asti. Näin tapahtuu ja onneksi taso myös nousee elokuvan aikana. Michael Keaton on kusipäänäkin elokuvan kantava voima ja hän tuo lisäyksensä mainioon tunnelmaan. Lopputuloksena on todella hyvä ja mielenkiintoinen elokuva McDonald'sin alkuajoista.

Elokuvan on ohjannut John Lee Hancock, joka on ohjannut aiemmin mm. elokuvat The Blind Side (2009) ja Saving Mr. Banks (2013), joka on myös todella hyvä leffa. Hancock selvästi tietää, mitä elokuvalta haluaa ja on saanut luotua erittäin mainion paketin yhdessä hyvän työtiimin kanssa. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäitä. Valitettavasti Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: The Founder on oikeasti mielenkiintoinen ja yllättävän hyvä elokuva. Siitä välittyy hienosti tunteita ja katsojana tajuaa, että nykypäivän McDonald's on täysin erilainen kuin alunperin oli tarkoitettu. Michael Keaton on todella toimiva pääosassa ja McDonaldin veljeksiä esittävät Nick Offerman ja John Carroll Lynch ovat myös mainioita. Ajankuva on toimivasti luotu ja läpi elokuvan kulkee erinomainen tunnelma. Suosittelen käymään katsomassa The Founderin, jotta saatte käsityksen, millaisessa ravintolaketjussa vierailette vähintään kerran vuodessa. Elokuva yllätti minut olemalla selkeästi parempi kuin toivoin ja olisi hienoa, jos se saisi katsojia. Valitettavasti Finnkinon saleihin ei saa viedä hampurilaisia, joten Big Macit täytyy nauttia joko ennen tai jälkeen leffan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Founder, 2016, Faliro House Productions, FilmNation Entertainment, Speedie Distribution, The Combine