Näyttelijät: Jason Bateman, David Harbour, Linda Cardellini, Richard Jenkins, Joy Sunday, Arlan Ruf, Peter Sarsgaard, Wynn Everett, Aizley Ford, Maddyn Kendall ja Chris Perfetti
Genre: draama
Jaksomäärä: 7
Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16
DTF St. Louis on Steven Conradin luoma minisarja. Alun perin Conrad ryhtyi työstämään sarjaa The New Yorker -lehden artikkelin My Dentist's Murder Trial: Adultery, False Identities, and a Lethal Sedationin pohjalta ja toiseen päärooleista kiinnitettiin Pedro Pascal. Kuitenkin vuonna 2024 Pascal jättäytyi pois sarjasta ja Conrad työsti tarinan uudelleen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja nyt DTF St. Louis on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Kiinnostuin sarjasta sen näyttelijäkaartin takia ja ryhdyinkin katsomaan DTF St. Louisia heti sen avausjakson julkaisupäivänä.
Kun St. Louisissa paikallisuutisten viittomakielitulkki Floyd Smernitch löydetään kuolleena, alkaa tutkimus siitä, mitä miehelle oikein tapahtui?
David Harbour näyttelee Floyd Smernitchiä, joka työskentelee St. Louisin uutiskanavalla viittomakielitulkkina. Floyd on naimisissa Linda Cardellinin esittämän Carolin kanssa ja toimii adoptioisänä Carolin edellisestä suhteesta syntyneelle Richard-pojalle (Arlan Ruf). Päällisin puolin kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta Floydia on jo pitkään vaivanneet erilaiset asiat, jotka nousevat jälkikäteen esille, kun mies löydetään kuolleena. Harbour on erittäin mainio osassaan ja tulkitsee vakuuttavasti, kuinka hänen hahmonsa kamppailee mielenterveysongelmien, kuten huonon itsetunnon kanssa. Cardellini ja Rufkin ovat oikein hyvät vaimona ja poikapuolena, joista löytyy myös erilaisia syvyyksiä jaksojen edetessä.
Merkittävissä rooleissa ovat myös Jason Bateman uutiskanavan säätiedottaja Clark Forrestina, jonka kanssa Floyd ystävystyy, sekä Richard Jenkins ja Joy Sunday Homerina ja Plumbina, kahtena rikostutkijana, jotka ryhtyvät selvittämään Floydin kuolemaa. Bateman on loistavassa vedossa Clarkina ja hänen ja Harbourin väliset kemiat kohtaavat täydellisesti. Jenkins ja Sunday muodostavat myös oivallisen parivaljakon kahtena hyvin erilaisista lähtökohdista tulevana poliisina, jotka auttavat toisiaan näkemään tapauksen eri valoissa.
DTF St. Louis osoittautui yhdeksi alkuvuoden parhaista uutuussarjoista. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat väkevässä vedossa ja heidän hahmonsa ovat niin kiinnostavia kuin moniulotteisia, minisarja nappaa nopeasti koukkuunsa. Floydin kuolema käynnistää vahvan mysteerin, jonka pariin oli pakko päästä palaamaan aina maanantaisin, kun uusi jakso saapui HBO Maxin valikoimaan. Kyse ei todellakaan ole mistään tavanomaisesta murhatutkimuksesta, vaan sarja jaksaa ilahduttavasti nykiä mattoa katsojan jalkojen alta ja yllättää kerta toisensa perään ratkaisuillaan. Aina, kun ehtii luulla ratkaisseensa jutun, sarja kääntääkin ovelasti suuntaansa, jättäen arvelemaan yhä enemmän jakso toisensa perään.
Parasta sarjassa on kuitenkin Floydin ja Clarkin ystävyys. Tällaisia miesten välille muodostuvia totaalisen avoimia ja tukevia ystävyyksiä ei juuri näe tosielämässä tai television puolella. Miehet löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heistä tulee toistensa tukivoima kaikissa asioissa, oli kyse sitten kotielämän pohdiskelussa, itsetunnon kasvattamisessa tai muutenkin elämän raiteille saamisessa. Tähän ystävyyteenkin liittyy erittäin yllättäviä puolia, mutta se jaksaa kaiken aikaa säteillä ehtaa lämpöä, nostattaen vähän väliä hymyn katsojan kasvoille. Samalla sarjassa käsiteltävät vaikeammat aiheet, kuten masennus tarjoavat aitoa traagisuutta ja herkkyyttä. Kaikki katsojat eivät välttämättä lämpene tarinan loppuratkaisulle, mutta minulle se vain sementoi DTF St. Louisin aseman yhtenä vuoden 2026 parhaista sarjoista tähän mennessä.
Steven Conrad on niin ohjannut kuin käsikirjoittanut koko sarjan ja tekee läpikotaisin väkevää työtä. Hänen tekstinsä ovat oivaltavia ja rakentamansa tunnelma sopivan monitahoinen. DTF St. Louis on myös taitavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Alex Wurmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla ja The 5th Dimensionin Let the Sunshine In on nappivalinta alkutekstibiisiksi - sen sanoitus kun sopii sekä masennuksesta eroon pääsemiseen, että hahmojen työhön säätiedottajina. Musiikkipuolen parasta antia on kuitenkin Floydin ja Clarkin täysin puskista tuleva Thunder Boys -räppi, joka ei muuten ihan hetkeen lähdekään pois päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
DTF St. Louis, Yhdysvallat, 2026, Aggregate Films, Bravo Axolot, Escape Artists, MGM Television
Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi
Genre: draama, jännitys, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16
The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta(The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.
Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.
Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.
Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.
Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.
The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.
Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.
Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.
Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company
Pääosissa: John Magaro, Peter Sarsgaard, Leonie Benesch, Ben Chaplin, Zinedine Soualem, Marcus Rutherford, Georgina Rich, Corey Johnson, Daniel Adeosun, Benjamin Walker ja Rony Herman
Genre: draama, jännitys, historia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
September 5 perustuu tositapahtumiin Saksan Münchenissa tapahtuneesta terroristien hyökkäyksestä kesäolympialaisissa syyskuun 5. päivä vuonna 1972. Tapahtumista oli tehty jo 20 vuotta sitten Steven Spielbergin toimesta elokuva München (Munich - 2005), mutta 2020-luvulla ryhdyttiin työstämään elokuvaa, joka kertoisi ABC-kanavan urheilutoimittajista, jotka esittivät tapahtuneen suorassa lähetyksessä, mikä oli tuolloin täysin ennennäkemätöntä. Tekijät keräsivät runsaat määrät arkistomateriaalia ja todellista kuvastoa tuolta päivältä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta September 5 sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu vihdoin myös Suomeen. Itselleni kyseinen tositapahtuma ei ollut erityisen tuttu tapaus, enkä ollut nähnyt Spielbergin elokuvaa aiheesta, mutta kiinnostuin September 5:stä heti, kun kuulin sen tarinasta. Minua harmitti, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, missä se oli ehdolla parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kävinkin katsomassa September 5:n heti sen ensi-iltaviikonloppuna, kun se vihdoin koitti.
Saksan Münchenin kesäolympialaiset vuonna 1972. Palestiinalaisterroristit tunkeutuvat Olympiakylään ja ottavat israelilaisurheilijat panttivangeikseen. Paikalla olevat ABC-kanavan urheilutoimittajat päättävät tehdä jotain ennennäkemätöntä ja esittää panttivankitilanteen suorassa lähetyksessä koko maailmalle.
September 5 ottaa erilaisen ja mielenkiintoisen lähestymistavan 5. syyskuuta 1972 Münchenin kesäolympialaisissa tapahtuneeseen terroristi-iskuun, esittäen tapahtumat paikalla olevien yhdysvaltalaisen ABC-kanavan urheilutoimittajien kautta, jotka tekivät historiaa rohkealla tempauksellaan esittää tapahtuman suorassa lähetyksessä, jota katsoi lopulta lähes miljardi ihmistä maailmanlaajuisesti. Peter Sarsgaard näyttelee ABC:n urheiluosaston johtajaa Roone Arledgeä, Ben Chaplin tuotantopäällikkö Marvin Baderia, John Magaro uutisvalvomoa johtamaan päätyvää Geoffrey Masonia, Leonie Benesch ABC:n saksalaistulkki Marianne Gebhardtia, Benjamin Walker journalisti Peter Jenningsiä, sekä Zinedine Soualem, Georgina Rich, Corey Johnson, Marcus Rutherford ja Daniel Adeosun tiimin muita jäseniä, kuvaajia, leikkaajia ja niin edelleen. Elokuva myös hyödyntää runsaasti uutisarkistokuvaa ja ruudulla usein nähtävät pätkät tapahtumia selostavasta ABC:n uutisankkuri Jim McKaysta ovat niitä ihan oikeita klippejä McKaysta tuolta hirvittävältä päivältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomaisessa vedossa, jokaisen tulkiten vaikuttavasti hahmonsa kokemaa jännitettä ja painetta. Kyseiset olympialaiset olivat jo itsessään ennennäkemätön tapahtuma, sillä ensi kertaa ikinä kisat esitettiin livenä televisioissa ympäri maailman. ABC-kanavan tyypit olivat siis jo valmiiksi tekemässä jotain uutta ja mullistavaa, mikä oli jo itsessään taatusti stressaavaa, ennen kuin koko hyökkäys edes käynnistyi.
September 5 osoittautui todella tehokkaaksi ja koukuttavaksi trilleriksi, mihin taatusti vaikutti se, etten tiennyt tapahtuman lopputulosta. Elokuva pitää erittäin väkevästi otteessaan, mikä voi olla jopa yllättävää, sillä lähes koko leffa sijoittuu vain ABC:n uutisvalvomoon, sen sijaan että seuraisimme vaikkapa israelilaisia panttivankeja. Näemme vain sen, minkä valvomonkin tyypit näkevät kameroidensa kautta, eli lähinnä aina silloin tällöin ikkunasta kurkistavan tai parvekkeelle asettaan heristämään saapuvan terroristin. Joidenkin katsojien mielestä toteutustapa voi tuntua tylsältä, mutta itse olin kuin naulattu penkkiini. Tiivis tunnelma ei koskaan hiipunut, vaan minusta tuntui siltä kuin olisin itsekin paikalla hiostavassa valvomossa, seuraten sydän tykyttäen tapahtumien eskaloitumista.
Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä muodostaa tehokkaan tiiviin paketin. Asiaan mennään nopeasti ja loppuleffa onkin puhdasta jännitysnäytelmää. Lyhyeen kestoon on saatu mahdutettua paljon, mutta homma ei onneksi koskaan tunnu kiirehdityltä. Erityisen mielenkiintoista omasta mielestäni oli toimittajille syntyvä eettinen dilemma. Onko heidän oikein esittää jotain tällaista suorassa lähetyksessä? Painavatko vaarassa olevat ihmishenget vai ennätyskorkeuksiin nousseet katsojaluvut enemmän? Elokuva myös jaksaa muistuttaa tilanteen tietty absurdiutta, kun samaan aikaan olympialaiskisat jatkuvat ihan nurkan takana kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja kaiken kaikkiaan September 5 olikin loistoleffa, jonka kenties ainoaksi miinukseksi voisi luokitella sen, että elokuva julkaistaan nyt ehkä väärään aikaan, kun Israelin ja Palestiinan välinen konflikti roihuaa uudestaan hirvittävällä tavalla. Eiköhän nykyisestäkin konfliktista synny vuosien päästä useita elokuvia, joissa tapahtumaa kuvataan erilaisista vinkkeleistä, vaihtelevin vastaanotoin.
September 5:n ohjauksesta vastaa sveitsiläinen Tim Fehlbaum, joka pitää jännittävää tunnelmaa tehokkaasti yllä. Hänen, Moritz Binderin ja Alex Davidin työstämä käsikirjoitus on myös väkevä kerrontaa ja dialogia myöten. Teknisiltäkin ansioiltaan September 5 on vakuuttava teos ja pidin erityisesti siitä, kuinka vanhanaikaiselta leffa näyttää, mitä vain vahvistaa sekaan ripotellut arkistoklipit tuolta oikealta päivältä. Elokuva on hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Valvomon lavaste tehtiin todella tarkaksi toisinnoksi aidosta vastaavasta ja puvustuskin on mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorenz Dangelin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
September 5, 2024, BerghausWöbke Filmproduktion, Projected Picture Works, Constantin Film, Edgar Reitz Filmstiftung
Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16
Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.
Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...
Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.
Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.
Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.
Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.
Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions
Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12
The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.
Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.
The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!
Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.
The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.
Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.
Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.
Yhteenveto:The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16
The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.
Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.
Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker(2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.
Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni.The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.
Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin(2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen(Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta(War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.
The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown Genre: toiminta, scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
"In brightest day, in blackest night, No evil shall escape my sight. Let those who worship evil's might, Beware my power, Green Lantern's light!"
Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.
Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan. Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu. Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.
Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista. Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.
Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen(Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanutIron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin(The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.
Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.
Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.
Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.
Yhteenveto:Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios
Ohjaus: James Mangold Pääosissa: Cameron Diaz, Tom Cruise, Peter Sarsgaard, Jordi Mollà, Viola Davis, Paul Dano, Marc Blucas, Falk Hentschel, Maggie Grace ja Gal Gadot Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Knight and Day on Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Patrick O'Neillin pohjarakenteella tarinalle, mutta ajan kanssa tekstiä työsti jopa 12 käsikirjoittajaa. Aluksi leffa kulki nimellä "Wichita" ja sitä työsti Revolution Studios, kunnes projekti siirtyi Sony Picturesille. Nimi muutettiin "Trouble Maniksi" ja sen pääosiin valittiin Chris Tucker ja Eva Mendes. Kun elokuvan teko ei edennyt, he jättivät projektin. Diaz valittiin uudeksi naistähdeksi ja Gerard Butler oli pitkään ehdolla miespääosaan. Hän päätti kuitenkin tehdä leffan Exän jäljillä (The Bounty Hunter - 2010) ja niinpä hänen tilalle otettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja lopulta Knight and Dayksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eikä se saanut kovin hyvää palautetta kriitikoilta. Itse pidin elokuvasta, kun kävin katsomassa sen leffateatterissa, sen ilmestyessä heinäkuussa Suomeen. Minulle Knight and Day on ollut hassusti tärkeä elokuva siinä mielessä, että se ohjasi minut kohti nykyistä suosikkiyhtyettäni Musea, sillä bändin kappale Uprising kuullaan elokuvan trailerissa. Elokuva toimi siis tietynlaisena sysäyksenä kohti Muse-hulluuttani. Olen nähnyt yhtyeen livenä kahdeksan kertaa, kätellyt jokaista bändin jäsentä ja omistan ties mitä oheistavaraa heiltä. Itse Knight and Day -leffassa Musea ei tosin kuulla lainkaan, joten en sen enempää puhu bändistä nyt - siitä ei nimittäin tulisi loppua, kun oikeasti innostun. Kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.
Bostoniin siskonsa häihin matkustava June Havens päätyy elämänsä seikkailuun, kun lennolla tavattu Roy Miller paljastuu entiseksi salaiseksi agentiksi, jota jahtaavat niin CIA kuin rikolliset.
June Havensina nähdään Cameron Diaz, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Hänellä on onnistuneet roolinsa, mutta monissa elokuvissa hän tuntuu todella teennäiseltä. Junen roolissa Diaz kuitenkin toimii passelisti, mukautuen hyvin pitkin Junen kehityskaarta. On kiinnostavaa seurata, mitä Junelle tapahtuu elokuvan kulkiessa eteenpäin ja millainen hänestä tulee elokuvan lopuksi.
Roy Milleriä taas esittää toimintastara Tom Cruise, joka tekee hieman poikkeavan roolityön siitä, mitä häneltä on totuttu näkemään 2000-luvulla. Vaikka Roylla on vakavat toimintasankarin hetkensä, on hahmo etenkin alkupäässä vekkulimaisempi heppu kuin Cruisen hahmot yleensä. Vuosien varrella Cruise on osoittanut useita kertoja sopivansa täydellisesti toimintaleffan tähdeksi ja tekee saman tässäkin. Cruisen ja Diazin väliltä löytyy myös sujuvaa kemiaa ja se on iso kantava voima elokuvassa. Leffassa nähdään myös mm. Viola Davis CIA:n johtajana, Peter Sarsgaard Royta jahtaavana agentti Fitzinä, Maggie Grace Junen siskona Aprilina, Jordi Mollà espanjalaisena asekauppias Antonio Quintanana ja Paul Dano kaikkeen liittyvänä opiskelijana Simon Feckinä. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Danosta löytyy oikeaa epävarmuutta Simoniksi, kun taas Mollà voisi esittää roistoa unissaankin. Grace jää pahasti sivuun Junen siskona, mutta Davis ehtii vakuuttamaan CIA-pomona. Sarsgaard on pätevä Royta tylympänä vakoojana.
Knight and Day starttaa napakasti ja kutsuu katsojaa sujuvasti luokseen veijarimaisella tunnelmallaan ja tyylillään. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että jotain hämärää on meneillään, mutta monissa asioissa elokuva malttaa käyttää aikansa, ennen kuin se paljastaa tiettyjen juttujen todellisen laidan. Tämä salaperäisyys pitää mielenkiinnon hyvin yllä, vaikka täytyykin todeta, että mitä enemmän elokuva paljastaa, sitä enemmän se menettää tehoaan ja viehätystään. Leffan alkupuolisko on kuitenkin todella viihdyttävää toiminnan ja komedian sekoitusta. Katsoja samaistuu hyvin Juneen, joka on täysin pihalla siitä, mitä hänen ympärillään alkaa yhtäkkiä tapahtumaan. Elokuvan virnuileva henki ja kepeys saavat ensimmäisen tunnin kulumaan todella nopeasti. Toimintakohtauksista löytyy kekseliäisyyttä - etenkin alun lentokonetappelusta ja myöhemmin autotakaa-ajosta - minkä lisäksi huumoria on hyvässä määrin.
Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, olisi kokonaisuuskin parempi. Kun selviää, mistä tässä kaikessa on kyse, ei homma olekaan mitä kiinnostavimmasta päästä. Itse asiassa hahmojen jahtaama juttu on todella tylsä. Sitä voisi käyttää käsikirjoituksen opetuksessa esimerkkinä siitä, kuinka ei kannata kirjoittaa mukaan "McGuffinia", eli hahmojen jahtaamaa esinettä tai asiaa, joka on kuitenkin katsojalle aika yhdentekevä. Elokuvan ongelma tällaisen "McGuffinin" käytössä on pääasiassa se, kuinka sitä piilotellaan lähes puolet leffasta, jolloin lopulta katsojan reaktio todella on "tuonko takia tämä kaikki tapahtuu?" Ei hyvä merkki. Elokuva lähteekin kohti alamäkeä toisella puoliskollaan, muttei onneksi kovin jyrkkää sellaista. Tietty vekkulimaisuus katoilee, mutta onneksi vauhdikkaassa loppuhuipennuksessa elokuva saa hieman tuulta alleen. Jos hahmojen jahtaama juttu olisi vakuuttavampi, eikä homma menettäisi puolenvälin jälkeen puhtia, voisi Knight and Day olla kokonaisuutena erittäin hyvä viihdepläjäys. Nyt heikompien hetkien pelastavana enkelinä toimii Diazin ja Cruisen kemia.
Elokuvan ohjannut James Mangold, joka on myöhemmin tehnyt huomattavasti tätä paremmat filmit Logan(2017) ja Le Mans 66 - täydellä teholla(Ford v Ferrari - 2019). Tässäkin Mangold osoittaa taitojaan humoristisen toimintakyydin kanssa ja saa mukaan paikoitellen kutkuttavaa vakoojahenkeä. Jos useiden käsikirjoittajien työn seurauksena olisi eheämpi teksti, voisi Mangold päästä vielä paremmin vauhtiin. Kuvaukseltaan Knight and Day on tyylikäs, eivätkä toimintakohtaukset ole toteutettu kömpelöllä kameratyöskentelyllä tai silppuleikkauksella. Visuaalinen ilme on muutenkin kunnossa valaisusta lavastukseen, mutta paikoitellen tietyt digiefektit ja lopun moottoripyöräilyssä käytetyt taustakangastehosteet pistävät silmään. Äänimaailma on loistava ammuskelusoundeista erilaisiin jylinöihin ja tietty John Powellin säveltämiin musiikkeihin, jotka muodostavat ison osan elokuvan hengestä.
Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistua versiota hieman yli viisi minuuttia pidempi versio. Lähinnä pidempi versio keskittyy huomattavasti enemmän Junen kunnostamaan autoon, jonka hän aikoo antaa siskolleen häälahjaksi. Elokuva myös alkaa pidennetyssä versiossa eri tavalla.
Yhteenveto:Knight and Day on kelpo toimintakomedia, minkä vahvuus syntyy päätähtien Cameron Diazin ja Tom Cruisen välisestä kemiasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko on erittäin mainio veijarimaisen asenteensa, hyvän huumorinsa, viihdyttävien toimintakohtaustensa ja ennen kaikkea kiinnostavan mysteerinsä ansiosta. Kuitenkin mitä enemmän paljastuu, sitä heikommaksi leffa muuttuu. Toinen puolisko ei ole läheskään yhtä vahva kuin ensimmäinen, vaikka loppuhuipennus onnistuu nostamaan vielä hieman tasoa. Hahmojen jahtaama asia on harmillisen tylsä ja latistaa kokonaisuutta ikävästi. Elokuva kaipaisi vahvempaa käsikirjoitusta. Jos tarina olisi eheämmin rakennettu ja paljastukset kiinnostavampia, olisi kokonaisuus erittäin hyvä. Jo tällaisenaan Knight and Day on kuitenkin oivaa toimintaviihdettä, mitä voi suositella lämpimästi genren ystäville ja Diazin ja Cruisen faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knight and Day, 2010, Twentieth Century Fox, Regency Enterprises, Pink Machine, Tree Line Film, Dune Entertainment, New Regency Pictures, Wintergreen Productions
