Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maggie Gyllenhaal. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maggie Gyllenhaal. Näytä kaikki tekstit

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER



Ohjaus: Maggie Gyllenhaal
Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.




The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!
     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.




The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.




Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions


tiistai 19. tammikuuta 2021

Arvostelu: Donnie Darko (2001)

DONNIE DARKO



Ohjaus: Richard Kelly
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Holmes Osborne, Maggie Gyllenhaal, Mary McDonnell, Daveigh Chase, James Duval, Jena Malone, Katharine Ross, Patrick Swayze, Alex Greenwald, Patience Cleveland ja Seth Rogen
Genre: draama, scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Donnie Darko on ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn ensimmäinen koko illan elokuva. Kelly suunnitteli filmiä pitkään ja pyöritteli sen tarinaa useaan otteeseen, kunnes koki olevansa valmis tekemään leffan. Hänen oli kuitenkin vaikea kerätä rahoitusta ja herättää mielenkiintoa elokuvaansa kohtaan, sillä monet kokivat sen liian hankalaksi ymmärtää. Jopa elokuvan näyttelijät ovat myöntäneet, etteivät he vielä elokuvan nähtyäänkään ymmärtäneet sitä kunnolla. Leffan oli jopa tarkoitus päätyä suoraan videolle julkaistavaksi, mutta filmissä näyttelevä Drew Barrymore sai levitettyä elokuvan teatterikierrokselle oman tuotantoyhtiönsä, Flower Filmsin kautta, minkä lisäksi teatterikierros vaati vakuuttelua myös elokuvasta innostuneelta ohjaaja Christopher Nolanilta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Donnie Darko sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2001- tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei todellakaan ollut iso menestys, mutta onnistui tuottamaan budjettinsa takaisin ja ihan mukavasti siihen päälle. Kriitikoilta leffa sai aluksi hämmentyneen ristiriitaisia reaktioita, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetäänkin modernina kulttiklassikkona. Itse näin Donnie Darkon joitain vuosia sitten ja se todella jätti minut hämmentyneeksi. Olen kuitenkin vuosien varrella tutkinut filmin salaisuuksia enemmän ja pohtinut pitkään sen uudelleenkatselua. Nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa ja arvostella Donnie Darkon.

Taivaalta putoaa lentokoneen turbiini suoraan Darkon perheen talon katosta läpi. Perheen poika Donnie näkee jättimäisen ihmiskanin, joka varoittaa häntä tulevasta maailmanlopusta. Mistä tässä kaikessa on kyse?




Nimikkoroolissa Donnie Darkona nähdään nuori Jake Gyllenhaal yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Donnie on erittäin kummallinen nuori miehenalku, jonka on vaikea sopeutua tavallisiin asioihin ja tehdä jutut kuten muut ne tekevät. Gyllenhaal kanavoi tätä vaikeaa mielentilaa taidokkaasti ja näyttää kunnon kykynsä, kun Frank (James Duval), jonkin sortin jättipupu ilmestyy kuvioihin ja alkaa varoittamaan lähestyvästä maailmanlopusta, sekä antamaan ohjeita sen pysäyttämiseksi. Silloin Donnien häiriintyneisyys todella puskee esille ja Gyllenhaal hoitaa homman samanaikaisesti pelottavasti, kiehtovasti ja huvittavasti.
     Elokuvassa nähdään myös Holmes Osborne ja Mary McDonnell Donnien vanhempina, Jaken oikea isosisko Maggie Gyllenhaal Donnien isosiskona ja Daveigh Chase heidän pikkusiskonaan, Jena Malone Donnien ihastuksen kohteena Gretcheninä, Drew Barrymore opettaja Karenina, Katharine Ross Donnien psykiatriana, Patience Cleveland hulluna Roberta "isoäiti Kuolema" Sparrowina, Patrick Swayze motivaatiopuheita pitävänä Cunninghamina, sekä koomikko Seth Rogen ensimmäisessä leffaroolissaan hölmöilevänä Rickynä. Kaikki näyttelijät ovat erittäin mainioita osissaan ja on hauska nähdä, kuinka useampi nykypäivän iso tähti on tässä vielä aloittelija. Vaikka sisarukset Jake ja Maggie Gyllenhaal ovat tämän lisäksi esiintyneet yhdessä parissa muussakin filmissä, on Donnie Darko ainoa elokuva, missä he näyttelevät sisaruksia.




Donnie Darko ei todellakaan ole elokuva tavallisimmasta päästä, eikä ole mikään ihme, jos sitä ei tajua vielä ensimmäisellä katselukerralla. Hyvä, jos sen kärryille alkaa päästä vielä toisellakaan kerralla täysin itsenäisesti. Kyseessä on äärimmäisen monitasoinen kokonaisuus, jonka kerrokset avautuvat vähitellen, mutta minkä kaikkiin alueisiin jää paljon mysteerisyyttä, sillä elokuva ei halua selittää asioita katsojalle. Vihjeitä ripotellaan läpi leffan ja niiden kautta pitäisi voida kasata oma tulkinta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mistä ihmeestä lentokoneen turbiini putosi, kun ainuttakaan lento-onnettomuutta ei ole tiedossa? Onko maailmanloppu oikeasti tulossa? Mikä ihme Frank-kani on? Mitä hemmettiä ihmisten rintakehistä puskee ulos? Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti, vai onko Donnie täysin sekaisin? On aivan mahtavaa, että vielä lopputekstien rullatessa nämä kysymykset jäävät pyörimään mielessä. On myös huikeaa, kuinka uudelleenkatselullakin filmin mystisyys ja kummallisuus kiehtovat niin valtavasti. Elokuva on erittäin hypnoottinen kokemus.

Richard Kellyn työ on lumoavaa kaikin puolin. Kelly ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä hän ole tehnyt elokuvastaan millään tavalla helppoa. Hän on tehnyt huolellista työtä niin tarinan kuljetuksen kuin tunnelman kanssa. Donnie Darkoa on vaikea sijoittaa yhteen lajityyppiin, sillä siinä on aineksia vähän kaikenlaisesta. Siinä on vahvasti draamaa, mutta selkeästi myös komediallisempia kohtauksia. Frank tuo mukaan kauhua, kun taas leffan todellinen juttu vie elokuvaa scifin puolelle. Romantiikkaakin löytyy. Elokuva onnistuu kaivautumaan ihon alle, jolloin se iskee tunteisiin vahvasti. Etenkin kun palaset alkavat vihdoin loksahdella paikoilleen (oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas jne. katselukerta), filmin tunteikkuus ja traagisuus liikuttavat syvästi. Donnie Darko todella on täysin omanlaisensa teoksensa, mikä täytyy vain kokea itse.




Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä. Ihmisten rintakehistä tulevat mitkälie ovat varsinkin ikääntyneet todella kehnosti, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy kehnompia efektejä. Donnie Darkon budjetti oli tosin vain neljä ja puoli miljoonaa dollaria, joten sillä rahalla tehosteet näyttäisivät luultavasti aika lailla samalta tänäkin päivänä tehtynä. Elokuva on kuitenkin kuvattu tyylikkäästi. Leffa on täynnä hienoja ja mieleenpainuvia otoksia (Frank-pupu jää helposti kummittelemaan mielessä), mitkä ovat erinomaisesti sommiteltuja ja valaistuja. Leikkauskin on taidokasta, lavasteet ovat hienosti tehty ja Frankin asu on karmiva, vaikka siitä löytyy hassu puolensa. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Michael Andrewsin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan. Elokuva myös sisältää Gary Julesin aavemaisen version Tears for Fearsin kappaleesta Mad World.

Donnie Darkosta on olemassa lähes 20 minuuttia pidempi versio, mikä selittää leffan salaisuuksia auki teatteriversiota enemmän. Pidennetyssä versiossa nähdään esimerkiksi useita otteita aikaan liittyvästä kirjasta, mikä helpottaa elokuvan tulkitsemista. Itse katsoin elokuvan teatteriversion ja vaikka minua kiinnostaisi nähdä pidennetty versio, pidän niin paljon teatteriversion mystisyydestä, etten välttämättä haluaisi katsoa versiota, mikä selittäisi asioita liikaa.




Yhteenveto: Donnie Darko on erinomainen ja monikerroksinen elokuva, joka tekee suuren vaikutuksen, vaikkei sitä oikeastaan ymmärtäisikään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kelly ei todellakaan ole halunnut tehdä katselukokemuksesta helppoa, vaan filmiä pitää seurata erittäin tarkasti, jotta erilaisten vihjeiden kautta voi muodostaa selkeän kokonaisuuden... tai ainakin oman tulkintansa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Kellyn luoma mysteerinen tunnelma on kaikessa painostavuudessaankin niin lumoava ja mukaansatempaava, että vaikeaan kertomukseen hyppää mielellään kyytiin. Kelly onnistuu myös pyörittelemään filmissä monenlaisia lajityyppejä, eikä Donnie Darkoa oikein voi sulloa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Se on täysin omanlaisensa ja erityinen teos. Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä rooleissaan ja on hauska nähdä monia nykypäivän isoja tähtiä vielä aloittelijoina. Jake Gyllenhaal on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee Donnien monimutkikkaita tunteita hienosti. Elokuvan erikoistehosteet ovat saattaneet nähdä parhaat päivänsä, mutta elokuvan muuten fantastinen toteutus ja kiehtova tulkinnanvaraisuus tekevät Donnie Darkosta kuitenkin aikaa kestävän teoksen, josta tullaan puhumaan vielä pitkään tulevaisuudessa... jos siis Frank-kanin ennustama maailmanloppu ei käy toteen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Donnie Darko, 1921, Pandora Cinema, Flower Films, Adam Fields Productions, Gaylord Films


maanantai 14. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight / Yön ritari (2008)

THE DARK KNIGHT (2008)

YÖN RITARI



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Maggie Gyllenhaal, Gary Oldman, Michael Caine, Morgan Freeman, Eric Roberts, Chin Han ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma viittasankari Batman on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi hahmo esiintyi sarjakuvissa, mutta on sieltä siirtynyt muuhunkin mediaan, kuten elokuviin, joissa häntä on esittänyt monta eri näyttelijää. Adam West esitti sankaria komediassa Batman: The Movie (1966), Michael Keaton näytteli pääosaa leffoissa Batman (1989) ja Batman Returns (1992), Val Kilmer yritti parhaansa Batman Foreverissa (1995) ja George Clooney epäonnistui Batman & Robinissa (1997). Viimeisin sai niin kehnon vastaanoton, että koko homma päätettiin tehdä uusiksi. Uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale ja ohjaajaksi Christopher Nolan. Heidän filminsä Batman Begins (2005) osoitti kaikille, että supersankarileffat voi ottaa tosissaan, eivätkä ne ole pelkkää hömppää. Elokuva oli rakastettu suurmenestys, joten jatkoa tietty seurasi. Toisen osan suunnittelu alkoi jo ennen Batman Beginsin ilmestymistä ja kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2007. Sen lisäksi, että kyseessä oli jo yksi ilmestymisvuotensa odotetuimmista filmeistä, teos sai paljon huomiota, kun sen yksi päätähdistä, Heath Ledger menehtyi lääkkeiden yliannostukseen. Kesällä 2008 ilmestynyt The Dark Knight, eli suomeksi Yön ritari oli vuoden menestynein elokuva, sekä todella arvostettu teos. Se voitti useita palkintoja; jopa kaksi Oscaria (paras äänileikkaus ja paras miessivuosa Ledgerin työstä) kahdeksasta ehdokkuudestaan. Filmiä on vuosien varrella ylistetty yhä vain enemmän ja se on esimerkiksi Internet Movie Databasen "250 parasta elokuvaa" -listan sijalla neljä! The Dark Knight on monien suosikkielokuva - jopa minun, vaikkei niin ollutkaan heti siinä kohtaa, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Batman Begins oli mielestäni äärimmäisen upea leffa ja minua harmitti suuresti, etten päässyt katsomaan The Dark Knightia elokuvateatteriin. Kun vihdoin näin sen joulukuussa 2008, en ihan ymmärtänyt sitä, enkä siksi oikein pitänyt siitä. Kuitenkin parin uusintavilkaisun jälkeen tajusin vihdoin sen täydellisyyden ja leffa onkin noussut kaikkien muiden yläpuolelle. Olen nähnyt teoksen yli kymmenen kertaa ja joka kerralla se on mielestäni aivan mieletön. Kesän 2017 lopussa pidimme tyttöystäväni kanssa elokuvamaratonin ja katsoimme kaikki Nolanin Batmanit peräkkäin. Olin miettinyt jo pitkään kirjoittaa sarjasta ja päätin tehdä arvostelut elokuulle, jotta voisin julkaista The Dark Knight -arvion syntymäpäivänäni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Batman Begins!

Batman, komisario Gordon ja syyttäjä Harvey Dent taistelevat Gothamin mafiaa vastaan, samalla kun Bruce Wayne kamppailee henkisesti siitä, haluaako hän olla miljardööri vai naamiosankari. Ongelmat lisääntyvät, kun Gotham Cityyn saapuu psykopaatti Jokeri, joka aikoo pistää koko kaupungin sekaisin.

Christian Bale jatkaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja osoittaa vielä osuvammin olevansa paras mies rooliin. Bale tuo jälleen hahmon traagisuuden hienosti esille ja katsojana pystyy kokemaan hänen tunteitaan, kun hän miettii, mitä hänen täytyy tehdä pelastaakseen Gothamin. Rikollisuuden kadotessa Bruce on alkanut miettiä, voisiko hän lopettaa Batmanin hommat ja on kiinnostavaa seurata läpi elokuvan, miltä sankarina olo hänestä tuntuu. Uusien vastuksien ilmaantuessa kaupunkiin hänen on kuitenkin tehtävä kaikkensa voittaakseen.
     Brucen lapsuudenystävä Rachel Dawesin näyttelijä on vaihtunut Katie Holmesista Maggie Gyllenhaaliin, sillä Holmes halusi mieluummin tehdä filmin Mad Money (2008). Muutos ei kuitenkaan haittaa, sillä Gyllenhaal on parempi näyttelijä kuin Holmes ja uskottavampi syyttäjän hommissa. Myös Rachel pistetään pohtimaan, millaista elämää hän haluaisi. Tämä on toteutettu mainiosti, sillä katsojana ei osaa sanoa, kumpi vaihtoehdoista tarjoaisi hänelle oikean onnen.
     Rachelin lisäksi syyttäjänä nähdään myös Aaron Eckhartin näyttelemä Harvey Dent, joka yrittää puhdistaa kaupungin rikollisuutta lain avulla, toisin kuin omankädenoikeutta harjoittava Batman. Harvey on monien kaupunkilaisten ihailema sankari, mutta hänestä löytyy myös synkkää puolta, jota tuodaan ovelasti mukaan läpi leffan. Eckhart suoriutuu roolistaan erittäin hyvin, sillä hän saa todella voimakkaasti muuttuvan hahmon tuntumaan yhä samalta henkilöltä lopussa kuin mitä hän oli alussa.
     Edellisestä osasta tutut tärkeät hahmot tekevät tietty paluun. Brucen hovimestari Alfred (erinomainen Michael Caine) pääsee jälleen jakamaan tärkeitä ohjeita isännälleen elämästä ja tekojen merkityksistä. Komisario Gordon (loistava Gary Oldman) auttaa Batmania poistamaan rikollisuutta, vaikka viittamies onkin virallisesti luokiteltu rikolliseksi. Erikoislaitteita valmistava Lucius Fox (upean äänen omaava Morgan Freeman) tuo taas pientä huumoria mukaan. Hahmoja syvennetään hienosti ja jokainen on jollain lailla äärimmäisen tärkeä Brucelle. Näyttelijät onnistuvat hienosti rooleissaan.
     The Dark Knightissa huomion varastaa helposti sen pahis ja tällä kertaa Batman saa tosiaan vastaansa arkkivihollisensa Jokerin, jota näyttelee edesmennyt Heath Ledger. Tai siis ei vain näyttele. Ledger tuntuu elävän roolia. On olemassa näyttelijöitä, jotka kykenevät esittämään roolinsa niin täydellisesti, ettei katsoja enää edes ajattele, että joku voisi esittää hahmoa, koska hahmo tuntuu niin todelliselta. Ledger on aivan käsittämättömän mieletön Jokerina! Hän hoitaa homman niin taiturimaisesti, ettei katsoja voi muuta kuin ihailla hänen työtään suu auki. Kaikki Jokerin eleissä ja sanoissa tuntuu todella tarkkaan mietityltä, mutta silti täysin spontaanilta. Ledger tuo mukaan niin paljon pienen pieniä eleitä, että jotkut asiat huomaa vasta, kun elokuvan on katsonut muutaman kerran. Esimerkkinä juhlakohtaus, jossa hän nappaa pöydältä samppanjalasin ja nopeasti heilauttaa juomat pois lasista ennen kuin juo siitä. Ledger on niin upea roolissaan, että hän on oikeasti muuttunut hahmoksi ja se luo hahmoon hienon lisäkarmivuuden. Elokuvan Jokeri on nimittäin jo valmiiksi pelottava ja uhkaava. Hänen läsnäolonsa saa katsojan jännittymään, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee seuraavaksi. Vaikka Jokeri aikookin vallata Gothamin, hän ei tee sitä perinteisellä tavalla, mitä supersankarileffoissa on totuttu näkemään, vaan hän aikoo järisyttää sitä kauheilla psykologisilla tavoilla. Kauheinta vieläpä on, että vaikka hänen tekonsa ovatkin hirveitä, hahmo on rakennettu niin loistokkaasti, että hänen tekonsa ja puheensa muuttuvat ymmärrettäviksi. Lisähienoutta tarjoaa se, että jos nauraa mustalle huumorille, niin jotkut Jokerin jutuista, kuten hänen kekseliäs taikatemppunsa, ovat oikeasti äärimmäisen hauskoja. Jokeri on hahmona jo valmiiksi yksi parhaista pahishahmoista, mitä on koskaan keksitty ja Ledger vie hahmon ihan uusiin sfääreihin, jopa legendaaristen pahisten kuten Darth Vaderin yläpuolelle. Kyseessä on mielestäni paras roolisuoritus, mitä olen koskaan eläissäni nähnyt! On suuri harmi, että Ledger menehtyi, sillä maailma menetti huikean näyttelijän, joka olisi voinut näyttää taitonsa vielä monia kertoja uudestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Chin Han rikollisnero Launa, Eric Roberts mafiapomo Salvatore Maronina ja edellisestä osasta tuttu Cillian Murphy lyhyessä roolissa Scarecrow'na.

Heti leffan alusta alkaen näkyvät Batmanin vaikutukset Gotham Cityssä. Kaupunki on monin tavoin puhtaampi paikka ja rikollisuus on vähentynyt, sillä monet rosvot pelkäävät Batmania niin paljon, että hakevat mieluummin töitä. Bruce on myös saanut monia kaupunkilaisia innostumaan sankarihommista. Poliisit pitävät Batmania kuitenkin ihan yhtä vaarallisena kuin muitakin roistoja, mikä vaikeuttaa lepakkoasuisen sankarin hommia. Batman Beginsin jälkeen tulee suurena helpotuksena, kun pääsee näkemään Gothamin parempana asuinpaikkana. Hyvät asiat eivät kuitenkaan kestä kauaa, Jokerin saapuessa tuomaan kaaosta ja anarkiaa. Hänen juonensa ovat kieroutuneet ja niiden ymmärtämiseen menee aikaa. Se mikä aluksi tuntuu vain yksittäiseltä iskulta, onkin lopussa paljon merkittävämpi tapahtuma. Jokeri saa muutettua elokuvan usein jopa psykologiseksi trilleriksi, piinatessaan kaupunkia ihan toden teolla. Jännitystasoa kasvatetaan alusta alkaen yhä vain paremmin ja uhkaavammin, jolloin lopussa katsoja tärisee halutessaan tietää, miten homma voi mitenkään ratketa? Elokuvan tarina on saatu luotua aivan huikeasti, eikä kyseessä ole perinteinen supersankarileffa, joka kulkee helpolla tavalla eteenpäin ja välillä nähdään toimintaa, jotta katsoja pysyy viihdytettynä. Ehei, The Dark Knight vaatii katsojilta enemmän ja samalla myös tarjoaa heille paljon enemmän kuin he voisivat etukäteen kuvitella.

Elokuvaa ei selkeästi ole edes lähdetty tekemään normaali supersankariseikkailu mielessä. Teos muistuttaa usein hyvinkin paljon rikosdraamaa, jossa nyt vain sattuu olemaan heppu, joka pukeutuu lepakkoasuun ja tyyppi, joka maskeeraa itsensä pelottavaksi klovniksi. Leffaan onkin otettu vaikutteita mm. Heatista (1995), minkä kyllä huomaa. Realismin tuntua on jälleen lisätty, jolloin lähes koko filmi tuntuu alusta loppuun yllättävänkin uskottavalta. Muutamia kohtia, joissa Batman liitelee viittansa avulla taivaalla tai lopun kaikuluotainkakkulat eivät tunnu aidoilta, mutta ei niiden kuulukaan, sillä loppujen lopuksi elokuva kuitenkin perustuu sarjakuviin, joissa ei ole välillä mitään tekemistä realismin kanssa. Vakavuutta on myös lisätty, vaikka muutamia hassujakin juttuja on pistetty mukaan. The Dark Knight on synkkä, mutta täysin toisella tavalla kuin Burtonin Batmanit. Se ei ole vain visuaalisesti pimeä ja täynnä ulkonäöltään karmivia hahmoja, vaan siinä on mukana henkisesti pelottavia asioita, joita Jokeri yrittää saada Gotham Cityn asukkaita tekemään. Karmivinta on se, että kun realismin tuntu on saatu luotua niin hyvin, monet kauheudet tuntuvat siltä kuin ne voisivat oikeasti tapahtua, jolloin katsojana kannustaa yhä vain enemmän Batmania nappaamaan Jokerin. On myös pelottavaa, kun leffaa katsoessa herää ajatus, että "minä ymmärrän, miksi joku toimisi niin kuin Jokeri", jolloin alkaa pelkäämään sitä, kuinka helppoa se voisikaan olla langeta samalle tasolle kuin leffan mielisairas psykopaatti valkoisissa meikeissä ja vihreissä hiuksissa. Mukana on myös surullisia ja koskettavia hetkiä, jotka saavat katsojan herkistymään.

Tarinankerronta on koko elokuvan ajan täydellistä. Läpi elokuvan nähdään ja kuullaan pieniä vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan (taas kerran niitä asioita, jotka huomaa vasta seuraavien katselukertojen aikana) ja kun ne tapahtuvat, katsojana hämmästelee: "tätä siis aiemmin tarkoitettiin!" Elokuva on pitkä, eikä siinä tosiaan ole samalla lailla kaiken aikaa toimintaa ja taisteluita, kuten monissa muissa supersankarileffoissa, mutta se ei tee siitä millään lailla tylsää. The Dark Knight ei ole missään vaiheessa tylsä. Kun teoksen oikeasti ymmärtää, on se niin upean kiehtova, ettei sen katselua halua lopettaa koskaan - varsinkaan kun mukana on useita kerta kaikkiaan täydellisiä kohtauksia. Heti alussa nähtävä pankkiryöstö on loistava; jopa yksi parhaista leffa-aloituksista koskaan! Siinä Jokerin luonne ja ajattelutapa esitetään heti vaikuttavasti, minkä lisäksi muutkin Jokerin kohtaukset ovat uskomattoman mahtavia. Yksi koko elokuvan parhaista kohtauksista on Jokerin kuulustelu, kun Batman yrittää saada hänestä tietoa irti. Kohtaus myös osoittaa, miksi Jokeri on niin loistava pahis Batmanille. Aiemmin Lepakkomies sai vain peloteltua ja hakattua kaikista ulos sen, mitä hän haluaa tietää, muttei todellakaan Jokerista, joka pelkästään nauttii siitä, miten hauskaa on nähdä sankarin turhautuminen. Mukana on muitakin upeita hetkiä, jotka pistävät katsojan miettimään sankaruuden merkitystä. Mitä käy, kun kansa rakastaa jotain henkilöä ja vihaa toista, ja tajuaakin heidän olevan yksi ja sama tyyppi?

Sankaruuden merkitys tuodaan useasti esille elokuvan aikana. Vaikka sanoma onkin tavallaan sama kuin Spider-Manissa (2002) lause "suuri voima tuo suuren vastuun", on se esitetty tavalla, mikä tekee siitä paljon mielenkiintoisemman, erityisemmän ja tärkeämmän. Bruce ei tosiaan haluaisi olla enää Batman, minkä lisäksi Gothamin asukkaat eivät halua Batmania kaupunkiinsa, kokiessaan hänen olevan kaiken pahan alku ja juuri. Mutta koska Gotham tarvitsee pelastajaa, eikä kukaan muu voi auttaa kaupunkia, on Brucen pakko tehdä se, koska hän pystyy siihen. Leffan aikana Brucesta myös huokuu se, että vaikka hän haluaisi luopua sankarihommista, ei hän kykene enää olemaan mitään muuta kuin Batman. Lepakkomiehen rooli on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa. Leffassa myös pohdiskellaan, ovatko sankarit ja pahikset sittenkään niin erilaisia, vai onko heissä jopa paljon samaa? Elokuvan yksi tärkeimmistä lauseista onkin: "Joko kuolet sankarina tai elät nähdäksesi itsesi roistona." Se, miten The Dark Knightissa käsitellään sankaruutta, on paljon luovempaa ja parempaa kuin missään muussa tarinassa. Tässä sankari ei vain pelasta avuttomia neitokaisia hädästä, vaan hänen täytyy tehdä raskaita päätöksiä, jotka voivat viedä häneltä kaiken, mutta antaa jotain kaikille muille. Sankarin tehtäväksi voi myös tulla ottaa vastuuta asioista, joita hän ei ole koskaan tehnyt, koska hän on ainoa, joka pystyy tekemään niin. Elokuva tarjoaa sellaisen määrän ajateltavaa ja tunteita, että se jää mieleen todella pitkäksi aikaa. Vaikka se on teemoiltaan kauhea, on siinä myös jotain todella kaunista. Leffan loppuhuipennus on erinomainen ja lopun täydellistää se, ettei se ole välttämättä onnellinen, vaikka asiat saisikin ratkottua hyvään suuntaan.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Christopher Nolan on luonut täydellisen kokonaisuuden, jollaisen teosta monet elokuvantekijät näkevät vain unia. Nolan on tehnyt kaiken niin mahtavaksi, ettei tämän jälkeen kukaan voisi väittää vastaan sille, että hän on tämän vuosituhannen hienoin elokuvantekijä. Hänen ja hänen veljensä Jonathan Nolanin kirjoittama käsikirjoitus on täynnä upeita kohtia, repliikkejä ja viisauksia, joita monet muut leffantekijät voisivat ymmärtää hyödyntää. The Dark Knight onkin toiminut inspiraationa monille nykyelokuville, eikä vain supersankarifilmeille, vaan monissa muissakin huomaa Yön ritarin vaikutukset. Elokuva on kuvattu upeasti ja leikattu todella taitavasti kasaan. Puvustus, lavastus ja maskeeraus ovat erittäin hyvin toteutetut. Toimintakohtien stuntit ovat taiturimaisesti tehdyt ja visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäät. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi Hans Zimmer ja James Newton Howard ovat tehneet erinomaista työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki tekee paluun edellisestä, kuten muutamat muutkin teemat, mutta parhaiten esille nousee Jokerin teemamusiikki "Why So Serious", joka on hyytävän piinaava sävellys.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Erikoista Blu-raylla on, että kaikki leffaan kuvatut isot IMAX-kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muiden kohtien aikana (eli suurimman osan ajan elokuvasta) nähdään mustat palkit kuvan ylä- ja alapuolella. On myös tyhmää, ettei erillistä valikkoa tule, vaan asetukset joutuu laittamaan leffan aikana. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä ovat leffan teosta kertovat kahdeksantoista "Focus Pointia", jotka voi katsoa joko erikseen tai elokuvan aikana. Toisella levyllä taas on trailereita, kuvagalleria, Batmanin laitteista kertova pätkä, Batmanin psykologiasta kertova pätkä, sekä kuusi näyteltyä Gothamin uutislähetystä, joissa leffan maailmaa avataan lisää. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight on mestariteos ja selkeä suosikkini kaikkien niiden lähes 1700:n elokuvan joukosta, jotka olen elämäni aikana tähän mennessä nähnyt. Filmi on alusta loppuun koukuttava ja se sisältää paljon hienoja vihjeitä siitä, mitä myöhemmin tullaan näkemään. Mukana on aivan täydellisiä kohtauksia ja loistokkaita hetkiä, joissa kaikki on saatu juuri oikein. Tunnelma on luotu upeasti. Realistinen kuvaus on osunut napakymppiin ja leffaan on saatu hieno tunne siitä, että se voisi jopa tapahtua oikeasti. Sankariteema on niin mestarillisesti luotu, ettei samanlaista löydä muista leffoista. Vaikka kyseessä onkin supersankarielokuva, niin siltä se ei täysin tunnu, sillä mukana on henkeä rikosleffoista, trillereistä ja jopa kauhusta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan loistavasti, etenkin Heath Ledger, joka vetää parhaan roolisuorituksen koskaan ilmiömäisen karmivana Jokerina. Elokuva pistää hienosti katsojat ajattelemaan, eikä ole pelkkää toimintahömppää. Christopher Nolan ei ole onnistunut luomaan vain kaikkien aikojen parasta supersankarielokuvaa, vaan todellisen klassikon, joka on inspiroinut monia muita teoksia ja tulee tekemään sitä jatkossakin. The Dark Knight on taidetta, jonka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran - mieluiten kaksi, sillä mukana on niin paljon pieniä juttuja, joita ei voi huomata ensimmäisellä katselukerralla. Suosittelenkin tätä lähestulkoon kaikille. Jos sekoitus trilleriä, supersankarileffaa, toimintaa, kauhua, draamaa, romantiikkaa ja huumoria ei iske, niin sitten tämä kannattaa jättää väliin. Lapsille tämä on aivan liian rankka, joten heidän kannattaa odottaa yläasteikään, että he voivat tämän katsoa, ihan vain sen takia, että he myös ymmärtävät näkemänsä. Sarjakuvaleffojen ja Batmanin fanien täytyy ehdottomasti katsoa tämä ja monille The Dark Knight on myös pakkohankinta. Jotkut väittävät, että Nolan on huonointa, mitä Batmanille on koskaan tapahtunut, mutta he puhuvat täyttä paskaa. Nolan on parasta, mitä Batmanille ja koko supersankarigenrelle on koskaan tapahtunut. Minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa! Voisin kirjoittaa siitä ties kuinka paljon lisää, mutta lopetan arvostelun nyt toivottamalla itselleni hyvää syntymäpäivää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Dark Knight, 2008, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, DC Comics